9. SYY JA SEURAUS.

Tukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä 1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: "40 814".

Monet pysähtyivät uteliaina sitä katsomaan.

"Mitähän se merkitsee?" udeltiin.

Kukaan ei voinut selittää sitä.

Mutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä mitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja kiiruhtaen nopein askelin pois.

Mutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin suurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.

Linköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan kaupungin laidassa.

Sinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko naamioituja henkilöitä.

Mutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja oli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.

Tunnussanana oli "40". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään samalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän ulko-oven ja tuli sisään sanoen: "Täynnä!"

Kaikki läsnäolijat katselivat epäillen toisiaan.

Silloin yksi heistä huusi: "Naamarit pois!"

Muutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.

Jälkimäisistä huusi silloin yksi:

"Kuka käskee?"

"Yksi 40:stä!"

"Millä oikeudella?"

"Hädänalaisen oikeudella!"

Silloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto alkoi.

Joku taputti käsiään.

Tuli heti hiljaisuus.

"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?"

"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!"

"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?"

"Sen vannomme!"

"Naamarit pois!"

Se tapahtui melkein silmänräpäyksessä.

Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty.

Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.

Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista; hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät kasvojenpiirteet.

"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti. "Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan herraani?"

Myöntävää muminaa kuului.

"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!"

"Minä myös, minä myös", huusivat useat.

"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningas Eerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"

Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin vapauttaa.

Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa maassa.

Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.

Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä; mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli kirjoittanut latinaksi: "pian, pian, pian, mitä pikimmin."

Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.

Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja Eerik vapautettava.

Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut halua.

Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta, jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin pitää palkinnon yksin.

Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.

Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin vähän halua olla osallisina yrityksessä.

Vaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.

Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen puheenvuoroa.

Hiljaisuus syntyi heti.

"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää vastenmielisyyttä."

"Ei, ei!" vastasivat useat.

"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?"

"Kymmenen."

"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?"

"Pitävät!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia", lisäsi vielä eräs.

"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?" kysyi puhuja.

"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan."

"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."

Kuului hajanaisia suostumushuutoja.

"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä", lisäsi Peder Levers.

Siihen muut yhdeksän suostuivat.

"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani."

Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana, mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes kaikki kymmenen olivat ulkona.

"Naamarimme, hyvät herrat!"

Kukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.

"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa."

Muutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat hävinneet.

* * * * *

Elokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:

"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."

Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan palvelukseen.

Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin valtakirjassa siitä mainitaan".

Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt ole saapuvilla".

Juhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.

Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä, ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.

Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin.

Mutta oli siihen toinenkin syy!

Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.

Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin, ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.

Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä; niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun aarteen löytämiseksi.

Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki voisi puolustaa oikeuksiaan.

Mutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.

Ja kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.

Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli joltisestikin parempaa.

Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen, ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää koko tämä kauppa.

Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.

Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.

Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen ne laskettiin vapaiksi.

Tärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.

Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne muka olivat "kovia ja sietämättömiä".

Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin, jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.

Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä kruunustaan.

Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei tyytynyt niihin.

Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut saanut tuloja herttuakunnastaan.

Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä "meidän valtakuntamme perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.

Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa asioissa.

* * * * *

Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta, ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.

Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden — kuten sanottiin — piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja varmuutta.

Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi uudelle kirkkojärjestykselle.

Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus. Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat, kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.

Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.

Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika; häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi, koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun aina horjui puolelta toiselle.

Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka sittemmin murhasi kuningas Eerikin.

Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua Juhanan.

Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.

Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi pojilleen:

"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä näistä tiedetään."

Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin Tukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.

Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä pappia.

Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.

Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa, jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.

Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta — selitti Juhana — palautua ensimäisen kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.

Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.

Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.

Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.

Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä, kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta, oli pantava viralta j.n.e.

Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.

Ennenkuin kuningas, joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan, antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.

Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä, että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat tarpeellista opetusta Upsalassa.

Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.

Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.

Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan (Gothuksen), joka oli taipuvampi.

Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa, kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden kirkkokäsikirjansa.

Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen, esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen uudelleen käytäntöön ottamisen.

Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän, ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.

Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen selvityksenä ja täydennyksenä.

Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen. Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa. Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen, kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).

Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin pääsikin voitolle.

Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.

Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen, Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).

Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota kirkolliskokous ja kuningas eivät olleet hyväksyneet ja vahvistaneet.

Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa, Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.

Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571 vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.

Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää suostumusta.

Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.

Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi, ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.

Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut olivat turhat.

Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua kielsi sen ruhtinaskunnassaan.

Herttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja pani viralta.

Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä aiomme pysyä".

Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit, kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.

Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä. Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä vastaan.

Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään. Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527 ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.

Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.

Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.

Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.

Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen, ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin sielunsa täytti.

Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.

Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten voittamiseksi!

Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi voittaakseen kerettiläiset.

Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja istumaan kussa pilkkaajat istuvat.

Mutta silloin — niin opetti äiti häntä — tuli hänen vain ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.

Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.

Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri tapauksessa.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin; on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.

Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi omantunnon neuvojaksi.

On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa, mitä Briitta taisi.

Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään; neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä, ettei kukaan — kun hän oli melkein kuuro — kuluttanut hänen aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.

Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.

Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.

Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.

Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.

Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin hemmotelluksi.

Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva, salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.

Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.

Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa. Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.

* * * * *

Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista, ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.

Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että oli jesuiitta.

Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan viran antaminen hänelle.

Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin, seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.

Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa, jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä olevan kollegion johtajaksi.

Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta laitosta varten.

Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian yhdistämisestä.

Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi kasvatettaviksi.

Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti salaa Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.

Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille apurahoja.

Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.

Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja asettuivat jyrkästi häntä vastaan.

Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut punaisilla kirjaimilla.

Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset pappeja varten vain latinaksi.

Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan. Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa jatkettaisiin.

"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti kuningas.

Fecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan esipuheen.

Kuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.

Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.

Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä, hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään", sanoi Juhana.

"Hänen rouvansa…"

"Onko hän sairas?"

"Hän on muuttanut äitinsä luo."

"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?"

"En tiedä."

Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.

Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti rukoili, jäädä odottavalle kannalle.

Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman melua Margareeta palasi äitinsä luo.

Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti niin suuresti rakastetun puolisonsa.

"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"

"Herran tiet ovat tutkimattomat."

Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien uhittelevien naisten tähden?

Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?

Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen: "Sitä sinä et itsekään usko."

Sitten hän oli mennyt.

No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan, ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.

Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä oli kiihotettu siihen, sanoi hän.

Sillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.

Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä juhlapäiviä.

Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.

Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.

Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten Tukholmasta pois.

Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen. Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.

Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin puolin vähemmin vaarallisena.

Kaikkien mieli oli kovasti jännitetty.

Itse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan käsiksi.

Hän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta vakaumuksestaan.

Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden liturgian mukaan.

Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien katseessa.

Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä, rohkaisevia silmäyksiä.

Nyt se oli pimeänä ja ammottavana.

Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän kyllä osaisi rangaista uhmaajia.

Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön professori Pietari Joonaanpoika.

Hän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.

Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari Eerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.

Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja arkkipiispaa moitittiin yleisesti.

Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut. Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan heitä.

Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.

Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän pappeinkokouksen käytettäväksi.

Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa toisiaan seuraavissa keskusteluissa.

Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria, pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.

Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi Brahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.

Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian puolustajaksi.

Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen tarkkaan noudattamaan sitä.

Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden kauas alas kirkkoon.

Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.

Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan, vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.

Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran menettäminen.

Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli jo ikämies.

Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino, minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi. Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet, samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.

Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan mahdollista, että hän oli erehtynyt.

Mihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois… vaimoineen, lapsineen?

Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat tahtoneet tukehuttaa hänet.

