KADULTA KATSOEN. (continued 5)

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.

Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." — Emmi yritti pyytämään häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.

Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista. Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.

Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. — Ja missä olivat varkaat? — Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.

Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen tulla esiin.

Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut, missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.

"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. — Hän ei enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. — "Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. — Hän ei sanonut osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. — "Miksi ette huutaneet apua?" — "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." — "Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin minä poliisimiehelle. — "Mitä sillä tarkoitatte?" — "Minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." — "Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." — "Vallan mielelläni", sanoin minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä." Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." — Nyt tuli tyttö hävyttömäksi enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.

Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen, vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.

Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti, sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua." — "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. — "Sinä olit kiihtyneempi, kuin olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. — "Kaarle, jospa hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja kylliksi."

Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten suuri onnettomuus vältettiin."

"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.

Koetuksia.

Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse, sillä ihmisten pahuus on liian suuri.

Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen. Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden kynttiläjalkojen kanssa.

Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu "kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.

Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa, että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." — "Tehkää, miten tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti vapautettu…" — "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas." — "… olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat." — "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."

Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi. Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan…" pitemmälle minä en päässyt. Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta, niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä oikeuteen.

Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen kirjoitus… on… on… en minä siitä pääse selville." — Kaarle luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista, on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta…" — "Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. — "Niin juuri, yksitellen ne tässä on lueteltu, katso itse", — "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä, kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida." — "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." — "Sen verran vain, kun oli kohtuullista." — "Sepähän näkyy tutkinnossa." — "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" — "Toivoakseni saadaan asia selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" — "Olen", huokasin minä. — — "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo tekemistä."

Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa; minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi hampaissani.

Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta. Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian koristelemattomana. — Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina, kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia, jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin." — "Tohtorinko minua vastaan?" — "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt kiusaa." — "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" — "Ehkä hän sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta." — "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." — "Sen kyllä saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua vastaan." — Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta, sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä pitää minun nyt tehdä?" — "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti laiminlyönyt." — "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." — "Sinun olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."

Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?" — "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat, mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." — "Kaarle luottaa sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" — "Jos syyttäjällä on kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." — "Mutta millä se letukka maksaa kulungit?" — "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa, hyvä ystävä." — "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" — "Aivan lain mukaan." — "Sitte pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä tästä kuolen." — "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta…"

"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.

Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys raukesi kerrassaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä, vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.

Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön, mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena, mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! — "No, tiedättekö nyt, miltä tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." — "Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin kotiin. — "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva puolustellen. — "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki latinaakaan." — "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." — "Saanko kysyä, minkä alan hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?" — Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni", sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin ammatti se juuri on sopivin hänelle." — "Kunhan hän kerran on kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." — "Niin, kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi puhuneet niin rikoksellisesti." — "Sitä te ette ymmärrä", vastasin minä äreästi. — "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan, minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä oikeussalissa." — Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään; minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."

Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään. "Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte. Mitä aiotte panna yllenne?" — "Pelkkää mustaa", vastasin minä. — "Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" — "En sitä ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." — "Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." — "Ei vielä toki olla niin pitkällä." — "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme." — Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen luvussa.

Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa tähden muuttaa toiseen huoneesen.

Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt, vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän, "oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä hiilikoukulla." — "Mitä lorua se on?" — "No, olettehan te sitä tyttöä piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte jonkun puoli vuotta." — "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka semmoista lörpöttelee?" — "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä, mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle." — "Ja sekö muka on puolustusta, — niin; tehän olitte niin ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi itsensä… minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat teidät mestanneet tai muuten surmanneet." — "Jumala minua suojelee ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut lyömisaikeessa." — "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa. Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän sijastanne pulaan joutunut."

"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." — "Kyllä minulla aikaa on", sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat, sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." — Ja samaan tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."

Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." — "Kyllä olenkin, rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." — "Minä uskon", sanoi hän vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan, mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." — "Ei suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." — "Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." — "Se ei sovi, sillä tämä olikin pieni huonekoira." — "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä, kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä." — "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla kuristettu. Te erehdytte." — "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin näyttää koiran olleen myrkytetyn." — "Rouva Helbich, minä kiitän teitä myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." — "Ja minä niin varmaan luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen pahoillani." — Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.

Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää tarkoittavia ystäviä? — "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain tyytyväinen." — "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi tehdyksi tässä kurjuudessa."

Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."

Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu oikeuden edessä.

Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin. Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.

Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. — Nukkua minä olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!

Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani. Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.

Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas, eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan. Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen; yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin nukuin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo olin herännyt. — "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." — Hän auttoi minua pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani, ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen. Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.

Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan", sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. — "Älä pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu…" — Kaarle kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa. Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä, samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli minulle tämän kaiken saanut aikaan.

29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta: "Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään, vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne onnelliset! — "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija. Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen, nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.

Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä, keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota aituus erotti asianosaisista.

