JULKAISIJAN HUOMAUTUS. (continued 2)

Saapuessamme Groote rotkon suulle noin kello neljän tienoissa iltapäivällä minä ja isäni hämmästyimme nähdessämme siellä koolla suuren joukon buureja ja heidän joukossaan kirjavina täplinä heidän nuorempaa vaimoväkeään, joka oli tullut hevosen selässä tai rattailla.

"Armias Luoja!" sanoin isälleni, "jos olisin tiennyt tällaisen touhun syntyvän siitä ampumakilpailusta, niin luulenpa, etten olisi voinut tänne saapua."

"Hm", hän vastasi, "luulenpa tuntevani ilmassa muunkinlaista käryä kuin sinun ampumakilpailusi. Jollen pahasti erehdy, on sen varjossa kutsuttu kokoon yleinen kokous syrjäiseen paikkaan, viranomaisten eksyttämiseksi jäljiltä."

Itse asiassa isäni oli aivan oikeassa. Ennen meidän saapumistamme sinne oli noiden buurien enemmistö perinpohjaisen ja pitkän keskustelun jälkeen päättänyt pudistaa jaloistaan Kap-siirtokunnan tomut ja etsiä kotia uusilta alueilta pohjoisessa päin.

Samassa me olimme heidän joukossaan, ja huomasin, kuinka toinen toisensa jälkeen heidän kasvonsa saivat levottoman ja yllätetyn ilmeen. Pieter Retief huomasi minut, kun isäni ja Hans, jonka olin tuonut mukanani lataamaan, auttoivat minua rattailta, ja hetkisen hän katseli minua hämmästyneenä. Sitten hän muisti ja huudahti iloisella äänellään: "No! Tässä on pikku englantilaisemme, joka on tullut suorittamaan ampumakilpailunsa kuten ainakin sanansa pitävä mies. Marais ystäväni, lakkaahan puhumasta häviöstäsi" — sen hän sanoi varoittavalla äänellä — "ja toivota hänelle hyvää päivää."

Marais tulikin, ja hänen mukanaan Marie, joka punastui ja hymyili, mutta mielestäni näytti enemmän täysikasvaneelta naiselta kuin koskaan ennen, — sellaiselta, joka on jättänyt jo tyttövuotensa taakseen ja tapaa itsensä katselemassa kasvoista kasvoihin todellista elämää ja kaikkia sen huolia. Hänen lähellään — hyvin lähellä, kuten nopeasti saatoin huomata — seurasi Hernan Pereira. Hän oli vielä hienommin puettu kuin tavallisesti ja piteli kädessään kaunista uutta yksipiippuista rihlapyssyä, jossa kuitenkin arveluni mukaan oli liian laaja putki hanhen ampumista varten.

"Kas, olette taasen terve", hän sanoi kohteliaalla äänellä, joka kuitenkaan ei kuulostanut todelta. Päinvastoin minusta tuntui kuin hän olisi toivonut, ettei mitenkään siten olisi käynyt. "No, mynheer Allan, tässä minut näette valmiina ampumaan vaikka päänne poikki. Voin teille vakuuttaa, että tamma on jo melkein minun, sillä olen harjoitellut — enkö olekin, Marie? — kuten ympäristön korppikotkat vahingokseen tietävät."

"Niin kyllä, Hernan serkku", sanoi Marie, "sinä olet ollut harjoittelemassa, mutta samaten on kenties Allan ollut."

Tällä hetkellä koko buuriseurue oli kerääntynyt ympärillemme ja alkoi tuntea suurta mielenkiintoa ratkaisematonta riitaamme kohtaan, kuten oli luonnollistakin ihmisten kesken, joitten kädestä pyssy harvoin oli poissa ja joitten mielestä hyvä ampumataito oli kaikista taidoista jumalallisin. He eivät kuitenkaan kauan saaneet seistä, kun kafferit sanoivat, että hanhet alkaisivat iltalentonsa noin puolen tunnin kuluttua. Katselijoita pyydettiin kaikkia etsimään itselleen rotkon paljaiden kalliokielekkeiden alta paikka, mistä heitä takaapäin tulevat linnut eivät voineet nähdä, ja pysymään siinä hiljaa. Sitten Pereira ja minä — minä lataajani seuraamana, hän yksin, koska hänen sanojensa mukaan toinen mies hänen mukanaan olisi vain vastuksena — ja meidän kanssamme Retief, erotuomari, asetuimme noin sadanviidenkymmenen yardin päähän rotkon pinnasta. Täällä me kätkeydyimme niin hyvin kuin saatoimme lintujen näkyvistä muutamien korkeiden pensaiden taakse, joita paikalla kasvoi.

Istuuduin pukkituolille, jollaisen olin mukanani tuonut, sillä jalkani oli vielä siksi kipeä, ettei se sietänyt pitkään seisomista ja odottamista. Samassa Pereira ilmoitti Retiefin välityksellä pyytävänsä sellaista suosionosoitusta, että sallisin hänen ampua ensimmäiset kuusi laukausta, koska odotuksen jännitys teki hänet hermostuneeksi. Vastasin: "Tietysti", vaikka hyvin tiesin hänen pyyntönsä johtuneen siitä, että hän luuli etuvartiohanhien, — "vakoilijahanhiksi" me niitä nimitimme, — lentävän yli hyvin matalalta ja hitaasti, kun sitävastoin jälessä seuraavat, vaaraa vainuten, saattaisivat lentää korkealta ja nopeaa vauhtia. Niin todella yritti käydäkin, sillä ei ole olemassa neuvokkaampaa lintua kuin huonomaineinen hanhi.

Kun olimme näin neljännestunnin odottaneet, sanoi Hans:

"Hiljaa! Hanhet tulevat."

Hänen sanoessaan tämän en tosin saattanut nähdä lintua, mutta kuulin sen huudon "honk, honk" ja sen vahvojen siipien suhinan.

Sitten ilmestyi vanha jäykkäsiipinen koirashanhi, luultavasti joukkueen kuningas, lentäen niin alhaalla, että se ainoastaan noin kahdenkymmenen jalan päässä sivuutti äärimmäisen kallionkielekkeen ja kulki enintään kolmenkymmenen yardin korkeudessa, — mikä on helppo ampumaväli. Pereira laukaisi, ja se tuli alas jokseenkin hitaasti, pudoten noin sadan yardin päähän hänen taaksensa, jolloin Retief sanoi:

"Yksi meidän puolellemme."

Pereira latasi uudelleen, ja juuri kun hän oli pyssynsä ladannut, ilmestyi yläpuolelle kolme hanhea — myöskin matalalla lentäen — niiden edellä joukko sorsia. Pereira ampui, ja hämmästyksekseni putosi toinen lintu, ei ensimmäinen, — myöskin hyvän matkaa hänen taaksensa.

"Tähtäsitkö tähän hanheen, vaiko tuohon toiseen?" kysyi Retief.

"Tähän tietystikin", hän vastasi nauraen.

"Hän valehtelee", vastasi hottentotti. "Hän tähtäsi ensimmäiseen, mutta osui toiseen."

"Ole hiljaa", vastasin. "Kuka sellaisessa asiassa valehtelisi?"

Taasen Pereira latasi. Kun hän oli valmis, oli lisää hanhia tulossa, — tällä kertaa seitsemän lintua kolmiomaisessa ryhmässä, johtaja kolmion kärjessä, ja lentäen korkeammalla kuin ne, jotka olivat aikaisemmin tulleet. Hän laukaisi, ja alas ei pudonnut ainoastaan yksi lintu, vaan kaksi, nimittäin johtaja ja sen oikealla puolella jonkun verran sen takana oleva hanhi.

"Kas, sitä!" huudahti Pereira. "Näittekö noiden lintujen sivuuttavan toisensa, kun laukaisin? Tämä oli minulle onneksi, mutta en tahdo laskea toista, jos mynheer Allan on sitä vastaan."

"En, en nähnyt", vastasi Retief, "mutta epäilemättä on täytynyt niin tapahtua, tai sama kuula ei ole voinut lävistää molempia."

Mutta Hans ja minä vain katsoimme toisiimme ja nauroimme. Emme vieläkään sanoneet mitään.

Kallion alapuolella olevien katsojien suusta kuului suosionosoituksen mumina, johon sekoittui hämmästystä. Uudelleen Pereira latasi, tähtäsi ja laukaisi melko korkealla olevaa hanhea kohti — se lienee ollut noin seitsemänkymmenen yardin korkeudessa ilmassa. Hän sai juuri parhaiksi osumaan siihen, sillä höyhenet lentelivät sen rinnasta; mutta hämmästyksekseni lintu, liideltyään alas ikäänkuin aikeessa pudota, tointui ja lensi tiehensä näkyvistämme.

"Sitkeitä lintuja nämä hanhet!" huudahti Pereira. "Ne sietävät yhtä paljon lyijyä kuin mursu."

"Hyvin sitkeitä, totta tosiaan", vastasi Retief epäröiden. "Koskaan ennen en ole nähnyt linnun lentävän tiehensä unssi lyijyä keskiruumiissaan."

"Oh, se putoaa kuolleena johonkin", vastasi Pereira.

Neljän minuutin kuluttua Pereira oli laukaissut kaksi jälellä olevaa laukaustansa, valiten, kuten hänellä oli oikeus tehdä, pari nuorta hanhea, jotka hyvin alhaalla ja hitaasti lensivät hänen ylitsensä. Hän ampui kumpaisenkin, vaikkakin jälkimmäinen niistä pudottuaan laahasi itsensä erääseen korkeata ruohoa kasvavaan tiheikköön.

Kuulijakunta puhkesi pidätettyihin suosionhuudahduksiin, joihin Pereira hyväksyväisesti kumarsi.

"Teidän on ammuttava erittäin hyvin, mynheer Allan", sanoi Retief minulle, "jos tahdotte voittaa tämän. Sittenkin vaikka laskisin pois toisen niistä kahdesta linnusta, jotka putosivat yhdellä laukauksella, kuten minun luullakseni on tehtävä. Hernan on kuudella laukauksella surmannut viisi, mikä tulos tuskin on parannettavissa."

"Niin", vastasin; "mutta, mynheer, olkaa hyvä ja pitäkää nuo hanhet yhteen koottuina ja pistäkää ne sivulle. En tahdo niiden sekaantuvan omiini, jos nimittäin onnistun pudottamaan jonkun alas."

Hän nyökäytti päätään, ja muutamia kaffereja lähetettiin tuomaan hanhia. Useat niistä, kuten huomasin, räpyttelivät vielä ja niiltä piti vääntää niskat nurin, mutta sillä kertaa en mennyt niitä lähemmin tarkastamaan. Kun tämä oli tehty, huusin Retiefiä ja pyysin häntä tarkastamaan ruutia ja kuulia, joita aijoin käyttää.

"Mitä se hyödyttäisi?" hän kysyi, katsoen minuun kummallisesti. "Ruuti on ruutia ja kuula on kuula."

"Ei suinkaan, rohkenen väittää. Vielä kerran siis: täyttäkää pyyntöni ja katsokaa niitä."

Sitten Hans otti käskystäni kuusi kuulaa ja asetti ne hänen käteensä, pyytäen häntä palauttamaan ne meille tarvittaessa.

"Niiden täytyy olla hyvän joukon pienempiä kuin Hernan'in", sanoi Retief, "joka, ollen vahvempi, käyttää raskaampaa pyssyä."

"Aivan niin", vastasin lyhyesti, kun Hans pisti ruutipanoksen pyssyyn. Sitten hän, ottaen kuulan Retiefin kädestä, latasi pyssyn ja ojensi sen minulle.

Samassa hanhet tulivat tihein joukoin, sillä niiden lentoaika oli juuri parhaimmillaan. Tällä kertaa ne kuitenkin lensivät paljon ylempänä ja nopeammin kuin ensimmäiset tulokkaat, joko sitten siitä syystä, että muutamat niistä ohi lentäessään olivat huomanneet kafferien kokoavan kuolleita lintuja ja kohonneet ylemmäksi — esimerkki, jota toiset kaukaa huomattuaan seurasivat, — tai siitä syystä, että he jollain tuntemattomalla tavalla olivat saaneet varoituksen heitä uhkaavasta vaarasta.

"Teille jäi pahin puoli, Allan", sanoi Retief. "Olisi pitänyt ampua vuorotellen kukin laukaus."

"Kenties", vastasin, "mutta se ei nyt ole autettavissa."

Sitten nousin tuoliltani pyssy kädessäni. Minulla ei ollut pitkää aikaa odottaa, sillä samassa ilmestyi yläpuolelle hanhiparvi noin sadan yardin korkeuteen. Tähtäsin ensimmäistä, suunnaten noin kahdeksan yardia siitä sivuun varatakseni sen lentovälin, ja painoin liipasinta. Seuraavassa sekunnissa kuulin kuulan naksahduksen, mutta voi! Se oli vain koskettanut nokkaa, josta pieni palanen putosi maahan. Lintu itse kieputtuaan hetkisen otti takaisin paikkansa joukkueen johtajana ja lensi tiehensä näennäisesti vahingoittumattomana.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, kun hän tarttui pyssyyn ja ryhtyi sitä uudelleen lataamaan, "te olitte liian kaukana edessäpäin. Nämä vesilinnut eivät kulje yhtä nopeasti kuin tunturikyyhkyset."

Nyökäytin päätäni hyväksymiseksi. Sitten minä mielenliikutuksesta vapisten — sillä jos ampuisin harhaan seuraavan laukauksen, olisi kilpailu ilmeisesti menetetty — otin pyssyn hänen kädestään.

Tuskin olin sen tehnyt, kun yksi hanhi ilmestyi yläpuolelleni aivan yhtä korkealle kuin toiset ja rientäen "aivankuin musta piru olisi sitä potkaissut", kuten Retief sanoi. Tällä kertaa jätin saman välimatkan korvaamaan ammuttavan lisääntynyttä nopeutta ja painoin liipaisinta.

Alas se tuli kuin kivi, pudoten vain jonkun matkaa taakseni pää poikki ammuttuna.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, "vieläkin liian kauas eteenpäin. Miksi tähdätä silmään, kun on koko ruumis tähdättävänä?"

Taasen nyökkäsin päätäni ja päästin samalla helpoituksen huokauksen. Kilpailu oli sittenkin vielä voitettavissa. Pian ilmestyi yläpuolelle taaja parvi, jossa oli joukossa sorsia. Valitsin oikeanpuoleisessa nurkassa olevan linnun, jotta ei kukaan voisi otaksua, että olin "käristänyt koko lauman", kuten Englannissa sanotaan, jos joku laukaisee koko lintuparvea kohti eikä vain yksityistä lintua. Alas sekin tuli, suoraan läpi rinnan ammuttuna. Silloin huomasin jälleen olevani hermojeni herra enkä enään tuntenut pelkoa.

Tehdäkseni jutun lyhyeksi mainitsen, että ammuin seuraavat kolme lintua toisen toisensa perästä — vaikka niistä kaksi oli äärettömän vaikeasti ammuttavissa, toinen kun oli ainakin satakaksikymmentä yardia yläpuolellani eikä toinenkaan suinkaan helposti osuttavissa — ja luulenpa tosiaankin, että olisin voinut vielä lisäksi tusinan surmata erehtymättä, sillä minä ammuin nyt kuten en koskaan ennen ollut ampunut.

"Sanohan, Allan poikaseni", kysyi Retief omituisesti viidennen ja kuudennen laukauksen välillä, "miksi sinun hanhesi putoavat niin eri tavalla kuin Hernanin?"

"Kysykää häneltä; älkää minulle siitä puhuko", vastasin ja seuraavassa hetkessä pudotin alas viidennen, joka oli koko sarjan hienoin laukaus.

Ihmetyksen ja hyväksymisen huuto kohosi koko katselijakunnalta, ja minä näin Marien liehuttavan valkoista nenäliinaa.

"Kilpailu on päättynyt", sanoi erotuomari.

"Hetkinen vain, ennenkuin menette", vastasin. "Tahdon ampua johonkin muuhun kilpailun ulkopuolella, nähdäkseni vain, voinko surmata kaksi lintua yhdellä kuulalla, kuten mynheer Pereira."

Hän hyväksyi pyyntöni pään nyökäytyksellä, kohotti kätensä estääkseen yleisöä poistumasta ja kehoitti Pereiraa, joka yritti keskeyttää, pysymään hiljaa.

Kilpailun kuluessa olin huomannut kaksi englantilaisen muuttohaukan kokoista haukkaa lentelemässä edestakaisin korkealla rotkon yläpuolella, jossa niillä epäilemättä oli pesänsä, ilmeisesti aivan ampumisesta häiriintymättä. Tai kenties ne olivat iskeneet silmänsä pudonneisiin hanhiin. Otin pyssyni ja odotin hyvän aikaa, kunnes viimein sopiva tilaisuus sattui. Näin naarashaukan suuntaavan kulkunsa suoraan kumppaninsa kiertämän kehän poikki, heidän välimatkansa ollessa kenties kymmenen yardia. Tähtäsin, arvostelin — sekunnin ajan aivoni toimivat kuin jonkinlainen laskukone — lintujen erilaisia kaartoja ja niiden nopeutta, jotka oli otettava huomioon; alinna oleva oli silloin yhdeksänkymmenen yardin korkeudessa. Sitten, huulteni lausuessa jotain rukouksen tapaista, painoin liipasinta jokaisen silmän tähytessä ylöspäin.

Alas putosi matalampana ollut haukka. Puolen sekunnin väliaika, ja alas tuli ylempikin, pudoten kuolleena kumppaninsa päälle.

Nyt nekin buurit, jotka eivät kernaasti nähneet englantilaisen jossain suhteessa olevan etevämmän, puhkesivat voimakkaisiin suosionhuutoihin. Koskaan he eivät olleet tämän kaltaista laukausta nähneet, enkä totta puhuen ollut minäkään.

"Mynheer Retief", sanoin, "annoin teidän huomata, että aikomukseni oli ampua ne molemmat, eikö niin?"

"Niinpä teit. Allemachte, teitpä tosiaankin niin! Mutta sanohan, Allan Quatermain, ovatko sinun silmäsi ja kätesi aivan inhimilliset?"

"Teidän on kysyttävä sitä isältäni", vastasin olkapäitäni kohauttaen istuutuessani tuolilleni ja rypistäen kulmakarvojani.

Buurit tulivat rynnäten luokseni, — Marie liidellen heidän etunenässään kuin pääskynen, ja heidän uljas naisväkensä saapastaen jäljessä, — ja muodostivat kehän ympärillemme, kaikki puhuen yht'aikaa. En kuunnellut heidän keskusteluaan, jonka yhteydessä käytiin jonkinlaista silmäleikkiä Marien kanssa, kunnes kuulin Pereiran sanovan kovalla äänellä:

"Niin, se oli mainiosti, erittäin mainiosti, mutta kaikesta huolimatta, setä Retief, minä esitän vaatimukseni kilpailun johdosta, koska ammuin kuusi hanhea viittä vastaan."

"Hans", sanoin, "tuo minun hanheni", ja ne tuotiin, jokaisessa säännöllinen reikä läpi ruumiin, ja laskettiin maahan niiden viereen, jotka Pereira oli ampunut. "Nyt", sanoin Retiefille, "tutkikaa näiden lintujen haavoja ja sitten toisen linnun, jonka mynheer Pereira surmasi silloin kun hän pudotti kaksi yhtaikaa. Luulen käyvän ilmi, että hänen kuulansa on täytynyt pirstoutua."

