JULKAISIJAN HUOMAUTUS. (continued 3)

Klaus lähti, ottaen jälelläolevan hyenan reiden mukaansa ja saapui perille seuraavan päivän iltapäivänä, kuten on kerrottu.

X Luku.

ROUVA PRINSLOO LAUSUU MIELIPITEENSÄ.

Kun hottentotti oli päättänyt kertomuksensa, alettiin neuvotella. Marais sanoi, että jonkun täytyy mennä katsomaan, vieläkö hänen sisarenpoikansa eli, johon muut buurit välinpitämättömästi vastasivat "niin". Sitten rouva Prinsloo palasi vertaukseensa.

Hän huomautti, kuten hän jo aikaisemmin oli tehnyt, että hänen arvostelunsa mukaan Hernan Pereira oli hätähousu ja matelija, joka oli koettanut hyljätä heidät heidän hädässään ja oikeamielisen Jumalan tuomiosta joutunut itse hätään. Omasta puolestaan hän toivoi, että leijona olisi vienyt hänet kunnon hottentotin sijasta, vaikkakin hän sai paremman käsityksen leijonasta senjohdosta, ettei se niin tehnyt, koska se muussa tapauksessa olisi tullut myrkytetyksi. Hänen mielipiteensä oli siis, että olisi aivan yhtä hyvä antaa tuon petturin maata sillä vuoteella, minkä hän itselleen oli valmistanut. Sitäpaitsi hän epäilemättä oli nyt jo kuollut; mitä siis hyödytti olla hänestä huolissaan?

Nämä mietteet näyttivät saavan kannatusta buurien puolelta, sillä he huomauttivat: "Niin, mitä hyötyä siitä on?"

"Onko oikein", kysyi Marais, "hyljätä toveri onnettomuudessa, hänet, joka on samaa verta kuin me?"

"Mein Gott!" vastasi rouva Prinsloo. "Hän ei ole mitenkään samaa verta kuin minä, tuo inhoittava portugalilainen. Mutta myönnän hänen olevan teidän vertanne, mynheer Marais, koska hän on sisarenne poika, joten on selvää, että te olette yksi niistä, jotka lähtevät häntä etsimään."

"Niin näyttää olevan, rouva Prinsloo", sanoi Marais miettivällä tavallaan. "Kuitenkin minun täytyy muistaa, että minun on pidettävä huolta Mariesta."

"Niin piti hänenkin, kunnes hän muisti oman nahkansa ja lähti tiehensä ainoalla hevosella ja vieden kaiken ruudin, jättäen Marien ja meidät muut nälkää näkemään. No, te siis ette mene, Prinsloo ei mene, ei myöskään kumpikaan poikani, siitä pidän huolen; siis täytyy Meyerin mennä."

"Ei, ei, hyvä rouva", vastasi Meyer. "Minulla on nämä lapset, jotka on hoitooni uskottu."

"Sitten", huudahti rouva Prinsloo voitonriemuisena, "ei kukaan tahdo mennä, joten unohtakaamme siis tämä hätähousu, kuten hän unohti meidät."

"Näyttääkö oikealta", kysyi Marais jälleen, "että kristitty mies jätetään erämaahan kuolemaan nälkään?" ja hän katsahti minuun.

"Sanokaahan, mynheer Marais", huomautin, vastaten hänen katseeseensa, "miksi minun koko joukosta pitäisi mennä etsimään mynheer Pereiraa, joka ei koskaan ole ollut erittäin hyvissä väleissä kanssani?"

"En tiedä, Allan. Kuitenkin raamattu kehoittaa meitä kääntämään toisen poskemme ja unohtamaan kärsimämme vääryydet. Ajattele sitäpaitsi, että meidän on kaikesta vastattava viimeisenä päivänä; sinulla on itselläsi valta päättää, ei minulla. Tiedän vain, että jos olisin sinun ikäisesi, eikä minulla olisi tytärtä huolehdittavana, minä menisin."

"Miksi puhutte sellaista minulle?" kysyin halveksuen. "Miksi ette mene itse, kun näette minun olevan aivan valmiina pitämään huolta Mariesta?" (Tässä rouva Prinsloo ja muut buurit nauraa hihittivät.) "Ja miksi ette osoita huomautuksianne näille toisille minun sijastani, nähdessänne heidän olevan sisarenpoikanne ystäviä ja matkatovereita?"

Tällä hetkellä miespuoliset Prinsloot ja Meyer havaitsivat, että heillä oli asiaa muualle.

"Se on sinun itse päätettävänäsi, mutta muista, Allan, että on kauheata ilmestyä Luojansa eteen kädet lähimmäisensä veressä. Mutta jos sinä ja nämä muut kovasydämiset miehet eivät mene, menen itse, iästäni ja kärsimysteni aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta."

"Hyvä", sanoi rouva Prinsloo, "siinä on paras ratkaisu. Te sairastutte pian matkasta, mynheer Marais, emmekä me koskaan näe sitä hätähousua."

Marais nousi ylös hillitysti, sillä hän ei koskaan antautunut väittelyyn rouva Prinsloon kanssa, jolle hän ei riittänyt, ja sanoi:

"Hyvästi, Marie. Jollen palaa, muista toivomukseni, ja testamenttini on Pyhän raamattumme ensimmäisten lehtien välissä. Nouse ylös, Klaus, ja opasta minut herrasi luo", ja hän suuntasi jonkunverran äkäisen potkun täyteläiselle hottentotille, joka loikoi maassa.

Nyt Marie, joka koko ajan oli seisonut ääneti, kosketti minua olkapäähän ja sanoi:

"Allan, onko oikein, että isäni menee yksin? Etkö tahdo seurata häntä?"

"Tietysti", vastasin iloisesti. "Sellaisessa hommassa täytyy olla kaksi ja muutamia kaffereita lisäksi kantamaan miestä, jos hän vielä elää."

Nyt rientäkäämme kertomuksen loppuun. Kun hottentotti Klaus oli liian väsynyt lähteäkseen sinä iltana, päätettiin lähteä aamun koittaessa. Nousin vähää ennen auringon nousua ja olin juuri lopettamassa aamiaistani, kun Marie ilmestyi siihen vaunuun, jossa nukuin. Nousin häntä tervehtimään, ja koska ei ketään ollut näkyvissä, me suutelimme toisiamme useamman kerran.

"Ole valmis, rakkaani", hän sanoi, vetäen minua mukanaan. "Tulen isäni luota, jonka vatsa on kipeä ja joka haluaa sinua nähdä."

"Mikä merkitsee sitä, että minun on mentävä etsimään serkkuasi yksin", vastasin närkästyneellä äänenpainolla.

Hän pudisti päätään ja vei minut siihen pikku hökkeliin, jossa hän nukkui. Nousevan auringon valossa, joka tunkeutui sisään ovesta, sillä ikkunaa ei ollut, eroitin Marais'n istumassa puutuolilla, painaen käsillään keskiruumistaan ja valittaen.

"Hyvää huomenta, Allan", hän sanoi alakuloisella äänellä. "Olen sairas, hyvin sairas, kenties jostakin, jota olen syönyt, tai se on vatsan vilustusta, mikä usein käy ennen kuumetta tai punatautia."

"Kenties se paranee, kun kävelette, mynheer", arvelin, sillä totta puhuen epäilin tätä vilustusta ja tiesin, ettei hän ollut syönyt muuta kuin, mikä oli aivan terveellistä.

"Kävelen! Jumala yksin tietää, kuinka voin kävellä, kun sisuksiani nipistää kuin vaununtekijän ruuvipihdeissä. Tahdon kuitenkin koettaa, sillä on mahdotonta jättää Hernan raukkaa yksin kuolemaan. Ja jollen minä mene häntä etsimään, ei kukaan muukaan näy sitä tekevän."

"Miksi eivät jotkut kaffereistani voisi mennä Klausin mukana?" kysyin.

"Allan", hän vastasi juhlallisesti, "jos sinä olisit kuolemaisillasi jossain rotkossa kaukana avusta, ajattelisitko hyvää niistä, jotka lähettäisivät raakoja kaffereja sinua auttamaan, kun olisivat voineet tulla itse, — kaffereita, jotka varmaan antaisivat sinun kuolla ja palaisivat kertoen jonkun väärän jutun?"

"En tiedä, mitä ajattelisin, mynheer Marais. Mutta sen tiedän, että jos minä olisin tuossa rotkossa ja Pereira täällä leirissä, ei hän tulisi itse eikä edes lähettäisi ketään alkuasukasta pelastamaan minua."

"Saattaa niin olla, Allan. Mutta jos toisen sydän onkin musta, pitääkö sinun myöskin oleman musta? Minä tulen, vaikka se olisikin kuolemakseni", ja nousten tuolilta mitä kauheimmin valittaen, hän alkoi poistaa päältään risaista peitettä, johon hän oli kietoutunut.

"Oi, Allan, isäni ei saa mennä; se on hänen surmansa", huudahti Marie, joka otti hänen tilansa vakavammalta kannalta kuin minä.

"No olkoon menneeksi, jos niin arvelet", vastasin. "Ja nyt, koska minun on aika lähteä, hyvästi."

"Sinulla on hyvä sydän, Allan", sanoi Marais, vaipuen takaisin tuolille ja ottaen jälleen peitteensä, kun Marie epätoivoisena katseli ensin toista sitten toista meistä.

Puoli tuntia myöhemmin olin matkalla mitä pahimmalla tuulella.

"Muistakaa, mitä olette tekemäisillänne", huusi rouva Prinsloo jälkeeni. "Ei ole onneksi pelastaa vihollistaan, ja jos tunnen jonkunverran tuota hätähousua, hän puree teitä pahasti sormeen kiitoksen ohella. Ah, poikaseni, jos minä olisin teidän sijassanne, oleilisin muutaman päivän pensaikossa ja tulisin takaisin sanoen, etten voinut löytää jälkeäkään Pereirasta, lukuunottamatta kuolleita hyenoja, jotka hänet syötyään olivat tulleet myrkytetyiksi. Hyvää onnea joka tapauksessa, Allan. Kunpa minä löytäisin sellaisen ystävän hädässä. Minusta näyttää kuin te olisitte syntynyt auttamaan toisia."

Hottentotti Klausin rinnalla olivat kumppaneinani tällä epämieluisalla matkalla kolme zulukafferia, sillä Hans minun oli täytynyt jättää hoitamaan karjaani ja omaisuuttani toisten miesten kanssa. Myöskin otin kuormahärän, vilkkaan eläimen, jota olin opettanut kantamaan taakkoja ja, tarpeen tullen, miehen, vaikka se ei vielä ollutkaan erittäin hyvin harjaantunut.

Koko sen päivän marssimme erittäin rosoista maata pitkin, kunnes vihdoin pimeys tavoitti meidät eräässä vuorenrotkossa, minne nukuimme, sytytettyämme ympärillemme suojatulia leijonain varalta. Seuraavana aamuna lähdimme heti päivän sarastaessa liikkeelle ja noin kello kymmenen tienoissa kahlasimme virran poikki erääseen pieneen luonnon luolaan, jonne Klaus sanoi jättäneensä isäntänsä. Tämä luola näytti kovin hiljaiselta, ja viivyttyäni hetken sen suulla johtui mieleeni ajatus, että, jos Pereira vielä olisi siellä, hänen täytyisi olla kuollut. Itse asiassa tämä ajatus, vaikka miten olisin koettanut tukahuttaa sen, toi eräänlaisen helpoituksen vieläpä mielihyvän tunteen. Sillä tiesin hyvin, että Pereira elävänä oli minulle paljon vaarallisempi kuin kaikki Afrikan villi-ihmiset ja pedot yhteensä. Työntäen syrjään tämän arvottoman tunteen niin hyvin kuin taisin, astuin luolaan yksin, sillä alkuasukkaat, jotka pelkäsivät saastuttavansa itsensä koskettamalla ruumista, jäivät ulkopuolelle.

Se oli vain matala onkalo, jonka vesi oli ylitse kaartuvaan kallioon syövyttänyt. Niin pian kuin silmäni tottuivat sen hämärään, näin sen perällä miehen makaamassa. Niin hiljaa hän lepäsi, että nyt olin melkein varma siitä, että hänen huolensa olivat ohi. Menin hänen luoksensa ja kosketin hänen kasvojaan, jotka olivat kylmät ja kosteat, ja sitten, aivan vakuutettuna, käännyin jättääkseni paikan, joka — ajattelin — muodostaisi mahtavan haudan, jos muutamia kallionlohkareita vieritettäisiin sen suulle.

Juuri kun astuin ulos auringonvaloon ja aioin huutaa miehiä kokoomaan kiviä, luulin kuitenkin kuulleeni takanani hyvin heikon valituksen, jonka sillä hetkellä panin mielikuvituksen laskuun. Palasin vielä, vaikka en koko hommasta paljoa välittänytkään, polvistuin alas olennon viereen ja odotin käsi hänen sydämellään. Viisi minuuttia tai kauemminkin pysyin siinä ja sitten, aivan vakuutettuna, aioin jättää hänet uudelleen, kun toisen kerran kuulin heikon valituksen. Pereira ei ollut kuollut, vaan ainoastaan kuoleman äärimmäisellä partaalla.

Juoksin luolan suulle huutaen kaffereja, ja yhdessä kannoimme hänet ulos auringon valoon. Hän oli kauhea nähdä, pelkkää luuta, jota keltainen nahka peitti, lian ja jostain haavasta vuotaneen hyytyneen veren peitossa. Minulla oli viinaa mukanani, josta tipautin vähän hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hänen sydämensä alkoi heikosti lyödä. Sitten laitoimme jonkinlaista keittoa sekä valutimme sen ynnä lisää viinaa hänen kurkkuunsa, ja seurauksena oli, että hän virkosi eloon jälleen.

Kolme päivää tohtoroin tätä miestä, ja luulen todella, että jos hetkiseksikään näiden päivien kuluessa olisin laiminlyönyt silmälläpitoni vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, olisi hän liukunut sormieni välitse, sillä tässä hommassa Klausista ja kaffereista ei ollut mitään hyötyä ollenkaan. Mutta minä liikuin hänen ympärillään, ja kolmantena aamuna hän tuli tajuihinsa. Pitkän aikaa hän tuijotti minua, sillä olin asettanut hänet luolan suulle, missä valo oli hyvä, vaikka yli kaartuvat kallionkielekkeet suojasivat häntä auringolta. Sitten hän sanoi:

"Allemachte! Te muistutatte jotakuta, nuorimies. Nytpä tiedän. Te muistutatte sitä kirottua englantilaispoikaa, joka voitti minut hanhen ampumisessa ja saattoi minut riitelemään oom (setä) Retiefin kanssa, sitä apinaa, johon Marie oli niin rakastunut. No, kuka tahansa lienettekin, te ette voi olla hän, Jumalan kiitos."

"Olette erehtynyt, mynheer Pereira", vastasin. "Olen sama kirottu nuori englantilainen apina, Allan Quatermain nimeltäni, joka voitin teidät ampumisessa. Mutta jos otatte varteen neuvoni, kiitätte Jumalaa jostain muusta, nimittäin siitä, että henkenne on pelastettu."

"Kuka sen pelasti?" hän kysyi.

"Jos haluatte tietää, tein minä sen. Olen ruokkinut teitä nämä kolme päivää."

"Te, Allan Quatermain! Sepä kummallista, sillä varmasti minä en olisi pelastanut teidän henkeänne", ja hän nauroi hiukan, kääntyi sitten ja nukahti.

Tästä hetkestä hänen toipumisensa kävi nopeasti, ja kaksi päivää myöhemmin aloimme paluumatkamme Marais'n leirille, neljän alkuasukkaan kantaessa toipuvaa Pereiraa paareilla. Se oli työ, jossa he murisivat hyvän joukon, sillä taakka oli raskas ja maa epätasainen, ja milloin he kompastuivat tai täräyttivät häntä, hän kirosi heille. Niin kovasti hän tosiaan kirosi, että vihdoin eräs zulu, karkealuontoinen mies, sanoi, että jollei Inkoos'ia — sillä hän tarkoitti minua — olisi, hän pistäisi assegainsa hänen lävitsensä ja antaisi korppikotkien viedä hänet. Tämän jälkeen Pereira tuli paljon sävyisämmäksi. Kun kantajat väsyivät, asetimme hänet härän selkään, jota kaksi meistä talutti, kun kaksi muuta kannatti häntä kummaltakin sivulta. Tällä tavoin me eräänä iltana saavuimme leirille.

Rouva Prinsloo oli ensimmäisenä meitä tervehtimässä. Tapasimme hänet seisomassa metsästyspolulla, jota olimme seuranneet, noin neljännesmailin päässä vaunuista; hän seisoi siinä kädet leveillä lanteillaan ja jalat hajallaan. Hänen asentonsa oli niin uhmaava ja niin edeltäpäin harkitun näköinen, etten voi olla ajattelematta hänen saaneen vihiä saapumisestamme, kenties nähtyään viimeisten nuotioittemme savun, ja odottelevan meitä. Hänen tervehdyksensä oli lämmin.

"Ah, siinähän te tulette, Hernan Pereira", hän huusi, "ratsastaen härän selässä, kun paremmat miehet kävelevät. No niin, haluan rupattaa kanssanne. Miten sen asian laita on, että te lähditte yön aikana, vieden mukananne ainoan hevosen ja kaiken ruudin?"

"Menin hakemaan teille apua", vastasi hän jurosti.

"Niinkö, niinkö tosiaankin! No, näyttää siitä, että loppujen lopuksi te itse tarvitsitte apua. Miten aiotte korvata Allan Quatermainille sen, että hän on pelastanut henkenne, sillä olen varma, että hän on niin tehnyt? Teille ei ole jäänyt mitään omaisuutta, vaikka aina kerskuitte rikkauksillanne. Ne ovat nyt joen pohjassa, joten teidän on maksettava rakkaudella ja palvelevaisuudella."

Hän mutisi jotain siihen tapaan, etten minä halunnut mitään maksua kristillisestä laupeudentyöstä.

"Ei, hän ei halua maksua, Hernan Pereira, hän on siksi kunnon mies, mutta te maksatte hänelle kaiken sen huonolla rahalla, jos saatte tilaisuuden. Olen tullut teille sanomaan, mitä teistä ajattelen. Te olette hätähousu, kuuletteko? Olio, jota ei koirakaan purisi, jos voisi olla sen tekemättä! Te olette myöskin petturi. Te toitte meidät tähän kirottuun maahan, jossa sanoitte sukulaistenne antavan meille omaisuutta ja maata, ja sitten, nälän ja kuumeen iskiessä kimppuumme, ratsastitte tiehenne pelastaaksenne oman likaisen nahkanne ja jätitte meidät kuolemaan. Ja nyt te tulette takaisin etsimään apua, hänen pelastamanaan, jota loukkasitte Hanhirotkossa, hänen, jonka uskollisen rakastetun te olette yrittänyt riistää. O, mein Gott! Miksi Kaikkivaltias jättää sellaiset konnat eloon, kun niin moni hyvä ja rehellinen ja viaton lepää maan mullassa teidän kaltaisenne hätähousun tähden?"

Hän jatkoi, astellen kuormahärän sivulla ja solvaten Pereiraa katkeamattomalla sanaryöpyllä, kunnes tämä vihdoin pisti peukalot korviinsa ja silmäili häntä sanattomassa raivossa.

