JULKAISIJAN HUOMAUTUS. (continued 5)

Heidän juodessaan Dingaan antoi Retiefin tehtäväksi viedä hollantilaisille farmareille sana, että hän toivoi heidän pian tulevan ja ottavan Natalin haltuunsa, joka tästälähtien oli heidän maatansa. Myöskin tuo mustasydäminen roisto toivotti heille hauskaa kotimatkaa. Senjälkeen hän antoi molemmille rykmenteille käskyn tanssia ja laulaa sotalauluja huvittaakseen vieraitaan.

He aloittivat tanssin ja siirtyivät sen kestäessä yhä lähemmäksi.

Tällä hetkellä eräs zulu ilmestyi, tehden itselleen tietä päällikköjen välitse, jotka olivat kerääntyneet labyrintin portille, ja jätti jonkun sanoman eräälle indunalle, joka vuorostaan ilmoitti sen kuninkaalle.

"Oho! Onko niin?" sanoi kuningas huolestunein katsein. Sitten hänen silmänsä ikäänkuin sattumalta osuivat minuun, ja hän lisäsi: "Macumazahn, eräs vaimoistani on äkkiä vaikeasti sairastunut ja sanoo, että hänen on saatava jotain valkoisten miesten lääkettä, ennenkuin he menevät pois. No, sinä sanot olevasi vastanainut mies, joten voin uskoa vaimoni sinun haltuusi. Pyydän sinua menemään ja ottamaan selvän, mitä lääkettä hän tarvitsee, sillä sinähän osaat puhua meidän kieltämme."

Minä epäröin, sitten käänsin hänen sanansa Retiefille.

"Sinun on parasta mennä, poikaseni", sanoi päällikkö, "mutta tule pian takaisin, sillä me lähdemme heti."

Vieläkin epäröin, sillä tämä tehtävä ei minua miellyttänyt. Silloin kuningas alkoi suuttua.

"Mitä!" hän sanoi. "Kiellättekö te, valkoiset miehet, minulta tämän pienen suosionosoituksen, kun minä olen juuri antanut niin paljon teille, — te, joilla on ihmeellisiä lääkkeitä sairaan parantamiseksi?"

"Mene, Allan, mene", sanoi Retief, kun hän ymmärsi hänen sanansa, "tai hän tulee vihaiseksi ja kaikki menee myttyyn."

Kun ei siis mitään valinnan varaa ollut, lähdin portin kautta labyrinttiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi kimppuuni miehiä, ja ennenkuin saatoin sanaakaan lausua, heitettiin vaate suuni eteen ja sidottiin lujasti pääni ympäri.

Olin vankina ja suukapulalla mykäksi tehtynä.

XIX Luku.

LÄHTEKÄÄ RAUHASSA!

Kookas kafferi kuninkaan vartioväestä tuli assegai kädessä luokseni ja kuiskasi:

"Kuule, pieni Yrjön Poika. Kuningas tahtoisi pelastaa sinut, jos vain voi, koska et ole hollantilainen, vaan englantilainen. Tiedä kuitenkin, että olet kuoleman oma, jos yrität huutaa tai jos teet vastarintaa", ja hän kohotti assegaitaan ikäänkuin valmiina upottamaan sen sydämeeni.

Nyt ymmärsin, ja kylmä hiki kihosi koko ruumiistani. Seuralaiseni joutuisivat joka ainoa murhattaviksi. Oi, ilomielin olisin antanut henkeni voidakseni varoittaa heitä. Mutta, voi! En voinut, sillä suuni edessä oleva vaate oli niin paksu, ettei mikään ääni läpäissyt sitä.

Eräs zuluista pisti seipään aitauksen ripojen väliin. Sitten hän väänteli sitä sivullepäin edestakaisin, tehden aukon juuri silmieni kohdalle. Nyt minun täytyi nähdä jotain.

Jonkun aikaa — kymmenen minuuttia arviolta — tanssiminen ja oluen juominen jatkui. Sitten Dingaan nousi tuoliltaan ja puristi lämpimästi Retiefin kättä, lausuen "hamba gachlé" eli lähtekää rauhassa. Hän vetäytyi labyrintin porttia kohti ja hänen poistuessaan buurit ottivat hatut päästään ja heiluttaen niitä ilmassa hurrasivat hänelle. Hän oli jo melkein portin toisella puolella, ja minä aloin jälleen hengittää.

Epäilemättä olin erehtynyt. Mitään petosta ei sittenkään suunniteltu.

Aivan portin aukossa Dingaan kuitenkin kääntyi ja lausui zulukielellä kaksi sanaa, jotka merkitsivät:

"Käykää kimppuun!"

Heti soturit, jotka nyt olivat tanssineet aivan lähellä ja odottivat näitä sanoja, hyökkäsivät buurien kimppuun. Kuulin Thomas Halstead'in huutavan englanniksi:

"Meidät on petetty!" Zulukielellä hän lisäsi: "Antakaa minun puhutella kuningasta!"

Dingaan kuuli sen myöskin ja osoitti kädenliikkeellään kieltäytyvänsä kuuntelemasta ja samalla huusi kolmasti:

"Bulala abatagati!" eli "Lyökää kuoliaaksi nuo taikurit!"

Näin Halstead raukan vetävän veitsensä ja upottavan sen erääseen zuluun, joka oli hänen lähellään. Mies kaatui, ja uudelleen hän sivalsi toista sotilasta, leikaten hänen kurkkunsa poikki. Buurit vetivät myös veitsensä esiin — ne heistä, joilla oli aikaa — ja koettivat puolustautua näitä mustia paholaisia vastaan, jotka joukoittain ryntäsivät heidän kimppuunsa. Kuulin myöhemmin, että heidän onnistui tappaa kuusi tai kahdeksan niistä ja haavoittaa kenties pariakymmentä. Mutta se oli pian päättynyt, sillä mitä saattoivat miehet, jotka olivat astutetut vain taskuveitsillä, tehdä sellaiselle paljoudelle?

Kauhean melun, huutojen, valitusten, kirousten, armonpyyntöjen ja zulujen taistelukiljunnan kajahdellessa kaikki buurit lyötiin maahan, molemmat pienet pojatkin ja hottentottipalvelijat. Sitten sotilaat raastoivat heidät vielä elävinä pois, kantapäät maassa laahaten, aivan niinkuin mustat muurahaiset raahaavat haavoittuneita matoja tai hyönteisiä.

Dingaan seisoi nyt sivullani ja nauroi, lihavien kasvojen hermostuneesti nytkähdellessä.

"Tule, Yrjön Poika", hän sanoi, "katsokaamme näiden hallitsijallesi petollisten loppua."

Sitten minut kuljetettiin eräälle labyrintin sisäpuolella olevalle kummulle, josta levisi näköala ympäristöön. Täällä odotimme hetkisen, kuunnellen melua, joka kävi yhä etäisemmäksi, kunnes äkkiä tuo kammottava kuoleman saattue ilmestyi jälleen näkyviin, tullen Suuren Kraalin aitauksen ympäri ja suunnaten kulkunsa suoraan Teurastuskukkulaa, Hloma Amabutu'a kohti. Pian sen rinteitä pitkin oli kiivetty ylös, ja siellä keskellä tummalehtisiä pensaita ja kivenlohkareita mustat sotilaat murhasivat heidät joka ainoan.

Minä näin sen ja pyörryin.

* * * * *

Luulen olleeni tiedottomana useita tunteja, vaikka loppupuolella tajuttomuuteni kävi niin lieväksi, että saatoin kuulla onton äänen yläpuolellani puhuvan zulukielellä.

