9. SYY JA SEURAUS. (continued 4)

On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi, ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.

Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.

Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.

Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.

He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina kuninkaan puolelle.

Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.

Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan "Pro Rege, Lege et Grege", jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.

Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai osakseen kuninkaan erityisen suosion.

Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana vihamiehenään.

Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.

Sigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.

Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut, ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi valtaistuinta.

Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan Puolassa.

Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia vihollisiaan.

Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein kokonaan malttinsa.

Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa, jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?

Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten se päättyisi?

Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa… koko Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.

Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi kotiin.

Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia, estivät sen.

Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi, sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan kutsumuksen, jos tulee valituksi.

Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin kuninkaina.

Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet, kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta, selittämättömästä keikauksesta.

Sellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain mielin.

Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.

Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa, ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja jonka kanssa voi puhua.

Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille. Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan Sigismundin lähdön.

Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin lähempänä.

Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.

Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.

Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.

Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin estettävä.

Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä, jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi ja he saisivat vallan käsiinsä.

Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan ennen.

Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti nautinnoissa ja kulotuksissa.

Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi. Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut mitään tolkkua.

Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia kylläkin.

Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.

Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.

Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja oli kyllästynyt hallitushuoliin.

Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut rahaa.

Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja onnenonkijain huostaan.

Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" — sanoo Geijer — joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.

Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa; ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.

Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan. Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui puolueiden välillä.

Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.

Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.

Salaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.

Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming, joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.

Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.

Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa, mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.

Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto "aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.

Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin heinää kesällä viikatteen edessä.

Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.

Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli varmaan kavaltaja.

Neuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.

Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa kanssa.

Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton sotaväkeä odottamaan.

Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt kokoontua.

Rääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.

Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.

Isä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.

Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille, oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.

Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet majoittua kaupunkiin.

Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki parhaansa mukaan.

Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja laskettu.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.

Suurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.

Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.

Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia neuvosherrojansa seuraamaan.

Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.

Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.

Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset ja vakuuttelut turhia.

Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa pitämään huolta isänmaan parhaasta.

Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa tehdä mitään vastaväitteitä.

Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun kansansa avuksi.

Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund ei voinut tehdä päätöstään.

Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.

Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.

Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.

Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan vastustaa.

Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.

Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.

Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin heti.

Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto, että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.

Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.

Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä, eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki määräsi.

Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.

Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.

Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta, niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä — kaikki se lisäsi rahvaan köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä, pussi kainalossa.

Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri hajaannus liturgian tähden.

"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot, ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."

Molemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi seuraavaa:

Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.

Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi hallitustoimiin.

Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa tilaisuutta.

Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.

Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!

Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa kuin jäljitellä.

Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.

Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun ja valtakuntaan.

Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.

Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä, mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.

On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä. Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:

'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet, vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän neuvojanne.

Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut maailman menoa.

Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää kaikki.

Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin, ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'

Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.

Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.

Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan estetyksi.

"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto pistäisi puukon sydämeeni."

Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko Ruotsiin vai palaisiko Puolaan.

Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä estäisi sitä toteuttamasta?

Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.

Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia esteitä.

Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän mitään erityistä vaikutusta herroihin.

Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja päättävämpi.

Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.

Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat saaneet toisen suunnan.

Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja huomautukset olivat turhia.

Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka ajatuksissa nyt oli vain isä.

Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa kuljetettiin Ruotsin laivastoon.

Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute kävi yhä tuntuvammaksi.

Neuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.

Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi, jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.

Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden.

Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.

Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja lähti Räävelistä.

Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.

Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle herttua oli ruvennut toimiskelemaan.

Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli hänen nyt kiire kotiin.

Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.

Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.

Hänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.

Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.

Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän lupasi tehdä voitavansa.

Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa. Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä — synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.

20.

HYRRÄ.

Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista kuohuista.

Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko surra Puolaan palaamisesta… kiusallisia voitiin siellä kyllä olla, mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja kavallukseksi.

Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä, olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.

Ja lopuksi — eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän — olisivat ehkä menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun kanssa.

Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän tahtoi puolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.

Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä. Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt palatessaan.

Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti, oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.

Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa, joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.

Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.

Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen lukien hänelle.

Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi huoletonna lepäämään.

Kuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.

"Oletpa varomaton, siskoseni", sanoi Sigismund.

Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo", vastasi hän.

"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin — tärkeää."

Hän nousi heti istumaan. "Koskeeko se minua?"

"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"

Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän kättäni?"