Tällöin me vihdoinkin saavuimme leirille, missä buurit kaikki, nähtyään meidän tulevan, olivat kokoontuneet. He eivät olleet erikoisen humoristista väkeä, mutta, nähdessään Pereiran saapuvan istuen kuormahärän — perin harvojen ratsumiesten käyttämän hevosen — selässä ja raivoisan sekä pyylevän rouva Prinsloon astelevan hänen sivullaan ja syytävän solvauksia hänelle, he purskahtivat nauruun. Silloin Pereiran kärsivällisyys loppui ja hän alkoi vielä enemmän solvata kuin rouva Prinsloo.

"Tälläkö tavoin te otatte minut vastaan, te metsäsiat, te yksinkertaiset buurit, jotka ette ole soveliaat olemaan yhdessä minun asemassani ja minun sivistykselläni varustetun miehen kanssa?" hän alkoi.

"Miksi Herran nimessä sitten tulette joukkoomme?" kysyi juro Meyer. "Kun olimme nälkäisiä, ette seurastamme välittänyt, vaan hiivitte tiehenne vieden kaiken ruudin mukananne ja jätitte meidät. Mutta kun me nyt taasen olemme kylläisiä, kiitos tämän pienen englantilaisen, ja te olette nälässä, te tulette takaisin. No, jos minä saisin oman pääni pitää, antaisin pyssyn käteenne ja kuuden päivän muonan sekä käännyttäisin teidät takaisin pitämään huolen itsestänne."

"Älkää pelätkö, Jan Meyer", kiljasi Pereira härän selästä. "Niin pian kuin olen kyllin vahva, jätän teidät tänne englantilaisen kapteeninne hoitoon" — hän osoitti minua — "ja menen kertomaan kansallemme, minkälaatuista väkeä te olette."

"Ne ovat hyviä uutisia", keskeytti Prinsloo, komea vanha buuri, joka seisoi piippuaan tupruttaen. "Parantukaa, parantukaa niin nopeasti kuin voitte, Hernan Pereira."

Juuri tällä hetkellä saapui Marais, Marien seuraamana. Mistä hän tuli, en tiedä, mutta luullakseni hän oli piileillyt taaempana nähdäkseen, minkälaisen vastaanoton Pereira saisi osakseen.

"Hiljaisuutta, veljet", hän sanoi. "Tälläkö tavalla te tervehditte sisarenpoikaani, joka on palannut kuoleman kidasta, kun teidän olisi oltava polvillanne kiittäen Jumalaa hänen pelastuksestaan?"

"Laskeutukaa sitten polvillenne ja kiittäkää Häntä itse, Henri Marais", tokaisi suorasukaisesti rouva Prinsloo. "Minä kiitän tämän Allanin onnellisesta paluusta, vaikka ne kiitokset olisivatkin lämpimämmät, jos hän olisi jättänyt tämän hätähousun jälkeensä. Allemachte! Henri Marais, miksi pidätte niin suurta porua tästä portugalilaisesta? Onko hän noitunut teidät? Tai johtuuko se siitä, että hän on sisarenne poika, tai siitä, että tahdotte pakoittaa Marien menemään naimisiin hänen kanssaan? Tai johtuuko se kenties siitä, että hän tietää jotain pahaa teidän menneisyydestänne, ja te tahdotte lahjoa hänet pitämään suunsa kiinni?"

No, oliko tämä viimeinen epämieluisa arvelu aivan sattumalta rouva Prinsloon hyvin varustetusta viinestään esiin vetämä nuoli tai oliko rouva saanut hännänpäästä kiinni jonkun aikoja sitten haudatun totuuden, en tiedä. Tietysti kuitenkin jälkimmäinen selitys on mahdollinen. Monet miehet ovat tehneet nuoruudessaan tekoja, joita he eivät toivo kaivettavan esiin heidän myöhemmällä iällään. Pereira oli kenties saanut äidiltään tietää sentapaisen perhesalaisuuden.

Joka tapauksessa vanhan naisen sanojen vaikutus Marais'hen oli aivan huomattava. Hänet valtasi äkkiä ankara luontainen raivonpuuska. Hän sadatteli rouva Prinsloolle. Hän kirosi jokaista muutakin, vannoen heille yksitellen sekä koko joukolle, että taivas kostaisi heille. Hän sanoi, että häntä ja hänen sisarenpoikaansa vastaan oli tehty salaliitto, ja että minä olin sen takana, minä, joka olin saanut hänen tyttärensä ihastumaan innoittavaan pieneen naamaani. Niin raivoisat olivat hänen sanansa — monet muut niistä olen unohtanut, — että vihdoin Marie alkoi itkeä ja juoksi pois. Samassa buuritkin lähtivät pois, hartioitaan kohauttaen, ja yksi heistä sanoi aivan kuuluvasti, että Marais oli viimeinkin tullut aivan hulluksi, kuten hän aina oli ajatellut hänen tulevan.

Sitten Marais seurasi heitä, kohotellen käsiään ja yhä kiroten kävellessään, ja laskeuduttuaan kuormahärän selästä, Pereira seurasi häntä. Niinollen rouva Prinsloo ja minä jäimme yksin, sillä värilliset miehet olivat hajaantuneet, kuten ne aina tekevät, kun valkoiset alkavat riidellä.

"Kas niin, Allan poikani", sanoi rouva Prinsloo voitonriemuisesti. "Olen löytänyt kipeän paikan muulin selästä, ja enkö saanutkin sitä kirkumaan ja potkimaan, vaikka se useimpina viikon päivinä näyttää sellaiselta hyvältä ja rauhalliselta muulilta — ainakin viime aikoina."

"Myönnän, että löysitte, rouva", sanoin vihaisena, "mutta toivon, että jättäisitte mynheer Marais'n kipeät paikat rauhaan, nähdessänne, että, vaikka kirkuminen onkin teille, potkut kohdistuvat minuun."

"Mitä se tekee, Allan?" hän kysyi. "Hän on aina ollut vihollisenne, joten on aivan yhdentekevää, vaikka te näettekin hänen kavionsa, kun ette ole niiden tavoiteltavissa. Poika raukkani, luulen teille koittavan huonon ajan tuon hätähousun ja muulin keskuudessa, vaikka olette tehnyt niin paljon kumpaisellekin heidän hyväkseen. No, yksi hyvä puoli sentään on asiassa — Mariella on uskollinen sydän. Hän ei koskaan tahdo mennä jonkun muun miehen kanssa naimisiin kuin juuri teidän, Allan — vaikka ette olisikaan täällä", hän lisäsi sivuajatuksella.

Vanha nainen pysähtyi hetkeksi, tuijottaen maahan. Sitten hän kohotti katseensa ja sanoi:

"Allan, rakkaani" — hän todella piti minusta ja nimitti minua toisinaan näin — "te ette ottanut varteen antamaani neuvoa, olla etsivinänne Pereiraa löytämättä häntä. No, annan teille toisen neuvon, jota seuraatte, jos olette viisas."

"Mikä se on?" kysyin epäröiden. Sillä vaikka rouva Prinsloo omalla tavallaan olikin oikeassa, saattoi hän katsella asioita hyvin omituisessa valossa. Useitten muitten naisten tavoin hän arvosteli siveellisiä lakimääräyksiä sydämensä vaistojen mukaan ja oli aivan valmis soveltamaan ne olosuhteisiin tai tavoittamaan päämäärää, jonka hän arveli itsessään hyväksi.

"Tämä juuri, poikaseni. Tehkää Marien kanssa kahden päivän matka viidakkoon. Minä tahdon hieman vaihtelua ja tulen sinne myös sekä vihin teidät siellä. Minulla on nimittäin rukouskirja ja minä voin lukea ääneen vihkimäkaavan, jos ensin käymme sen läpi kertaan tai pariin."

Rouva Prinsloo vihkimässä minut ja Marien autiossa ja asumattomassa erämaassa, — tämä tulevaisuuden kuva, vaikkakin houkutteleva, oli niin mahdoton, että puhkesin nauramaan.

"Miksi nauratte, Allan? Kuka tahansa voi vihkiä ihmisiä, ellei ole muuta saatavissa; uskonpa vielä että he voivat itsekin vihkiä itsensä."

"Myönnän kyllä", vastasin, koska en halunnut ryhtyä lainopilliseen väittelyyn rouva Prinsloon kanssa. "Mutta katsokaahan, täti, minä lupasin juhlallisesti hänen isälleen, etten naisi häntä ennenkuin hän olisi täysi-ikäinen, ja, jos rikkoisin sanani, en olisi rehellinen mies."

"Rehellinen mies!" hän huudahti äärimmäisellä halveksumisella. "Rehellinen mies! No, ovatko sitten Marais ja Hernan Pereira rehellisiä miehiä? Miksi ette mittaa samalla mitalla kuin hekin, Allan Quatermain? Sanon teille, että tuo kirottu rehellisyytenne koituu turmioksenne. Muistatte sanani myöhemmin", ja hän poistui vihan vimmoissaan.

Kun hän oli mennyt, lähdin vaunujeni luo, missä Hans odotteli minua antaakseen seikkaperäisen ja loputtoman selostuksen kaikesta, mitä poissaollessani oli tapahtunut. Olin iloinen havaitessani että, paitsi yhden sairaaloisen härän kuolemaa, kaikki oli käynyt hyvin. Kun hän vihdoin oli lopettanut pitkän kertomuksensa, söin jonkunverran ruokaa, jonka Marie oli valmiiksi keitettynä minulle lähettänyt, sillä olin liian väsynyt mennäkseni tapaamaan ketään buureista sinä iltana. Juuri kun olin lopettanut aterioimiseni ja aioin kääntyä makuulle, ilmestyi Marie leiritulen valaisemaan piiriin. Hyppäsin ylös ja juoksin hänen luoksensa sanoen, etten ollut odottanut häntä näkeväni tänä iltana enkä halunnut tulla taloon.

"Ei", hän vastasi, vetäen minut varjoon, "ymmärrän kyllä. Isäni näyttää kovin kiihoittuneelta, melkeinpä hullulta. Jos rouva Prinsloon kieli olisi ollut käärmeen myrkkyhammas, ei se olisi voinut pistää häntä pahemmin."

"Ja missä on Pereira?" kysyin.

"Serkkuni nukkuu toisessa huoneessa. Hän on heikko ja perin uupunut. Siitä huolimatta hän halusi suudella minua. Sanoin hänelle heti, kuinka asiat olivat minun ja sinun välilläsi, ja että me menisimme naimisiin kuuden kuukauden kuluttua."

"Mitä hän siihen sanoi?" kysyin.

"Hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi: 'Onko tämä totta, enoni?' Isäni vastasi: 'On, se on paras kauppa, minkä saatoin tehdä englantilaisen kanssa nähdessäni, ettet sinä ollut täällä tekemässä parempaa'."

"Ja mitä tapahtui sitten, Marie?"

"No, sitten Hernan ajatteli hetkisen. Vihdoin hän kohotti katseensa ja sanoi: 'Ymmärrän. Asiat ovat menneet hullusti. Toimin parhaani mukaan mennessäni etsimään apua teille kaikille. Minä petyin. Sillävälin englantilainen tuli ja pelasti teidät. Myöhemmin hän pelasti minut myöskin. Eno, näen tässä kaikessa Jumalan käden; jollei tätä Allania olisi ollut, ei kukaan meistä olisi elossa. Niin, Jumala käytti häntä säilyttääkseen meidät elossa. No, hän on luvannut, ettei hän nai Marieta ennen kuutta kuukautta. Te tiedätte, eno, että jotkut näistä englantilaisista ovat suuria hölmöjä. He pitävät lupauksensa, vaikka se olisi heidän omaksi vahingokseenkin. No, kuudessa kuukaudessa saattaa paljon tapahtua; ken tietää, mitä tapahtuu?'"

"Olitko läsnä, kun kuulit kaiken tämän, Marie?" kysyin.

"En, Allan; olin seinän toisella puolella. Mutta nämä sanat kuultuani astuin sisään ja sanoin: 'Isäni ja Hernan serkkuni, suvaitkaa ymmärtää, että on yksi seikka, mikä ei koskaan tapahdu'."

"Mikä se on?" kysyi serkkuni.

"Ei koskaan tapahdu, että menisin sinun kanssasi naimisiin, Hernan", vastasin.

"Kuka tietää, Marie, kuka tietää?" hän sanoi.

"Minä tiedän, Hernan", vastasin. "Vaikka Allan kuolisi huomispäivänä, en menisi sinun kanssasi naimisiin, en silloin enkä kahtakymmentä vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että hän on pelastanut henkesi, mutta tästä lähtien olemme vain serkkuja, ei mitään muuta."

"Kuulethan, mitä tyttö meille sanoo", sanoi isäni. "Miksi et luovu yrityksestä? Mitä hyödyttää potkia tutkainta vastaan?"

"Jos on jalassa vahvat saappaat ja potkii kyllin kovasti, antavat tutkaimet perään", sanoi Herran. "Kuusi kuukautta on pitkä aika, enoni."

"Saattaa olla, serkku", sanoin. "Mutta muista, ettei kuusi kuukautta, ei kuusi vuotta, ei edes kuusi tuhatta vuotta ole kyllin pitkä aika saattaakseen minut menemään naimisiin jonkun muun miehen kuin Allan Quatermain'in kanssa, joka juuri on pelastanut sinut kuolemasta. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", hän vastasi, "ymmärrän, ettet tahdo minun kanssani mennä naimisiin. Sen vain lupaan, ettet mene naimisiin Allan Quatermain'in etkä kenenkään muunkaan miehen kanssa."

"Jumala päättää sen", vastasin ja lähdin pois, jättäen hänet ja isäni kahdenkesken. "Ja nyt, Allan, kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut senjälkeen kuin erosimme."

Kerroin hänelle kaikki, mainiten rouva Prinsloon neuvon myöskin.

"Tietysti, Allan, olit aivan oikeassa", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Mutta olen varma, että rouva Prinsloo myös oli tavallaan oikeassa. Pelkään serkkuani Hernania, joka pitää isääni kädestä varsin lujasti. Me olemme kuitenkin luvanneet ja meidän täytyy pitää sanamme."

XI Luku.

LAUKAUS ROTKOSSA.

Luullakseni noin kolme viikkoa näiden tapahtumain jälkeen aloimme matkamme etelään päin. Seuraavana aamuna Marais'n leirille saapumisemme jälkeen Pereira tuli luokseni useiden henkilöiden läsnäollessa ja, ottaen minua kädestä, kiitti minua kuuluvalla äänellä henkensä pelastuksesta. Senjälkeen hän selitti minun olevan hänelle rakkaamman kuin veljen, sillä olihan meidät veriside yhdistänyt.

Vastasin, etten luullut mitään sellaista sidettä olevan; en tosiaankaan ollut varma, mitä se tarkoitti. Olin tehnyt velvollisuuteni hänen suhteensa, en enempää enkä vähempää, eikä siinä ollut enempää sanomista.

Kävi kuitenkin ilmi, että oli paljonkin vielä sanomista, sillä Pereira halusi lainata rahaa, tai pikemmin tavaraa, minulta. Hän selitti, että, huomioonottaen leirillä eloon jääneiden sivistymättömien buurien ja erittäinkin häpeämätön-kielisen rouva Prinsloon ennakkoluulot, sekä hän että hänen enonsa olivat tulleet siihen päätökseen, että hänen olisi viisasta poistua niin pian kuin mahdollista. Sentähden hän suunnitteli lähteä pois aivan yksin.

Vastasin, että minun käsitykseni mukaan hän oli tehnyt kylliksi yksinäisiä matkoja tällä seudulla, kun näin, miten hänen viimeinen retkensä oli päättynyt. Hän vastasi, että jokainen oli niin katkeroitunut hänelle, ettei muuta valinnan varaa ollut. Sitten hän lisäsi, päästäen todellisen mielensä valloilleen:

"Allemachte! Mynheer Quatermain, luuletteko minusta olevan mieluisaa nähdä teidän joka päivä mielistelevän sitä tyttöä, joka oli kihlattuni, ja nähdä hänen vastaavan mielistelyynne silmillään, — niin, epäilemättä myöskin huulillaan, kuulemastani päättäen?"

"Te saatoitte jättää hänet, jota nimititte kihlatuksenne, mutta joka omasta tahdostaan ei koskaan ole ollut muiden kuin minun kihlattuni, kuolemaan nälkään, mynheer. Miksi te sitten olisitte pahoillanne siitä, että minä poimin ylös sen, minkä te heititte pois, erittäinkin kun se aina oli ollut omani eikä teidän? Jollei minua olisi ollut, ei olisi emään mitään tyttöä, josta riitelisimme, samaten kuin ei olisi ketään miestä elossa, joka riitelisi kanssani tästä tytöstä."

"Oletteko te, englantilainen, sitten Jumala, että päätätte miesten ja naisten elämästä tahtonne mukaan? Hän meidät pelasti, ette te."

"Olkoon, että hän on pelastanut teidät, mutta se tapahtui minun kauttani. Minä toin pelastuksen näille ihmisraukoille, jotka te hylkäsitte, ja minä ruokin teidät takaisin henkiin."

"Minä en heitä hyljännyt. Menin etsimään heille apua."

"Ottaen kaiken ruudin ja ainoan hevosen mukaanne! No, se on tehty, ja nyt te tahdotte lainata tavaroita, maksaaksenne karjan, — minulta, jota te vihaatte. Te ette ole ylpeä, mynheer Pereira, kun teillä on joku tarkoitus palveltavana, mikä se sitten lieneekin", ja minä katsoin häntä silmiin. Vaistoni varoitti minua tämän petollisen ja väärän miehen suhteen, joka, tunsin sen, silläkin hetkellä oli sydämessään vannoutunut tuottamaan jonkun onnettomuuden minulle.

"En, en ole ylpeä. Miksi olisinkaan sitä, sillä tarkoitukseni on maksaa takaisin kaksinkerroin kaiken, mitä nyt lainaatte minulle?"

Tuumiskelin hetkisen. Varmasti matkamme Nataliin olisi miellyttävämpi, jos Pereira ei olisi seurassa. Myöskin olin vakuutettu siitä, että, jos hän tulisi mukaamme, toinen tai toinen meistä jättäisi luunsa tielle. Lyhyesti, pelkäsin että hän tavalla tai toisella tuottaisi minulle surman saadakseen omistaa Marien. Me olimme villissä seudussa, oli vain muutamia todistajia eikä yhtään tuomioistuimia, ja siellä sellaiset teot saattaisivat tapahtua yhä uudelleen ilman että tekijää voitaisiin vaatia tilille todistusten ja tuomarien puutteessa.

Niinpä päätin suostua hänen toivomuksiinsa ja me aloimme tehdä kauppaa. Lopputulos oli, että minä siirsin hänelle niin paljon jälellä olevasta omaisuudestani, että hän saattoi maksaa ympäristön alkuasukkailta tilaamansa karjan. Se ei ollut mikään suuri määrä, kun ajattelee, että tällä sivistyksestä etäällä olevalla seudulla saattoi härän lunastaa muutamilla helminauhoilla tai halpahintaisella veitsellä. Edelleen möin hänelle muutamia harjoittamiani eläimiä, pyssyn, jonkun verran ampumavaroja ja muutamia muita välttämättömyyksiä, josta kaikesta hän merkitsi taskukirjaani omakätisen kuittauksen. Teinpä vielä enemmänkin. Sillä kun kukaan buuri ei tahtonut häntä auttaa, avustin minä Pereiraa hänen ostamansa karjan harjoittamisessa, ja myönnyin myöskin, kun hän pyysi minua antamaan hänen palvelukseensa kaksi zulua, jotka olin palkannut.

