9. SYY JA SEURAUS. (continued 3)

"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia. Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan toivomuksiin."

"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa, valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."

"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän, on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."

"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin kärtyisesti.

Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät rikkaruohon pois tieltä."

"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.

"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."

"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta, mutta myöskin yksityisistä syistä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa valita itselleen morsiamen.

Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin. On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen uskontoon, jota Kustaa tunnusti.

Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että aviopuolisoilla on sama usko.

Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.

Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen vakaannuttamiseksi.

Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa, mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma isänsä… no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.

Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä, nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi, sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen kautta joutua Kustaan päähän.

"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt tehtävä?"

"Sanokoon Kustaa heille…"

"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä se heti."

"Erota sinusta, niinkö?"

"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä hänelle hyödyksi."

"Entä sinä itse?"

"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan."

Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen. Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli tämänkin pitävän tehdä samoin.

Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi hymyillen, mistä oli ollut puhe.

"Leskikuningattaresta", vastasi Sigrid punastuen.

"Mitä hänestä on sanottavaa?"

"Hän elää niin yksinään", vastasi Anna Roos.

"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi vieraita", lausui prinsessa.

"Vieraat eivät aina ole ystäviä", huomautti Sigrid nöyrästi.

"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune, että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran ylhäisesti.

"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä toiselle", virkkoi Ebba Bielke.

"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunis Gunilla päättävästi.

"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja maan äidiksi tuleminen?"

Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan pakottaa", kuiskasi hän.

"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada ratkaista?"

Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin", sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa pyhittää elämänsä velvollisuudelle."

Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.

Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei välittänyt siitä.

Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan rohjennut… mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin — Annan täytyi naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?

Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.

Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti mitä semmoinen merkitsi.

Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.

Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.

"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."

"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa, ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut niitä."

"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa, niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa nyt toinen määräys kumoo toisen."

"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."

"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen mielestä ovat epäkunnossa?"

"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herra Hogenskild.

"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin — esimerkiksi nyt tämä kysymys läänityksien peruuttamisessa."

"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa, osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."

"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."

"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?" kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."

"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra. "Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."

"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?" kysyi Ture herra.

"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."

"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."

"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.

"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."

Nyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.

"Kuningas tulee, kuningas tulee!" huusivat kaikki ja hyökkäsivät ovelle.

"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä, miettikäähän tarkoin!"

Kaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.

"Isäntänä on minun vaikea…"

"Luonnollisesti, luonnollisesti!"

"Mutta meidän, vieraina", sanoi herra Hogenskild.

"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa."

"Luulenpa, ettemme puhu mitään."

"Olemmeko yksimielisiä siitä?" kysäisi isäntä.

"Olemme, olemme!"

"Emme ole tietääksemmekään."

"Emme ensinkään."

"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."

He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki pysähtyi rappusten luo.

Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä. Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.

Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.

Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen puolestaan antaa verensä ja henkensä.

Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt raskaasti painoivat häntä.

Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin huolissaan.

"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."

Kaikki huokailivat syvään.

"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."

Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.

"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja raihnautta väistääkseni…" Kuningas huokasi syvään.

Kaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.

"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden puolison."

"Hoo!"

"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!"

"Mikä iloinen uutinen!"

"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!"

"Koko valtakunta on riemuitseva!"

"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!"

"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!"

Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti näin makeita sanoja kuullessaan.

Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"

"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu), "minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen, että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen, joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."

Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.

"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari."

Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on prinsessan ympärillä", vastasi hän.

"Tahdonpa heti nähdä heitä."

Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.

Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli pelastettu.

Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen: "Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"

"En!" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.

Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.

Syntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.

Neitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.

"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan loukkauksen."

Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään keskustellen.

Kaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.

Pietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.

Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua", sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."

"Hänkö se…?"

"Niin, hän."

"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan…?"

"Tehkää niin!"

Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle tytölle. He kyllä heti… Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina Stenbockia.

Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana puolisonaan.

Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla — hänen äitinsä ja hänen oma hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei ollut koskaan pitänyt Gunillasta.

Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.

Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes, kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.

Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset, joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.

Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan asemaan. Häntä melkein huimasi.

Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.

Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten, ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.

Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas, seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.

15.

SANASTA TYÖHÖN.

Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan tyttären".

Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen. Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren vaatteet ja koristukset.

Sitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.

Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä. Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".

Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät, vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään pieksämästä".

Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.

Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.

Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen viisi viikkoa ennen häitä.

Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi lähettää lähettinsä.

Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä, että herttua muka sai vielä katua j.n.e.

Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.

Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa. Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.

* * * * *

Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin, koetellessaan komeita hääpukujaan.

Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.

Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan; kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!

Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.

Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis kuin Pietari.

Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän jos Pietarikin tulisi, ja kuningas — hän kyllä surmaisi hänet väkipuukollaan. Se täytyi estää… mutta miten?

Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."

Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.

Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.

Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.

Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää mielestään moiset ajatukset.

Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata häntä.

"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin."

"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen kanssa haluan."

Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle seuraavana päivänä.

Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä Gunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:

"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni."

"Onko isäni suostunut?"

"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon, niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."

"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?"

"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?"

"Kerro, rakas äiti!"

"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan… kuitenkin."

"Millä tavoin?"

"Hän lähetti avaimen."

"Mihin lukkoon se sopi?"

"Ladon."

"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun…?"

"Minä vain kerron miten minä — miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on ollut aavistustakaan siitä."

Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi ladossa.

Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.

Miten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.

Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina, mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin puistossa.

Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin Pietari herralle.

Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen, ja tämä sai heti aiheen — kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä toimittamaan — kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.

Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."

Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt, mistä saada apua.

"Onhan Leena suuri, vahva tyttö."

"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä."

"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen", sanoi rouva.

Uusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.

Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen ladolle metsään.

Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.

Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.

Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan piilopaikan pehmeissä heinissä.

Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua käyttäymään arvokkaasti.

Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.

Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot poskilla, hymyillen ja iloisena.

"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.

"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."

"En tiedä muuta kuin että neiti…"

"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"

"Laskekaa minut pois", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.

Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen huutonsa.

Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.

Haukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.

"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän tähtenne."

Ovi oli auki, ja hän juoksi pois.

Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."

Sitten hänkin riensi pois.

Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan, kuin se, joka oli mennyt sinne.

Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"

Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"

Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.

"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni", sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan häiden edellä.

"Niinpä se tekee, armollinen herrani."

"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi. Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."

"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."

"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna. Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"

"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla minun kanssani; me elämme vain toisillemme."

"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. "He ovat ystäviämme."

"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin Pietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"

"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu."

"Onhan hän lapsuudenystäväsi."

"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni."

"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle kuningattarelle."

"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi."

Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman suurta onnea.

Vesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.

Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa kuninkaallista arvokkuutta.

Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä, joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.

Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa juuressa.

Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu. Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.

Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta.

Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä ylhäisesti ja arvokkaasti.

Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.

Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.

Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; — herttua oli vaarallinen — hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!

16.

JOUSI JÄNNITTYY.

Murrosaika oli ovella.

Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.

Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä vastustaessaan.

Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset, kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden. Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan kahvalle: "Koettakoot!"

Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea tähystelevä vartija.

Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.

Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.

Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden veljessodan puhkeamista.

Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.

Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään pahaa tehdäkseen.

Mutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.

Eräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.

"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."

Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut mukaasi."

Ja niin päätettiin, että herttua tulee.

Mutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.

Siten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.

Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana huudahti:

"Olenkohan ehkä viety harhaan?"

"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista. Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän tulevansa vangituksi."

Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu", sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston kehotuksesta."

"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle suuttumustaan pidätellen.

"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."

Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.

Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu, sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.

Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle lempeään ja kiitollisuuttaan.

Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:

"Sinun tähtesipä sen teenkin."

Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti, mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.

Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään tinkimisen varaa.

Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli Saksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja Halmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden kirjallista lausuntoa liturgiasta.

Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat saapuneet Ruotsiin.

Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikenmoista saastaa.

Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi, nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.

Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto yleiseen kokoukseen.

Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.

Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.

Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat, uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää. Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.

Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.

Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.

Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa — uskontunnustukset olivat moninaiset.

Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia, jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään pysyväisyyttä.

Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.

Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.

* * * * *

Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.

Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista hän lupasi kaikin voimin kannattaa.

Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt! Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.

Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä — eikö hän pitäisi varaansa?

Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön Sigismund itse.

Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä: "Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minkä neuvon annatte, rakas isä?" kysyi Sigismund.

"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni mukaan koen sinua auttaa."

Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan voinut tehdä.

Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön täytyi lähteä.

Prinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.

Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa hänen luonaan.

Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas aina oli saapuvilla.

Eräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa ypöyksin.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle paikalleen.

"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna nauraen.

"Ovatko he poissa kaikki?"

"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun sanan."

Anna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli vaiti.

"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen, "tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minä sekä tahdon että en tahdo."

"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?"

"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me ymmärtäisimme toisiamme."

"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?"

"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti rakastan."

"Minä seuraan sinua, jos tahdot."

"Tahdotko todellakin!" huudahti hän vilkkaasti.

"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota mukaani; sellaisen saan siellä."

Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu, lähdenkö", sanoi hän.

"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen nojautuen häneen.

Hän huokasi, mutta ei vastannut.

"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle rakastavani Kustaa Brahea?"

"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."

"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin…"

"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun ystäväni."

"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi rakastunut erääseen hovineitoseeni… ja sinä ymmärrät, että mustasukkaisuus tuli lisäksi."

"Kukahan se olisi?" uteli Sigismund.

"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn."

"Hitto vieköön! Ebba Horn!" Sigismund hypähti pystyyn.

"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino saada sinut tunnustamaan."

"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan."

Tyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.

Mutta Anna ei laskenut häntä.

"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan. Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa minulle, milloin sinä lähenet."

Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana. "Luuletko todellakin… en ole koskaan…"

"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut julmaa."

"Julmaako? Kun en ole uskaltanut."

"Mikset ole uskaltanut?"

"En voi tarjota hänelle kättäni."

"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan."

"Mitä sinä ajattelet!"

"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän suostuu siihen arvelematta."

"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä salaa avioliittoon."

"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja… ja se tulee olemaan ihastuttavaa!"

Ja prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.

"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?"

Hän syleili ja suuteli häntä.

"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan sanoa isällesi Puolan kruunusta."

"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne."

"Viime seikasta vaikenemme."

"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?"

"Huomis-iltana samalla kuin muutkin."

"Älä ole julma!"

"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti."

Sigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.

"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes."

Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi prinssin nähdessään.

"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan päätöstänne."

Kääntymättä hän poistui huoneesta.

Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen, hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.

Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen; kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä sanoja.

Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen salaisuutensa.

Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden, mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton, kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä suhteessa melkein tunteettomaksi.

Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin perustuvaa.

Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli hänen huulillaan.

Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen: "Antakaa kätenne!"

Tyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.

Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.

Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi tarttua siihen, vastusteli hän.

"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen. "Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa kättä.

"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä", kuiskasi Ebba kyynelsilmin.

"Enkö minä saa vastarakkautta?"

"Älkää kysykö, älkää kysykö!"

"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja sentähden, Ebba, olet sinä minun!"

Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä olen liian halpa sellaiseen liittoon."

"Etkö rakasta minua?"

"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa, että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia nimeäni kohtaan."

Mikä arvokkuus hänen olennossaan!

"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet yhdistävät meidät!"

"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?"

Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen — hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.

Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän tietämättään ja suostumattaan.

Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä syntymästä rakastavien kesken.

"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla siihen suostuu."

"En voi, armollinen neiti", vastasi nuori tyttö liikutuksen valtaamana.