Retief tuli ja tutki kaikkia lintuja kohottaen niitä yksitellen. Sitten hän heitti maahan viimeisen kiroten ja huusi lujalla äänellä:

"Mynheer Pereira, miksi tuotatte meille häpeää näiden kahden englantilaisen nähden? Te olette käyttänyt looper'eita tai muita kuulia, jotka on leikattu neljään osaan ja liimattu tai sidottu langalla yhteen. Katsokaa, katsokaa!" ja hän osoitti haavoja, joita eräässäkin tapauksessa oli kokonaista kolme yhdessä linnussa.

"Miksi ei?" vastasi Pereira kylmästi. "Sopimus oli sellainen, että käytettäisiin kuulia, mutta ei ollenkaan sanottu, etteivät ne saisi olla leikattuja. Epäilemättä herra Allanin olivat samalla tavalla käsiteltyjä."

"Ei", vastasin, "kun minä sanoin ampuvani kuulalla, tarkoitin kokonaista kuulaa, en palasiksi leikattua ja jälleen yhteen kiinnitettyä, joka pyssyn putkesta poistuttuaan hajaantuisi ammuksen lailla. Mutta en halua keskustella asiasta. Mynheer Pieter Retief'in asiana on lausua tuomionsa mielensä mukaan."

Nyt seurasi buurien kesken kiihkeä väittely, jonka kestäessä Marie saattoi kuiskata minulle kuulumattomasti:

"Oi, olen iloinen, Allan, sillä miten tahansa he päättänevätkin, sinä olet voittanut, ja se on hyvä enne."

"En huomaa, mitä tekemistä hanhilla on enteitten kanssa, rakkaani", vastasin, — "nimittäin jälkeen muinaisten roomalaisten ajan. Pikemmin sanoisin enteitten olevan huonoja, sillä on syntymäisillään meteli juuri parhaillaan."

Juuri silloin Retief kohotti kätensä, huutaen:

"Hiljaisuutta! Olen ratkaissut. Kilpailuehdoissa ei mainita, ettei kuulia saisi leikata, ja senvuoksi Hernan Pereiran linnut on otettava huomioon. Mutta näissä ehdoissa sanotaan, että sattumalta surmattuja lintuja ei oteta huomioon ja sentähden yksi hanhi on poistettava Pereiran kokonaismäärästä, joten molemmat ampujat jäävät tasaväkisiksi. Siten kilpailu joko on ratkennut tai — koska hanhet ovat lakanneet tulemasta — se on ratkaistava jonain muuna päivänä."

"No, jos siitä on kysymys", sanoi Pereira, joka tunsi yleisen mielipiteen olevan suuresti itseään vastaan, "antaa englantilaisen ottaa rahat. Uskallan väittää hänen niitä tarvitsevan, sillä lähetyssaarnaajien pojat eivät ole rikkaita."

"Siitä ei ole kysymys", sanoin, "sillä, olenpa rikas tai köyhä, en tuhannesta punnasta tahtoisi enään ampua kilpaa sellaisen kanssa, joka käyttää moisia temppuja. Ottakaa rahanne, mynheer Pereira, ja minä otan tammani. Erotuomari on sanonut, että kilpailu on ratkennut, ja sillä on kaikki lopussa."

"Ei aivan", keskeytti Retief, "sillä minulla on sana sanottavana. Allan ystäväni, sinä olet kauniisti kilvoitellut, ja uskon, ettei kukaan koko Afrikassa osaa ampua sinun laillasi."

"Asia on niin", sanoivat ympärillä olevat buurit.

"Mynheer Pereira", jatkoi Retief, "vaikka te olettekin hyvä pyssymies, kuten hyvin olen tiennyt, uskon, että te rehellisesti pelaten olisitte joutunut häviölle, mutta näin ollen te olette pelastanut sata puntaanne. Mynheer Pereira", hän lisäsi kovalla äänellä, "te olette petturi, joka olette tuottanut häpeätä meille buureille, ja minä puolestani en koskaan enään halua pudistaa kättänne."

Kun nämä sanat oli lausuttu — sillä Retief ei sovitellut sanojaan silloin, kun hänessä heräsi halveksiminen, — muuttuivat Pereiran verevät kasvot valkoisiksi kuin liinavaate.

"Mein Gott, mynheer", hän sanoi, "mieleni tekee vastata teille sellaisesta puheesta", ja hän tavoitteli kädellään vyössään olevaa veistä.

"Mitä!" kiljasi Retief, "tahdotteko toista ampumakilpailua? No, jos niin on, olen valmis sekä kokonaisilla että pirstotuilla kuulilla. Kukaan ei saa sanoa, että Pieter Retief on pelännyt ketään miestä, kaikkein vähimmin sellaista, joka ei häpeä yrittäessään varastaa palkinnon kuten hyena varastaa luupalan jalopeuralta. Tulkaa pois vain, Hernan Pereira, tulkaa!"

En varmasti voi sanoa, mitä tällä hetkellä olisi tapahtunut, vaikka olenkin varma siitä, ettei Pereiralla ollut mitään halua kaksintaisteluun peloittavan Retiefin kanssa, jonka rohkeus oli muodostunut sananparreksi kautta maan samaten kuin hänen luonteensa ehdoton oikeamielisyys. Joka tapauksessa, nähdessään asioitten olevan hyvin synkällä kannalla, Henri Marais, joka oli kuunnellut tätä kinastelua ilmeisellä huolestumisella, astui esiin ja sanoi:

"Mynheer Retief ja sisarenpoikani Hernan, te olette kumpikin vieraitani, enkä minä salli riitelemistä tällaisesta hullutuksesta, erittäinkin kun olen varma ettei Hernan koskaan aikonut petkuttaa, vaan tehdä sen, minkä luuli luvalliseksi. Miksi hän, joka on siirtokunnan parhaita pyssymiehiä, olisi niin tehnyt, olkoonpa että tämä nuori Allan Quatermain onkin parempi? Etkö sinäkin sano samaa, Retief ystävä, erittäinkin juuri nyt, kun on välttämätöntä meidän kaikkien olla kuin veljet?" hän lisäsi puolustellen.

"En", jyrisi Retief, "en tahdo valehdella miellyttääkseni sinua tai jotakuta muuta."

Nähdessään, että Retief ei ollenkaan antanut perään, Marais meni sisarenpoikansa luo ja kuiskaili hänen kanssaan hetkisen. Mitä hän sanoi, en tiedä. Tulos oli joka tapauksessa se, että Pereira, suotuaan sekä Retiefille että minulle vihasta leimuavan katseen, käänsi selkänsä ja meni hevosensa luo, nousi sen selkään ja ajoi pois kahden jälessä ratsastavan hottentotin seuraamana.

Tämä oli viimeinen kerta pitkäksi ajaksi eteenpäin, jolloin näin Hernan Pereiran, ja sydämestäni toivon, että se olisi ollut ainiaaksi viimeinen kerta. Mutta niin ei tullut käymään.

VI Luku.

LÄHTÖ.

Buurit, jotka näennäisesti olivat tulleet rotkolle katsomaan ampumakilpailua, vaikka todellisuudessa aivan eri tarkoituksessa, alkoivat nyt hajaantua. Muutamat heistä ratsastivat suoraan pois, kun taasen toiset menivät vaunujensa luo, jotka he jonkun matkan päähän olivat irroittaneet valjaista, ja ajoivat eri tahoille kotiinsa. Olen iloinen voidessani sanoa, että suuri joukko heidän parhaimmistaan ennen lähtöään tuli onnittelemaan minua sekä Maraisfonteinin puolustuksen että ampumiseni johdosta. Myöskin hyvin useat lausuivat mielipiteensä Pereirasta erittäin suorasukaisella kielellä.

Oli päätetty, että isäni ja minä nukkuisimme tämän yön Marais'n tilalla, palaten kotiin seuraavana aamuna. Mutta isäni, joka oli koko tätä näytelmää seurannut hiljaa mutta tarkkaavasti, tuli siihen johtopäätökseen, että kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin olisimme tervetulleita sinne, ja että Pereiran seuraa oli vältettävä juuri nyt, ja senvuoksi hän meni Marais'n luo ja sanoi hyvästit, ilmoittaen, että me tahtoisimme lähettää hakemaan minun tammaani.

"Ei niin, ei niin", hän vastasi, "te olette minun vieraitani tämän yön. Myöskin, olkaa pelotta, Hernan on poissa. Hän on matkustanut jollekin liikeasialleen."

Kun isäni epäröi, Marais lisäsi: "Ystäväni, pyydän sinua tulemaan, sillä minulla on muutamia tärkeitä sanoja sinulle sanottavana, joita en voi sanoa tässä."

Silloin isäni myöntyi, ilokseni ja helpoituksekseni. Sillä, jollei hän olisi myöntynyt, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut saada vaihtaa Marien kanssa muutamia vieläkin tärkeämpiä sanoja? Koottuani hanhet ja kaksi haukkaa, jotka lupasin kyniä Marielle, minut autettiin rattaille, ja me ajoimme pois saapuen Maraisfonteiniin juuri yön tullessa.

Sinä iltana, syönnin jälkeen, mynheer Marais pyysi isääni ja minua tulemaan kanssaan arkihuoneeseen puhelemaan. Jollain sivutarkoituksella - siltä ainakin minusta näytti — hän myös kehoitti tytärtään, joka oli pessyt astioita ja jonka puhuttelemiseen en siihen mennessä ollut saanut tilaisuutta, tulemaan kanssamme ja sulkemaan oven jälkeensä.

Kun me kaikki olimme istuutuneet ja me miehet olimme sytyttäneet piippumme — vaikka aavistus siitä, mitä oli seuraava, kokonaan vei minulta tupakoimishalun — Marais aloitti puheen englanniksi, jota hän jossain määrin taisi. Tämä oli isäni hyvittämiseksi, joka piti kunnia-asianaan olla ymmärtämättä hollantia, vaikka hän vastasikin Marais'lle tällä kielellä, kun tämä vakuutti, ettei hän ymmärtänyt englantia. Minulle hän puhui hollantia ja toisinaan ranskaa Marielle. Se oli mitä kummallisinta ja monikielisintä keskustelua.

"Nuori Allan", hän sanoi, "ja sinä tyttäreni Marie, olen kuullut kerrottavan teistä, että, vaikka en koskaan ole antanut teille lupaa yövalvomiseen, te olette rakastelleet keskenänne."

"Se on totta, mynheer", sanoin. "Olen vain odottanut tilaisuutta saadakseni kertoa teille, että vannoimme toisillemme uskollisuutta kvaabien tätä taloa vastaan tekemän hyökkäyksen aikana."

"Allemachte! Allan, kummallinen aika valintaa varten", vastasi Marais nykien partaansa. "Uskollisuus, joka on veressä vannottu, voi vereen päättyä."

"Turhaa taikauskoa, johon en voi yhtyä", keskeytti isäni.

"Kenties niinkin", vastasin minä. "En tiedä. Jumala yksin sen tietää. Minä tiedän vain, että vannoimme valamme, kun luulimme olevamme kuoleman partaalla, ja että sen pidämme, kunnes kuolema sen lopettaa."

"Niin, isäni", lisäsi Marie, nojaten eteenpäin yli naarmuisen keltapuisen pöydän, posket käsiä vasten ja tummat kauriinsilmät hänen kasvoihinsa suunnattuina. "Niin, isäni, asia on niinkuin sinulle jo olen kertonut."

"Ja minä sanon sinulle, Marie, mitä jo aikaisemmin olen sanonut, ja sinulle myös, Allan, ettei tästä asiasta tule mitään", vastasi Marais, iskien nyrkillään pöytään. "Minulla ei tietenkään ole mitään sanomista sinua vastaan, Allan. Minä kunnioitan sinua, ja sinä olet tehnyt minulle arvokkaan palveluksen, mutta siitä ei voi tulla mitään."

"Miksi ei, mynheer?" kysyin.

"Kolmesta syystä, Allan, joista jokainen on ratkaiseva. Sinä olet englantilainen, ja minä en halua tyttäreni menevän naimisiin englantilaisen kanssa. Se on ensimmäinen syy. Sinä olet köyhä, mikä ei ole mikään häpeä sinulle, mutta sittenkun olen joutunut taloudellisesti perikatoon, ei tyttäreni voi mennä naimisiin köyhän miehen kanssa. Siinä on toinen syy. Sinä asut täällä, ja tyttäreni sekä minä aiomme jättää tämän paikkakunnan; siksi et voi naida häntä. Tämä on kolmas syy", ja hän pysähtyi.

"Eikö ole vielä neljättä todellista syytä?" kysyin. "Nimittäin se, että haluatte naittaa tyttärenne jollekulle toiselle."

"Kyllä, Allan. Koska minut siihen pakoitat, niin myönnän, että se on neljäs syy. Olen luvannut tyttäreni hänen serkulleen Hernando Pereiralle, joka on varakas ja parhaassa iässä oleva mies; ei mikään poikanen, vaan sellainen, joka kykenee ylläpitämään vaimon."

"Ymmärrän", vastasin kylmästi, vaikka sydämessäni kokonainen helvetti raivosi. "Mutta sanokaahan, mynheer, onko Marie itse lupautunut — tai kenties saan vastauksen hänen omasta suustaan?"

"Kyllä, Allan", vastasi Marie levolliseen tapaansa, "minä olen lupautunut — sinulle enkä kenellekään muulle miehelle."

"Te kuulette, mynheer", sanoin Marais'lle.

Silloin hän puhkesi tavallisiin kiivauden purkauksiinsa. Hän raivosi, syytti ja soimasi meitä kumpaistakin. Hän sanoi, ettei hän koskaan sitä sallisi. Ennemmin hän näkisi tyttärensä haudassa. Hän sanoi, että olin väärin käyttänyt hänen luottamustaan ja loukannut hänen vieraanvaraisuuttaan, että hän ampuisi minut, jos lähestyisin hänen tyttöään, että Marie oli alaikäinen ja lain mukaan hän saattoi päättää hänen avioliitostaan, että Marien täytyi seurata häntä minne tahansa, ja että minä varmaankaan en tekisi niin, ja paljon muuta sen tapaista.

Kun hän viimein oli väsyttänyt itsensä ja iskenyt mielipiippunsa pöytään, lausui Marie:

"Isäni, tiedäthän, että rakastan sinua syvästi, sillä äitini kuoleman jälkeen me olemme olleet kaikki kaikessa toisillemme, eikö niin?"

"Varmasti, Marie, sinä olet minun elämäni ja enemmänkin kuin elämäni."

"Hyvä, isä. Niinollen tunnustan määräysvaltasi suhteeni, mitä hyvänsä laki sanoneekin. Tunnustan, että sinulla on oikeus kieltää minun avioliittoni Allanin kanssa, ja jos sinä minulta kiellät — koska joka tapauksessa olen alaikäinen — en velvollisuudesta sinua kohtaan mene hänen kanssaan naimisiin. Mutta" — hän nousi ylös ja katsoi häntä suoraan silmiin, ja voi! kuinka ylväältä hän tällä hetkellä näytti yksinkertaisessa totisuudessaan ja nuorekkaassa suloudessaan! — "on yksi seikka, jota en hyväksy — oikeutesi pakoittaa minut menemään jonkun muun miehen kanssa naimisiin. Naisena, joka on oma määrääjänsä, kiellän tämän oikeuden. Niin paljon kuin kärsinkin siitä, että minun täytyy sinua, isä, jossakin asiassa vastustaa, vakuutan kuitenkin, että mieluummin kuolisin, kuin suostuisin. Olen lupautunut Allanin omaksi myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jollen saa mennä Allanin kanssa naimisiin, menen hautaan naimattomana. Jos sanani sinua loukkaavat, pyydän anteeksi, mutta samalla pyydän muistamaan, että nämä sanani eivät tule muuttumaan."

Marais katseli tytärtään ja tytär katseli Marais'ta. Ensin ajattelin, että hän aikoi kirota tytärtään, mutta jos niin olisikin ollut, näytti jokin tämän katseessa muuttavan hänen mielensä, sillä hän sanoi vain:

"Mahdoton, kuten muutkin sukupuolesi jäsenet! No, johtakoon kohtalo niitä, jotka eivät muitten anna itseään ohjata, ja tämän asian minä jätän kohtalon käsiin. Koska olet alaikäinen — noin kaksi vuotta tai enemmänkin — et voi ilman suostumustani mennä naimisiin, ja juuri olet luvannutkin, ettet sitä tule tekemään. Tällä hetkellä lähdemme tästä paikasta etäisiin seutuihin. Ken tietää, mitä siellä tapahtuu?"

"Niin", sanoi isäni juhlallisella äänellä, puhuen ensimmäisen kerran, "kukapa sen tietää Jumalaa lukuunottamatta, joka ohjaa kaikki asiat ja joka järjestää nämäkin asiat mielensä mukaan, Henri Marais. Kuulkaahan", hän jatkoi hetken kuluttua, sillä Marais ei vastannut mitään, vaan istui ja tuijotti synkkänä pöytään "Te ette halua poikani naivan tytärtänne useasta eri syystä, joista yksi on se, että luulette häntä köyhäksi ja rikkaampi kosija on tarjoutunut sen jälkeen kun onnen kääntyminen on tehnyt teistä köyhän. Toinen ja tärkeämpi, todellinen syy on hänen englantilainen syntyperänsä, jota te vihaatte niin suuresti, että — vaikka hän Jumalan avulla pelasti tyttärenne hengen — te ette halua hänen jakavan elämää tyttärenne kanssa. Eikö se ole totta?"

"Kyllä, se on tosi, mynheer Quatermain. Te englantilaiset olette koiria ja pettureita", vastasi hän kiihtyneenä.

"Ja sitten te haluatte antaa tyttärenne sellaiselle, joka on osoittaunut alhaiseksi ja epärehelliseksi, tälle hyvälle englantilaisvihaajalle ja kuningasta vastaan vehkeilevälle Hernando Pereiralle, jota te rakastatte, koska hän on yksin elossa vanhasta suvustanne."

Muistellessaan iltapäivän tapahtumaa tämä iva sai Marais'n vaikenemaan.

"No", jatkoi isäni, "vaikka tunnen Marien ja tiedän hänen olevan suloisen ja jalosydämisen tytön, en minäkään toivo hänen menevän Allanin kanssa avioliittoon. Tahtoisin nähdä poikani naivan englantilaisen naisen, eikä joutuvan buurien ja heidän vehkeilyjensä verkkoihin. Kuitenkin on ilmeistä, että nämä kaksi rakastavat toisiaan koko sydämellään ja sielullaan, kuten epäilemättä on heidän kohtalokseen määrätty. Jos niin on, on mielestäni heidän eroittamisensa ja jonkun heistä pakoittaminen toiseen avioliittoon rikos Jumalaa vastaan, jonka Hän varmaan pitää mielessään ja maksaa teille takaisin. Aavistamattomia tapauksia voi sattua niissä seuduissa, minne menette, Henri Marais. Ettekö tahdo sitten tyytyä jättämään lapsenne hyvään turvaan?"

"En koskaan!" kiljaisi Marais. "Hän on seuraava minua uuteen kotiin, joka ei ole teidän kirotun brittiläisen lippunne varjossa."

"Sitten minulla ei ole enempää sanottavaa. Tulkoon se teidän päänne päälle nyt ja vastedes", vastasi isäni juhlallisesti.