Kaikki nämä valmistukset veivät paljon aikaa. Jos muistan oikein, oli kulunut kaksitoista päivää, ennenkuin Pereira vihdoinkin lähti liikkeelle Marais'n leiristä; silloin hän oli aivan terve ja voimakas jälleen.

Me kokoonnuimme kaikki katsomaan tätä lähtöä, ja Marais lausui rukouksen, että hänen sisarenpoikansa suoriutuisi terveenä matkastaan ja että onnellisesti tapaisimme toisemme Natalissa Retiefin leirissä, mikä olisi kokoontumispaikkamme, jos tämä johtaja vielä olisi Natalissa. Kukaan muu ei yhtynyt tähän rukoukseen. Ainoastaan rouva Prinsloo lisäsi kuuluvasti oman rukouksensa. Siinä hän toivotti ettei Pereira tulisi toista kertaa takaisin, ja ettei hänen koskaan tarvitsisi nähdä jälleen hänen kasvojaan, ei Retiefin leirissä eikä missään muuallakaan, jos hyvä Jumala näkisi parhaaksi niin järjestää asiat.

Buurit tirskuivat; Meyerin lapsetkin tirskuivat. Sillä tällä hetkellä rouva Prinsloon viha Hernan Pereiraa kohtaan oli koko paikan huvin aiheena. Mutta Pereira itse ei ollut kuulevinaan, sanoi hyvästi meille kaikille sydämellisesti lisäten erikoisen toivotuksen rouva Prinsloolle, ja me lähdimme liikkeelle.

Sanon "me lähdimme", koska tavallisen onneni mukaan minut määrättiin seuraamaan tätä miestä, auttaakseni häntä puoliharjaantuneiden härkien kanssa, hänen ensimmäiselle levähdyspaikalleen, mikä oli noin kahdentoista mailin päässä leiristä hyvän vesipaikan ääressä ja missä hän aikoi viipyä yön.

Kun me lähdimme liikkeelle noin kymmenen tienoissa aamulla ja seutu oli erittäin tasaista, toivoin meidän saapuvan tälle pysähdyspaikalle noin kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä, jolloin minulla olisi aikaa kävellä takaisin ennen auringonlaskua. Kuitenkin tapahtui niin paljon yhtä ja toista, sekä itse vaunuille, jotka olivat ravistuneet seistyään kauan auringonpaahteessa, että karjalle, joka tottumattomana ikeeseen veti ne jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaksinkertaiseen solmuun, joten saavuimme sinne vasta yön lähetessä.

Viimeinen maili matkastamme meidän oli kuljettava kapean kuilun läpi, jonka vesi oli kallioon kaivertanut. Täällä kasvoi harvakseen puita sekä suuria sananjalkoja, mutta kuilun pohja, jota pitkin metsäeläinten oli tapana kulkea, oli kyllin pehmeä vaunujen ajaa, muutamista pudonneista kivenlohkareista huolimatta, joita oli vältettävä.

Kun vihdoin saavuimme pysähdyspaikalle, kysyin hottentotti Klausilta, joka auttoi minua valjaitten riisumisessa, missä hänen isäntänsä oli, sillä en nähnyt häntä missään. — Hän sanoi tämän menneen takaisin rotkoon etsimään jotain, joka oli pudonnut vaunuista.

"Hyvä", vastasin. "Sanokaa sitten hänelle, jollemme tapaa toisiamme, että olen palannut leirille."

Kun lähdin paluumatkalle, oli aurinko vaipumassa taivaanrannan taakse, mutta se ei minua kovin suuresti huolestuttanut, kun minulla oli mukanani pyssy, jolla suuressa kilpailussa olin ampunut hanhia. Myöskin tiesin täysikuun samassa nousevan.

Aurinko laski ja rotko peittyi hämärään. Paikka näytti kolkolta ja yksinäiseltä ja äkkiä aloin tuntea pelkoa. Aloin ihmetellä, missä Pereira oli ja mitä hän mahtoi tehdä. Ajattelinpa palata takaisin ja etsiä jonkun kiertotien, mutta koska lukuisilla ampumaretkilläni leiriltä käsin olin tutkinut koko tämän seudun aivan perinpohjin, tiesin ettei ollut mitään kulkukelpoista tietä kukkuloitten poikki. Niinpä siis jatkoin matkaa sormi pyssyn liipasimella, vihellellen rohkeuteni ylläpitämiseksi, mikä tietystikin niissä olosuhteissa oli tyhmästi tehty. Mieleeni johtui heti, että se oli tyhmästi, mutta totta puhuen en tahtonut antaa tilaa niille synkille epäluuloille, jotka risteilivät mielessäni. Epäilemättä Pereira nyt jo oli kulkenut ohitseni ja saapunut levähdyspaikalle.

Kuu alkoi kumottaa — Afrikan ihmeellinen kuu, joka muuttaa yön päiväksi — heittäen ikäänkuin verkkona pitkiä, mustia varjoja, jotka puista ja kalliosta lankesivat pitkin eläinten polkua, jota seurasin. Oikealla edessäni oli omituinen tumma läikkä tästä varjosta, jonka aiheutti ulkoneva kallion seinämä, ja sen toisella puolella samanlainen kuun valaisema kirkas läikkä. Jonkunverran minussa herätti epäilystä tämä varjon lisäke, sillä, vaikka tietysti en voinut nähdä siellä mitään, tarkka korvani kuuli liikkumisen aiheuttaman äänen.

Pysähdyin hetkiseksi. Sitten ajattelin, että ne aiheutti joku yöllä liikkuva eläin, joka, vaikka se saattaisikin olla vaarallinen, pakenisi miehen lähestyessä, ja syöksyin sitä kohti rohkeasti. Kun sukelsin esiin toisessa päässä — varjo oli kahdeksantoista tai kaksikymmentä askelta pitkä — juolahti mieleeni, että, jos joku vihollinen siellä väijyisi, olisin helppo maalitaulu astuttuani kirkkaaseen valoon. Niinpä melkein vaistomaisesti — sillä en muista tarkemmin ajatelleeni asiaa, — ensimmäiset kaksi askelta astuttuani valoon tein pienen hyppäyksen vasemmalle, missä jälleen oli varjo, vaikkakaan ei syvä. Hyvä olikin, että niin tein, sillä samalla hetkellä tunsin jonkin koskettavan poskeani ja kuulin pyssyn äänekkään pamauksen aivan takanani.

Nyt olisi minun ollut viisainta juosta, ennenkuin se, joka oli laukaissut, saisi aikaa uudelleen ladatakseen. Mutta jonkinlainen raivo valtasi minut enkä minä tahtonut juosta. Päinvastoin käännyin kiljaisten ja syöksyin takaisin varjoon. Jokin kuuli minun tulevan, jokin pakeni edessäni. Muutaman sekunnin kuluttua olimme kuun valossa, ja, kuten odotin, huomasin tuon jonkin olevan miehen — Pereiran!

Hän pysähtyi ja juoksi ympäri, kohottaen pyssynsä perää nuijan tavoin.

"Jumalan kiitos! Se olette te, mynheer Allan", hän sanoi. "Luulin teitä tiikeriksi."

"Siinä tapauksessa se on viimeinen ajatuksenne, murhaaja", vastasin, kohottaen pyssyäni.

"Älkää ampuko", hän sanoi. "Tahdotteko vereni tulevan teidän päällenne? Miksi tahdotte minut surmata?"

"Miksi te yrititte surmata minut?" vastasin, tähdäten häneen.

"Minäkö yritin surmata teidät! Oletteko hullu? kuunnelkaa, oman etunne tähden. Istuin tuolla kummulla odottaen kuun nousua ja, koska olin väsynyt, nukahdin. Sitten heräsin jonkun liikkumisesta ja, äänistä päättäen luullen tiikerikissan olevan kintereilläni, laukaisin peloittaakseni sitä. Allemachte! Jos minä, hyvä mies, olisin tähdännyt teitä, olisinko tällaisen välimatkan päästä osunut harhaan?"

"Te ette kokonaan harhaan osunut, ja jollen olisi astunut vasemmalle, olisitte lävistänyt pääni. Lukekaa rukouksenne, koira!"

"Allan Quatermain", hän huudahti epätoivon tarmolla, "puhun aivan totta. Surmatkaa minut, jos tahdotte, mutta muistakaa, että joudutte siitä hirteen. On tunnettua, että me mielistelimme samaa naista, ja kuka uskoo kertomustanne, että minä yritin ampua teidät? Pian kafferit tulevat minua etsimään, luultavasti he ovat parhaillaan matkalla, ja löytävät ruumiini sekä sydämeni sinun kuulasi lävistämänä. Sitten he vievät sen takaisin Marais'n leirille, ja sanon — kuka uskoo kertomustanne?"

"Joku, luullakseni, murhaaja", mutta lausuttuani nämä sanat tunsin pelon puistatuksen ruumiissani. Oli totta, en voinut mitään näyttää toteen, koska minulla ei ollut todistajia, ja vastedes olisin Kain buurien joukossa, joka olin surmannut miehen mustasukkaisuudesta. Hänen pyssynsä oli tyhjä; niin kylläkin, mutta saatettaisiin sanoa, että olin laukaissut sen hänen kuolemansa jälkeen. Ja mitä poskessani olevaan naarmuun tulee, — no, oksa oli saattanut sen aiheuttaa. Mitä minä sitten tekisin? Ajaa hänet edelläni leirille, ja kertoa tämä juttu? Silloinkin se olisi vain minun syyttelyäni häntä vastaan. Ei, hän oli saanut minut pihteihin. Minun täytyi antaa hänen mennä ja luottaa, että taivas kostaisi hänen rikoksensa, kun minä sitä en voinut. Sitäpaitsi alkoi ensimmäinen raivoni jo jäähtyä, ja surmata mies — —.

"Hernan Pereira", sanoin, "te olette valehtelija ja pelkuri. Te koetitte teurastaa minut, koska Marie rakastaa minua ja vihaa teitä, ja te tahdotte pakoittaa hänet menemään kanssanne naimisiin. Kuitenkaan en voi teitä kylmäverisesti ampua, kuten ansaitsisitte. Jätän teidän rankaisemisenne Jumalalle, minkä hän ennemmin tai myöhemmin tekee, teidät, joka ajattelitte teurastaa minut ja jättää hyenain kätkettäväksi rikoksenne, kuten ne ennen aamua olisivat tehneetkin. Joutukaa matkoihinne, ennenkuin muutan mieleni, ja nopeasti."

Lausumatta sanaakaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti kuin pukki, hypellen puolelta toiselle juostessaan, vaikeuttaakseen tähtäämistä, jos aikoisin ampua.

Kun hän oli noin sadan yardin päässä tai kauempanakin, käännyin minä myöskin ja juoksin, tuntematta olevani turvassa ennen kuin välillämme oli maili matkaa.

* * * * *

Kello oli yli kymmenen sinä iltana, kun saavuin leirille, missä tapasin Hansin juuri lähdössä etsimään minua kahden zulun kanssa, ja sanoin, että asianhaarat olivat pakoittaneet minua viipymään vaunujen luona. Rouva Prinsloo oli myöskin vielä hereillä, odotellen kuullakseen saapumisestani.

"Mikä se asianhaara oli, Allan?" hän kysyi. "Näyttää siltä, kuin siinä olisi ollut kuula", ja hän osoitti veristä naarmua poskessani.

Nyökkäsin päätäni.

"Pereiranko?" hän kysyi jälleen.

Nyökkäsin uudelleen.

"Surmasitteko hänet?"

"En; annoin hänen mennä. Olisi sanottu, että minä murhasin hänet", ja minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Niin, Allan", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Luulen teidän menetelleen viisaasti, sillä te ette olisi voinut todistaa mitään. Mutta mitä ihmettä kaikkivaltias Jumala säästää tätä hätähousua. No, menen kertomaan Marielle, että olette vahingoittumattomana palannut takaisin, sillä hänen isänsä ei päästä häntä mökistä ulos näin myöhään; mutta mitään muuta en sano, jollette halua."

"Ei, täti, ei luultavasti mitään muuta, ei ainakaan tällä hetkellä."

Tässä voin mainita kuitenkin, että muutaman päivän kuluttua Marie ja jokainen muu leirissä tunsi tämän jutun yksityiskohtaisesti, kenties Marais'ta lukuunottamatta, jolle ei kukaan puhunut hänen sisarenpojastaan. Ilmeisesti rouva Prinsloo oli havainnut mahdottomaksi pitää salassa sellaista todistusta hänelle vastenmielisen Pereiran roistomaisuudesta. Niinpä hän kertoi sen tyttärelleen, joka kertoi nopeasti toisille, vaikka havaitsin, että jotkut heistä asettivat sattuman syyksi sen, mitä oli tapahtunut. Vaikka he tunsivat Pereiran kehnoksi, he eivät voineet uskoa hänen olevan syypään niin mustaan rikokseen.

Noin viikkoa myöhemmin jälelläolevat meistä lähtivät liikkeelle Marais'n leiriltä, paikasta, jonka monista siihen liittyvistä surullisista muistoista huolimatta tunnustan jättäneeni jonkinlaisella kaipauksella. Edessämme oleva matka, vaikka ei ollutkaan varsin pitkä, oli kuitenkin äärettömän vaarallinen. Meidän oli kuljettava noin kaksisataa mailia läpi seudun, josta emme muuta tienneet kuin että sen asukkaat olivat Amatonga'n ja muihin villeihin heimoihin kuuluvia. Tässä minun on selitettävä, että pitkän keskustelun jälkeen olimme hyljänneet ajatuksen palata takaisin samaa tietä, jota Marais oli seurannut kovaonnisella matkallaan Delagoaan.

Jos olisimme tämän viimeksimainitun valinneet, olisi meidän ollut kuljettava peloittavien Lobombovuorien yli, ja oli epätietoista, olisiko heikko karjamme voinut vetää vaunut niiden yli. Sitäpaitsi sanottiin vuorten lähistössä olevan seudun olevan aivan tyhjän riistasta ja myöskin kaffereista, joten ravinnosta saattoi tulla puute. Toisaalta taasen, jos menisimme vuorten itäpuolitse, oli seutu, jonka kautta tulisimme kulkemaan, tiheään asuttu, joten meillä ainakin olisi mahdollisuus ostaa jyviä.

Lopullisesti kuitenkin päätimme valita tämän tien sentähden, että näissä lämpimissä ja alavissa maissa olisi ruohoa härille. Se nimittäin näin kevään alussa oli jo tässä osassa Afrikkaa työntymässä maasta. Mutta jollei sitä olisi ollutkaan, olisivat eläimet voineet elää siitä kasvullisuudesta, mikä edelliseltä kesältä oli jäänyt, sekä puiden lehdistä, sillä tämä seutu ei talven aikana koskaan tullut aivan elottomaksi, jotavastoin kuivilla ja auringon paahtamilla kukkuloilla vuorten lähistössä härät eivät olisi löytäneet ollenkaan mitään. Niinpä päätimme olla pelkäämättä villejä ja leijonia, jotka riistaa ajaen kulkivat näissä kuumissa seuduissa, erittäinkin, kun ei vielä ollut kuumempi vuodenaika tai sadekausi, joten jokien yli saattoi kahlata.

En aio esittää seikkailujamme yksityiskohtaisesti, sillä se kävisi liian pitkäksi. Erääseen tärkeään tapaukseen asti, jonka heti tulen kertomaan, ne olivat pikemmin vähäpätöisiä kuin tärkeitä laadultaan. Kun kuljimme vuorten ja meren välistä tietä, emme helposti saattaneet eksyä, erittäinkin kun zuluni olivat ennen kulkeneet tämän seudun läpi; ja kun heidän tietonsa pettivät, käytimme yleensä hyväksemme paikallisten oppaitten palvelusta. Tiet kuitenkin, tai pikemmin eläinten jäljet ja kafferien polut, joita seurasimme, olivat kauheat, sillä yhtä ainoata lyhyttä väliä lukuunottamatta, josta Pereira oli kulkenut, eivät mitkään vaunut olleet ennen kulkeneet niitä pitkin. Hiukan myöhäisempään aikaan vuodesta ei niitä olisikaan voinut ollenkaan kulkea. Toisinaan takerruimme soihin, joista meidän oli kaivettava pyörät esiin, toisinaan taasen jokien kivisiin pohjiin, ja kerran meidän oli aivan kirjaimellisesti raivattava tie läpi tiheän pensasvyöhykkeen, josta päästäksemme meiltä kului kahdeksan päivää.

Toisena päähuolenamme olivat leijonat, joita tällä seudulla oli suuret joukot. Näiden nälkäisten petojen lukuisuus pakoitti meidät vartioimaan karjaamme erittäin tarkoin sen ollessa laitumella, ja öisin, mikäli mahdollista, suojaamaan ne ja itsemme piikkiaitauksella, jonka sisäpuolelle sytytimme tulia peloittaaksemme loitolle villipedot. Näistä varokeinoista huolimatta me menetimme useita eläimiä ja itse toisinaan hädintuskin pelastuimme.

Niinpä eräänä yönä, kun Marie aikoi mennä vaunuun, missä naiset nukkuivat, suuri nälkiintynyt leijona hyppäsi yli aitauksen. Hän juoksi petoa pakoon, mutta kompastui ja kaatui, jolloin leijona ennätti hänen luoksensa. Vain muutamia sekunteja, ja hän olisi ollut hengettömänä tai leijona olisi kantanut hänet elävänä pois.

Mutta kun se tapahtui, oli rouva Prinsloo heti paikalla. Kiskaisten palavan oksan tulesta tämä peloton nainen juoksi leijonaa kohti ja, kun se avasi suuren kitansa karjuakseen tai purrakseen, työnsi oksan palavan pään sen kurkkuun. Leijona puri leukansa yhteen, mutta, huomattuaan suupalan vähemmän maukkaaksi, poistui vielä nopeammin kuin oli tullut, kauheasti ulvoen ja jättäen Marien aivan vahingoittumattomana. Tarpeetonta sanoa, että tämän jälkeen todella kunnioitin rouva Prinsloota, vaikka hän, tuo hyvä ihminen, ei ajatellut ollenkaan koko juttua, mikä näinä päivinä oli vain tavallinen tapahtuma matkan varrella.

Seuraavana päivänä, luullakseni, tämän leijonakohtauksen jälkeen tapasimme Pereiran vaunut tai paremmin sanoen niiden jäännökset. Hän oli nähtävästi yrittänyt kulkea pitkin jyrkkää, kivistä penkerettä, joka kohosi virran partaalla, sillä seurauksella, että vaunut olivat pudonneet joen uomaan, joka silloin oli melkein kuiva, ja rikkoutuneina jätetty siihen korjaamatta.

Lähiseudun tonga-heimoon kuuluvat alkuasukkaat, jotka olivat polttaneet suurimman osan puuaineesta saadakseen arvokkaat raudoitukset, ilmoittivat meille, että vaunujen mukana seurannut valkoinen mies oli palvelijoineen jatkanut matkaa jalkaisin noin kymmenen päivää sitten, ajaen karjaa edellään. Oliko tämä juttu tosi vai ei, sen selville saamiseksi meillä ei ollut mitään keinoja. Oli hyvin mahdollista, että Pereira seuralaisineen oli murhattu, vaikka, havaittuamme tongat erittäin rauhalliseksi väeksi, jos heitä hyvin kohdeltiin ja annettiin tavanmukaiset kohteliaisuuslahjat, tämä otaksuma ei näyttänyt uskottavalta. Viikkoa myöhemmin epäilyksemme tässä suhteessa olivatkin häipyneet.