"Olen iloinen, että pieni Yrjön Poika on pelastunut", sanoi kaikuva ääni, jota en tuntenut, "sillä hänellä on suuri kutsumus ja hänestä on tulevina aikoina oleva hyötyä mustalle rodulle." Sitten ääni jatkoi:

"Oi Senzangacona'n huone! Nyt olet maitoosi sekoittanut verta, valkoisten verta. Tämä malja sinun on tyhjennettävä pohjasakkaa myöten, ja myöhemmin maljan täytyy särkyä"; ja puhuja nauroi pitkää, kaameata naurua, jota en useampaan vuoteen uudelleen kuullut.

Kuulin hänen poistuvan laahustavin askelin kuin suuri matelija, ja senjälkeen suurella ponnistuksella sain silmäni auki. Olin isossa majassa, jonka ainoana valaistuksena oli keskellä olevasta tulennoksesta leviävä loimu; oli näet yöaika. Nuori ja kaunis zulunainen oli lähellä tulta kumartuneena kurpitsapullon yli, jota hän täytti jollakin. Puhuttelin häntä hämilläni.

"Oi vaimo", sanoin, "oliko tässä joku mies, joka ylitseni kumartuneena nauroi?"

"Ei aivan, Macumazahn", hän vastasi miellyttävällä äänellä. "Se oli Zikali, suuri taikuri, kuninkaiden neuvosmies, Tienraivaaja, — hän, jonka syntymää isoisämme eivät muista, hän, jonka sanan voimasta puut nousevat juurineen maasta, hän, jota Dingaan pelkää ja tottelee."

"Kehoittiko hän surmaamaan buurit?" kysyin.

"Kenties", hän vastasi. "Kuinka minä sellaisia asioita tietäisin?"

"Oletko se nainen, joka oli sairaana ja jota minun piti tulla katsomaan?" kysyin jälleen.

"Kyllä, Macumazahn, olin sairas, mutta nyt olen terve ja sinä olet sairas, sillä sellaista on maailman meno. Juo tätä", ja hän ojensi minulle kurpitsapullossa maitoa.

"Mikä on nimesi?" kysyin ottaessani sen vastaan.

"Naya nimeni on", hän vastasi, "ja minä olen sinun vanginvartijasi. Älä luule, että voit paeta käsistäni, Macumazahn, sillä ulkopuolella on toisia vartijoita, joilla on keihäät kädessä. Juo!"

Join ja tulin samalla ajatelleeksi, että juoma saattoi olla myrkytettyä. Olin kuitenkin niin janoinen, että tyhjensin sen viimeistä tippaa myöten.

"Nyt olen kai kuollut mies?" kysyin, laskiessani kädestäni pullon.

"Ei, ei, Macumazahn", vastasi lempeällä äänellä nainen, joka nimitti itseään Nayaksi; "et ole kuollut mies, vaan mies, joka nukkuu ja unohtaa."

Sitten menetin tajuntani ja nukuin — kuinka kauan, sitä en tiedä.

Kun heräsin, oli kirkas päivän valo; aurinko heloitti korkealta taivaalta. Kenties oli Naya sekoittanut jotain lääkettä maitooni tai kenties yksinkertaisesti olin nukkunut. En tiedä. Joka tapauksessa olin kiitollinen tästä nukkumisesta, sillä ilman sitä olisin varmaankin tullut hulluksi.

Muistan, kuinka siellä majassa levätessäni ihmettelin, mitenkä Kaikkivaltias oli voinut sallia sellaisen teon tapahtua, jonka olin nähnyt. Kuinka oppi rakastavasta ja laupiaasta Isästä saattoi soveltua sellaisen kanssa yhteen? Nuo buuriraukat — mitä vikoja heillä lieneekin ollut, ja heillä oli useita kuten meillä muillakin — olivat yleensä hyviä ja kunnollisia miehiä omalta kannaltaan katsoen. Kuitenkin heidät oli tuomittu joutumaan niin raa'alla tavalla teurastettaviksi erään raakalaisdespootin viittauksesta; heidän vaimonsa joutuivat leskiksi, heidän lapsensa jäivät isättömiksi tai — kuten myöhemmin saatettiin todeta — useimmissa tapauksissa murhattiin tai tehtiin orvoiksi.

Salaperäisyys oli liian suuri, — niin suuri, että se saattoi pois tasapainostaan nuoren miehen mielen, joka oli ollut sellaisen kauhean näytelmän todistajana kuin olen kuvaillut.

Muutamien päivien aikana todellakin luulen järkeni olleen aivan tuhoutumisen partaalla. Lopuksi kuitenkin harkinta ja kasvatus, josta minun on kiittäminen isääni, tulivat avukseni. Muistin, että sellaisia joukkomurhia oli, usein paljon suuremmassakin mittakaavassa, tapahtunut tuhansia kertoja historiassa, ja kuitenkin niiden kautta, vieläpä usein niiden avullakin, sivistys oli kulkenut eteenpäin, ja anteeksianto ja rauha olivat suudelleet toisiaan uhrien verisillä haudoilla.

Sentähden nuoruudestani ja kokemattomuudestanikin huolimatta päättelin, että joku käsittämätön tarkoitus oli tuon kauheuden päämääränä ja että niiden onnettomien miesten henget, jotka siten oli uhrattu, olivat olleet välttämättömiä tälle tarkoitusperälle. Tämä saattaa tuntua peloittavan fatalistiselta opilta, mutta sille antaa luonto joka päivä vahvistusta, ja epäilemättä kärsimään joutuneet saavat korvauksensa jossain toisessa valtakunnassa. Jos niin ei ole, ovat usko ja uskonnot arvottomia.

Voi tietysti myöskin olla mahdollista, että sellaisia kauheita onnettomuuksia tapahtuu — ei laupiaan Kaikkivaltiaan tahdosta, vaan sitä uhmaillen. Kenties raamatun paholainen, jolle me olemme taipuvaisia hymyilemään, on vieläkin todellisena ja toimivana tässä meidän maailmassamme. Kenties ajasta aikaan joku paha alkuvoima puhkeaa esiin kuin tulivuoren kahlehditut voimat, tuoden kuolemaa ja kurjuutta siivillään, kunnes sen lopuksi täytyy poistua voimattomana ja voitettuna. Ken tietää?

Kysymys sietäisi esittää Canterbury'n arkkipiispalle ja Rooman paaville konklaavissa, jolloin riidanratkaisijana esiintyisi Tibetin Dalai Lama, ellei yksimielisyyttä syntyisi. Minä vain koetan merkitä muistiin ajatuksia, jotka niin kauan sitten liikkuivat mielessäni, sellaisina kuin ne nykyään ovat muistissani. Hyvin todennäköisesti ne eivät ole aivan samoja ajatuksia, sillä kokonainen ihmisikä on senjälkeen kulunut, ja siinä ajassa äly kypsyy kuin viini pullossa.

Paitsi näitä yleisiä asioita oli minulla omiakin kysymyksiä pohdittavana näinä vankeuspäivinäni, — esimerkiksi kysymys omasta turvallisuudestani, vaikka ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että ajattelin sitä vähän. Jos joutuisin surmattavaksi, niin joutuisin, ja sillä loppu. Dingaanin tuntemukseni sanoi minulle, ettei hän ollut turhaan surmannut Retiefiä kumppaneineen. Tämä olisi vain alkua suurempaan teurastukseen, sillä en ollut unohtanut, mitä hän sanoi Marien säästämisestä ja mitä muita viittauksia hän minulle antoi.

Kaikesta tästä päättelin — aivan oikein, kuten myöhemmin ilmeni —, että jonkinlainen yleinen hyökkäys tehtäisiin buurien kimppuun, jotka luultavasti hävitettäisiin viimeiseen mieheen asti. Ajatella, että olin täällä vankina kafferien kraalissa, vartijanani vain nuori nainen, mutta kuitenkin kykenemättömänä pakenemaan varoittaakseni heitä! Majani ympärillä oli piha, jonka ympäri kulki noin viisi jalkaa ja kuusi tuumaa korkea aita. Milloin tahansa, yöllä tai päivällä, silmäilin tämän aitauksen yli, näin sotamiehiä joka viidentoista yardin päässä. Siellä ne seisoivat kuin kuvapatsaat, leveät keihäät kädessään, kaikki katsellen aitausta kohti. Siinä ne seisoivat; — öisin niiden luku oli kaksinkertainen. Ilmeisesti ei ollut aikomus päästää minua pakenemaan.

