JULKAISIJAN HUOMAUTUS. (continued 4)

Nyt kuitenkin näyttivät korppikotkat vainuavan, että jotakin tavatonta oli tulossa, ja että vaara uhkasi heitä. Joka tapauksessa, vaikka ne tällä hetkellä kokoontuivat satalukuisina kaikilta ilmansuunnilta ja kiertelivät mahtavissa kaarteissa ylhäällä ilmassa, ainoakaan niistä ei näyttänyt haluavan laskeutua ruumiita syömään. Minä pidin niitä silmällä yhä. Tiesin että korppikotkien joukossa oli tuo suuri kuningaskotka, joka oli iskenyt nokkansa Hansin kasvoihin. Sen saattoi helposti erottaa, sillä se oli koko joukon suurempi kuin toiset ja sillä oli siipien kärjissä hiukan valkoista. Huomasin, että muutamat sen tovereista lähestyivät sitä ja muodostivat piirin sen ympärille ikäänkuin neuvotellakseen sen kanssa.

Sitten ne erisivät jälleen ja kuningas alkoi laskeutua, luultavasti valtuutettuna, vakoilemaan maahan. Alas se tuli yhä hiljentäen vauhtiaan, kunnes se saapui määrätylle syöksymispaikalle ja näiden lintujen ikivanhan tavan mukaan pysyi liikkumattomana hetkisen ennenkuin syöksyi pää etelää kohti ja suuri, levällään oleva pyrstö minuun päin käännettynä.

Tämä oli minulle onneksi ja, iloisena näin suuresta maalitaulusta, tähtäsin sitä ja laukaisin. Kuula kumahti, muutamia höyheniä lensi linnun vatsan alta, osoittaen luodin osuneen paikalleen, ja minä odotin näkeväni sen putoavan kuten edellisetkin. Mutta, voi, se ei pudonnutkaan! Muutaman sekunnin ajan se leijaili edestakaisin suurilla siivillään, sitten se alkoi kulkea ylöspäin suuria kaartoja tehden, jotka asteettain supistuivat, kunnes se näytti lentävän melkein suoraan taivaaseen. Minä tuijotin, tuijotin. Jokainen tuijotti, kunnes tuosta suunnattoman suuresta linnusta näkyi vain läiskä taivaalla, ja vihdoin vain pieni täplä. Sitten se katosi kokonaan kauas silmänkantamattomiin.

"Nyt tuli loppu", sanoin Hansille.

"Niin, baas", vastasi hottentotti kalisevien hampaittensa välistä, "nyt tuli loppu. Te ette pannut tarpeeksi ruutia. Pian me olemme kaikki kuolleita."

"Ei aivan", sanoin katkerasti nauraen. "Hans, lataa pyssyni, lataa se nopeasti. Ennenkuin he kuolevat, on toinen kuningas zulumaassa."

"Hyvä, hyvä!" hän huudahti ja latasi epätoivoisesti. "Ottakaamme tuo lihava Dingaan sika mukaamme. Ampukaa häntä vatsaan, baas, että hänkin saa kokea, minkälaista on kuolla hitaasti. Sitten leikatkaa kurkkuni, tässä on iso veitseni, ja senjälkeen leikatkaa oma kurkkunne, jollei teillä ole aikaa ladata pyssy uudelleen ampuaksenne itsenne, mikä on helpompaa."

Nyökäytin myöntymykseksi, sillä olin aikeissa tehdä niin. En mitenkään voisi rauhallisesti katsella näiden buurien surmaamista, ja tiesin Marien pitävän huolen itsestään.

Sillävälin zulut olivat tulossa minua kohti, ja sotilaat ajoivat edellään Marais'n väkeä, uhaten lävistää heidät assegaillaan ja kiljuen heille kuin karjalle. Molemmat joukkueet saapuivat syvennyspaikalle melkein samaan aikaan, mutta jäivät lyhyen välimatkan päähän toisistaan. Tällä heidän välillään olevalla paikalla viruivat murhattujen miesten ja kahden kuolleen korppikotkan ruumiit, joita vastapäätä Hans ja minä seisoimme.

"No, pikku Yrjön Poika", puuskutti Dingaan, "sinä olet hävinnyt vedon, sillä sinä surmasit vain kaksi korppikotkaa viidestä taikataitosi avulla, mikä oli hyvä kylläkin, mutta ei tarpeeksi hyvä. Nyt sinun on maksettava vetosi, kuten minäkin olisin maksanut, jos sinä olisit voittanut."

Sitten hän ojensi kätensä ja antoi kauhean määräyksensä: "Bulala amalongu!" (Surmatkaa valkoiset miehet.) "Surmatkaa heidät yksitellen, jotta näen, osaavatko he kuolla, — kaikki muut paitsi Macumazahn'ia ja pitkää tyttöä, jonka minä pidän."

Muutamat törmäsivät yhtaikaa ja tarttuivat rouva Prinsloo'hon, joka seisoi joukkueen etupäässä.

"Odota hiukan, kuningas", hän huusi, kun assegait kohosivat häntä kohti. "Kuinka tiedät, että veto on menetetty? Hän, jota nimität Macumazahn'iksi, osui viimeiseen lintuun. Sitä olisi etsittävä, ennenkuin meidät surmataan."

"Mitä vanha nainen sanoo?" kysyi Dingaan, ja Halstead käänsi hänen sanansa hitaasti.

"Totta", sanoi Dingaan. "No, nyt minä lähetän hänet etsimään korppikotkaa taivaalta. Tule takaisin sieltä, Lihava, ja ilmoita meille, jos löydät sen."

Sotilaat kohottivat assegainsa, odottaen kuninkaan sanaa. Minä olin katsovinani maahan ja sormielin pyssyni liipasinta, lujasti päättäen, että, jos hän sen sanan lausuisi, se olisi hänen viimeisensä. Hans silmäili ylöspäin — luullakseni välttääkseen kuoleman näkemistä, — sitten hän äkkiä päästi villin kiljahduksen, joka sai jokaisen, myöskin tuomitut, kääntämään silmänsä häneen. Hän osoitti taivaalle, ja he katselivat nähdäkseen, mitä hän osoitti.

Nyt he sen näkivät. Kaukaa, kaukaa rajattomasta sinimerestä ilmestyi pieni täplä, jonka hänen tarkka silmänsä oli jo huomannut. Tämä täplä laajeni laajenemistaan laskeutuessaan peloittavalla ja yhä kasvavalla nopeudella.

Se oli kuningaskotka, joka putosi taivaalta — kuolleena!

Alas se tuli rouva Prinsloon ja pyövelien väliin, temmaisten yhdeltä heistä kohollaan olevan assegain ja paiskaten sen maahan. Alas se tuli ja makasi siinä pelkkänä liha- ja höyhenkasana.

"Oi, Dingaan", sanoin sitä seuranneen syvän hiljaisuuden vallitessa, "näyttää siltä, että vedon olen voittanut minä, etkä sinä. Minä surmasin tämän lintujen kuninkaan, mutta ollen kuningas se halusi kuolla ylhäällä korkeudessa yksinään, siinä kaikki."

Dingaan epäröi, sillä hän ei halunnut säästää buureja, ja minä, huomatessani hänen epäröintinsä, kohotin hiukan pyssyäni. Kenties hän näki sen tai kenties hänen kunniantuntonsa — sellaisena kuin hän sen sanan ymmärsi — voitti hänen verenhimonsa. Joka tapauksessa hän sanoi yhdelle neuvosmiehistään:

"Tutki tämän korppikotkan ruumista ja katso, onko siinä kuulan reikä."

Mies totteli, tunnustellen luu- ja lihakasaa. Hyväksi onneksi hän löysi, ei reikää — sillä se oli hävinnyt lihakudosten yleisesti tuhoutuessa, — vaan itse kuulan, joka lävistettyään paksun ruumiin alhaalta ylös asti oli pysähtynyt kovaan nahkaan aivan selkärangan lähelle siinä kohdassa, missä pitkä punainen kaula sukeltaa esiin siipien välistä. Hän kaivoi sen esiin ja piti sitä kaikkien nähtävänä.

"Macumazahn on voittanut vetonsa", sanoi Dingaan. "Hänen taikataitonsa on voittanut, vaikkakin vain nipin näpin. Macumazahn, ota nämä buurit, ne ovat sinun, ja lähde heidän kanssaan maastani."

XV Luku.

RETIEF PYYTÄÄ SUOSIONOSOITUSTA.

Silloin tällöin saavumme vaivaloisella matkallamme elämän läpi pieniin keitaisiin, jotka tarjoavat meille melkein täydellisen onnen. Ne ovat jalokivien tavoin siroitettuina pitkin ajan orjantappuraista erämaata. Toisinaan nämä ovat pelkän aistillisen tyydytyksen hetkiä. Toisinaan ne tekee kauniiksi olemuksemme henkisistä hetteistä pursuava vesi, kuten niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin voimakas käsi näyttää aikovan temmata syrjään elämän aineellisen verhon, ja me tunnemme sisimmässämme Jumalan läsnäolon ja lohdutuksen, hänen ohjatessaan askeleitamme siihen sanomattomaan päämäärään, joka on Hän itse. Toisinaan kuitenkin nämä kaikki, fyysillinen tyydytys ja jumalallinen sekä inhimillinen rakkaus, ovat sulautuneet kokonaisuudeksi kuten sielu ja ruumis, ja me voimme sanoa: "Nyt tiedän, mitä ilo on."

Sellainen hetki tuli minulle tuon päivän iltana, jolloin voitin vetoni Dingaanin kanssa, kun tusinan ihmisen henki oli asetettu minun kylmäverisyyteni ja ampumataitoni varaan. Nämä ominaisuuteni eivät pettäneetkään minua, vaikka tiesinkin, että ilman hottentotti Hansin saamaa hengen valaistusta niistä ei olisi ollut kerrassaan mitään hyötyä. Kaiken ajatteluni ja kokemukseni jälkeenkään ei koskaan olisi juolahtanut mieleeni, että korppikotkien ihmeelliset silmät näkisivät ruudin välkkeen väliin tunkeutuvasta auringon valosta huolimattakin ja väistäisivät kuolettavaa kuulaa, ennenkuin se saavuttaisi ne.

Sinä iltana olin todellakin sankari pienessä kaavassa. Henri Marais'kin suli ja puhui minulle kuin isä lapselleen, hän, joka aina oli salaisesti tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan, osittain siksi, että olin englantilainen, osittain siksi, että olin kaikki kaikessa hänen tyttärelleen ja hän oli kateellinen, ja osittain siitä syystä, että olin hänen sisarenpoikansa Hernan Pereiran tiellä, jota hän joko rakasti tai pelkäsi tai kumpaakin. Muut heistä, miehet, naiset ja lapset kiittivät ja siunasivat minua kyyneleet silmissä, luvaten juhlallisesti, että, nuoruudestani huolimatta, minä eikä kukaan muu olisin heidän johtajansa siitä lähtien. Kuten saattaa kuvitella, oli rouva Prinsloo innostunein heistä kaikista, — vaikka onkin totta, että hän uskoi menestykseni johtuneen siitä mullikanmaksa-ateriasta ja uinahduksesta, jonka hän oli saanut minut ottamaan.

"Katsokaa häntä", hän sanoi, osoittaen lihavalla sormellaan minun vähäpätöistä persoonaani ja kääntyen perheeseensä päin. "Jos minulla vain olisi sellainen mies tai poika teidän löntysten sijasta, jotka Jumala on minuun sitonut niinkuin kapulan aasintamman kavioihin, olisin onnellinen."

"Jumala teki sen estääkseen sinut potkimasta, vanha rouva", sanoi hänen puolisonsa, tyyni mies, joka näytti omaavan pisteliään huumorin suonen. "Jos hän olisi sitonut toisen kapulan kieleesi, olisin minäkin onnellinen;" jonka jälkeen rouva sivalsi häntä päähän ja lapset juoksivat tiehensä nauraa hihittäen. Mutta siunatuin asia kaikista oli keskusteluni Marien kanssa. Se, mitä meidän keskemme sanottiin, voi parhaiten jäädä kunkin mielikuvituksen varaan, koska rakastavaisten puhelu, sellaisissakin olosuhteissa, ei ole mielenkiintoinen muille. Myöskin se tavallaan on liian pyhä toistettavaksi. Yhden lauseen panen paperille kuitenkin, koska myöhempien tapausten valossa tunnen sen sisältäneen ennustuksen eikä lausutun vain sattumasta. Se oli keskustelumme loppupuolella, kun hän ojensi takaisin pistoolin, jonka hänelle muuatta kauheaa tarkoitusta varten olin antanut.

"Kolme kertaa sinä olet pelastanut henkeni, Allan, — kerran Maraisfonteinissa, kerran nälkäkuolemasta, ja nyt Dingaanin käsistä, jonka kosketus olisi merkinnyt kuolemaani. Ihmettelen, tuleeko koskaan minun vuoroni pelastaa sinun henkesi?"

Hän loi katseensa hetkiseksi maahan, sitten kohotti päänsä ja laskien kätensä olkapäälleni lisäsi hitaasti: "Tiedätkö, Allan, luulen sen tapahtuvan — —" ja äkkiä hän kääntyi ja jätti minut lopettamatta lausettaan.

Niinpä siis kaitselmuksen avulla minulle kävi mahdolliseksi pelastaa kaikki nämä kunnioitettavat ihmiset kurjasta ja verisestä kuolemasta. Ja kuitenkin olen usein miettinyt senjälkeen sitä mahdollisuutta, että asiat olisivat käyneet päinvastoin. Jos esimerkiksi tuo kuningaslintu olisi saanut voimia kulkeakseen jonnekin matkan päähän, sensijaan, että se kohosi suoraan ylöspäin kuin peltokana, kuten keuhkoihin haavoitetut linnut usein tekevät, — luultavasti etsiäkseen ilmaa, — olisi se loppujen lopuksi saattanut olla parempi. Silloin olisin varmasti ampunut Dingaanin ja jokainen meistä olisi yhtä varmasti surmattu siihen paikkaan. Mutta jos Dingaan olisi tuona päivänä kuollut, eivät Retief ja hänen kumppaninsa koskaan olisi joutuneet hänen murhattavikseen. Kun luullakseni rauhaarakastava Panda, hänen veljensä, olisi seurannut valtaistuimelle, olisi myöskin luultavasti teurastus Weenen'in luona ja kaikki myöhemmät taistelut jääneet tapahtumatta. Mutta kohtalo oli niin määrännyt, ja mikä minä olen kiistelemään ja utelemaan kohtalon päätöksiä? Epäilemättä nämä tapahtumat oli määrätty tapahtuviksi ja ne tapahtuivatkin aikanaan. Siinä ei ole muuta sanomista.

Aikaisin seuraavana aamuna me kokosimme härkämme, jotka, vaikkakin vielä olivat jaloistaan kipeitä, olivat nyt täysin syötettyjä ja jonkun verran levähtäneitä. Tuntia tai paria myöhemmin aloimme matkamme, sillä Dingaanilta oli tullut sana, että meidän oli heti lähdettävä. Myöskin hän lähetti meille oppaita päällikkö Kambulan komennuksessa näyttämään meille tietä Natal'iin.

Söin sinä päivänä aamiaista kunnianarvoisan mr Owen'in ja hänen väkensä kanssa, koettaen taivuttaa hänet lähtemään pois kanssamme, koska en pitänyt Zulumaata turvallisena paikkana valkoisille naisille ja lapsille. Tehtäväni ei johtanut hedelmälliseen tulokseen. Mrs Hulley, poissaolevan tulkin vainio, jolla oli kolme pienokaista, miss Owen ja palvelija, Jane Williams olivat kaikki kylläkin halukkaita noudattamaan ehdotustani. Mutta mr ja mrs Owen, joissa hehkui oikea lähetyssaarnaajien innostus, eivät tahtoneet kuulla asiasta puhuttavan. He sanoivat, että Jumala suojelisi heitä. He olivat olleet maassa vain muutamia viikkoja ja olisi sekä raukkamaista että petturimaista paeta. Retiefin murhaamisen jälkeen he muuttivat mieltään — varsin vähäpätöinen moite heille — ja pakenivat yhtä nopeasti kuin muutkin.

Kerroin mr Owen'ille, kuinka vähällä olin ampua Dingaanin, jossa tapauksessa he olisivat kaikki saaneet surmansa meidän kanssamme. Tämä uutinen pelästytti häntä suuresti. Hän piti minulle ankaran saarnan verenhimoisuuden ja kostonhalun synnillisyydestä. Huomatessani niinollen, että me katselimme asioita eri näkökannalta ja että oli hyödytöntä tuhlata sanoja todistelemiseen, lausuin hyvästi ja toivotin onnea hänelle ja hänen väelleen ja lähdin kulkemaan tietäni, vähintäkään aavistamatta, kuinka pian uudelleen tapaisimme toisemme.

Tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle. Kulkien ohi tuon kirotun Hloma Amabutu'n kukkulan, missä näin muutamia kylläisiä korppikotkia kivillä makaamassa, saavuimme Suuren Kraalin portille. Täällä näin hämmästyksekseni Dingaanin muutamien neuvosmiestensä ja aseellisen yli satamiehisen vartioston ympäröimänä istumassa kahden suuren maitopuun varjossa. Peläten petosta pysäytin vaunut ja neuvoin buureja lataamaan pyssynsä sekä olemaan valmiit pahimman varalta. Suunnilleen minuuttia myöhemmin nuori Thomas Halstead saapui ilmoittaen, että Dingaan halusi puhutella meitä. Kysyin häneltä, merkitsikö se sitä, että meidät aiottiin surmata. Hän vastasi: "Ei, te olette aivan turvattuja." Kuningas oli saanut joitakin uutisia, jotka olivat saattaneet hänet hyvälle tuulelle valkoisia kohtaan, ja hän halusi lausua meille jäähyväiset, siinä kaikki.

Me jatkoimme siis rohkeasti matkaamme sinne, missä Dingaan oli, ja pysäytettyämme vaunumme menimme yhtenä miehenä hänen luoksensa. Hän tervehti meitä varsin ystävällisesti ja ojensi vielä lihavan kätensä puristettavakseni.

"Macumazahn", hän sanoi, "vaikka se minulle maksoikin useita härkiä, olen iloinen, että taikavoimasi eilen teki sinusta voittajan. Jollei niin olisi käynyt, olisin surmannut kaikki nämä ystäväsi, mikä olisi aiheuttanut sodan minun ja amaboona'in välillä. No, tänä aamuna olen saanut tietää, että nämä amaboonat aikovat lähettää minun luokseni ystävällisen lähetystön erään suuren päällikkönsä johtamana, ja luulen sinun tapaavan heidät tiellä. Annan sentähden tehtäväksesi ilmoittaa heille, että he voivat pelotta jatkaa matkaansa, sillä minä otan heidät hyvin vastaan ja kuuntelen kaikkea, mitä heillä on sanottavaa."

Vastasin tekeväni sen.

"Hyvä", hän vastasi. "Aion lähettää mukaasi kaksitoista härkää, kuusi niistä sinun ravinnoksesi matkalla ja kuusi lahjaksi amaboonain lähetystölle. Myöskin annan päällikölleni Kambulalle tehtäväksi saattaa teidät turvallisesti Tugela-joen yli."

Kiitin häntä ja käännyin lähteäkseni, kun hänen silmänsä äkkiä kiintyivät Marie'en, joka — tyhmästi kylläkin — käytti tilaisuutta tullakseen toisten joukosta luokseni puhumaan jostakin, — en muista, mistä.