Posket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.

Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän sanoi laskien kätensä hänen olalleen:

"Te suostutte siis?"

"Niin!" kuiskasi tuo raukka,

"Te matkustatte heti Tukholmaan."

"Tukholmaanko?"

"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden."

Birgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.

Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi heitä ja lähti matkalle hyvin pian.

Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan hänet kotiinsa.

Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä liturgisena.

Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut hetkenkään lepoa.

Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?

Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi kirkonkellojen soitto.

Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.

Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"

Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat häntä mielellään, sen hän tiesi.

Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä hän ei tahtonut.

Hän pukeutui messupukuun.

Sitten hän meni alttarille.

Siellä oli "punakirja".

Hän hätkähti sen nähdessään.

Mitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?

Oli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.

Miksi hän oli tullut tänne?

Oliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?

Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin ääressä, hänen piti toimittaa messu.

Nyt kaikui laulu urkuparvelta.

Hän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.

Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot loistivat häntä vastaan.

Ensin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen muun.

Saipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.

Äkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.

Ihmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.

"Minun täytyy poistua täältä heti", sanoi hän.

Ja hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.

Kyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.

Sydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.

Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi, ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.

"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista; minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.

Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni. ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.

Useampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.

Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa 1577.

Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.

Arkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.

Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran, tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät, pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.

Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.

Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse esiintyi puheenjohtajana.

Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle puolelle.

Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat, Martti piispa etunenässä, vasemmalle.

Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan luomaan silmänsä maahan.

Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.

Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo, seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.

Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.

Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin sai palata Vesteråsiin.

Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan Nyköpingin kirkkoherraksi.

Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin muuallakin valtakunnassa.

Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin ehdotettuihin kirkonmenoihin.

Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen lujaan tahtoon pystymättä.

Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.

Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä, liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.

Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi. Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.

Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.

Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.

Varsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia vastaan.

Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.

Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin pysyä vapaina.

Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja vetämään johtopäätöksiä toiselta.

Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua mahtavaan asemaansa.

Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä heistä.

Eräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.

Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen porvarivaimoon.

Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä rakastajalleen.

Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.

Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen päivänsä.

Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin suojeli häntä.

Vähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.

Silloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.

Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle erikoisvapautuksen.

Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan hoitamasta virkaansa kollegiossa.

Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä katolisuuteen.

Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.

Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi tapa oli tarpeen.

Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.

Pontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.

Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta, joka oleskeli Neapelissa.

Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli määrätyillä ehdoilla.

Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia, ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin hengellisellä alalla.

Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan; että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko tulisi vallitsevaksi maassa.

Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty — sanottiin lisäksi — siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.

Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa, jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.

Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa, heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.

De la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti asiansa.

Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.

De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan, miten kirkko milloinkin oli selittänyt Pyhän Hengen tarkoituksia; lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään paavilta saada papin- tai piispanviran.

Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.

Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan historiassa.

Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman, ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä arvostelussa veljesmurhaan.

Veljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta pitemmälle.

"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään. Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!

Silloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi, hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin vapauttamisesta.

Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin hän ei epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.

Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava vastaavilla palveluksilla.

* * * * *

Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun 26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se, joka tutkii sydämet.

Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio Possevino Tukholmaan.

Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan maallikkopuvussa, miekka vyöllään.

Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.

Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.

Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä. Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta, kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta, kuka koko kansan puolesta?

Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen käsiään kyynelillään.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa. Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.

Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli, ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.

Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.

Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen ennakkoluulojaan.

Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.

Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei ollut Herran kutsuma.

"Mistä sen tiedätte?" huudahti Juhana kiihkeästi.

"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"

"Hän on uskollisin ystäväni."

"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää viisaampana."

Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut. Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.

Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet! Juhana purskahti itkuun.

Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli Kristuksen sijaisena maan päällä.

Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"

Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.

Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin, jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.

Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.

Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin vieraan huomiota.

Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.

Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa liikuttivat kuningasta suuresti.

Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa, menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"

"Tahdotteko ripittäytyä?"

"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä, ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän synninpäästön.

Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi tuottamaan hedelmiä.

Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet syliinsä huudahtaen:

"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun 5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen hankkiminen pyhäinjäännöksille.

Onneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä näkemästä.

Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä; ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle kallisarvoisia lahjoja.

Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.

Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.

Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa menetti ainaiseksi isänmaansa.

Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.

Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari, "tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".

"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin Noakin arkkia — ainoana laatuaan pohjoismaissa — jotta katolisuuden siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on lakannut."

Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö tulevaisuutta varten.

Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.

Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä suosiossa.

Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.

Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat, että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa, kruununperillinen!

Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli kasvatuttanut hänet.

Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että Juhana melkein vimmastui.

"Etkö tahdo totella!" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.

"Omatuntoni kieltää sen", vastasi poika.

"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin kuin sinä."

"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan."

"Ei sinulla ole mitään vakaumusta."

"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni."

Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin lyöden poikaa.

Tämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.

Silloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.

Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi, saisi itse määrätä uskontonsa.

Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.

Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon valtaansa.

Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja tyytymättömäksi.

Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen nuorukaisen seuraamana.

Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli Angermanus väsymätön.

Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä, kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.

Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon ylen suorapuheisen Angermanuksen.

Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.

Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat; kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.

Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta, ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.

Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.

Eikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.

Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa selkänsä.

"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa", tuumaili nuori, rohkea nainen.

"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan", vastasi eräs miehistä.

"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin eivät katoliset rohjenneet."

"Tämä piispa on raukka."

"Joka juoksee hovin rappusia."

Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta ja miehestä.

"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei suinkaan ole."

"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?"

"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä menettelemällä niin."

"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?"

"On."

"Hyvä alku, sen kyllä näkee."

"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?"

"Oli, kaksi vielä."

"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?"

"On", vastasi Magdaleena hämillään.

"Mikä on hänen nimensä sitten?"

"Angermanus."

"An—ger—ma—nus: sehän olette siis te."

"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu jalon isäni jälkiä."

"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman", tuumi eräs huoveista.

"Kun vain tietäisi miten!"

"Lyödä läjään koko paavilaispyykki."

"Ehkäpä se kävisi laatuun."

Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"

"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi hän.

"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella heitä tai olla kuulematta."

Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan, pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon suloisen naisen kättä.

Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.

Monta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.

Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle eläen siellä yksinäistä elämää.

Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä, saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.

"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.

"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.

"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu, minä en voi enkä saa viipyä."

"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon sinua!"

Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen ääreen.

Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.

Useimmat palvelijoista olivat paenneet.

Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.

Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.

Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain askelin.

Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.

Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti vuoteessaan.

Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?

Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän poistui hänen talostaan.

Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.

Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat. Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä, ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja vakaumustansa.

Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta, sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä hänet hänen tietämättään.

Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta heidän eroamisensa jälkeen. Hän käski silloin puolisoansa tulemaan takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi käyttää lain apua; Margareetan täytyi tulla kotiin.

Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi, sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.

Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan. Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.

Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle Upsalan professorille.

Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.

Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin ainoalle oikealle tielle.

Senjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.

Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt puolisonsa luo.

Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi palannut takaisin.

Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä saattoi lukea koko hänen tarinansa.

Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa. Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä oli saanut aikaan.

Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa, vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.

Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja sitä ei hän koskaan tullut tekemään.

Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin, joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa voinut kestää kauan.

Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa silmien editse.

Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt; uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.

Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen kuiskaten: "Laurentius!"

Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas, ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.

"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."

"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä yksin."

"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"

"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."

"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin vakavasti.

"Miksi en?" kysyi tämä pelästyneenä.

"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä on joutunut epäkuntoon."

"Mutta jos sinä käännyt taas?"

"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa ihmisen elinvoimat."

"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin."

"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."

Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.

Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen: "Kiitos!"