Me olimme saapuneet suureen Fokoti nimiseen, Umkusi-joen varrella sijaitsevaan kraaliin, joka näytti melkein hyljätyltä. Kysyimme eräältä tapaamaltamme vanhalta vaimolta, minne sen asukkaat olivat menneet. Hän vastasi heidän paenneen Swazimaan rajoja kohti, peläten hyökkäystä zulujen puolelta, joiden alueet alkoivat tämän Umkusi-joen toisella puolella. Kävi selville, että muutamia päiviä aikaisemmin eräs zulurykmentti oli ilmestynyt joen äyräille. Vaikka sillä kertaa ei mitään sotaa ollutkaan zulu- ja tongaheimojen välillä, katsoivat jälkimäiset viisaimmaksi poistua heidän peloittavien keihäittensä ulottuvilta.

Kuullessamme nämä uutiset pohdimme, eikö olisi parasta meidänkin seurata heidän esimerkkiään ja, länteenpäin kulkien, koettaa löytää polku vuorien yli. Mielipiteet olivat jakaantuneet tässä kohdassa. Marais, joka uskoi kohtaloon, tahtoi jatkaa matkaa, sanoen hyvän Jumalan kyllä suojelevan meitä kuten tähänkin asti.

"Allemachte!" vastasi rouva Prinsloo. "Suojeliko hän niitä kaikkia, jotka lepäävät kuolleina Marais'n leirissä, jonne teidän hulluutenne meidät johti, mynheer? Hyvä Jumala odottaa, että itse pidämme huolen nahastamme, ja minä tiedän, että nämä zulut ovat samaa verta kuin Umsilikazi'n kafferit, jotka ovat surmanneet niin monia kansastamme. Koettakaamme vuorten yli, se on mielipiteeni."

Tietysti hänen miehensä ja poikansa yhtyivät häneen, sillä heille hänen sanansa olivat laki. Mutta Marais oli kuten tavallisesti itsepäinen eikä tahtonut antaa perään. Koko iltapäivän he kinastelivat; minä olin vaiti ja selitin tyytyväni enemmistön päätökseen. Lopuksi he, kuten edeltäpäin arvasin, kehoittivat minua toimimaan erotuomarina välillään.

"Ystävät", vastasin, "jos olisitte kysyneet mielipidettäni aikaisemmin, olisin äänestänyt vuorten yli menemisen puolesta, sillä niiden takana saattaisimme kenties tavata joitakin buureja. Minua ei miellytä tuo juttu zulurykmentistä. Luulen, että joku on heille kertonut tulostamme ja että hyökkäys tarkoittaa meitä eikä tonga-heimoisia, joitten kanssa he elävät rauhassa. Mieheni sanovat, etteivät zulujen sotajoukot tavallisesti käy tällä seudulla."

"Kuka heille olisi kertonut?" kysyi Marais.

"En tiedä, mynheer. Kenties ovat alkuasukkaat lähettäneet sanan, tai kenties — Hernan Pereira."

"Tiesin, että epäilisit sisarenpoikaani, Allan", huudahti hän kiukkuisesti.

"En epäile ketään. Punnitsen vain, mikä on mahdollista. Joka tapauksessa on liian myöhäistä tänä iltana lähteä etelää tai länttä kohti. Aion nukkua jättäen tämän asian lepäämään ja katsoa, mihin zuluni kelpaavat."

Sinä yönä tai pikemmin seuraavana aamuna kysymys oli meidän suhteemme ratkaistu, sillä kun heräsin aamunkoitteessa, saatoin nähdä valon heikosti välkehtivän esineissä, joitten tiesin olevan keihäitä. Meidät ympäröi suuri komppania zuluja, — yli kaksi sataa miestä, kuten myöhemmin havaitsin. Otaksuen heidän tapansa mukaan aamunkoittaessa valmistautuvan hyökkäämään kimppuumme huusin tämän sanoman muille, jolloin Marais hyökkäsi ylös ja, heti vuoteensa jätettyään, etsi roer'insa ja saapui käsi liipaisimella.

"Jumalan tähden, älkää ampuko!" sanoin. "Kuinka me voimme niin monia vastustaa? Lempeät sanat ovat ainoa keinomme."

Hän yritti siitä huolimatta ampua ja olisi niin tehnytkin, jollen olisi heittäytynyt hänen päällensä ja aivan kirjaimellisesti vääntänyt pyssyn hänen kädestään. Samassa rouva Prinsloo tuli paikalle. Hän oli tosiaankin kummitusmainen näky "makuupuvussaan", kuten hän sitä nimitti, johon kuului kuluneesta sakaalin nahasta tehty yömyssy ja jonkinlaiset saukonnahkaiset liivit.

"Kirottu hullu!" hän sanoi Marais'lle. "Tahdotteko saattaa meidät kaikki päätä lyhyemmiksi? Menkää, Allan, ja puhukaa näille mustille elukoille lempeästi niinkuin puhuisitte vihaiselle koiralle. Teillä on öljyyn kastettu kieli, ja he saattavat teitä kuunnella."

"Niin", vastasin, "se lienee parasta. Jollen palaisi, osoittakaa rakkauttanne Marielle."

Sitten viittasin zulujeni päämiestä, jonka olin Delagoassa palkannut, seuraamaan itseäni ja astuin rohkeasti eteenpäin aivan aseetonna. Olimme leiriytyneet eräälle töyräälle neljännesmailin päähän rannasta, zulujen rykmentti, tai me, jotka heistä saatoimme nähdä, olivat tämän töyrään juurella noin sadan kuudenkymmenen yardin päässä. Päivä alkoi jo valjeta, ja kun minä olin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, huomasivat he minut. Komentosana kajahti, ja joukko miehiä ryntäsi minua kohti kilpi suojanaan ja keihäs ojennettuna.

"Me olemme kuoleman omia!" huudahti kafferini alakuloisella äänellä. Olin samaa mieltä hänen kanssansa, mutta ajattelin yhtä hyvin voivani kuolla seisaalleni kuin pakoon juostessa.

Vaikka en koskaan vielä ollut ollut näiden zulujen kanssa tekemisissä, osasin sangen hyvin puhua useita alkuasukkaiden murteita, jotka olivat sukua heidän käyttämälleen. Sitäpaitsi olin, palkattuani saman heimoisia miehiä Delagoassa, kuluttanut kaiken vapaa-aikani keskustelemalla heidän kanssaan ja hankkimalla tietoja heidän kielestään, historiastaan ja tavoistaan. Tähän aikaan tunsin siis hyvin heidän kieltään, vaikka toisinaan saatoinkin käyttää lauseparsia, jotka olivat heille vieraita.

Senpätähden kykenin huutamaan heille ja kysymään, mitä asiaa heillä oli meille. Kuullessaan itseään puhuteltavan kielellä, jota he ymmärsivät, miehet pysähtyivät ja, nähdessään minun olevan aseetonna, kolme heistä lähestyi minua.

"Me tulemme ottamaan teidät vangiksi, valkoiset miehet, tai surmaamaan, jos vastustatte", sanoi heidän päällikkönsä.

"Kenen käskystä?" kysyin.

"Dingaanin, kuninkaamme käskystä."

"Niinkö? Ja kuka sanoi Dingaanille, että me olemme täällä?"

"Buuri, joka tuli teidän edellänne."

"Todellako?" sanoin taasen. "Ja mitä nyt vaaditte meiltä?"

"Että seuraatte meitä Dingaanin kraaliin."

"Ymmärrän. Suostumme siihen, sillä se on matkamme varrella. Mutta miksi sitten tulette meitä vastaan keihäät ojennettuina, kun olemme vain rauhallisia matkamiehiä?"

"Tästä syystä. Buuri sanoi meille, että joukossanne on eräs 'Yrjön Poika' (englantilainen), kauhea mies, joka surmaisi meidät, jollemme me surmaisi tai sitoisi häntä ensin. Näyttäkää minulle tämä Yrjön Poika, jotta ottaisimme hänet kiinni tai surmaisimme, niin me emme vahingoita muita teistä."

"Minä olen se Yrjön Poika", vastasin, "ja jos katsotte välttämättömäksi ottaa minut kiinni, niin tehkää se."

Nyt zulut purskahtivat nauramaan.

"Sinäkö! Mutta sinähän olet vain poika, joka et paina enempää kuin lihava tyttö", huudahti heidän päällikkönsä, suuri, luiseva mies, jonka nimi oli Kambula.

"Saattaa niin olla", vastasin, "mutta toisinaan isien viisaus asustaa nuoressa. Olen se Yrjön Poika, joka pelasti nämä buurit kuolemasta, ja minä vien heidät takaisin heidän kansansa luo. Me haluamme nähdä Dingaanin, teidän kuninkaanne. Olkaa siis hyvä ja viekää meidät hänen luoksensa, kuten hän on määrännyt. Jollette usko, mitä teille sanon, kysykää tältä mukanani olevalta mieheltä ja hänen kumppaneiltaan, jotka ovat omaa heimoanne. He kertovat teille kaikki."

Silloin päällikkö Kambula kutsui palvelijani erikseen ja puhui kauan hänen kanssaan.

Kun haastattelu oli päättynyt, tuli hän luokseni ja sanoi:

"Nyt olen kuullut kaikki sinusta. Olen kuullut, että sinä nuoruudestasi huolimatta olet hyvin taitava, niin taitava, että sinä et nuku, vaan valvot yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Sentähden minä, Kambula, annan sinulle nimen Macumazahn, Yövalvoja, ja tällä nimellä sinut vastedes tunnetaan keskuudessamme. No, Macumazahn, Yrjön Poika, tuo buurit, joita olet opastamassa, jotta vien heidät liikkuvissa majoissaan Suurelle Aukealle, Umgungundhlovuun, missä Dingaan kuningas asuu. Katso, me laskemme alas keihäämme ja tulemme heitä vastaan aseettomina luottaen sinun suojelukseesi, oi Macumazahn, Yrjön Poika", ja hän heitti assegainsa maahan.

"Tulkaa", sanoin, vieden heidät vaunujen luo.

XII Luku.

DINGAANIN VEDONLYÖNTI.

Kun saavuin vaunujen luo Kambulan ja hänen kahden kumppaninsa seuraamana, näin, että Marais kovasti kiihoittuneena oli joutunut sanasotaan kumpaisenkin miespuolisen Prinsloon ja Meyerin kanssa, rouva Prinsloon ja Marien koettaessa häntä tyynnyttää.

"He ovat aseettomia", kuulin hänen huutavan. "Käykäämme kiinni noihin mustiin paholaisiin ja pitäkäämme heidät panttivankeina."

Senjälkeen nuo kolme buuria, Marais'n kulkiessa edellä, tulivat epäröiden meitä kohti, pyssyt kädessä.

"Varokaa, mitä teette", huusin heille. "Nämä ovat lähettejä", ja he vetäytyivät hiukan taaksepäin, kun sillävälin Marais jatkoi kinasteluaan.

Zulut katselivat heitä ja minua, sitten Kambula sanoi:

"Vietkö meidät ansaan, Yrjön Poika?"

"En suinkaan", vastasin. "Nämä buurit vain pelkäävät teitä ja aikovat ottaa teidät vangeiksi."

"Sano heille", sanoi Kambula rauhallisesti, "että jos he surmaavat meidät tai kädellään koskevat meihin, kuten he epäilemättä voivat tehdä, on jokainen heistä hyvin pian kuollut ja heidän vaimonsa samaten."

Toistin tämän uhkavaatimuksen kyllin tarmokkaasti, mutta Marais huusi:

"Englantilainen on kavaltanut meidät zuluille! Älkää luottako häneen. Käykää käsiksi heihin, kuten sanon."

En varmasti tiedä, mitä olisi tapahtunut, mutta juuri silloin rouva Prinsloo tuli paikalle ja otti miestään käsivarresta, huutaen:

"Sinulla ei saa olla mitään osuutta tämän hullun puuhassa. Jos Marais tahtoo käydä käsiksi zuluihin, tehköön sen itse. Oletteko hulluja tai juopuneita, kun luulette Allanin tahtovan kavaltaa Marien kaffereille, meistä muista puhumatta?" ja hän alkoi heiluttaa erittäin likaista vatdoek'ia eli lautasliinaa, joka hänellä aina oli mukanaan ja jota hän käytti kaikenlaisiin tarkoituksiin, Kambulaa kohti rauhan merkiksi.

Nyt buurit perääntyivät, ja Marais, huomaten olevansa vähemmistönä, tuijotti minuun ääneti.

"Kysy näiltä valkoisilta miehiltä, Macumazahn", sanoi Kambula, "kuka heidän päällikkönsä on, sillä päällikön kanssa tahtoisin puhua."

Minä käänsin kysymyksen, ja Marais vastasi: "Minä olen."

"Ei", keskeytti rouva Prinsloo, "minä olen. Sanokaa heille, Allan, että nämä miehet ovat hulluja ja ovat antaneet johdon minulle, naiselle."

Sanon sen heille. Ilmeisesti tämä ilmoitus heitä hiukan hämmästytti, sillä he keskustelivat keskenään. Sitten Kambula sanoi:

"Olkoon niin. Olemme kuulleet, että Yrjön kansaa nykyään hallitsee nainen, ja koska sinä, Macumazahn, olet yksi tästä kansasta, on asianlaita epäilemättä sama teidän joukkueessanne."

Tässä mainittakoon, että zulut tämän jälkeen aina tunnustivat rouva Prinsloon pienen joukkomme päälliköksi, inkosikaasiksi, ja vain minua lukuunottamatta, jota he pitivät hänen "suunaan", eli indunana, he toimittivat asioita tai antoivat ohjeita vaan hänelle. Muihin buureihin he suhtautuivat täysin välinpitämättömästi.

Kun tämä etikettiasia oli järjestetty, pyysi Kambula minua toistamaan, mitä hän jo oli sanonut minulle, että me olimme vankeja, jotka hänen Dingaanin määräyksestä oli vietävä hänen Suurelle paikalleen, ja ettei meille matkalla tapahtuisi mitään vahinkoa, jollemme koettaisi paeta.

Tein niin, jonka jälkeen rouva Prinsloo kysyi, kuten minä olin tehnyt, kuka Dingaanille oli ilmoittanut meidän tulostamme.

Toistin hänelle sana sanalta, mitä zulut olivat kertoneet minulle, että se oli Pereira, jonka päämääränä näyttää olleen saattaa minut hengiltä tai vangiksi.

Silloin rouva Prinsloo räjähti.

"Kuuletteko tämän, Henri Marais?" hän kirkui. "Se on teidän hätähousu sisarenpoikanne taasen. Oi, luulin haistaneeni hänet! Teidän sisarenpoikanne on kavaltanut meidät näille zuluille, saattaakseen Allanin hengiltä. Kysykää heiltä, Allan, mitä tämä Dingaan on tuolle hätähousulle tehnyt."

Kysyin niin ja sain ilmoituksen, että he uskoivat kuninkaan antaneen Pereiran jatkaa matkaansa kansansa luo, palkkioksi siitä ilmoituksesta, jonka hän oli hänelle tehnyt.

"Jumalani!" sanoi rouva. "Toivoin, että hän olisi taittanut häneltä niskan. No, mitä nyt on tehtävä?"

"En tiedä", vastasin. Sitten eräs ajatus iski päähäni ja minä sanoin Kambulalle:

"Minusta tuntuu siltä, että kuninkaanne haluaa minut, Yrjön Pojan. Ottakaa minut ja antakaa näiden ihmisten jatkaa matkaansa."

Kolme zulua alkoi pohtia tätä seikkaa, vetäytyen hiukan syrjään, etten voinut heitä kuulla. Mutta kun buurit ymmärsivät tarjouksen, jonka olin tehnyt, Marie, joka tähän asti oli ollut vaiti, tuli vihaisemmaksi kuin koskaan olin ennen nähnyt.

"Se ei saa tapahtua!" hän sanoi, polkien jalkaansa. "Isä, olen kauan ollut sinulle kuuliainen, mutta jos tähän suostut, en enään ole. Allan pelasti serkkuni Hernanin hengen, kuten meidän kaikkien muidenkin. Palkkioksi tästä hyvästä työstä Hernan koetti murhata hänet rotkossa, — rauhoitu, Allan; tunnen koko jutun. Nyt hän on kavaltanut hänet zuluille, kertoen heille, että hän kauhea ja vaarallinen mies, joka on surmattava. No, jos hänet on surmattava, tahdon tulla surmatuksi hänen kanssaan, ja, jos zulut ottavat hänet jättäen meidät vapauteen, menen hänen kanssansa. Sanokaa nyt mielipiteenne."

Marais hypisteli partaansa, tuijottaen ensin tytärtään, sitten minua. En tiedä, mitä hän olisi vastannut, mutta samassa Kambula astui esiin ja ilmoitti ratkaisunsa.

Hän lausui, että, vaikka Dingaan halusikin Yrjön Pojan, oli hänen määräyksensä mukaan otettava kaikki mukana olevat. Näitä käskyjä oli toteltava. Kuningas päättäisi, surmattaisiinko toiset ja toiset päästettäisiin vapaiksi, kun saapuisimme hänen Taloonsa. Sentähden hän komensi meitä "sitomaan härät liikkuviin majoihin ja kulkemaan joen poikki heti".

Tämä oli sen näytöksen loppu. Kun meillä ei ollut muuta valittavana, valjastimme ja jatkoimme matkaamme, näiden kahden sadan villin seuratessa saattueenamme. Minun täytyy sanoa, että niiden neljän tai viiden päivän aikana, jotka kuluivat matkalla Dingaanin kraaliin, he käyttäytyivät erittäin hyvin meitä kohtaan. Kambulan ja hänen upseeriensa kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan kunnon miehiä, minä olin paljon puheissa ja opin paljon zulujen oloista ja tavoista. Niiden seutujen asukkaat, joiden läpi kuljimme, kokoontuivat vaunujamme ympärille jokaisella pysähdyspaikalla, sillä useimmat heistä eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä ja muutamia helmikoristeita vastaan he toivat meille ruokaa niin paljon kuin pyysimme. Tosin nämä helmet ja muut sentapaiset olivat vain lahjoja, sillä kuninkaan käskystä heidän täytyi tyydyttää meidän tarpeemme. Sen he tekivätkin hyvin perusteellisesti. Kun esimerkiksi viimeisenä matkapäivänä muutamat häristämme väsyivät, valjastettiin joukko zuluja niiden sijaan ja heidän avullaan vaunut vedettiin suureen kraaliin, Umgungundhlovuuun.

Täällä meille osoitettiin pysähdyspaikka lähellä erään lähetyssaarnaajan taloa tai paremmin sanoen hökkeliä. Hän oli nimeltään Owen, ja oli uskaliaasti vaeltanut tälle seudulle. Hän otti vaimoineen ja perheineen meidät vastaan mitä suurimmalla ystävyydellä, ja mahdotonta on minun sanoin kuvata sitä iloa, jota tunsin tavatessani matkojeni jälkeen omaa rotuani olevan sivistyneen miehen.

Lähellä leiriämme oli kivillä peitetty kumpu, missä seuraavana aamuna näin kuusi tai kahdeksan miestä mestattavan tavalla, jota en tahdo kuvailla. Heidän rikoksensa, mr Owen'in sanojen mukaan, oli, että he olivat noituneet muutamia kuninkaan härkiä.