"Macumazahn, onko tämä se tyttö, josta puhuit minulle?" kysyi Dingaan; "hän, jonka aiot naida?"

"On", vastasin.

"Kautta paholaisen pään", hän huudahti, "hän on hyvin kaunis. Etkö tahdo lahjoittaa häntä minulle, Macumazahn?"

"En, sillä hän ei ole omani, jotta voisin antaa hänet", vastasin.

"No sitten, Macumazahn, annan sinulle hänestä sata härkää, mikä on kuninkaallisen vaimon hinta, ja lisäksi vielä kymmenen Zulumaan kauneinta tyttöä."

Vastasin, että se ei käynyt päinsä.

Nyt kuningas alkoi suuttua.

"Minä otan hänet, tahtoen tai tahtomattasi!" hän sanoi.

"Siinä tapauksessa saat hänet kuolleena, Dingaan", vastasin, "sillä se taikavoima ei ole vielä loppunut, joka tappoi korppikotkat."

Tietysti tarkoitin, että Marie tulisi kuolemaan. Mutta kun zulukielen taitoni oli epätäydellinen, hän ymmärsi sanojen merkinneen, että hän itse tulisi kuolemaan, ja luulen niiden pelästyttäneen häntä. Joka tapauksessa hän sanoi:

"Minähän lupasin sinulle täyden turvallisuuden, jos voittaisit vedon, joten siis hamba gachlé (mene rauhassa). En tahdo saada aikaan mitään riitaa valkoisten kanssa, mutta Macumazahn, sinä olet ensimmäinen heistä, joka on kieltänyt lahjan Dingaanilta. Kuitenkaan en kanna mitään kaunaa sinua kohtaan, ja jos haluat tulla takaisin, olet tervetullut, sillä huomaan, että pienuudestasi huolimatta olet sangen taitava ja että sinulla on oma tahto; tarkoitat myöskin samaa, mitä sanot, ja puhut totta. Vie Yrjön kansalle tieto, että sydämeni on lempeä heitä kohtaan." Sitten hän kääntyi ja lähti pois.

Olin tosiaan iloinen, kun hän oli häipynyt näkyvistämme, sillä nyt tiesin, että olimme turvassa, lukuunottamatta sellaisia onnettomuuksia, jotka saattavat kohdata ketä matkustajaa tahansa villiseuduissa. Tällä hetkellä Dingaan joka tapauksessa tahtoi pysyä hyvissä väleissä buurien kanssa siksi, kunnes oli nähnyt heidän lähetystönsä. Sentähden oli epäiltävää, tokko hän saattaisi itseään heidän kanssaan auttamattomaan riitaan surmaamalla meidät petollisesti matkallamme hänen maansa läpi. Ollen varmoja siitä jatkoimme matkaamme keventynein sydämin, kiittäen taivasta siitä laupeudesta, joka osaksemme oli tullut.

Kun kolmantena päivänä matkallamme lähenimme Tugelaa, tapasimme buurien lähetystön majoittuneena pienen virran varrelle, missä päätimme pysähtyä levähdyttääksemme härkiä ja nauttiaksemme päivällistä. He nukkuivat päivänpaisteessa eivätkä huomanneet meitä ollenkaan ennenkuin olimme aivan heidän edessään, jolloin he, nähdessään zuluvartiostomme, hyppäsivät ylös ja juoksivat etsimään pyssyjään. Sitten vaunumme sukeltautuivat pensaikosta, ja he tuijottivat hämmästyneinä, ihmetellen, kuka näillä seuduilla matkusti.

Huusimme heille hollanniksi, ettei heidän pitäisi olla peloissaan, ja seuraavana hetkenä olimme heidän keskuudessaan. Kun olimme vielä jonkun matkan päässä, osuivat silmäni kookkaaseen, valkopartaiseen mieheen, jonka ulkomuoto tuntui minusta tutulta, ja häntä kohti suuntasin askeleeni, kiinnittämättä huomiotani muihin, joita lienee ollut kuusi tai seitsemän. Pian sain varmuuden, ja käsi ojennettuna menin häntä vastaan, sanoen:

"Hyvää päivää, mynheer Piet Retief. Kuka olisi luullut, että me, jotka niin kaukana ja kauan sitten erosimme, tapaisimme toisemme zulujen maassa?"

Hän tuijotti minuun.

"Kuka se onkaan? Kuka se onkaan? Allemachte! Nytpä tiedän. Pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka ampui hanhia lennosta siellä vanhassa siirtokunnassa. No, minun ei pitäisi olla hämmästynyt, sillä mies, jonka voititte tuossa kilpailussa, on kertonut minulle, että matkustelitte näissä seuduissa. Luulin vain hänen sanoneen, että zulut olivat surmanneet teidät."

"Jos tarkoitatte Hernan Pereiraa", vastasin, "niin missä tapasitte hänet?"

"Tapasin hänet etelämpänä Tugelan varrella kehnoissa olosuhteissa. Mutta hän voi teille tästä kaikesta kertoa itse, sillä olen tuonut hänet mukanani näyttämään meille tietä Dingaanin kraaliin. Missä on Pereira? Lähettäkää Pereira tänne. Haluan puhua hänen kanssaan."

"Tässä olen", vastasi uninen ääni, Pereiran itsensä vihattu ääni, tiheän pensaikon takaa, mihin hän oli nukahtanut. "Mikä on asiana, komendantti? Minä tulen", ja hän kohosi ylös, ojennellen itseään ja haukotellen, juuri kun joukkueeni jäännös tuli paikalle. Kaikista ensiksi hän huomasi Henri Marais'n ja alkoi tervehtiä häntä, sanoen:

"Jumalan kiitos, enoni, te olette turvassa!"

Sitten hänen silmänsä osuivat minuun, enkä luule koskaan nähneeni miehen kasvojen täydellisemmin muuttuvan. Hänen puheensa taukosi, väri katosi hänen poskiltaan, jättäen ne kellertäviksi, mikä on ominaista portugalilaista syntyperää oleville henkilöille; hänen ojennettu kätensä putosi sivulle.

"Allan Quatermain!" hän huudahti. "Minä luulin teidän kuolleen."

"Kuten varmaan olisinkin, mynheer Pereira, kahdesti, jos teidän suunnitelmanne olisivat onnistuneet", vastasin.

"Mitä tarkoitatte, Allan?" yhtyi puheeseen Retief.

"Kerron teille, mitä hän tarkoittaa", huudahti rouva Prinsloo, pudistaen lihavaa nyrkkiään Pereiralle. "Tuo keltainen koira on kahdesti yrittänyt murhata Allanin — Allanin, joka pelasti hänen henkensä ja myöskin meidän. Kerran hän laukaisi häntä kohti eräässä kallionrotkossa, mutta kuula raapaisi vain hänen poskeaan; katsokaa, tuossa näkyy sen jättämä naarmu. Kerran hän taasen ryhtyi salahankkeisiin zulujen kanssa saadakseen hänet hengiltä; hän nimittäin uskotteli Dingaanille hänen olevan pahantekijän ja taikurin, joka tuottaisi kirousta hänen maalleen."

Nyt Retief silmäili Pereiraa.

"Mitä teillä on tähän sanomista?" hän kysyi.

"Mitä minulla on sanomista?" toisti Pereira, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Se minulla vain on sanottavana, että se on vale tai väärinkäsityksestä johtunut. Minä en koskaan missään rotkossa ole ampunut mynheer Allania. Onko otaksuttavaa, että olisin niin tehnyt, kun hän juuri oli hoitamisellaan palauttanut minut takaisin elämään? En koskaan ole zulujen kanssa vehkeillyt hänen henkeään vastaan, mikä samalla olisi merkinnyt enoni ja serkkuni sekä kaikkien heidän seuralaistensa kuolemaa. Olisinko niin hullu, että sellaiseen ryhtyisin?"

"Ette hullu, vaan häikäilemätön", kirkui rouva. "Sanon teille, mynheer Retief, ettei se ole mikään valhe. Kysykää noilta toisilta", hän lisäsi, vedoten kumppaneihinsa, jotka — Marais'ta lukuunottamatta — yhteen ääneen vastasivat:

"Ei, se ei ole vale."

"Hiljaisuutta!" sanoi päällikkö. "No, Allan poikaseni, kertokaahan nyt vaiheistanne."

Kerroin senjälkeen hänelle kaikki, tietystikin jättäen pois yksityisseikat. Sittenkin selostukseni kävi pitkäksi, vaikkakaan se ei näyttänyt kuulijoitani väsyttävän.

"Allemachte!" sanoi Retief, kun olin lopettanut, "tämä on kummallinen juttu, kummallisin, mitä koskaan olen kuullut. Jos se on totta, Hernan Pereira, olisi ansioittenne mukaista asettaa teidät selkä puunrunkoa vasten ja ampua."

"Hyvä Jumala!" hän vastasi. "Tuomitaanko minut sellaisen kertomuksen perusteella, — minut, joka olen viaton mies? Missä ovat todistukset? Tämä englantilainen syyttää minua kaikesta tästä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on ryöstänyt minulta serkkuni rakkauden, jonka kihlattu jo olin. Missä ovat hänen todistajansa?"

"Mitä tulee rotkossa tapahtuneeseen ampumiseen, ei minulla ole muuta todistajaa kuin Jumala, joka teidät näki", vastasin. "Mitä tulee vehkeilyynne minua vastaan zulujen keskuudessa, niin siihen todellakin sattuu olemaan yksi todistaja, päällikkö Kambula, joka neuvosi mukaan oli lähetetty minua vangitsemaan ja joka nyt komentaa saattojoukkuettamme."

"Raakalainen!" huudahti Pereira. "Uskotaanko siihen syytökseen, jonka tällainen raakalainen lausuu valkoista miestä vastaan? Kuka sitäpaitsi kääntää hänen kertomuksensa? Te, mynheer Quatermain, olette meikäläisistä ainoa, joka ymmärtää hänen kieltään — jos ymmärrätte nimittäin, — — ja te olette minun syyttäjäni."

"Se on totta", huomautti Retief. "Sellaista todistajaa ei kuultaisi ilman valantehnyttä tulkkia. Nyt kuunnelkaa. Joukkueen komentajana langetan tuomion. Hernan Pereira, olen tiennyt teidän menneisyydessänne olleen lurjuksen, sillä muistan, kuinka petitte tätä nuorta miestä, Allan Quatermainia, ystävällisessä ampumakilpailussa, jossa olin läsnä. Senjälkeen en kuitenkaan tähän asti ole kuullut teistä mitään, en hyvää enkä pahaa. Tänään tämä Allan Quatermain ja joukko maanmiehiäni tekevät raskaita syytöksiä teitä vastaan, mitkä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kykene todistamaan tai kumoamaan mitään. En voi ratkaista näitä syytöksiä, mikä oma mielipiteeni lieneekin. Luulen, että teidän olisi parasta enonne, Henri Marais'n, kanssa palata trekbuurien luo, missä nämä syytökset voidaan jättää tuomioistuimelle ja ratkaista lain mukaan."

"Siinä tapauksessa hän saa mennä yksin", sanoi rouva Prinsloo. "Hän ei tule meidän kanssamme, sillä me valitsemme kenttäoikeuden ja ammumme hänet, tuon hätähousun, joka jätti meidät kuolemaan nälkään ja myöhemmin koetti surmata pikku Allan Quatermain'in, joka pelasti meidän henkemme." Kuoro hänen takanaan vastasi:

"Niin, niin aivan, me ammumme hänet."

"Hernan Pereira", sanoi Retief, hieroen leveätä otsaansa, "en tiedä, mistä se johtuu, mutta kukaan ei näytä haluavan teitä kumppanikseen. Sanoakseni totuuden en minä itsekään halua. Kuitenkin luulen teidän olevan paremmin turvassa minun seurassani kuin näiden toisten, joita ilmeisesti olette loukannut. Sentähden ehdotan, että jatkatte matkaa meidän kanssamme. Mutta kuulkaa, mies", hän lisäsi ankarasti, "jos huomaan teidän vehkeilevän zulujen keskuudessa meitä vastaan, olette samassa hetkessä kuollut. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän että olen joutunut parjauksen uhriksi", vastasi Pereira. "Kuitenkin on kristityn velvollisuus alistua vääryyksiin, ja sen vuoksi teen niinkuin haluatte. Nämä väärän todistuksen lausujat jätän Jumalan haltuun."

"Ja minä jätän teidät pirulle", huusi rouva Prinsloo, "joka varmaankin teidät ennemmin tai myöhemmin noutaa. Poistukaa näkyvistäni, hätähousu, tai revin hiukset päästänne." Ja hän hyökkäsi Pereiraa kohti läimäyttäen kauhealla vatdoek'illaan — jonka hän veti esiin jostain vaatetuksensa poimusta — häntä kasvoihin, ajaakseen hänet pois, ikäänkuin hän olisi vahingollinen hyönteinen.

No, hän meni — en tiedä, minne, — ja niin ankara oli yleinen mielipide häntä vastaan, ettei luullakseni edes hänen enonsa, Henri Marais, etsinyt Hernania lohduttaakseen häntä.

Kun Pereira oli mennyt, rupesi meidän joukkomme Retief'in joukon kanssa juttusille, ja paljon meillä olikin puhumista. Erittäinkin kiinnitti komentaja Retiefin mielenkiintoa kertomus vedostani Dingaanin kanssa, jonka kautta pelastin kaikkien kumppanieni hengen korppikotkien ampumisella.

"Ei kaikkivaltias Jumala turhaan antanut sinulle taitoa pitää pyssyä niin suorassa", sanoi Retief, kun asia hänelle selvisi. "Kun kuulillasi surmasit ne villilinnut rotkossa, mitä kukaan muu mies ei olisi kyennyt tekemään, muistan silloin ihmetelleeni, miksi sinun piti oleman niin paljon taitavampi meitä muita, jotka olimme niin paljon useampia vuosia harjoitelleet. Nyt sen ymmärrän. Kaikkivaltias Jumala ei ole hullu; hän tietää, mitä tekee. Mielelläni toivoisin sinun tulevan kanssani takaisin Dingaanin luo, mutta kun tämä turmeltunut Hernan Pereira on seurassani, on kenties parempi, että jäät pois. Kerrohan nyt minulle Dingaanista. Aikooko hän surmata meidät?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä luullakseni", vastasin, "sillä ensin hän tahtoo saada tietää kaiken buureista. Älkää kuitenkaan liikoja luottako häneen, vaikka hän puhuukin teille lempeästi. Muistakaa, että jos en olisi osunut kolmanteen korppikotkaan, olisi meidät kaikki heti tapettu. Ja, jos tahdotte menetellä viisaasti, pitäkää silmällä Hernan Pereiraa."

"Tämän kaiken teen, erittäinkin viimeksimainitun; ja nyt meidän on jatkettava. Seis! Tulkaahan tänne, Henri Marais; minulla on teille sana sanottavana. Ymmärrän, että tämä pieni englantilainen, Allan Quatermain, joka vastaa sataa isompaa miestä, rakastaa tytärtänne, jonka hengen hän kerta toisensa jälkeen on pelastanut, ja että tyttärenne rakastaa häntä. Miksi ette sitten salli heidän kunniallisesti mennä naimisiin?"

"Koska Jumalan edessä olen vannonut antavani hänet toiselle miehelle, sisareni pojalle Hernan Pereiralle, jota jokainen solvaa", vastasi Marais vihoissaan. "Siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, tämä vala pysyy voimassa."

"Oho!" sanoi Retief. "Olette siis luvannut karitsanne tälle hyenalle, niinkö? No, katsokaa, ettei hän riko teidän luitanne ja tyttärenne tai mahdollisesti muutamien muiden myös. Miksi Jumala muutamille asettaa madon aivoihin, kuten villipedoille, jolloin tämä mato saa heidät aina juoksemaan väärää tietä? Minä en tosiaankaan tiedä; mutta te Henri Marais, joka olette hyvin uskonnollinen, voitte miettiä asiaa ja ilmoittaa vastauksenne, kun ensi kerran tapaamme. No, tämä tyttärenne on pian täysi-ikäinen, ja sitten minä, — koska olen käskynhaltijana siellä, minne hän on menossa, — pidän huolen siitä, että hän saa sen miehen, jonka kanssa hän haluaa mennä avioliittoon, välittämättä siitä, mitä te sanotte, Henri Marais. Voi, hyvä Jumala! Toivoisinpa vain, että se tyttö, jota hän rakastaa, olisi minun tyttäreni. Mies, joka käyttää ampumataitoaan niin hyvään tarkoitukseen, saakoon myös palkkion vaivoistaan." Ja puhjeten tavalliseen leveään, sydämelliseen nauruunsa hän lähti hevosensa luo.

Tämän kohtauksen jälkeisenä aamuna kahlasimme Tugela-joen poikki ja astuimme alueelle, jonka nimi nykyään on Natal. Kahden päivän vaelluksen jälkeen läpi tämän kauniin seudun saavuimme muutamille kukkuloille, joiden nimi muistaakseni oli Pakadi, — tai lieneekö jonkun siellä asustavan päällikön nimi ollut Pakadi, en sitä varmasti muista. Kuljettuamme näiden kukkuloiden yli tapasimme niiden toisella puolella — kuten Retief oli meille vakuuttanutkin — suuren joukkueen trek-buureja, jotka parhaillaan valtasivat asuttavakseen Bushman-joen tämänpuolista maata, aavistamatta ollenkaan, ihmisparat, että kohtalo oli useille heistä määrännyt sen hautapaikaksi. Nykyään ja kaikkina tulevina aikoina on ja tulee olemaan sen paikan nimenä Weenen eli Itkupaikka, koska nämä uutisasukkaat siellä Dingaanin toimesta murhattiin muutamia viikkoja myöhemmin nyt puheenaolevasta ajasta.

Vaikka paikka olikin kaunis, ei se kuitenkaan syystä tai toisesta ollut oikein mieleiseni ja niinpä — ajatellen lähestyvää avioliittoani Marien kanssa — aloin ratsun selässä, jonka eräältä buurilta olin ostanut, tutkia ympäristössä olevaa seutua. Tarkoitukseni oli etsiä kappale hedelmällistä maata, mihin naimisiin mentyämme voisimme asettua asumaan, ja sellaisen paikan löysinkin suuremmitta vaivoitta. Se sijaitsi noin kolmenkymmenen mailin päässä itäänpäin, erään kauniin joen — nykyään tunnettu nimellä Mooi River — mutkassa.

Tähän mutkaan sisältyi noin kolmekymmentä tuhatta acre'a erittäin hedelmällistä, alavaa maata, joka oli melkein puutonta ja rehevän ruohon peittämää sekä harvinaisen riistarikasta. Sen toisessa päässä kohosi tasahuippuinen kukkula, jonka harjalta — kumma kyllä — juoksi vuolas vesivirta, joka sai alkunsa voimakkaasti pulppuavasta lähteestä. Puolivälissä tämän kukkulan itäisellä rinteellä oli virran kostuttama useita acreja laaja tasanko, joka oli melkein soveliaimpia asuinrakennuksen paikkoja, mitä koko Etelä-Afrikassa tunnen. Tänne päätin rakentaa asuntomme ja täällä aioin rikastua kasvattamalla suuria karjalaumoja. Selitykseksi mainittakoon, että tämä paikka kerran oli — kuten vanhojen kraalien jäännökset osoittivat — kuulunut eräälle kafferiheimolle, jonka zulukuningas Chaka oli surmannut sukupuuttoon, joten se nyt siis oli vapaa asuttavaksi.