Neljäntenä päivänä hän oli loppunut.

Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.

Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen jesuiittakollegiotansa vastaan.

Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli saada kalliisti maksaa.

De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.

Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.

Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.

Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.

Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.

Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.

Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.

Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen korkealle riitaveljelleen.

10.

KAARLE HERTTUA.

Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja häitä piti kestää kaksi viikkoa.

Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa, koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.

Mutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.

"Älä hänestä huoli", sanoi hän. "Antaa ihmisten olla omissa oloissaan."

"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian, että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."

"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä rakkautta, taikoja siinä on varmaan."

"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?"

"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan, panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta… Ja voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta taikajuoman hän keitti Katrille."

"Mitäs tyttö?" kysyi mies uteliaana.

"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai ei."

"No vaikuttiko se?"

"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset häiden sijasta."

"Onko hän nyt terve taas?"

"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän suinkaan lähde koskaan sieltä.'"

"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.

"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin hyvänsä!"

"Ja näyttää aivan kalkitulta."

"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota hänellä on aina mukanaan häissä."

"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun saa nähdä hänet lähempää?"

"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."

"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu."

"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa asiaan."

"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö tänne!" lisäsi hän sitten.

Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan lähti heti ulos.

Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.

Samassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.

Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat renkaat, ja posket olivat kalpeat.

"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi teidän tahtovan puhua kanssani."

"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?"

"Ehkäpä suruni tähden."

"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa yllinkyllin?"

"Kyllä sitä on, Herra nähköön."

"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan, kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"

"Tietänenpä tuon."

"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?"

"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee."

"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."

"Isä kulta!"

"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä, etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut, ettei koskaan mene naimisiin… mutta kuulehan, luulen melkein, että unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."

"Lienenhän minä niistä selvillä."

"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen luettuna?"

"Onhan niitä yli sadan!"

"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."

"Tehneehän tuon joku toinenkin."

"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella: rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."

"Me olimme tutut ennestään", vastasi Katri kainosti.

"Kyllä se lie ollut pientä."

"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme."

"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla."

"Isä kulta, niin se kävikin."

"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan."

"Ei auta, pahemmaksi vai käy."

"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa kuin siellä."

"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?"

"Sellaisesta komeasta miehestäkö?… Niin ne hyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän, oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."

"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa."

"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."

"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin."

"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että… Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."

"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa."

"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu nappi joka kulmassa."

"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne kunniallisesti!"

"On, siihen voit luottaa."

"Minusta se onkin samantekevää", sanoi tyttö heti senjälkeen.

Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.

Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä hänellä oikein oli sydämellään.

Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki Olenpoikaa. Tämä pysähtyi.

Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen, mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.

"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit lisätä, että minä maksan."

"Kuten käskette, isäntä!" Renki lähti.

"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole aikaa ajatella häntä."

Mutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.

Nähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.

"Rakas Katri!" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.

"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan."

"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä."

"Emmehän sitten enää saane tavata."

"Se kai on tarkoitus."

"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?"

Epäröiden Katri ojensi kätensä.

Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä olisi käynyt erottaminen.

"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua."

"Minä tiedän sen, Erkki", vastasi tyttö nyyhkien.

"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin tietää yhden asian."

"Voinko minä ehkä sanoa sen?"

"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä."

"Sen lupaan."

"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois."

"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen."

"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin ehkä… ei ei, Katri."

"Sitten lienee parasta, että muutat"

"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä minua… unohdatko sinä minut, Katri?"

"Enpä luule", vastasi tyttö hiljaa.

"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan edessä."

Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli häntä.

"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!"

Erkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.

"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun; ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"

Heti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.

"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika tyytyväisenä käsiään hieroen.

"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri ei näytä onnelliselta morsiamelta."

"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin tämä."

Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.

Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt oli ainaiseksi erotettu.

* * * * *

Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin toimeen.

Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että herttua oli ollut heillä vieraana.

Muutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.

"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti, jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."

Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut, saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.

Samaten oluenpanijan luona.

Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi, sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä, loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä herttuaa.

Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle; kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.

Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.

Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.

Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.

Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet, ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman huomautusta.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa. Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä testamentin ääreen.

Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin sen, mihin se häntä velvoitti.

Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.

Voisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.

No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta heihin jok'ikiseen.

Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista, kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.

"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon, että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja onnellisia".

Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia, eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja suolattiin j.m.s.

Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat edistyneimpien joukossa.

Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona Flodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.

"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä syytä ole".

"Mistä on kysymys?" tiedusti herttua.

"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina, mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."

"Mikähän siihen on syynä?"

"En käsitä. Kutsu renki sisään."

Tämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.

"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on hätänä?"

"En minä ole sulhanen", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.

"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut."

"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen."

"Mutta olinhan minä kihlajaisissa."

"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä. Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin, jotta nyt se on hän, joka… joka…"

"Suostuuko Katri siihen?"

"Hänen on pakko."

"Entä sinä, Erkki Olenpoika?"

"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle; sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin hänen rakastavan itseäni."

"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"

"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä."

"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?"

"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä."

"Mihin hän on lähettänyt heidät?"

"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän."

"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?"

"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän."

"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme huomenna?"

"Enköhän."

"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi."

Erkki kumarsi ja läksi.

"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne", sanoi pappi.

"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi hän ei valvo oikeuksiaan?"

"Sentähden että hänellä ei ole mitään."

"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin."

"Sitten se ehkä päättyisi toisin."

"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan lapsia omikseen?"

"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan."

Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu herttuaksi, asettui reen kannaksille.

Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan kautta, pysäytä ulkotilan luona."

"Niin mutta…" Ja hän katsoi herttuaan.

"Olenko Pollellesi liian raskas?" kysyi tämä nauraen.

"Ettepä suinkaan, mutta…"

"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."

Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten lähdettiin huimaa vauhtia.

Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään pahanpäiväisen hökkelin eteen.

Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin nähdessään hän huusi:

"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä, missä tahansa olenkin?"

"Ettekö tunne minua, Briita muori?"

"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!"

Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.

Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan paksuna pilvenä.

Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.

"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio teitä tappaa."

"Äiti, äiti!" ulvoivat he vielä enemmän.

"Jos ette tahdo hyvällä, niin…" Hän juoksi huoneeseen, mutta samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.

"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti kuin nuoli tuvasta ulos.

Ovella herttua kohtasi vaimon.

"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin tappakaa minut ensin!"

"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden pitäisi olla salpain takana."

"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin saapui siihen.

"Herttua!" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.

"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen polviaan.

Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui maahan katkerasti itkien.

"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin kuolemalla, jos hän valittaisi."

"Tuo roisto, minä menen heti…"

"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa."

"Mutta jos hän kieltää?"

"Hän ei voi, hän on omistanut lapset."

"No, mitä me nyt teemme?"

"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee."

"Entä nämä?"

"He tulevat jäljestä huomenna."

"Olkoon niin."

Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi ohjaksiin.

Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli jo hämärä, kello lähes neljä.

Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat täällä", sanoi hän ja nousi.

"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?" sanoi Elsa.

"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti ulos.

Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän huomasi, että se todellakin oli herttua.

Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.

Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan herttuaan.

"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi sitten Katriin kääntyen:

"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen minulle?"

"Jos teidän armonne niin tahtoo", vastasi Katri heti.

Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."

"En kenellekään, teidän armonne", vastasi Katri.

Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.

Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.

"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne", sanoi rovasti.

"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen", huomautti herttua.

"Ne ovat toimitetut tieltä pois?" selitti Janne Eerinpoika.

"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee tänne huomenna estämään vihkimistä."

"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen. Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni valmistaa teitä siihen."