"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena katseli häntä.

"Rakastan, minä rakastan häntä", vastasi Ebba.

"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en tahtoisi tehdä hänen tähtensä."

"Vanhempani… nimeni!"

"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja, tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua lempii."

Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"

"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni määrääjä!"

"Sitten olen sinun", sanoi Ebba.

Sigismund syleili ja suuteli häntä.

"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."

Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."

"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas. "Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien puolesta."

Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno, jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa, toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä" tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.

Häntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.

Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt Juhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.

Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto; hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.

Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa valtiodrotsin viran.

Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.

Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo saapuneet viekoittelevat tarjoukset?

Niilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.

Sitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.

"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn siellä."

Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka nojautui toisiin syihin.

Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.

Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.

Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen. Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina suuria vaikeuksia.

Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.

Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.

Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen että läntisen naapurin silmissä!

Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja puolalaiselle neuvostolle.

Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan valtakuntaa?"

Juhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.

Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.

Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.

Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä ajattelivat.

Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta. Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy kannustaa toimintaan."

Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän sanoi pitävän ajoissa tutustua.

Se oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen toivomuksensa.

Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä, että hankit minulle näin suuren onnen?"

"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on vallan toista."

"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia; aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."

"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä."

"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."

"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi Korsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."

"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja tavata hänet."

"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin."

"Yhdessä hänen kanssaanko?"

"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta."

"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta sydämestäni."

Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.

He olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.

Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta, hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.

Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.

* * * * *

Puolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.

Jagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.

Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin paljon etua kuin suinkin.

Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai puhdasta rahaa.

Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa, paitsi Sigismundia.

Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.

Jokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.

Kaupanteko alkoi.

Maksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.

Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen isällään oli Puolassa.

Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.

Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi. Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund valituksi.

Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas polveutui Jagellon suvusta.

Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.

Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.

Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset — kuitenkin vain kuningattaren puolue.

Nämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.

Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja valitsi Maksimilianin.

Etenkin oli Viro riitakapulana.

Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat ohjeet.

Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita vastaan.

Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen, kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.

"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua käymästä yli valtuuksieni."

Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi, että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.

Kuningatar kutsui hänet luokseen.

"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän hänen saapuessaan.

"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasi Sparre.

"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä."

"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon."

"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan — luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"

"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi."

"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."

"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin."

"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"

"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin."

"Ette siis pidä asiaa menetettynä?"

"En vielä, teidän armonne."

"No, aiotteko siis myöntyä?"

"Sitä en tohdi."

"Teillä on siis muita keinoja?"

"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa."

"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat, niitä minä koetan."

Eerik Sparre palasi asuntoonsa.

"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu kuin kulta."

"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi."

"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka tarjosi äänensä 1,000 guldenista."

"Hävytön! Mitä sinä vastasit?"

"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."

"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen."

"Milloin lähdemme?"

"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat."

"Ei se auta."

"Sen saamme nähdä."

Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.

Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.

Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla, piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.

Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut alkoivat uudelleen.

Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".

Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.

Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka, pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään Venäjän kanssa.

Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.

Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.

"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille, että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."

Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin herrat lähtivät kotimatkalle.

"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."

"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"

"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet."

"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja…"

"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt."

"Vai olit sinäkin siinä joukossa?"

"Tiedätkö, montako on jäljellä?"

"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille."

"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat."

"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä."

"Niinpä luulen."

* * * * *

Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.

Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.

Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti Ahvenanmaalle.

Eräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:

"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Juhana ällistyen.

"Kyllä se niin on, sen voit uskoa."

"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa."

"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle."

"Minä lähden heti perässä."

Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan vaalin tuloksesta.

Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.

Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.

Neuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.

Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.

Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä kuningasvaalista koitui.

Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli kokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua Puolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan Puolan kruunun.

"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan", sanoi hän.

"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka näytti odottaneen tätä.

"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen; "sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."

"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."