"Mitä, etkö ole iloinen siitä?"

"Se on viipynyt kovin kauan."

"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen."

"Sen voin ymmärtää."

"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"

"Sitten on asia ratkaistu."

"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään."

"Miksipä et huolisi?"

"Olen ehkä kiintynyt toiseen", vastasi hän tuskin kuuluvasti.

"Kiintynyt toiseen… ethän toki… tuohon kirjuriin?"

"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?"

"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!"

"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo."

"Ajattelehan, arvosi, maineesi!"

"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."

"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?"

"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa kirjuriisi."

"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko hyvällä vai huonolla tuulella."

"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä."

"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen kanssa huvitella."

"Mutta jos hän pääsee voitolle?"

"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna kovasti punehtuen.

"Niin oli Ceciliakin", mutisi Sigismund.

* * * * *

Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä valtion asioita!"

Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.

Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.

Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun hänen oli täytynyt alistua.

Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.

Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa hyväksymään Puolan kuningasvaalin?

Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?

Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä niiden alkuunpanijat saamaan.

Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn pysyä kaupungissa.

Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan, että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet Sigismundin kotiinpalaamista.

He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät, ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia palaamasta Ruotsiin.

Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja kuuliaisia koko elinaikansa.

Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän alistaa tahtonsa sen alaiseksi".

Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.

Sitten he saivat eronsa.

Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä marraskuuta.

He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.

Vastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.

Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä… jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?

Oli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.

Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan ensimäinen sovinnon askel.

Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli herttuan hovissa.

Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz Grip ja Eerik Sparre.

Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin uhattaisiin vainota.

Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.

Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää monen yksityisen kostonhimoa.

Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.

Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa tuuliviiriksi.

Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui entistä enemmän.

Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan oli taistellut.

Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.

Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa, tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.

Tämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.

He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä rangaistuksensa…" lausui herttua.

Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.

Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.

Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.

On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli kokonaan sokaissut hänet.

Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen, miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.

Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden, mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä, joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä rauhantekoon.

Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan, olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.

He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa, sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään, jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.

Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen apuverotukseen".

Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset". Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä yksityisomaisuuttansa.

He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia, jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä lyönneillä ja pahoinpitelyllä.

Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti "kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä ei ollut mitään oikeutta suostua.

Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli "kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".

Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".

Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.

Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä epäsopuun veljesten kesken".

Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan. Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin puolustaa.

"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa, "että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."

Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden, sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin rahasummia.

Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon, vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.

Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja varoja kulutettu hukkaan.

Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".

Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen. Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa Juhanan vainoomisia vastaan.

Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen lähimpiinsä.

Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan heistä.

Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.

"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt tahdotaan pakottaa."

Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.

Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen ruhtinaskunnakseen.

Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen huoneen prinsessoille.

Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.

Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi, salaliittolaiseksi j.n.e.

Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin lupaamalla uusia oikeuksia.

Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät, herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.

Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo pätevillä syillä puolustaa itseään.

Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.

Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä. Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita kuuntelijoita.

Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu todistaa, ja Sparre sai mennä.

Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle luvattiin anteeksi.

Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen.

Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi odottaa mitään armoa.

"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."

Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.

Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.

Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua saanut avata sitä.

Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis vihdoinkin oli joutunut kiinni.

Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia kauppa- ja maanomistuspapereita.

Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?

Lähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.

He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti koskivat Sparrea.

Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston etunenässä.

"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni", vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."

Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa puhua parhaansa mukaan.

Kuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi kävi Juhana.

Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten Stegeborgiin.

Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.

Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja riensi pois.

Kuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin rukouksiin.

Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli tapana.

Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä vastaan.

Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.

Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana, säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.

Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.

Muutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.

Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.

Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata Sundbyhyn.

Muut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.

Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.

Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat heitä joka askeleella.

Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla tarkastettaviksi.

Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja herrain kesken.

Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja Sundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.

Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.

Hänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaana Rydbyholmassa.

Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä kutsui heidät kaikki luokseen.

Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi heitä matkustamasta.

Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista, mutta Juhana oli taipumaton.

Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja epäluulojen esineinä.

Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja oikeuksiansa.

Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.

Kuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.

Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan varmat takuut.

Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.

Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli ehtona ruumiin hautaamiseen.

Sentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamatta Rydboholmassa.

Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.

Katariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.

Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.

Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.

Sitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.

Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.

Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään semmoisia ei kuulunut.

Syytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.

21.

