9. SYY JA SEURAUS. (continued 2)

Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi, jonka ainoana huvituksena ne olivat.

Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.

Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan oli vetäynyt hänen taakseen.

"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla opastajana."

"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin…"

Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.

"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman hämillään.

Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.

Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen, viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein vaistomaisesti antautui hänelle.

Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä häirinneet. He saivat olla aivan kahden.

Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.

Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä. Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.

Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.

Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä kysyä.

Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen rinnassaan.

Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:

"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit olla useammassakin."

Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen tuonnemmaksi.

Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet niistä keskusteluaineensa!

Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että herttualla oli ollut aivan tavaton onni.

Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.

De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.

Tämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.

"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoi Kaarle julmistuneena.

Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.

Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin. Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar Elisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän Juhana kuninkaan.

"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla miekalla."

"Niin tein, teidän armonne."

"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?"

"Niin, kumpaisellakin kerralla", voihki de Mornay melkein ähkyen.

"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?"

"En voinut."

"Mikä esti?"

"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni."

"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?"

"Olihan ympärilläni vain uskollisiani."

"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt, että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."

Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.

Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä 1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin aivan uutta.

Se ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa, siitä tahtoi Kaarle vastata.

Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.

Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja sydämensä Skellestadiin.

Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.

"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he vihdoinkin olivat kahden.

"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."

"Mutta te ette estänyt sitä."

"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"

"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa, että se oli kohtalon määräyksestä."

"Te ette ollut poikkeus säännöstä."

"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä Birgittan hyväksi?"

"Ette mitään."

"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."

"Ei mitään."

"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan."

"Ei tarvitse."

"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa."

"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta."

"Kuinka niin rohkenette sanoa?"

"Olen rohjennut paljon muutakin."

"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten vien hänet heti täältä."

"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen kyllä saatte. — Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita, näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi. Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus kyynelten tulviessa hänen silmistään.

"Kuoleeko Birgitta?"

"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"

"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"

"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen… anteeksi, herra herttua!"

"Minä kutsun heti lääkärin tänne."

"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä, saattaisi hänet levottomaksi."

"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut sellaiseen uskoon."

"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois… mutta hänen tähtensä…"

"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan, katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"

"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää häiritse teitä."

Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä, sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."

"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."

"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä siihen?"

"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme toisillemme?"

"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen poissa."

"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin unhottaa."

Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.

Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa ainoatakaan leikkipuhetta.

Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella mielensä mukaan.

Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.

Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.

"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?" kysyi Birgitta.

"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta puolisostaan."

"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen."

"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."

Birgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: "Lupaa minulle yksi asia, Kaarle."

"Minä lupaan mitä vain tahdot."

"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti ja varmasti luotat minuun."

"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta pyydät."

"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä itse."

Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui Kaarlesta tuskalliselta.

"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista ajatella."

"Et nyt, mutta sitten."

"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä."

"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut."

"Ota se, jos tahdot."

Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.

Maaliskuussa Birgitta synnytti pojan.

Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi, sitten on onneni täydellinen."

"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."

Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.

Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat syöksyivät sinne.

Birgitta istui vuoteessaan. "Minä olen tukehuttanut hänet!" huusi hän.

Hoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä äidille.

"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa", sanoi hän.

Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta — kuolemassa.

Synkän synkkä oli suru.

Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa. Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi Skellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä silmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.

Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.

Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.

* * * * *

Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa, tuumivat toiset.

Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua sanakiistaan.

Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat hänen lähistöönsä.

Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.

Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden tavallisesti viran siellä.

Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä ei ollut testamentissa mitään mainittu.

Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.

Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.

Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain halveksimista.

Tätä veljeä Kaarle päätti totella — vain siinä tapauksessa, että oli pakko.

Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan ottaisi esille.

Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan jossakin.

Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei luultavasti ollut mitään kätkettykään.

Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan, kuningattaren leskitilukseen.

Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.

Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle muistuttaen oikeuksistaan.

Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä elossaolevia todistajia.

Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.

Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin suojella niitä.

Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin — mutta uhata häntä…

Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi? Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä kaikkia?

Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään — kirjoitti Elisabet — niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän onnetonta veljeään Maunua.

Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin palata sinne.

Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.

Mutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.

Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen keralla.

Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.

Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla herttuakunnassaan.

Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:

"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset suorittamalla."

Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai pitää sen omana perintötilanaan.

Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten sovelletuksi.

Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen, vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja hyvään, kotonapantuun olueen.

Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli ollut.

Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.

Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki uskoa ja ottaa varteen.

Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.

Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin: "Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."

Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan. Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.

Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin; ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta, mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.

Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan unohtaneet saamaansa läksytystä.

Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni kysyä:

"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?"

Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta sitten hän sanoi:

"Saanen tuota tuumia."

Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä voi tapahtua.

Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.

Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.

Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."

Sitten hän matkusti meritse.

Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.

Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi, matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.

Hän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina oli.

He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat vieraat, mutta verensiteet… ja sitäpaitsi, miten paljon heillä olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia…

Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.

Katariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.

Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.

Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti hiljaisuudessa.

Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein toivoneen sitä".

"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?" kysyi Kaarle harmissaan.

"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa."

"Vaasa-suvun tytärtä!"

"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua kääntynyt katoliseksi?"

"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?"

"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle rasitukseksi."

"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?"

"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."

"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto, ja Sofia…"

"Miten on hänen laitansa?"

"Ei ole järjissään hänkään."

"Mikä on syynä siihen?"

"Lyönnit ja säälimätön kohtelu."

"Ovathan he eronneet?"

"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää, etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä niin, että hän olisi kuollut."

"Missä Sofia on?"

"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen."

"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?"

"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän tuottaisi surua äidilleen."

"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella, mennäkkö naimisiin."

"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein tuntemaan toisemme.'"

"Entä sinä itse, veliseni?"

"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?"

"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?"

"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:

"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan täältä Saksasta."

"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian lättäjalkaisia, liian mitättömiä."

"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi tyytyä vähempään?"

"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt unhottamaan."

"Kyllä minä koetan minkä voin."

Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.

Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.

Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen sydämeltään.

Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen jouluksi.

"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi", sanoi Katariina.

Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska, kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle penkille.

"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi toivoakkaan sinusta mitään."

"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä, rakkaat ystävät."

Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa Annan kanssa.

Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin Heidelbergiin.

"Menenkö, Katariina?" kysyi hän.

"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi."

Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."

Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.

Jo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.

Mutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.

Sen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.

Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut, eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet puolisokseen.

Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle, tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.

Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta, jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.

Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti sentähden lähteä heti.

"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi, saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään, täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.

Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä asiassa.

Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.

Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian kuin mahdollista.

Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö ja nautti korkean herrasväen luottamusta.

Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.

"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.

Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut mikään.

Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja iloiseksi.

"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun; minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."

Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi, ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.

Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa, että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.

Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen langolleen.

Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle, ellei mitään vastausta ollut saapunut.

Hänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:

"Tänään on kirje lähetetty sinulle!"

"Mihin sitten?" kysäisi Kaarle hätäisesti.

"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."

Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.

Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan Heidelbergiin.

Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se mahdollista? Näkikö hän unta?

Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.

Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.

Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.

Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.

Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.

Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.

Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun tähteni pakotettu murehtimaan."

Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia siunatkoon!" sanoi hän.

Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani", sanoi hän, "oma Mariani!"

"Kaarle!" kuiskasi tyttö kainosti.

Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui niin uusiin oloihin.

Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan, käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin, ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.

Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön, tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan vastaukseksi punastumisen.

Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi, tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.

Hän lähti kotimatkalle.

Ilomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.

Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen morsiamensa.

Ja sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.

Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse, vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.

Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti, oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.

Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva hänen vastauksensa.

Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.

Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.

Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat, ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".

Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle pohjalle.

Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja kansan näiden raatelevien susien kynsistä.

Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.

Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden joukossa oli Angermanuskin.

Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan morsiantansa noutamaan.

Vihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.

Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa. Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.

"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.

"Omistusoikeus synnyttää varmuutta", vastasi Kaarle.

Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja Räfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.

Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi puolisoineen Ruotsiin.

Uneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.

Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet kuninkaalle ja kuningattarelle.

Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.

Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa veljeä kohtaan.

Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.

11.

ENEMMÄN KATOLISUUTTA.

Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen liturgian kanssa.

Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.

Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä niissä mutkissa, mitä hän määräsi — niin tai ei ollenkaan.

Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä myönnytyksiä.

Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:

"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu."

Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.

Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine morsiamineen kotiutui.

Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.

Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas protestantti, oli — ehkäpä juuri vartavasten — omistanut kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä, että poika astui isänsä jälkiä.

Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.

Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien naiminen on sallittu y.m.

Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.

Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen valtikan alle.

Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen siemenen tulevaa satoa varten.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä mitä tehdä.

Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.

Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa, mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.

Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.

Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä, että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen evankelis-luterilaiseen oppiin.

Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle? Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!

Oh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.

Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!

Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton kuningas Juhana oli?

Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota täydellä luottamuksella voisi lähestyä.

Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja Pietarin rahaston hyväksi.

Paras kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota tunnustaa.

Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä ja omaksua sen?

Eerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta tietoa.

Mutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.

Hän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei onnistu.

Sigismund! Kuningas Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään siitä kuin koirat luusta, ja nyt… niin, nyt on täti kuningattarena, eikä hänellä ole lapsia.

Aivan mahdotonta se ei ole, mutta…

Ei, sitä ei kannata ajatellakkaan.

Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se kävisi laatuun!

Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa valtakuntain väliä.

Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun. Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.

Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän onkaan minulle rakas!

Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla rauhassa.

Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian aikaista.

Tuo pikku Gunilla… oikea ruusunnuppu… hän tahtoo, luulemma, tekeytyä suloiseksi.

Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.

Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia Gyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.

Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina vastenmielisiä.

Sofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.

Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se Sigismundkin tähysteli.

Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.

Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi tietää mitä tapahtuu.

Sofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin tarvittaisiin.

Puhuupa Sofialle.

Ja myöskin de la Gardielle.

Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista! Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään rauhaa.

Ja sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.

Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta uhraan elämäni.

Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he alkavat taas niinkuin tavallisesti.

Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä. Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.

Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut kaunis, mutta nyt — ei rahtuakaan — mies säilyy paremmin, etenkin jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.

Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.

Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä. Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä, mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan; hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle mukavan tuolin.

"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi, mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon miettimistä."

"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni muutaman hetken —"

"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui kuningatar kiihkeästi.

Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.

Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.

"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.

Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa sanoen: "Katariinani!"

"Minä tunnen voimieni vähenevän."

"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun sydämeni."

"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas luotasi!"

"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani."

"Anna se muiden kannettavaksi."

"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle taivaallisen."

"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!"

"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan suojelusenkelini."

"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi."

"Minä seuraan sinua pian!"

"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan."

Kuningas taivutti nöyrästi päätänsä.

"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä Antoniuksesta?"

"Aioin juuri pyytää sinulta sitä."

Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.

Lukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:

"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää häiritkö häntä!"

"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu", ajatteli hän.

* * * * *

Tavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut käännytystyötään.

Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.

Mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan nuorille.

Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia yhden ainoan.

Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.

Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin, että siitä yleensä loukkaannuttiin.

On jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.

Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.

Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.

Niin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä nousemassa.

Tähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.

Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi runsaita hedelmiä.

Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt, leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.

Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat ajettiin kuitenkin ulos.

Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa, mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa (Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.

Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.

Pian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.

"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut", sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."

"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä mitä tahtoo."

"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty kasvatettavaksi kollegioihimme…"

"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."

"Se oli, veliseni, se oli… ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo sihteerijuttu tapahtui."

"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."

"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta varovaisuutta ette ole noudattanut."

"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän kuin itsestään."

"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa minua."

"Miehetkö?"

"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he iskivät silmää minulle."

"Hyi, hyi!"

"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole koskaan pitkiä, huomaan minä."

"Eivätkö he enää välitä teistä?"

"He haukkuvat kuin kahlekoirat."