17.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen, mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille Eerik Sparren laatima ehdotus.

Sen nimenä oli "Kalmarin säädökset molempain valtakuntain hallitsemisesta".

Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.

Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan kirkolliskokouksen päätettäviksi.

Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta, eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi katolista kirkonmiestä.

Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.

Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi heistä.

Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin, ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja kreivien läänitykset.

Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin oli nauttinut.

Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului kuninkaan tehtäviin.

Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi toista uskontoa?

Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden taisteluun papistoa vastaan?

Olihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?

Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon syyskuun 7 p:nä 1587.

Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken toimittiin.

Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta järjestettävä.

— — "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.

Moniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.

Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset, kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten, eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.

Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin, joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.

Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä, niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja ritariston yhteisellä suostumuksella.

Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä lähtenyt.

Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.

Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa olosuhteissa.

Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan sanamuodoltaan juuri hämäränä.

Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.

Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti vastaan.

Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.

Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär, prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis — kuten sanottiin — eroamaan äitipuolestaan.

Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.

Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.

15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan; Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut Virosta.

Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. —

Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen määräykset.

Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.

Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.

Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua Puolan kruunusta.

Nuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.

Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.

Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja, kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän kieltään.

Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut erottaa heitä.

Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän, tuskinpa mitään hyötyä.

Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin hän oli sitoutunut Ruotsissa.

"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan", huusi joku.

"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.

Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.

Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja Venäjän.

Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka, että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.

Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.

Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he tekivät kaiken voitavansa.

Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan. Toista oli Puola varmaan odottanut.

Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.

Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.

Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman vastauksen. Silloin hän huudahti:

"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen vaaliin."

Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti: "Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan, niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan omaatuntoani väärällä valalla."

Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.

Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta vastausta, ja lähti salista.

Sekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.

Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät, että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin toimin.

"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin se onkin."

On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen, todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei olisi häneltä odottanut.

Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä närkästystä että alakuloisuutta.

Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta. Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen, mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.

Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys Vironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.

Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.

Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus saataisiin aikaan.

Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla juhlallisuuksilla.

Leskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.

Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.

Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa, lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa toisilleen.

Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä, jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.

Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.

"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi silloin olla suuri."

Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa. Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka hänen äitinsä usein oli niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.

Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden arvoa ja sukuperää korkeammalle.

Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä, kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän nöyrään, hellämieliseen naiseen.

Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.

Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle, ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan. Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.

"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?" uteli Sigrid.

"Niin odotamme", vastasi Anna.

"Kunnes hän on kuollutko?"

"Mahdollista kyllä."

"Mutta ei se voi olla oikein."

"Vaikka me rakastamme toisiamme?"

"Isänne tahdon pitää olla pyhä."

"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat toisilleen?"

"Sitä hän ei voi."

"Mutta riistää heidän elämänsä onnen."

"Täytetty velvollisuuskin on onni."

"Mutta ei korkein."

"Korkeinta ei ole täällä alhaalla."

"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?"

"Sitä tarkoitan."

"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua", huokasi Anna.

"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina", huudahti Sigrid.

"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."

"Oletteko sanonut sen hänelle?"

"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi ansaitsevansa minun lempeäni."

"Se on ritarillista!"

"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta rakastua häneen et saa."

"Eipä vaaraa."

"Mistä sen tiedät?"

Sigrid punastui. "En luule vain", vastasi hän.

"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?"

"Ei, ei!"

"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?"

"Te vain nauraisitte minua."

"Kerro, kerro!"

"Äitini saa valita minulle."

"Entä oma sydämesi?"

"Sen hän saa antaa kelle tahtoo."

"Seuraako se määräystä?"

"Sen täytyy."

"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia."

"Hän ei ole sitä tehnytkään."

"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun täytyy'… se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko totella."

Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja toisen, joista hän piti.

Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.

Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!

Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia kärsineet!

Ebba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.

Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin ennen.

Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?

Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin, kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".

Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun salaisuuteni", sanoi hän.

Anna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.