Kykenemättä kauemmin itseäni hillitsemään huudahdin:

"Mutta minulla on, mynheer. Marien ja minun eroittaminen toisistamme on synti, ja se tulee murtamaan hänen sydämensä. Mitä köyhyyteeni tulee, on minulla jotain, enemmän kenties kuin luulette, ja tässä rikkaassa maassa voivat kerätä omaisuuksia ne, jotka tekevät työtä, kuten minä hänen tähtensä tekisin. Se mies, jolle tahtoisitte antaa hänet, näytti oikean luonteensa tänään, sillä sellainen, joka voi pelata niin alhaista peliä voittaakseen kilpapalkinnon, pelaa vielä alhaisemmin voittaakseen tärkeämpiä etuja. Kaikesta huolimatta laskelman täytyy pettää, koska Marie ei huoli hänestä."

"Minäpä sanon, että hänen täytyy", vastasi Marais. "Tahtokoon hän tai olkoon tahtomatta, hän seuraa minua eikä jää tänne tullakseen englantilaisen pojan vaimoksi."

"Seurata sinua minä kyllä tahdon, isä, ja jakaa kohtalosi viimeiseen saakka. Mutta mennä avioliittoon Hernando Pereiran kanssa en tahdo", sanoi Marie tyynesti.

"Kenties, mynheer", lisäsin, "on tuleva päiviä, jolloin vielä kerran olette iloinen englantilaisen pojan avusta."

Nämä sanat tulivat lausutuiksi aivan umpimähkään, jonkinlaisesta sydämen pakoituksesta, jonka Marais'n tylyyden ja solvausten tuottamat pistokset aiheuttivat; ne olivat ikäänkuin eläimen huuto sitä lyötäessä. Vähän tiesin silloin, kuinka toteen ne tulisivat käymään, mutta toisinaan on niin, että totuus salaperäisesti pulpahtaa esiin jonkinlaisesta sieluihimme kätketystä salaisen tiedon lähteestä.

"Kun tarvitsen apuanne, pyydän sitä teiltä", raivosi Marais, joka, tuntiessaan olevansa väärässä, koetti peittää sitä ylimielisyydellä.

"Pyydettäessä ja pyytämättä annan apuani, jos elän, tulevaisuudessa yhtä hyvin kuin menneisyydessäkin, mynheer Marais. Jumala antakoon teille anteeksi sen tuskan, jonka tuotatte Marielle ja minulle."

Nyt Marie alkoi hiljaa nyyhkyttää, ja, voimatta kestää tätä näkyä, peitin silmäni kädelläni. Marais, jolla oli hyvä sydän, milloin hän ei ollut ennakkoluulojensa tai intohimojensa vaikutuksen alaisena, oli myöskin liikutettu, mutta koetti kätkeä tunteensa kovuuteen. Hän sadatteli Marieta ja käski hänen mennä vuoteeseensa; ja tytär totteli, yhä vuodattaen kyyneliä. Sitten isäni nousi ylös ja sanoi:

"Henri Marais, emme voi lähteä täältä tänä iltana, koska hevosemme ovat laitumella emmekä helposti voi niitä löytää näin pimeässä, joten meidän täytyy pyytää vieraanvaraisuuttanne aamunkoittoon asti."

"Minä en sitä pyydä", huudahdin. "Minä menen rattaille nukkumaan", ja minä hoipertelin ulos huoneesta ja koko talosta, jättäen molemmat miehet toistensa kanssa.

Mitä heidän keskensä sen jälkeen tapahtui, en oikein tiedä. Kuulin, kuinka isäni — joka myöskin saattoi kiivastua ja joka henkisesti sekä älyllisesti oli vahvempi — lausui mielipiteensä hänen jumalattomuudestaan ja mielettömyydestään kielellä, jota toinen ei hevin unohtanut. Luulen hänen pakoittaneen hänet myös tunnustamaan menettelynsä näyttävän julmalta, ja pyytämään sitä anteeksi, kuitenkin huomauttaen vannoneensa Jumalalle, ettei hänen tyttärensä milloinkaan menisi naimisiin englantilaisen kanssa. Myöskin hän vakuutti juhlallisesti luvanneensa Marien Pereiralle, sisarensa pojalle, jota hän rakasti, eikä hän voinut rikkoa sanaansa.

"Ei", vastasi isäni, "koska te vihan sokaisemana, mikä käy ennen perikatoa, ennemmin rikotte Marien sydämen ja kenties joudutte vastuuseen hänen verestään."

Sitten hän jätti hänet.

* * * * *

Pimeys oli läpitunkematon. Etsin sen kautta tieni rattaille, jotka olivat talosta jonkun matkan päässä kedolla, minne ne oli valjaista irroitettu. Sydämestäni toivoin samalla, että kafferit valitsisivat tämän mustan yön toista hyökkäystään varten ja tekisivät lopun minusta.

Kun saavuin rattaiden luo ja sytytin lyhdyn, joka aina oli mukana, hämmästyin havaitessani, että ne häthätää oli laitettu kuntoon makuuta varten. Istuimet oli raivattu pois, takaverhot kiinnitetty ja niin edelleen. Myöskin aisaa oli tuettu siten, että ajoneuvot olivat vaakasuorassa, jotta niissä saattoi nukkua. Kun minä epätietoisena ihmettelin, kuka sen oli mahtanut tehdä, kiipesi Hans astuimelle, kantaen kahta taljapeitettä, jotka hän oli lainannut tai varastanut, ja kysyi, oliko minun mukava olla.

"Kyllä", vastasin. "Mutta kuinka sinä ajattelit tulla nukkumaan rattaille?"

"Baas", hän vastasi, "en ajatellutkaan tulla. Valmistin sen teille. Kuinka tiesin, että te tulisitte? Erittäin yksinkertaista. Istuin parvekkeella ja kuuntelin, mitä huoneessa puhuttiin. Ikkunaa ei, baas, sen jälkeen ole korjattu, kun kvaabit sen rikkoivat. Herran nimessä, millaista puhetta se oli! En ole koskaan tiennyt, että valkoihoisella olisi niin paljon sanottavaa yksinkertaisesta asiasta. Te tahdotte naida baas Marais'n tyttären. Baas tahtoo hänet naittaa toiselle miehelle, jolla on enemmän karjaa maksaa hänestä. No, meidän kesken se olisi pian päätetty, sillä isä olisi ottanut kepin ja paksummalla päällä hutkien ajanut sinut ulos majasta. Sitten hän olisi kepittänyt tyttöä ohuemmalla päällä, kunnes hän olisi luvannut ottaa toisen miehen, ja kaikki olisi järjestynyt koreasti. Mutta te valkoiset, te puhutte ja puhutte, eikä mitään päätöstä tule. Te yhä ajattelette naida tyttären ja tytär yhä ajattelee olla huolimatta miehestä, jolla on paljon lehmiä. Sitäpaitsi isä ei ole voittanut todellisuudessa mitään muuta kuin sairaan sydämen ja paljon onnettomuutta, joka on tulossa."

"Miksi paljon onnettomuutta on tulossa, Hans?" kysyin innokkaasti, sillä hänen yksinkertainen tapauksen arviointinsa kiinnitti mieltäni epämääräisellä tavalla.

"Oh, baas Allan, kahdesta syystä. Ensiksikin, kunnianarvoisa isänne, joka minusta teki kristityn, sanoi hänelle niin, ja niin hyvä saarnamies kuin hän on kumpu, jota pitkin Jumalan kirous juoksee taivaasta niinkuin salama alas puuta pitkin, ja kaikki me hyvin tiedämme, miten käy sen, joka on puun alla, kun salama siihen iskee. Se on ensimmäinen syyni kristittynä. Toinen syy, jonka mustaihoisena miehenä lausun ja josta ei voi syntyä erehdystä, sillä se on aina pitänyt paikkansa niin kauan kuin musta mies on ollut olemassa, tämä toinen syy on se, että tyttö on veren kautta omanne. Te pelastitte hänen henkensä verellänne", — ja hän osoitti jalkaani — "ja siten ostitte hänet ainiaaksi, sillä veri on enemmän arvoinen kuin karja. Sentähden se, joka tahtoo eroittaa hänet teistä, kokoaa verta hänen ja sen toisen miehen päälle, joka hänet koettaa varastaa, ja itselleen — en tiedä, mitä." Ja hän heilutteli kellertäviä käsivarsiaan, tuijottaen minuun pienillä mustilla silmillään erittäin tuikeasti.

"Joutavia!" sanoin. "Miksi sellaisia pahoja sanoja lausut?"

"Koska ne ovat tosia, baas Allan. Te nauratte Totty raukalle, mutta minä kuulin sen isältäni, ja hän taasen vuorostaan isältään suvusta sukuun, — ja saattepahan nähdä. Saattepa nähdä niinkuin minä olen nähnyt tätä ennen, ja niinkuin tulee näkemään mynheer Marais, joka — jollei suuri Jumala olisi tehnyt häntä hulluksi, sillä hullu hän meidän käsityksemme mukaan on — olisi voinut elää kotonaan vanhaksi asti, kunnon vävypoika olisi kantanut hänet hautaan hänen omaan peitteeseensä käärittynä."

Nyt olin mielestäni saanut tarpeekseni tästä kolkosta keskustelusta. Tietysti on helppoa nauraa alkuasukkaille ja heidän taikauskolleen, mutta pitkän elämänkokemuksen perusteella minun täytyy myöntää, että he eivät aina ole väärässä. Alkuasukkaalla on jonkinlainen kuudes aisti, jonka sivistynyt ihminen on kadottanut, — niin ainakin minusta näyttää.

"Peitteistä puhuttaessa", sanoin vaihtaakseni puheenaihetta, "keneltä olet saanut nämä taljat?"

"Keneltäkö? No tietysti missie'lta, baas. Kun kuulin teidän aikovan nukkua vaunuissa, menin hänen luoksensa ja lainasin ne teidän peitteeksenne. Sitä paitsi, olin sen aivan unohtanut, hän antoi minulle kirjeen teille", ja hän koetteli ensin likaista mekkoaan, sitten kainaloaan ja lopuksi kiharaista tukkaansa, josta viimeksi mainitusta kätköpaikasta hän veti esiin pienen paperipalasen, joka oli kierretty kuulan muotoiseksi. Levitin sen auki ja luin seuraavat sanat, jotka oli lyijykynällä kirjoitettu ranskaksi:

"Olen persikkapuutarhassa puolta tuntia ennen auringonnousua. Ole siellä, jos tahdot jättää minulle jäähyväiset. — M."

"Tuleeko siihen mitään vastausta, baas?" kysyi Hans, kun olin työntänyt paperilapun taskuuni. "Siinä tapauksessa voin sen ottaa mukaani tulematta keksityksi." Sitten eräs ajatus välähti hänen mielessään, ja hän lisäsi: "Miksi ette itse ota sitä mukaanne? Missien ikkuna on helposti avattavissa, ja olen sitäpaitsi varma, että hän mielellään näkisi teidät."

"Ole hiljaa", sanoin. "Aijon mennä nukkumaan. Herätä minut tuntia ennen kukon laulua ja katso, että hevoset pääsevät ulos aitauksesta, ettet voi niitä helposti löytää, jos arvoisan pastorin tekisi mieli lähteä liikkeelle kovin aikaisin. Mutta älä anna niiden vaeltaa kauas, sillä täällä me emme ole tervetulleita vieraita."

"Ymmärrän, baas. Sivumennen sanoen, baas, mynheer Pereira, joka aikoi teitä pettää noiden hanhien suhteen, nukkuu eräässä tyhjässä talossa noin parin penikulman päässä täältä. Herätessään ylös aamulla hän juo kahvia, ja hänen palvelijansa, joka sen valmistaa, on hyvä ystäväni. No, mitä arvelisitte, jos sekoittaisin hiukan jotain siihen? Ei sellaista, joka surmaa hänet, sillä se on raamatun käskyjä vastaan, vaan sellaista, joka tekisi hänet hulluksi, sillä siitä ei raamattu sano mitään. Minulla on sitä varten erittäin hyvää lääkettä, jota te valkoiset ette tunne, ja joka parantaa kahvin makua; se saattaisi säästää paljon huolia. Katsokaahan, jos hän tulee tanssien paikalle ilman mitään vaatteita, kuten tavallinen kafferi, ei mynheer Marais - vaikka hänkin todellisuudessa on hullu — varmaankaan toivo häntä vävykseen."

"Mene pirun tykö, jollet jo siellä ole", minä vastasin ja käänsin kylkeä ikäänkuin nukkuakseni. — — —

Ei ollut mitenkään tarpeellista neuvoa tuota uskollista olentoa, viekasta mutta moraalitonta Hansia, herättämään minut aikaisin, kuten runossa kerrotaan neitosen kehoittaneen äitiään, sillä en luule ummistaneeni silmääni tänä yönä. Säästän mietelmäni, sillä on helppo kuvitella, mitä liikkui vakavaluontoisen pojan mielessä, kun häneltä aiottiin ryöstää hänen ensimmäinen rakkautensa.

Paljon ennen aamun koittoa seisoin persikkatarhassa — samassa tarhassa, missä ensimmäisen kerran olimme kohdanneet toisemme — ja odottelin. Vihdoin Marie tuli hiipien puunrunkojen välitse kuin harmaa kummitus, sillä hän oli kietoutunut jonkinlaiseen vaaleanväriseen viittaan. Oi, vielä kerran saimme olla kahden kesken toistemme kanssa. Kahden siinä täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mikä vallitsee Afrikassa ennen päivän koittoa, jolloin kaikki elävät olennot, jotka rakastavat yötä, ovat vetäytyneet leireihinsä ja turvapaikkoihinsa, ja ne, jotka rakastavat päivää, vielä nukkuvat parhainta untaan.

Hän levitti käsivartensa ja puristi minut rintaansa vasten lausumatta sanaakaan. Hetkistä myöhemmin hän melkein kuiskaten lausui:

"Allan, minä en voi viipyä täällä kauemmin, sillä jos isäni tapaisi meidät yhdessä, hän varmaankin ampuisi sinut kiivaudessaan."

Nyt kuten aina ennenkin hän ajatteli minua, ei itseään.

"Entä sinä, rakkaani?" kysyin.

"Oi", hän vastasi, "ei tee mitään. Jollei se olisi syntiä, toivoisin hänen ampuvan minut, sillä sitten olisin päässyt kaikesta tästä tuskasta. Sanoinhan sinulle, Allan, silloin kun kafferit ahdistivat meitä, että olisi parempi kuolla. Ja katsohan, sydämeni puhui totuuden."

"Eikö sitten ole mitään toivoa?" kysyin huoahtaen. "Tahtooko hän todellakin eroittaa meidät ja viedä sinut mukanaan erämaahan?"

"Aivan varmasti; mikään ei voi muuttaa hänen mieltään. Kuitenkin, Allan, on olemassa toivoa. Kahden vuoden kuluttua, jos elän, olen täysi-ikäinen ja voin mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Vannon sinulle, etten ota ketään muuta kuin sinut, en sittenkään, vaikka kuolisit huomenna."

"Siunaan sinua näistä sanoistasi", sanoin.

"Miksi?" kysyi hän yksinkertaisesti. "Miten voisin toisin puhua? Tahtoisitko minun tekevän väkivaltaa omalle sydämelleni ja vaeltavan elämäni läpi uskottomana ja häpeissäni?"

"Minä puolestani vannon myöskin", lausuin.

"Ei, älä vanno mitään. Niin kauan kuin elän, tiedän sinun rakastavan minua, ja jos minut temmattaisiin pois, on toivomukseni, että nait jonkun toisen kunnon naisen, sillä ei ole hyvin eikä oikein, että mies elää yksin. Meidän tyttöjen laita on toisin. Kuulehan, Allan, kukot ovat alkaneet kiekua ja pian on valoisa. Sinun täytyy jäädä tänne isäsi kanssa. Jos mahdollista kirjoitan sinulle aika ajoittain, kertoen, missä olemme ja kuinka voimme. Mutta jollen kirjoita, niin tiedät sen johtuvan siitä, etten voi tai etten saata löytää ketään lähettiä tai että kirjeet ovat joutuneet harhateille, sillä me menemme autioihin seutuihin, raakalaisten keskuuteen."

"Minne päin menette?" kysyin

"Luullakseni suurta Delagoa Bay nimistä lahtea kohti, missä portugalilaiset hallitsevat. Serkkuni Hernan, joka meitä saattaa" — tässä kohdassa hän värisi jonkunverran käsivarsillani — "on puoliksi portugalilainen. Hän kertoo buureille, että hänellä on siellä sukulaisia, jotka kirjeissään ovat usein luvanneet antaa meille hyvää maata asuttavaksi siellä, missä eivät meitä voisi seurata englantilaiset, joita hän ja isäni niin suuresti vihaavat."

"Olen kuullut, että se on kaikki aukeata ketoa ja että välillä oleva alue on täynnä villejä kaffereja", sanoin nyyhkyttäen.

"Kenties. En tiedä, enkä liioin välitä. Sitäpaitsi tämä suunnitelma on isäni päässä, vaikka tietysti olosuhteet voivat sitä muuttaa. Koetan antaa sinulle tiedon, Allan, tai jollen sitä voi tehdä, kenties kykenet itse ottamaan selvän. Sitten, jos me molemmat elämme ja sinä vielä pidät minusta, joka olen aina pitävä sinusta, kun minä olen täysi-ikäinen, sinä yhdistät meidät ja, sanokoot tai tehkööt mitä tahansa, minä menen naimisiin sinun kanssasi eikä kenenkään muun miehen. Ja jos kuolen, kuten hyvin saattaa tapahtua, niin silloinkin sieluni sinua vartioi ja odottaa sinua yhtyäkseen sinuun Jumalan siipien suojassa. Katso, valkenee jo. Minun täytyy mennä. Hyvästi, rakkaani, ensimmäinen ja ainoa rakastettuni, hyvästi siksi kunnes elämässä tai kuolemassa toisemme jälleen kohtaamme, kuten varmasti kohtaamme."

Vielä kerran syleilimme ja suutelimme toisiamme, kuiskaten katkonaisia sanoja, ja sitten hän riistäytyi syleilystäni ja oli kadonnut. Mutta, oi, kun kuulin hänen jalkansa kahinan kasteen peittämässä ruohikossa, oli sydämeni paeta rinnastani. Olen kärsinyt paljon eläissäni, mutta en luule koskaan tunteneeni katkerampaa tuskaa kuin tällä hetkellä erotessani Mariesta. Sillä mikä ilo oikeastaan vetää vertoja puhtaan ensi lemmen tuottamalle ilolle, ja mikä katkeruus on niin katkeraa kuin sen menettäminen?

Puoli tuntia myöhemmin Maraisfonteinin kukkivat puut olivat takanamme, ja edessämme levisi auringonpaahteinen keto, mustana kuin elämäni sillä hetkellä.

VII Luku.

ALLANIN KUTSUMUS.

Kahta viikkoa myöhemmin Marais, Pereira ja heidän seuralaisensa, — pieni, kaikkiaan noin kaksikymmentä miestä sekä kolmekymmentä naista ja lasta käsittävä joukkue, johon lisäksi tuli viisikymmentä sekarotuista ja hottentotteja jälkiratsastajina — vaelsi vankkureissaan, kotinsa jättäen, erämaata kohti. Minä ratsastin tasahuippuisen kukkulan harjanteelle ja seurasin katseillani pitkää vaunujonoa, joista yhdessä oli Marie, sen hiljaa liikkuessa pohjoiseen päin poikki kedon, joka oli noin mailin verran tai enemmänkin alapuolellani.