"Mistä syystä?"

"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa parastamme."

"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"

"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja kirkkojuhlista."

"No, mitä he ajattelevat?"

"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat."

"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?"

"Ei mitään!"

"Eikö mitään?"

"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään tekemistä, mikäli minä ymmärrän."

"Mutta kun te esitätte heille asioita?"

"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat. Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."

"Onko se säikyttänyt heitä?"

"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan."

"Mutta heidän ikuinen autuutensa?"

"He luulevat sen saavansa halvemmastakin."

"Tietämättömiä ihmisparkoja!"

"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy on Kustaa Vaasassa."

"Oli vahinko, että Brask myöntyi."

"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan."

"Ja hän hylkäsi heidät kaikki."

"Se oli kurjaa!" huudahti Luostari-Lassi.

"Siltä tuntuu minustakin", lisäsi Warsewitz.

"Kiusaus voitti hänet."

"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan."

"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan."

"Me saamme tuntea seuraukset", mutisi Luostari Lassi.

"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino. "Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."

"Olosuhteet ovat toiset."

"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo."

"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus puolisoonsa."

"Siitä voivat useatkin kerskua."

"Mutta tuo onneton liturgia!"

"Kirottu liturgia!"

"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden uskonnon."

"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä."

"Sellaista ei saa ääneen puhua."

Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän oikaisihe.

"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten tähden."

"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin."

"Sigismund saa tehdä sen."

"Hän on meidän miehiämme."

"Ehdottomasti."

"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa."

"Liittämällä Puola siihen."

"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava Sigismundille suosiolliseksi."

"Siitä tulee kova taistelu", väitti Warsewitz.

"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa hyväksi."

"Me voimme tehdä vieläkin enemmän."

"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahti Luostari-Lassi.

"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino. "Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti… minä toivoin Pietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."

"Olisinpa luullut", sanoi Warsewitz, "että Pontus de la Gardie…"

"Hän purjehtii aina myötätuuleen", lisäsi Possevino.

"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."

"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen."

"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä."

"Miksipä ei, jos siitä on etua."

"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."

"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino. "Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."

"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että Vadstenassa on pidettävä tarkastus."

"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on viisainta lähteä täältä."

"Ruotsistako?" huudahti Luostari-Lassi.

"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."

"Minä en niin hevin väisty."

Näissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat nyrkkiin.

"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin sinetillä varustetun kirjeen.

Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat hänen aukaistessaan kirjettä.

Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän esimiehensä olivat heille uskoneet.

Verkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisin Possevinolle.

Yhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:

"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin. Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."

Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että hän oli hämmästyksissään.

"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?" kysyi Possevino Warsewitzilta.

"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee toki vaikutuksemme täällä."

"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää nuorta kruununprinssiä."

"Hän on ihmeteltävän lujamielinen."

"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni."

He erosivat.

Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.

12.

PONTUS DE LA GARDIE.

Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa. Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.

Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä ennen kaikkea uuras.

Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta — olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten viekoiteltavaksi… ehkäpä Iivanan… Sentähden oli välttämätöntä jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin mahdollista.

Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.

Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian. Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada vakavan aseman itselleen Ruotsissa.

Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan rangaistukseksi.

Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten Suomeen.

Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.

Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten haluaa.

Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja vastaväitteistä huolimatta.

Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin Viipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.

Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet. Nyt sen hetki oli lyönyt.

De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset olivat turhat.

Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa, 2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä vapaasti.

Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.

Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri. Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.

Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.

Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen hyvinkin tarvitsevan lepoa.

Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.

Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta, moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.

Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta… aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta… Jos hän sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla niittää uusia laakereita.

Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa, toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.

Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun vaikutusta.

Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan, mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.

Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä, että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla, ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä. Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden. Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin linnoitus.

Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat entisellään.

Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön, antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla. Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja päällikön.

Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta sotaretkestä.

Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.

Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan, mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin tahansa he kääntyivätkin.

Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista. Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.

Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen paksuisella muurilla.

Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa. De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.

Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.

Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen, että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä. Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua, sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista, sai luovuttaa sen muille.

Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.

Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.

Seurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.

Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."

"Pyydän saada aina seurata sinua?"

"Mitä tahansa, mutta älä sitä."

"Miksi en?"

"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi."

"Sinusta opin joka päivä."

"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin."

"Olen menettänyt itseluottamukseni."

"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä ajattelemista."

"Koetan parastani."

Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin, tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa, joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja veisattiin kiitosvirsi.

Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa. Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus. Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen, josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.

Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.

Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.

Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.

Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta kohoili väkinäisesti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.

"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua, kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.

"Kuka on sellaista uskaltanut?"

"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."

Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"

"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi korkeasta arvosta!"

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe enää."

Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä, heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.

Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat hänen miehensä suosiosta… Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei Pontus herra rakastanut häntä… Jos tämä nyt menisi, niin hän surmaisi itsensä.

Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa, tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.

Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.

Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa, olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.

Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.

Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle. Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä maita hallussaan.

Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.

Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana korjaa saaliin."

Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla, jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään. Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.

Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.

De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan, että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen. Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.

Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä, jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti: "Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen"; toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.

De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan. Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.

Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la Gardien.

Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on, että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.

Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut; lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.

Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä, kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.

Siinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.

Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä 1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään, heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden joukossa Pontus de la Gardie.

Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin marmoripatsas.

13.

PERHEKUVAUS.

Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.

Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu, kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.

Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita. Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä kannalla.

Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.

Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä hän hoiti sitä.

Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.

On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan, jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.

Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain muutamia vuosia.

Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa, hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.

Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.

Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia rauhanvälittäjiä miestensä kesken.

Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut ympärilleen.

Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan. Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.

Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka häntä miellyttivät.

Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.

Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.

Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.

Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.

Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.

Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä. Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.

Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta, alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.

Sinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein terveeksi.

Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä, ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään vaatinut.

"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä vaikka mitä."

Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa piloille, vastasi sokaistu äiti:

"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"

Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme, mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.

Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan mitään semmoista.

Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.

Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden, joka väisteli nopeasti.

Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa hevosen.

Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän makasi tajutonna, liikahtamatta.

Herttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.

Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat hämillään ja säikähdyksissään.

Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä ja kantoi linnaan.

Tajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.

Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.

Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru sydämessä matkusti tämä pois.

Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse häntä vastaanottamassa.

"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."

Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi niin.

Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta ei ollut saavuttu häihin.

Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.

Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen toiveensa.

Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan värisenä.

Vain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää yhdessä.

Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."

"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.

Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta Kaarleen kuului.

Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.

Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin, ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui Tukholmasta lähtö.

* * * * *

"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa, minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa kehenkään!"

Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.

Miten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!

Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin, sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä, niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan aiheettomasti? Siitä olisi toki rukouksien ja paastoomisien pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei, hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän välillä.

Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.

Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat. Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta hänen toivomuksiaan.

Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa, tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa epätoivossa.

Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.

Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä, ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.

Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati, mutta luottamusta, ystävyyttä… Saattoiko hän odottaa ja vaatia muilta, mitä hän itse ei heille antanut?

Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.

Katariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.

Eerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.

Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle, mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.

Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi keskeyttää.

Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.

Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen valtakunnan uskonnoksi.

Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan kärsivällinen.

Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.

Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.

Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.

Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.

Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään, eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt, tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa odottivat häntä.

Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.

"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka hirveästi minä kärsin!"

"Armollisin kuningatar…"

"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."

Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."

Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja käskevästi: "Menkää!"

"Armollisin kuningatar!"

"Menkää, tai huudan apua!"

Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.

Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna, että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat tyttären kyyneleisen katseen.

Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.

Katariina Jagellotar oli kuollut.

Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.

Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin. Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään Katariinan alttiutta isiensä uskolle.

Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota ilman ei kukaan tule autuaaksi".

Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.

Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa. Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle samanlaiselle patsaalle.

* * * * *

Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.

Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen täytyi tulla tunnustetuksi.

Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra Laurentius Forsius oli katolinen.

On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei enää suvaittu.

Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.

Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen mielestään, oli paras kaikista.

Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan, ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään "kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.

Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.

Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet liturgiaa, oli pidätettävä palkat.

Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön, ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.

Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen, pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa huudahtaen:

"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!"

Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.

Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta; syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan" maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.

Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä. Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä uskontoa, josta he pitävät kiinni".

Mutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.

Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti heidät vastaan.

Rohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita lapsiaan.

Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet Nyköpingiin vangitsemaan häntä.

Luultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.

Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja lähti valepuvussa Tukholmaan.

Hän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.

Tämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä hänet.

Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.

"Mieheni on pelastunut vainosta", sanoi hän, "kosto on kohtaava meitä."

"Mitä pahaa hän on tehnyt?" kysyi Anna.

"Saarnannut puhdasta evankelista oppia."

"Onko se rikos?"

"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan vankeuteen."

"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa."

"Eihän laki lienekkään teitä varten."

"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin."

"Niinpä luulisi, armollinen neiti."

"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin apua?"

"Hänhän on katolinen?"

"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän. Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."

"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut minua."

Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti vangittava.

"Linnassako, minun suojissaniko?" huudahti prinsessa kauhistuneena.

"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."

Anna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.

Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."

"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti."

Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille: "Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen polvistumatta."

"Kauniimman solkeni panen vetoon!"

"Sitten on asia ratkaistu!"

Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän hymyillen suloisinta hymyään.

Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä puolestani?" kysyi hän.

Gunilla ojensi hänelle ruusun.

Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:

"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle vapautuskirjan."

Prinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.

"Miten sinä menettelit?" kysyi Ebba.

"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!"

14.

JUONIA.

Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän omaksi turmiokseen.

* * * * *

Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä, penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen mestariteos.

Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla kaunistamat.

Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja soopelin nahkoja.

Takassa paloi loimuava valkea.

Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän ympäri.

Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.

Nämä kiittivät ja joivat.

"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."

Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan puolueeseen tuli yhtyä."

"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."

"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä", jatkoi herra Ture.

"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?" kysyi Pietari herra.

"Etukädessä isänmaata kohtaan."

"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia."

"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni…"

"Jospa vain tietäisi onnistuvansa", jupisi Juhana Sparre.

"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."

"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en, jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää, niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."

"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."

"Niinpä niin, vaarallisin kaikista", virkkoi Pietari herra.

"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."

"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild. "Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme kruununtavoittelijoiden suhteen."

"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa, ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."

"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi Sigismundin. Hänhän on katolinen."

"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia", tuumaili herra Juhana Sparre.

"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild, "mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen neitoon."

"Kukahan se olisi?" kysyi Pietari herra.

"Jalo neiti Sigrid Brahe."

"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti."

"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausui Eerik Sparre.

"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."

"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."

"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra tyytyväisesti hymyillen.

"Nuori herra Kustaa!" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.

Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava. Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan asti."

"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?"

"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin."

"Tietääkö prinssi siitä?"

"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle."

"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä, putoaa se itsestään."

"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me", jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin vapaata omanvoitonpyyteistä."

"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."

"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme, ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."

"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla ikäviä seurauksia."

"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."

"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre. "Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."

"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."

"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään."

"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: 'Pro rege, lege et grege' ['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan tarkastettavaksi."

"Mikä on sen sisällys?" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.

"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia vastaan."

"Hyvä!" huudahti herra Hogenskild. "Ja miltä se maistui kuninkaasta?"

"Paremmalta kuin luulinkaan."

"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä valtaneuvoston ja aateliston kanssa."

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen. "Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon herttuain kanssa, ja se on oikein."

"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi vahingoksi."

"Me emme anna selkäämme lyötäväksi", huomautti Eerik herra.

"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme, jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä yleisemmäksi."

"Niinpä tosiaan!" huudahtivat läsnäolijat.

Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa, vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään, erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan, tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä, ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."

"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme, pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille", huomautti Ture herra.

"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet osansa", sanoi herra Hogenskild.

"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita, jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa, vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."

"Amen!" huudahti Ture herra.

"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa", lisäsi Pietari herra.