"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen luokseen."

Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain hänelle", sanoi hän.

Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan, mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä ei kukaan voinut sitä huomata.

Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä; voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.

Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia. Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä, seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?

Ehkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.

Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan vireillä.

Mutta sitten, sitten!

Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei kaikki ollut oikealla tolalla.

Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä naimisiin toisen kanssa.

"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi", sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."

Eräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.

"Minä odotin sitä", sanoi Ebba kalveten.

"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan."

"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen yksin."

Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."

Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."

"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?"

"Olen."

"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?"

"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden."

"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni."

"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä asettua sen tielle."

"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne."

"Niin olen itsekin ajatellut."

"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden."

"Minä jätän hänet ainaiseksi."

Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai kyyneleet silmiinsä.

"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban käteen.

"Huoltako minusta? Miten?"

"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."

"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba. Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani: Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"

Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei voinut toivoa.

Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä pois, ennenkuin he palaisivat.

"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?" kysyi kuningatar.

"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on vähemmin tuskallinen."

Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.

Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi täällä.

Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba Hornin paikan."

Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän ei sietänyt.

Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään; sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.

Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.

Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.

Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä itsensä, kun niin tahtoi.

Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.

Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen rukoilevasti prinsessaan.

Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan jälkeen ivallisesti hymyillen.

Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi siedettävää."

Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin, joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.

Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.

Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.

Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili, kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.

Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan tuuppien.

Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä, mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä, kerjäläisen.

Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää takanaan… ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä aisoissa.

Samassa joku kuiskasi hänen korvaansa: "Sigrid Vaasa!"

Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan…

Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.

"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.

"Puhua kanssanne."

"En tunne teitä."

"Kustaa!" kuiskasi hän

Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.

"Vaiti… henkeni on kysymyksessä."

Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä, sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?

"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään oleville.

Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että Kustaa seuraisi.

Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.

Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se todellakin sinä, Kustaa?"

Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi: "Sinä et voi tuntea minua."

Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään. Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että surusta.

Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.

Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi ja ikävöi häntä näkemään.

"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen, "niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa syntymämaalleni."

Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle, että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän, "puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini kanssa."

"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."

"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös, siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"

"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita kasvojaan.

"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien voittaminen."

"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.

"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy hitaasti, kun olen köyhä."

"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole, mutta minä pyydän prinsessaa…"

"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä joutuisin heti vankeuteen."

"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?"

"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun henkipattona kierrellä maailmaa."

Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua", nyyhki hän.

Silloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue palasi.

"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois."

"Siitä minä kyllä pidän huolen."

"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."

"Minä vaikenen, siitä saat olla varma."

"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna. Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.

Silloin joku naputti ovelle.

Miten he pelästyivät. "Kuka siellä", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.

"Prinsessa kutsuu neitsyttä."

"Minä tulen heti."

Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua linnasta.

Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.

Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.

"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.

"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."

Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen, vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon puhumista toisilleen.

Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten tuomiot eivät ole Jumalan.

Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.

Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.

"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi", sanoi prinsessa ankarasti.

Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."

"Niin luulin itsekin."

"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun suostumustani."

"Niin."

"Senkötähden että olit sairas?"

"Se oli vain veruke."

"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi: "Erään kerjäläisen seurassa?"

"Niin."

"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua linnaan?"

"Niin."

"Sinä otit hänet huoneeseesi?"

"Niin."

"Suljitpa ovenkin?"

"Niin."

"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita."

"Niin."

"Kuka oli se hävytön?"

"Sitä en saa sanoa."

"Salainen rakastajasiko?"

"Ei."

"Kiellätkö rakastavasi häntä?"

"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan häntä koko sielustani."

"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet pettänyt minua!"

Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään peläten ilmaisevansa kaikki.

"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta häväistysjutusta."

"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä", huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että tiedetään hänen nimensä."

"Sitä en voi sanoa."

"Etkö, vaikka minä käsken sinua?" huudahti prinsessa.