Koska siellä oli maata enemmän kuin meidän oli mahdollista ottaa haltuumme, taivutin Henri Marais'n, Prinsloo't ja Meyer'it, joiden kanssa olin matkustanut Delagoasta, käymään mukanani sitä katsomassa. Kun he olivat sen nähneet, vakuuttivat he vastaisuudessa perustavansa kotinsa sinne, mutta toistaiseksi katsoivat turvallisuuden kannalta paremmaksi palata toisten buurien luo. Kafferien avulla, joita seudulla oli jälellä muutamia niistä heimoista, jotka Chaka oli hävittänyt, raivasin noin kahdentoista tuhannen acren suuruisen alueen itselleni ja, valittuani rakennuksen paikan, panin alkuasukkaat siihen rakentamaan karkeata savimökkiä, joka saisi käydä väliaikaisesta asumuksesta. Prinsloot, ja Meyerit myöskin ryhtyivät puuhaamaan samanlaisten mökkien rakentamista melkein omani viereen. Palasin sen jälkeen Marien ja buurien luo.

Seuraavana aamuna paluuni jälkeen leirille Piet Retief ilmestyi sinne viiden tai kuuden seuralaisensa kanssa. Kysyin häneltä, miten hän oli selviytynyt Dingaanista.

"Hyvin kylläkin", hän vastasi. "Ensin kuningas oli hiukan kiukkuinen, väittäen, että me buurit olimme varastaneet kuusi sataa härkää hänen karjastaan. Mutta minä näytin toteen, että sen oli tehnyt päällikkö Sikonyela, joka asuu tuolla Caledon River'in varrella. Hän oli nimittäin pukenut miehensä valkoisten vaatteisiin ja asettanut heidät hevosen selkään sekä myöhemmin ajanut karjaa erään meidän leirimme läpi, jotta näyttäisi siltä kuin me olisimme varkaita. Sitten hän tiedusti, mikä oli käyntini tarkoituksena. Vastasin tulleeni pyytämään lupaa asettua asumaan Tugelan eteläpuolella olevalle seudulle."

"Tuo takaisin karjani, jonka sanot Sikonyelan varastaneen — hän sanoi, — niin puhumme lähemmin tästä maa-alasta. — Tähän suostuin ja pian senjälkeen jätin kraalin."

"Miten menettelitte Hernan Pereiran suhteen?" kysyin.

"Menettelin seuraavasti, Allan. Ollessani Umgungundhlovussa otin selvän sen kertomuksesi todenperäisyydestä, että hän oli vehkeillyt saadakseen zulut surmaamaan sinut muka taikurina."

"Ja mitä saitte selville?"

"Sain tietää sen olleen totta, sillä Dingaan itse kertoi sen minulle. Lähetin hakemaan Pereiraa ja käsikin hänen poistua leiristäni sekä ilmoitin samalla, että, jos hän palaisi takaisin buurien joukkoon, asetettaisiin hänet syytteeseen murhayrityksestä. Hän ei sanonut mitään, vaan lähti."

"Minne hän meni?"

"Dingaan antoi hänelle asuinpaikan aivan kraalinsa ulkopuolella. Kuningas sanoi itselleen olevan hänestä hyötyä, koska hän osasi korjata pyssyjä ja opettaa hänen sotilaitaan niillä ampumaan. Siellä hän luullakseni myöskin pysyy, vaikkakin hän kenties oli ajatellut viisaammaksi laittautua tiehensä. Joka tapauksessa olen varma, ettei hän täällä tule tuottamaan ikävyyksiä sinulle eikä kenellekään muulle."

"Ei tietenkään, mutta hän saattaa tuottaa ikävyyksiä siellä", sanoin epäilevästi. "Mitä tarkoitat, Allan?"

"En oikein tiedä, mutta hän on mustasydäminen ja petturi luonteeltaan, ja tavalla tai toisella hän tulee tuottamaan murhetta. Tai luuletteko esimerkiksi, että hän rakastaa teitä senjälkeen, kun olette ajanut hänet tiehensä kuin varkaan?"

Retief kohautti olkapäitään ja nauroi, kun hän vastasi:

"Aion siinä suhteessa olla huoleton. Mitä hyödyttää vaivata päätään sellaisen kurjan olion ajattelemisella? Ja nyt, Allan, minulla on jotain kysyttävää sinulta. Oletko jo mennyt naimisiin?"

"Ei, eikä se voi tapahtua ennenkuin viiden viikon kuluttua, jolloin Marie tulee täysi-ikäiseksi. Hänen isänsä on yhä sitä mieltä, että hänen valansa sitoo häntä, ja minä olen luvannut, etten ota hänen tytärtään sitä ennen."

"Niinkö tosiaankin, Allan? Luulen että Henri Marais on vähämielinen, tai muuten hänen kirottu sisarenpoikansa, Hernan, on lumonnut hänet kuten käärme linnun. Kuitenkin luulen lain olevan hänen puolellaan, ja koska olen päällikkö, en voi neuvoa ketään rikkomaan lakia. Kuulehan siis. Sinulla ei ole mitään hyötyä siitä, että jäät tänne katselemaan kypsää persikkaa, jota et saa poimia, sillä se tekee vain vatsan kipeäksi. Siksi on sinulle parasta, että lähdet mukaani noutamaan sitä karjaa Sikonyelalta, sillä olen seurastasi oleva erittäin iloinen. Myöhemmin toivon sinun myöskin palaavan kanssani Zulumaahan, kun menen pyytämään lupaa saada asuttavakseni koko tämän alueen."

"Mitä sitten naimisiin menostani?" kysyin peloissani.

"Oh, vakuutan, että voit mennä naimisiin ennen lähtöämme. Tahi jollei, niin ainakin palattuamme. Kuulehan nyt, älä petä minua tässä asiassa, Allan. Meistä ei kukaan muu osaa puhua zulukieltä kuin sinä, joka olet näihin alkuasukkaiden kieliin yhtä kotiutunut kuin sorsa veteen, ja minä haluan sinua tulkikseni Dingaanin luona. Myöskin kuningas erityisesti pyysi, että sinä tulisit mukaani, kun toisin karjaa, josta päättäen hän näyttää suuresti mieltyneen sinuun. Hän sanoi, että sinä kääntäisit hänen sanansa tunnontarkasti, jotavastoin hän ei voinut luottaa siihen poikaan, joka hänen luonaan toimi hollannin ja englannin kielen tulkkina. Niinkuin näet, autat minua paljon tässä tärkeässä asiassa, jos tulet mukaani."

Epäröin vieläkin, sillä jonkinlainen pelko tulevaisuudesta painoi raskaasti sydäntäni, varoittaen minua tämän retken suhteen.

"Allemachte!" sanoi Retief harmistuneena, "jos et tahdo luvata minulle tätä suosionosoitusta, niin jättäkäämme tämä asia. Tai tahdotko siitä itsellesi palkkion? Jos niin on, voin ainoastaan luvata kaksikymmentä tuhatta acrea parasta maata koko seudulla, niin pian kuin sen saamme."

"Ei, mynheer Retief", vastasin, "ei ole kysymys palkkiosta. Mitä muuten maahan tulee, olen jo raivannut itselleni farmin joen rannalle noin kolmekymmentä mailia tästä itään. Syy on se, etten haluaisi jättää Marieta yksin, koska hänen isänsä saattaisi ryhtyä joihinkin vehkeilyihin minua vastaan."

"No, jos sinulla ei muuta pelkäämistä ole, Allan, voin pian järjestää asiat. Annan määräyksen lähetyssaarnaaja Celliers'ille ettei hän saa vihkiä Marie Marais'ta kenenkään muun kanssa kuin sinun, ei sittenkään, vaikka Marie itse pyytäisi. Myöskin annan määräyksen, että, jos Pereira tulisi leirille, hänet on pidätettävä siksi kunnes palaan häntä kuulustelemaan. Vihdoin minä päällikkönä nimitän Henri Marais'n yhdeksi niistä, joiden on meitä seurattava, joten hän ei kykene vehkeilemään sinua vastaan. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Olen", vastasin niin iloisesti kuin saatoin, vaikka tunsinkin itseni kaikkea muuta kuin iloiseksi, ja sitten me erosimme, sillä päällikkö Retief'illä oli tietystikin paljon hommaamista.

Menin suoraa päätä Marien luo kertomaan, mitä olin luvannut. Hiukan minua kummastutti, kun hän vastasi, että minä hänen mielestään olin menetellyt viisaasti.

"Jos jäisit tänne", hän jatkoi, "saattaisi kenties uudelleen syntyä kinastusta sinun ja isäni välillä, mikä saattaisi myöhemmin vaikuttaa katkeroittavasti. Sitäpaitsi, rakkaani, olisi harkitsematonta sinun vastustaa päällikkö Retiefiä, josta tulee vaikutusvaltainen mies tällä paikkakunnalla ja joka on kovin kiintynyt sinuun. Loppujen lopuksi me, Allan, joudumme toisistamme erilleen vain joksikin ajaksi, jonka jälkeen koko lopun elämämme saamme viettää yhdessä. Mitä minuun tulee, ei sinun tarvitse olla peloissasi, sillä tiedäthän, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi — en edes pelastaakseni itseni kuolemasta."

Jätin hänet jonkunverran rohkaistuna, tuntien hänen terveen arvostelukykynsä, ja lähdin varustautumaan retkelleni Sikonyeala'n alueelle.

Koko tämän keskusteluni Retief'in kanssa olen täydellisenä merkinnyt paperille, niin tarkoin kuin voin sen muistaa, sen kohtalokkaiden seurausten tähden. Oi, kunpa olisin voinut edeltäpäin aavistaa! Kunpa vain olisin voinut aavistaa!

XVI Luku.

NEUVOTTELU.

Kahta päivää myöhemmin lähdimme etsimään Dingaanin karjaa. Meitä oli kuusi- tai seitsemänkymmentä miestä hyvissä asevarustuksissa ja ratsain. Mukanamme seurasi kaksi Dingaanin päällikköä ja joukko zuluja — noin sata miestä kenties — joiden piti ajaa karjaa edellään, jos sen löytäisimme. Koska osasin puhua heidän kieltään, olin enemmän tai vähemmän tämän zulujoukkueen kanssa vuorovaikutuksessa ja osasin tehdä itseni erittäin tarpeelliseksi tässä ominaisuudessani. Sitäpaitsi minä tämän kuukauden verran kestäneen poissaolomme aikana yhtämittaisen keskustelun kautta täydensin huomattavasti tietojani heidän kauniissa, mutta vaikeassa kielessään.

Ei ole tarkoitukseni kirjoittaa tämän retken yksityiskohtia, sillä sen varrella ei tapahtunut yhtään taistelua eikä muutakaan erikoisempaa. Me saavuimme määräaikana Sikonyela'n luo ja selitimme asiamme. Kun hän näki, kuinka mieslukuisa ja hyvin asestettu joukko me olimme ja että takanamme oli koko voimakas zuluarmeija, tuo viekas vanha lurjus katsoi parhaaksi luovuttaa karjan muitta mutkitta ja sen lisäksi vielä hevoset, jotka hän buureilta oli anastanut. Saatuamme karjan jätimme sen zulupäällikköjen haltuun, kehoittaen heitä kuljettamaan sen huolellisesti Umgungundhlovuun. Retief lähetti näiden miesten mukana tiedon, että hän omalta osaltaan täytettyään sopimuksen odottaisi Dingaania niin pian kuin mahdollista sopimaan maa-alueesta.

Kun olimme tämän puuhan päättäneet, otti Retief minut ja joukon buureja mukaansa toisten muuttaneiden hollantilaisten ryhmiä katsomaan, jotka olivat Drakensbergin ympäristössä, missä nykyään on Transvaal. Tämä vaati pitkän ajan, kun nämä buurit olivat laajalti hajaantuneet ja meidän oli joka leiriin jäätävä muutamiksi päiviksi, jolloin Retief selitti kaikki asiat niiden johtajille. Myöskin hän antoi heille määräyksen tulla Nataliin sekä olla valmiit kansoittamaan sen heti, kun hän oli saanut Dingaanilta aluetta koskevan mahdollisen luovutuksen. Useimmat heistä lähtivät heti liikkeelle, vaikka kateus eri päällikköjen kesken saattoi jotkut, onneksi itselleen, pysymään vuorten takimmaisella puolella.

Vihdoin me saatuamme kaiken järjestykseen ratsastimme pois ja saavuimme Bushman River'in leirille eräänä lauantai-iltapäivänä. Täällä oli ilokseni kaikki hyvin. Hernan Pereirasta ei ollut mitään kuulunut, ja zulut taasen — jos luoksemme tulleista läheteistä saattoi päättää — näyttivät olevan ystävällisiä. Marie myöskin oli nyt kokonaan tointunut niistä kauhuista ja rasituksista, joita hän oli kokenut. Koskaan ei hän silmissäni ollut näyttänyt niin suloiselta ja kauniilta kuin tervehtiessään minua, puettuna yksinkertaiseen mutta ihastuttavaan pukuun, johon hän kankaan oli ostanut eräältä kauppiaalta, joka tuli leirille Durban'ista. Sitäpaitsi luulen muunkin syyn vaikuttaneen tämän muutoksen, sillä sarastavan onnen välke loisti hänen syvistä silmistään.

Päivä, kuten sanottu, oli lauantai, ja maanantaina hän tulisi täysi-ikäiseksi ja saisi vapauden itse määrätä avioliitostaan, sillä sinä päivänä kuoleentuisi lupaus, jonka me hänen isälleen olimme tehneet. Mutta kohtalon kirotusta oikullisuudesta Retief oli juuri tuona maanantaina aamupäivällä päättänyt ratsastaa Zulumaahan toisen kerran käydäkseen Dingaanin luona, ja kunniani vaati minua menemään Retiefin mukana.

"Marie", sanoin, "eikö isäsi sydän pehmene meitä kohtaan niin paljon, että hän sallisi meidän mennä naimisiin jo huomenna, jotta saisimme viettää yhdessä muutamia tunteja ennenkuin eroamme?"

"En tiedä, rakkaani", hän vastasi punastuen, "sillä tässä asiassa hän on erittäin kova ja järkähtämätön. Tiedätkö, että koko poissaolosi aikana hän ei kertaakaan maininnut nimeäsi, ja, jos joku muu sen lausui, hän nousi ylös ja poistui!"

"Se on ikävää", sanoin. "Mutta voimmehan kuitenkin koettaa, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Tietysti, tietysti, Allan, minulla ei ole mitään sitä vastaan; olen aivan sairas sentähden, että olen niin lähellä sinua ja kuitenkin niin kaukana. Mutta miten sitten menettelisimme?"

"Luulen, että pyydämme päällikkö Retiefiä ja rouva Prinsloo'ta puhumaan puolestamme, Marie. Menkäämme heitä etsimään."

Hän nyökkäsi päätään ja käsi kädessä me kävelimme buurien keskitse, jotka nyhkäisivät toinen toisiaan ja nauroivat meille, kun me suuntasimme askeleemme sinne, missä vanha rouva istui tuolilla vaununsa vieressä kahvia juoden. Muistan, että hänen vatdoek'insa oli levitettynä hänen polvilleen, sillä hänellä oli uusi puku, jota hän varoi tahraamasta.

"No, rakkaani", hän sanoi kovalla äänellään, "oletteko jo naimissa, kun riiputte niin kiinni toisissanne?"

"Ei, täti", vastasin. "Mutta me haluamme päästä naimisiin ja olemme sentähden tulleet teidän luoksenne saadaksemme apua."

"Sitä olen täydestä sydämestäni halukas teille antamaan, vaikka totta puhuen, nuoret ystävät, minä teidän iällänne olisin tällaisessa tapauksessa kernaimmin auttanut itse itseäni, kuten aikaisemmin olen teille puhunut. Mikä sitten, Herran nimessä, tekee avioliiton Jumalan silmissä päteväksi? Se, että mies ja nainen kaiken kansan edessä julistavat itsensä aviomieheksi ja -vaimoksi ja sellaisina elävät. Pappi ja hänen höpisemisensä ovat sangen hyviä, jos ne ovat saatavissa, mutta avioliitto solmitaan käden ojentamisella eikä asettamalla sormus käteen, se solmitaan kahden uskollisen sydämen keskeisellä valalla eikä sanoilla, jotka luetaan kirjasta. Tämä on kuitenkin rohkeata puhetta, mistä joku arvoisa saarnamies minua moittisi, sillä, jos te nuoret ihmiset toimisitte sen mukaan ja vaikka niin solmittu liitto lain mukaan olisikin pitävä, miten kävisi hänen palkkionsa? Lähtekäämme etsimään päällikköä kuullaksemme, mitä hänellä on sanomista. Allan, vetäkää minut ylös tästä tuolista, missä minä — jos oman pääni saisin pitää — niin paljon matkustelemisen jälkeen mielelläni istuisin siksi, kunnes katto olisi rakennettu pääni yläpuolelle, ja lopun osan elämääni."

Minä tein työtä käskettyä, mikä ei ollut aivan helppoa, ja me lähdimme etsimään Retief'iä.

Sillä hetkellä hän seisoi yksin, katsellen kahta vaunua, jotka juuri olivat lähteneet. Niissä oli hänen vaimonsa muiden hänen perheensä jäsenien kanssa ja muutamia ystäviä, jotka hän mynheer Smit'in huolenpitoon uskottuina lähetti Doornkop nimiselle paikalle, joka sijaitsi noin viidentoista mailin etäisyydessä. Tänne Doornkop'iin hän jo oli rakennuttanut yksinkertaisen talon, tai pikemmin hökkelin, rouva Retiefin käytettäväksi, ajatellen, että tämän olisi mukavampi ja kenties turvallisempi oleskella siellä hänen poissaollessaan kuin taajaväkisellä leiripaikalla vaunussa.

"Allemachte, Allan!" hän sanoi, huomatessaan minut. "Sydämeni on sairas; en tiedä, miksi. Kun juuri äsken suutelin vanhaa vaimoani jäähyväisiksi, tuntui siltä kuin en koskaan enään näkisi häntä, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Toivoisin, että olisimme kaikki jo onnellisesti palanneet Dingaanin luota. Mutta koetan päästä tapaamaan vaimoani huomenna, koska emme lähde ennen maanantaita. Mitä sinä, Allan, tämän mooi mesje'si kanssa haluat?" — ja hän osoitti solakkaa Marie'ta.

"Mitä muuta kukaan mies haluaisi kuin päästä naimisiin hänen kanssaan?" puuttui puheeseen rouva Prinsloo. "No päällikkö, kuulkaa nyt, kun kerron, miten asiat ovat."

"Erinomaista, mutta olkaa lyhytsanainen, sillä minulla ei ole paljon aikaa tuhlattavana."

Hän myöntyi, mutta ei voi sanoa, että hän oli lyhytsanainen.

Kun tuo vanha nainen vihdoin hengästyneenä pysähtyi, sanoi Retief:

"Ymmärrän kaikki. Ei ole ensinkään tarpeellista teidän nuorten selittää asiaa. Lähdemme nyt etsimään Henri Marais'ta ja, jos hän ei ole hullumpi kuin tavallisesti, koetamme puhua hänelle järkeä."

Sitten lähdimme Marais'n vaunun luo, joka oli rivin päässä, ja tapasimme hänet istumassa aisapuulla leikellen tupakkaa taskuveitsellään.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi, sillä minun paluuni jälkeen emme olleet toisiamme tavanneet. "Onko sinulla ollut hauska matka?"