Kun olin ennättänyt tointua tämän kauhean näytelmän johdosta, jota Marie onneksi ei ollut näkemässä, saapui päällikkö Kambula ilmoittaen, että Dingaan haluaa nähdä minua. Otin mukaani hottentotti Hansin ja kaksi Delagoassa palkkaamaani zulua — sillä kuninkaallisen käskyn mukaan ei kukaan muu valkoinen mies saanut tulla, — ja minut vietiin läpi aitauksen laajaan kaupunkiin, jossa oli tuhansia majoja, ja poikki laajan aukeaman keskukseen.

Tämän aukeaman etäisimmässä laidassa, missä ennen pitkää jouduin erittäin traagillisen näytelmän todistajaksi, astuin jonkinlaiseen labyrinttiin. Tämän nimi oli siklohlo ja sitä ympäröi korkea aitaus lukuisine käänteineen, niin että oli mahdoton nähdä, minne oltiin menossa, tai löytää sisään- tai ulospääsyä. Lopuksi kuitenkin saavuin suuren majan luo, jonka nimi oli intunkulu, mikä sana merkitsee "talojen talo", ja joka oli kuninkaan asunto. Sen edustalla näin lihavan miehen istuvan tuolilla; pukuna hänellä oli vain moocha keskiruumiin ympärillä ja sinisistä helmistä punotut kaula- ja rannerenkaat. Kaksi soturia piteli leveitä kilpiään hänen päänsä yläpuolella suojatakseen häntä auringolta. Muuten hän oli yksin, vaikka tiesin varmasti lähellä olevien lukuisien käytävien olevan sotamiehiä täynnä, sillä saatoin kuulla niiden liikkumisen.

Tullessaan tälle paikalle Kambula ja hänen kumppaninsa heittäytyivät kasvoilleen ja alkoivat laulaa ylistyksiä, joihin ei kuningas ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan. Samassa hän katsahti ylös ja, ikäänkuin nyt vasta olisi minut huomannut, kysyi: "Kuka tämä valkoinen poika on?" Silloin Kambula nousi ja sanoi: "Kuningas, tämä on se Yrjön Poika, jonka käskit minut vangitsemaan. Olen tuonut hänet ja amaboona't" — se on, buurit, — "hänen kumppaninsa kaikki luoksesi, kuningas."

"Muistan", sanoi Dingaan. "Se suuri buuri, joka oli täällä, ja jonka Tambusa" — hän oli Dingaanin päälliköitä — "antoi mennä vastoin minun tahtoani, sanoi hänen olevan peloittavan miehen, joka olisi surmattava, ennenkuin hän tuottaisi paljon ikävyyttä kansalleni. Miksi et häntä surmannut, Kambula; vaikka, totta puhuen, hän ei näytä kovin peloittavalta?"

"Koska kuninkaan käsky oli, että toisin hänet elävänä kuninkaalle", vastasi Kambula. Sitten hän lisäsi iloisesti: "Voinhan kuitenkin, jos kuningas niin haluaa, surmata hänet heti."

"En tiedä", sanoi Dingaan epäröiden. "Kenties hän voi korjata pyssyjä." Heti sen jälkeen hän hetkisen mietittyään käski erään kilvenkannattajan etsiä jonkun, en voinut kuulla, kenet.

"Epäilemättä", ajattelin itsekseni, "se on mestaaja", ja näin ajatellessani jonkinlainen hullu raivo tarttui minuun. "Miksi pitääkään elämäni näin nuorena päättyä tyydyttääkseni villi-ihmisen oikkua? Ja jos niin pitää käymän, miksi menisin yksin?"

Risaisen takkini sisätaskussa minulla oli pieni kaksipiippuinen ladattu pistooli. Yksi kuula surmaisi Dingaanin — viiden askeleen päästä en saattaisi ampua tämän ruhon ohi — ja jälelläolevat lävistäisivät aivoni, sillä minä en halunnut antaa taittaa niskaani tai pistellä itseni keihäällä kuoliaaksi. Jos se oli tehtävä, oli parasta tehdä se heti. Tavoittelin jo kädelläni taskuuni, kun uusi ajatus, tai kaksikin, iski mieleeni.

Ensimmäinen oli, että jos ampuisin Dingaanin, zulut luultavasti murhaisivat Marien ja toiset, — Marien, jonka suloisia kasvoja en koskaan enään näkisi. Toinen oli, että kun on henki, on aina toivoa. Kenties hän loppujen lopuksi ei sittenkään ollut lähettänyt hakemaan mestaajaa, vaan jotakuta muuta. Päätin odottaa. Muutamat minuutit elämän pidentämiseksi olivat omaisuuden arvoiset.

Kilvenkantaja palasi, sukeltaen esiin eräästä ahtaasta, aidatusta käytävästä, ja hänen jälessään ei tullut mikään mestaaja, vaan nuori valkoinen mies, joka, kuten hänen näöstään saatoin päättää, oli englantilainen. Hän tervehti kuningasta ottaen päästään hatun, joka muistaakseni oli pistetty yltympäri täyteen kamelikurjen sulkia, sitten hän tuijotti minuun.

"Oi Tho-maas" (näin hän äänsi nimen Thomas), sanoi Dingaan, "sano minulle, onko tämä poika veljiäsi vai onko hän buuri?"

"Kuningas haluaa tietää, oletteko hollantilainen vai brittiläinen", sanoi valkoinen poika, puhuen englantia.

"Yhtä brittiläinen kuin tekin", vastasin. "Olen syntynyt Englannissa ja saapunut Kap-maahan."

"Se saattaa olla teille onneksi", sanoi hän, "sillä vanha poppamies, Zikali, on sanonut hänelle, ettei hänen pidä surmata ketään englantilaista. Mikä on nimenne? Minun on Thomas Halstead. Olin tulkkina täällä."

"Allan Quatermain. Sanokaa Zikalille, kuka hän lieneekin, että jos kuningas noudattaa hänen neuvoaan, minä annan hänelle hyvän lahjan."

"Mistä te keskustelette?" kysyi Dingaan epäluuloisesti.

"Hän sanoo olevansa englantilainen, eikä buuri, oi kuningas. Hän on syntynyt Mustan veden toisella puolella, ja hän tulee maasta, mistä kaikki buurit ovat muuttaneet."

Tämän ilmoituksen kuullessaan Dingaan höristi korviaan.

"Sitten hän voi kertoa minulle näistä buureista", hän sanoi, "ja mitä ne etsivät, tai hän voisi kertoa, jos hän kykenisi puhumaan minun kieltäni. Minä en luota sinun tulkintaasi, sinä Tho-maas, jonka tiedän valehtelijaksi", ja hän katsoi tuikeasti Halstead'iin.

"Minä osaan puhua kieltäsi, vaikkakaan en varsin hyvin, kuningas", keskeytin, "ja minä voin kertoa kaiken buureista, sillä olen elänyt heidän keskuudessaan."

"Ow!" sanoi Dingaan, kovasti huvitettuna. "Mutta ehkä sinäkin olet valehtelija. Tai olet saarnamies, kuten tuo hullu tuolla, jonka nimi on Oweena", — hän tarkoitti lähetyssaarnaajaa, mr Owenia — "ja jonka säästin, koska ei ole onneksi surmata sellaista, joka on hullu, vaikkakin hän koettaa peloittaa sotureitani kertomuksillaan tulesta, jonne he joutuvat kuoltuaan. Ikäänkuin sillä olisi väliä, mitä heille tapahtuu, kun he ovat kuolleet!" lisäsi hän miettiväisesti, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

"Minä en ole mikään valehtelija", vastasin. "Mitä syytä minulla olisi valehdella?"

"Voisit valehdella pelastaaksesi henkesi, sillä kaikki valkoiset miehet ovat pelkureita, eivätkä kuten zulut, jotka mielellään kuolevat kuninkaansa puolesta. Mutta mikä on nimesi?"

"Kansasi kutsuu minua nimellä Macumazahn."

"No, Macumazahn, jollet ole valehtelija, sano minulle, onko totta, että nämä buurit kapinoivat kuningastaan vastaan, jonka nimi oli Yrjö, ja pakenivat hänen luotaan, kuten petturi Umasilikazi pakeni minun luotani?"

"Kyllä", vastasin, "se on totta."

"Nyt olen varma siitä, että sinä olet valehtelija", sanoi Dingaan voitonriemuisesti. "Sanoit olevasi englantilainen ja palvelevasi kuningastasi tai inkosikaas'ia" — tämä merkitsee: Suuri rouva, — "jonka nykyään sanotaan istuvan hänen paikallaan. Kuinka on selitettävissä, että kuljet näiden amaboona'in joukkueessa, joiden täytyy olla vihollisiasi, koska ne ovat kuninkaasi vihollisia?"

Nyt tunsin joutuneeni ahtaalle, sillä tässä lojaalisuusasiassa zulujen, ja kaikkien alkuasukkaiden, mielipiteet ovat hyvin alkeellisia. Jos olisin sanonut, että tunsin myötätuntoa buureja kohtaan, silloin olisin petturi, koska olin heihin liittynyt, ja petturi hänen silmissään olisi surman ansainnut. En mielelläni puhu uskonnosta, ja jokainen, joka on lukenut, mitä lukuisissa teoksissa olen kirjoittanut, myöntää minun puhuneen harvoin, jos koskaan. Tällä hetkellä kuitenkin rukoilin opastusta, tuntien nuoren elämäni riippuvan vastauksestani. Se tulikin, — en tiedä, mistä. Tämä opastus sisälsi sen että kertoisin yksinkertaisen totuuden tälle lihavalle raakalaiselle. Sanoin siis hänelle:

"Vastaukseni on seuraava, oi kuningas. Näiden buurien keskuudessa on tyttö, jota rakastan ja joka lupautui minulle, kun olimme 'noin korkeita.' Hänen isänsä vei hänet mukanaan pohjoiseen. Mutta hän lähetti sanasaattajan luokseni ilmoittamaan, että hänen kansansa kuoli kuumeeseen ja hän itse kärsi nälkää. Purjehdin sinne laivassa pelastaakseni hänet, ja minä olen pelastanut hänet ja ne, jotka hänen kansastaan hänen kanssansa jäivät eloon."

"Ow!" sanoi Dingaan. "Ymmärrän tämän syyn. Se on hyvä syy. Olkoon miehellä kuinka monta vaimoa tahansa, ei ole sitä hullutusta, johon hän ei ryhtyisi jonkun erikoisen tytön tähden, joka ei vielä ole hänen vaimonsa. Minä olen itse nähnyt yhtä paljon vaivaa, erittäinkin erään tytön vuoksi, jota nimitettiin Nada Liljaksi, ja jonka muuan Umslopogaas ryösti minulta, eräs omaa vertani oleva, jota suuresti pelkään."

Hetkiseksi hän vaipui raskaisiin mietteisiin, sitten hän jatkoi:

"Syysi on hyvä, Macumazahn, ja minä hyväksyn sen. Kenties surmaan nämä buurit, tai kenties en surmaa heitä. Mutta jos päätän surmata heidät, lupaan että tämä tyttösi säästetään. Osoita hänet tälle Kambulalle — ei Thomaas'ille, sillä hän on valehtelija ja näyttäisi minulle väärän ja hänet säästetään."

"Kiitän sinua, oi kuningas", sanoin. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minut surmataan?"

"Minä en sanonut, että sinut surmattaisiin, Macumazahn, vaikka kenties surmaan sinut tai kenties en surmaa sinua. Se riippuu siitä, havaitsenko sinut valehtelijaksi vai ei. Buuri, jonka Tambusa päästi menemään vastoin tahtoani, sanoi sinun olevan mahtavan taikurin yhtä hyvin kuin erittäin vaarallisen miehen, sellaisen, joka voi kuulalla ampua lintuja lennossa siipeen, mikä on mahdotonta. Voitteko niin tehdä?"

"Toisinaan", vastasin.

"Erinomaista, Macumazahn. Nyt katsotaan, oletko todenpuhuja vai valehtelija. Lyön vetoa kanssasi. Tuolla leirinne luona on kukkula, missä pahantekijät surmataan. Tänään iltapäivällä kaksi sellaista paatunutta kuolee siellä, ja heidän kuoltuaan tulevat korppikotkat heidät syömään. Lyön seuraavan vedon kanssasi. Kun nämä korppikotkat tulevat, on sinun ammuttava niitä, ja jos ensimmäisestä viidestä surmaat kolme siipeen ampumalla — ei vatsaan, Macumazahn, — säästän nämä buurit. Mutta jos ammut harhaan, silloin tiedän sinun olevan valehtelijan eikä todenpuhujan, ja minä surmaan teidät joka ainoan Hloma Amabutu'n kummulla. En säästä ketään heistä, tyttöä lukuunottamatta, jonka kenties otan vaimokseni. Mitä sinuun tulee, en vielä tahdo sanoa, mitä sinulle teen."

Nyt oli ensimmäinen ajatukseni hyljätä tämä hirmuinen veto, joka merkitsi sitä, että lukuisain kansalaisten henki asetettaisiin minun ampumataitoani vastaan. Mutta nuori Thomas Halstead, arvaten mitä olin aikeissa lausua, sanoi englanniksi:

"Hyväksykää, jollette ole hullu. Jollette hyväksy, hän leikkaa kurkut jokaiselta heistä ja pistää tyttönne emposeniin, haaremiinsa, ja te itse joudutte vangiksi kuten minä."

Nämä olivat sanoja, joita en voinut väärin ymmärtää enkä hyljätä, joten sydämessäni olevasta epätoivosta huolimatta sanoin kylmästi:

"Olkoon niin, oi kuningas. Hyväksyn vetosi. Jos minä surmaan kolme viidestä korppikotkasta, kun ne leijailevat kummun yläpuolella, minulla on lupauksesi, että kaikki ne, jotka ovat matkassani, saavat häiritsemättä mennä täältä."

"Kyllä, kyllä, Macumazahn. Mutta jos et onnistu surmaamaan niitä, muista, että seuraavat korppikotkat ovat ne, jotka tulevat syömään heidän lihaansa, sillä silloin tiedän, ettet ole mikään taikuri, vaan tavallinen valehtelija. Ja nyt matkoihisi, Tho-maas! En tahdo sinun vakoilevan itseäni. Ja sinä, Macumazahn, tule tännemmäksi. Vaikka puhutkin kieltäni niin huonosti, tahdon puhua kanssasi buureista."

Sitten Halstead meni olkapäitään kohauttaen ja mutisten ohitseni mennessään:

"Toivon tosiaankin, että voit ampua."

Kun hän oli poistunut, istuin kokonaisen tunnin yksin Dingaanin kanssa, hänen toimittaessaan ristikuulustelua kanssani hollantilaisista, heidän liikehtimisistään ja heidän tarkoituksistaan matkustaessaan hänen maansa rajoille.

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin taisin, koettaen saada heidät hyvään valoon.

Vihdoin, kun hän väsyi puhumisesta, hän taputti käsiään, jolloin joukko siroja tyttöjä ilmestyi, kaksi heistä kantaen olutmaljoja, joista hän kehoitti minua juomaan.

Vastasin, etten halunnut mitään, sillä olut saattoi käden vapisemaan ja käteni vakavuudesta riippui sinä iltana useiden henki. Hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä minua. Vieläpä hän määräsi minut saatettavaksi heti takaisin leiriin saadakseni levätä, ja lähetti lisäksi yhden seuralaisistaan mukaan pitämään kävellessäni kilpeä pääni yläpuolella auringolta suojelemiseksi.

"Hamba-gachlé" — se on: "mene rauhassa", — sanoi tuo jumalaton vanha tyranni minulle, kun Kambulan opastamana poistuin. "Tänä iltana ennen auringonlaskua tapaan sinut Hloma Amabutu'n luona, ja siellä ratkaistaan näiden amaboonain, kumppaniesi kohtalo."

Kun saavuin leirille, tapasin siellä kaikki buurit kokoontuneina yhteen odottamaan minua, ja heidän kanssaan kunnianarvoisa mr Owen väkineen, joukossa eräs walesilainen palvelija, keski-ikäinen nainen, jonka nimi muistaakseni oli Jane.

"No", sanoi rouva Prinsloo, "mitä uutisia teillä on, nuori mies?"

"Uutiseni, täti", vastasin, "on se, että tuntia ennen auringon laskua tänään minun on ammuttava korppikotkia siipeen kaikkien teidän henkeä vastaan. Tästä saatte kiittää tuota petollista koiraa, Hernan Pereiraa, joka sanoi Dingaanille minun olevan taikurin. Nyt Dingaan tahtoo koettaa sitä. Hän luulee, että vain taikuudella voi ampua lennossa olevia korppikotkia, ja koska hän on päättänyt surmata teidät kaikki, Marieta kenties lukuunottamatta, vedonlyöntiä muodollisesti hyväkseen käyttäen, on hän minulle asettanut tehtävän, jonka hän uskoo mahdottomaksi. Jos minä ammun harhaan, on veto menetetty ja myöskin teidän henkenne. Jos onnistun, luulen teidän henkenne säästyvän, sillä Kambula sanoo, että kuningas aina pitää kunnia-asianaan maksaa vetonsa. Nyt tiedätte totuuden ja toivon sen teitä miellyttävän", ja minä nauroin katkerasti.

Kun olin lopettanut, puhkesi täydellinen kirousten myrsky buurien suusta. Jos kiroukset olisivat voineet surmata Pereiran, varmasti hän olisi paikalla kuollut, missä tahansa hän olisi ollut. Kaksi vain oli vaiti, Marie, joka kävi aivan kalpeaksi, tyttö raukka, ja hänen isänsä. Samassa yksi heistä — luullakseni Meyer — kävi hänen kimppuunsa myrkyllisesti ja kysyi häneltä, mitä hän nyt ajatteli tuosta paholaisesta, sisarenpojasta.

"Siinä täytyy olla tapahtunut erehdys", vastasi Marais rauhallisesti, "sillä Hernan ei ole voinut toivoa, että me kaikki joutuisimme kuoleman omiksi.'"

"Ei", kiljasi Meyer. "Mutta hän toivoi Allan Quatermainin joutuvan, mikä on yhtä huonosti. Ja nyt on tultu siihen, että vielä kerran henkemme riippuu tästä englantilaisesta pojasta."

"Joka tapauksessa", vastasi Marais, katsellen minua omituisesti, "näyttää siltä, että hän ei joudu surmattavaksi, joko hän sitten ampuu korppikotkat tai epäonnistuu."

"Sepä nähdään, mynheer", vastasin kiivastuen, sillä tämä salaviittaus loukkasi minua. "Mutta suvaitkaa ymmärtää, että jos teidät kaikki, kumppanit, teurastetaan ja Marie joutuu tämän mustan naudan vaimojen joukkoon, kuten hän uhkaa, ei minulla ole mitään halua jatkaa elämääni."

"Jumalani! Uhkaako hän niin?" sanoi Marais. "Varmasti olet käsittänyt hänet väärin, Allan."

"Luuletteko, että sellaisessa asiassa valehtelisin teille — —" aloin.