Kului siten viikko, — kauhea viikko, sen saatte uskoa. Koko sinä aikana oli ainoana kumppaninani mainitsemani sorea nuori nainen, Naya. Meistä tuli tavallaan ystäviä, ja me juttelimme mitä erilaisimmista asioista. Keskustelumme lopussa minä kuitenkin aina havaitsin, etten ollut saanut vähintäkään tietoa mistään asiasta, jolla olisi ollut välitöntä mielenkiintoa. Sellaisista seikoista kuin zulujen ja naapuriheimojen historiasta tai suuren kuninkaan Chakan luonteesta tai muista merkityksettömistä asioista hän saattoi jutella tuntikaudet. Mutta kun jouduimme päivän tapauksiin, kuivui hän kuin vesi tulikuumalla arinalla. Kuitenkin Naya kovin kiintyi tai oli kiintyvinään minuun. Hän kuvitteli yksinkertaisuudessaan, että minä saattaisin tehdä sen hullutuksen, että naisin hänet, mihin hän sanoi Dingaanin olevan sangen suostuvaisen, koska hän piti minusta ja arveli minusta olevan maassaan hyötyä. Kun mainitsin hänelle, että jo olin naimisissa, kohautti hän kiiltäviä olkapäitään ja kysyi nauraen, niin että hänen kauniit hampaansa paljastuivat:

"Mitä se tekee? Eikö miehellä voi olla useampia kuin yksi vaimo? Ja kuinka sinä, Macumazahn", hän jatkoi, nojaten eteenpäin ja katsellen minua, "tiedät, että sinulla on edes yksi? Sinä saatat joutua hänestä eroon tai leskeksi millä hetkellä tahansa."

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Minäkö? En tarkoita mitään. Älä katsele minua niin kiivaasti, Macumazahn. Varmasti sellaista tapahtuu maailmassa, eikö niin?"

"Naya", sanoin, "sinä olet kahtena pahana — syöttinä ja vakoojana — ja sinä tiedät sen."

"Kenties olen, Macumazahn", hän vastasi. "Voiko minua siitä moittia, jos henkeni siitä riippuu, erittäinkin, kun todella pidän sinusta sinun itsesi tähden?"

"En tiedä", sanoin. "Sanohan, milloin tästä paikasta pääsen pois?"

"Kuinka minä sen voin sanoa sinulle, Macumazahn?" vastasi Naya, tarttuen käteeni vilkkaalla tavallaan. "Luulen kuitenkin piakkoin voivani sanoa. Kun olet lähtenyt, Macumazahn, muista minua joskus ystävyydellä, koska olen todella koettanut tehdä olosi niin mukavaksi kuin mahdollista vartijan tirkistellessä joka raosta majaan."

Sanoin jotain tilaisuuteen sopivaa, ja seuraavana aamuna vapautukseni saapui. Kun olin syömässä aamiaistani pihamaalla majan takana, ilmestyivät nurkkauksen takaa näkyviin Nayan kauniit ja miellyttävät kasvot, ja hän ilmoitti, että joku kuninkaan lähetti oli tullut minua tapaamaan. Jättäen lopun ateriasta nauttimatta menin pihaportille ja näin siellä vanhan ystäväni Kambulan.

"Tervehdin sinua, inkoos", hän sanoi minulle. "Tulen viemään sinut takaisin Nataliin vartioston seuraamana. Mutta kehoitan sinua olemaan kyselemättä minulta mitään, sillä minun ei ole lupa niihin vastata. Dingaan on sairas etkä siis voi häntä nähdä, et myöskään valkoista saarnamiestä etkä ketään muuta. Sinun on lähdettävä kanssani heti paikalla."

"Minä en halua nähdä Dingaania", vastasin, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Ymmärrän", vastasi Kambula. "Dingaanin ajatukset ovat hänen ajatuksiaan ja sinun ajatuksesi ovat sinun ajatuksiasi, ja kenties hän juuri sentähden ei halua nähdä sinua. Muista kuitenkin, inkoos, että Dingaan on pelastanut henkesi, temmatessaan sinut kärventymättömänä hyvin suuresta tulipalosta, kenties siksi, että sinä olet erilaatuista puuta, jota hänen mielestään on sääli polttaa. No, jos olet valmis, niin lähtekäämme."

"Olen valmis", vastasin.

Tiellä tapasin Nayan, joka sanoi:

"Et koskaan ole edes ajatellut sanoa minulle hyvästi, valkoinen mies, vaikka olen sinua hyvin kohdellut. No, mitäpä muuta olisin voinut odottaakaan? Toivon kuitenkin, että, jos minun olisi tästä maasta paettava henkeni säilyttääkseni, kuten saattaa tapahtua, sinä tekisit puolestani sen, mitä minä olen tehnyt sinun puolestasi."

"Sen lupaan", sanoin, puristaen hänen kättään. Sattui niin, että vuosia myöhemmin saatoinkin täyttää lupaukseni.

Kambula ei vienyt minua Umgungundhlovu'n kraalin läpi, vaan kiersi sen. Tiemme kulki aivan kuoleman kukkulan, Hloma Amabutu'n, ohi, missä korppikotkia edelleen oli suurin joukoin koolla. Kohtalo oli määrännyt, että minun oli kuljettava muutamien kukkulan juurella henkensä menettäneiden seuralaisteni juuri kaluttujen luiden yli. Eräs näistä luurangoista oli vaatteista päättäen Samuel Esterhuizen, erittäin kunnon mies, jonka vieressä olin nukkunut koko matkamme ajan. Hänen tyhjät silmäkuoppansa näyttivät tuijottavan minuun moittivasti ikäänkuin kysyen, miksi minä jäin eloon, kun hän ja kaikki hänen veljensä olivat saaneet surmansa. Tein itse itselleni saman kysymyksen. Miksi koko tuosta suuresta seurasta vain minä yksin olin jäänyt eloon?

Sisäinen ääni tuntui minulle vastaavan: Jotta saattaisin olla yhtenä välineenä kostettaessa Dingaanille, tuolle pirulliselle murhaajalle. Katsellessani näitä murskattuja ja häväistyjä luurankoja, jotka olivat olleet miehiä, vannoin itsekseni, etten tätä tehtävääni jättäisi tekemättä, jos saisin elää. Enkä jättänytkään, vaikka en näillä sivuilla voikaan kertoa siitä suuresta kostosta.

Käännettyäni silmäni tästä kauheasta näystä huomasin vastakkaisella rinteellä, johon olimme leiriytyneet matkallamme Delagoasta, vielä kunnianarvoisan mr Owen'in majat ja vaunut. Kysyin Kambulalta, olivatko hän ja hänen väkensä myös saaneet surmansa.

"Ei, inkoos", hän vastasi. "He ovat Yrjön Lapsia, kuten sinäkin, ja sentähden kuningas on säästänyt heidät, vaikka hän aikookin karkoittaa heidät maastaan."

Nämä olivat hyviä uutisia, ja minä kysyin uudelleen, oliko myöskin Thomas Halstead säästynyt, koska hänkin oli englantilainen.

"Ei", sanoi Kambula. "Kuningas tahtoi säästää hänet, mutta hän tappoi kaksi meidän miehistämme ja laahattiin pois muiden mukana. Kun pyövelit ryhtyivät työhönsä, oli liian myöhäistä pidättää heidän käsiään."