Suruissani tunsin kiusausta karahuttaa heidän jälkeensä ja etsiä tilaisuutta viimeiseen keskusteluun hänen ja hänen isänsä kanssa. Mutta ylpeyteni kielsi. Olihan Henri Marais antanut tietää, että jos lähestyisin hänen tytärtään, hän ajaisi minut takaisin sjambock'eilla eli nahkaruoskilla. Kenties hän oli saanut vihiä viimeisestä hyvästijätöstämme persikkatarhassa. En tiedä. Mutta tiedän, että jos joku olisi kohottanut sjambock'in minua kohti, olisin vastannut kuulalla. Siinä tapauksessa välillemme olisi tullut verta, jonka ylitse on pahempi astua kuin kokonaisten vihan ja kateuden virtojen. Tähystelin siinä vaunuja, kunnes ne olivat kadonneet, ja ratsastin sitten kotia rosoista rinnettä pitkin, toivoen, että hevonen kompastuisi ja taittaisin niskani.

Kun saavuin asemalle, olin kuitenkin iloinen, ettei niin ollut käynyt, tavatessani isäni kuistilla istumassa lukien kirjettä, jonka eräs ratsastava hottentotti oli tuonut.

Se oli Henri Marais'lta, ja kuului seuraavasti:

"Arvoisa herra ja ystäväni Quatermain. — Lähetän täten jäähyväiseni teille, sillä vaikka olettekin englantilainen ja vaikka meillä toisinaan onkin ollut riitaa, kunnioitan teitä sydämessäni. Nyt kun olemme lähdössä, painavat varoittavat sananne minua kuin lyijy, enkä tiedä, miksi. Mutta mikä on tehty, ei tule tekemättömäksi, ja minä luotan, että kaikki käy oikein. Jollei, tapahtuu se siitä syystä, että Herra Jumala tahtoo toisin."

Tässä isäni katsahti ylös ja sanoi: "Kun miehet kärsivät omasta intohimostaan ja hulluudestaan, he aina asettavat edesvastuun Kaitselmuksen niskoille."

Sitten hän jatkoi kirjeen tavailemista:

"Pelkään, että poikanne Allan, joka on kunnon miehenalku, kuten hyvin tunnen, ja rehellinen, ajattelee minun kohdelleen häntä kovasti ja kiittämättömästi. Mutta minä olen vain tehnyt sen, mikä minun on tehtävä. Totta kyllä, että Marie, joka äitinsä tapaan on hyvin kova ja itsepäinen mieleltään, vannoo, ettei hän tahdo kenenkään muun kanssa mennä naimisiin. Mutta pian luonto saa hänet unohtamaan tämän kaiken, erittäinkin kun sellainen oivallinen mies odottaa hänen kättään. Pyytäkää siis Allania myöskin unohtamaan kaikki hänen suhteensa ja kyllin vanhaksi tultuaan valitsemaan jonkun englantilaisen tytön. Olen juhlallisesti vannonut Jumalalle, että hän ei koskaan minun suostumuksellani saa tytärtäni vaimokseen."

"Ystäväni, kirjoitan teille kysyäkseni erästä asiaa, koska luotan teihin enemmän kuin näihin kehnoihin asiamiehiin. Puoli hintaa — vähäinen summa tosin — on minulla vielä saatavana farmistani Jacobus van der Merveltä, joka jää paikalle ja ottaa haltuunsa kaikki meidän maamme. Se tekee sata Englannin puntaa, langeten maksettavaksi vuoden kuluttua tästä päivästä, ja minä lähetän teille valtakirjan mainitun summan vastaanottamista ja kuittaamista varten. Myöskin minulla on saatavaa Brittiläiseltä hallitukseltanne laskun mukaan 253 puntaa vapautetuista orjista, joiden arvo oli ainakin 1,000 puntaa. Tämä paperi myöskin valtuuttaa teidät nostamaan. Mitä tulee korvausvaatimuksiin, jotka sanotulle kirotulle Hallitukselle olen tehnyt sen häviön johdosta, jonka kafferit minulle tuottivat, ei se tahdo hyväksyä niitä, sanoen ranskalaisen Leblanc'in, joka kuului talouteeni, aiheuttaneen hyökkäyksen."

"Ja hyvällä syyllä kylläkin", huomautti isäni.

'Kun olette saanut nämä rahat, jos koskaan saatte, pyydän teitä valitsemaan jonkun turvallisen tilaisuuden lähettääksenne ne minulle, missä tahansa olenkin, minkä epäilemättä lähitulevaisuudessa saatte tietää, vaikka tällä hetkellä toivon tulevani rikkaaksi jälleen enkä tarvitsevani rahaa. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne, kuten toivon hänen olevan minun ja Marien sekä kaikkien muiden trek-buurien kanssa. Kirjeentuoja ennättää vastauksinenne luoksemme ensimmäisellä levähdyspaikallamme.

Henri Marais.'

"No", sanoi isäni huokaisten, "luulen, että minun täytyy ottaa vastaan hänen luottamustehtävänsä, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, miksi hän on valinnut 'kirotun englantilaisen', jonka kanssa hän on ankarasti riidellyt, keräämään saataviaan eikä jotakuta omista rakkaista buureistaan. Menen kirjoittamaan hänelle. Allan, katso, että lähetti ja hänen hevosensa saavat jotain syötävää."

Nyökkäsin myöntymykseksi ja menin miehen luo, joka oli yksi niitä, jotka kanssani puolustivat Maraisfonteinia, kunnon veikko, milloin vain ei päässyt lähelle väkijuomia.

"Mynheer Allan", hän sanoi, katsahtaen ympärilleen nähdäkseen, ettei kukaan meitä kuunnellut, "minulla on pieni kirje myöskin teille", ja hän veti laukustaan esiin paperilipun, joka oli ilman osoitetta.

Levitin sen auki kiihkeästi. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu ranskaksi, jotta kukaan buuri ei ymmärtäisi, jos kirje joutuisi hänen käsiinsä:

"Ole reipas ja uskollinen, ja muista minua niinkuin minä sinua. Oi, sydämeni rakastettu, jääös hyvästi, hyvästi!"

Tämä sanoma oli ilman allekirjoitusta. Mutta mitä allekirjoitusta siinä olisi tarvittukaan?

Kirjoitin vastauksen, jonka sisällön saattaa kuvitella, vaikka en sanoja ehdottoman tarkasti muista näin lähemmäs puolen vuosisadan kuluttua. Kummallista kyllä saatan näin pitkän ajan perästä paremmin muistaa sellaista mitä sanoin kuin sellaista, mitä kirjoitin, — kenties siitä syystä, että se, mikä oli kerran kirjoitettu, jätti ajatukseni rauhaan eikä vaivannut sitä enempää. Oikeaan aikaan sitten hottentotti lähti vieden mukanaan isäni kirjeen ja omani, ja tämä oli viimeinen suoranainen liikeyhteys, mikä meillä oli Henri tai Marie Marais'n kanssa enemmän kuin vuoden aikana.

Luulen näiden pitkien kuukausien olleen onnettomimmat mitä koskaan olen viettänyt. Se aika elämästä, joka minulla parhaillaan oli kulumassa, on aina ratkaiseva. Tämä siirtymisaika nuorukaisiästä täyteen ja edesvastuulliseen miehuuteen, mikä Afrikassa yleensä tapahtuu aikaisemmin kuin täällä Englannissa, missä nuoret miehet minusta näyttävät usein pysyvän poikina kahdenkymmenenviiden ikäisiksi. Olosuhteet, joista olen kertonut, tekivät tämän aikaisin kehittymisen erittäinkin minun suhteeni mahdolliseksi, sillä minä, jonka olisi pitänyt olla vain iloinen poika, olin surujen ja huolien painama sekä kypsyyden tunteiden kahlehtima.

En voinut saada Marieta mielestäni. Hänen kuvansa seurasi minua päivin ja öin, erittäinkin öin, jonka tähden nukuin huonosti. Tulin ärtyisäksi, liikatunteelliseksi ja helposti suuttuvaksi. Minä aloin yskiä ja ajatella kuten muutkin, että olin menossa perikatoani kohti. Muistan Hansin kerran kysyneenkin minulta, enkö tahtoisi tulla näyttämään oikeata paikkaa, mihin haluaisin tulla haudatuksi, että saisin olla varma, ettei erehdystä tapahtuisi, kun en enään itse voisi puolestani puhua. Tällaisessa tapauksessa potkaisin Hansia, joka on yksi niitä harvoja alkuasukkaita, joihin olen koskenut. Tosiasia oli se, ettei minulla ollut vähintäkään tarkoitusta tulla haudatuksi. Minä halusin elää ja naida Marien enkä kuolla ja joutua Hansin kuopattavaksi. En kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta päästä Marien kanssa naimisiin tai edes nähdä häntä jälleen, ja sentähden tunsin itseni alakuloiseksi.

Tietysti meille aika ajoittain saapui tietoja trek-buureista, mutta ne olivat erittäin sekavia. Heitä oli niin monia ryhmiä. Heidän seikkailujaan oli niin vaikea seurata ja, tahtoisin lisätä, usein niin peloittavaa. Vain harvat heistä osasivat kirjoittaa. Luotettavat tiedot olivat kovin niukkoja, välimatkat kovin pitkiä. Joka tapauksessa emme kuulleet mitään Marais'n joukkueesta paitsi huhua, että he olivat tulleet Rustenberg nimiseen seutuun nykyisessä Transvaalissa, ja sieltä Delagoalahtea kohti tuntemattomalle lakeudelle, minne he olivat häipyneet. Marielta itseltään ei saapunut mitään kirjettä, mikä osoitti minulle kyllin selvästi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta sen lähettämiseen.

Huomatessaan masentuneen tilani isäni ehdotti parannuskeinona, että menisin Kapkaupungin jumaluusopilliseen korkeakouluun valmistuakseni papiksivihkimistä varten. Mutta kirkko elämänurana ei minua miellyttänyt, kenties siitä syystä, etten tuntenut voivani koskaan olla tarpeeksi hyvä, kenties myöskin siitä syystä, että tiesin minulle pappismiehenä olevan mahdotonta saada tilaisuutta matkustaa pohjoiseen, kun kutsumukseni saapuisi, sillä aina uskoin, että tämä kutsumus saapuisi.

Isäni, joka toivoi minun kuulevan toisenlaista kutsumusta, joutui kanssani riitaan tästä asiasta. Hän halusi vakavasti, että seuraisin tätä elämänuraa, jota hän kaunisteli, eikä tietystikään nähnyt muuta avoinna minulle enempää kuin minä itsekään. Tietysti hän oli tavallaan oikeassa huomatessaan, että loppujen lopuksi en löytäisi mitään, jollei suurta kilpametsästystä ja kafferien kanssa taistelemista voi nimittää elämänuraksi. En tiedä varmasti. Kuitenkin, niin vähäpätöinen juttu kuin se lieneekin, sanon nyt, kun olen menossa kohti elämäni loppua, että olen iloinen, etten seurannut mitään muuta. Se on sopinut minulle. Se oli se vähäpätöinen aukko maailman hommissa, jota täyttämään minut oli määrätty, jonka ainoat lahjat olivat mainio taito ylöspäin ampumisessa ja tavallisempi taito tehdä huomioita, johon sekaantui hiukan harjaantumatonta filosofiaa.

Niin kumminkin kävivät todistelumme kirkosta keskusteltaessa, — sillä, kuten kuvitella saattaa, niiden aikana minä paljastin jonkun verran vääräoppineisuutta, erittäinkin mitä tulee menettelytapoihimme kafferien kristinuskoon käännyttämisessä, — että olin erittäin kiitollinen, kun tapahtui käänne, joka saattoi minut pois kotoa. Kertomus Maraisfonteinin puolustamisestani oli levinnyt kauaksi, ja samoin ampumataidostani, erittäinkin Hanhirotkossa, vielä kauemmaksi. Lopputulos oli se, että ne, joilla oli valta, komensivat minut palvelemaan yhdessä niistä yhtämittaisista rajasodista, joka oli kaffereja vastaan käynnissä, ja heti antoivat minulle tehtävän jonkinlaisena rajajoukko-luutnanttina.

Nyt tietysti tämän omituisen sodan tapahtumilla ei ole mitään tekemistä kertomani tarinan kanssa, niin että en edes yritä kosketellakaan niitä. Palvelin siinä vuoden ajan, kohdaten paljon seikkailuja, pari kolme menestystä ja useita pettymyksiä. Kerran haavoituin lievästi, kahdesti nipin näpin pelastin henkeni. Kerran minua moitittiin ajattelemattomasta uhkarohkeudesta ja muutamien miesten menettämisestä. Kaksi kertaa minua ylistettiin niin sanotuista urotöistä, sellaisista kuin haavoittuneen toverin tuominen turvaan kuumassa kivääritulessa tai assegaitten lennellessä, ja tunkeutuminen yön aikaan melkein yksin päällikön varustukseen hänet ampumaan.

Vihdoin tämä sota päättyi tuloksettomaan rauhaan ja minun joukkoni hajoitettiin. Minä palasin kotiin, en enään poikasena, vaan miehenä, jolla oli mitä monipuolisin kokemus ja melkein ainoanlaatuinen kafferien, heidän kielensä, historiansa ja ajatus- sekä toimintatapojensa tuntemus. Myöskin olin tullut tuntemaan suuren joukon englantilaisia upseereja, ja heiltä sain tietää paljon sellaista, jonka oppimiseen en ennemmin ollut saanut mitään tilaisuutta, erittäinkin toivoakseni englantilaisten herrasmiesten aatteet ja esikuvat.

En ollut Lähetysasemalla ollut kolmea viikkoa enempää, — pitkä aika kylläkin minulle, joka aloin ikävystyä työttömyyteen ja toimettomuuteen — kun se kutsumus, jota olin odottanut, vihdoin tuli.

Eräänä päivänä eräs smous — siten nimitetään alhaisrotuista valkoista miestä, usein juutalaista, joka matkustaa ympäri, tehden kauppaa yksinkertaisten buurien ja kafferien kanssa sekä pettäen heitä, jos voi — tuli käymään asemalla rattaat täynnä tavaroita. Olin aikeissa lähettää hänet pois, koska en tuntenut mitään mielenkiintoa moiseen säätyyn, kun hän kysyi minulta, oliko nimeni Allan Quatermain. Sanoin "kyllä", jonka jälkeen hän vastasi, että hänellä oli kirje minulle, ja veti esiin purjekankaaseen kiedotun paketin. Kysyin, mistä hän sen oli saanut, ja hän vastasi saaneensa sen eräältä mieheltä, jonka hän oli tavannut Port Elisabethissa, eräältä itärannikon kauppiaalta, joka kuultuaan hänen tulevan Cradockin piiriin uskoi hänelle kirjeen. Mies kertoi hänelle sen olevan tärkeän, ja että minä palkitsisin hänet hyvin, jos se jätettäisiin vahingoittumattomana.

Kun juutalainen puhui (luulen hänen olleen juutalaisen), avasin purjevaatteen. Sen sisällä oli palanen liinakangasta, joka oli öljytty vedenpitäväksi, ja johon oli jollain punaisella värillä kirjoitettu minun tai isäni osoite. Tämänkin aukaisin, ei tosin ilman vaikeutta, sillä se oli huolellisesti ommeltu, ja löysin sen sisältä kirjelipun, joka myöskin oli Marien käsialalla, osoitettu minulle tai isälleni.

Suuri taivas! Kuinka jyskyttikään sydämeni tämän nähdessäni! Käskien Hansin pitää huolta smous'in viihtymisestä ja antaa hänelle ruokaa menin huoneeseeni ja luin siellä kirjeen, joka kuului seuraavasti:

'Rakas Allan! — En tiedä, ovatko muut aikaisemmin kirjoittamani kirjeet saapuneet käsiisi tai saapuuko tämäkään. Kuitenkin lähetän sen umpimähkään erään vaeltavan sekarotuisen portugalilaisen mukana, joka on menossa Delagoa lahdelle päin, mikä on nykyisestä paikastani luullakseni noin viidenkymmenen mailin päässä, lähellä Krokodiilijokea. Isäni on tämän paikan nimittänyt Maraisfontein'iksi vanhan kotimme mukaan. Jos nuo kirjeeni ovat joutuneet haltuusi, olet saanut tietää niistä kauheita asioita, joita matkallamme olemme kokeneet: kafferien hyökkäykset Zoutansbergin seudulla, jossa yksi joukkueistamme kokonaan tuhoutui, ja niin edespäin. Jollet ole niitä saanut, täytyy tämän jutun odottaa, sillä se on liian pitkä nyt kerrottavaksi, ja sitäpaitsi minulla on ainoastaan vähän paperia eikä paljon kynästäkään tietoa. Riittänee kun sanon, että me noin kolmekymmentäviisi henkeä, miehiä, naisia ja lapsia käsittävänä joukkona lähdimme alkupuolella kesää, kun ruoho alkoi kasvaa, Lydenburgin seudulta — kauhea matka yli vuorten ja tulvillaan olevien jokien. Monien pysähdysten jälkeen — jotka toisinaan kestivät kuukausia — saavuimme tälle paikalle noin kahdeksan viikkoa sitten, sillä kirjoitan tätä sinulle kesäkuun alkupuolella, jos olemme oikein pitäneet laskua ajasta, josta en kyllä ole aivan varma. — Tämä on kaunis paikka katsella, tasaisella maalla, jossa on laajoja suuria puita kasvavia kenttiä, ja se sijaitsee noin kahden mailin päässä suuresta Krokodiilijoesta. Tänne, hyvän veden lähettyville, isäni ja Hernan Pereira, joka nyt häntä joka asiassa ohjailee, päättivät asettua, vaikka jotkut toiset tahtoivat työntäytyä lähemmäksi Delagoa-lahtea. Siitä syntyi suuri kinastus, mutta lopulta isäni, tai pikemminkin Hernan, sai tahtonsa perille, kun härät olivat lopen väsyneet ja monet olivat jo kuolleet myrkyllisten tsetse-nimisten kärpästen pistoksista. Sitten jaoimme maan, jota täällä on riittävästi sadoille, ja aloimme rakentaa karkeita asuinrakennuksia.

Sitten tuli huolien aika. Kafferit varastivat useimmat hevosistamme, vaikka ne eivät kyllä ole uskaltaneet hyökätä kimppuumme, ja kahta Hernanille kuuluvaa lukuunottamatta muut kuolivat sairaudesta, viimeinen eilen. Härät ovat myöskin kaikki kuolleet tsetse-kärpästen puremiin tai muihin tauteihin. Mutta pahinta on, että tämä maa niin terveelliseltä kuin se näyttääkin, on kuumetaudin myrkyttämä, joka luullakseni nousee joesta sumun mukana. Kolmestakymmenestä viidestä hengestä on jo kymmenen kuollut, useampia on sairaana. Kuitenkin isäni ja minä sekä serkkuni Pereira olemme Jumalan avulla pysyneet aivan terveinä. Mutta vaikka olemmekin aivan virkeitä, en voi sanoa, kunka kauan sitä kestää. Onneksi meillä on runsaasti ampumavaroja ja paikka on sakeanaan riistaa, niin että terveenä olevat miehet voivat ampua kaiken tarvitsemamme ravinnon, ja me naiset olemme tehneet suuren joukon varastoja suolaamalla lihaa ja kuivaamalla sitä auringossa. Tällä hetkellä emme pitkään aikaan tule näkemään nälkää, vaikka riistan saanti loppuisikin.