Mutta ennenkuin saatoin jatkaa, työntäytyi rouva Prinsloo väliimme ja huusi:

"Olkaa hiljaa, Marais, ja te myöskin, Allan. Onko tämä sopiva aika kinastella ja kiihdyttää itseänne, Allan, niin että koetuksen tullessa ammutte mahdollisimman huonosti, kun teidän olisi yritettävä parhaanne? Ja onko nyt aika teidän, Henri Marais, syytää solvauksia sellaista vastaan, josta meidän kaikkien henki riippuu, sensijaan että rukoilisitte Jumalan kostoa kirotulle sisarenpojallenne? Tulkaa, Allan, nauttimaan ruokaa. Olen paistanut sen mullikan maksan, jonka kuningas meille lähetti; se on valmis ja varsin maukas. Syötyänne sen teidän täytyy laskeutua pitkäksenne ja nukkua hetkinen."

Nyt oli kunnianarvoisan mr Owen'in taloudessa englantilainen poika nimeltä William Wood, joka ei ollut enempää kuin kaksitoista tai neljätoista vuotias. Tämä poika osasi sekä hollantia että zulukieltä ja toimi tulkkina Owen'in perheessä, kun viran varsinainen haltija, muuan mr Hulley oli poissa matkoilla. Kun tätä keskustelua käytiin hollannin kielellä, oli hänen tehtävänään kääntää se sanasta sanaan pastorille ja hänen perheelleen. Kun mr Owen ymmärsi tilanteen koko peloittavuuden, hän puhkesi puhumaan:

"Nyt ei ole aika syödä tai nukkua, vaan aika rukoilla, että Jumala kääntäisi villin Dingaanin sydämen. Tulkaa, rukoilkaamme!"

"Niin", yhtyi rouva Prinsloo, kun William Wood oli kääntänyt hänen sanansa. "Rukoilkaa te, pastori, ja kaikki te muutkin, joilla ei ole muuta tekemistä, ja kun rukoilette, rukoilkaa samalla, etteivät Allan Quatermainin kuulat osuisi ohi. Mitä minuun ja Allaniin tulee, meillä on muita asioita hoidettavana, niin että teidän on rukoiltava hiukan kovemmin suojellaksenne meitä yhtä hyvin kuin itseännekin. Joutukaa nyt, Allan, tai tämä maksa paistuu liiaksi ja tuottaa teille ruuansulatushäiriöitä, mikä on ampuessa vielä pahempaa kuin huonolla tuulella oleminen. Ei, ei yhtään sanaa. Jos yritätte yhtään puhua, Henri Marais, isken nyrkilläni korvillenne", ja hän nosti kätensä kuin lampaan käpälän, ja sitten, kun Marais peräytyi hänen edestään, tarttui hän minua kauluksesta kuin olisin ollut tottelematon poika ja vei minut vaunujen luo.

XIII Luku.

HARJOITUS.

Naisten vaunun luona löysiimme maksan kypsänä paistinpannussa, kuten rouva Prinsloo oli sanonut. Valiten erikoisen lihavan viipaleen hän ryhtyi sitä ottamaan pannusta sormillaan asettaakseen sen tinalautaselle, josta hän ensin oli poistanut aamullisen aterian näkyväisimmät jäljet vakituisella kumppanillaan, vanhalla ja pesemättömällä vatdoek'illa, lautasliinallaan. Sattui niin, ettei hänen ponnistelunsa täydellisesti onnistunut, sillä kiehuvan maksan rasva poltti rouvan sormia saaden hänet pudottamaan sen ruohikkoon ja, minun täytyy surukseni lisätä, kiroamaan hyvästi. Jotta se ei kuitenkaan joutuisi hukkaan, hän nuolaisi sormiaan helpoittaakseen niiden kipua ja tarttui kiinni tirisevään maksaan vatdoek'illa ja sijoitti sen likaiselle tinalautaselle.

"Kas niin, poikaseni", hän sanoi riemuissaan, "on muitakin keinoja tappaa kissa kuin upottamalla. Mikä hullu olinkaan, kun en heti tullut ajatelleeksi vatdoek'ia. Allemachte, kuinka se liha poltti minua! En luule, että tappaminen olisi tehnyt kipeämpää. Myöskin se on pahimmassa tapauksessa pian ohi. Ajatelkaa, Allan, että tämä yö saattaa tehdä minusta enkelin, joka on puettu pitkään valkoiseen yönuttuun, jollaisia äitini antoi minulle, kun menin naimisiin, ja jotka minä leikkelin lapsenvaatteiksi, koska havaitsin ne kylmiksi päällä pitääkseni, kun olin aina tottunut nukkumaan liivit ja alusnuttu ylläni. Niin, ja sitten minä saan myöskin siivet sellaiset kuin uroshanhella, isommat vain, jotta ne kannattavat minun painoni."

"Ja kunnian kruunun", lisäsin minä.

"Niin, tietysti, kunnian kruunun, — hyvin suuren sitäpaitsi, sillä minusta tulee marttyyri. Mutta minä toivon, että sitä on kannettava vain sunnuntaisin, koska en koskaan voisi kantaa mitään raskasta hiusteni päällä. Sitäpaitsi se muistuttaisi minua kafferin kultaisesta kaulavanteesta ja minä olen silloin saanut tarpeekseni kaffereista. Sitten siellä on harppu", hän jatkoi, kun hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen näistä taivaallisten ilojen tarjoamista näköaloista. "Oletteko koskaan nähnyt harppua, Allan? Minä en ole nähnyt paitsi sitä, joka kuningas Davidilla on raamatussani olevassa kuvassa ja joka näyttää rikkinäiseltä tuolilta, joka on käännetty ylösalaisin. Mitä sitten tulee tämän kapineen soittamiseen, niin sen taidon opettaminen minulle tulee olemaan ainoa vaikea juttu, katsoen siihen, että mieluummin kuuntelisin kissojen naukumista katolla kuin musiikkia, puhumattakaan siitä, että itse esittäisin — —."

Niin hän rupatteli edelleen, luullakseni tarkoituksella viihdyttää ja huvittaa minua, sillä hän oli siksi terävänäköinen vanhus, että hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli pitää minut tasaisessa mielentilassa tänä kohtaloillemme ratkaisevana hetkenä.

Sillävälin minä yritin parhaani maksapalasen kanssa, joka maistui kiusallisesti vatdoek'ilta ja oli hiekan peitossa. Heti, kun rouva käänsi selkänsä, heitin suurimman osan siitä takanani seisovalle Hansille, joka nielaisi sen yhdellä hotkaisulla kuin koira, sillä hän ei halunnut kenenkään näkevän itseään sitä kalvamassa.

"Hyvä Jumala, kuinka nopeasti te söitte, poikaseni", sanoi rouva Prinsloo, huomattuaan tyhjän lautaseni. Sitten hän, katsoen ahnasta hottentottia epäluuloisesti, lisäsi: "Eihän tuo keltainen koiranne ole varastanut sitä, vai miten? Jos niin on, kyllä minä hänet opetan."

"Ei, ei, rouva", vastasi Hans hätäisesti. "Ei yhtään ruokaa ole vielä tänään kulkenut huulieni yli, paitsi minkä nuolin pannusta aterian jälkeen."

"Sitten te, Allan, varmasti saatte vatsanväänteitä, mitä juuri tahdoin välttämään. Enkö ole usein sanonut teille, että teidän on purtava palanne kaksikymmentä kertaa ennenkuin sen nielette, minkä itsekin tekisin, jos minulla olisi mitään takahampaita jälellä. Tässä, juokaa tämä maito; se on vain hiukan hapanta, ja se asettaa vatsanne", ja hän veti esiin mustan pullon, jonka kanssa hän antoi vatdoek'in tehdä tuttavuutta, ja kun minä kieltäydyin ja lähetin hakemaan vettä, tuli hän varsin pahoilleen.

Sitten hän kehoitti minua menemään vaunuun hänen omaan vuoteeseensa nukkumaan, kieltäen minua tupakoimasta, koska se laittaisi käden vapisemaan. Meninkin sinne, keskusteltuani lyhyesti Hansin kanssa, jota neuvoin puhdistamaan pyssyni perusteellisesti. Halusin nimittäin olla yksin ja tiesin, että minulla olisi vähän tilaisuutta yksinäisyyteen ulkopuolella tämän jonkunverran ummehtuneen makuusijan.

Puhuakseni totuuden, vaikka suljinkin silmäni pettääkseni rouvaa, joka silloin tällöin vilkaisi vaunuun nähdäkseen, kuinka jaksoin, ei uni tullut silmiini tänä iltapäivänä, — ei ainakaan pitkään aikaan. Kuinka saatoin nukkua tällä kuumalla paikalla, kun sydäntäni väänsi epäily ja pelko? Tuntia tai paria myöhemmin riippui minusta kahdeksan valkoisen ihmisen henki — miesten, naisten lapsien — sekä sen naisen turvallisuus tai äärimmäinen häpeä, jota minä rakastin ja joka puolestaan rakasti minua. Ei, hänet oli säästettävä pahimmalta. Antaisin hänelle pistoolini ja tarpeen tullen hän tietäisi, mitä tekisi.

Tämä peloittava vastuunalaisuus oli enemmän kuin saatoin kestää. Jouduin todellisen tuskan valtaan. Vapisin ja nyyhkytinkin hiukan. Sitten ajattelin isääni ja mitä hän sellaisessa tapauksessa olisi tehnyt sekä aloin rukoilla, jota en koskaan ennen ollut tehnyt.

Rukoilin Kaikkivaltiasta antamaan minulle rohkeutta ja viisautta, jotta en erehtyisi tänä huolestuttavana hetkenä ja siten saattaisi näitä ihmisraukkoja veriseen kuolemaan. Rukoilin siksi kunnes hiki valui kasvojani pitkin; sitten äkkiä vaivuin uneen tai tajuttomuuteen. En tiedä, kuinka kauan siinä makasin, luullakseni parhaassa tapauksessa tunnin. Vihdoin heräsin yhtäkkiä ja samassa kuulin selvästi ohuen äänen, erilaisen kuin kaikki muut äänet maailmassa, puhuvan pääni sisässä — tai siltä minusta tuntui — seuraavasti:

"Mene Hloma Amabutu'n kummulle ja tarkkaa korppikotkien lentoa. Tee, mitä mieleesi johtuu, ja jos näytätkin epäonnistuvan, älä pelkää ollenkaan."

Nousin ylös vuoteeltani ja tunsin, että jokin salaperäinen muutos oli minussa tapahtunut. En ollut enään sama mies. Epäilykseni ja pelkoni olivat kadonneet. Käteni oli kuin kallio; sydämeni oli kevyt. Tunsin, että voisin surmata nuo kolme korppikotkaa. Tietysti juttu näyttää mielettömältä ja helpolta selittää hermojeni jännittyneen tilan avulla, ja mikäli tiedän, saattaa se olla oikea selitys. Kuitenkaan en häpeä tunnustaa, että olen aina ollut ja vieläkin olen toista mieltä. Uskon, että äärimmäisessä hädässäni joku korkeampi voima puhui minulle vastaukseksi vakaviin rukouksiini ja toisten rukouksiin, antaen minulle opastusta ja — mitä vielä enemmän tarvitsin — arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Että tämä oli vakaumukseni sillä hetkellä, käy joka tapauksessa ilmi siitä tosiasiasta, että kiiruhdin noudattamaan tämän heikon, epäluonnollisen äänen neuvoja.

Kiiveten ulos vaunusta menin Hansin luo, joka istui lähitienoilla hehkuvassa auringonpaisteessa, jota hän silmiään räpyttämättä näytti tuijottavan.

"Missä on pyssy, Hans?" sanoin.

"Intombi on tuossa, minne sen asetin pysyäkseen kylmänä, ettei se laukeisi ennen aikojaan", ja hän osoitti pientä, haudan tapaista, heinistä kasattua kumpua sivullaan.

Alkuasukkaat nimittivät tätä eriskummallista pyssyä intombi'ksi, mikä merkitsee nuorta tyttöä, koska se oli paljon hoikempi ja sirompi kuin muut pyssyt.

"Onko se puhdistettu?" kysyin.

"Koskaan se ei senjälkeen, kun se valmiina vedettiin ahjosta, ole ollut puhtaampi, baas. Myöskin ruuti on seulottu ja asetettu aurinkoon kuivamaan ja kuulat on sovitettu piippuun, ettei tapahtuisi mitään vahinkoa, kun tulee ampumisen aika. Jos te ette osu korppikotkiin, ei se ole intombi'n eikä ruudin tai kuulien syy, vaan teidän oma syynne."

"Sepä mainiota", vastasin. "No, tule mukaani, tahdon lähteä tuonne Kuolemankummulle."

"Miksi, baas, ennen määräaikaa?" kysyi hottentotti, vetäytyen hiukan taaksepäin. "Eihän se ole sellainen paikka, missä käydään muuten kuin pakosta. Nämä zulut sanovat, että kummitukset istuvat siellä keskellä päivääkin, kummitellen kivillä, missä heidät tehtiin aaveiksi."

"Korppikotkat istuvat tai lentävät siellä myöskin, Hans. Haluaisin nähdä, miten ne lentävät, jotta tietäisin, milloin ja mihin ampua niitä."

"Se on oikein, baas", sanoi kunnon hottentotti. "Tämä ei ole samaa kuin hanhien ampuminen rotkossa. Hanhet kulkevat suoraan kuin assegait päämääräänsä. Mutta korppikotkat leijailevat ympäri, tehden aina käänteitä. On helppoa ampua ohi linnun, joka kääntyy, baas."

"Varsin helppoa. Lähdetään."

Juuri kun olimme lähdöissä, ilmestyi rouva Prinsloo toisten vaunujen takaa, ja hänen mukanaan Marie, joka oli hyvin kalpea ja jonka kauniit silmät olivat punaiset, ikäänkuin itkemisestä.

Rouva kysyi, minne olimme menossa. Sanoin hänelle. Hiukan mietittyään hän sanoi, että se oli hyvä ajatus, kuten aina on hyvä tutkia maaperää ennen taistelua.

Nyökkäsin ja vein Marien sivuun muutamien piikkiäispuiden taakse, joita kasvoi lähellä.

"Oi, Allan, miten tämä päättynee?" hän kysyi surullisesti. Vaikka hänen rohkeutensa olikin suuri, näytti se nyt jättäneen hänet.

"Hyvin se päättyy, rakkaani", vastasin. "Me selviydymme tästä loukosta terveinä, kuten monista muistakin olemme selviytyneet."

"Kuinka sen tiedät, Allan, minkä Jumala yksin tietää?"

"Koska Jumala on niin minulle sanonut, Marie", ja toistin hänelle kertomuksen äänestä, jonka unissani olin kuullut, ja se näytti häntä viihdyttävän.

"Kuitenkin", hän huudahti epäilevästi, "se oli vain uni, Allan, ja unet ovat kovin epäluotettavia. Sinä saatat sittenkin ampua harhaan."

"Näytänkö siltä, kuin aikoisin erehtyä, Marie?"

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Et, et näytä, vaikkakin näytit siltä tullessasi kuninkaan majasta. Nyt olet aivan muuttunut. Kuitenkin saatat, Allan, erehtyä, ja sitten — mitä sitten? Muutamat näistä kauheista zuluista ovat olleet täällä nukkuessasi kehoittamassa meitä kaikkia olemaan valmiit lähtemään Kuolemankummulle. He sanovat Dingaanin olevan tosissaan. Jos sinä et surmaa korppikotkia, hän surmaa meidät. Näyttää siltä, että ne ovat pyhiä lintuja, ja jos ne pelastuvat, ei hän luule olevan mitään pelättävissä valkoisten miesten ja heidän taikuruutensa taholta, ja alkaa teurastamalla meidät. Tarkoitan muut meistä, sillä minut jätetään eloon ja —. Ooi, mitä minun pitää tekemän, Allan?"

Minä katsoin häneen ja hän katsoi minuun. Sitten otin kaksipiippuisen pistoolin taskustani ja annoin sen hänelle.

"Se on ladattu ja puolivireissä", sanoin.

Hän nyökkäsi ja kätki sen vaatetukseensa esiliinan alle. Sitten me enempää puhumatta suutelimme ja lähdimme, sillä kumpikin meistä pelkäsi pitkittää tätä kohtausta.

Hloma Amabutu'n kukkula oli aivan lähellä leiripaikkaamme ja arvoisan mr Owen'in majoja, tuskin neljännesmailin päässä arvioni mukaan, kohoten tasangosta erään pienen syvennyksen äärimmäisestä laidasta, joka tuskin aleni laaksoksi. Kun lähestyimme sitä, huomasin sen omituisen ja aution näön, sillä vaikka kaikkialla ympärillä ruoho oli kevään vihreätä, ei tällä paikalla näyttänyt mitään kasvavan. Kohoama, joka oli rakennettu tummista kivikasoista ja niiden välissä joitakin vaivaisia, tummalehtisiä pensaita, — sellainen se oli ulkonäöltään. Sitäpaitsi useat näistä kivilohkareista näyttivät siltä kuin ne olisi tahrattu ja sivelty kalkilla, osoittaen niiden olevan satojen ahneiden korppikotkien lepopaikkoja.

Luullakseni kiinalainen sanoo, että erikoisella paikalla on hyvät tai pahat vaikutukset niihin lyöttyineinä, jonkinlainen henki, ja tosiaankin Hloma Amabutu ja muutamat muut paikat Afrikassa, joihin olen tutustunut, antavat tukea tälle uskolle. Varmaa on, että kun astuin jalallani tälle kirotulle paikalle, tälle Golgatalle, tälle Pääkallopaikalle, kulki väristys läpi ruumiini. Se saattoi johtua atmosfääristä, henkisestä ja todellisesta, tai se saattoi johtua erään kauhean näytelmän aavistuksesta, jonka todistajana olin siellä tuomittu olemaan muutamia kuukausia myöhemmin. Tai kenties paikka itse ja tietoisuus edessäni olevasta kokeesta toi äkillisen vilunpuistatuksen terveeseen ruumiiseeni. En saata sanoa, mikä sen aiheutti, mutta tosiasia pysyy sellaisena kuin olen vakuuttanut, vaikka paria minuuttia myöhemmin nähdessäni, minkälaisia nukkujia tällä kummulla lepäsi, minun ei olisi tarvinnut kaukaa etsiä selitystä pelkooni.

Poikki tämän kummun mutkitteli lukuisia polkuja korkeiden kivien välissä, joita oli siellä täällä kuin rakeita talvisen myrskyn jälkeen. Lyhin tie eri paikkoihin Suuren Kraalin lähistössä näyttää kulkeneen sen poikki. Sillä vaikka kukaan zulu ei koskaan uskaltanut astua jalallaan sinne auringon laskun ja nousun välisenä aikana, käyttivät he päivällä kylläkin vapaasti näitä polkuja. Mutta luulen, että he myöskin uskoivat tällä kuoleman pahaenteisellä kentällä olevan oman omituisen hengen, jonkin näkymättömän, mutta uhkaavan paholaisen, jota täytyi hyvitellä, ettei se vaatisi heitä myöskin.

Tällainen oli heidän hyvittelytapansa, kylläkin tavallinen luullakseni monissa maissa, vaikka en sen tarkoitusta voikaan sanoa. Kun matkustaja tuli näille paikoille, missä polut leikkasivat toisiaan, otti hän kiven ja heitti sen kasaan, joka oli muodostunut toisten matkustajien heittämistä kivistä. Sellaisia kasoja oli kummulla useita — yli tusinan luullakseni — ja ne olivat suuria kooltaan. Arvelisin suurimman niistä sisältäneen kokonaista viisikymmentä tonnia kiviä ja pienimmän ainakin kaksikymmentä tai kolmekymmentä.