"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa."

"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on oikeus puolellaan."

"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?"

"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte kelpolailla antaa lisäksi."

"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."

"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?"

"Muu ei tule kysymykseenkään!"

"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?"

"Olen, mutta sitä hän ei ajattele."

"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."

"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni", lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."

"Siitä ei kysymystäkään!" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta vävyään.

Hetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. "Hän on poissa!" sanoi hän.

"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti", sanoi herttua ja nousi.

"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet."

"Mutta hän ei suostu."

"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä… Minä juoksen heti… tällä hetkellä…"

Hän lähti heti ulos.

"Nyt hän on vallassamme", sanoi Kaarle tyytyväisenä.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton, mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.

Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle. Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.

Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.

Kyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.

Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta, oliko se todellakin hän.

Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta rupesi hänet nähdessään kirkumaan.

"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?" kysäisi herttua.

"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään", vastasi vaimo hymyillen.

"Ajoipa hän sentään sinut pois!"

"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä kyllä pidän valtani."

Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja komeasti häätalon pihaan.

Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli iloisena ja tyytyväisenä.

Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti luokseen.

Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen, joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta juuri häntä varten.

Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut.

Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen ajatuksensa.

Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen jalkoihinsa huudahtaen:

"Vanha kuningas, vanha kuningas!"

Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa. Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.

"Minä maksan sakkoja!" vaikeroi rikollinen.

"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän, joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa, eivätkä lapsesi ole saaneet isää."

"Minä voin hankkia hänelle miehen."

"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat kuin villipedot erämaassa."

"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?"

"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen sitä mielellään tekevän?"

"Hän saisi sen tehdä."

"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu tai pääset hengestäsi."

"Hengestäni", ulisi talonpoika kauhistuneena.

"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun tähtesi."

Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen herttuaa sanoi korskasti:

"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä."

"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle koettaen pysyä levollisena.

"Voihan vedota kuninkaaseen."

"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan hän helisti kelloa.

Ovi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.

"Armoa, armoa!" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.

"Sinä tiedät ehdot."

"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta nyt se on mahdotonta."

"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin."

"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."

"He eivät voine mitään."

"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."

"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.

Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.

Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut estellä.

Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen naikkosensa.

Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa, vastasi hän:

"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun erityisen valvontani alaisena."

"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi rovasti.

"Kuta pikemmin, sitä parempi!"

Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon paraimpaan huoneeseen.

Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa juhlasalissa.

Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin hyvin kuin sen sovittaa voi.

Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut; hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä. Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen silmäyksensä seurasivat herttuaa.

Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:

"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden."

"Saanko kutsua hänet tänne?"

"Ette, minä tulen kanssanne."

He menivät hänen kamariinsa.

Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen olemuksessaan.

Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.

"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.

"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.

"Sano Erkille terveisiä minulta."

"Eikö hän itse saa…?"

"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"

Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.

Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin viipymällä.

"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."

Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.

Hän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.

Oitis seisoi Kaarle hänen vieressään.

"Loukkaannuitteko?"

"En tiedä", vastasi eukko koettaen nousta.

Hän lankesi taas. "Pyhimykset auttakoot, jalkani!"

"Loukkaantuiko se?"

"Pelkään, että se on katkennut."

Kaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.

"Missä on kotinne?"

"Vaivaistalossa."

"Minä vien teidät sinne."

"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne."

"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne."

Hän pani kaikki rekeen.

"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko tyytyväisenä aarrettaan katsellen.

"Polttopuiksiko ne ovat?"

"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä kaupungissa."

"Onko se hyvääkin ansiota?"

"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että rohdoiksi."

"Oletteko naimisissa?"

"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi Mikonpäivänä."

"No mitä ukko tekee!"

"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään."

"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?"

"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän vielä palasi."

"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut."

"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."

"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.

"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja lapsistamme."

"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?"

"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat kuolleet jok'ainoa."