"En."

"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."

"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Ennemmin kuolen!"

Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä tule koskaan silmieni eteen!"

Sigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.

"Omena ei putoa kauas puusta", sanoi leskikuningatar.

"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!" huudahti Anna itkien.

Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki, mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle…? Hän seisoi neuvottomana ja väänteli tuskissaan käsiään.

Samassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.

Sigrid katsoi hän en hämillään.

"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta. "Sinä aiot lähteä."

"Niin."

"Onko sinulla rahaa?"

"Ei!" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.

"Aioit kai myydä koristeesi?"

"Minulla, ei ole niitä enää."

"Onko hän saanut ne — tuo kerjäläinen?"

"Älkää kysykö", rukoili Sigrid tuskaisesti.

"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole sinusta vastuussa."

"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid. "Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"

Anna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. "Voithan koettaa", sanoi hän.

"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille."

"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku anteeksiannon mahdollisuus."

"Sitä en voi enkä saa."

"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan. "Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi.

"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein", ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta kirjettäni."

Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen haltuunsa.

Samana päivänä tapahtui lähtö.

Kirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:

'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet, joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua. Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.

Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa, niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne, ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.

Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä, ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt lapsilleen.

Armollisen prinsessani nöyrä ja altis palvelijatar

Sigrid Vaasa.'

"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on ajatukset aivan sen mukaiset."

Hän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen luokseen.

"Kerjäläinen on vangittu", virkkoi hän. "Tahdotko tietää kuka hän on?"

"Setämme poika", lausui Anna. "Mitä aiot tehdä hänelle?"

"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme."

"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua vankeudessa? Kas tässä, lue!"

Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän neuvottomana kuin ainakin.

"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa."

Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään apottikunnan tulot Puolassa.

Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta Puolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.

Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.

Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.

"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä ole vielä edes 18-vuotiaskaan."

Itkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Armollinen neiti!" kuului sointuisa ääni.

Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.

"Mitä tahdotte?" kysyi Anna tyytymättömästi.

"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman teoksen, Divina commedia, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille siitä?"

"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?"

"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta."

"No lukekaa, alkakaa heti!"

* * * * *

Nuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa juhlimisissa.

Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin hänen viisauttaan ja älyään.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli, ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.

Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen kuva.

Hän katseli kuvaa kauan. "Kuka hän on?" kysyi hän syvään huoaten.

"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan Itävallan vihollisesta liittolaiseksi."

"Minä en voi… Ebbani…" sanoi hän.

"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät; Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."

Kuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen takaisin.

"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua asian uudelleen puheeksi."

Sigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.

"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan", sanoi kuningatar itsekseen.

Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin suostua siihen.

Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista Juhanan kuoleman jälkeen.

Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle kuninkaalle Puolassa.

Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.

18.

KUSTAA EERIKINPOIKA.

Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan; nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.

Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.

Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti laboratorionsa.

Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.

Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.

Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut koskaan voinut niin hyvin.

Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun tyhjässä rakennuksessa.

Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.

Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.

Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.

Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.

Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.

Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa kotiin Anselmille.

Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut, eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.

"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni eikä sitä voi auttaa."

Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.

"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi täydellinen, jos sinä olisit täällä."

Kustaa purskahti itkuun… ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä itsekään.

Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin ennenkin.

Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään, ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia kallisarvoisine, loistavine suitsineen.

Isä Anselm syöksyi sisään.

"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.

Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.

Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen käsiään.

Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he halusivat.

"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris Godunovilta", vastasivat he.

"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään", vastasi Kustaa aivan ymmällään.

"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä, joka näytti etevämmältä.

"Mitä minulla on siellä tekemistä?"

"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä."

"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi ällistynyt nuorukainen.

"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään kanssa."

"Onko se välttämätöntä?"

"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen."

"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."

Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristetun lippaan.

Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.

Kustaa otti ne ihmetellen.