No, vaikka Hans ei koskaan ennen ollut jalallaan astunut sinne, näytti hän oppineen kaikki paikan perimätiedot ja ne menot, joilla sen kirous oli vältettävä. Joka tapauksessa, kun tulimme ensimmäisen kasan luo, hän heitti siihen kiven ja pyysi minua tekemään samoin. Minä nauroin ja kieltäydyin, mutta toisen kasan luo saavuttuamme uudistui sama asia. Taasen kieltäydyin, minkä jälkeen, ennenkuin saavuimme kolmannen ja suuremman läjän luo, Hans istui maahan ja alkoi ulvoa, vakuuttaen, ettei hän menisi askeltakaan edemmäksi, jollen lupaisi tehdä tavanmukaista uhritoimitusta.

"Miksi et, sinä hullu?" kysyin.

"Siksi, että luulen meidän jäävän tänne iäksi, jos te sen laiminlyötte, baas. Niin, naurakaa vain, mutta sanon teille, että nyt jo olette hankkinut huonon onnen itsellenne. Muistakaa sanojani, baas, kun viidestä korppikotkasta ammutte kahta harhaan."

"Joutavia!" huudahdin. Koska kuitenkin tämä puhe korppikotkista kosketti minua läheisesti ja koska on aina yhtä hyvä mukautua alkuasukkaiden ennakkoluuloihin, heitin seuraavaan ja sitä seuraavien kasojen kohdalla kiveni yhtä siivosti kuin taikauskoisin zulu koko maassa.

Olimme nyt saapuneet huipulle, joka lienee ollut kaksisataa yardia pitkä. Sen keskusta oli hiukan syvenevä ja puhdas kivistä, joko sitten ihmiskäden tai luonnon puhdistama, ja se muistutti yleispiirtein suuresti laajaa sirkusta.

Voi, sitä näkyä, joka silmiäni kohtasi! Kaikkialla ympärillä virui miesten ja naisten irtonaisia luita siroiteltuina, useat niistä hyenain hampaitten raatelemia. Muutamat olivat aivan tuoreita, sillä tukka riippui vielä pääkalloissa, toiset olivat vaalenneita ja vanhoja. Niitä oli siinä, sekä nuoria että vanhoja, sadottain. Kukkulan sivuilla oli asianlaita sama, vaikka siellä enimmäkseen luut oli koottu kiiltäviksi kasoiksi. Ei ihme, että korppikotkat rakastivat Hloma Amabutu'a, verisen zulukuninkaan teurastuspaikkaa.

Näistä peloittavista linnuista ei kuitenkaan tällä hetkellä ollut ainoatakaan näkyvissä. Kun ei siellä ollut tapahtunut muutamaan tuntiin mitään mestausta, olivat ne muualla etsimässä ruokaansa. No, minä halusin omia tarkoituksiani varten nähdä ne, sillä muuten käyntini oli turha, ja aloin heti tuumia, miten saisin ne saapumaan.

"Hans", sanoin, "minä olen surmaavinani sinut, ja sitten sinun täytyy maata aivan hiljaa kuin kuollut. Vaikka korppikotkat laskeutuisivat päällesi, on sinun maattava aivan hiljaa, että näen, mistä ne tulevat ja kuinka ne laskeutuvat."

Hottentotti ei ollenkaan ollut mielissään tästä ehdotuksesta. Hän suorastaan kieltäytyi minua tottelemasta, mainiten useita hyviä syitä. Häh sanoi, että tämän tapainen harjoitus oli pahaenteinen. Hän sanoi zulujen selittävän, että Hloma Amabutu'n pyhät korppikotkat olivat yhtä villejä kuin leijonat, ja kun ne kerran näkisivät miehen alhaalla, repisivät ne hänet kappaleiksi, olkoon hän sitten elävä tai kuollut. Lyhyesti, Hans ja minä olimme jyrkästi eri mieltä. Koska kuitenkin kaikin mokomin oli välttämätöntä, että minun näkökantani pääsisi voitolle, en vitkastellut esittää asiat hänelle hyvin suorasukaisesti.

"Hans", sanoin, "sinun on oltava korppikotkien syöttinä. Valitse, tahdotko olla elävä vai kuollut syötti, ja minä kosketin pyssyn liipasinta merkitsevästi, vaikka tosin viimeksi olisin halunnut tai aikonut ampua uskollisen vanhan hottentottiystäväni. Mutta Hans, joka tiesi, miten suuri panos minulla oli pelissä, tuli toiseen päätökseen."

"Allemachte, baas!" hän sanoi. "Minä ymmärrän enkä tahdo moittia teitä. Jos tottelen elävänä, kenties suojelushenkeni suojelee minua pahalta enteeltä, ja kenties korppikotkat eivät nouki silmiäni. Mutta jos te kerran lähetätte kuulan vatsani läpi, silloin on kaikki lopussa, ja Hansille se on samaa, baas kuin 'hyvää yötä, nuku hyvin.' Tottelen teitä, baas, ja makaan, missä tahdotte, mutta kuitenkin pyydän, ettette unohtaisi minua ja menisi pois, jättäen minut noiden paholaislintujen saaliiksi."

Lupasin hänelle vahvasti, etten niin tekisi. Sitten me näyttelimme hyvin julman pienen pantomiinin. Me astuimme areenan tapaisen paikan keskelle, minä kohotin pyssyni ja olin iskevinäni Hansia päähän sen perällä. Hän kaatui selälleen, potki hiukan ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Siten päättyi ensimmäinen näytös.

Toinen näytös oli seuraava: Hyppelin ilosta kuin eläimellinen zulumestaaja ja peräydyin sitten uhrini luota, kätkeydyin tasangon laidassa noin neljänkymmenen yardin päässä olevaan pensaikkoon. Senjälkeen tuli pysähdys. Paikka oli vahvasti auringonpaahteinen ja aivan hiljainen, yhtä hiljainen kuin ympärilläni olevien murhattujen miesten luurangot, yhtä hiljainen kuin Hans, joka makasi siinä näyttäen niin kovin pieneltä ja kuolleelta tässä suuressa teatterissa, jossa ei yhtään ruohoa kasvanut. Se oli kolkkoa odotusta sellaisessa ympäristössä, mutta vihdoin kolmannen näytöksen esirippu kohosi.

Äärettömässä sinisessä avaruudessa yläpuolellani huomasin täplän, joka ei ollut suurempi kuin tomuhiekkanen. Korppikotka oli vahtiessaan tuolla korkealla ihmissilmän kantamattomissa nähnyt teon ja alaslaskeutuessaan antanut siitä merkkitiedon kumppaneilleen, jotka noin viidenkymmenen mailin laajuisella alueella liitelivät taivaalla; sillä nämä linnut etsivät saaliinsa katseillaan, ei hajuaistinsa avulla. Yhä alemmaksi se tuli, ja kauan ennen kuin se oli saapunut maanpinnan läheisyyteen, ilmestyi kaukaiseen siintävyyteen toisia täpliä. Nyt se oli vain neljän tai viiden sadan yardin etäisyydessä minusta ja alkoi kiertää ympäri paikan suurilla siivillään liihoitellen, ja laskeutui samalla yhä alemmaksi. Se laskeutui pehmeästi ja hitaasti, kunnes se oli noin sadanviidenkymmenen jalan päässä Hansista. Sitten se äkkiä pysähtyi, pysyi aivan liikkumattomana muutaman sekunnin, sulki siipensä ja putosi kuin nuoli, levittäen ne uudelleen juuri ennen maahan koskettamistaan.

Tässä se laskeutui, eteenpäin kurkoittaen sillä kummallisella tavalla, mikä korppikotkille on ominaista, ja tehden muutamia kömpelöitä askeleita, kunnes se voitti tasapainonsa. Sitten se jäykistyi liikkumattomaksi, katsellen kauhealla kivettyneellä ilmeellä maassa makaavaa Hansia, joka oli noin viidentoista jalan päässä siitä. Tuskin tämä korppikotka oli alhaalla, kun toiset taivaan avaruudesta ilmestyen tekivät niinkuin se oli tehnyt. Ne tulivat, laskeutuivat, kiertelivät, aina idästä länteen auringon suuntaan. Ne liitelivät muutamia sekunteja, sitten ne putosivat kuin kivet iskien maahan nokkansa ja toinnuttuaan astelivat riviin ja istuivat katsellen Hansia. Pian niitä oli suuri kehä hänen ympärillään, kaikki liikkumattomina, kaikki katsellen ja odotellen jotakin.

Samassa tämä jokin ilmestyikin erään korppikotkan muodossa, joka oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin toiset linnut. Tämä oli se, jota buurit ja alkuasukkaat nimittivät "kuningaskotkaksi" ja joita joka parven mukana on yksi. Tämä hallitsee joukkoa ja ilman sen läsnäoloa ja lupaa ei kukaan uskalla hyökätä ruumiin kimppuun. Onko tämä inhoittava lintu eri lajia kuin muut, tai onko se vain vankempi kooltaan ja rakenteeltaan kuin muut ja sen vuoksi päässyt niiden yliherraksi, sitä en voi sanoa. Ainakin on varmaa, kuten pitkän ja alituisen havainnon perusteella voin todistaa, että melkein joka parvella on kuninkaansa.

Kun tämä omituinen majesteetti oli saapunut, alkoivat toiset korppikotkat, joita nyt oli kenties viisi- tai kuusikymmentä Hansin ympärillä, osoittaa vilkkaan eloisuuden merkkejä. Ne katselivat kuningaslintua, ne katselivat Hansia, kurottaen paljaita punaisia kaulojaan ja vilkuttaen säihkyviä silmiään. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt erikoista huomiota maassa oleviin, vaan olin täydellisesti syventynyt seuraamaan niiden kumppaneita ilmassa.

Ilokseni huomasin, että korppikotka on hyvin vanhoillinen olento. Kaikki ne tekivät samaa, mitä ne epäilemättä olivat Aatamin ajoista tai aikaisemminkin tehneet — kiertelivät ja pysähtyivät hetkiseksi ennenkuin putosivat maahan kuin lyijy. Nyt olisi oikea hetki ampua niitä, kun ne neljän tai viiden sekunnin ajan tarjosivat aivan paikallaan pysyvän maalitaulun. No, tällaisen välimatkan päästä, vähemmän kuin sadan yardin, tiesin hyvin voivani osata teelautaseen joka laukauksen, ja korppikotka on paljon leveämpi kuin teelautanen. Niinpä minusta näyttikin, että, onnettomuuksia lukuunottamatta, minulla ei ollut syytä suuresti pelätä edessäni olevaa kauheata ampumiskoetta. Yhä uudelleen tähtäsin paikallaan pysyviä lintuja pyssylläni, tuntien, että painamalla liipasinta olisin lävistänyt ne.

Arvellen sen harjoituksen vuoksi hyväksi jatkoin tätä peliä pitkän ajan, kunnes se lopulta sai odottamattoman lopun. Äkkiä kuulin tappelua muistuttavan äänen. Laskiessani katseeni alas näin koko korppikotkien lauman ryntäävän Hansin kimppuun, auttaen toisiaan eteenpäin suuria siipiään räpyttäen, ja noin kolme jalkaa niiden edellä oli niiden kuningas. Seuraavassa hetkessä Hans hävisi, ja, tämän höyhenisen, inhoittavan joukon keskeltä kohosi hirveä kiljahdus.

Jälkeenpäin havaitsin, että kuningaskotka oli tarttunut hänen nykerönenäänsä, kun taasen sen peloittavat kumppanit tartuttuaan muihin kohtiin hänestä alkoivat repiä tapansa mukaan varatakseen itselleen jonkin makupalan. Hans potki ja kirkui, ja minä nyökkäsin paikalle huutaen, ja saaden ne kohoamaan suurena räpyttelevänä parvena, joka samassa katosi kunkin lentäessä omalle suunnalleen. Minuutin kuluttua ne olivat kaikki kadonneet, ja hottentotti ja minä jäimme kahdenkesken.

"Hyvä on", sanoin. "Sinä näyttelit hyvin."

"Hyvä! baas", hän vastasi, "ja minulla kun on kaksi niin suurta lovea nenässä, että voin pistää niihin sormeni, ja lisäksi puremia kaikkialla. Katsokaa, kuinka housuni ovat revityt. Katsokaa päätäni, — missä on tukka? Katsokaa nenääni. Hyvä! Näyttelin hyvin! Ne olivat nuo kirotut korppikotkat, jotka näyttelivät. Oi, baas, jos te olisitte nähnyt ja haistanut niitä, ette sanoisi, että se oli hyvä. Kas, olisi tarvittu vain sekunti lisää ja minulla, jolla on kaksi sierainta, olisi nyt neljä."

"Ei tee mitään, Hans", sanoin, "se on vain naarmu, ja minä lahjoitan sinulle muutamat uudet housut. Tässä on myös tupakkaa sinulle. Tule tänne pensaikkoon, niin saamme jutella."

Sitten menimme, ja kun Hans oli hiukan tointunut, kerroin hänelle kaikki, mitä olin huomannut korppikotkien tavoista ilmassa, ja hän kertoi, mitä hän oli huomannut niiden tavoista maassa, mikä ei kiinnittänyt mieltäni, koska en voinut niitä istualtaan ampua. Hän oli samaa mieltä kanssani, että oikea hetki laukaisemiseen olisi juuri vähää ennen kuin ne syöksyivät alas.

Kun me vielä keskustelimme, kuulimme huutoja ja, katsoessamme yli kummun reunan, joka oli Umgungundhlovuun päin, näimme surullisen näyn. Rinnettä ylös meitä kohti tuli kolme mestaajaa seitsemän tai kahdeksan sotilaan kanssa laahaten kolmea miestä, joiden kädet oli sidottu selän taakse. Yksi näistä oli hyvin vanha, toinen noin viisikymmentävuotias ja kolmas vielä poika, joka ei näyttänyt olevan vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias. Kuten pian kuulin, he olivat samaa perhettä, isoisä, isä ja vanhin poika, jotka oli vangittu syytettyinä muka taikuuden harjoittamisesta, mutta todellisuudessa, jotta kuningas saisi heidän karjansa.

Nyangat eli poppamiehet olivat heidät tutkineet ja tuominneet, ja nyt näiden onnettomien raukkojen oli kärsittävä kuolemanrangaistuksensa. Dingaan ei sitä paitsi tyytynyt hävittämään heimon nykyisiä ja tulevia päämiehiä kolmessa polvessa, vaan oli jo poistanut tieltään kaikki heidän lähemmät ja kaukaisemmat sukulaisensa, joten hän saattoi esiintyä perheen karjan ainoana perijänä.

Sellaisia olivat ne kauheat julmuudet, joita tapahtui Zulumaassa niihin aikoihin.

XIV Luku.

NÄYTÖS.

Nuo kolme kuolemaan tuomittua kuljettivat heidän murhaajansa syvennykseen keskikohdalle, muutaman yardin päähän siitä paikasta, missä Hans ja minä seisoimme.

Heidän jälessään tuli pääpyöveli, iso elukkamaisen näköinen mies, jolla oli päässä kummallinen leopardin-nahkainen lakki — luullakseni jonkinlaisena arvomerkkinä — ja piteli kädessään raskasta nuijaa, jonka varsi oli monien naarmujen uurtama, niistä jokainen edustaen ihmishenkeä.

"Katso, valkoinen mies", hän huusi, "tässä on syötti, jonka kuningas lähettää sinulle houkutellaksesi pyhät linnut luoksesi. Jollet sinä olisi ollut sellaisen syötin tarpeessa, olisivat nämä taikurit kenties pelastuneet. Mutta Musta sanoo, että pieni Yrjön Poika, jonka nimi on Macumazahn, tarvitsee niitä näyttääkseen taikavoimaansa, ja sen tähden heidän täytyy tänään kuolla."

Tämän ilmoituksen kuultuani tulin tosiaankin sairaaksi. Enkä suinkaan tuntenut voivani paremmin, kun nuorin uhreista, kuullen pyövelin sanat, heittäytyi polvilleen ja alkoi rukoilla minua säästämään hänet. Hänen isoisänsä myöskin kääntyi puoleeni, sanoen:

"Päällikkö, eikö riitä, jos minä kuolen? Minä olen vanha ja minun elämäni ei merkitse mitään. Tai jos yksi ei riitä, ottakaa minut ja poikani, mutta anna nuoren pojanpoikani päästä vapauteen. Me olemme kaikki viattomia taikuuden harjoittamiseen, eikä hän ole edes kylliksi vanha harjoittaakseen sellaista, hän kun on vain naimaton poika. Päällikkö, te myöskin olette nuori. Eikö sydämenne olisi raskas, jos teidät surmattaisiin, kun elämänne aurinko vielä on taivaanrannalla nousemassa? Ajatelkaa, valkoinen päällikkö, mitä isänne tuntisi, jos hänen olisi pakko nähdä teidät surmattavan silmiensä edessä, jotta joku muukalainen voisi käyttää ruumistanne näyttääkseen taitoaan ampua noidutulla aseella niitä otuksia, jotka sitä syövät."

Nyt keskeytin melkein kyyneleet silmissä ja selitin tuolle kunnon miehelle niin hyvin kuin taisin, ettei minulla ollut mitään tekemistä heidän kauhean kohtalonsa kanssa. Sanoin hänelle, että olin viaton heidän vereensä, jonka oli pakko vuotaa, jotta minä voisin koettaa ampua siipeen korppikotkia pelastaakseni valkoiset kumppanini samallaiselta tuomiolta kuin heidän omansa. Hän kuunteli tarkkaavasti, tehden kysymyksen silloin tällöin, ja kun hän oli käsittänyt ajatukseni, sanoi hän mitä arvokkaimmalla tyyneydellä:

"Nyt ymmärrän, valkoinen mies, ja minä olen iloinen havaitessani, että ette ole julma, kuten ajattelin. Lapseni", hän jatkoi, kääntyen toisten puoleen, "älkäämme vaivatko tätä inkoos'ia enempää. Hän tekee vain, mitä hänen on pakko tehdä pelastaakseen veljiensä hengen ampumataidollaan, jos voi. Jos me jatkamme puolusteluamme ja koetamme saada hänen sydämensä säälistä liikutetuksi, saattaa siitä nouseva suru laittaa hänen kätensä vapisemaan, ja sitten he kuolevat myös ja heidän verensä tulee hänen ja meidän päällemme. Lapseni, kuninkaan tahto on, että meidät surmataan. Valmistukaamme tottelemaan kuningasta, kuten meidän perheemme miehet ovat aina tehneet. Valkoinen herra, me kiitämme teitä hyvistä sanoistanne. Eläkää kauan ja olkoon onni majassanne elämänne loppuun. Osukoon taika-aseenne maaliinsa, jotta siten pelastatte seuralaistenne hengen kuninkaan käsistä. Hyvästi, inkoos", ja kun hän ei voinut kohoittaa sidottuja käsiään tervehdykseen, hän kumarsi minulle ja samoin tekivät muut.

Sitten he kävelivät vähän matkan päähän ja, istuutuen maahan, alkoivat keskustella keskenään sekä jonkun ajan kuluttua hyräillä jotain kummallista laulua yksiäänisesti. Pyövelit ja vartijat myöskin istuutuivat jonkun matkan päähän, nauraen, rupattaen ja antaen nuuskasarven kulkea kädestä käteen. Huomasin myös heidän päällikkönsä antavan hiukan nuuskaa uhreille ja pitävän sitä kämmenellään heidän nenänsä alla, josta he vetivät sitä sieraimiinsa ja kohteliaasti kiittivät häntä nuuskatessaan.