Taasen kysyin, enkö saisi lähteä yhdessä mr. Owen'in kanssa, mihin Kambula vastasi lyhyesti:

"Ei, Macumazahn. Kuningas on määrännyt, että sinun on mentävä yksin."

Niin meninkin. Mr. Owen'ia ja hänen väkeään en koskaan enää tavannut. Uskon kuitenkin, että he turvallisesti saapuivat Durban'iin ja purjehtivat pois laivalla, jonka nimi oli Comet.

Lyhyessä ajassa saavuimme kraalin pääportin vieressä olevien kahden maitopuun luo, missä paljon tavaroistamme oli maassa hajallaan, vaikka pyssyt olivat kadonneet. Kambula kysyi, saatoinko tuntea oman satulani.

"Tuossa se on", vastasin, osoittaen sitä; "mutta mitä hyötyä on satulasta ilman hevosta?"

"Hevonen, jolla ratsastit, on varattu sinua varten, Macumazahn", hän vastasi.

Sitten hän antoi yhdelle miehistään määräyksen tuoda satulan ja ohjakset sekä muutamia muita tarvekapineita, jotka valikoin, kuten esimerkiksi pari peitettä, vesipullon, kaksi kahvia ja sokeria sisältävää säilykelaatikkoa, pienen lääkerasian ja niin edespäin.

Noin puolentoista kilometrin päässä löysin yhden hevosistani laitumella syrjäisen majan vieressä ja tein heti sen huomion, että sitä oli hyvin ruokittu ja hoidettu. Kambulan luvalla satuloin sen ja nousin sen selkään. Hän varoitti kuitenkin samalla, etten yrittäisi ratsastaa pakoon saattueesta, koska silloin varmasti saisin surmani, sillä, vaikka heiltä pääsisin pakoon, oli pitkin koko maata annettu määräys ottaa minut hengiltä, jos minut nähtäisiin yksin.

Vastasin, etten aseettomana ajatellutkaan ryhtyä sellaiseen yritykseen. Me jatkoimme sitten matkaa eteenpäin, Kambulan ja hänen sotilaidensa kävellessä tai juostessa sivullani.

Neljä vuorokautta me siten vaelsimme, poiketen, mikäli saatoin arvostella, noin kaksi- tai kolmekymmentä mailia itäänpäin siitä tiestä, jota olin kulkenut jättäessäni aikaisemmin Zulumaan ja palatessani jälleen Retiefin ja hänen lähetystönsä kanssa. Ilmeisesti minun näkemiseni herätti suurta mielenkiintoa niissä zuluissa, joiden alueen läpi kuljimme; kenties sentähden, että he tiesivät minun olevan ainoan eloon jääneen kaikista valkoisista miehistä, jotka olivat menneet kuninkaan luona käymään. He tulivat kylistään joukottain ja tuijottivat minua melkein kauhulla ikäänkuin olisin ollut aave enkä mies. Yksikään ei minua puhutellut; luultavasti heitä oli siitä kielletty. Varmaa ainakin on, että he poikkeuksetta kääntyivät ja kävelivät tai juoksivat pois, kun jotakuta heistä puhuttelin.

Neljännen päivän iltana Kambula ja hänen sotilaansa saivat uutisia jotka suuresti näyttivät heitä kiihdyttävän. Sanantuoja, jonka vasemman käsivarren paksuimmassa kohdassa oli haava, joka minusta näytti kuulan aiheuttamalta, ilmestyi läähättäen pensaikosta ja sanoi jotain, josta korviani heristäen eroitin kaksi sanaa — "suuri teurastus." Sitten Kambula asetti sormet huulilleen vaitiolon merkiksi ja vei miehen sivulle, joten en kuullut enkä nähnyt häntä enempää. Myöhemmin kysyin Kambulalta, keneen tämä suuri teurastus oli kohdistunut, jolloin hän tuijotti minuun viattomasti ja sanoi, ettei hän tiennyt, mistä minä puhuin.

"Mitä hyödyttää valehdella minulle, Kambula, kun minä kuitenkin ennen pitkää saan selville totuuden?"

"Siinä tapauksessa odota, Macumazahn; kunnes saat siitä selvän, ja olkoon se sinulle mieluinen", hän vastasi ja lähti jonkun matkan päähän puhelemaan miestensä kanssa.

Koko sen yön kuulin heidän puhelevan, sillä uusia onnettomuuksia aavistaen makasin valveilla. Olin varma, että jokin kauhea asia oli taasen tapahtunut. Luultavasti Dingaanin armeijat olivat tuhonneet kaikki buurit ja siinä tapauksessa — oi, miten olikaan Marien käynyt? Oliko hän saanut surmansa vai oliko hän kenties joutunut vangiksi, kuten Dingaan oli uhannut hänet ottaa alhaisia tarkoituksiaan varten? Mikäli tiesin, saattoi hän nyt olla vartioston seuraamana matkalla Umgungundhlovu'un kuten minä Nataliin.

Aamu tuli vihdoinkin, ja sinä päivänä puolenpäivän tienoissa me saavuimme eräälle Tugela-joen kahlauspaikalle, josta onneksi oli aivan helppo kulkea yli. Tässä Kambula lausui hyvästi, ilmoittaen tehtävänsä päättyneen. Samalla hän antoi toimekseni viedä Dingaanilta Natalissa asuville englantilaisille seuraavan tiedon: Dingaan oli surmannut buurit, jotka olivat tulleet hänen luokseen, koska hän huomasi heidän pettäneen päämiehensä ja senvuoksi olevan arvottomia elämään. Sitävastoin hän rakasti Yrjön Poikia, jotka olivat uskollista kansaa ja joiden sentähden ei tarvinnut pelätä mitään hänen taholtaan. Vieläpä hän pyysi heitä käymään katsomassa häntä hänen Suuressa Kartanossaan, missä hän olisi valmis keskustelemaan heidän kanssaan.

Sanoin vieväni tämän sanoman perille, jos tapaisin englantilaisia, mutta tietysti en voinut sanoa, hyväksyisivätkö he Dingaanin kutsun Umgungundhlovu'un. Päinvastoin pelkäsin, että mainittu kaupunki oli joutunut niin huonoon maineeseen, että he kernaasti eivät tulisi sinne ilman sotajoukkoa.

Sitten, ennenkuin Kambula ennätti ryhtyä vastahyökkäykseen, puristin hänen ojennettua kättään ja kannustin hevostani jokeen. En koskaan uudelleen tavannut Kambulaa elävänä; Hurmevirran taistelun jälkeen näin hänet kuolleena.

Kerran päästyäni Tugelan toiselle puolelle ratsastin noin puolen mailia pysähtymättä, kunnes olin selviytynyt pensaista ja ruokokasveista, joita kasvoi veden rajaan asti, peläten, että zulut seuraisivat ja veisivät minut takaisin Dingaanin luo selittämään hieman ajattelematonta lausuntoani. Kun en nähnyt merkkiäkään heistä, pysähdyin, — yksinäinen ihminen yksinäisessä seudussa, jota en tuntenut — ihmetellen, mitä tekisin ja mihin suuntaan ratsastaisin. Sitten tapahtui kummallisin koko seikkailurikkaan elämäni kokemuksista.

Istuessani alakuloisena hevoseni selässä, joka myöskin oli alakuloinen, keskellä muutamia kivilohkareita, jotka joskus maailmanhistorian kaukaisina aikoina olivat muodostaneet suuren joen rantapenkereen, kuulin äänen, joka tuttavallisesti sanoi minulle:

"Baas, tekö se olette, baas?"

Katselin ympärilleni enkä voinut ketään nähdä, joten luulin, että mielikuvitukseni oli minut johtanut harhaan, enkä antanut sen rauhaani häiritä.

"Baas", sanoi ääni jälleen, "oletteko kuollut vai elättekö vielä? Sillä, jos olette kuollut, en halua olla missään tekemisissä aaveitten kanssa muuten kuin pakosta."