Aioin juuri vastata, kun Retief puuttui puheeseen malttamattomasti:

"Kas niin, Henri, emme ole tulleet puhelemaan Allanin matkasta, vaan hänen avioliitostaan, mikä on tärkeämpää. Hän ratsastaa maanantaina mukanani Zulumaahan, kuten tekin, ja haluaa naida tyttärenne huomenna, sunnuntaina, mikä on siihen tarkoitukseen erittäin sovelias päivä."

"Se on rukoilemista, eikä avioliiton solmimista varten", selitti Marais jurosti. "Sitäpaitsi Marie ei tule täysi-ikäiseksi ennen maanantaita, ja siihen asti vala, jonka Jumalalle vannoin, pysyy voimassa."

"Tuossa saatte valastanne!" huudahti rouva Prinsloo, läimäyttäen kauhealla räsyllään — vatdoek'illa — häntä kasvoihin. "Kuinka paljon luulette Jumalan välittävän siitä, mitä hulluudessanne vannoitte tuolle hätähousulle, sisarenpojallenne? Pitäkää varanne, Henri Marais, ettei Jumala kallisarvoisesta valastanne valmista kiveä, johon iskette päänne puhki kuin pähkinän kuoren."

"Tukkikaa, akka, lörpöttelevä suunne", sanoi Marais vihoissaan. "Pitääkö minun kuunnella teidän neuvojanne velvollisuudestani omaatuntoani ja tytärtäni kohtaan?"

"Tietysti teidän pitää, jos ette itse kykene sitä itsellenne selvittämään", alkoi rouva, asettaen kätensä lanteilleen.

Mutta Retief työnsi hänet sivuun ja sanoi:

"Ei tässä mitään riitelemistä ole. Teidän käyttäytymisenne, Henri Marais, näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan on häpeä. Sallitteko heidän huomenna mennä naimisiin vai ettekö?"

"En, en salli. Lain mukaan minulla on määräysvalta tyttäreeni nähden siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, ja minä kieltäydyn sallimasta hänen avioliittoaan kirotun englantilaisen kanssa. Sitäpaitsi pastori Celliers on poissa, joten ei ole ketään heitä vihkimään."

"Puhutte kummallisia sanoja, mynheer Marais", sanoi Retief tyynesti, "erittäinkin kun muistelen kaikkea, mitä tämä kirottu englantilainen on tehnyt teidän ja omaistenne hyväksi, sillä olen kuullut aivan seikkaperäisesti koko jutun, vaikkakaan en häneltä itseltään. No, kuulkaa siis. Te olette vedonnut lakiin, ja päällikkönä minun on hyväksyttävä vetoamisenne. Mutta huomisiltana kello kahdentoista jälkeen laki — omien sanojenne mukaan — lakkaa sitomasta tytärtänne. Maanantaiaamuna siis, ellei pappia ole leirissä ja he haluavat mennä naimisiin, minä päällikkönä vihin heidät kaikkien nähden, kuten minulla on valta tehdä."

Silloin Marais sai raivokohtauksen, mikä oli hänen luonteelleen ominaista ja mielestäni osoitti, ettei hän koskaan ollut aivan tervejärkinen. Kummallista kyllä, hän kohdisti raivonsa Marie-parkaan. Hän kirosi tätä kauheasti, koska tämä oli vastustanut hänen tahtoaan ja kieltäytynyt menemästä naimisiin Hernan Pereiran kanssa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään tyttärelleen onnettomuutta sekä toivotti, ettei tämä koskaan synnyttäisi lasta, ja, jos synnyttäisikin, että tämä lapsi kuolisi; vielä hän lausui paljon muutakin, mikä on liian epämiellyttävää mainittavaksi.

Tuijotimme häneen hämmästyneinä, ja luulenpa, että jos hän olisi ollut joku muu mies kuin kihlattuni isä, olisin sivaltanut häntä korville. Huomasin, kuinka Retief nosti kätensä tehdäkseen niin, mutta laski sen jälleen alas, mutisten: "Olkoon. Hän on pirun riivaama."

Vihdoinkin Marais lakkasi — ei, luullakseni, sanojen puutteessa, vaan väsymyksen tähden — ja seisoi edessämme, pitkä vartalo vapisten ja ohuet kasvot kouristuksen tapaisesti nytkähdellen. Silloin Marie, jonka pää tämän myrskyn aikana oli painunut alas, kohotti sen ylös jälleen ja näin hänen silmiensä salamoivan ja hänen kasvojensa olevan aivan valkoiset.

"Sinä olet isäni", hän sanoi matalalla äänellä, "ja sentähden minun on alistuttava kaikkeen mitä katsot sopivaksi minulle sanoa. Sitäpaitsi luulen olevan todennäköistä, että toivottamasi onnettomuus kohtaa minua, sillä saatana on aina valmiina täyttämään hänelle osoitettuja toivomuksia. Mutta jos niinkin käy, olen varma, että tämä onnettomuus kimpoaa takaisin omaan päähäsi. Me tulemme kumpikin saamaan ansioittemme mukaisen tuomion, kenties aivan piakkoin, ja samaten myös sisarenpoikasi Hernan Pereira."

Marais ei vastannut mitään; hänen raivonsa näytti asettuneen. Hän vain istuutui jälleen vaunun aisalle ja jatkoi tupakan leikkelemistä vihoissaan, ikäänkuin hän olisi kiskonut sydäntä viholliselta. Rouva Prinsloo'kin oli hiljaa ja tuijotti häntä, samalla kun hän vatdoek'ia viuhkanaan käyttäen vilvoitteli itseään. Mutta Retief ryhtyi puhumaan.

"Minä ihmettelen, oletteko te, Henri Marais, hullu vaiko ainoastaan ilkeä", hän sanoi. "Voidaksenne kirota omaa suloista tytärtänne — ainoaa lastanne, joka aina on teille ollut hyvä — teidän täytyy olla jompikumpi. No, koska maanantaina ratsastatte mukanani, pyydän teitä pitämään luontoanne hieman kurissa, ettei siitä olisi huolestuttavia seurauksia meille sekä teille itsellenne. Mitä sinuun tulee, Marie, rakkaani, älä ole huolissasi senjohdosta, että villieläin on koettanut puskea sinua sarvillaan, vaikkakin se sattuu olemaan isäsi. Maanantaiaamuna vapaudut hänen tahtonsa alaisuudesta oman tahtosi herraksi, ja sinä päivänä minä vihin sinut täällä Allan Quatermainin kanssa. Siihen mennessä luulen sinulle olevan turvallisinta pysytellä poissa tämän isän läheisyydestä, joka saattaisi ryhtyä leikkaamaan kurkkuasi tuon tupakan sijasta. Rouva Prinsloo, olkaa hyvä ja pitäkää silmällä Marie Marais'ta ja tuokaa hänet ensi maanantaiaamuna eteeni vihittäväksi. Siihen asti minä päällikkönä asetan teille, Henri Marais, vartioston, määräyksellä pidättää teidät tarpeen tullen. Nyt neuvon teitä tekemään pienen kävelyretken, ja tyynnyttyänne pyytämään Jumalalta anteeksi mielettömiä sanojanne, etteivät ne kävisi toteen ja vetäisi teitä itseänne tuomiolle."

Sitten me kaikki lähdimme, jättäen Henri Marais'n jatkamaan tupakan leikkelemistään.

Sunnuntaina tapasin Marais'n leirissä kävelyllä, Retiefin asettaman vartioston seuraamana. Hämmästyksekseni hän tervehti minua melkein sydämellisesti.

"Allan", hän sanoi, "sinun ei pidä ymmärtää minua väärin. En todella toivo pahaa Marielle, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Jumala yksin tietää, kuinka suuresti häntä rakastan. Mutta annoin lupaukseni hänen serkulleen, Hernanille, ainoan sisareni ainoalle pojalle, ja te ymmärtänette, etten voi rikkoa tätä lupausta, vaikka Hernan onkin tuottanut minulle pettymyksen monessa suhteessa — niin, hyvin monessa suhteessa. Mutta jos hän on kehno, jollaiseksi häntä sanotaan, johtuu se hänen suonissaan virtaavasta portugalilaisesta verestä, ja sitä onnettomuutta hän ei voi auttaa, tokko voikaan? Mutta olkoon hän kehno tai ei, niin rehellisenä miehenä minun on pidettävä lupaukseni, eikö niin? Sinun on, Allan, myöskin muistettava, että olet englantilainen, ja se on vika, jota et voi toivoa minun antavan anteeksi, vaikka itse kohdaltasi olisitkin kunnon nuorukainen. Jos taasen kohtalo on määrännyt, että sinä nait Marien ja synnytät hänelle englantilaisia lapsia — Jumala varjelkoon! ajatellapa sitä: englantilaisia lapsia! — niin silloin ei asiasta enään ole mitään sanottavana. Älä muistele sanoja, jotka lausuin Marielle. Kun minä suutun, syöksyy jonkinlainen veritulva aivoihini, ja sitten unohdan, mitä olen sanonut", ja hän ojensi kätensä minulle.

Minä puristin sitä ja vastasin ymmärtäväni, ettei hän ollut itsensä herra, kun hän lausui ne kauheat sanat, jotka sekä minä että Marie halusimme unohtaa.

"Toivon, että tulette huomenna vihkiäisiimme", jatkoin, "ja pyyhitte pois nuo sanat isällisellä siunauksellanne."

"Huomenna! Aiotko tosiaankin mennä naimisiin huomenna?" hän huudahti, kalpeiden kasvojensa hermostuneesti värähtäessä. "Oi, Jumala, toisen miehen kuvittelin näkeväni seisomassa Marien vieressä. Mutta hän ei nyt ole täällä; hän on häväissyt ja hyljännyt minut. No, minä tulen, jos vanginvartijani se sallivat. Hyvästi, sinä huomispäivän onnellinen sulhanen, hyvästi."

Hän kääntyi ympäri ja poistui, vartijoittensa seuraamana, joista yksi pyyhkäisi otsaansa ja puisti päätään hyvin merkitsevästi ohimennessään.

Luulen, että se sunnuntai tuntui elämäni pisimmältä päivältä. Rouva Prinsloo tuskin salli minun vilaukselta nähdä Marieta, koska hän jotenkin oli saanut päähänsä, ettei ollut tavallista eikä myöskään onnellista, että morsian ja sulhanen tapaisivat toisensa avioliittonsa edellisenä iltana. Kulutin siis aikaani niin hyvin kuin taisin. Ensiksi kirjoitin pitkän kirjeen isälleni — kolmannen koko aikana lähettämistäni — kertoen kaiken, mitä tulisi tapahtumaan sekä lausuen suruni siitä, ettei hän voinut olla läsnä vihkiäkseen meidät ja antaakseen meille siunauksensa.

Tämän kirjeeni annoin eräälle kauppiaalle, jonka seuraavana aamuna piti matkustaa lahdelle, ja pyysin häntä sopivassa tilaisuudessa toimittamaan sen perille.

Täytettyäni tässä suhteessa velvollisuuteni lähdin tarkastamaan hevosia, jotka aioin ottaa mukaani Zulumaahan; niitä oli kolme, kaksi minua varten ja yksi Hansille, joka seurasi minua jälkiratsastajana. Myöskin satulat, satulapussit, pyssyt ja ampumatarpeet oli tutkittava, mikä kaikki vei jonkunverran aikaa.

"Te lähdette viettämään kummallisella tavalla wittebroodsweek'ia (valkoisen leivän viikkoa eli toisin sanoen kuherruskuukautta), baas", sanoi Hans, katsoen ilkamoiden minuun pienillä silmillään. "Jos minut huomenna vihittäisiin avioliittoon, niin kyllä minä jäisin kultani kanssa muutamaksi päiväksi, ja ratsastaisin pois johonkin muualle vasta sitten, kun olisin häneen väsynyt, erittäinkin, jos tämä jokin muu paikka sattuisi olemaan Zulumaassa, missä ollaan niin mieltyneitä ihmisten tappamiseen."

"Olen vakuutettu siitä, että sinä niin tekisit, Hans. Voit olla varma, että minä tekisin samoin, jos voisin. Mutta näethän, että päällikkö haluaa minua tulkiksi, ja velvollisuuteni on siis lähteä hänen mukaansa."

"Velvollisuus, mitä on velvollisuus, baas? Rakkauden ymmärrän. Rakkaudesta teihin seuraan mukananne, mutta myöskin pelosta, että toimittaisitte minulle selkäsaunan, jos kieltäytyisin. Muuten varmasti pysyisin täällä leirissä, missä on runsaasti syötävää ja vähän työtä; saman tekisin myös teidän sijassanne rakkaudesta tähän valkoiseen neitiin. Mutta velvollisuus — se on hullunkurinen sana, joka saattaa miehen ennen aikojaan hautaan ja jättää hänen tyttönsä muille."

"Tietysti sinä, Hans, et ymmärrä enempää kuin te värilliset yleensäkään, mitä kiitollisuus on. Mutta mitä sinä tästä matkastamme ajattelet? Pelkäätkö?"

Hän kohautti olkapäitään. "Hiukan kenties, baas. Ainakin pelkäisin, jos ajattelisin huomispäivää, mitä en kuitenkaan tee, koska tässä päivässä on minulle tarpeeksi ja koska sellaisen ajatteleminen, mitä ei tiedä, laittaa pään kipeäksi. Dingaan ei ole mikään lempeä mies, baas; mehän näimme sen, eikö niin? Hän on metsästäjä, joka tietää, miten asettaa ansansa. Sitäpaitsi hänellä on luonaan baas Pereira auttamassa. Todennäköisesti teidän siis olisi paljon mukavampaa suudella täällä Marie neitiä. Miksi ette sano, että olette loukannut jalkanne ettekä voi juosta? Ei olisi suuri vaiva kävellä kainalosauvojen varassa päivän tai pari; kun päällikkö olisi mennyt, saattaisi jalkanne parantua ja voisitte heittää sauvat pois."

"Mene pois, saatana, minun tyköäni", mutisin itsekseni ja aioin antaa Hansin kuulla ajatukseni, kun mieleeni johtui, että hän miesparka katseli asioita omalta näkökannaltaan eikä häntä siitä voinut moittia. Sitäpaitsi, kuten hän sanoi, hän rakasti minua ja ehdotti vain sellaista, mikä tuottaisi minulle viihdytystä ja takaisi turvallisuuteni. Kuinka saatoin luulla, että hänen mielenkiintoaan herättäisi Dingaanin luo tehtävän diplomaattisen lähetysmatkan onnistuminen tai että hän siitä ylipäänsä ajattelisi muuta kuin, että se oli uhkarohkea yritys? Sanoin siis ainoastaan:

"Hans, jos sinä pelkäät, on parasta, että jäät tänne. Voin helposti hankkia jonkun muun jälkiratsastajaksi."

"Onko baas minuun suuttunut, kun hän puhuu noin?" kysyi hottentotti. "Enkö aina ole ollut hänelle uskollinen; ja jos minut surmattaisiinkin, mitä se tekee? Enkö ole sanonut, etten ajattele huomista päivää ja että meidän kerran täytyy kaikkien nukkua viimeiseen uneen? Vaikka baas minua löisikin, tulen kuitenkin hänen mukanaan. Mutta, baas" — tämän hän lausui hyväilevällä äänellä — "voisitte antaa minulle hiukan viinaa, juodakseni tänä iltana terveydeksenne. On kovin hyvä päästä humalaan, kun pitkät ajat jälkeen päin saa olla raittiina tai kenties kuolleena. Sitä olisi hauska muistella kerran henkenä tai valkosiipisenä enkelinä, jollaisesta vanha baas, teidän isänne, tapasi kertoa meille pyhäkoulussa."

Huomatessani Hansin olevan toivottoman lähdin pois ja jätin hänet lopettamaan matkavalmistuksiamme.

Sinä iltana oli leirissä rukouskokous, sillä vaikka ketään pappia ei ollut saapuvilla, eräs buurivanhin asettui hänen paikalleen ja kohotti korkeuteen rukouksia, jotka yksinkertaisesta ja ajatuksettomasta muodostaan huolimatta olivat kyllin hartaita. Muun muassa muistan hänen rukoilleen turvaa niille, jotka olivat lähdössä lähetystönä Dingaanin luo ja niille, jotka jäivät leiriin. Näitä rukouksia ei kuultu, sillä kaikkivaltias, jolle ne osoitettiin, näki hyväksi päättää toisin.

Tämän kokouksen jälkeen, johon vakavasti otin osaa, Retief, joka juuri ennen sen alkamista oli saapunut Doornkop'ista, missä hän oli ollut vaimoaan katsomassa, piti jonkinlaisen neuvottelun, jossa niiden nimet, jotka vapaaehtoisesti tai komennettuina tulisivat seuraamaan häntä, lopullisesti merkittiin muistiin. Tässä neuvottelussa syntyi vilkas väittely, sillä useat buurit eivät pitäneet retkeä järkevänä — ei ainakaan, jos se toteutettaisiin niin laajassa kaavassa. Eräs vanha mies heistä — en muista, kuka — huomautti, että se saattoi näyttää sotaretkeltä ja että olisi viisaampaa, jos vain viisi tai kuusi lähtisi, kuten ennenkin oli tapahtunut, sillä silloin ei voisi syntyä erehdystä heidän tarkoitustensa rauhallisesta luonteesta.

Retief itse taisteli tätä mielipidettä vastaan ja kääntyi vihdoin äkkiä minun puoleeni, joka aivan lähellä kuuntelin, ja sanoi:

"Allan Quatermain, sinä olet nuori, mutta sinulla on hyvä arvostelukyky; sitäpaitsi olet niitä perin harvoja, jotka tuntevat Dingaanin ja voivat puhua hänen kieltään. Sano meille, mikä sinun mielipiteesi on."

Tämän kehoituksen saatuani vastasin — liikutettuna kenties Hansin puheesta enemmän kuin ajattelinkaan, — että minäkin pidin asiaa vaarallisena ja että jonkun, jonka henki oli vähemmän arvoinen kuin päällikön, pitäisi ottaa retken johto käsiinsä.

"Miksi niin sanot, poikaseni", hän sanoi kiihkeästi, "sillä ovathan kaikkien valkoisten miesten henget samanarvoisia, enkä minä voi vainuta mitään vaaraa koko yrityksessä?"

"Siksi, päällikkö, että minä vainuan vaaraa, vaikka en voikaan sanoa, mikä tämä vaara on, enempää kuin koira tai härkä voi haistaessaan jotain ilmasta ja haukkuessaan tai juoksennellessaan. Dingaan on tällä hetkellä kesytetty tiikeri, mutta tiikerit eivät ole kotikissoja, joiden kanssa voi leikitellä, sen tiedän minä, joka olen tuntenut hänen hampaansa ja aivan juuri päässyt niistä pelastumaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Retief suoralla tavallaan. "Luuletko, että tämä musta paholainen aikoo surmata meidät?"

"Luulen, että se on hyvin mahdollista", vastasin.

"Siinä tapauksessa sinulla järkevänä miehenä täytyy olla jokin syy luuloasi tukemaan. Anna nyt kuulua, mikä se on."

"Ei minulla muuta syytä ole kuin se, että mies, joka voi asettaa kahdentoista ihmisen hengen riippuvaksi jonkun taidosta ampua lintuja siipeen ja joka voi surmauttaa ihmisiä näiden lintujen syötiksi, kykenee mihin tahansa. Sitäpaitsi hän sanoi, ettei hän rakastanut teitä buureja, ja mitä syytä hänellä siihen olisikaan?"