Mutta, rakas Allan, jollei apua saavu, luulen meistä joka ainoan kuolevan, sillä Jumala yksin tuntee kärsimämme surkeudet ja sen kauhean sairauden ja kuoleman näyn, joka meitä ympäröi. Tällä hetkellä lepää vieressäni pieni tyttö, joka on kuumeeseen kuolemaisillaan.

Oi, Allan, jos voit meitä auttaa, tee se! Sairautemme tähden meidän on mahdoton päästä Delagoa-lahdelle, ja jos pääsisimmekin, ei meillä ole rahaa, millä ostaa mitään siellä, sillä kaikki omaisuutemme oli lastattuna yhteen vaunuun, joka hukkui tulvivaan jokeen. Se oli suuri summa, sillä se sisälsi Hernanin suuren omaisuuden, jonka hän kullassa toi mukanaan Kap-kaupungista. Me emme myöskään voi liikkua muualle, sillä meillä ei ole karjaa eikä hevosia. Me olemme koettaneet Delagoa-lahden seuduilta, missä niitä on myytävänä, saada ostaa niitä velaksi. Mutta serkkuni Hernanin sukulaiset, joista hänen oli tapana niin paljon puhua, ovat kuolleet tai muuttaneet pois, eikä kukaan tahdo meihin luottaa. Naapureinamme olevien kaffereiden kanssa, joilla on runsaasti karjaa, olemme riidelleet siitä asti kun serkkuni ja jotkut muut buurit — onnettomasti kyllä — yrittivät ottaa joitakin heidän eläimistään maksutta. Siten olemme aivan avuttomia ja voimme vain odottaa kuolemaa.

Allan, isäni sanoo pyytäneensä sinun isääsi keräämään jotkut rahasummat, jotka hän on saamassa. Jos sinulle tai muulle ystävälle olisi mahdollista tulla tämä raha mukanasi laivalla Delagoaan, luulen, että se tekisi meille mahdolliseksi ostaa muutamia härkiä, jotka riittäisivät muutamien vaunujen vetämiseen. Sitten me kenties vaeltaisimme takaisin ja tapaisimme luullaksemme sen buurijoukon, joka on kulkenut Quathlamba-vuorien yli Natal'iin. Tai kenties me pääsisimme lahdelle ja löytäisimme laivan, joka kuljettaisi meidät jonnekin tästä kauheasta paikasta. Jos voisit tulla, opastaisivat alkuasukkaat sinut tänne, missä olemme.

Mutta on liian paljon toivoa, että sinä tulet, tai jos tulet, että löydät meidät vielä hengissä.

Allan, rakkaimpani, minulla on vielä eräs asia sinulle sanottavana, vaikka minun on sanottava se lyhyesti, sillä paperi on melkein lopussa. En tiedä, — otaksun, että olet elossa ja terveenä — pidätkö vielä minusta, joka jätin sinut niin kauan sitten, mutta minun sydämeni on sama kuin se oli silloin, ja jollaisena lupasin sen pysyvän, — sinun omasi. Tietysti Hernan on ahdistanut minua menemään kanssaan naimisiin, ja isäni on sitä toivonut. Mutta minä olen aina vastannut kieltävästi, ja nyt kurjuudessamme ei avioliitosta tällä hetkellä ole ollut mitään puhetta, mikä on ainoa hyvä asia, mikä minulle on tapahtunut. Ja, Allan, ennen pitkää olen täysi-ikäinen, jos elän. Kuitenkaan en uskalla vaatia sinua kauemmin ajattelemaan avioliittoa kanssani, kun kenties jo olet naimisissa jonkun toisen kanssa, erittäinkin kun nyt minä ja me kaikki muutkaan emme ole parempia kuin vaeltavia kerjäläisiä. Kuitenkin olen katsonut oikeaksi kertoa sinulle nämä asiat, jotka varmaan haluat tietää.

Oi, miksi Jumala johtikaan isäni mieleen ajatuksen jättää Kap-maan vain siitä syystä, että hän vihasi brittiläistä hallitusta ja että Hernan Pereira sekä muut häntä kehoittivat? Minä en tiedä, mutta hän on, mies parka, kylliksi suruissaan nyt. On säälittävää nähdä häntä. Luulen, että hän, jos tätä jatkuu, tulee hulluksi.

Paperi on lopussa ja lähetti on lähdössä. Sairas lapsi on juuri kuolemaisillaan ja minun täytyy valvoa hänen luonaan. Ihmettelen mahtaneeko tämä kirje koskaan joutua käsiisi. Lähetän sen mukana sen vähäisen rahan, joka minulla on maksaaksesi sen lunastuksen — noin neljä englannin puntaa. Jollet voi tulla tai lähettää muita, rukoile ainakin puolestamme. Uneksin sinusta öisin ja ajattelen sinua päivisin, sillä en sanoin voi kertoa, kuinka suuresti sinua rakastan.

Elämässä ja kuolemassa olen

Sinun Mariesi."

Sellainen oli tämä kauhea kirje. Minulla on se vielä tallella. Se lepää edessäni, nuo rypistyneet paperilehdet, joita peittää pehmeä kirjoitus, jonka siellä täällä kyyneltäplät tahraavat, muutamat niistä Marien kyyneliä, joka oli kirjoittanut, muutamat minun kyyneleitäni, joka sitä luin. Ihmettelen, onko olemassa surullisempaa muistomerkkiä trek-buurien julmista kärsimyksistä, erittäinkin niiden, jotka suuntasivat kulkunsa Delagoan ympärillä olevia myrkyllisiä lakeuksia kohti, kuten teki tämä Marais'n retkikunta ja Triechardin komennuksessa olevat. Parempi, että monien maanmiestensä tavoin olisivat kertakaikkiaan tuhoutuneet Umzilikazin ja muiden villiasukkaiden nuolista kuin kestäneet näitä kuumeen ja nälänhädän riuduttavia tuskia.

Kun lopetin lukemiseni, tuli kotia isäni, joka oli ollut erään lähetyssaarnaaja-kafferin luona, ja minä menin häntä arkihuoneeseen tapaamaan.

"Mitä, Allan, mikä sinun on?" hän kysyi huomatessaan kyyneltyneet kasvoni.

Annoin hänelle kirjeen, sillä en voinut puhua, ja vaivoin hän sai siitä selvän.

"Laupias Jumala, miten peloittavia uutisia!" hän sanoi lopetettuaan. "Nuo ihmisraukat! Onnettomat, harhaanjohdetut ihmiset! Mitä voisimme heidän hyväkseen tehdä?"

"Tiedän yhden asian, jonka voimme tehdä, isä, tai ainakin koettaa tehdä. Minä voin yrittää päästä heidän luokseen."

"Oletko hullu?" hän kysyi. "Kuinka on sinulle, yhdelle miehelle, mahdollista päästä Delagoaan, ostaa karjaa ja pelastaa nämä ihmiset, jotka nyt ovat luultavasti kaikki kuolleet?"

"Kaksi ensimmäistä asiaa on kylläkin mahdollista, isä. Joku laiva vie minut Delagoaan. Sinulla on Marais'n rahat ja minulla on ne viisi sataa puntaa, jotka vanha tätini Englannista jätti minulle viime vuonna. Kiitos taivaan! Koska juuri silloin olin pois komennettuna, ovat ne vieläkin koskemattomina Port Elisabethissa. Se tekee noin kahdeksan sataa puntaa yhteensä, jolla voisi ostaa suuren joukon karjaa ja muutakin. Mitä kolmanteen seikkaan tulee, ei se ole meidän päätettävissämme, tokko on? Saattaa olla, ettemme voi heitä pelastaa, saattaa olla, että he ovat kuolleet. Minä voin kuitenkin mennä katsomaan."

"Mutta, Allan, Allan, sinä olet ainoa poikani, ja jos sinä menet, on mahdollista, etten enään koskaan sinua näe."

"Olen läpäissyt muutamia vaaroja äskettäin, isä, ja olen edelleenkin elossa ja terveenä. Sitäpaitsi, jos Marie on kuollut" — pysähdyin, jatkaen sitten intohimoisesti — "älä koeta estää minua, sillä sanon sinulle, isä, etten tahdo itselleni asetettavan esteitä. Ajattele tämän kirjeen sanoja ja mikä häpeämätön koira olisin, jos istuisin täällä levollisena, kun Marie on siellä kuolemaisillaan. Olisitko sinä tehnyt niin, jos Marie olisi ollut äitini?"

"En", vastasi vanha herra, "niin en olisi tehnyt. Mene, ja olkoon Jumala kanssasi, Allan, ja minun kanssani myös, sillä en koskaan odota sinua näkeväni jälleen." Ja hän käänsi päänsä sivulle hetkiseksi.

Sitten palasimme asioihin. Smous kutsuttiin paikalle ja häneltä tiedusteltiin laivaa, joka oli kirjeen tuonut Delagoasta. Kävi ilmi, että se oli englantilaisten omistama priki, joka tunnettiin nimellä "Seitsemän tähteä", ja että sen kapteeni, muuan Richardson, lupasi purjehtia takaisin Delagoaan seuraavana päivänä, eli kolmantena heinäkuuta, toisin sanoen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua.

Kaksikymmentäneljä tuntia! Ja Port Elisabeth oli sadan kahdeksantoista mailin päässä, ja "Seitsemän tähteä" saattaisi lähteä aikaisemmin, jos se olisi täydentänyt lastinsa ja tuuli sekä sää olisivat suotuisat. Sitä paitsi, jos se lähtisi, saattaisi kulua viikkoja ja kuukausia, ennenkuin joku toinen laiva purjehtisi Delagoaan päin, sillä siihen aikaan siellä ei tietenkään ollut mitään postilaivoja.

Silmäilin kelloani. Se oli neljä iltapäivällä, ja erään kalenterin mukaan, jossa oli lähtöajat Port Elisabethista ja muista etelä-afrikkalaisista satamista, ei näyttänyt luultavalta, että "Seitsemän tähteä" purjehtisi ennenkuin noin kahdeksan aikaan aamulla. Satakaksikymmentä mailia kuljettava neljässätoista tunnissa läpi aution seudun, jossa oli muutamia kukkuloita! No, toiselta puolen tiet olivat varsin hyvät ja kuivat, eikä mitään tulvivia jokia matkan varrella, vaikkakin yhden yli oli uitava, ja sitäpaitsi oli täysikuu. Sen saattoi pelotta tehdä, ja nyt minä tosiaankin olin iloinen, ettei Hernan Pereira ollut tammaani voittanut ampumakilpailussa.

Huusin Hansia, joka kuljeskeli edestakaisin talon ulkopuolella, ja sanoin rauhallisesti:

"Ratsastan Port Elisabeth'iin ja minun on oltava siellä kello kahdeksan huomenaamulla."

"Allemachte!" huudahti Hans, joka oli kulkenut tämän matkan useita kertoja.

"Sinä tulet kanssani ja Port Elisabethista edelleen Delagoaan. Satuloi tamma ja Kimo, ja pistä riimu raudikon päähän sekä taluta sitä mukanasi varalta. Anna niille kaikille rehua, mutta ei vettä. Lähdemme puolen tunnin kuluttua." Sitten lisäsin muita määräyksiä pyssyistä, jotka oli otettava mukaan, satulalaukuista, vaatteista, peitteistä ja muista yksityisseikoista sekä kehoitin häntä puuhassaan pitämään kiirettä.

Hans ei koskaan siekaillut. Hän oli ollut kanssani äsken sotaretkellä ollessani ja oli tottunut äkkinäisiin määräyksiin. Sitäpaitsi luulen, että, jos olisin kertonut hänelle aikovani ratsastaa kuuhun, niin hän tavallista "Allemachte" huudahdusta lukuunottamatta ei olisi tehnyt mitään vastaväitteitä sinne seuraamisen suhteen.

Seuraavan puolen tunnin aikana oli minulla puuhaa. Henri Marais'n rahat oli otettava esiin vahvasta rasiasta ja sovitettava pukinnahkaiseen vyöhön, jonka olin vyölleni sitonut. Isäni oli kirjoitettava kirje Port Elisabethin pankin johtajalle, mikä todentaisi minut sen summan omistajaksi, joka sinne nimelleni oli talletettu. Oli aterioitava ja valmistettava jonkun verran evästä meitä varten matkalle. Hevosten kengät oli tarkastettava, ja muutamia vaatekappaleita sullottava satulalaukkuihin. Tietysti otimme muutakin, jonka nyt olen unohtanut. Kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua pitkä, laiha tamma seisoi oven edustalla. Sen takana oli Hans, pitkä kurjen sulka hatussaan istuen oriin selässä ja taluttaen nelivuotiasta raudikkoa, jonka olin ostanut varsana yhdessä tamman kanssa. Syötettynä varsasta pitäen kauralla se oli erittäin terve ja hyvärakenteinen hevonen, vaikka ei riittänytkään emolleen juoksussa.

Ohimennessä vanha isäraukkani, joka oli aivan tyrmistynyt tämän jutun nopeudesta ja pikaisuudesta, syleili minua.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas poikani", hän sanoi. "Minulla on ollut vähän aikaa ajatella, mutta rukoilen, että kaikki käy parhaiten ja että me vielä maailmassa tapaamme toisemme. Mutta jollei, muista, mitä sinulle olen opettanut, ja jos minä elän sinun jälkeesi, minä puolestani muistan, että kuolit koettaessasi täyttää velvollisuutesi. Oi, mitä huolia on Henri Marais'n sokea mielettömyys tuottanut meille kaikille! No, varoitinhan hänelle niin käyvän. Hyvästi, rakas poikani, hyvästi. Rukoukseni seuraavat sinua, ja muuten —. No, minä olen vanha, ja mitä tekee, jos harmaat hiukseni surusta joutuvat hautaan?"

Suutelin häntä ja tuskallisin sydämin hyppäsin satulaan. Viittä minuuttia myöhemmin lähetysasema oli kadonnut näkyvistä.

* * * * *

Kolmetoista ja puoli tuntia myöhemmin minä ohjasin hevoseni Port Elisabethin rantalaiturille aivan juuri parhaaseen aikaan tavatakseni kapteeni Richardsonin, kun hän aikoi astua veneeseensä ja soutaa "Seitsemän tähteä" laivaa kohti, jossa purjeet jo oli nostettu. Niin hyvin kuin väsyksissä ollen saatoin selitin hänelle asiat ja suostutin hänet odottamaan jonkun aikaa. Sitten, kiitos Jumalalle tamman nopeudesta — Kimo oli uupuneena jätetty kolmenkymmenen mailin päähän, ja Hans seurasi raudikolla, mutta ei ollut vielä saapunut — vein eläinraukan lähellä olevaan majataloon. Siellä se kaatui maahan ja kuoli. No, se oli tehnyt tehtävänsä, eikä mikään muu hevonen maailmassa olisi saavuttanut tätä laivaa.

Noin tunnin verran myöhemmin saapui Hans raudikkoaan ruoskien, ja lisättäköön tässä, että sekä se että Kimo tointuivat. Tietysti ratsastin niillä monet vuodet, kunnes ne olivat aivan vanhoja. Syötyäni tai koetettuani syödä jonkunverran ja levättyäni hetkisen menin pankkiin ja onnistuin selittämään asiani johtajalle, niin että joittenkin vaikeuksien jälkeen — sillä kultaa ei ollut erittäin runsaasti Port Elisabethissa — sain kolme sataa puntaa kultarahoina. Kahdesta jälelläolevasta sadasta hän antoi minulle maksuosoituksen eräälle asiamiehelleen Delagoassa, sekä suosituskirjeen hänelle ja portugalilaiselle kuvernöörille, joka, kuten selvisi, oli velassa heidän liikkeelleen. Lähemmin ajateltuani kuitenkin, vaikka pidin kirjeet, palautin hänelle maksuosoituksen ja kulutin kaksisataa puntaa ostamalla suuren joukon erilaisia esineitä, en ryhdy niitä luettelemaan, — joiden tiesin olevan hyödyksi kauppatarkoituksissa itärannikon kafferien keskuudessa. Minä todellakin suoraan sanoen puhdistin tyhjiksi Port Elisabeth'in varastot, ja minulla tuskin oli aikaa, Hansin ja kauppamiesten auttamana, sulloa ja laivata tavarat ennenkuin "Seitsemän tähteä" lähti merelle.

Kaksikymmentäneljä tuntia sen jälkeen kuin olimme jättäneet lähetysaseman, Hans ja minä näimme Port Elisabeth'in takanamme häipyvän etäisyyteen ja edessämme myrskyävän ulapan.

VIII Luku.

TAISTELU KUOLEMASTA.

Kaiken muun kävi hyvin tällä matkalla paitsi minun henkilökohtaisesti. En ole ollut valtamerellä sitten kuin lapsena ja, koska en luonnollisesti ole mikään hyvä purjehtija, sairastuin kovasti, kun päivän toisensa perästä purjehdimme merta, joka kävi yhä aaltoilevammaksi. Myöskin, terveydestäni huolimatta, oli kauhea ratsastus uuvuttanut minut. Näihin fyysillisiin epämukavuuksiin tuli lisäksi kiduttava sielun tuska, jonka jokainen, jolla on mielikuvitusta, voi itsekseen kuvitella. Oli todellakin hetkiä, jolloin toivoin, että "Seitsemän tähteä" vaipuisi keula edellä syvyyden pohjaan ja tekisi lopun minusta ja surkeudestani.

Kuitenkin, mitä tulee näiden tuskien ruumiilliseen puoleen, olivat luullakseni palvelijani Hansin tuskat vielä suuremmat, hän kun ei tosiaankaan koskaan ennen ollut jalallaankaan astunut laivaan. Kenties se oli onneksi, sillä jos hän olisi tuntenut valtameren kauhut, olisi hän varmasti, huolimatta suuresta rakkaudestaan minuun, tavalla tai toisella jättänyt minut yksin matkustamaan "Seitsemässä tähdessä". Siellä hän makasi pienen hyttini lattialla, vierien edestakaisin prikin vahvasti heiluessa, kauhun jähmetyttämänä. Hän oli vakuutettu, että me uppoaisimme ja kauhean merisairauden väliaikoina lausui surkeita valituksia hollannin, englannin ja erilaisten alkuasukkaiden kielillä, sekoittaen joukkoon mitä alkeellisimpia ja realistisimpia kirouksia ja rukouksia.

Ensimäisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän kovasti nyyhkyttäen ilmoitti minulle, että viimeinen pala hänen sisälmyksistään oli juuri hänestä lähtenyt ja että hän nyt oli aivan ontto "kuin kurpitsa". Myöskin hän selitti, että kaikki nämä paholaiset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, koska hän oli ollut kyllin hullu luopuakseen kansansa uskonnosta — ihmettelen, mikä se oli — ja antaakseen isäni hänet "pestä valkoiseksi", se on, kastaa.