"Millä tavalla?"

"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra; mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:

"Mikä on nimenne?"

"Katri", vastasi hän, "vanha Katri".

Kaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:

"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!"

He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään, ikävään kamariin.

"Miten on laitasi, Katri?" kuului ääni vuoteesta.

"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki luudaksetkin."

"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."

"Olkoon niinkuin hän tahtoo", oikaisi Katri.

"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari, ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."

9 — Eerik XIV ja Juhana III. 3.

"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä", ärähti ukko taas.

"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin jalkaa", lisäsi Kaarle.

"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä raukoista."

Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.

Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella tuulella.

Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin erilaisia ihanuudeltaan.

Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.

Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli kaikki valta käsissään?

Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian kuin suinkin.

Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan… mutta he olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.

Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan… mutta jos hän vielä pääsisi vapaaksi… niin, voisihan se tapahtua… tällä kannalla eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.

Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä vastustamaan?

Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta, kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä. Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.

Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa — minkälaisen kurjan vapauden — mutta hän oli pelkuri hänkin.

Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että kun sopiva hetki on tullut… he jakavat kuninkuuden; niin lausui Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.

Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen, mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli mahdoton olemaan kuninkaana — ainaiseksi mahdoton.

Seurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen — vankeus.

Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään? Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?

Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen. Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.

Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.

Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei siitä parantunut.

Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.

Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan. Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään. Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen kulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.

Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.

"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä arvokkain."

Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.

Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat koulua ja sen edistämistä.

Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata, puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.

Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.

Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.

Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.

Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.

Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin, sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää naimatodistuksensa.

Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.

Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä oikein käytettiin.

"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään, miten oikeassa tämä oli.

Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan, josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille — hän ajoi aina itse — ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.

Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt järjen kaikilta.

Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.

Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.

Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.

Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä suljettiin majalat ainaiseksi.

Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen, missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai tutustua heihinkin.

Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä… mutta kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada hänen sydäntään satimeen.

Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen, herttuaa joka hiven.

Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen parantamisesta.

Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.

Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän peitossa.

Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.

Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan hänestä: "Minä menen sinne!"

"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.

"Onko siellä semmoinenkin?"

"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."

"Onko siellä vuorikin?"

"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."

"Yhä parempaa!"

"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti pysyy suljettuna."

"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."

"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen vieraanvaraisuuttaan."

Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi päästä sinne.

Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.

Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.

Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että hän toisinaan oli suunnasta epävarma.

Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.

Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen paljoutta, joka siellä liverteli.

Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.

Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen nuorta, kaikuvaa naurua.

Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.

Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka kilvan polskivat säiliössä.

Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä korkealle.

Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta, vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.

Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.

Mutta neito ei havainnut häntä.

Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.

Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen päästi hajalle.

Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.

Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin miettien mitä tekisi.

Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa, joka johti säiliön yli.

Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään lehdikköön.

Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö tarttunut häneen?

Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi — vedenneito.

Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti Kaarlea tulevaksi.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi ihmetellen tuijottamaan häneen.

"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.

"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari Sunnanpoikaa", sanoi hän.

Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.

Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.

Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:

"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."

Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä palava lamppu.

Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta naamastaan.

"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.

Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."

"Tunnetteko minut?"

"Minä tiesin teidän tulevan."

"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään."

"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa."

"Oletteko siis ennustaja?"

"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut sanoiksi."

"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?"

"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.

"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?"

"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista."

"Oletteko kalvinilainen?"

"Olen."

"Ehkäpä minäkin tulen siksi?"

"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy."

"Täytyy?"

"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne taipumuksia."

"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea."

"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle säkenöivine miekkoineen."

"Tarkoitatteko, että minä…?"

"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin, armollinen herra, sitä tarkoitan."

"Miksi juuri minä?" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.

"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."

Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka osaaottavasti katseli häntä.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.

"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."

"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä hänelle.

Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.

Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen täytyi niin tapahtua."