Kaikkiin ympärillä seisoviin näytti tämä todistus vaikuttaneen. He joka tapauksessa siirtyivät lähemmäksi Retief'iä odottaen kiihkeästi hänen vastaustaan.

"Varmaankin", vastasi päällikkö, joka, kuten olen maininnut, oli kiihdyksissä sinä iltana, "varmaankin ne englantilaiset lähetyssaarnaajat ovat myrkyttäneet kuninkaan mielen meille vihamieliseksi. Myöskin", lisäsi hän epäluuloisesti, "luulen sinun maininneen, Allan, että kuningas piti sinusta ja aikoi säästää sinut siinäkin tapauksessa, että hän olisi surmannut kumppanisi, vain sentähden, että sinä olet englantilainen. Onko varma, ettet tiedä enempää kuin sen, minkä katsot hyväksi meille kertoa? Onko Dingaan kenties uskonut sinulle jotain juuri sentähden, että olet englantilainen?"

Huomasin, että nämä sanat kiihdyttivät kokoontuneita buureja, joissa rotuennakkoluulot ja äskeiset tapahtumat olivat synnyttäneet vahvan epäluottamuksen kaikkiin brittiläissyntyisiin, ja kovin suuttuneena vastasin:

"Päällikkö, Dingaan ei uskonut minulle mitään, paitsi että eräs kafferien poppamies, nimeltä Zikali, jota en koskaan nähnyt, oli varoittanut häntä surmaamasta englantilaista. Sentähden hän halusi säästää minut, vaikka muuan kansaasi kuuluva, Hernan Pereira, oli kuiskannut hänen korvaansa, että minut olisi surmattava. Kuitenkin sanon suoraan, että pidän teitä hulluna, jos lähdette tämän kuninkaan luo, jolla on niin laaja valta. Olen sentään itse valmis tekemään niin parin kolmen muun seurassa. Antakaa minun siis mennä koettaakseni taivuttaa hänet allekirjoittamaan tämän maata koskevan sopimuksen. Jos minä saan surmani tai epäonnistun, voitte astua tilalleni ja koettaa paremmalla menestyksellä."

"Allemachte!" huudahti Retief. "Sepä kaunis uhraus! Mutta mitä takeita minulla on siitä, ettei sopimus, kun sen saamme lukeaksemme, luovuta kaikkea maata teille englantilaisille eikä meille buureille? No, älähän nyt toki näytä noin vihaiselta. Sanani eivät olleet aivan oikein valittuja, sillä sinä olet rehellinen, olkootpa muut heimolaisesi minkälaisia tahansa. Allan poikaseni, sinä, joka olet rohkea mies, pelkäät tätä retkeä. Mistä ihmeestä se oikein johtuu? Aha, nytpä tiedän. Olin unohtanut. Sinä aiot huomisaamuna naida ihanan tytön eikä ole luonnollista, että haluaisit viettää seuraavat kaksi viikkoa Zulumaassa. Ettekö näe, veljet, että hän haluaa päästä eroon, koska hän aikoo mennä naimisiin, ja sentähden hän koettaa peloitella meitä kaikkia? Kun me olimme menossa naimisiin, olisimmeko halunneet heti lähteä vierailulle jonkun haisevan villi-ihmisen luo? Olen iloinen, että tulin ajatelleeksi tätä juuri, kun aioin alkaa muuttaa hänen synkkää väriään aivankuin kameleonttia mustalla hatulla, sillä se selittää kaiken", ja hän löi reiteensä leveällä kämmenellään ja purskahti jyrisevään nauruun.

Koko ympärillä seisoskeleva buurijoukko alkoi myöskin nauraa meluavasti, sillä tämä alkeellinen pila miellytti heitä. Sitäpaitsi heidän hermonsa olivat jännityksessä; he myöskin pelkäsivät tätä retkeä, ja olivat sentähden iloisia voidessaan huojentaa mieltään bukoolisella iloisuudella. Kaikki selvisi heille nyt. Tuntien kunnia-asiakseni lähteä lähetystön mukana, koska olin heidän ainoa tulkkinsa, minä kekseliäänä veitikkana koetin pelata heidän pelkuruutensa kustannuksella, estääkseni lähdön, jotta saisin viettää viikon tai pari vasta naidun vaimoni seurassa. He huomasivat sen ja osasivat antaa pilalle oikean arvon.

"Hän on heikko, tämä pieni englantilainen", huusi eräs.

"Älä suutu häneen. Me olisimme itse tehneet samoin", vastasi toinen.

"Jättäkää hänet tänne", sanoi kolmas. "Eivät edes zulut lähetä äsken naineita miehiä palvelukseen."

Sitten he taputtivat minua selkään ja tuuppivat kömpelöllä, ystävällisellä tavallaan, kunnes vihdoin raivostuin ja iskin yhtä heistä nenään, josta hän yltyi enemmän nauramaan, vaikka nenä vuoti verta.

"Kas niin, ystävät", sanoin, niin pian kuin hiljaisuus oli palautunut, "olenpa nainut tai ei, niin lähden Dingaanin luo, välittämättä siitä, lähteekö kukaan muu, ja vastoin omaa vakaumustani. Naurakoot ne äänekkäimmin, jotka viimeksi nauravat."

"Hyvä!" huudahti eräs. "Jos te astutte ensimmäisen askeleen, olemme pian jälleen kotona, Allan Quatermain. Kuka ei tahtoisikaan olla Marie Marais'n kanssa matkan päätyttyä?"

Senjälkeen minä, heidän raa'an ja ivallisen naurunsa seuraamana, pakenin pois heidän luotaan ja vetäydyin vaunuuni, vähän aavistaen, että koko tämä keskustelu jonain päivänä käytettäisiin minua vastaan.

Eräissä kehittymättömissä piireissä aavistusta pidetään usein tiedon arvoisena.

XVII Luku.

AVIOLIITTO.

Sen päivän aamuna, jolloin aioin mennä avioliittoon, heräsin ankaran ukonilman aiheuttamaan ryskeeseen ja ulvontaan. Salama leimahteli peloittavasti yläpuolellamme, tappaen kaksi härkää aivan vaununi vierestä, ja kävi sellainen jyrinä, että koko maa näytti vapisevan. Sitten seurasi kylmä tuulenpuuska ja senjälkeen rapiseva rankkasade. Vaikka olin hyvin tottunut sellaisiin luonnonilmiöihin, erittäinkin tähän vuodenaikaan, tunnustan, että nämä näyt ja äänet eivät olleet omiaan nostamaan mielialaani, mikä jo oli matalampi kuin se olisi saanut olla tänä tapausrikkaana päivänä. Hans kuitenkin, joka saapui auttaakseen minua pukeutumaan parhaisiin pukimiini juhlatoimitusta varten, oli heti lohduttelemassa.

"Älkää näyttäkö murheelliselta, baas", hän sanoi, "sillä vaikka aamulla myrskyää, on illalla selkeätä."

"Niin", vastasin minä, puhuen pikemmin itsekseni kuin hänelle, "mutta mitä tapahtuu aamuisen myrskyn ja iltaisen tyvenen välillä?"

Oli järjestetty niin, että seurue, johon — alkuasukkaat mukaan luettuina — kuului yli sata henkeä, niiden joukossa useita poikia, jotka tuskin olivat lapsuusiän jättäneet, lähtisi matkalle kello yhden tienoissa iltapäivällä. Kukaan ei päässyt tekemään välttämättömiä valmistuksiaan, ennenkuin ankara sade oli lakannut, mikä tapahtui vähän jälkeen kahdeksan. Kun siis jätin vaununi syödäkseni, tai koettaakseni syödä hiukan aamiaista, tapasin koko leirin vilkkaassa puuhassa.

Buurit huusivat palvelijoilleen, hevosia tarkastettiin, naiset sulloivat miestensä ja isiensä satulapusseihin varavaatteita, kuormaeläimiä lastattiin kuivatulla lihalla ja muilla elintarpeilla, ja niin poispäin.

Kaiken tämän melun keskellä aloin epäillä, että yksityisasiani jäisi unohduksiin, sillä ei näyttänyt luultavalta, että jäisi aikaa avioliittojen solmimista varten. Kello oli kymmenen tienoissa, kun tehtyäni kaikki tehtäväni istuin alakuloisena vaunun istuimella, ollen liian ujo mennäkseni noiden puuhailevien ivailijoiden joukkoon tai lähteäkseni Prinsloo'n leirille tiedustelemaan; silloin rouva Prinsloo itse ilmestyi paikalle.

"Joutukaa, Allan", hän sanoi, "päällikkö odottaa ja kiroilee, kun te ette ole siellä. Siellä odottaa myöskin eräs toinen, joka on niin rakastettavan näköinen. Jokainen mies leirissä, joka hänet näkee, toivoo häntä itselleen, olkoon hänellä vaimo tai ei, sillä siinä suhteessa he kaikki ovat samallaisia kuin kafferit. Oi, minä tunnen heidät, minä tunnen heidät; valkoinen nahka ei aiheuta mitään eroitusta."

Kun hän esitti tämän tavallisella avomielisellä tavallaan, veti hän minua kädestä perässään, aivankuin olisin ollut pahankurinen pieni poika. En voinut vapautua hänen vahvasta otteestaan enkä myöskään, kun hänen suuri ruhonsa kerran oli liikkeessä, kilpailla painossa hänen kanssaan. Tietysti muutamat nuoremmat buurit, jotka tietäen hänen asiansa olivat häntä seuranneet, kohottivat hyvähuutoja ja nauroivat, mikä kiinnitti jokaisen huomion kulkueeseen.

"On liian myöhäistä rimpuilla vastaan nyt, englantilainen." — "Koettakaa huonosta yrityksestä tehdä niin hyvä kuin mahdollista." — "Jos halusitte muuttaa mieltänne, olisi se ollut tehtävä aikaisemmin." — Tällaisia ja monia muita senkaltaisia ärsyttäviä sanoja miehet ja naiset meluten ja kirkuen huusivat, kunnes vihdoin tunsin kasvojeni käyvän punaisiksi kuin tulppaani.

Saavuimme sitten vihdoin sille paikalle, missä Marie ihailevan piirin keskellä seisoi. Hän oli pukeutunut pehmeään valkoiseen pukuun, joka oli valmistettu jostain yksinkertaisesta, mutta ryhdikkäästä kankaasta, ja hän oli mustille kutreilleen asettanut seppeleen, jonka olivat sitoneet leirin muut tytöt, joita hänen takanaan seisoi kokonainen liuta.

Seisoimme nyt vastatusten. Meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja minä näin rakkauden ja luottamuksen loistavan hänen silmistään. Ne lumosivat ja saattoivat minut hämilleni. Tunsin, että minun oli pakko puhua, mutta en tiennyt, mitä sanoa, vaan sopersin ainoastaan: "Hyvää huomenta", mikä sai jokaisen puhkeamaan äänekkääseen nauruun, rouva Prinsloo'ta lukuunottamatta, joka huudahti:

"Onko koskaan nähty moista hölmöä?" Myöskin Marie hymyili.

Sillä hetkellä Piet Retief ilmestyi jostakin puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja karkeaan ratsastuspukuun. Ojentaen roer'in, joka hänellä oli kädessään, eräälle pojalleen, hän pitkän kopeloimisen jälkeen veti taskustaan kirjan, johon määrätty paikka oli ruohon korrella merkitty.

"Nyt sitten", hän sanoi, "olkaa hiljaa kaikki ja osoittakaa kunnioitusta, sillä muistakaa, etten minä juuri tällä hetkellä ole tavallinen mies. Minä olen pappi, mikä on aivan eri asia, ja, koska samalla olen päällikkönä ja monessa muussa virassa, aion lain minulle myöntämällä oikeudella vihkiä avioliittoon nämä nuoret ihmiset, ja siinä minua Jumala auttakoon. Älköön kukaan teistä todistajista jälkeenpäin sanoko, etteivät he ole oikein ja laillisesti naimisissa, koska minä teille julistan sen." Hän pysähtyi henkeään vetääkseen, ja joku sanoi: "kuulkaahan, kuulkaahan", tai vastaavan hollanniksi, minkä jälkeen Retief, vaiennettuaan loukkaajan katseellaan, jatkoi:

"Nuori mies ja nuori nainen, mikä on nimenne?"

"Älkää tehkö typeriä kysymyksiä, päällikkö", keskeytti rouva Prinsloo; "tiedättehän heidän nimensä varsin hyvin."

"Tietysti tiedän, hyvä täti", hän vastasi. "Mutta tässä tapauksessa minun täytyy edellyttää, etten tiedä niitä. Tunnetteko te paremmin lain kuin minä? Mutta, odottakaahan, missä on isä, Henri Marais?"

Joku työnsi Marais'n esiin, ja siinä hän seisoi aivan hiljaa, tuijottaen meihin kummallinen ilme kasvoillaan. Hän piteli pyssyä kädessään, sillä hänkin oli valmistautunut matkalle lähtöä varten.

"Ottakaa pois tuo pyssy", sanoi Retief. "Se saattaisi laueta ja aiheuttaa sekasortoa ja kenties onnettomuuksia", ja joku noudatti käskyä. "No, Henri Marais, annatteko tyttärenne aviopuolisoksi tälle miehelle?"

"En", sanoi Marais heikosti.

"Hyvä; se on aivan teidän tapaistanne, mutta ei tee mitään, sillä hän on täysi-ikäinen ja voi itse antaa itsensä. Eikö hän ole täysi-ikäinen, Henri Marais? Älkää seisoko siinä kuin jukuripää hevonen, vaan vastatkaa, onko hän täysi-ikäinen?"

"Luulen niin", sanoi Marais samalla pehmeällä äänellä.

"Ottakaa siis, kaikki läsnäolijat, huomioon, että tämä nainen on täysi-ikäinen ja suostuu avioliittoon tämän miehen kanssa, eikö niin, rakkaani?"

"Niin", vastasi Marie.

"Hyvä, nyt alkakaamme", ja hän avasi kirjansa sekä, pitäen sitä valoa kohti, alkoi lukea tai pikemmin tavailla avioliittokaavaa.

Samassa hän takertui kiinni, — sillä useimpien sen ajan buurien tavoin hän ei ollut mikään suuri kirjanoppinut —, ja huudahti:

"Tulkaa joku auttamaan minua näissä vaikeissa sanoissa."

Kun ketään ei vapaaehtoisesti ilmaantunut, ojensi Retief kirjan minulle, sillä hän tiesi, ettei Marais auttaisi häntä, ja sanoi:

"Sinä olet kirjanoppinut, Allan, koska olet papin poika. Jatka sinä lukemista, kunnes tulemme tärkeisiin kohtiin, ja minä sanelen jäljessäsi, mikä on aivan yhtä hyvä ja aivan lainmukaista."

Minä luin — Jumala tietää, kuinka, sillä tilanne oli varsin kiusallinen — kunnes tulin ratkaiseviin kysymyksiin, jolloin annoin kirjan takaisin.

"Oh", sanoi Retief, "tämähän on varsin helppoa. No, Allan, otatko siis tämän naisen vaimoksesi?"

Vastasin myöntävästi, ja kysymys toistettiin Marielle, joka samaten vastasi myöntävästi.

"No niin, asia on siis selvä", sanoi Retief, "sillä en tahdo teitä vaivata kaikenlaisilla rukouksilla, joita lausumaan en tunne itseäni kyllin papilliseksi. Ei, yhden seikan unohdin. Onko teillä sormus?"

Vedin sormestani sellaisen, joka aikoinaan oli ollut äitini — luulen, että se oli toimittanut samaa virkaa hänen isoäitinsä vihkiäisissä — ja asetin tuon pienen kultarenkaan Marien vasemman käden keskisormeen. Minulla on sama sormus vielä tänä päivänä sormessani.

"Sen olisi pitänyt olla uusi", mutisi rouva Prinsloo.

"Olkaa vaiti", sanoi Retief. "Onko täällä erämaassa mitään kultasepänliikkeitä? Sormus kuin sormus, vaikka se tulisi hevosen kuolaimista. — Siinä sitten luullakseni onkin kaikki. Ei, odottakaahan hetkinen, minä luen itse tekemäni rukouksen teille, eikä tästä kirjasta, joka on niin huonosti painettu, etten voi sitä lukea. Polvistukaa kumpikin; muut saavat seistä, koska ruoho on niin kosteata."

Rouva Prinsloo, huolehtien Marien uudesta puvusta, veti esiin tilavasta taskustaan vatdoek'insa ja levitti tuon likaisen vaatekappaleen Marien polvien alle. Sitten Pieter Retief viskasi maahan kirjan, risti kätensä ja lausui seuraavan yksinkertaisen, vakavan rukouksen, josta jokainen sana, kumma kyllä, on jäänyt mieleeni. Kun se ei ollut lähtöisin painetusta kirjasta, vaan hänen rehellisestä ja uskovaisesta sydämestään, oli sen vaikutus mahtava ja juhlallinen.

"Oi taivaallinen Jumala, joka meidät kaikki näet ja olet kanssamme kun synnymme, kun menemme naimisiin, kun kuolemme, ja myöhemmin iankaikkisesti taivaassa, jos teemme velvollisuutemme, kuule rukouksemme. Rukoilen Sinulta siunausta tälle miehelle ja tälle naiselle, jotka nyt astuvat silmiesi eteen solmiakseen avioliiton. Säilytä heissä uskollinen rakkaus toisiinsa kautta elämänsä, olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, olkoot he sairaita tai terveitä, onnellisia tai surullisia, rikkaita tai köyhiä. Anna heille lapsia kasvatettaviksi Sinun sanasi valossa, anna heille kunniallinen nimi ja kaikkien tuttaviensa arvonanto, ja lopuksi toimita heille pelastuksesi Vapahtajamme Jesuksen veren kautta. Jos he ovat yhdessä, anna heidän iloita toisistaan. Jos he ovat erossa, älä anna heidän unohtaa toisiaan. Jos toinen heistä kuolee ja toinen jää eloon, saata eloonjäänyt suuntaamaan katseensa eteenpäin jälleenyhtymisen päivään ja taipumaan tahtoosi, ja pidä hänet, joka kuolee, pyhässä suojeluksessasi. Oi, Sinä, joka kaiken tiedät, ohjaa näiden kahden elämä ikuista päämäärääsi kohti ja opeta heidät uskomaan, että kaikki, minkä teet, on heidän parhaakseen. Sillä sinä olet hurskas Luoja, joka haluaa lapsilleen hyvää eikä pahaa, ja vihdoin Sinä annat heille tämän hyvyyden, jos he vain päivin ja öin luottavat Sinuun. Älä anna kenenkään yrittää eroittaa heitä, jotka olet yhteen liittänyt, oi Herra Jumala, Kaikkivaltias Isämme. Amen."

Näin hän rukoili, ja kaikki läsnäolevat vastasivat sydämellisesti amen, — kaikki, lukuunottamatta yhtä, sillä Henri Marais käänsi meille selkänsä ja poistui.

"Niin", sanoi Retief, pyyhkien silmänurkkaansa takkinsa hihalla, "te olette viimeinen pari, minkä koskaan aion vihkiä avioliittoon. Työ on liian raskasta maallikolle, joka näkee huonosti painettua sanaa. Suudelkaa nyt toisianne; se sopii erinomaisesti tähän tilaisuuteen."

Me suutelimme, ja seurakunta hurrasi.

"Allan", jatkoi päällikkö, vetäen esiin hopeakellon, suuren kuin nauriin, "teillä on täsmälleen puoli tuntia lähtöömme, ja rouva Prinsloo sanoo valmistaneensa teille hääaterian tuonne telttaan, joten teidän on parasta mennä syömään."