Minä puolestani sytytin piippuni ja poltin sitä, sillä näytin kaipaavan jotain kiihoittavaa tai pikemmin rauhoittavaa. Ennenkuin olin lopettanut, Hans, joka tohtoroi korppikotkain nokkien jättämiä naarmujaan jonkinlaisella lehtikeitoksella, huudahti äkkiä tavallisella äänellään:

"Katsokaa, baas, tässä ne tulevat, valkoiset miehet toisella puolella ja mustat toisella, aivankuin vuohet ja lampaat raamatun mukaan tuomiopäivänä."

Katsahdin, ja oikealla puolellani tuli näkyviin buurijoukko, rouva Prinsloo etunenässä, pitäen vanhan sateenvarjon jäännöksiä päänsä yläpuolella. Vasemmalta lähestyi joukko zulujen ylimyksiä ja neuvosmiehiä, joiden edessä Dingaan asteli puettuna helmillä koristettuun tanssipukuunsa. Hän nojasi kahteen rotevaan henkivartijaan, kolmannen pitäessä kilpeä hänen päänsä yläpuolella auringon suojana ja neljännen kantaessa suurta tuolia hänen istuakseen. Kumpaisenkin ryhmän takana huomasin myöskin joukon zuluja sota-varustuksissa, kaikki asestettuina leveillä pistokeihäillä.

Molemmat ryhmät saapuivat kiven luo, jolla istuin, melkein samanaikaisesti, kuten luultavasti oli edeltäpäin järjestetty tapahtuvaksi, ja pysähtyivät tuijottaen toinen toisiaan. Minä taasen istuin yhä edelleen kivellä ja jatkoin tupakoimistani.

"Allemachte! Allan", läähätti rouva Prinsloo, joka oli hengästynyt kävellessään ylös kummulle, "täälläkö te olettekin! Kun ette tullut takaisin, ajattelin teidän juosseen tiehenne ja jättäneen meidät kuten se hätähousu Pereira."

"Niin, täti, täällä minä olen", vastasin synkästi, "ja toivoisin taivaan nimessä olevani jossain muualla."

Juuri silloin Dingaan, joka oli asettanut suuren ruhonsa tuolille ja tointunut hengästyksestään, huusi mukanaan olevaa nuorta Halstead'ia luokseen ja sanoi:

"Tho-maas, kysy veljeltäsi Macumazahn'ilta, onko hän valmis koettamaan korppikotkien ampumista. Jollei, annan hänelle hiukan enemmän aikaa taikalääkkeensä valmistamiseen."

Vastasin ärtyisästi, että olin niin valmis kuin minun koskaan voitiin toivoa olevan.

Sitten rouva Prinsloo, joka ymmärsi zulujen kuninkaan olevan edessään, astui häntä kohti sateenvarjoaan heiluttaen. Tarttuen kädestä Halstead'ia, joka ymmärsi hollantia, hän pakoitti tämän kääntämään erään lausunnon, joka oli Dingaanille osoitettu.

Jos hän olisi kääntänyt sen sanallisesti sellaisena kuin se rouva Prinsloon huulilta lähti, olisimme viidessä minuutissa kaikki olleet hengettöminä, mutta onneksi tämä onneton nuori mies oli oppinut jonkunverran käärmeen viekkautta oleskelunsa aikana zulujen keskuudessa ja muutteli hänen voimakkaita lausetapojaan. Tämän puheen ytimenä oli, että Dingaan oli mustasydäminen ja verenhimoinen roisto, jota Kaikkivaltias ennemmin tai myöhemmin rankaisisi (kuten Hän todella tekikin), ja että, jos hän koskisi hiuskarvaankaan hänen tai hänen kumppaniensa päässä, buurit, hänen maanmiehensä koettaisivat olla Kaikkivaltiaan apulaisina tässä asiassa. Halsteadin kääntäminä zulukielelle hänen sanansa kuuluivat, että Dingaan oli suurin kuningas koko maailmassa. Ei todellakaan ollut nyt eikä ennen hänen vertaistaan kuningasta voimassa, viisaudessa tai ruumiin kauneudessa, ja että, jos hänen kumppaneineen oli kuoltava, hänen loistonsa näkeminen lohdutti heitä kuolemassa.

"Totta tosiaan", sanoi Dingaan epäluuloisesti, "jos tämä mies-nainen sanoo näin, kertovat hänen silmänsä toista ja huulensa toista. Oi, Thomaas, älä enään valehtele. Sano valkoisen päälliköttären oikeat sanat, ettei minun tarvitse toisella tavalla ottaa niistä selvää, jonka jälkeen antaisin sinut mestaajille."

Halstead selitti nyt, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Tämä "mies-nainen", joka, kuten Dingaan otaksui, oli suuri päällikkö hollantilaisten keskuudessa, lisäsi, että, jos hän, mahtava ja kunniakas kuningas, maantärisyttäjä ja maailmansyöjä, surmaisi hänet ja jonkun hänen alaisistaan, hänen kansansa kostaisi hänen puolestaan surmaamalla Dingaanin ja hänen kansansa.

"Sanooko hän niin?" sanoi Dingaan. "Sitten nämä buurit ovat vaarallisia, kuten ajattelin, eikä sitä rauhallista väkeä, jota he uskottelevat olevansa", ja hän mietti hetkisen katse maahan luotuna. Sitten hän nosti päänsä ja jatkoi "No, veto on veto, enkä sentähden tahdo raivata tieltäni tätä kourallista, kuten muuten olisin heti tehnyt. Sano sille vanhalle lehmälle, että hänen uhkauksistaan huolimatta pysyn lupauksessani. Jos pieni Yrjön Poika, Macumazahn, voi taikavoimansa avulla ampua kolme korppikotkaa viidestä, saavat hän ja hänen palvelijansa mennä rauhassa. Jos ei, saavat korppikotkat, joihin hän ei ole osannut, ravita itseään heidän ruumiillaan, ja myöhemmin keskustelen hänen kansansa kanssa, kun se tulee hänen puolestaan kostamaan. No, riittäköön se tästä indaba'sta. Tuokaa nuo pahantekijät tänne, jotta he kiittäisivät ja ylistäisivät minua, joka annan heille niin armeliaan lopun."

Sitten sotilaat työnsivät Dingaanin eteen isoisän, isän ja pojan, jotka tervehtivät häntä kuninkaallisella tervehdyksellä.

"Oi, kuningas", sanoi vanhus, "minä ja lapseni olemme viattomia. Jos kuitenkin tahtosi on sellainen, oi kuningas, olen valmis kuolemaan, ja niin on myöskin poikani. Kuitenkin pyydämme sinua säästämään nuorimman. Hän on vielä poika, joka isommaksi tultuaan saattaa tehdä sinulle hyviä palveluksia, kuten minä olen tehnyt sinulle ja huoneellesi monet vuodet."

"Vaikene, sinä valkopäinen koira!" vastasi Dingaan raivoisasti. "Tämä poika on taikuri kuten te muutkin ja kasvaisi noituakseen minut ja yhtyäkseen vihollisiini. Tiedä, että olen tuhonnut koko perheesi; jättäisinkö sitten eloon hänet, jotta hän siittäisi toisen, joka minua vihaisi? Menkää henkien valtakuntaan ja kertokaa niille, kuinka Dingaan menettelee noitien kanssa."

Vanhus yritti uudelleen puhua, sillä hän rakasti ilmeisesti lapsenlastaan, mutta eräs sotilas sivalsi häntä kasvoille ja Dingaan huusi:

"Mitä! Etkö ole tyytyväinen? Jos vielä sanot jotakin, pakoitan sinut surmaamaan pojan omin käsin. Viekää heidät pois."

Sitten minä käännyin ja kätkin kasvoni, kuten kaikki valkoiset tekivät. Kuulin pian vanhan miehen, joka oli säästetty viimeiseksi, jotta hän näkisi jälkeläistensä kuoleman, äänekkäästi huutavan:

"Yöllä kolmannenkymmenennen täysikuun aikana tästä päivästä lukien minä, kaukonäkijä, ennustaja, vaadin sinut, Dingaan, tulemaan aaveitten maahan tapaamaan minua ja omaisiani sekä siellä vastaamaan — —."

Silloin pyövelit kauhusta kiljahtaen iskivät häntä, ja hän kuoli. Kun syntyi hiljaisuus, katsahdin ylös ja näin kuninkaan, joka oli käynyt likaisen keltaiseksi väriltään pelosta, sillä hän oli hyvin taikauskoinen, vapisevan ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

"Olisit voinut jättää taikurin eloon", hän sanoi vapisevalla äänellä pääpyövelille, joka oli valmis taittamaan lisäksi kolme niskaa peloittavan nuijansa iskulla. "Hullu, minä olisin saanut kuulla lopun hänen valheellisesta sanomastaan."

Mies vastasi nöyrästi, että hän arveli parhaaksi, että se jäisi sanomatta, ja hävisi näkyvistä niin pian kuin mahdollista. Tässä yhteydessä huomautettakoon, että Dingaan omituisesta sattumasta todellakin surmattiin noin kolmekymmentä kuukautta myöhemmin. Mopo, hänen kenraalinsa, joka tappoi hänen veljensä Chaka'n, tappoi hänet myöskin Chakan pojan, Umslopogaas'in avulla. Vuosia myöhemmin Umslopogaas kertoi minulle tämän tyrannin kauheasta kuolemasta kummitusten ahdistamana, mutta tietenkään hän ei voinut tarkalleen sanoa, minä päivänä se tapahtui. Sentähden en tiedä, oliko ennustus ehdottaman täsmälleen täyttynyt.

Nuo kolme uhria lepäsivät kuolleina Kuolemankummun syvennyksessä. Toinnuttuaan kuningas heti antoi määräyksen, että katselijoiden oli vetäydyttävä taaksepäin paikoille, mistä he korppikotkia pelkäämättä saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Buurit sotilasosaston saattamina, joita oli komennettu surmaamaan heidät heti, jos he yrittäisivät paeta, menivät toista tietä ja Dingaan zuluineen toista, jättäen Hansin ja minut yksin pensaikkomme taakse. Kun valkoiset kulkivat ohitseni, toivotti rouva Prinsloo minulle iloisella äänellä hyvää onnea, vaikka saatoin nähdä hänen vanhan käsiraukkansa vapisevan ja hänen kuivaavan silmiään vatdoek'illa. Henri Marais myöskin murtuneella äänellä rukoili minua ampumaan suoraan hänen tyttärensä vuoksi. Sitten tuli Marie, kalpeana, mutta tyynenä, ja katseli sanaakaan sanomatta silmiini sekä koetteli taskuaan, missä tiesin pistoolin olevan kätkössä. Muihin heistä en kiinnittänyt mitään huomiota.

Hetki, kauhea koetuksen hetki oli vihdoin tullut. Epätietoisuus ja odotus olivat kauheat kestää! Tuntui ikuisuudelta aika ennenkuin ensimmäinen täplä, jonka tiesin korppikotkaksi, ilmestyi tuhannen jalan päähän yläpuolelleni ja alkoi laskeutua suuria kaartoja tehden. "Oh, baas", sanoi Hans onnettomana, "tämä on pahempaa kuin hanhien ampuminen Hanhirotkossa. Silloin te saatoitte menettää ainoastaan hevosenne, mutta nyt — —."

"Ole hiljaa", kuiskasin, "ja anna minulle pyssy."

Korppikotka leijaili ja laskeutui, laskeutui ja leijaili. Loin silmäyksen buureihin päin ja näin heidän kaikkien olevan polvillaan. Silmäilin zuluja ja näin heidän odottavan hartaudella, jommoisella he luullakseni eivät koskaan ennen olleet mitään odottaneet, sillä heille tämä oli uutta kiihoitinta. Sitten kiinnitin silmäni lintuun.

Se oli tehnyt viimeisen kierroksensa. Ennenkuin se syöksyi alas, se riippui isoilla levitetyillä siivillään, kuten toiset olivat tehneet, pää minua kohti ojennettuna. Vedin syvään henkeä, kohoitin pyssyn, tähtäsin kuolettavaan paikkaan sen rinnassa ja kosketin liipasinta. Kun panos laukesi, näin korppikotkan tekevän jonkinlaisen kääntöliikkeen taaksepäin. Heti senjälkeen kuulin äänekkään läiskäyksen ja ilon värähdys kulki lävitseni, sillä luulin kuulan osuneen päämääräänsä. Mutta, voi! Niin ei ollut käynyt.

Läiskähdyksen sai aikaan ilma, joka kuulan tieltä hajaantuen löi siipien jäykkiä sulkia vastaan. Jokainen, joka on ampunut suuria lintuja siipeen, tuntee tämän äänen. Lintu ei pudonnut, vaan tointui pian. Ymmärtämättä tämän epätavallisen melun merkitystä se pudotti itsensä rauhallisesti maahan ja istuutui ruumiiden läheisyyteen, iskien tavalliseen tapaan nokkansa maahan ja juosten muutamia askelia kuten toiset olivat samana iltapäivänä tehneet. Ilmeisesti se oli aivan vahingoittumaton.

"Harhaan!" sanoi Hans huokaisten tarttuessaan pyssyyn ladatakseen sen. "Oi, miksi ette heittänyt kiveä siihen ensimmäiseen kasaan?"

Loin Hansiin silmäyksen, joka varmasti sai hänet pelästymään. Ei hän ainakaan puhunut enempää. Buureilta kuului heikko valitus. Sitten he alkoivat rukoilla hartaammin kuin ennen, kun taasen zulut kerääntyivät kuninkaan ympärille ja kuiskasivat hänelle jotain. Sain myöhemmin tietää, että hän löi korkeita vetoja minusta, kymmenen härkää yhtä vastaan, mihin heidän, vastenmielisesti kyllä, oli suostuttava.

Hans päätti lataamisen ja ojensi pyssyn minulle. Samassa ilmestyi näkyviin muita korppikotkia. Koettaen epätoivon tuskalla selviytyä asiasta tavalla tai toisella valitsin oikeana hetkenä ensimmäisen niistä. Tähtäsin taasen ja painoin liipasinta. Pyssyn pamahdettua näin taaskin linnun tekevän väistöliikkeen taaksepäin ja kuulin ilman läiskähtävän sen siipiä vastaan. Sitten — oi kauhistusta! — tämä korppikotka kääntyi rauhallisesti ja alkoi kohota taivaalle samalla tavalla kuin se oli laskeutunutkin. Olin taasen ampunut harhaan.

"Toinen kivikasa on tämän aikaansaanut, baas", sanoi Hans alakuloisesti, ja tällä kertaa en edes katsonut häneen. Istuuduin vain ja kätkin kasvoni käsiini. Yksi harhalaukaus vielä ja sitten — —.

Hans alkoi kuiskata minulle.

"Baas", hän sanoi, "nuo korppikotkat näkevät pyssyn välkkyvän, ja kavahtavat sitä kuin hevonen. Baas, te ammutte niitä edestäpäin, sillä ne riippuvat kaikki nokka teitä kohti ennenkuin ne pudottautuvat. Teidän on mentävä niiden taakse ja ammuttava niitä pyrstön puolelta, sillä ei edes korppikotkakaan voi nähdä pyrstöllään."

Annoin käsieni vaipua alas ja tuijotin häneen. Varmasti oli tuota miesparkaa joku korkeampi voima valistanut. Ymmärsin tämän kaiken nyt. Kun niiden nokat olivat minua kohti, saisin ampua viittäkymmentä korppikotkaa enkä kuitenkaan koskaan osuisi, sillä joka kerta ne väistäisivät pyssyn väikettä, joten kuula lentäisi ohi, vaikkakin vain hiukan.

"Tule", sanoin ja aloin nopeasti kävellä syvennyksen reunan ympäri kivelle, jonka vastakkaisella puolella näin noin sadan yardin päässä. Matkallani jouduin lähelle zuluja, jotka pilkkasivat minua ohimennessäni ja kysyivät, missä taikavoimani oli ja halusinko nähdä valkoiset heti surmattavan. Dingaan löi vetoa minusta tarjoten viisikymmentä härkää yhtä vastaan, mutta kukaan ei suostunut vetoon edes kuninkaan kanssa.

En vastannut mitään, en sittenkään, kun he kysyivät, olinko heittänyt pois keihääni ja aionko juosta pakoon. Synkkänä, epätoivoisena astelin kiveä kohti ja asetuin sen taakse suojaan Hansin kanssa. Näin buurien vielä olevan polvillaan, mutta he olivat lakanneet rukoilemasta. Lapset itkivät. Miehet tuijottivat toisiaan. Rouva Prinsloo oli kietonut käsivartensa Marien vyötäisille. Odotellessani kiven takana rohkeuteni palasi, kuten toisinaan tapahtuu äärimmäisen hädän hetkellä. Muistin untani ja tyynnyin. Varmasti Jumala ei olisi niin julma, että antaisi minun erehtyä ja siten saattaisi nämä ihmisraukat kuolemaan.

Siepaten pyssyn Hansilta latasin sen itse; mitään en tahtonut uskoa toiselle. Kun pistin nallin, teki korppikotka viimeistä kierrostaan. Se riippui ilmassa kuten toiset olivat tehneet ja sen pyrstö oli minuun päin. Nostin pyssyn, tähtäsin, painoin liipasinta ja suljin silmäni, sillä en uskaltanut katsoa.

Kuulin kuulan osuvan, ja muutamia sekunteja myöhemmin kuulin jotain muuta — raskaan jymähdyksen maassa. Katsoin ja siinä tuo ruma lintu makasi levitetyin siivin kuolleena, kuolleena kuin kivi, kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä ruumiista.

"Allemachte! Se onnistui paremmin", sanoi Hans. "Tehän heititte kiviä jokaiseen muuhun, eikö niin, baas?"

Zulut kiihtyivät ja vedot alenivat hiukan. Buurit kurkottivat valkoisia kasvojaan ja tuijottivat minuun. Näin heidät silmänurkastani, kun uudelleen latasin. Toinen korppikotka tuli. Nähdessään yhden kumppaninsa maassa, vaikkakin hiukan luonnottomassa asennossa, se ehkä ajatteli, ettei tässä kuitenkaan ollut mitään pelättävää. Minä nojasin kalliota vastaan, tähtäsin ja laukaisin, melkeinpä huolettomasti, niin varma olin tuloksesta. Tällä kertaa en sulkenut silmiäni, vaan tarkastelin, mitä tuleman piti.

Luoti osui lintua jalkojen väliin ja lävisti rumiin pitkin sen pituutta, ja korppikotka tuli alas kuin kivi aivan toverinsa eteen.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Hans ilosta kurkkuansa karauttaen. "Nyt, baas älkää erehtykö kolmannesta ja, als sall recht kommen (kaikki on käyvä hyvin)."

"Niin kyllä'", vastasin, "jos yleensä voin enää ampua harhaan."

Minä latasin taas pyssyn itse, erittäin huolellisesti tarkastaen ruudin ja valiten sellaisen kuulan, joka sopi täysin tarkkaan piippuun. Lisäksi puhdistin luotireiän ohdakkeella ja sirotin sinne hiukkasen hienoa ruutia poistaakseni kaikki harhaanammunnan mahdollisuudet. Sitten istuuduin kivelle ja odotin. Mitä buurien ja zulujen mielessä liikkui, en voinut tietää. Tänä viimeisenä kaikille meille ratkaisevana hetkenä en katsonut ympärilleni, sillä olin liian jännittynyt omasta osastani näytelmässä.