Minä vastasin hänelle, että koska hän oli tullut valkoiseksi sen sijaan että olisi pysynyt keltaisena, kehoitin häntä pysymään sellaisena, koska todennäköisesti hottentottijumalat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka heidät oli hyljännyt. Sen johdosta hän väänsi naamansa niin kauheaksi, että minun kesken omia tuskiani täytyi nauraa hänelle, päästi pitkän ulvonnan ja kävi sitten niin hiljaiseksi, että luulin hänen kuolleen. Mutta merimies, joka toi minulle ruokaa, vakuutti minulle, ettei niin ollut ja sitoi hänet lujasti makuulavitsaan kiinni käsistä ja jaloista estääkseen häntä heittelehtiessään menemästä kappaleiksi.

Seuraavana aamuna Hansille annettiin annos viinaa, joka hänet, kun hänen vatsansa oli aivan tyhjä, laittoi aivan juovuksiin, niin että hän tästä lähtien alkoi nähdä asiat paljon hauskemmassa valossa. Erittäinkin oli asianlaita silloin niin, kun "viinalääkkeen" aika tuli. Hans, useimpien muiden hottentottien tavoin, piti väkijuomista ja olisi uhrannut paljon saadakseen niitä, isäni jyrkästä halveksumisesta huolimatta.

Neljäntenä päivänä luullakseni vihdoinkin hinasimme itsemme yli Port Natalin tasaisen särkän ja saimme hetkisen nauttia rauhaa sen paikan turvissa tässä kauniissa lahdessa, jonka rantamilla nykyinen Durban'in kaupunki sijaitsee. Silloin se oli surkea paikka, jossa oli vain muutamia hirsimajoja, jotka zulut myöhemmin polttivat, sekä joukko kafferien hökkeleitä. Sillä sellaisilla valkoisilla miehillä, jotka siellä asuivat, oli enimmäkseen alkuasukkaita seuralaisina ja, lisättäköön vielä, vaimoina alkuasukkaita.

Me vietimme muutamia päiviä tällä Durbanin uutisasutuksella, missä kapteeni Richardsonin oli purettava jonkunverran lastia englantilaisille uutisasukkaille, joista yksi tai kaksi oli ryhtynyt kaupantekoon alkuasukkaiden ja muuttaneiden buurijoukkojen kanssa, jotka ylämaasta johtavaa tietä olivat alkaneet tunkeutua heidän alueelleen. Nämä päivät vietin rannikolla, — vaikka en sallinut Hansin seurata mukanani peläten hänen karkaavan —, kuluttaen aikaani hankkimalla kaikki mahdolliset tiedot asioiden tilasta, erittäinkin mitä zuluihin tulee, joiden kanssa jo hyvin aikaisin jouduin läheiseen tuttavuuteen. Tarpeetonta on sanoa, että sekä alkuasukkailta että valkoisilta tiedustin, tiesivätkö he mitään Marais'n joukkueen kohtalosta, mutta kukaan ei näyttänyt edes kuulleenkaan heistä. Yhden asian kuitenkin sain tietää, että ystäväni Pieter Retief suuren seurueen kanssa oli kulkenut Quathlamba vuorien yli, jotka me tunnemme nimellä Drakensberg, ja astunut Natalin alueelle. Tänne he päättivät asettua, jos he saisivat siihen luvan zulujen kuninkaalta, Dingaan'ilta, tuolta villien valtiaalta, joka sotajoukkoineen näytti pitävän jokaista pelon vallassa.

Kolmantena aamuna suureksi helpoituksekseni — sillä minua peloitti, että jäisimme sinne lepäämään — "Seitsemän tähteä" purjehti suotuisan tuulen vallitessa. Kolmea päivää myöhemmin saavuimme Delagoan satamaan. Huolimatta matalasta ankkuroimispaikasta se on kaakkois-Afrikan parhaita luonnon satamia, mutta nyt jo englantilaisilta menetetty.

Kuutta tuntia myöhemmin ankkuroimme vastapäätä erästä hietasärkkää, jolla sijaitsi luhistunut linnoitus ja kehno asutus, tunnettu nimellä Lorenzo Marquez, missä portugalilaiset pitivät muutamia sotilaita, useimmat niistä värillisiä. Pääsin huolistani tullin suhteen, jos sitä sellaiseksi voi nimittää. Riittää kun sanon, että onnistuin saamaan maihin tavarani, joista maksettava tulli oli ilmeisesti tavattoman suuri. Tämän sain aikaan jakamalla kaksikymmentäviisi sovereignia eri virkailijoiden kesken, alkaen virkaatekevästä kuvernööristä ja lopettaen juopuneeseen mustaan nuohoojaan, joka istui jonkinlaisessa vahtikojussa rantaäyräällä.

Aikaisin seuraavana aamuna "Seitsemän tähteä" purjehti edelleen, koska oli syntynyt hieman eripuraisuutta viranomaisten kanssa, jotka uhkasivat sen pidättää — en muista, mistä syystä. Sen päämääränä olivat itä-Afrikan satamat ja, luullakseni, Madagaskar, jossa oli tilaisuus tuottavaan kaupankäyntiin karjalla ja orjilla. Kapteeni Richardson sanoi olevansa jälleen Lorenzo Marquez'issa noin kahden tai kolmen kuukauden kuluttua, tai sitten hän ei tulisi ollenkaan. Todellisuudessa jälkimäinen otaksuma kävi toteen, sillä "Seitsemän tähteä" tuhoutui jollekin särkälle lähellä rannikkoa, sen miehistön ainoastaan pelastuessa Mombasaan kestettyään suuria vaivoja.

No, se oli pelastanut matkani, sillä kuulin myöhemmin, ettei mikään muu laiva poikennut lahdelle kokonaiseen vuoteen siitä päivästä lukien, kun se jätti sen. Jos siis en olisi saavuttanut laivaa Port Elisabethissa, en olisi ollenkaan päässyt, paitsi tietystikin maitse. Se taasen olisi parhaassa tapauksessa vienyt kuukausia ja oli sitäpaitsi matka, jota ei kukaan mies voisi tehdä yksin.

Nyt palaan takaisin kertomukseeni.

Lorenzo Marquez'issa ei ollut ainoatakaan majataloa. Erään alkuasukas- tai sekarotuisen vaimon ystävyyden avulla onnistuin saamaan asunnon rappeutuneessa talossa, joka kuului eräälle kevytmieliselle henkilölle nimeltä Don Jose Ximenes, joka todellisuudessa oli sekarotuinen. Hyvä onni teki minut hänen ystäväkseen. Raittiina ollessaan don Jose kävi kauppaa alkuasukkaiden kanssa, ja oli vuotta aikaisemmin saanut heiltä kahdet hyvät härkävaunut. Luultavasti ne oli varastettu joiltakin vaeltavilta buureilta tai löydetty hyljättyinä heidän saatuaan surmansa tai kuoltuaan kuumeeseen. Nämä vaunut hän oli liiankin kernas myymään pilkkahintaan. Annoin hänelle muistaakseni kaksikymmentä Englannin puntaa vankkureista, ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa kahdestatoista närästä, jotka hän oli samaan aikaan ostanut kuin vaunutkin. Ne olivat erinomaista afrikkalaista rotua, jotka pitkäaikaisessa toimettomuudessa olivat tulleet lihaviksi ja vahvoiksi.

Tietysti ei kaksitoista härkää riittänyt vetämään kahta vaunua, eipä edes yhtäkään. Sentähden, kuullessani sisämaan alkuasukkailla olevan runsaasti karjaa, annoin heti tietää olevani valmis ostamaan ja maksamaan hyvin peitteissä, vaatteissa, koruissa ja niin edespäin. Tulos oli, että minulla kahden päivän kuluttua oli valittavana neljä- tai viisikymmentä pieniä ja kesyttömiä zululaisia lehmiä. Lisäksi ne olivat kestäviä ja tottuneita tähän maaperään ja sen rasituksiin. Tässä tulivat kaksitoista harjaantunutta eläintäni hyvään tarpeeseen. Asettamalla niistä kuusi kumpaistenkin vaunujen eteen, kaksi edelle, kaksi taemmaksi ja kaksi keskelle, Hans ja minä kykenimme pitämään muut kymmenen, jotka tarvittiin täydentämään valjakko kuusitoistalukuiseksi, jonkinlaisen silmälläpidon alaisina.

Voi taivas, kuinka me työskentelimme sen viikon ajalla, joka kului, ennenkuin minulle kävi mahdolliseksi jättää Lorenzo Marquez. Me korjasimme ja lastasimme vaunuja, ostimme varoja, palkkasimme alkuasukkaita palvelijoiksi — joista minulla oli onni vapauttaa kahdeksan, jotka kuuluivat erääseen zuluheimoon ja halusivat päästä takaisin maahansa, mistä he muutamien buurien mukana olivat vaeltaneet, — niin että luullakseni emme nukkuneet enempää kuin kaksi tai kolme tuntia kahdestakymmenestä neljästä.

Mutta, saatetaan kysyä, mikä oli tarkoitukseni, minne menin ja mitä tiedusteluja olin toimittanut? Vastatakseni ensiksi jälkimäiseen kysymykseen, olin kaikin mahdollisin tavoin tiedustellut, mutta vähäisellä, tai ei minkäänlaisella menestyksellä. Marien kirje oli ilmoittanut, että he olivat leiriytyneet Krokodiilijoen rantamalle, noin viidenkymmenen mailin päähän Delagoa-lahdelta. Kysyin jokaiselta tapaamaltani portugalilaiselta — joita ei kylläkään ollut monta — olivatko he sellaisesta maastasiirtyneiden buurien leiripaikasta kuulleet. Mutta nämä portugalilaiset eivät näyttäneet kuulleen mitään, isäntääni don Jose'ta lukuunottamatta, jolla oli hämärä muisto jostain, mutta mistä, sitä hän ei muistanut.

Asianlaita oli niin, että Lorenzo Marquez'in vähäiset asukkaat olivat niin väkijuomien ja muiden paheiden veltostuttamia kiinnittääkseen mieltään ulkomaailman uutisiin, mikäli ne eivät välittömästi koskeneet heitä. Sitäpaitsi alkuasukkaat, joita he ruoskivat ja sortivat, jos he olivat heidän palveluksessaan, tai taistelivat heidän kanssaan, jos he olivat vapaita, kertoivat heille vähän, ei ainakaan mitään totta, sillä molempien rotujen välillä oli perinnöllinen viha, joka ulottui sukupolvia taaksepäin. Portugalilaisilta hän niinikään ei saanut mitään tietoa.

Sitten käännyin kafferien puoleen, erittäinkin niiden, joilta olin ostanut karjaa. He olivat kuulleet, että jotkut buurit olivat saapuneet Krokodiilijoen rantamille kuukausia sitten, — kuinka monta heitä oli, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta tämä seutu oli erään päällikön hallinnossa, joka vihasi heitä ja surmasi jokaisen heidän kansastaan, joka uskalsi sinne. Sentähden he eivät tietäneet mitään varmaa. Lisäksi eräs heistä vakuutti, että muuan nainen, jonka hän oli orjana ostanut ja joka oli puheena olevan seudun läpi kulkenut joitakin viikkoja sitten, oli kertonut hänelle kuullensa näiden buurien kaikkien kuolleen sairauteen. Hän oli lisännyt pitkän matkan päästä nähneensä heidän vaunujensa kuomut, niin että jos he itse olivat kuolleet, "heidän vaununsa olivat vielä elossa".

Pyysin nähdä tätä naista, mutta alkuasukas kieltäytyi tuomasta häntä. Hyvän aikaa suostuteltuani häntä hän viimein tarjoutui myymään hänet minulle, sanoen kyllästyneensä häneen. Ryhdyin miehen kanssa neuvottelemaan ja suostuin vihdoin maksamaan hänestä kolme naulaa kuparilankaa ja kahdeksan yardia sinistä kangasta. Seuraavana aamuna nainen tuotiin luokseni; hän oli erittäin surkean näköinen, leveä- ja litteänenäinen olento, joka tuli jostain Afrikan sisäosista, missä arabialaiset olivat hänet ottaneet vangiksi ja myyneet kädestä käteen. Hänen nimensä, mikäli sen voin ääntää, oli Jeel.

Minun oli varsin vaikeata päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan, mutta vihdoin keksin, että eräs äskettäin palkkaamistani kaffereista saattoi jonkunverran ymmärtää hänen kieltään. Sittenkin oli häntä vaikea saada puhumaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt valkoista miestä ja ajatteli, että olin ostanut hänet johonkin kauheaan tarkoitukseen. Mutta kun hän huomasi, että häntä kohdeltiin ystävällisesti, avasi hän suunsa, ja kertoi saman jutun, jonka hänen edellinen isäntänsä oli toistanut, ei enempää eikä vähempää. Vihdoin kysyin, saattoiko hän opastaa minut sille paikalle, missä hän oli nähnyt "elävät vaunut".

Hän vastasi: "Kyllä", sillä hän oli monet tiet kulkenut eikä koskaan mitään niistä unohtanut.

Tämä olikin kaikki, mitä halusin naiselta, joka muuten lopulta antoi minulle hyvän joukon huolta. Se raukka ei nähtävästi koskaan ollut kokenut ystävällisyyttä, ja hänen kiitollisuutensa siitä vähästä, mitä häntä kohtaan osoitin, oli niin sydämellinen, että se kävi vastenmieliseksi. Hän seurasi minua melkein kaikkialle, koettaen omalla tavallaan palvella minua, ja yrittipä hän vielä tarttua ruokaani ja pureksia sen ennenkuin minä pistin sen suuhuni — tietenkin säästääkseen minulta vaivan. Lopulta naitin hänet — hiukan vastoin hänen tahtoaan, pelkään, eräälle palkkaamalleni kafferille, josta tuli hänelle hyvä aviomies, vaikkakin hän miehen erottua palveluksestani tahtoi jättää hänet ja seurata minua.

Vihdoin me tämän naisen, Jeel'in, opastuksella lähdimme liikkeelle. Matkaa oli vain viisikymmentä mailia, jonka hyvä hevonen kunnollisella tiellä suorittaisi kahdeksassa tunnissa tai vähemmässäkin. Mutta meillä ei ollut hevosia, eikä ollut liioin mitään tietä — ei muuta kuin sieniä, pensaita ja rosoisia kukkuloita. Harjaantumattoman karjamme kanssa kesti kolme päivää matkamme ensimmäiset kaksitoista mailia, vaikka se sen jälkeen sujuikin paremmin.

Saattaa kysyä, miksi en lähettänyt ketään edellä. Kenet olisin voinut lähettää, kun kukaan ei tuntenut tietä, Jeel'ia lukuunottamatta, josta en uskaltanut erota, peläten etten enää häntä näkisi? Sitäpaitsi, mikä hyöty siitä olisi ollut, kun lähetit eivät kuitenkaan olisi kyenneet auttamaan? Jos jokainen leiripaikalla oli kuollut, kuten huhu kertoi — no, silloin he olivat kuolleet. Ja jos he elivät, saattoi toivoa, että he eläisivät jonkunverran kauemmin. En myöskään uskaltanut lähteä oppaani kanssa enkä myöskään jättää jälelläolevia vaunuja kulkemaan hänen kanssaan yksin. Jos niin olisin tehnyt, en varmasti koskaan olisi niitä jälleen nähnyt, sillä vain se seikka, että ne omisti valkoinen mies, joka ei ollut portugalilainen, esti alkuasukkaita ryöstämästä niitä.

Se oli todellakin kauhea matka. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut seurata Krokodiilijoen rantamia, jota olisinkin yrittänyt, jollen olisi tavannut tuota naista, Jeel'ia. Onneksi, etten niin tehnyt, sillä jälestäpäin huomasin, että tämä joki katkesi useassa kohdassa ja yhtyi lisäjokiin. Myöskin se oli metsien reunustama. Jeelin polku sitävastoin seurasi vanhaa orjatietä, joka huonoudestaan huolimatta karttoi ympäristön suoperäisiä kohtia ja niitä alkuasukasheimoja, jotka kauppamiesten sukupolvien aikana saama kokemus tässä kehnossa liikenteessä oli osoittanut kaikkein vaarallisimmiksi.

Yhdeksän päivän kauhea ponnistelu oli ohi. Me olimme eräänä yönä joutuneet pitkän vuorenharjanteen alapuolelle, joka oli siroitettu täyteen suuria kiviä, niin että meidän täytyi monet niistä käsivoimin vierittää syrjään tehdäksemme tietä vaunuille. Härät saivat olla valjaissaan koko yön, sillä emme uskaltaneet niitä irroittaa, peläten niiden karkaavan. Sitäpaitsi liikkui lähistössä jalopeuroja, vaikka ne, pelin ollessa tasaväkinen, eivät uskaltaneet lähestyä. Niin pian kuin jonkunverran valkeni, päästimme juhdat täyttämään itsensä ympärillä kasvavalla pensasmaisella ruoholla, ja sillä välin keitimme ja nautimme vähän ruokaa.

Samassa aurinko nousi, ja minä huomasin alapuolellamme pitkän jonon sumunpeittämiä kukkuloita ja pohjoisessa, meistä oikealla, useampia tiheitä sumupilviä, jotka osoittivat Krokodiilijoen suunnan.

Askel askeleelta tämä sumu kohosi, puiden korkeat latvat tulivat näkyviin, kunnes se vihdoin oheni höyryksi, joka haihtui auringon noustessa. Kun minä sitä toimettomana katselin, ryömi Jeel tapansa mukaan salaa luokseni, kosketti olkapäätäni ja osoitti erästä etäistä puuryhmää.

Katsoen tiukasti näitä puita näin niiden välissä jotain, jota ensin olin pitänyt valkoisina kivinä. Lähempi tarkastelu kuitenkin, kun sumu haihtui, ilmaisi minulle, että ne saattoivat olla vaunutelttoja. Juuri samassa tuli paikalle se zulu, joka ymmärsi Jeel'in puhetta. Kysyin häneltä niin hyvin kuin taisin — sillä siihen aikaan en vielä taitanut hänen kieltään täydellisesti — mitä nainen halusi sanoa. Hän kysyi tältä ja vastasi hänen haluavan ilmoittaa minulle, että ne olivat Amaboonien — buurien — liikkuvia taloja, juuri samalla paikalla, missä hän ne oli nähnyt noin kaksi kuukautta sitten.

Tästä tiedosta sydämeni näytti pysähtyneen, etten noin minuutin aikaan voinut puhua mitään. Siinä siis vaunut vihdoinkin? Huusin Hansin ja käskin hänen valjastaa niin pian kuin mahdollista, selittäen hänelle, että tuolla oli Marais'n leiri.

"Miksi emme antaisi härkien ensin täyttää itsensä?" hän vastasi. "Ei ole mitään kiirettä, sillä vaikka vaunut ovatkin siellä, ovat kaikki ihmiset epäilemättä aikoja sitten kuolleet."

"Tee, mitä käsken, sinä pahaa ennustava elukka", sanoin, "sensijaan että rääkyt kuin varis. Ja kuule: minä kävelen edeltäpäin leirille. Sinun on vaunujen kanssa seurattava niin nopeasti kuin ne voivat kulkea."

"Ei, baas, teidän ei ole turvallista mennä yksin. Kafferit tai villipedot voisivat teidät viedä."

"Turvallista tai ei; minä menen. Mutta jos arvelet viisaaksi, käske kahden näistä zuluista seurata kanssani."