Lähdimme niinmuodoin telttaan ja tapasimme siellä yksinkertaisen, mutta runsaan juhla-aterian valmiina. Otimme siihen osaa, auttaen toisiamme syönnin kestäessä, kuten on, tai oli tapa äskennaineiden kesken. Myöskin useat buurit tulivat juomaan terveydeksemme, vaikka rouva Prinsloo sanoi heille, että olisi ollut soveliaampaa jättää meidät kahdenkesken. Henri Marais vain ei tullut terveydeksemme juomaan.

Siten puolituntinen kului liiankin nopeasti, emmekä sanaakaan saaneet vaihtaa kahdenkesken. Vihdoin minä epätoivoissani, kun näin Hansin jo odottelevan hevosineen, vedin Marien sivulle, viitaten jokaista pysymään paikoillaan.

"Rakkahin vaimoni", virkoin katkonaisin sanoin, "meidän avioelämämme alkaa omituisesti, mutta sitä ei voi auttaa, kuten näet."

"Ei, Allan", hän vastasi, "sitä ei voi auttaa. Mutta toivoisin sydämeni olevan onnellisemman matkasi johdosta kuin se tällä hetkellä on. Minä pelkään Dingaania, ja, jos jokin onnettomuus kohtaisi sinua, kuolisin murheeseen."

"Miksi sitten jokin onnettomuus minua kohtaisi, Marie? Me olemme luja ja hyvin asestettu joukko, joten Dingaan kohtelee meitä rauhallisesti."

"En tiedä, mieheni, mutta sanotaan Hernan Pereiran oleskelevan zulujen keskuudessa, ja hän vihaa sinua."

"Sitten hänen on parasta pitää huoli käytöksestään, tai hän ei kauan enään vihaa ketään", vastasin tuikeasti, sillä sisuni nousi ajatellessani tätä miestä ja hänen petoksiaan.

"Rouva Prinsloo", huusin jonkun matkan päässä olevalle vanhalle naiselle, "olkaa hyvä ja tulkaa tänne kuuntelemaan. Ja, Marie, kuuntele sinä myöskin. Jos sattumalta kuulisin jonkun uhkaavan turvallisuuttanne ja lähettäisin jonkun luotettavan henkilön mukana sanan, että teidän esimerkiksi on vetäydyttävä jonnekin muualle tai piilouduttava, luvatkaa minulle tottelevanne sitä kyselyittä."

"Tietysti minä sinua tottelen, rakas mieheni. Enkö juuri ole vannonut sellaisen valan?" sanoi Marie alakuloisesti hymyillen.

"Niin teen minäkin, Allan", sanoi rouva Prinsloo; "en sentähden, että olisin jotain vannonut, vaan sentähden, että tiedän hartioillanne lepäävän kunnon pään. Samoin tulee tekemään mieheni ja muut joukkueemme jäsenet. Tosin en voi aavistaa, miksi arvelette tarpeelliseksi lähettää sanan, ellette tiedä jotain, joka meiltä on salattu", lisäsi hän terävästi. "Sanotte, ettette tiedä; no, ei ole luultavaa, että kertoisitte meille, vaikka tietäisittekin. Kas! Huudetaan jo; teidän täytyy lähteä. Tule, Marie, niin menemme katsomaan heidän lähtöään."

Saavuimme paikalle, missä lähetyskunta oli lähtövalmiina hevostensa selässä, ja ennätimme juuri parhaiksi kuulemaan Retiefin puheen väelleen, — tai paremmin sanoen viimeiset sanat siitä.

"Ystävät", hän sanoi, "me ryhdymme tärkeään yritykseen, josta toivon meidän onnellisesti suoriutuvan jotenkin lyhyessä ajassa. Tämä on kuitenkin villiä seutua ja me joudumme villien ihmisten kanssa tekemisiin. Sentähden neuvon kaikkia teitä tänne jääviä olemaan hajaantumatta ja pysymään yhdessä, jotta vaaran sattuessa jälelle jätetyt miehet ovat saapuvilla puolustamassa leiriä. Sillä jos he ovat täällä, ei teillä kaikista Afrikan raakalaisista ole mitään pelkäämistä. Ja nyt, olkoon Jumala kanssanne. Hyvästi. Matkaan, veljet, matkaan!"

Sitten seurasi hetkiseksi liikettä, kun miehet suutelivat vaimojaan, lapsiaan ja sisariaan jäähyväisiksi tai puristivat toistensa kättä. Minäkin suutelin Marie'ta ja jotenkuten viskauduttuani hevoseni selkään ratsastin pois, silmät kyynelten sokaisemina, sillä tämä ero oli katkera. Kun saatoin jälleen nähdä selvästi, pysäytin hevoseni ja katsahdin taakseni leiriin päin, joka nyt oli jonkun matkan etäisyydessä. Se näytti totisesti rauhaisalta paikalta, sillä, vaikka aamullinen myrsky olikin palaamassa ja tumma pilven hattara leijaili sen yläpuolella, aurinko paistoi yhä vaunujen valkoiselle telttakankaalle ja ihmisiin, jotka niiden keskellä kulkivat edes takaisin.

Kuka olisi osannut ajatella, että se lyhyen ajan kuluttua olisi pelkkänä verikenttänä, että nuo vaunut olisivat assegaitten lävistämiä ja että vaimot ja lapset, jotka siellä liikkuivat, useimmat makaisivat maassa silvotuin jäsenin ja hirveinä nähdä? Mutta buurit, jotka eivät koskaan sietäneet neuvomista eivätkä luottaneet muuhun kuin omaan yksilölliseen arvosteluunsa, jota he pitivät parhaana, eivät totelleet päällikkönsä määräystä pysyä yhdessä. He menivät mikä minnekin ampumaan metsänriistaa, jota oli erittäin runsaasti, ja jättivät perheensä melkein suojatta. Tämän zulut huomasivat ja surmasivat heidät.

Ratsastaessani jonkun matkaa toisista erillään joku karautti vierelleni, ja näin sen olevan Henri Marais'n.

"No, Allan", hän sanoi, "Jumala on siis antanut sinut minulle vävypojaksi. Kuka olisi sellaista voinut ajatella? Sinä et minun silmissäni ole vastanainut mies, sillä tämä avioliitto ei ole luonnollinen, kun sulhanen ratsastaa pois, jättäen morsiamensa tunnin kuluttua. Kenties sinä et koskaan sittenkään joudu todellisesti avioliittoon, sillä Jumala, joka antaa vävypoikia, voi ne ottaa pois myöskin, erittäinkin milloin niitä ei häneltä pyydetä. Niin", jatkoi hän kääntäen puheensa ranskankieliseksi, kuten hänen kiihtyneenä oli tapansa, "qui vivra verra! Qui vivra verra!" [Ken elää, se näkee. Suom. muist.] Tämän erinomaisen, mutta selvätarkoituksisen lauselman hän huusi kimeimmällä äänellään. Sitten hän iski pyssynperällä hevostaan ja nelisti tiehensä, ennenkuin saatoin vastata hänelle.

Tällä hetkellä vihasin Henri Marais'ta enemmän kuin koskaan olen ketään vihannut, enemmän kuin hänen sisarenpoikaansakin Hernan'ia. Olin melkein ratsastamaisillani päällikön luo valittamaan hänestä, mutta mietin itsekseni, että hän ensiksikin oli epäilemättä puolihullu eikä siis vastuunalainen teoistaan, ja että hänen toiseksi oli parempi olla täällä meidän kanssamme kuin samassa leirissä vaimoni kanssa, ja hylkäsin ajatuksen. Mutta, voi, juuri puolihullu onkin vaarallisin mielipuolista!

Hans, joka oli huomannut tämän kohtauksen ja kuullut kokonaan Marais'n puheen ja joka myös tunsi asiantilan kyllin hyvin, ratsasti hevosellaan sivulleni ja kuiskasi imartelevalla äänellä:

"Baas, luulen, ettei vanha baas ole oikein tervejärkinen. Hän näyttää sellaiselta kuin haluaisi hän vahingoittaa jotakuta. No, baas, otaksukaamme, että pyssyni laukeaa vahingossa. Tehän tiedätte, että me värilliset olemme hyvin varomattomia pyssyjen suhteen. Mynheer Marais'ta eivät koskaan enään mitkään kuvittelut vaivaisi, ja te sekä missie Marie ja me kaikki olisimme turvallisempia. Teitä ei myöskään voitaisi moittia, eikä myöskään minua, sillä kuka voi mitään vahingolle? Pyssyt laukeavat toisinaan, baas, jolloin ette sitä halua."

"Mene tiehesi", vastasin. Jos kuitenkin Hansin pyssy olisi sattunut "laukeamaan", olisi luullakseni joukko ihmishenkiä pelastunut!

XVIII Luku.

SOPIMUS.

Matkamme Umgungundhlovuun tapahtui onnellisesti ja ilman selkkauksia. Kun olimme puolen päivänmatkan päässä Suuresta Kraalista, saavutimme karjalauman, jonka olimme ottaneet takaisin Sikonyela'lta, sillä näitä eläimiä oli kuljetettu hyvin hitaasti ja lepuutettu hyvin, jotta ne saapuisivat perille hyvässä kunnossa. Myöskin halusi päällikkö kaikin mokomin, että me itse ne lahjoittaisimme kuninkaalle.

Ajaen tätä eläinpaljoutta edellämme — niitä oli kaikkiaan yli viisituhatta päätä — saavuimme Suurelle Aukealle lauantaina kolmantena päivänä helmikuuta noin puolenpäivän tienoissa ja kuljetimme eläimet karjakraaleihin. Sen jälkeen riisuimme hevoset valjaista ja söimme päivällisemme niiden kolmen maitopuun alla, missä olin sanonut jäähyväiset Dingaanille.

Päivällisen jälkeen lähetit tulivat pyytämään meitä vierailulle kuninkaan luo. Heidän seurassaan tuli nuori Thomas Halstead, joka ilmoitti päällikölle, että kaikki aseet oli jätettävä mukaanottamatta, sillä zulujen lain mukaan ei kukaan mies saanut tulla kuninkaan eteen aseistettuna. Retief otti vastaan tämän tiedon epäröiden, jolloin lähetit vetosivat minuun, jonka he olivat tunteneet, ja kysyivät, eikö ollut heidän maansa tapa sellainen.

Vastasin, etten ollut heidän maassaan ollut kyllin kauan tietääkseni sen. Syntyi hetkeksi vaitiolo, jonka aikana he lähettivät hakemaan jonkun todistajaksi; sillä hetkellä en tiennyt, kenet, koska en ollut kylliksi lähellä Thomas Halstead'ia voidakseni kysyä. Samassa tämä joku ilmestyikin ja kävi selville, ettei se ollut kukaan muu kuin Hernan Pereira.

Hän astui meitä kohti zulujen saattamana aivankuin päällikkö, näyttäen lihavalta, hyvinvoivalta ja kauniimmalta kuin koskaan ennen. Nähdessään Retief'in hän nosti hattuaan sirosti ja ojensi kätensä, johon Retief ei kuitenkaan vastannut.

"Te olette siis yhä täällä, mynheer Pereira!" hän sanoi kylmästi. "Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mitä merkitsee tämä aseiden jättämisjuttu?"

"Kuningas valtuuttaa minut sanomaan — —" alkoi Hernan.

"Valtuuttaa teidät sanomaan, mynheer Pereira! Oletteko te siis tämän mustan miehen palvelija? Mutta jatkakaa."

"Että kukaan ei saa tulla hänen yksityiskartanoonsa asestettuna."

"No, hyvä sitten, mynheer, olkaa hyvä ja kertokaa tälle kuninkaalle, että me emme halua tulla hänen yksityiskartanoonsa. Minä olen tuonut karjan, jonka hän pyysi minun etsimään, ja minä olen valmis luovuttamaan sen hänelle missä tahansa, mutta sitä varten me emme riisu aseitamme."

Syntyi keskustelu, ja sanantuojat lähetettiin takaisin. Pian ne palasivat täyttä vauhtia, ilmoittaakseen, että Dingaan ottaisi buurit vastaan suurella tanssikentällä Kraalin keskellä, ja että he saisivat tuoda pyssynsä mukaan, koska hän halusi nähdä, kuinka he laukaisivat ne.

Me siis ratsastimme paikalle, koettaen tehdä niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista. Havaitsimme tanssikentän, joka oli usean acre'n laajuinen, olevan ylt'ympäri reunustetun tuhansilla sulin koristetuilla, mutta aseettomilla sotureilla, jotka oli järjestetty rykmentteihin.

"Näettehän", kuulin Pereiran sanovan Retief'ille, "näillä ei ole mitään keihäitä."

"Ei ole", vastasi päällikkö, "mutta heillä on seipäitä, jotka — kun heitä on sata yhtä vastaan — tekevät saman tehtävän."

Sillävälin suunnaton karjalauma ajettiin kahtena joukkueena aukeaman päässä olevan miesryhmän ohi ja sitten heidän takanaan olevista porteista ulos. Kun eläimet olivat kaikki menneet, lähestyimme näitä miehiä, joiden joukosta keksimme Dingaanin lihavan vartalon helmikoristeiseen vaippaan kääriytyneenä. Me sijoituimme puoliympyrään hänen eteensä ja seisoimme siinä hänen tarkastaessaan meitä terävillä silmillään. Samassa hän huomasi minut ja lähetti erään neuvosmiehen ilmoittamaan minulle, että minun oli tultava hänen tulkikseen.

Astuin alas hevosen selästä ja lähdin Retiefin, Thomas Halsteadin ja muutamien buurien johtomiesten seurassa.

"Sakubona (hyvää päivää), Macumazahn", sanoi Dingaan. "Olen iloinen, että olet tullut, koska tiedän sinun tulkitsevan sanani oikein ja koska kuulut Yrjön kansaan, sillä tähän Tho-maas'iin minä en luota, vaikka hänkin kuuluu Yrjön kansaan."

Toistin Retiefille hänen sanansa.

"Aha!" huudahti hän äristen, "näyttää siltä, että te englantilaiset olette askeleen edellä meistä buureista, täälläkin."

Sitten hän astui esiin ja paiskasi kättä kuninkaalle, jonka luona hän jo aikaisemmin oli käynyt, kuten muistettaneen.

Tämän jälkeen indaba eli haastattelu alkoi, mitä en kuitenkaan ryhdy esittämään kokonaisuudessaan, sillä se kuuluu historian tehtäviin. Riittää mainitessani, että Dingaan, kiitettyään Retiefiä karjan palauttamisesta, kysyi, missä oli päällikkö Sikonyela, joka ne oli varastanut, sillä hän halusi surmata tämän. Kun hän sai tietää, että Sikonyela oli jäänyt omaan maahansa, hän tuli — tai ainakin oli tulevinaan — vihaiseksi. Sitten hän kysyi, missä ne kuusikymmentä hevosta olivat, jotka hän oli kuullut meidän anastaneen Sikonyelalta, sillä ne oli luovutettava hänelle.

Retief, vastauksen sijasta, silitti harmaata tukkaansa ja kysyi, luuliko Dingaan häntä lapseksi, koska vaati hevosia, jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän lisäsi, että nämä hevoset oli palautettu buureille, joilta Sikonyela oli ne varastanut.

Kun Dingaan oli lausunut olevansa tyytyväinen tähän vastaukseen, nosti Retief kysymyksen sopimuksesta. Kuningas kuitenkin vastasi, että valkoiset miehet olivat vastikään saapuneet ja hän halusi nähdä heidän tanssivan oman tapansa mukaan. Asia saisi niin ollen jäädä lepäämään johonkin toiseen päivään.

Lopuksi buurit "tanssivat" hänen huvikseen. Toisin sanoen, he jakautuivat kahteen ryhmään ja ajoivat toisiaan täyttä laukkaa, ampuen pyssyillään ilmaan, mikä näytelmä näytti täyttävän kaikki läsnäolijat ihailulla ja pelolla. Kun he pysähtyivät, pyysi kuningas heitä jatkamaan ja ampumaan sata laukausta kukin, mutta Retief kieltäytyi, sanoen ettei hänellä enään ollut voimia tuhlata.

"Mihin te voimia tarvitsette rauhallisessa maassa?" kysyi Dingaan epäluuloisesti. Retief vastasi minun välitykselläni: "Tappaaksemme riistaa ravinnoksemme tai puolustautuaksemme, jos jotkut paha-aikeiset miehet hyökkäisivät kimppuumme."

"Siinä tapauksessa niitä ei täällä tarvita", sanoi Dingaan, "sillä minä annan teille ravinnon, ja kun minä, kuningas, olen ystävänne, ei kukaan Zulumaassa uskalla olla vihamiehenne."

Retief sanoi olevansa iloinen kuullessaan sen ja pyysi lupaa vetäytyä buurien kanssa leiriinsä portin ulkopuolelle, koska he kaikki olivat ratsastuksesta väsyneitä. Tähän Dingaan myöntyi, ja me sanoimme hyvästi ja lähdimme. Ennenkuin saavuin portille, saavutti minut sanantuoja — muistaakseni oli se vanha ystäväni Kambula — ja ilmoitti, että kuningas halusi puhua kanssani kahdenkesken. Vastasin hänelle, etten voinut puhua kuninkaan kanssa kahdenkesken ilman päällikköni lupaa. Siihen Kambula sanoi:

"Tule mukaani, Macumazahn pyydän sinua, sillä muussa tapauksessa sinut viedään väkivalloin."

Nyt käskin Hansin nelistämään Retiefin luo kertomaan pulastani, sillä näin jo zulujen ryhtyvän minua piirittämään Kambulan antamaa merkkiä noudattaen. Hän teki niin, ja pian Retief itse palasi yhden ainoan miehen seuraamana ja kysyi minulta, mistä nyt oli kysymys. Ilmoitin hänelle kääntämällä Kambulan sanat, jotka tämä toisti hänen läsnäollessaan.

"Tarkoittaako tuo veitikka, että sinuun käydään käsiksi, ellet mene tai ellen minä salli sinun mennä?" Tähän kysymykseen Kambulan vastaus kuului: "Asia on niin, inkoos, sillä kuninkaalla on sanottavana yksityisiä sanoja, jotka ovat vain Macumazahn'in korvia varten. Siksi meidän on toteltava määräyksiä ja vietävä hänet kuninkaan eteen elävänä tai kuolleena."

"Allemachte!" huudahti Retief, "tämä on kummallista." Ja ikäänkuin kehoittaakseen buureja avukseni hän katsoi taaksensa suureen buurijoukkoon, joka melkein kokonaan oli portin toisella puolella, jota iso joukko zuluja vartioi. "Allan", hän jatkoi. "Jollet pelkää, on sinun luullakseni mentävä. Kenties Dingaanilla on lähetettävänä joku sopimusta koskeva tiedonanto sinun kauttasi."

"En pelkää", vastasin. "Mitä hyödyttää pelätä tämän kaltaisella paikalla?"

"Kysy tältä kafferilta, takaako kuningas turvallisuutesi", sanoi Retief.

Kysyin, ja Kambula vastasi: "Kyllä, tämän käynnin aikana. Mitenkä minä voin puhua sellaista, mistä kuningas ei maininnut mitään?" (Toisin sanoen: taata hänen tahtonsa tulevaisuudessa.)