"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas syvään.

Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he lankesivat maahan hänen ohi mennessään.

Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.

Hän aukaisi lippaan.

Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan moista nähneensä.

Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen suu hymyili hänelle.

Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä, jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.

Oliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?

Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi vastausta… ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.

Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista saatiin näin maukas ateria.

Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini, jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik XIV:n poikaa.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys.

Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.

Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata tarkoitusta hän ei aavistanut.

Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.

Uneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle vastattu:

"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan."

Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista, tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla huutaen: "Eläköön!"

Alhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen häntä.

Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.

Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena, hopeausvaan kietoutuneena.

Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui hänen eteensä.

Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.

Tämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.

He olivat nyt kolmisin.

Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen puettu neitonen kainona ja hämillään.

"Tyttäreni Maria", sanoi tsaari.

"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle kunnioitustani."

"Nouskaa, ritari!" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.

Hän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.

Silloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.

"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"

Hänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.

Punastuen pani Maria kätensä silmilleen.

"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."

Kustaa ei tiennyt uskoako korviaan.

"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden", lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."

Ja hän käydä lynkytti nauraen pois.

Mutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.

"Maria!" virkkoi hän.

Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi hän.

"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa niin."

"Mutta kun olemme kahden?"

"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua."

"Ja kuinka pitkä aika se on?"

"Mistäpä sen tietäisin… laskekaa irti käteni."

"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?"

"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne."

"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!"

"Komeiden jalokivien tähdenkö!"

"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin…"

"Mitä ajattelitte?" kysyi hän uteliaasti.

"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa kätensä hänen vyötäisilleen.

"Entä sitten?" kysyi Maria.

"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen."

"Sitähän ei mikään estäne."

"Sallitteko, Maria?"

"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin toisenlainen kuin kaikki muut."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen hänen viereensä.

"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.

"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki muut."

Nopeasti hypähti Maria hänen vierestään. "Tahdonpa tanssia sinulle."

Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Silloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.

Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan vähän loitompana.

"No—o?" kysyi Boris jo ovessa.

"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut kymmentä sanaa."

"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."

Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan oli täydellinen keimailija.

"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."

Boris katsahti tyttäreensä.

Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."

"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.

"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui Kustaa painaen sulotarta povelleen.

"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.

"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."

Kustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.

Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili Kustaata ylenpalttisesti.

"Tähän liitän vain kaksi ehtoa", lisäsi venäläinen.

"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta", sanoi Maria.

"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä miehilläni ja rahoillani."

Kustaa huokasi syvään. "Molemmat ovat yhtä mahdottomat", sanoi hän.

"Kustaa!" kirkaisi Maria.

"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta, mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."

"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?" huudahti Maria.

"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos unhottaisin vannomani pyhät valat."

"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle, mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" — tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi — "lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.

Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."

Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan välittänyt hänestä.

Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena, hervahtuneena.

Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"

"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.

Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.

Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.

Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui vankilaan.

Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut viettää hänen kanssaan.

Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä", sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."

Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan puutetta.

Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse; hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.

Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän. Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.

Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen kädellään ja söi hänen suustaan.

Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti kaihoisena säveltänsä.

Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.

"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi", sanoi vartija.

"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden", sanoi Kustaa osoittaen lintua.

"Tahtoisitteko laskea sen pois?"

"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen."

"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?"

"Sen ilosta iloitsisin minäkin."

Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä, kuinka onnellinen lintu nyt oli.

Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.

Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.

Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen hautansa kauniissa koivikossa 1607.

Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja huomiota herättämättä hän myös poistui.

19.

LEHTI KÄÄNTYY.

Herttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.

Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan asettui hänen arvoisekseen.

Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan, heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa ulkomaisista ruhtinasperheistä.

Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien pyyteiden tavoittelemista.

Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild Bielken, Åkerön herran kanssa.

Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin, mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.

He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti suojaa kuninkaalta.

Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle riitaveljelleen — että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa, kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.