"Kuka puhuu, ja mistä?" vastasin nyt, vaikka todellisuudessa luulin pettyneeni, koska en ketään voinut nähdä.

Seuraavassa hetkessä hevoseni hirnui ja hypähti ankarasti, eikä ihmekään, sillä vajaan viiden askeleen päässä olevasta muurahaiskarhun loukosta ilmestyi näkyviin keltainen naama; päätä koristi musta villa, johon oli pistetty taittunut sulka. Tuijotin naamaan ja naama tuijotti minuun.

"Hans", sanoin, "sinäkö se olet? Luulin, että sinut surmattiin muiden mukana."

"Ja minä taasen luulin, että teidät oli surmattu muiden mukana, baas. Oletteko varma siitä, että olette elossa?"

"Mitä siellä teet, sinä vanha hölmö?" kysyin.

"Olen zuluilta piilossa, baas. Kuulin heidän puheitaan toisella rannalla ja sitten näin miehen hevosen selässä kulkevan joen yli ja kätkeydyin kuin shakaali. Olen saanut tarpeekseni zuluista."

"Tulehan ulos", sanoin, "ja kerro tarinasi."

Hän sukelsi esiin, — laiha ja likainen olento, jonka ylle ei ollut jäänyt muuta kuin yläosa vanhoista housuista, mutta sittenkin Hans, epäilyksettä Hans. Hän juoksi luokseni, tarttui jalkaani ja suuteli sitä useampaan kertaan, vuodattaen ilon kyyneleitä ja sopertaen:

"Oi, baas, ajatella sitä, että löytäisin teidät, joka olitte kuollut, elävänä, ja itseni myöskin hengissä. Oi, baas, koskaan en enää epäile sitä suurta miestä taivaassa, jota kunnianarvoisa isänne niin rakastaa. Sillä koetettuani kaikkia omia henkiolentojamme, vieläpä esi-isienikin, tuloksetta, lausuin rukouksen, jonka tuo kunnianarvoisa mies opetti meille, pyytäen jokapäiväistä leipääni, koska olin niin nälissäni. Sitten katsoin ulos loukosta ja siinä te olitte. Onko teillä, baas, mitään syötävää mukananne?"

Sattui niin, että satulapussissani minulla oli hiukan kuivattua lihaa, jota olin hätätilaa varten säästänyt. Annoin sen hänelle, ja hän ahmi sen kuin nälkäinen hyena, repien sitkeän lihan palasiksi ja nielaisten ne puremattomina. Sen tehtyään hän nuoli näppinsä ja huulensa ja jäi tuijottamaan minua.

"Kerro minulle tarinasi", toistin.

"Baas, minä menin noutamaan hevosia muiden mukana, ja meidän hevosemme olivat eksyneet. Kiipesin puuhun nähdäkseni ne. Silloin kuulin melua ja näin zulujen tappavan buureja. Koska tiesin, että he samalla tappaisivat meidätkin, jäin puuhun ja kätkeydyin niin hyvin kuin saatoin erään haikaran pesään. No, he tulivat ja keihästivät kaikki muut hottentotit ja jäivät sitten puun alle seisomaan, puhdistaen keihäitään ja vetäen henkeä, sillä yksi veljistäni oli antanut heille aikalailla juoksemista. He eivät koskaan nähneet minua, vaikka minä olin melkein sairaana pelosta heidän päänsä yläpuolella. Minä olinkin sairas, mutta pysyin pesässä.

"No, istuin siellä pesässä koko päivän, vaikka aurinko paahtoi minua kuin paistia tikun nenässä. Yön tultua hyppäsin alas ja juoksin, sillä tiesin, ettei ollut hyvä jäädä etsimään teitä, ja 'joka mies omasta puolestaan, kun musta paholainen ahdistaa', kuten kunnianarvoisa isänne sanoo. Koko yön juoksin ja aamulla kätkeydyin erääseen koloon. Yön saavuttua jatkoin taasen juoksuani. He olivat pari kolme kertaa melkein saamaisillaan minut kiinni, mutta eivät onnistuneet, sillä minä tunnen kätkeytymisen taidon ja minä pysyttelin paikoissa, missä miehet eivät käy. Mutta nälkäinen minä olin, hyvin nälkäinen. Elätin itseäni etanoilla, madoilla ja ruoholla kuin härkä, kunnes keskiruumiini tuli kipeäksi. Kuitenkin pääsin vihdoin joen yli ja lähelle leiriä.

"Silloin, juuri vähää ennen päivänkoittoa, sanoin itselleni: 'No, Hans, vaikka sydämesi on murheellinen, saa vatsasi iloita ja laulaa', ja mitä näinkään muita kuin noita zulupaholaisia; tuhansittain ne ryntäsivät leiriin ja tappoivat kaikki buuriraukat. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia he surmasivat sadoittain, kunnes vihdoin tuli muita buureja, jotka ajoivat heidät pakosalle, vaikkakin he veivät mukanaan kaiken karjan. No, kun olin varma, että he tulisivat takaisin, en pysähtynyt siihen. Juoksin alas joen rantaan ja olen maleksinut päiväkaudet ruovostossa, elättäen itseäni vesilintujen munilla ja muutamilla pienillä kaloilla, joita vangitsin puroista, kunnes tänä aamuna jälleen kuullessani zulujen puhetta matelin tänne loukkoon. Sitten te tulitte, ja pitkän aikaa luulin teitä aaveeksi.

"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.

"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"

"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt? Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."

"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä, Hans, kun juoksit pois leiriltä?"

"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut. Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan hän taputti tyhjää vatsaansa.

"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle kukkulalle?"

"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."

"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole kovin kaukana jälessämme."

Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.

Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot olivat ajaneet heidät pakosalle.

Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen uhrejaan.

XX Luku.

SOTAOIKEUS.

Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon, kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian hyvältä ollakseen totta.

Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta aina tuntui niiden sanoma samalta.

Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet sijalleni, kävellen itse sen sivulla.

Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle. Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.

En voinut kauemmin malttaa.

"Hans", sanoin, "seiso tässä hevosen kanssa. Minä hiivin talojen luo katsomaan, asuuko niissä kukaan."

"Olkaa varovainen, baas", hän vastasi, "ettette tapaisi zuluja, sillä noita mustia paholaisia on kaikkialla."

Nyökkäsin, sillä en voinut puhua, ja sitten aloin kiivetä ylöspäin. Useita satoja yardeja ryömin kiveltä kivelle, tunnustellen tietä, sillä kafferien polku, joka johti pienelle ylängölle lähteen luo, jonka yläpuolella majat sijaitsivat, kulki kukkulan toisessa päässä. Tavoittelin puroa, joka sai alkunsa mainitusta lähteestä, ja veden solina johtikin minut sen luo. Seurasin sen reunamaa pitkin, kunnes kuulin äänen, joka sai minut kyyristymään ja kuuntelemaan.

En voinut saada varmuutta puron lakkaamattoman lorinan tähden, mutta ääni kuulosti nyyhkytykseltä. Odotellessani täysikuu äkkiä ilmestyi tumman pilven liepeiltä, valaen seutuun valoa. Tässä valossa näin jotain, joka pikemmin muistutti taivaallista olentoa kuin naista, näin — Marien!

Hän seisoi tuskin viiden askeleen päässä minusta, joen partaalla, mistä hän oli tullut ammentamaan vettä, sillä hänellä oli astia kädessään. Hän oli puettu jonkinlaiseen mustaan pukuun, jollaista lesket käyttävät, mutta se oli tehty karkeasta kankaasta. Hänen kasvonsa näyttivät aivan valkoisilta kuun valkoisessa säteilyssä. Katsellessani häntä varjosta saatoin nähdä kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin, sillä hän se oli, joka tuolla yksinäisellä paikalla nyyhkytti, nyyhkytti sen puolesta, joka ei koskaan palaisi.