Muutamia minuutteja myöhemmin olin matkalla, kahden keihäällä asestetun kafferin seuraamana. Nuoruudessani, kun jäseneni olivat vankat ja ruumiini kevyt, olin hyvä juoksija, mutta en luule koskaan suoriutuneeni seitsemästä mailista — se oli suunnilleen välimatka leirille — lyhyemmässä ajassa kuin tänä aamuna. Jätin tosiaankin kafferit niin paljon jälkeen, että saapuessani puiden luo heitä ei vielä näkynyt. Täällä hiljensin kävelyksi — vetääkseni henkeä, kuten itselleni vakuutin. Todellisuudessa tein sen siksi, että tunsin olevani niin peloissani siitä, mitä saattaisin löytää, että lykkäsin tämän löydön tekemisen ainakin minuutin edemmäksi. Kun lähenin, oli toivo — vaikkakin heikko — vielä jälellä. Kun saavuin, saattoi toivo vaihtua ikuiseen toivottomuuteen.

Nyt saatoin nähdä, että vaunujen taakse oli rakennettu jonkinlaisia hökkeleitä, epäilemättä samoja, joista Marie oli kirjoittanut. Mutta niiden lähistöllä en voinut nähdä kenenkään liikkuvan, en myöskään nähnyt mitään karjaa, en savua enkä muutakaan elämän merkkiä. En myöskään kuullut ainoatakaan ääntä.

Epäilemättä — ajattelin itsekseni — Hans on oikeassa. He ovat kaikki aikoja sitten kuolleet.

Epävarmuudesta johtuneen tuskani sijaan oli tullut jäinen kylmyys. Vihdoinkin tiesin pahimman. Kaikki oli lopussa, — olin ponnistellut turhaan. Kävelin puitten lomitse kahden vaunun keskelle. Toisen niistä huomasin olevan saman, jossa Marais tyttärineen oli matkustanut, hänen lempivaununsa, jota yhdessä hänen kanssaan olin kerran korjannut.

Edessäni olivat puiden oksista kyhätyt kömpelöt rakennukset, savella siveltyinä, tai paremmin sanoen niiden takaseinät, sillä niiden etupuoli oli länteenpäin. Seisoin hiljaa hetkisen, ja seistessäni luulin kuulleeni heikon äänen ikäänkuin joku olisi hitaasti lukenut. Hiivin uloimman rakennuksen päätyä pitkin ja, pyyhkäisten kylmää hikeä kasvoiltani, kurkistin nurkan takaa, sillä mieleeni juolahti, että villit isännöisivät siellä. Silloin näin, mikä äänen aiheutti. Risainen, mustunut ja parrakas mies seisoi pitkän ja matalan aukon edustalla lausuen rukousta.

Se oli Henri Marais, vaikka en heti tuntenut häntä, sillä niin muuttunut hän oli. Joukko pieniä kumpuja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan kertoi minulle kuitenkin, että paikka kokonaisuudessaan oli yhtä ainoata hautaa.

Katsellessani ilmestyi paikalle kaksi muuta miestä, raahaten välissään naisen ruumista, jota he nähtävästi eivät jaksaneet kantaa, koska sen jalat laahasivat maata. Vartalosta päättäen se oli kookkaan nuoren naisen ruumis, mutta kasvojen piirteitä en saattanut nähdä, kun sitä kannettiin kasvot alaspäin. Myöskin päästä riippuva pitkä tukka peitti ne. Se oli tumma tukka kuten Marien. He saapuivat haudan luo ja pudottivat painavan taakkansa sinne, mutta minä — minä en päässyt paikaltani liikahtamaan. Viimein jäseneni tottelivat tahtoani. Astuin miesten luo ja sanoin ontolla äänellä hollanniksi: "Ketä hautaatte?"

"Johanna Mayeriä", vastasi joku koneellisesti, sillä he eivät näyttäneet vaivautuneen katsomaan minua. Kun kuulin nämä sanat, niin sydämeni, joka oli ollut aivan hiljaa vastausta odottaessani, alkoi jälleen sykkiä niin nopeassa tahdissa, että saatoin hiljaisuudessa sen kuulla.

Katsahdin ylös. Erään rakennuksen oven luota — hyvin hiljaa ikäänkuin heikkoudesta rasittuneena — taluttaen kädestä melkein luurankoa muistuttavaa lasta, joka pureksi joitakin lehtiä, läheni — Marie Marais! Hän oli kuihtunut melkein olemattomiin, mutta hänen silmistään en voinut erehtyä, noista harmaista, pehmeistä silmistä, jotka olivat ohuissa kasvoissa.

Hänkin huomasi minut ja tuijotti hetkisen. Sitten irroittaen sormensa lapsen kädestä hän kohotti ylös kätensä, joiden läpi aurinko paistoi kuin pergamentin läpi, ja vaipui hitaasti maahan.

"Hänkin on mennyt", sanoi yksi miehistä välinpitämättömällä äänellä. "Sitä minä ajattelinkin, ettei hän kestäisi seuraavaan päivään."

Nyt vasta haudan päässä oleva mies kääntyi. Kohoittaen kätensä hän osoitti minua, jolloin toiset kaksi miestä myöskin kääntyivät.

"Jumala kanssamme!" hän sanoi tukahtuneella äänellä, "vihdoinkin olen aivan hullu. Katsokaahan! Tuossa seisoo nuoren Allanin, Cradockin lähellä asuvan englantilaisen papin pojan haamu."

Heti kuultuani äänen tunsin puhujan.

"Oi, mynheer Marais!" huudahdin. "Minä en ole mikään kummitus. Olen Allan itse, joka olen tullut teitä pelastamaan."

Marais ei vastannut mitään. Hän näytti tyrmistyneeltä. Mutta toinen miehistä huusi heikosti:

"Kuinka voit meidät pelastaa, nuorukaiseni, jollet ole valmis syötäväksi? Etkö näe, me näemme nälkää, nälkää?"

"Minulla on vaunuja ja ruokaa", vastasin.

"Allemachte! Henri", huudahti mies villisti nauraen, "kuuletko, mitä englantilainen kummituksesi sanoo? Hän sanoo, että hänellä on vaunuja ja ruokaa, ruokaa, ruokaa!"

Silloin Marais purskahti kyyneliin ja heittäytyi rintaani vasten, painaen minut melkein maahan. Irtauduin hänestä ja juoksin Marien luo, joka kasvot ylöskäännettyinä lepäsi maassa. Hän näytti kuulevan askeleeni, sillä hänen silmänsä avautuivat ja hän kohottautui istuma-asentoon.

"Oletko se todellakin sinä, Allan, vai uneksinko minä?" hän kuiskasi.

"Minä se olen, minä se olen", vastasin, nostaen hänet jaloilleen, sillä hän ei tuntunut painavan enempää kuin lapsi. Hänen päänsä vaipui olkapäälleni ja hän alkoi nyyhkyttää.

Pidellen häntä yhä käännyin miesten puoleen ja sanoin:

"Miksi näette nälkää, kun riistaa on ylt'ympäri?" ja minä osoitin kahta lihavaa antiloopia, jotka astelivat puitten välissä ainoastaan noin sadan viidenkymmenen yardin päässä.

"Voimmeko me ampua riistaa kivillä?" kysyi toinen heistä. "Ruutimme oli jo kuukausia sitten poltettu. Nämä pukit", hän lisäsi rajusti nauraen, "tulevat joka aamu tänne ärsyttämään meitä, mutta ne eivät kävele loukkuihimme. Ne tuntevat ne liian hyvin, eikä meillä ole voimia kaivaa uusia."

Jättäessäni vaunut olin ottanut mukaani saman rihlapyssyn, jolla olin ampunut hanhet kilpailussa Pereiran kanssa. Olin valinnut sen siksi, että se oli niin kevyt kantaa. Kohoitin käteni hiljaisuutta vaatien, laskin Marien hellävaroen maahan ja aloin tähdätä antilooppeja kohti. Etsien suojaa, mistä löysin, pääsin sadan yardin päähän niistä, kun ne äkkiä saivat hälyytyksen, pelästyttyään todellisuudessa kahta zulupalvelijaani, jotka nyt saapuivat.

Pois ne laukkasivat, iso koiras edellä, ja hävisivät muutamien puiden taakse. Minä näin niiden suunnan ja että ne ilmestyisivät jälleen kahden pensasryhmän välistä noin kahden sadan viidenkymmenen yardin päässä. Nopeasti asetin pyssyni tähtäimen, niin että se saattoi kantaa kaksisataa yardia, kohotin sitä ja odotin, rukoillen Jumalalta, ettei taitavuuteni pettäisi minua.

Koiras tuli näkyviin, pää eteenpäin ojennettuna ja pitkät sarvet leväten selkää vasten. Ampumaväli oli sangen pitkä ja eläin kovin suuri niin pienellä kuulalla surmattavaksi. Tähtäsin suoraan eteenpäin sen selkärangan suuntaisesti ja painoin liipasinta.

Pyssy laukesi, kuula pamahti, ja antiloopi juoksi eteenpäin lujemmin kuin koskaan. Olin ampunut harhaan! Mutta mitä tämä oli? Äkkiä iso koiras kääntyi ympäri ja alkoi laukata meitä kohti. Kun se oli vain viidenkymmenen yardin päässä, kaatui se kasaan, kieritteli kahdesti kuin ammuttu kani ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Kuula oli osunut sydämeen.

Molemmat kafferit ilmestyivät hengästyneinä ja hikeä valuen.

"Leikatkaa lihaa antiloopin kyljestä. Älkää jääkö sitä nylkemään", sanoin murteellisella zulukielellä, auttaen sanoja merkeillä.

He ymmärsivät, ja minuuttia myöhemmin he olivat assegaineen työssä. Katselin sitten ympärilleni. Lähellä oli läjä kuivia oksia, jotka oli siihen varattu polttopuiksi.

"Onko teillä tulta?" kysyin buureilta, jotka olivat pelkkiä luurankoja.

"Nein, nein", he vastasivat, "tulemme on sammunut."

Vedin esiin tuluspussini, joka minulla oli mukana, ja iskin piitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli hauska roihu ja kolmen neljännestunnin kuluttua hyvä keitto, sillä rauta-astioista ei ollut puutetta, — ainoastaan niihin pantavasta ruuasta. Luulen, etteivät ne raukat sinä päivänä tehneet juuri muuta kuin söivät, nukkuen aterioittensa välillä. Oi, mikä ilo minulla oli heitä ruokkiessani, erittäinkin vaunujen saavuttua tuoden mukanaan suolaa — kuinka he kaipasivatkaan tätä suolaa! — sokeria ja kahvia.

IX Luku.

LUPAUS.

Kolmestakymmenestä viidestä hengestä alkuasukkaita lukuunottamatta, jotka alkujaan olivat seuranneet Henri Marais'ta hänen onnettomalla retkellään, oli yhdeksän jäänyt eloon uudessa Maraisfonteinissa. Nämä olivat hän itse, hänen tyttärensä, neljä Prinsloo'ta — erinomaisen kestävää perhettä — ja kolme Meyer'ia, sen vaimoraukan mies, joka äsken oli laskettu hautaan, ja kaksi hänen kuudesta lapsestaan. Muut, Hernan Pereiraa lukuunottamatta, olivat kuolleet kuumeeseen ja nälkään, sillä kun kuume helpotti vuodenaikojen vaihtuessa, tuli nälänhätä sijaan. Kävi ilmi, että he vähäistä määrää lukuunottamatta, olivat asettaneet ruutivarastonsa jonkinlaiseen rakentamaansa ulkorakennukseen, joka turvallisuuden vuoksi oli jonkun matkan päässä. Kun useimmat elossa olevat miehet olivat poissa, sytytti kulovalkea tämän rakennuksen ja kaikki ruuti räjähti ilmaan.

Tämän jälkeen he jonkun aikaa varustivat leirin ruualla niiden ampumavarojen avulla, jotka heille olivat jääneet. Kun ne loppuivat, he kaivoivat kuoppia, pyydystääkseen niihin riistaa. Lopulta eläimet kuitenkin tulivat tuntemaan nämä kuopat, niin että ne eivät enään menneet loukkuun.

Sitten kun "biltong" eli heidän auringossa kuivattamansa liha oli kaikki kulutettu, oli heidän turvauduttava jokaiseen epätoivoiseen keinoon, jonka nälänhätäinen tuntee, kuten juurien kaivamiseen maasta, ruohon, oksien ja lehtien keittämiseen, sisiliskojen pyydystämiseen ja niin edespäin. Luulen, että he söivät toukkia ja matojakin. Mutta kun heidän viimeinen valkeansa oli sammunut sen kehnon kafferin huolimattomuuden tähden, joka sitä oli jätetty vartioimaan, eikä heillä ollut taulaa, millä uudelleen sytyttää se, meni tietysti tämäkin ravinto heiltä hukkaan. Saapuessani olivat he tosiaankin olleet kolme päivää syömättä muuta kuin vihreitä lehtiä ja ruohoa, jollaista näin lapsen pureksivan. Toisten seitsemänkymmenen tunnin kuluessa varmaankin jokainen heistä olisi kuollut.

No, he toipuivat kyllä nopeasti, sillä ne, jotka olivat kestäneet kuumeen hävitykset, näyttivät nyt olevan siltä turvassa. Ken voi kertoa tuntemani ilon, kun näin Marien palaavan aivan haudan partaalta täyteen ja kukoistavaan naisellisuuteen? Oikeastaan emme ole niinkään kaukana ihmisyyden alkutilasta, jolloin miehen ensimmäisenä velvollisuutena oli ruokkia vaimonsa ja lapsensa, ja luulen, että jotain tästä vaistosta on meissä säilynyt. Vihdoin en koskaan tietääkseni ole kokenut suurempaa huvia kuin nähdessäni rakastamani nälkäisen naisparan syömistään syövän ruokaa, jota minä saatoin hänelle antaa, — hänhän oli viikkokaudet elättänyt itseään heinäsirkoilla ja kasveilla.

Muutamina ensimmäisinä päivinä emme puhuneet paljon, paitsi hetken välittömistä tarpeista, jotka pitivät kaikki ajatuksemme vallassaan. Myöhemmin, kun Marais ja hänen tyttärensä olivat kylliksi vahvistuneet, keskustelimme jonkunverran. Hän alkoi kysymällä, kuinka olin voinut löytää heidät.

Vastasin: Marien kirjeen avulla, josta hän ei näyttänyt tietävän mitään, sillä hän oli tätä kieltänyt kirjoittamasta minulle.

"Näyttää olleen onneksi, ettei teitä toteltu, mynheer", sanoin, johon hän ei vastannut mitään.

Sitten kerroin, kuinka kirje oli saapunut Kap-maahan lähetysasemalle erään kuljeksivan smous'in mukana Port Elisabethiin, missä nipin napin onnistuin tavoittamaan prikin "Seitsemän tähteä", ennenkuin se lähti merelle. Myöskin kerroin niistä onnellisista sattumista, jotka tekivät minulle mahdolliseksi ostaa vaunut ja löytää opastajan heidän leirilleen, jonne saavuin vain muutamia tunteja aikaisemmin kuin se olisi ollut liian myöhäistä.

"Se oli suurenmoinen teko", sanoi Henri Marais, ottaen piipun suustaan, sillä olin varastojeni mukana tuonut tupakkaa. "Mutta sanohan, Allan, miksi teit sen sellaisen hyväksi, joka ei ollut kohdellut sinua ystävällisesti?"

"Minä tein sen", vastasin, "hänen hyväkseen, joka aina on kohdellut minua ystävällisesti", ja osoitin Marieta, joka jonkun matkan päässä hääri keittoastioita pesten.

"Uskon sen, Allan. Mutta tiedäthän, että hänet on kihlattu toiselle."

"Tiedän, että hän on minun kihlattuni eikä kenenkään muun", vastasin lämpimästi, lisäten, "ja missä sitten on tuo toinen? Jos hän elää en ainakaan täällä häntä näe."

"Ei", vastasi Marie omituisella äänellä. "Totuus on, että Hernan Pereira jätti meidät noin kaksi viikkoa ennen tuloasi. Jälelle jääneellä hevosella, joka oli hänen, ja kahden hottentottipalvelijansa seurassa hän ratsasti takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet koettaakseen etsiä apua. Sen jälkeen emme ole mitään hänestä kuulleet."

"Niinpä niin. No, kuinka hän arveli saavansa ruokaa matkan varrella?"

"Hänellä oli pyssy, tai tarkemmin sanoen heillä kaikilla kolmella oli pyssyt, ja noin sata panosta, jotka olivat tulelta välttyneet."

"Sadalla ruutipanoksella huolellisesti käyttäen olisi leirinne tullut ravituksi kuukauden, kenties kaksikin", huomautin. "Kuitenkin hän otti ne kaikki mukaansa mennessään — etsimään apua."

"Asia on niin, Allan. Pyysimme häntä jäämään, mutta hän ei tahtonut; ja panokset taasen olivat hänen omaisuuttaan. Epäilemättä hän ajatteli menettelevänsä parhaiten, erittäinkin kun Marie ei tahtonut mitään häneltä", lisäsi Marais painolla.

"Hyvä", vastasin, "näyttää siltä, että teille olen avun tuonut minä eikä Pereira. Myöskin ohimennen sanoen, mynheer, olen tuonut teille rahat, jotka isäni on koonnut laskuunne, sekä noin viisisataa puntaa omiani, tai mitä siitä on jälellä, tavarassa ja kullassa. Sitäpaitsi Marie ei hylkää minua. Sanokaa siis, kummalle meistä hän kuuluu?"

"Näyttää siltä, että hän kuuluu sinulle", hän vastasi hitaasti, "sittenkun olet osoittanut olevasi niin uskollinen, ja jollei sinua olisi ollut, lepäisi hän nyt tuolla", ja hän osoitti pieniä kumpuja, jotka peittivät useampien retkeläisten luut. "Niin, näyttää siltä, että hänen tulee kuulua sinulle, joka kahdesti olet pelastanut hänen henkensä ja kerran myöskin omani."

Nyt luulen hänen huomanneen kasvoillani ilon, jota en voinut salata, sillä hän lisäsi nopeasti: "Kuitenkin olen, Allan, vuosia sitten vannonut sormi raamatulla Jumalan edessä, ettei tyttäreni koskaan minun suostumuksellani menisi naimisiin englantilaisen kanssa, vaikka hän olisi hyväkin englantilainen. Vannoin myöskin uudelleen, ennenkuin lähdin siirtokunnasta, tyttäreni ja Hernan Pereiran läsnä ollessa, etten antaisi häntä sinulle, joten en voi rikkoa lupaustani, voinko? Jos sen tekisin, kostaisi hyvä Jumala sen minulle."

"Joku saattaisi luulla, että minun tullessani tänne hyvä Jumala parhaillaan aikoi kostaa teille tämän onnettoman valan vannomisen", vastasin katkerasti, silmäten minä vuorostani hautoja kohti.

"Niin saattaisi, Allan", hän vastasi vihastumatta, sillä kaikki hänen vastoinkäymisensä olivat tehneet hänet mielenlaadultaan harkitsevammaksi — toistaiseksi. "Mutta tutkimattomat ovat hänen tiensä, eikö niin?"

Nyt minun kiukkuni puhkesi, ja nousten ylös sanoin:

"Tarkoitatteko, mynheer Marais, että huolimatta rakkaudestamme, jonka tiedätte olevan todellisen ja syvän, ja huolimatta siitä, että minä yksin olen kyennyt vetämään sekä teidät, että muut kuoleman kidasta, minä en koskaan voi naida Marieta? Tarkoitatteko, että hänet on annettava sille kerskailijalle, joka hylkäsi hänet hädän hetkellä?"