"Me emme rupea yrittämään", virkkoi herra Hogenskild.

"Hyvästä syystä kylläkin", yhtyivät tähän muut.

* * * * *

Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.

Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen lupauksia ja muuta semmoista.

Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli hänellä nuottilehti kädessään.

Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.

Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä, joka oli hänen kädessään.

"Niin, neiti Anna."

"Neitikö?"

"Emmehän me ole kahden."

"Ja sen te huomaatte?"

"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi Kustaa puoliääneen.

"Mitä minä huolin muista."

"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa."

"Sen olette sanonut minulle ennenkin."

"Mutta mitään muuta en tiedä."

"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi."

"Onko se mahdollista?"

"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee itse minua noutamaan."

"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!"

"Sitten te soittelette minulle."

"Niin paljon kuin tahdotte."

"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme."

"Sitä minä en osaa."

"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne."

"Minä kuuntelen."

"Panetteko muistiinnekin?"

"Teidän sanojanne en koskaan unohda."

"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan."

"Saanhan tulla takaisin?"

"Kun kutsun, ette muuten."

Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä, mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet saliin.

Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni, punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä, kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa. Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.

Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua, mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.

Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle. Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää, jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun ulkomaisen ruhtinattaren.

Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi. Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.

Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.

Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta, mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt prinsessa Annan palvelukseen.

Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa, Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä, ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."

Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.

"Rakastettu, lemmitty Gunilla!"

"Älä sano niin että kukaan kuulee."

"Tahdon huutaa sen koko maailmalle."

"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi."

"Eikö minulla ole isäsi lupaus?"

"Hän sanoi, että minä olen liian nuori."

"Sentähden odotankin vuoden."

"Saisinko senjälkeen olla omasi?"

"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock."

"Se ei auta!"

"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä."

"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin erottaa meidät."

"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan."

Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.

Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli Anna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.

Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.

Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.

Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän — mutta tästedes hän kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat päästäkseen niistä.

Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt sinua joka paikasta."

"Ensi tanssiinko?" kysyi Gunilla.

"Gunilla, onko se totta?" kysyi hän.

"Mikä?"

"Että kuningas rakastaa sinua?"

"Miten voit luulla…"

"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi."

"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua."

"Mutta jos hän kosii?"

"Niin hän saa rukkaset."

"Sitä et uskalla."

"Sen teen", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.

"Gunillani!"

"Niin, sinun enkä kenenkään muun!"

"Minä puhun sukulaistesi kanssa."

"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse."

"Eikö kuningaskruunu viehätä?"

"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi."

He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin nauttimaan tanssista.

Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt soittaa tuon kappaleen minulle?"

Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat pitivät.

Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.

Mutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.

Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja ympäristö koettaa tyydyttää.

Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät koskaan eroa.

Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.

Kustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.

"Riittäköön täksi kertaa."

Hän laski luutun sohvalle.

"Olen pelkkänä korvana."

"Meidän täytyy erota, Kustaa."

"Minkätähden?"

"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan urheaksi soturiksi."

"Siihen minulla ei ole taipumusta."

"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele siellä…"

"Kauanko?"

"Useita vuosia."

"Entä sillä aikaa?"

"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan Ruotsin kruunua."

Nuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.

"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna hyvin vakavasti.

"Myönnän, ettei se ollut."

"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."

"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa…"

Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada; ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."

"Anna, kuinka voit luulla…"

"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa. Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."

Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän elämäni."

"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän huulensa yhtyivät hetkeksi.

"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.

"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja leikkeihinsä.

Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.

Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.

Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin olevan välttämätöntä mukautua siihen.

"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."

"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari herra, "— ja — Kustaa ei ole liturgisti."

"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."

"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke. "Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."

"Kuninkaalleko?"

"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."

"Ovatko he jo saapuneet?"

"Ovat."

"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."

"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille lähettämiä."

"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa tavallisten vaatteiden alle."

"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?"

"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa selvää, minkä hengen lapsia he ovat."

"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?" kysyi Hogenskild nauraen.

"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee Simonin luona."

"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?"