Ääneni takertui kurkkuuni. En saanut sanaakaan lausutuksi. Nousten erään kiven takaa astelin häntä kohti. Hän näki minut ja tuli minua vastaan, kuiskaten värisevällä äänellä:

"Oi, mieheni! Onko Jumala sinut lähettänyt minua kutsumaan? Olen valmis, mieheni, olen valmis!" Hän ojensi kätensä rajusti minua kohti, antaen astian kilahtaen pudota maahan.

"Marie!" sain vihdoin sanotuksi. Tämän sanan lausuttuani veri syöksyi hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa, ja näin hänen vetävän henkeä ikäänkuin huutaakseen.

"Hiljaa!" kuiskasin. "Minä olen Allan, joka on päässyt elävänä pakoon."

Muistan, että hän seuraavassa hetkessä lepäsi käsivarsillani. — — —

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni, tai osan siitä.

"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä lähtöömme, koska Retief kirjeessään — kuten muistat — kehoitti meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet, eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, — puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja lapsia. Mutta — Jumalan kiitos! — monet myöskin pelastuivat, sillä miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."

"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.

"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä, että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu Dingaanin pääkaupungissa, — erään englantilaisen kavaltamina, kuten sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."

"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."

"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten monen muun vaimon, — minun, joka en koskaan ole ollut vaimo. Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja. Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."

"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"

"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen, että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille. Mutta tule huoneeseen, Allan, — kotiimme, jonka sinua varten olen laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"

Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.

"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa. Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja nääntyneen näköisenä.

"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että kaikki kävisi hyvin?"

Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan puhetta. — — —

Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus, sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.

Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:

"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen olitte liittoutuneet keskenänne."

Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.

"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.

"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti paralle, Hansille", — minun on selitettävä, että olimme juuri aterioineet — "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa valkoisen miehen vatsa halkeaisi."

Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me jäimme kahdenkesken.

"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!" Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.

"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut? Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran, toisen ja kolmannenkin. — — —

Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme järjestelyä — niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret surut —; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä siihen.

"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen suuntaan.

Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja jälkiratsastajineen, — kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan, niistä kaksikymmentä valkoihoista.

"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan ratsastaa hänen rinnallaan."

Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja sanoin:

"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."

"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.

"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."

"Kenties", hän vastasi verkalleen. "Mutta ne ovat joka tapauksessa olleet varsin onnellisia hetkiä, ja jos minun tänään olisi kuoltava, olisin iloinen, että olen saanut niistä nauttia."

Sitten buurien ratsujoukkue saapui perille. Hernan Pereira, jonka aisteja vihan ja mustasukkaisuuden vaistot kenties terästivät, tunsi ensimmäisenä minut.

"Kas, mynheer Allan Quatermain", hän sanoi, mistä johtuu, että te olette täällä? Mistä johtuu, että te vielä elätte? Päällikkö, hän lisäsi, kääntyen noin kuusikymmentä vuotiaan tumman ja synkkäkatseisen miehen puoleen, jota en silloin tuntenut, "tämä on kummallinen juttu. Tämä englantilainen, mynheer Quatermain, oli käskynhaltija Retiefin mukana zulukuninkaan pääkaupungissa, kuten mynheer Henri Marais voi todistaa. Nyt tiedämme varmasti, että Pieter Retief ja koko hänen väkensä ovat kuolleet, Dingaanin murhaamina. Kuinka sitten on mahdollista, että tämä mies on pelastunut?"

"Miksi asetatte minulle arvoituksia, mynheer Pereira?" kysyi tumma buuri. "Epäilemättä englantilainen on valmis selittämään."

"Tietysti, mynheer", sanoin. "Haluatteko, että puhun nyt heti?"

Päällikkö epäröi. Kutsuttuaan Henri Marais'n sivummaksi ja puhuttuaan hänen kanssaan hetkisen hän vastasi:

"Ei, ei nyt, luullakseni. Asia on liian vakava. Syötyämme kuuntelemme kertomustanne, mynheer Quatermain, ja siihen mennessä kiellän teitä poistumasta tältä paikalta."

"Tarkoitatteko, että olen vanki, herra päällikkö?" kysyin.

"Niin, jos niin tahdotte, mynheer Quatermain, — vanki, jonka on selitettävä, kuinka noin kuusikymmentä veljistänne, jotka olivat seuralaisianne, joutuivat eläinten tavoin teurastettavaksi Zulumaassa, kun te sitävastoin pelastuitte. Ei sen enempää sanoja tällä kertaa. Pian epäilemättä saamme kuulla niitä hyvän joukon. Hei, Carolus ja Johannes, vartioikaahan tätä englantilaista, josta kuulen kummallisia juttuja, ladatuin pyssyin; kun lähetämme sanan, tuokaa hänet eteemme."

"Kuten tavallisesti, serkkusi Hernan tuo huonoja lahjoja", sanoin Marielle katkerasti. "No, syökäämme mekin päivällisemme, jonka herrat Carolus ja Johannes kenties suvaitsevat jakaa kanssamme — tuoden ladatut pyssynsä mukanaan."

Carolus ja Johannes ottivat kutsun vastaan, ja heiltä me kuulimme paljon uutisia, kaikki varsin kauheita; erityisesti saimme kuulla yksityiskohtia teurastuksesta sillä seudulla, joka tämän kauhean tapauksen johdosta nyt ja aina tunnetaan nimellä Weenen eli Itkupaikka. Tarvinneeko sanoa, että ne riittivät viemään meiltä ruokahalun kokonaan, vaikka Carolus ja Johannes, jotka silloin jo olivat jotenkin tointuneet tuon verisen kauhun yön hyökkäyksestä, söivät tavalla, joka olisi täyttänyt Hansinkin kateudella.

Vähän ajan perästä aterioimisemme päätyttyä Hans, joka näytti jotakuinkin tointuneen uupumuksestaan, tuli korjaaman pois astioita. Hän ilmoitti meille, että kaikki buurit pitivät suurta "puhetta" ja että he aikoivat lähettää noutamaan minua. Muutamia minuutteja myöhemmin saapuikin kaksi asestettua miestä ja käski minun seurata mukanaan. Käännyin lausuakseni muutamia jäähyväissanoja Marielle, mutta hän sanoi:

"Menen sinne, minne sinäkin, mieheni", ja, kun vartiosto ei mitenkään estänyt, hän tuli.

Noin kahdensadan yardin päässä tapasimme buurit erään vaunun katoksen alla istumassa. Kuusi heistä oli istuutunut puoliympyrään tuoleille tai mitä kukin oli istuimekseen löytänyt. Synkkäkatseinen päällikkö istui keskellä, ja hänen edessään oli karkea pöytä kirjoitustarpeineen.

Näiden kuuden vasemmalla puolella olivat Prinsloo'n ja Meyerin perheen jäsenet, jotka minä olin pelastanut Delagoasta, ja oikealla puolella olivat muut buurit, jotka sinä aamuna olivat saapuneet leiriin. Ensi silmäyksellä näin, että oli muodostettu sotaoikeus ja että kuusi vanhinta toimi tuomareina, päällikön toimiessa oikeuden presidenttinä.

En mainitse heidän nimiään tarkoituksellisesti, sillä minulla ei ole mitään halua saattaa jälkimaailman tietoon sen kauhean erehdyksen aiheuttaneita syyllisiä, josta aion kertoa. He toimivat joka tapauksessa rehellisesti omalta näkökannaltaan katsoen, ja he olivat vain roistomaisen Hernan Pereiran välikappaleita.

"Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "teidät on tuotu tänne tutkittavaksi sotaoikeudessa, joka laillisesti on kutsuttu kokoon emigranttibuurien leirissä julkaistujen asetusten mukaan. Tunnustatko mainitut lait?"