KAARLE HENRIKINPOIKA HORN.

Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.

Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi "taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".

Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen koko Venäjänmaan herran nimeä.

Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan maaherraksi.

Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli ympäristössä.

Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.

Kustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.

Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle, johon pystytti leirinsä.

Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi hänen avukseen.

Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä 19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.

Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle Horn jätetty omiin hoiviinsa.

Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja. Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.

Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.

Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta, piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.

Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä. Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen kaivannon.

Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.

Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.

Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja Kaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää Narvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.

Samalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.

Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin. Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.

Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu — kourallisella miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi, että asiat näin päättyivät.

Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.

Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa urheasta Kaarle Hornissa.

Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?

Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin sitä parempi.

Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta, kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.

Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen… hän, palvelija, jonka tuli vain totella?

Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla herraansa ja kuningastansa.

Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan, jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.

Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.

Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui. Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen, jossa hän muun ohessa sanoo:

'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi, vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas, vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu; pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä. Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun, joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'

Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän ei voinut antaa anteeksi!

Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina. Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä henkilöitä.

Helmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.

Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata syytöksiin.

"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada viipymättä asian ratkaistuksi."

Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon; vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen voimakkaasti: "Minä olen valmis."

Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia siinä suhteessa?"

"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa tarkoitankaan."

"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat kuningasta", virkkoi Fleming.

"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan."

"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"

"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt kaikki."

"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"

"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa tekemistä."

"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?"

"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti anteeksi."

"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.

"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista, niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan anteeksi."

Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:

"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."

Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti: "On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa, vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika itse."

"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi Klaus Fleming.

"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa, että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne, ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."

Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja. Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat, ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy, ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni kuolen."

Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän ei antanut.

Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi sen ja käski heti ratkaista asian.

Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön vuosipäivänä.

Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne olisivat saapuneet.

Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat samat.

Samana pysyi tuomiokin.

Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan; tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta tuonnemmaksi.

Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja ärjyen.

Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias viimeinkin heltyi.

Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin Örbyhusiin vankeuteen.

Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.

Mutta hyvitys oli toki tulossa.

Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn Räävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.

Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.

Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista Kustaa Horn oli nuorin ja suurin.

"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen, suuren Kustaa Aadolfin aikaan."

* * * * *

Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli, minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin sai tukahutetuksi.

Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta 1591.

Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen, että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.

Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille välirauhan vuodeksi.

Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa sotaa.

Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan tähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki Ruotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa Juhanan hallituksen kahtena viime vuotena.

Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa taistelussa.

Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi yleisen kiitospäivän.

Mutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.

22.

MIELENHÄIRIÖ.

Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta niin ei käynyt.

Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.

Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa toisen omaatuntoa.

Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan. Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut; mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.

Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa, kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä järjestyksestä.

Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika, jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia hänen käsistään.

Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla kuninkaalla!

Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.

Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin… hän oli unhottanut sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren käsiin.

Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen salaisuuden.

Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.

Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli poliittinen välttämättömyys?

Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä… Ja vieläkin pahempaa…

Hän näki edessään murhatun veljensä… toisinaan hän käveli hänen vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.

He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.

Eerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.

"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani, suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti, että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin, että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden kuluessa huutanut kostoa sinulle… sentähden ei ole minulla mitään rauhaa… Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät toisiimme ikuisesti, ikuisesti."

Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä sydämeensä:

"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia, ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua ulos.

"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan kuin sinä elät… Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein rakastinkin sinua, luulen… se tapahtui silloin, kun sinä murhasit Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit kauloja… Semmoinen valmisti tietä minulle… Kuinka minä nautinkaan ajatellessani sinun kuolemaasi… jos olisin voinut, olisin minä — salaisesti — tahtonut olla silloin saapuvilla… mutta nuo katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi… he eivät pitäneet mitään kiirettä… itse täytyi minun miettiä kaikki… öisin, kun en voinut nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"— tässä hänen täytyi nauraa — "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin tiesin murhasi tapahtuneeksi… Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi… pelkäsin Kaarlea… ja aatelia!

"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani, mutta sitä he saavat katua.

"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään… sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni maahan, jalkojeni astinlaudaksi.

"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä pakotan heidät siihen.

"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä, kuningas Jumalan armosta?

"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan? Mutta minä, minä muserran heidät…"

"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli… Oliko se Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas… Oliko hän uneksinut… vai olivatko hän ja Eerik todellakin keskustelleet kauan toistensa kanssa?

Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä varjoja… oliko hän vielä talossa, tuo hirveä… hän ei uskaltanut liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan… hän olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle, aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.

Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.

Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita hänellä oli ajatuksissansa.

Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä purkautumaan.

"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"

Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne maatiloiltaan.

Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.

Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet yhteenpuristettuina.

Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla, ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?

Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.

He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison Katariinan Venäjän tsaarille.

Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja Vironmaa melkein menetetty.

He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet Sigismundin lähtemään Räävelistä.

Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon j.n.e.

Nyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.

Mutta siinä hän suuresti pettyi.

He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja puolustuksekseen.

Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.

Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.

Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin menettämiseen.

Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.

Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin valituin sanoin.

Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän edessään.

"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.

Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.

Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.

Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.

Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo, lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"

Hän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.

"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba rouva itkuun purskahtaen.

Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta välitystään.

"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."

Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina, mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.

Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.

Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella edestakaisin sovintoehdotuksineen.

Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja ymmärtämättömyydestään.

Juhana hylkäsi sen.

Seurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.

Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan armoa; mutta yhtä turhaan.

Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.

Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä veljelleen:

'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti. Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata. Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'

He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.

Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen, muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.

Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina — sanottiin — eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan aamuun.

Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on; jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."

Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.

Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun 19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.

Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä ankarimpiin tarkastuksiin.

Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas suuresti luotti.

Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet valtakunnan köyhtyneestä tilasta.

Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa. Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä, kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.

Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he eivät enää saa tulla ulos.

Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan. Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä, tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.

Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.

Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa valtionhoitajina.

Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.

Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.

Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan, kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".

Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.

Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän, sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa, joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.

Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi, joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.

Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen viattomuutensa.

Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan, täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.

Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana, huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai kenenkään vihaa.

Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan, heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.

Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa, ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä kerran voivat päästä valtaan.

Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa viaton ase kuninkaan kädessä.

Sparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.

"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."

Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.

Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.

Tämä asia tuli heti puheeksi.

"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin sellaista?" kysyi Eerik Sparre.

Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt, mutta lupasi katsoa.

"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi Sparre ankarasti.

Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti pois eikä enää palannut.

Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja. Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella. "Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.

Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".

Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes ottaa vastaan onnettomia rouvia.

Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.

Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän heltymään oli panna poika hänen syliinsä.

Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja ilotonta.

Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa, puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.

Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka sanaansa.

Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat… Ja Pietari Liljensparre!… Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä hänen tallimestariaan!… Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista, että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka… arka omasta itsestään… ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.

Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.

Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta, niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten, jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.

Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen; mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä päinvastoin.

Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan, mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä, hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt — aivan päinvastainen suhde.

Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten… ei kukaan saanut sitä tietää… mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän lyönyt häntä.

Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.

Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.

Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan, polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.

Rouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.

Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.

Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua… sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti kaikki olevan häntä vastaan.

Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.

Niistä teemme aikoinaan selkoa.

Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.

Mutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille anteeksi.

Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan luonteessa — nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä oli mitään luonnetta — niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia, se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.

Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.

Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.

Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa, mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.

Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.

Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia terveisiä virkaveljilleen.

Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä, jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli pappien puolella.

Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.

Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.

Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä — saman uskon tähden vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.

Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja kuninkaan myöntyväisyydestä.

"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä, antaisinkaan, jos saisin olla mukana."

Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin herttuakunnasta.

23.

VOIMAKAS KÄSI.

Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään kaikista järkytyksistä.

Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää nurinaa kuningaskunnassa.

Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja tyytyväisyyttä herttuakunnassa.

Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.

Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset antaneet mitään arvoa.

Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että arvonsa oli yhä kohoamassa.

Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi häntä.

Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.

Entäpä aateli?… Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he olivat itse pitäneet huolen.

Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli väärässä.

Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.

Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän ei tahdo tunnustaa vääryyttänsä.

Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on menetetty, se on menetetty.

Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä? Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.

Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset muistonsa liittyivät.

Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.

Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa: pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.

Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet lailliseksi pojakseen.

Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.

Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.

Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.

Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.

Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia, kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja tilaisuuden mukaan.

Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella maata ja valtakuntaa.

Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla lapsensilmillään häneen ja sanoi:

"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun."

Ja lupauksensa hän pitikin säntilleen.

Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille. Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja saavutti näissä suurta kiitosta.

Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää; mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle Kaarlenpojan tuli kaikessa olla toverejaan etevämpi.

Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.

Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti tekonsa sen mukaan.

Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund tulisi kuninkaaksi?

Voisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista valtakuntaa?

Tai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?

Se ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.

Entä Gunillan poika?

Kuka tietää, mitä hänestä tulee.

Jos herttua menisi uusiin naimisiin…

Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan… vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi… voitiinhan tässä kaikessa tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia rupeaisi tuntumaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär… oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi. Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin kahdenkymmenenvuotias.

Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä — rakkautta hän ei pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.

Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra talossaan.

Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin suosiollinen: prinsessa suostui.

Kaarle matkusti heti Tukholmaan.

Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.

Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.

Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli varsinaisena asianaan.

Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.

Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.

Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.

Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.

"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut omille äpärälapsilleni."

Herttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.

"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä; "siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen liittää puoleksi kullatun… ja saatpa nähdä, saatpa nähdä… minulla on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."

Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen sitten maalleen hyödyksi.

Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.

Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa uusiin naimisiin.

"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis, luullakseni?"

"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota Sigismund…"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin minun tahtoani."

"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."

"Mielihyvällä!… Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti luopumaan hänestä."

"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä, häviää sukulaisuuden kautta."

"Aivan varmaan, aivan varmaan!"

"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa tuomaan prinsessaa?"

"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?"

"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin linnassa."

"Olisinpa mielelläni läsnä niissä."

"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla."

Juhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset erosivat.

Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä… Miksi ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää, eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä, saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut hänen salainen vihamiehensä… Kurottaisivatko ehkä tästälähin he molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan…

Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin… kaikkialta virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan…

Kaarle herttua ja herrat… kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?

Eiköhän se vaan ollut herttua?

Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä paljastaa ajatuksiaan hänelle.

Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä ei tullut sitä, miltä alussa näytti?

Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista, miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen silmäinsä edessä… olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka odottivat häntä tuolla toisella puolella… ja eikö siellä ollut — mitään, mihin vedota.

Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.

Silloin hän oli lemmen huumaama… tuo kumma tunne valtasi hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen toivomuksiinsa.

Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.

Mutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.

Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille sukulaisille ja ystäville.

Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan runsaat lahjansa, kuten tapa oli.

Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.

Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat mukanaan kalliita lahjoja.

Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.

Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet hänen suojiinsa.

Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli pukeutunut siihen.

Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten lähtivät vieraat pois.

"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä kuin huvitella", sanoi herttua.

"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä näytän, että on tullut rouva taloon."

24.

VIIMEINEN.

Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.

Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen prinsessan Annan kanssa.

Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.

Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen, niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja suruttomia päiviä.

Kuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.

Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.

"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan… mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.

Sitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.

Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan Drottningholmassa.

Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.

Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.

Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.

Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin kutsumaan pappia.

Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:

"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa."

Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."

Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.

Nyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.

Kuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.

Kun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.

Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti vaihtaa oleskelupaikkaa.

Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään taitavampi.

Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.

Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.

Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".

Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.

Kuolema pidettiin kaksi päivää salassa.

Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle kelpasi.

Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari Liljensparre, viemään herttualle tietoa.

Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.

Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.

Ensi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.

Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes hautaus on toimitettu.

Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.

Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle katafalkille.

Hautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.

Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa joulukuun 31 p:nä 1592.

Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista, sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.

Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa edestakaisin kirkon lattialla.

Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.

Juuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.

Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti sen kanteen.

Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto… sitten nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin kiinni siitä.

Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän jäljessä, sitten hänen vieressään.

Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta toinen ei näkisi sitä.

Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä, niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan… lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.

Silloin kukko lauloi ensi kerran.

Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa puistellen… oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"

Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin… siinä oli kauhea ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.

Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän oli kuollut.

Mutta hän toipui vähitellen.

Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan sielunpaimenellensa.

Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa, että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.

* * * * *

Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.

Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka kuninkaaksi hän oli tullut — veljenmurhan kautta.

Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää, jolloin Sigismund herättää sen eloon.

Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen. Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.

* * * * *

Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin Eerik XIV:lle.

Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.

Se oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.

Ruotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän hyödyttäneet.

Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina; kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä päinvastoin.

Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.

Mutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen täytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat vähitellen itsetietoisuuteen.

Ruotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut sen kuningasten historia.

Heidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen mielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.