"Hämärää puhetta", selitti Retief. "Mutta mene vain, Allan, koska sinun on pakko mennä, ja johtakoon Jumala sinut terveenä takaisin. On selvää, ettei Dingaan turhaan pyytänyt sinua tulemaan kanssani. Nyt toivon, että olisin jättänyt sinut kotiin kauniin vaimosi seuraan."

Niin me sitten erosimme. Minä lähdin kuninkaan yksityisasuntoon jalkaisin ja ilman pyssyäni, koska minun ei ollut lupa esiintyä hänen edessään asestettuna. Retief lähti kraalin porttia kohti Hansin seuraamana, joka talutti hevostani. Kymmentä minuuttia myöhemmin seisoin Dingaanin edessä, joka tervehti minua erittäin ystävällisesti ja alkoi tehdä kysymyksiä buureista, erittäinkin tiedustaen, eivätkö he olleet kansaa, joka oli kapinoinut omaa kuningastaan vastaan ja karannut hänen luotaan.

Vastasin, että he olivat karanneet pois, koska he tarvitsivat enemmän tilaa elääkseen; muuten olin kertonut hänelle kaiken heistä, kun aikaisemmin näin hänet. Hän myönsi kyllä sen tietävänsä, mutta hän halusi kuulla, tulivatko samat sanat samasta suusta, vaiko erilaiset, hänen voidakseen päätellä, olinko rehellinen vai ei. Sitten hän, hetkisen vaiettuaan, katseli minua läpitunkevasti ja kysyi:

"Oletko tuonut minulle lahjaksi sen pitkän valkoisen tytön, jolla oli silmät kuin kaksi tähteä? Tarkoitan sitä tyttöä, jota kieltäydyit minulle luovuttamasta ja jota en voinut ottaa, koska olit voittanut vedon, joka antoi sinulle kaikki valkoihoiset, — sitä tyttöä, jonka tähden tekeydyit näiden buurien veljeksi, jotka ovat kuninkaansa kavaltajia."

"En, Dingaan", vastasin. "Mukanamme ei ole ainoatakaan naista. Sitäpaitsi tämä tyttö on nyt vaimoni."

"Vaimosi!" hän huudahti vihastuneena. "Kautta mustan paholaisen pään, oletko uskaltanut tehdä vaimoksesi hänet, jota minä halusin? No, sanohan, poika, sinä taitava Yövalvoja, sinä pieni valkoinen muurahainen, joka työskentelet pimeässä ja pujahdat esiin tunnelisi päästä vasta sitten kun se on valmis, sinä taikuri, joka taikakeinoillasi voit siepata koko maailman mahtavimman kuninkaan kädestä hänen saaliinsa — sillä taikakeinollasi sinä, Macumazahn, surmasit ne korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla, et kuulilla — sanohan, miksi en tekisi sinusta loppua heti paikalla tämän tempun tähden?"

Minä ristin käteni ja katselin häntä. Muodostimme varmaankin kummallisen vastakohdan, tämä suurikokoinen musta tyranni, jolla oli kuninkaallinen ryhti - sillä se minun totuuden nimessä on myönnettävä - ja jonka viittauksesta satojen tie kulki kuolemaan, ja minä, ainoastaan vähäpätöinen valkoinen poika, sillä ulkomuodostani ei ainakaan voinut mitään muuta päättää.

"Oi, Dingaan", sanoin kylmästi, koska tiesin, että ainoa, mitä saatoin tehdä, oli pysytellä kylmäverisenä. "Vastaan sinulle suuren päällikköni, Retief'in, sanoilla. Pidätkö minua lapsena, että antaisin oman vaimoni sinulle, jolla jo on niin monta? Sitäpaitsi sinä et voi surmata minua, sillä minulla on kapteenisi Kambulan sana, että olen turvattu luonasi."

Tämä vastaus näytti huvittavan häntä. Joka tapauksessa hänen vihastuksensa kääntyi nauruksi, mikä melkein lapsellinen mielialan muutos on ominaista kaikille villikansoille.

"Sinä olet nopsa kuin sisilisko", hän sanoi. "Miksi minä, jolla on niin monta vaimoa, haluaisin vielä yhden, joka varmasti vihaisi minua? Juuri sentähden, että hän on valkoinen ja saattaisi luullakseni muut, jotka ovat mustia, mustasukkaisiksi. Varmasti he myrkyttäisivät hänet tai kiusaisivat hänet kuoliaaksi yhdessä kuukaudessa ja tulisivat sitten kertomaan, että hän on kuollut suruun. Olet myös siinä suhteessa oikeassa, että sinä olet minun suojeluksessani ja sinun on siis tällä kerralla päästävä vahingoittumattomana täältä. Mutta katsohan, pikku sisilisko, vaikka sinä käsistäni pujahdat kivien väliin, isken kuitenkin häntäsi poikki. Olen sanonut, että tahdon poimia korkean valkoisen kukkasi, ja minä poimin sen. Tiedän, missä hän asuu. Niin, tiedänpä vielä, millä kohdalla vaunu, jossa hän nukkuu, on rivissä, sillä vakoojani ovat sen minulle ilmoittaneet. Aion antaa määräyksen, että, kuka tahansa surmattaneenkin, hänet on säästettävä ja tuotava minulle elävänä. Kenties niinollen tapaat tämän vaimosi täällä, Macumazahn."

Nämä enteelliset sanat kuullessani, jotka saattoivat merkitä niin paljon tai myöskin niin vähän, kohosi hiki otsalleni ja väristys kulki selkääni pitkin.

"Kenties ja kenties ei, oi kuningas", vastasin. "Maailma on yhtä täynnä mahdollisuuksia tänään kuin joku aika takaperin, jolloin ammuin pyhät korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla. Luulen kuitenkin, ettei vaimoni koskaan tule sinun omaksesi, kuningas."

"Oho!" sanoi Dingaan. "Tämä pieni valkoinen muurahainen aikoo tehdä toisen tunnelin, luullen siten pääsevänsä niskaani. Mutta mitähän, jos astun maahan kantapääni ja murskaan sinut, pieni valkoinen muurahainen? Tiedätkö", hän lisäsi luottamuksellisesti, "että buuri, joka korjaa pyssyni ja jota nimitämme 'Kaksinaamaksi', koska hän toisella silmällään katselee teihin valkoisiin päin, toisella meihin mustiin, toivoo kovin hartaasti, että minä surmaisin sinut? Kun kerroin hänelle vakoojieni ilmoittaneen, että sinä ratsastaisit buurien seurassa, koska olin pyytänyt sinua heidän tulkikseen, vastasi hän, että, jollen lupaisi antaa sinua korppikotkille, hän varoittaisi heitä tulemasta. Koska tahdoin heidän tulevan, kuten olin hänen kanssaan järjestänyt, lupasin."

"Onko niin, kuningas?" kysyin. "Miksi sitten tämä Kaksinaama, jota me nimitämme Pereiraksi, haluaa, että minut surmattaisiin?"

"Oo!" kaakatti tuo paksu vanha roikale. "Etkö sinä kaikesta taitavuudestasi huolimatta sitä arvaa, Macumazahn? Kenties juuri hän tarvitseekin pitkää valkoista tyttöä enkä minä. Kenties hän suorittaa puolestani jotain sellaista, josta palkkioksi olen luvannut tytön hänelle. Ja kenties", hän jatkoi, nauraen aivan ääneensä, "minä loppujen lopuksi häntä petkutan, pitäen tytön itse ja palkiten hänet muulla tavalla, sillä voiko petturi murista, jos häntä itseään petetään?"

Vastasin, että olin rehellinen mies enkä tiennyt mitään pettureista tai siitä, mistä he saattoivat murista ja mistä olla murisematta.

"Niin, Macumazahn", vastasi Dingaan hyvin vilkkaasti. "Siinä suhteessa sinä ja minä olemme toistemme kaltaisia. Me olemme kumpikin rehellisiä, kovin rehellisiä, ja sentähden myöskin ystäviä, mitä en koskaan voi olla näiden amaboonain kanssa, jotka ovat pettureita, kuten sinä ja monet muut ovat sanoneet minulle. Me pelaamme päivän valossa, kuten miehet, ja se voittaa, ken voittaa, ja ken häviää, se häviää. Kuule nyt minua, Macumazahn, ja muista, mitä sanon. Mitä tahansa tapahtuneekin minulle, mitä tahansa nähnetkin, sinä olet turvassa niin kauan kuin minä elän. Dingaan on puhunut. Saanpa pitkän valkoisen tytön tai olen saamatta, sinä olet joka tapauksessa turvattu; sen pidän muistissani", ja hän pyyhkäisi hiuksillaan olevaa kumirengasta.

"Ja miksi minä olen turvattu, kun muita uhkaa vaara, oi kuningas?" kysyin.

"Jos sen tahdot tietää, kysy eräältä vanhalta Zikali nimiseltä ennustajalta, joka eli tässä maassa isäni Senzangacona'n päivinä ja sitä ennen — jos nimittäin satut hänet löytämään. Pidän sinusta myöskin, kun et ole litteänaamainen hölmö niinkuin nämä amaboonat, vaan on sinulla aivot, jotka suoriutuvat kaikista vaikeuksista kuten käärme rämeiköstä. Olisi synti surmata sellainen, joka ampuu lintuja, niiden lennellessä korkealla ilmassa hänen yläpuolellaan, mitä ei kukaan muu kykene tekemään. Mitä tahansa siis näet tai kuulet, muista, että sinulle ei tapahdu mitään pahaa ja että pääset vahingoittumatta lähtemään tästä maasta tai jäädä tänne rauhassa, jos tahdot, ollaksesi tulkkinani puhuessani Yrjön poikien kanssa.

"Palaa nyt päällikkösi luo ja sano hänelle, että hänen sydämensä on minun sydämeni ja että kovin kernaasti haluan nähdä hänet täällä. Huomenna ja kenties sitä seuraavana päivänä tahdon näyttää hänelle muutamia kansani tansseja ja senjälkeen allekirjoitan asiapaperin, antaen hänelle kaiken pyytämänsä maan ja kaiken muun, mitä hän haluaa, vieläpä enemmän kuin hän saattaa toivoakaan. Hamba gachlé, Macumazahn", ja, nousten hämmästyttävällä nopeudella tuoliltaan, joka oli veistetty yhdestä ainoasta puupölkystä, hän kääntyi ja hävisi pienestä hänen takanaan olevan aidan aukosta, joka vei hänen yksityismajoihinsa.

Kun Kambulan saattamana, joka odotteli minua tämän isiklohloksi nimitetyn labyrintin portin ulkopuolella, olin matkalla takaisin buurien leiriin, tapasin Thomas Halstead'in, joka kuljeskeli luultavasti saadakseen puhutella minua. Pysähdyin ja kysyin häneltä suoraan, mitä aikeita kuninkaalla oli buurien suhteen.

"En tiedä", hän vastasi olkapäitään kohauttaen, "mutta hän näyttää niin hyväntahtoiselta heitä kohtaan, että luulen hänen valmistavan jotain onnettomuutta. Hän on ihmeellisesti kiintynyt teihin, sillä kuulin hänen antavan määräyksen lähettää sana joka rykmenttiin, että se, joka teitä vain haavoittaisikin, joutuisi heti surmattavaksi. Myöskin teitä näytettiin kaikille ratsastaessanne tänne muiden joukossa, jotta kaikki tuntisivat teidät."

"Se on minun puolestani hyvä", vastasin. "Mutta en käsitä, miksi minä tarvitsisin erikoista suojelusta ennen muita, jollei joku tahdo minua vahingoittaa."

"Täällä onkin sellainen, Allan Quatermain. Indunat kertovat minulle, että kaunis portugalilainen, jota he nimittävät Kaksinaamaksi, pyytää kuningasta surmaamaan teidät joka kerta, kun hän näkee hänet. Itsekin olen sen kuullut."

"Se on hänen tapaistaan", vastasin. "Mutta sanokaahan, mistä hän puhelee kuninkaan kanssa, milloin hän ei pyydä surmaamaan minua?"

"En tiedä", hän sanoi jälleen. "Jostain likaisesta, siitä olen varma. Siitä antaa myöskin varmuuden se nimi, jonka alkuasukkaat hänelle ovat antaneet. Luulen kuitenkin", hän lisäsi kuiskaten, "että hän on ollut samassa juonessa buurien kanssa, koska hänen on sallittu tulla tänne saadakseen heidän sopimuksensa allekirjoitetuksi. Vihdoin eräänä päivänä, kun olin tulkkina ja Dingaan vannoi, ettei hän antaisi heille maata enempää kuin mikä oli tarpeen heidän hautaamisekseen, Pereira mainitsi hänelle, ettei ollut väliä, mitä hän allekirjoitti, koska kynällä kirjoitetun saattoi pyyhkiä pois keihäällä."

"Tosiaanko! Ja mitä kuningas siihen vastasi?"

"No, hän nauroi ja sanoi, että se oli oikein ja että hän antaisi buurien lähetystölle kaikki, mitä heidän kansansa halusi, ja heille itselleen vielä muuta lisäksi. Mutta älkää kertoko tätä kenellekään, Quatermain, sillä jos sen teette ja se joutuu Dingaanin korviin, olen varmasti kuoleman oma. Sanon teille vielä, että olette kunnon mies ja että niissä korppikotkan ampujaisissa voitin suuren vedon teidän tähtenne, joten nyt annan teille vähäisen neuvon, joka teidän on viisainta ottaa varteen. Lähtekää tästä maasta niin pian kuin voitte ja menkää suojelemaan miss Marais'ta, johon olette niin ihastunut. Dingaan haluaa häntä, ja mitä Dingaan haluaa, sen hän tässä osassa maailmaa saa."

Sitten hän, odottamatta kiitosta, kääntyi ja hävisi zulujen joukkoon, jotka seurasivat meitä uteliaisuudesta; jäin ihmettelemään, oliko Dingaan oikeassa vai eikö nimittäessään tätä nuorta miestä valehtelijaksi. Hänen kertomuksensa näytti vastaavan niin hyvin sitä, minkä kuningas itse kertoi, että kaikesta siitä päättäen hän ei ollut valehtelija.

Juuri kun olin kulkenut suuren kaupungin pääportista, missä Kambula, tehtävänsä tehtyään, hyvästeli ja jätti minut, näin kaksi miestä syventyneenä vakavaan keskusteluun erään maitopuun alla, joita, kuten jo luullakseni mainitsin, kasvaa, tai kasvoi, siellä. Ne olivat Henri Marais ja hänen sisarenpoikansa. Huomatessaan minut Marais käveli poispäin, mutta Pereira lähestyi ja puhutteli minua, vaikka ilokseni voin mainita, ettei hän ojentanut minulle kättään, — kenties varoituksenaan se, miten hänen oli käynyt Retiefin jutussa.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi teeskentelevästi. "Kuulin juuri enoltani, että minun on sinua onniteltava — Mariesta nimittäin —, ja usko minua: teen sen kaikesta sydämestäni."

Kun hän nämä sanat lausui ja kun samalla muistin, mitä juuri olin kuullut, kiehui vereni, mutta katsoin parhaaksi hillitä itseni ja vastasin siis vain:

"Kiitän."

"Tietysti", hän jatkoi, "me olemme kumpikin tavoitelleet tätä palkintoa, mutta kun Jumala on nähnyt hyväksi antaa sinun voittaa, en minä ole sellainen, joka kantaa pahaa mieltä."

"Minua ilahduttaa kuulla se", vastasin. "Ajattelin, että kenties olisitte sellainen. Sanokaahan nyt, muuttaaksemme puheen aihetta, kuinka kauan Dingaan meitä pitää täällä?"

"Enintään pari kolme päivää. Kas, Allan, minun on onnistunut saada hänet suuremmitta vaivoitta suostumaan allekirjoittamaan maasopimuksen. Niin pian siis, kuin se on tehty, te saatte kaikki mennä kotia."

"Päällikkö on oleva erittäin kiitollinen teille", sanoin. "Mutta mitä te aiotte tehdä?"

"En tiedä, Allan. Näettehän, etten ole sellainen onnen poika kuin sinä, jota vaimo odottelisi. Luulen, että kenties joksikin ajaksi jään tänne. Minusta näyttää olevan mahdollista pusertaa kokoon suuri joukko rahaa näistä zuluista; ja hävitettyäni kaikki Delagoan retkellä tarvitsen rahaa."

"Me kaikki tarvitsemme", vastasin, "erittäinkin, jos aiomme aloittaa elämän. Jos teille siis sopii maksaa velkanne, olen iloinen."

"Oi, älä pelkää", huudahti hän, tummien silmiensä äkkiä välähtäessä, "maksan sinulle velkani, joka pennin, hyvä korko mukaan laskettuna."

"Kuningas on juuri minulle kertonut, että se on tarkoituksenne", huomautin tyynesti, katsoen häntä suoraan silmiin. Sitten kävelin edelleen, jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni ilmeisesti kykenemättömänä sanaakaan lausumaan.

Menin suoraa päätä majaan, joka Retiefille oli varattu pienessä syrjäisessä suoja-aitauksessa, mikä meille oli leiripaikaksi annettu. Tapasin päällikön istumassa kafferilaisella tuolilla kirjeen kirjoittamispuuhissa, käyttäen pulpettinaan polvilleen asettamaansa laudan palaa.

Hän katsahti ylös ja kysyi, miten olin menestynyt Dingaanin kanssa, kiinnittämättä huomiotaan anteeksipyyntööni sen johdosta, että häiritsin häntä kirjoitushommissaan.

"Kuunnelkaa, päällikkö", sanoin ja, puhuen matalalla äänellä ikäänkuin estääkseni ketään kuulemasta, kerroin hänelle joka sanan niistä haastatteluista, joita minulla juuri oli ollut Dingaanin, Thomas Halstead'in ja Pereiran kanssa.

Hän kuunteli minua loppuun asti ääneti ja sanoi sitten:

"Tämä on kummallinen ja ruma juttu, Allan, ja jos se on tosi, täytyy Pereiran olla vieläkin suurempi roisto kuin olen luullut. Mutta en voi uskoa, että se on totta. Luulen, että Dingaan valehteli sinulle omien tarkoituksiensa hyväksi; tarkoitan juttua sinun surmaamiseksesi tehdystä suunnitelmasta."

"Kenties, päällikkö. En tiedä, enkä suuresti väiltäkään tietää. Mutta olen varma, ettei hän valehdellut, kun hän sanoi aikovansa varastaa vaimoni joko itselleen tai Pereiralle."

"Mitä sitten aiot tehdä, Allan?"

"Aion teidän luvallanne lähettää jälkiratsastajani, Hansin, takaisin leiriin viemään Marielle kirjeen, missä kehoitan häntä siirtymään rauhassa joen rannalta valitsemalleni tilukselle, josta olen teille kertonut, ja pysyttelemään siellä kätkössä, kunnes palaan takaisin."

"Minusta se on tarpeetonta, Allan. Jos se kuitenkin tuo mielellesi helpoitusta, niin tee niin, sillä en voi sallia sinun itse mennä. Älä kuitenkaan lähetä tätä hottentottia, joka lörpötyksillään saisi ihmiset pelästymään. Aion juuri lähettää sananviejän leiriin kertomaan onnellisesta saapumisestamme ja Dingaanin taholta osaksemme tulleesta hyvästä vastaanotosta. Hän voi ottaa kirjeesi, missä sinun on vaimollesi sanottava, että, jos hän ja Prinsloon sekä Meyer'in perheet lähtevät tälle maatilallesi, heidän on mentävä lörpöttelemättä, ikäänkuin haluten vaihtelua, siinä kaikki. Laita kirje huomiseksi ennen aamunkoittoa valmiiksi, jolloin uskon omani olevan valmiina", hän lisäsi murahtaen.