"Tiedän sellaisten lakien olemassaolon, päällikkö", minä vastasin, "mutta en tunnusta teidän sotaoikeudellanne olevan valtaa tutkia miestä, joka ei ole buuri, vaan Ison Britannian kuningattaren alamainen."

"Olemme neuvotelleet tästä kohdasta, Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "ja me hylkäsimme sen. Kenties muistatte, että Bushman River'in luona ennen lähtöänne Pieter Retief vainajan kanssa päällikkö Sikonyelan luo te saitte hänen mukanaan seuranneet zulut komennettaviksenne ja vannoitte silloin tulkitsevanne oikein ja olevanne uskollinen joka suhteessa kenraali Retiefille, hänen seuralaisilleen ja hänen asialleen. Sen valan me katsomme antavan tälle oikeudelle tuomiovallan teihin nähden."

"Minä kiellän teidän tuomiovaltanne", vastasin, "vaikkakin on totta, että vannoin tulkitsevani uskollisesti. Pyydän, että kieltoni merkitään pöytäkirjaan."

"Tapahtuman pitää", sanoi päällikkö ja teki vaivaloisesti merkinnän edessään olevalle paperille.

Lopetettuaan hän katsahti ylös ja sanoi:

"Teitä syytetään, Allan Quatermain, siitä, että te ollessanne jäsenenä siinä lähetystössä, joka äskettäin kävi zulukuningas Dingaanin luona edesmenneen käskynhaltijan ja kenraalin Pieter Retiefin johtamana, epärehellisesti ja rikollisesti yllytitte sanotun Dingaanin murhaamaan mainitun Pieter Retiefin ja hänen kumppaninsa, erittäinkin Henri Marais'n, appiukkonne, ja Hernan Pereiran, hänen sisarenpoikansa, joiden molempien kanssa te olitte riidassa. Edelleen, että te myöhemmin panitte täytäntöön sanotun murhan, sovittuanne sitä ennen zulukuninkaan kanssa, että teidät siirrettäisiin sen toimeenpanon ajaksi turvalliseen paikkaan. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Kuullessani tämän väärän ja inhoittavan syytöksen sai raivo ja kiukku minut ääneen nauramaan.

"Oletteko, päällikkö, hullu", huudahdin, "kun puhutte tuollaista? Minkä todistuksen perusteella tämä törkeä vale syytetään minua vastaan?"

"Ei, Allan Quatermain, minä en ole hullu", hän vastasi, "vaikka onkin totta, että minä, jolta zulujen keihäät ovat riistäneet vaimon ja kolme lasta, olen kärsinyt teidän pahoista töistänne kylliksi tullakseni hulluksi. Mitä todistuksiin tulee, saatte ne pian kuulla. Mutta ensin merkitsen pöytäkirjaan, että te ilmoitatte tyytymättömyyttä."

Hän teki niin ja sanoi sitten:

"Jos te tunnustatte erinäisiä seikkoja, voitamme siten paljon aikaa, jota meillä tällä hetkellä on varsin niukasti. Nämä seikat ovat: Tietäen,mitä tulisi tapahtumaan lähetystölle, te yrititte välttää siihen liittymistä. Onko se totta?"

"Ei ole", vastasin. "En tiennyt mitään, mitä lähetystölle tulisi tapahtumaan, vaikka pelkäsinkin jotain, kun juuri olin pelastanut ystäväni" — osoitin Prinsloon perhettä — "kuolemasta Dingaanin käsistä. En halunnut seurata lähetystön mukana siitä syystä, että olin lähdön edellisenä päivänä mennyt naimisiin Marie Marais'n kanssa. Menin kuitenkin lopulta, koska ystäväni kenraali Retief pyysi minua tulemaan tulkikseen."

Nyt jotkut läsnäolevista buureista sanoivat:

"Se on totta. Me muistamme kyllä."

Mutta päällikkö jatkoi, ottamatta ollenkaan huomioon vastaustani ja näitä välihuomautuksia.

"Tunnustatteko, että olitte huonoissa väleissä Henri Marais'n ja Hernan Pereiran kanssa?"

"Kyllä", vastasin, "koska Henri Marais teki kaiken voitavansa estääkseen avioliittoani tyttärensä Marien kanssa, käyttäytyen erittäin kehnosti minua kohtaan, joka olin pelastanut hänen ja hänen eloonjääneen väkensä hengen Delagoassa ja myöhemmin Umgungundhlovussa. Hernan Pereira koetti ryöstää minulta Marien, vaikka olin pelastanut hänet kuolemasta hänen sairaana ollessaan, myöhemmin koetti murhata minut ampumalla minua yksinäisellä paikalla. Tässä on siitä merkki." Osoitin ohimossani olevaa pientä naarmua.

"Se on totta. Niin se hätähousu teki", melusi rouva Prinsloo, saaden käskyn pysyä vaiti.

"Tunnustatteko", jatkoi päällikkö, "että lähetitte vaimollenne ja hänen seuralaisilleen kehoituksen poistua Bushman River'iin leiriltä, koska sitä vastaan tehtäisiin hyökkäys, ja samalla käskitte heitä pitämään asian salassa? Tunnustatteko, että myöhemmin sekä te että hottentottipalvelijanne palasitte yksin vahingoittumattomina Zulumaasta, missä kaikki muut mukananne seuranneet lepäävät kuolleina?"

"Tunnustan", vastasin, "että kirjoitin vaimolleni kehoittaen häntä tulemaan tänne, jonne olen rakentanut asuntoja, kuten näette, ja tuomaan mukanaan jonkun seuralaisistamme, joka halusi tänne muuttaa, tai päinvastaisessa tapauksessa tulemaan yksin. Tämän tein siksi, että Dingaan oli minulle kertonut — joko leikillään tai tosissaan, en sitä tiennyt — antaneensa määräyksen ryöstää puolisoni, koska hän halusi tämän ottaa vaimokseen; hän oli nimittäin nähnyt vaimoni ja ihastunut häneen. Sen minkä tein, tein käskynhaltija Retief vainajan tieten ja toivomuksesta, minkä osoittaa todeksi hänen kirjoituksensa kirjeeni alareunaan. Tunnustan myöskin, että minä samoin kuin hottentotti Hans, pelastuin, kun sitävastoin kaikki veljeni saivat surmansa. Jos haluatte tietää, miten ja miksi pelastuimme, kerron sen teille."

Päällikkö teki uudelleen muistiinpanoja ja sanoi sitten:

"Kutsuttakoon todistaja Hernan Pereira valalle."

Hänet kutsuttiin ja käskettiin kertomaan, mitä tiesi.

Kuten saattaa kuvitella, oli se pitkä puhe ja suurella huolella valmistettu. Tahdoin vain panna paperille sen mustimmat valheellisuudet. Hän vakuutti oikeudelle, ettei hän tuntenut mitään vihamielisyyttä minua kohtaan eikä ollut koskaan yrittänyt minua tappaa eikä mitenkään vahingoittaa, vaikka totta olikin, että hänen sydämensä oli haavoittunut, kun olin häneltä varastanut hänen kihlattunsa — nykyisen vaimoni — rakkauden vastoin tytön isän tahtoa. Hän sanoi jääneensä Zulumaahan, koska hän tiesi minun naivan tytön niin pian kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi, ja se olisi ollut hänestä liian tuskallista nähdä. Hän sanoi, että hänen siellä ollessaan, ennen lähetystön tuloa, Dingaan ja muutamat hänen sotapäälliköistään olivat hänelle kertoneet, että minä olin tämän tästä kiihoittanut häntä, Dingaania, surmaamaan buurit, koska nämä olivat pettäneet Englannin hallitsijan; Dingaan kuitenkin oli kieltäytynyt niin tekemästä. Retiefin lähetystöineen tultua hän sanoi varoittaneensa häntä minun suhteeni, mutta Retief oli minun sokaisemani kuten moni muukin — näin sanoessaan hän katsahti Prinsloo'n perhettä kohti — eikä halunnut kuulla sellaista puhuttavankaan.