"Entä sitten, jos tarkoitan sitä, Allan?"

"Vaikka olenkin vielä nuori, olen kuitenkin, kuten hyvin tiedätte, mies, joka osaa ajatella ja toimia puolestaan. Sitäpaitsi olen teidän herranne täällä, sillä minun on karja, pyssyt ja palvelijat. No, tahdon ottaa Marien, ja jos joku koettaisi estää minua, tiedän puolustaa itseäni ja häntä."

Tämä rohkea puhe ei näyttänyt häntä vähintäkään hämmästyttävän tai saavan minuun pahastumaan. Hän katsoi minua hetkisen, hypistellen pitkää partaansa miettivästi, ja vastasi sitten:

"Myönnän, että sinun iälläsi olisin pelannut samaa peliä, ja totta on, että sinulla on tärkeitä seikkoja puolellasi. Mutta vaikka Marie rakastaakin sinua paljon, ei hän lähtisi pois sinun kanssasi ja jättäisi isäänsä nälkään kuolemaan."

"Tehän voitte tulla mukanamme appenani, mynheer Marais. Joka tapauksessa on varmaa, etten lähde täältä jättäen hänet kuolemaan nälkään."

Nyt luulen hänen huomanneen silmistäni jotain, joka osoitti minun olevan tosissani. Vihdoin hän vaihtoi äänilajia ja alkoi todistella, ikäänkuin puolustellen:

"Ole järkevä, Allan", hän sanoi. "Kuinka sinä voit naida Marien, kun ei ole ketään pappia yhdistämään teidät? Varmaankaan, jos rakastat häntä niin paljon, et tahdo valaa lokaa hänen nimelleen, ei edes täällä erämaassa?"

"Hän ei katsoisi sitä loaksi", vastasin. "Miehet ja naiset ovat menneet avioliittoon ilman pappien apua tätä ennen, molemminpuolisen sopimuksen ja julkisen ilmoituksen perusteella, esimerkiksi, ja heidän lapsiaan pidetään avioliitossa syntyneinä. Tiedän sen, sillä olen lukenut avioliittolakia."

"Olkoon niin, Allan, mutta minä en pidä mitään avioliittoa hyvänä, ennenkuin pyhät sanat on lausuttu. Mutta miksi et anna minun päättää kertomustani?"

"Koska luulin sen loppuneen, mynheer Marais."

"Ei vielä, Allan. Sanoin vannoneeni, ettei hän koskaan saisi sinua minun tahdostani. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, mikä tapahtuu noin kuuden kuukauden kuluttua, ei tahtoni enään tule kysymykseen, koska hän silloin on vapaa nainen, joka itse voi päättää kohtalostaan. Myöskin minä olen vapaa valastani, sillä mitään haittaa ei tule sielulleni siitä, jos se tapahtuu, mitä en voi auttaa. No, oletko nyt tyytyväinen?"

"En tiedä", vastasin epäröiden, sillä kaikki Marais'n todistelu, joka minusta tuntui halveksittavalta, ei saanut minua vakuutetuksi hänen rehellisyydestään. "En tiedä", toistin. "Paljon saattaa muuttua kuudessa kuukaudessa."

"Tietysti, Allan. Esimerkiksi Marie saattaa muuttaa mielensä ja mennä naimisiin jonkun toisen kanssa."

"Tai ei minua ole menemässä naimisiin hänen kanssaan, mynheer. Sattuu toisinaan onnettomuuksia sellaisille miehille, jotka eivät ole mieluisia — erittäinkin villeissä seuduissa — tai, tässä tapauksessa, sellaisillekin, jotka ovat."

"Allemachte! Allan, ethän tarkoita, että minä — —."

"Ei, mynheer", keskeytin, "mutta maailmassa on muitakin ihmisiä kuin te — Hernan Pereira esimerkiksi, jos hän on elossa. Sitäpaitsi en ole ainoa asianomainen jutussa. On vielä Marie. Kutsunko hänet?"

Hän nyökkäsi, luultavasti kernaimmin suoden minun puhutella häntä hänen läsnäollessaan kuin yksin.

Huusin Marieta, joka seurasi puheluamme hiukan rauhattomana puuhaillessaan. Hän tuli heti. Tämä Marie oli aivan erilainen kuin se nälkiintynyt tyttö, joka hän hetki sitten oli ollut, sillä vaikka hän vielä olikin laiha ja väsynyt, palasivat nuoruus ja kauneus nopeasti hyvän ravinnon ja onnellisuuden vaikutuksesta.

"Mikä on, Allan?" hän kysyi lempeästi.

Kerroin hänelle kaikki, toistaen keskustelumme ja molemmin puolin käytetyt todistelut sanasta sanaan, sikäli kuin saatoin ne muistaa.

"Onko se oikein?" kysyin lopetettuani Marais'lta.

"Oikein on. Sinulla on hyvä muisti", hän vastasi.

"Hyvä. No, mitä sanottavaa sitten on sinulla, Marie?"

"Minullako, rakas Allan? Tämä vain: Elämäni kuuluu sinulle, joka tämän ruumiini olet kahdesti pelastanut kuolemasta, samoinkuin rakkauteni ja sieluni kuuluvat sinulle. Sentähden en olisi katsonut miksikään häpeäksi, jos minut olisi annettu sinulle nyt tässä kaiken kansan nähden, ja myöhemmin annettu papin vihkiä, kun sellaisen olisimme löytäneet. Mutta isäni on vannonut valan, joka painaa hänen mieltään, ja hän on sinulle osoittanut, että kuuden kuukauden kuluttua tämä vala itsestään kuoleentuu, kun hän lain mukaan ei enään voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Koska en, Allan, tahdo häntä loukata, tai kenties saattaa hänet sanomaan tai tekemään jotain tyhmyyksiä, katson parhaaksi odottaa nuo kuusi kuukautta, jos hän puolestaan lupaa, ettei hän sitten tee avioliitollemme mitään esteitä."

"Kyllä, kyllä lupaan olla tekemättä sitten mitään esteitä avioliitollenne", vastasi innokkaasti Marais, joka äkkiä oli löytänyt ulospääsyaukon mahdottomasta tilanteesta, lisäten ikäänkuin itsekseen: "Mutta Jumala saattaa kaikesta huolimatta tehdä jotain sen estämiseksi."

"Me olemme jokainen Jumalan kädessä", vastasi Marie pehmeällä äänellään. "Allan, kuulithan, isäni on luvannut" — "muodollisesti", vastasin synkästi, sillä Marais'n sanat olivat vaikuttaneet kuin kylmä viima.

"Olen luvannut ja tahdon pitää lupaukseni sinulle, Allan, kuten olen pitänyt valani Jumalalle; en tahdo sinulle tuottaa mitään vastusta, vaan jätän kaikki Hänen haltuunsa. Mutta sinun puolestasi on luvattava, ettet ota Marieta vaimoksesi, ennenkuin hän on täysi-ikäinen, — ei siinäkään tapauksessa, että jäisitte yksin toistenne kanssa. Teidän pitää olla kuten ihmiset, jotka ovat kihlautuneet toisilleen, ei muuta."

Lupasin sen raskain sydämin, koska muutakaan ei ollut valittavana. Sitten, — luultavasti tehdäkseen tämän juhlallisen sopimuksen julkiseksi — Marais kutsui elossa olevat buurit, jotka kuljeskelivat lähitienoilla, ja toisti heille tekemämme sopimuksen sanamuodon.

Miehet nauroivat ja kohauttivat olkapäitään. Mutta rouva Prinsloo, muistaakseni, sanoi suoraan pitävänsä juttua hullunkurisena, sillä minulla, jos kellään, oli oikeus ottaa Marie koska tahansa. Hän lisäsi, että, mitä Hernan Pereiraan tulee, hän oli matelija ja hätähousu, joka oli livistänyt pelastaakseen oman henkensä ja jättänyt heidät kaikki kuolemaan. Jos hän olisi Marie ja he tapaisivat vielä toisensa, hän heittäisi tervehdykseksi saavillisen likaista vettä hänen naamaansa, kuten hän omasta puolestaan aikoikin tehdä, jos saisi tilaisuuden.

Rouva Prinsloo, kuten voi huomata, oli sangen avomielinen nainen ja — lisättäköön — erittäin rehellinen.

Niin oli tämä sopimus päätetty. Olen sen esittänyt kokonaisuudessaan, sen tärkeyden vuoksi kertomuksessamme. Mutta nyt toivon — ah, kuinka sitä toivon! — että olisin pysynyt vaatimuksessani naida Marien silloin heti. Jos niin olisin tehnyt, olisin luullakseni saavuttanut tarkoitukseni, sillä minä olin "monien legioonain herra", jolla oli karjaa, ruokaa ja ampumavaroja, niin että buurit olisivat pakoittaneet Marais'n antamaan perään ennemmin kuin olisivat uskaltaneet riitautua minun kanssani. Mutta me olimme nuoria ja kokemattomia; sitäpaitsi oli Kohtalo määrännyt toisin. Kuka voi kysellä Kohtalon päätöksiä, jotka muuttamattomina ovat kirjoitettuina — kenties kauan ennen syntymäämme — ihmiskohtaloiden ikuiseen kirjaan.

Puistettuani pois ensimmäiset pelkoni ja epäilykseni huomasin kuitenkin omani ja Marien osan erittäin onnelliseksi, todelliseksi paratiisiksi siihen verrattuna, mitä katkeran vaitiolon ja eron aikana olimme kokeneet. Joka tapauksessa se pieni seurapiiri, jossa elimme, tunnusti meidät kihlautuneiksi, ja salli meidän olla kahdenkesken niin paljon kuin tahdoimme. Toisin sanoen, tapasimme toisemme aamunkoittaessa erotaksemme vasta yön tullen, sillä keinotekoisen valon puutteessa me menimme yhtaikaa auringon kanssa levolle tai vähän sen jälkeen. Suloista todellakin oli tämä kumppanuus, joka perustui täydelliseen luottamukseen ja rakkauteen, — niin suloista, etten edes kaikkien näiden vuosien kuluttua malta olla viipymättä näiden siunattujen kuukausien pyhässä muistossa.

Niin pian kuin eloon jääneet buurit alkoivat toipua varastojeni ja lääkkeideni sekä runsain määrin ampumani lihan avulla, heräsi tietysti vakavia keskusteluja tulevaisuussuunnitelmiemme suhteen. Ensin suunnittelimme lähteä Lorenzo Marquez'iin ja odottaa siellä laivaa, joka veisi meidät Nataliin, sillä kukaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta Kap-maahan kerjäläisinä kertomaan heidän pettymyksensä ja kauheitten häviöittensä tarinaa. Minä kuitenkin huomautin siitä seikasta, ettei mitään laivaa saapuisi pitkään aikaan — kenties ei vuoteen tai pariin — ja että Lorenzo Marquez ympäristöineen näytti olevan myrkyllinen paikka asuttavaksi.

Seuraava ajatus oli, että jäisimme sinne missä olimme, mikä minusta oli tervetulleempaa, koska olisin mielelläni viettänyt rauhassa Marien kanssa jälelläolevat kuusi koetuskuukautta.

Kuitenkin se viimein hyljättiin monista hyvistä syistä. Nämä kymmenkunta valkoihoista, joista neljä oli saman perheen jäseniä, eivät varmasti olleet kyllin vahvoja muodostamaan uutisasutusta, erittäinkin kun ympäristön alkuasukkaat saattoivat ryhtyä vihollisuuksiin minä hetkenä tahansa. Lisäksi oli pahin kuumekausi tulossa ja se saattaisi hyvin korjata meidät kaikki saaliikseen. Edelleen meillä ei ollut mitään rotukarjaa tai hevosia, jotka eivät eläisi tällä seudulla, vaan ainoastaan ampumavaroja ja tavaroita, jotka minä olin tuonut mukanani.

Oli niinollen selvää, että vain yksi mahdollisuus oli jälellä, nimittäin kulkea takaisin sinne, missä nykyinen Transvaalin piiri on, tai vielä paremmin Nataliin, sillä tämä tie saattaisi meidät välttämään pahimmat vuoret. Siellä saattaisimme tavata jonkun muun muuttavan buurijoukkueen, esimerkiksi Retiefin, jonka saapumisesta Drakensbergin yli saatoin heille kertoa.

Tehtyämme päätöksemme ryhdyimme valmisteluihin. Ensiksikin minulla oli härkiä vain kaksiin vaunuihin, jotapaitsi meidän — vaikka jättäisimmekin loput — oli otettava ainakin neljät. Sentähden ryhdyin kafferieni kautta hieromaan kauppoja ympäristön alkuasukkaitten kanssa, jotka, kuultuaan, etten ollut buuri ja että olin valmis maksamaan sen mitä ostin, pian lausuivat olevansa halukkaat kaupantekoon. Tosiaankin meillä oli lyhyessä ajassa järjestettynä oikein markkinat, joille tuotiin karjaa, jota minä ostin antaen siitä maksuksi vaatteita, veitsiä, kuokkia ja tavallisia kafferien tarvikkeita.

Myöskin he toivat maissia ja muuta viljaa. Millä ilolla söivätkään tätä jauhoruokaa nuo ihmiset, jotka kuukausimääriä olivat eläneet pelkällä liharuoalla. En koskaan unohda sitä näkyä, kun Marie ja eloonjääneet lapset nauttivat ensimmäistä jauhokeittoateriaansa ja huuhtoivat tahmean aineen alas muutamilla siemauksilla tuoretta, sokeroitua maitoa, sillä härkien mukana olin onnistunut saamaan kaksi hyvää lehmää. Tämä ravintojärjestyksen muutos palautti pian heidän terveytensä täysin ennalleen ja teki Marien paljon kauniimmaksi kuin hän koskaan ennen oli ollut.

Saatuamme härät oli lähin tehtävämme totuttaa ne ikeeseen; sillä, vaikka ne olivatkin helposti opetettavia eläimiä, ne eivät olleet koskaan edes nähneet vaunuja. Tämä vaati pitkän ja vaikean käsittelyn, johon sisältyi monia koematkoja. Sitäpaitsi valittuja vaunuja, joista yksi oli kuulunut Pereiralle, täytyi korjata erittäin riittämättömillä työaseilla ja ilman pajan apua. Jollei olisi sattunut niin, että Hans joskus aikoinaan oli työskennellyt erään vaununtekijän palveluksessa, en todella luule, että olisimme kyenneet suorittamaan koko hommaa ollenkaan.

Olimme parhaillaan näissä puuhissa, kun saapui uutisia, jotka olivat epämieluisia kaikille muille paitsi kenties Henri Marais'lle. Eräänä iltana yritin juuri valjastaa yhteen kuuttatoista kafferien härkää, kun Hans, joka minua auttoi, äkkiä huusi:

"Katsokaa, baas, tuossa tulee yksi veljistäni", eli toisin sanoen hottentotti.

Seuraten hänen kätensä suuntaa näin laihan ja surkean olion, puettuna ainoastaan muutamiin rääsyihin ja päässä ison hatun jäännös, josta yläpuoli oli poissa, laahustavan puitten välistä meitä kohti.

"Mitä!" huudahti Marie säikähtyneellä äänellä, seistessään tapansa mukaan sivullani. "Sehän on Klaus, yksi Hernan serkkuni jälkiratsastajista."

"Mikäli se ei ole serkkusi Hernan itse, en hänestä välitä", sanoin.

Samassa onneton, nälkäinen "totty" saapui ja, heittäytyen maahan, pyysi ruokaa. Kylmä pukin lapa annettiin hänelle ja hän söi, pidellen sitä molemmin käsin ja repien suuria lihapaloja hampaillaan kuin villipeto.

Kun hän viimein oli kylläinen, kysyi Marais, joka muiden buurien mukana oli tullut, mistä hän tuli ja mitä uutisia hänellä oli isännästään.

"Pensaikosta", hän vastasi, "ja uutiseni baasista on, että hän on kuollut. Ainakin jätin hänet niin sairaana, että hänen, luullakseni, on täytynyt nyt jo kuolla."

"Miksi jätit hänet, jos hän oli sairas?" kysyi Marais.

"Koska hän kehoitti minua, baas, etsimään apua, sillä me kärsimme nälkää, laukaistuamme viimeisen kuulamme."

"Onko hän sitten yksin?"

"On, on, villipetoja ja korppikotkia lukuunottamatta. Jalopeura söi toisen miehen, hänen palvelijansa, aikoja sitten."

"Kuinka kaukana täältä hän on?" kysyi Marais jälleen.

"Oi, baas, noin viiden tunnin matkan päässä hevosen selässä hyvää tietä kulkien." (Tämä tekisi noin kolmekymmentäviisi mailia.)

Sitten hän kertoi seuraavan tarinan: Pereira oli kahden hottentottipalvelijansa kanssa, hän ratsain ja he jalan, vaeltanut noin sata mailia epätasaista maata turvallisesti, kun yöllä leijona surmasi ja vei toisen hottentoteista ja peloitti pakosalle hevosen, jota ei senjälkeen ole nähty. Pereira ja Klaus jatkoivat matkaa jalan, kunnes saapuivat suurelle joelle, jonka rannalla tapasivat muutamia kaffereita, jotka näyttivät olleen vartiopalveluksessa olevia zuluja. Nämä miehet vaativat heidän pyssyjään ja ampumavarojaan viedäkseen ne kuninkaalleen ja, Pereiran kieltäytyessä niitä luovuttamasta, sanoivat surmaavansa heidät molemmat seuraavana aamuna. Ja he olivat pakoittaneet hänet neuvomaan heille pyssyjen käyttöä iskemällä häntä kepeillä.

Yöllä nousi myrsky, jonka suojassa Pereira ja Klaus pääsivät pakenemaan. Kun he eivät uskaltaneet mennä eteenpäin peläten joutuvansa zulujen käsiin, he kääntyivät takaisin pohjoiseen, juosten koko yön, havaitakseen aamulla, että he olivat kadottaneet tien. Tämä oli tapahtunut noin kuukausi sitten — niin ainakin Klaus arveli, sillä epäilemättä päivät kuluivat hyvin hitaasti — jonka ajan he olivat harhailleet, koettaen määrätä jotenkuten suunnan auringon mukaan päämääränään paluu leirille. He eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä, ei mustaa eikä valkoista, ja elättivät itseään ampumallaan riistalla, jonka he söivät raakana tai auringossa kuivattuna, kunnes vihdoin kaikki heidän ruutinsa oli kulunut ja he heittivät pois raskaat roer'insa, joita he eivät kauemmin voineet kantaa.

Tällä hetkellä Klaus erään korkean puun latvasta näki pienen kukkulan pitkän matkan päässä, hänen arvionsa mukaan noin viisitoista mailia Marais'n leiriltä. He olivat aivan nälkään kuolemaisillaan; vain Klaus oli heistä molemmista vahvempi, sillä hän löysi ja söi erään eläimen raadon, — luulen sen olleen kuolleen hyenan. Pereira koetti myös syödä tätä kauheata ruokaa, mutta, kun hänellä ei ollut hottentotin vatsaa, tuli hän jo ensimmäisestä suupalasta peloittavan sairaaksi. He etsivät suojaa eräästä rantapenkereessä olevasta rotkosta virran rannalla, missä kasvoi vesikrasseja ja muita kasveja, kuten villiä parsaa. Täällä Pereira kehoitti Klausia pyrkimään takaisin leirille ja, jos löytäisi jonkun siellä elossa, tuomaan hänelle apua.