"Se on silloin oleva valmis, päällikkö. Mutta mitä Hernan Pereirasta ja hänen vehkeilyistään?"

"Se tuosta kirotusta Hernan Pereirasta", huudahti Retief, jymäyttäen nyrkkinsä kirjoituspöytään, "että ensi tilassa hankin itse todistukset Dingaanilta ja siltä englantilaiselta pojalta, Halstead'ilta. Jos havaitsen heidän kertovan saman jutun kuin sinulle, asetan Pereiran koetukselle, kuten olen jo aikaisemmin uhannut tehdä. Ja jos hänet havaitaan syylliseksi, niin Jumala häntä varjelkoon! Tahdon hänet ammuttavaksi. Mutta toistaiseksi on parasta olla mitään tekemättä ja pitää vain silmällä häntä, ettemme aiheuttaisi pelkoa ja häväistystä leirissä, eikä ollenkaan todistella juttua. Mene nyt kirjoittamaan kirjettäsi ja jätä minut kirjoittamaan omaani."

Lähdin ja kirjoitin Marielle kirjeen, jossa en kuitenkaan kertonut läheskään kaikkea, minkä tässä olen pannut paperille. Pyysin häntä ja Prinsloo'n sekä Meyer'in perheitä — jos nämä haluaisivat seurata hänen mukanaan, kuten varmasti uskoin — siirtymään heti maatilalle, jonka kolmenkymmenen mailin päässä Bushman-joen rannasta olin keksinyt; tekosyynä heidän oli mainittava, että he menivät katsomaan, kuinka rakennustyöt siellä edistyivät. Tai jos toiset eivät tulisi, kehoitin häntä menemään yksin muutamien hottentottipalvelijain kanssa tai muiden kanssa, jotka saisi seurakseen.

Tämän kirjeen vein Retiefille ja luin sen hänelle. Pyynnöstäni hän raaputti sen alareunaan:

"Olen nähnyt edelläolevan ja hyväksyn sen, tietäen koko jutun, joka olkoon oikea tai väärä. Tee kuten miehesi sinua pyytää, mutta älä siitä puhu muille kuin niille, jotka hän mainitsee. — Pieter Retief."

Sananviejä lähti siis aamunkoitteessa ja jätti jonkun ajan kuluttua kirjeeni Marielle.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aamulla menin tervehtimään lähetyssaarnaajaa, arvoisaa mr Owen'ia, joka ilostui suuresti minut nähdessään. Hän ilmoitti minulle, että Dingaan oli suopealla mielellä meitä kohtaan ja oli ollut pyytämässä häntä kirjoittamaan sopimuksen, jolla buureille luovutettaisiin se maapala, jota he halusivat. Jäin jumalanpalveluksen ajaksi mr Owen'in majaan ja palasin sitten leiriin. Illalla Dingaan toimeenpani kunniaksemme suuret sotakarkelot, joihin otti osaa kaksitoistatuhatta soturia.

Se oli ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä näky, ja muistan jokaisella siihen osaaottavalla joukko-osastolla olleen useita harjoitettuja härkiä, jotka tekivät temppujaan heidän kanssaan, ilmeisesti annettujen komentosanojen mukaan. Me näimme Dingaanin sinä päivänä vain etäältä, ja tanssin päätyttyä palasimme leiriimme syömään raavaanlihaa, jota hän runsain määrin oli meille hankkinut.

Kolmantena päivänä, joka oli maanantai, 5 päivä helmikuuta, oli vielä enemmän tansseja ja valetaisteluita, — niin paljon enemmän, että aloimme väsyä tähän raakalaisnäytelmään. Myöhään illalla Dingaan kuitenkin lähetti hakemaan Retiefiä ja hänen miehiään luoksensa, sanoen haluavansa hänen kanssaan puhua sopimusasiasta. Me lähdimme; mutta vain kolmen tai neljän — niiden joukossa minä — sallittiin päästä Dingaanin puheille, muiden jäädessä jonkun matkan päähän, mistä he saattoivat nähdä meidät, mutta olivat kuulomatkan ulkopuolella.

Dingaan veti sitten esiin paperin, jonka kunnianarvoisa mr Owen oli kirjoittanut. Tämä asiakirja, jonka vieläkin luulen olevan tallessa, sillä se löydettiin myöhemmin, oli sepitetty viralliseen tai puoliviralliseen muotoon, ja alkoi niinkuin julkinen kuulutus.

Siinä luovutettiin "paikka, jota nimitetään Port Natal'iksi, ympärillä olevine seutuineen — Tugelasta Umzimvubu-jokeen lännessä ja merestä alkaen pohjoisessa — buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen". Kuninkaan pyynnöstä käänsin asiakirjan hänelle, koska mr Owen oli sen laatinut englanninkielellä, ja senjälkeen nuori Halstead käänsi sen myöskin, jota varten hänet kutsuttiin sisään, kun minä olin lopettanut.

Tämä tapahtui minun tulkintani tarkistamiseksi, ja se vaikutti kaikkiin buureihin hyvin edullisesti. Se osoitti heille, että kuningas halusi ymmärtää täydellisesti, mitä hänen oli allekirjoitettava; niin ei olisi tapahtunut, jos hän olisi ajatellut jotain kepposta tai päättänyt pettää heidät myöhemmin. Tästä hetkestä lähtien Retief ja hänen väkensä luopuivat epäilemästä Dingaanin hyvää tahtoa tässä asiassa ja yksinkertaisuudessaan laiminlöivät kaikki varovaisuustoimenpiteet petoksen varalta.

Kun kääntäminen oli päättynyt, kysyi Retief kuninkaalta, allekirjoittaisiko hän paperin heti paikalla. Tämä vastasi kieltävästi; hän allekirjoittaisi sen seuraavana aamuna, ennenkuin lähetystö palaisi Nataliin. Sitten Retief vuorostaan kysyi Dingaanilta, Thomas Halsteadin välityksellä, oliko perää siinä, mitä hän oli kuullut, että eräs Pereira niminen buuri, joka oleskeli hänen luonaan ja jonka zulut tunsivat nimellä Kaksinaama, oli jälleen kehoittanut surmaamaan minut, Allan Quatermain'in, jota he nimittivät Macumazahn'iksi. Dingaan nauroi ja vastasi:

"Niin, se on kylläkin totta, sillä hän vihaa tätä Macumazahn'ia. Mutta älköön pieni Yrjön Poika tunteko mitään pelkoa, sillä sydämeni on lempeä häntä kohtaan, ja vannon paholaisten pään kautta, ettei hänelle tapahdu mitään ikävyyksiä Zulumaassa. Onhan hän vieraani, eikö niin?"

Sitten hän jatkoi sanoen, että, jos päällikkö niin halusi, hän vangitsisi ja surmaisi Kaksinaaman, koska tämä oli uskaltanut pyytää minun henkeäni. Retief vastasi, että hän huolehtisi itse siitä asiasta. Kun Thomas Halstead oli vakuuttanut kuninkaan kertomuksen Pereiran menettelystä todeksi, nousi hän ylös ja sanoi hyvästi Dingaanille.

Tästä Herman Pereiran jutusta Retief puhui vähän, kun palasimme kylän ulkopuolella olevaan leiriimme, mutta sekin vähä, mitä hän puhui, osoitti hänen syvää suuttumustaan. Kun saavuimme leiriin, hän lähetti hakemaan Pereiraa ja Marais'ta sekä muutamia vanhempia buureja. Muistan viimeksimainittujen joukossa olleen Gerrit Bothma seniorin, Hendrik Labuschagne'in ja Matthys Pretorius seniorin, kaikki kunnioitettuja ja arvostelukykyisiä henkilöitä. Minut myöskin määrättiin olemaan läsnä. Kun Pereira saapui, syytti Retief häntä avoimesti minun murhaamiseni suunnittelemisesta ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli sanottavana. Tietysti hän vastasi jyrkästi kieltäen ja syytti minua siitä, että olin keksinyt jutun, koska olimme olleet vihamiehiä tytön tähden, jonka minä olin sittemmin nainut.

"No, mynheer Pereira", sanoi Retief, "kun Allan Quatermain nyt on voittanut tytön vaimokseen, tuntuisi siltä, että vihamielisyyden aihe hänen puoleltaan on poistunut, jotavastoin teidän on saattanut jäädä jälelle. Kuitenkaan ei minulla nyt ole aikaa tutkia tämäntapaisia seikkoja. Mutta huomautan teille, että myöhemmin, palattuamme Natal'iin, tulee pohdittavaksi, minne teidät vien mukanani, ja että siihen mennessä tullaan teitä ja teidän puuhianne pitämään silmällä. Huomautan myöskin ennakolta, että minulla on kaiken sanomani tueksi todistuksia. Olkaa nyt hyvä ja menkää, ja pysytelkää poissa minun näkyvistäni niin paljon kuin mahdollista, sillä minua ei miellytä mies, jota nämä kafferit nimittävät Kaksinaamaksi. Mitä teihin tulee, ystäväni Henri Marais, tekisitte hyvin, jos olisitte vähemmän läheisessä liitossa miehen kanssa, jonka nimi on niin synkän pilven peitossa, vaikka hän olisikin sisarenne poika, jota kaikki tietävät teidän sokeasti rakastavan."

Mikäli muistan, ei kumpikaan heistä vastannut tähän suoraan puheeseen. He yksinkertaisesti käänsivät selkänsä ja poistuivat. Mutta kun seuraavana aamuna, tuona kohtalokkaana helmikuun 6 päivänä, tapasin sattumalta päällikkö Retiefin hänen ratsastaessaan läpi leirin tekemässä matkavalmistuksia Nataliin lähtöä varten, hän pysäytti hevosensa ja sanoi:

"Allan, Hernan Pereira on mennyt ja Henri Marais hänen mukanaan, enkä omasta puolestani sitä sure, sillä epäilemättä me tapaamme toisemme jälleen tässä tai tulevassa maailmassa ja saamme selville koko totuuden. Kas tässä, lue tämä ja anna se minulle takaisin myöhemmin", ja hän viskasi minulle erään paperin ja ratsasti edelleen.

Avasin rypistyneen paperiarkin ja luin seuraavaa:

'Päällikkö Retiefille, siirtolaisbuurien käskynhaltijalle.

Mynheer Commandant.

En tahdo jäädä tänne, missä sellaisia likaisia syytöksiä syytävät päälleni mustat kafferit ja englantilainen, Allan Quatermain, joka kaikkien heimolaistensa tavoin on meidän buurien vihollinen ja joka — vaikka ette sitä tiedä — on petturi ja suunnittelee yhdessä zulujen kanssa suurta tuhoa teille. Sentähden jätän teidät, mutta olen valmis vastaamaan ajan tullen todellisen tuomioistuimen edessä kaikkiin syytöksiin. Enoni, Henri Marais, tulee kanssani, koska hän tuntee kunniataan myös loukatun. Sitäpaitsi hän on kuullut, että hänen tytärtänsä, Marie'ta, uhkaa vaara zulujen taholta, ja palaa suojelemaan häntä, koska hänen miehensä laiminlyö tehdä sen. Allan Quatermain, englantilainen, joka on Dingaanin ystävä, saattaa selittää, mitä tarkoitan, sillä hän tietää zulujen suunnitelmista enemmän kuin minä, kuten lopulta tulette havaitsemaan.'

Sitten seurasivat Hernan Pereiran ja Henri Marais'n nimikirjoitukset.

Pistin kirjeen taskuuni, ihmetellen, mikä sen tarkoitus oikeastaan oli, erittäinkin tuon järjettömän ja epämääräisen syytöksen minua vastaan petoksesta. Minusta näytti siltä, että Pereira oli jotakin peläten jättänyt meidät, — joko sitten peläten joutuvansa kuulusteltavaksi tai peläten jotain äärimmäistä katastroofia, joka veisi hänetkin pyörteisiinsä. Marais luultavasti oli mennyt hänen kanssaan samasta syystä, mistä raudan pala seuraa magneettia, koska hän ei koskaan voinut vastustaa tämän tunnottoman miehen, oman verisukulaisensa, vetovoimaa. Tai kenties hän oli tältä saanut kuulla tytärtään uhkaavasta vaarasta, jonka johdosta minä jo olin ryhtynyt toimiin, ja todellakin käynyt levottomaksi hänen turvallisuutensa puolesta. Sillä on aina muistettava, että Marais rakasti Marie'ta intohimoisesti, niin huonosti kuin tämän kertomuksen lukija saattaakin luulla hänen kohdelleen häntä. Hän oli isänsä lemmikki, silmäterä, ja hänen suurin syntinsä tämän silmissä oli se, että hän piti minusta enemmän kuin hänestä. Tämä on yksi syy, miksi Marais vihasi minua yhtä paljon kuin hän tytärtään rakasti.

Tuskin ennätettyäni lukea kirjeen läpi, saapui käsky, että meidän oli kaikkien lähdettävä sanomaan jäähyväiset Dingaanille, sitä ennen jätettyämme aseemme yhteen läjään maitopuiden alle kaupungin portin luona. Useimmat jälkiratsastajistamme komennettiin seuraamaan meitä, — luullakseni sentähden, että Retief tahtoi tehdä zuluihin niin suurenmoisen vaikutuksen kuin mahdollista. Muutamien näistä hottentoteista käskettiin kuitenkin jäädä paikalle kokoamaan ja satuloimaan hevoset, jotka jonkun matkan päähän oli sidottu liekaan laitumelle. Näiden joukossa oli Hans, sillä sattui niin, että nähdessäni hänet lähetin hänet muiden mukana, jotta saatoin olla varma siitä, että omat hevoseni löytyisivät ja olisivat valmiina matkaa varten.

Juuri ollessamme lähdössä tapasin nuoren William Wood'in, joka oli tullut Lähetysmajasta, missä hän asui mr. Owen'in luona, ja käveli edestakaisin levottoman näköisenä.

"Kuinka voit, William?" kysyin.

"En varsin hyvin, mr Quatermain", hän vastasi. "Asia on niin", lisäsi hän luottamuksellisesti, "että tunnen huolestumista teidän kaikkien puolesta. Kafferit ovat minulle kertoneet, että jotain tulisi teille tapahtumaan, ja minä luulen, että teidän pitäisi siitä tietää. En uskalla sanoa enempää", ja hän hävisi väkijoukkoon.

Samassa hetkessä näin Retief'in ratsastavan edestakaisin jaellen käskyjä. Saavuttuani hänen luokseen tartuin häntä hihasta ja sanoin:

"Päällikkö, kuunnelkaa minua."

"No, mitä nyt, poikaseni?" hän kysyi hajamielisesti.

Kerroin hänelle, mitä Wood oli sanonut, lisäten, että itsekin olin levoton; en tiennyt miksi.

"Oh!" hän vastasi kärsimättömästi, "tämä on kaikki vain rakeita ja kuloa. Miksi sinä, Allan, aina koetat peloittaa minua kuvitteluillasi? Dingaan on ystävämme eikä vihollisemme. Ottakaamme siis onnen antimet ja olkaamme kiitollisia. Lähtekäämme."

Tämän hän sanoi noin kello kahdeksan tienoissa aamulla.

Me vaelsimme Suuren Kraalin porteista. Useimmat buurit, asetettuaan aseensa läjään kahden maitopuun alle, kulkivat tietä pitkin neljä- tai viisimiehisissä ketjuissa, nauraen ja rupatellen mennessään. Olen usein senjälkeen ajatellut, että, vaikka jokainen heistä minua lukuunottamatta oli tuomittu tunnin kuluessa astumaan tuon peloittavan askeleen ajasta ijäisyyteen, näyttää kummalliselta, ettei lähestyvä kohtalo heittänyt minkäänlaista varjoa heidän sydämiinsä. Päinvastoin he olivat varsin iloisia ja erinomaisen tyytyväisiä tehtävänsä onnellisen päätöksen johdosta, ja sen johdosta, että pian saisivat palata vaimojensa ja lastensa luo. Myöskin Retief oli iloinen, sillä kuulin hänen kumppaniensa kanssa laskevan leikkiä minusta ja "valkoisen leivän viikostani" eli kuherruskuukaudestani, jonka hän sanoi olevan varsin lähellä.

Kun saavuimme perille, huomasin, että useimmat niistä rykmenteistä, jotka edellisenä päivänä olivat edessämme suorittaneet suuret sotatanssit, olivat poissa. Kaksi vain oli jälellä: Ischlangu Inhlope eli "Valkoiset kilvet", johon kuului joukko veteraaneja, joilla oli rengas päänsä ympärillä, ja Ischlangu Umnyama eli "Mustat kilvet", jotka olivat kaikki nuoria miehiä ja joilla ei ollut mitään renkaita. "Valkoiset kilvet" olivat asettuneet riviin pitkin suuren aukeaman aitausta meistä vasemmalle, ja "Mustat kilvet" olivat samalla tavoin sijoittuneet meistä oikealle. Kumpaankin rykmenttiin kuului noin tuhat viisisataa miestä. Lukuunottamatta nuijia ja tanssisauvoja he olivat aivan aseettomia.

Saavuimme samassa tanssipaikan päähän, missä tapasimme Dingaanin istumassa tuolillaan ja kaksi ylhäistä indunaa, Umhlela ja Tambusa, hänen kummallakin puolellansa kyyryllään. Hänen takanansa seisoi labyrintin sisäänkäytävän luona, josta kuningas oli tullut, muita indunoita ja päälliköitä. Saapuessamme Dingaanin eteen tervehdimme häntä ja hän vastasi tervehdykseen ystävällisin sanoin ja hymyili. Sitten Retief, pari kolme muuta buuria, Thomas Halstead ja minä astuimme esiin, jolloin sopimus tuotiin uudelleen käsiteltäväksi ja todettiin samaksi asiakirjaksi, jonka edellisenä päivänä olimme nähneet.

Sen alareunaan oli joku — olen unohtanut, kuka — kirjoittanut hollanniksi: "De merk van Koning Dingaan" (Kuningas Dingaanin merkki). Sanojen "merk" ja "van" välille jätettyyn aukkoon Dingaan teki ristin kynällä, joka hänelle annettiin, Thomas Halstead'in pitäessä hänen kädestään ja osoittaessa, mitä hänen oli tehtävä.

Tämän jälkeen kolme hänen indunaansa eli ylhäistä neuvosmiestään nimeltä Nwara, Yuliwana ja Manondo todistivat sen zulujen puolelta ja M. Oosthuyzen, A. C. Greyling ja B. J. Liebenberg, jotka seisoivat lähinnä Retief'iä, buurien puolelta.

Kun tämä oli tehty, määräsi Dingaan yhden isibongo'n eli ylistäjän juoksemaan edes takaisin rykmenttien ja muiden sinne kokoontuneiden edessä ja kuuluttamaan, että hän oli luovuttanut Natalin buureille heidän ikuiseksi omaisuudekseen, minkä ilmoituksen zulut ottivat kiljuen vastaan. Sitten Dingaan kysyi Retiefiltä, eikö hän halunnut syödä, ja suuret lautaselliset keitettyä härän lihaa tuotiin esiin ja kuljetettiin ympäri. Buurit siitä kuitenkin kieltäytyivät, selittäen jo syöneensä aamiaista. Siihen kuningas vastasi, että heidän ainakin oli juotava, ja maljallisia twala'a eli kafferien olutta tuotiin esiin ja tarjoiltiin yltympäri, ja kaikki buurit nauttivat sitä.