Sitten tuli pahin kaikesta. Hän sanoi kerran olleensa korjaamassa Dingaanin pyssyjä eräässä hänen majassaan, ja silloin hän oli kuullut minun ja Dingaanin välisen keskustelun, joka tapahtui majan ulkopuolella, minun tietysti aavistamatta, että hän oli sisäpuolella. Tämän keskustelun aiheena oli se, että minä uudelleen yllytin Dingaania surmaamaan buurit ja myöhemmin lähettämään sotajoukkonsa teurastamaan heidän vaimonsa ja perheensä. Minä vain pyysin aikaa saadakseni toimitetuksi pois tytön jonka heidän joukostaan olin nainut, sekä hänen mukanaan muutamia ystävistäni, jotka tahdoin säästää päästäkseni jonkinlaiseksi johtajaksi heidän keskuudessaan ja — siinä tapauksessa, että hän suostuisi — pitääkseni koko Natalin alueen hänen hallintonsa alaisena ja englantilaisten suojeluksessa. Näihin ehdotuksiin Dingaan vastasi, että "ne näyttivät viisailta ja hyviltä, ja hän pohtisi niitä erittäin huolellisesti."

Pereira sanoi edelleen, että tullessaan ulos majasta Dingaanin mentyä hän soimasi minua ankarasti rikollisista puuhistani ja ilmoitti varoittavansa buureja, minkä hän myöskin teki sekä suusanallisesti että kirjeellisesti. Senjälkeen minä olin muka saanut aikaan sen, että zulut pidättivät hänet; itse menin Retiefin luo, ja kerroin tälle jonkun väärän jutun hänestä, Pereirasta, minkä johdosta Retief ajoi hänet pois leiristään ja kielsi ketään buureja edes puhuttelemasta häntä. Sitten hän oli toiminut ainoalla mahdollisella tavalla. Hän meni enonsa Henri Marais'n luo ja kertoi tälle — ei koko totuutta, vaan että hän oli saanut varman tiedon, että Marieta uhkasi kauhea hengenvaara zulujen aikoessa tehdä hyökkäyksen ja että kaikki buurit, joiden keskuudessa hän asui, myöskin olivat hengenvaarassa.

Sentähden hän antoi Henri Marais'n ymmärtää, että, kun kenraali Retief oli sokaistu eikä tahtonut kuulla hänen puhettaan, paras keino oli ratsastaa pois varoittamaan buureja. Sen he sitten tekivätkin salassa, Retiefin tietämättä, mutta yksi ja toinen seikka — jotka hän yksityiskohtaisesti selitti — viivytti heidän matkaansa, joten he saapuivat Bushman River'in leiriin liian myöhään, kun joukkomurha jo oli tapahtunut. Kuten päällikkö tiesi, olivat he, kuultuaan huhun mukaan Marie Marais'n ja muiden buurien muuttaneen tälle seudulle ennen teurastusta, tulleet tänne ja saaneet tietää näiden toimineen siten Allan Quatermain'in varoituksen johdosta: sitten he palasivat ja veivät nämä uutiset Bushman River'iin eloon jääneille buureille.

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Lykkäsin ristikuulusteluni siksi kunnes kuulin kaikki todistukset itseäni vastaan. Pereiran jälkeen kutsuttiin siis valalle Henri Marais, joka vahvisti tyttärenpoikansa todistuksen useassa kohdassa, mitä tuli esimerkiksi suhteisiin hänen tyttäreensä, siihen, että hän vastusti avioliittoani tämän kanssa, koska olin englantilainen, joita hän halveksi ja joihin hän ei luottanut, ja niin edelleen. Hän lisäsi vielä, että Pereira oli ollut oikeassa kertoessaan saaneensa varmasti tietää, että Marieta ja buureja uhkasi vaara, koska Allan Quatermain ja Dingaan olivat päättäneet järjestää hyökkäyksen heidän kimppuunsa. Hän sanoi myös kirjoittaneensa Retiefille ja koettaneensa puhua hänelle, mutta Retief oli kieltäytynyt häntä kuuntelemasta. Sen jälkeen hän oli ratsastanut pois Umgungundhlovu'sta yrittääkseen pelastaa tyttärensä ja varoittaa buureja. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Sitten kutsuin omat todistajani, Marien, jonka todistusta he kieltäytyivät kuuntelemasta sillä perusteella, että hän oli minun vaimoni ja niin ollen jäävi, rouva Prinsloon ja hänen perheensä sekä Meyer'it. Kaikki he kertoivat totuuden mukaisesti suhteistani Hernan Pereiran, Henri Marais'n ja Dingaanin kanssa, mikäli niistä tiesivät.

Senjälkeen, kun päällikkö oli kieltäytynyt hyväksymästä Hans'ia todistajaksi, koska hän oli hottentotti ja minun palvelijani, minä käännyin oikeuden puoleen, kertoen tarkoin kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Dingaanin välillä ja miten minä ja Hans pelastuimme toisella käynnillämme hänen kraalissaan. Viittasin myös siihen, että onnettomuudekseni en voinut näyttää toteen sanojani, koska Dingaan ei ollut kelvollinen todistajaksi ja kaikki muut olivat kuolleet. Edelleen vedin esiin Marielle kirjoittamani kirjeen, jonka Retief oli hyväksynyt, ja Marais'n sekä Pereiran allekirjoittaman kirjeen Retiefille, joka jäi haltuuni.

Kun olin lopettanut puheeni, oli aurinko parhaillaan laskemassa ja jokainen oli väsynyt. Minun käskettiin vartijain saattamana poistua siksi aikaa kun oikeus neuvotteli, mikä kesti pitkän ajan. Sitten minut huudettiin jälleen esiin, ja päällikkö sanoi:

"Allan Quatermain, me olemme rukoiltuamme Jumalaa pohtineet tätä asiaa parhaimman arvostelumme ja kykymme mukaan. Toiselta puolelta merkitsemme sen seikan, että olette englantilainen, sen rodun jäsen, joka vihaa ja aina on sortanut kansaamme. Sitäpaitsi oli teidän etujenne mukaista päästä eroon niistä molemmista, joiden kanssa olitte ollut riidassa. Henri Marais'n ja Hernan Pereiran todistukset, joiden luotettavuutta emme voi epäillä, osoittavat, että olitte kylliksi turmeltunut joko tehdäksenne tämän tai, vihamielisenä buureille, liittoutuaksenne raakalaisen kanssa heidän tuhoamisekseen. Tulos on, että noin seitsemänsataa miestä, naista ja lasta on menettänyt henkensä hyvin julmalla tavalla, jota vastoin te, palvelijanne, vaimonne ja ystävänne yksin ovat vahingoittumattomina pelastuneet. Tämän laatuisesta rikoksesta ei sata kuolemanrangaistusta riittäisi sovitukseksi. Kuitenkin vain Jumala yksin voi siitä määrätä oikean rangaistuksen, ja sentähden on velvollisuutemme lähettää teidät hänen tuomittavakseen. Me tuomitsemme teidät petturina ja murhamiehenä ammuttavaksi, ja olkoon Herra sielullenne armollinen."

Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan. Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan, jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö jatkoi:

"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan, pidämme kuitenkin oikeana — koska olette englantilainen, jota vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet — että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"

"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet. En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta; siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta. Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani siitä tulee vielä suurempi."

Näiden sanojeni — myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä — näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat — ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, — että he olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on, että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä, että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina, katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.

He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä ajatukset — kuten myöhemmin sain tietää — risteilivät heidän mielessään.

Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.

Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.