Kaikki, mitä minä muka olin sanonut, luettiin nyt julki; miten loukkaavalta se nyt kuului miehen suusta, joka ei ollut silloin läsnä. Tuomari, joka mustan pukunsa tähden näytti hyvin juhlalliselta, sanoi sitte, että kaikki, mitä todistajat aikoivat sanoa, piti valalla vahvistettaman, ja neuvottuaan heitä vakavasti käski heidän poistua. Heidän lähdettyään kääntyi tuomari syyttäjän ja minun puoleeni ja sanoi, että parempi olisi meidän sopia; olimmeko valmiit sopimaan?

"Olen minä!" sanoin huoaten.

"En minä!" sanoi se tyttö. Hänellä oli muka yhtä hyvin kunniansa kuin noilla ylhäisilläkin, niin ett'ei hänen tarvinnut antaa jaloillensa polkea.

Sitä ei ollut tapahtunutkaan, vastasi tuoman. Mitä hänelle oli hyötyä rangaistuksen vaatimisesta moitteettomalle rouvalle? Rouva Buchholz peruuttaa loukkauksensa ja maksaa kulungit, silloinhan piti tytön kunnia oleman hyvitetty.

Tyttö ei sanonut siihen tyytyvänsä, vaan vaativansa rouva Buchholzia vankeuteen ja kolmen tuhannen markan korvausta.

"Rangaistuksen punnitsee ja määrää oikeus", sanoi silloin esimies hyvin jyrkästi. "Teillä ei ole mitään vaatimista." — "Vaan minun asianajajani niin sanoi", — "Teilläpä lienee sitte varsin omituinen asianajaja." — "Hän ymmärtää enemmän kuin muut lainoppineet." — "Sepähän nähdään."

Kun ei sovinnosta mitään tullut, jatkettiin asian käsittelyä. Ensimäiseksi todistajaksi kutsuttiin sisään tohtori Wrenzchen. Tuomari huomautti hänelle, että hän voi likeisen sukulaisuuden tähden jättää käyttämättä todistusvuoronsa. — "Mitä hän nyt tekee?" kysyin tuskaisesti itseltäni, "kostaako hän nyt ja saa aikaan ainaisen riitautumisen?"

Tohtori ei sanonut rupeavansa mitään todistamaan; häntä ihmetytti suuresti julkeus, että tyttö oli kutsunutkaan hänet. — Sitä jalomielisyyttä minä pidin arvossa enkä sitä koskaan unhota.

Sitte tuli herra Greve. Häneltä kysyttiin ikää, säätyä ja uskoa, ja hänen täytyi vannoa olevansa mitään salaamatta tai lisäämättä ja puhuvansa puhdasta totta, niin totta, kuin Jumala hän auttakoon. Se hänen piti lausua oikeaa kättänsä ylhäällä pitäen ja kaikki läsnäolijat seisoivat.

Tuomari kysyi herra Greveltä, kuuliko hän, että syytetty tuona iltana sanoi syyttäjää "kelvottomaksi petturiksi"? Herra Greve ei sanonut sitä muistavansa. — Oliko Greve kuullut syytetyn sanovan syyttäjää "hävyttömäksi kuin Oskar"? Se sana oli tosin Grevestä tuntunut sivistyneen naisen suusta oudolta, ja sentähden oli hänellä aihetta luulla, että syytetty oli ollut hyvin kiihtynyt.

"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi ja hävyttömästi." — Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." — "Todistajan hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.

— "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa minua." — "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti pysymään asiassa.

Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. — "Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi tuomari tytöltä. — "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun keittäessäni kattiloihin."

"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret, vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin? Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen rapujutun." — "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati tyttö äreästi.

— Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.

Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari, "vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."

Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja samoin herra ja rouva Greve.

Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.

"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.

Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon, miksi hän antoi koiralle myrkkyä."

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen. "Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. — "Tunnustatteko siis myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti. — "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on Maria Band." — "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" — "Minä en enää tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." — "Te jo puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." — "No, minä annoin sille jauhoja, päästäkseni siitä."

"Ja keltä te saitte myrkkyä?" — "Apteekista." — "Mistä apteekista?" — "En minä enää muista." — "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi kummallista, jos sitä ette muistaisi." — "En minä sitä itse käynyt hakemassa." — "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" — "Eräs tuttu?" — "Kuka tuttu?" — "Vieras se mies oli, jota minä pyysin…" — "Taaskin tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:

"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa, pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan jätetään sillensä."

Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.

Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut lakitieteesen.

Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" — "Niin sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." — Minä pusersin hänen kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." — Me ymmärsimme kyllä toinen toisemme.

Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen: yksityissyytös oli kumottu.

Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut mihinkään.

Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille. Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin hopeakalunsa.

Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa, ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen, rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti? Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?

Vävyni.

Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta, kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se rupesi minua inhottamaan. — Minä olin sairas.

Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. — "Olihan hän erittäin hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä sinä voit häneen täydellisesti luottaa." — Vaan minä pelkäsin hänen määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.

Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. — "Ei", vastasin minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki kävisi, jos minä olisin poissa?" — "Kyllä te voitte huoletta lähteä, ja mitä pikemmin, sen parempi." — "Että olisin pois teidän tieltänne!" — "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." — "Entä jos Emmi tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" — "Jos tahdotte säilyttää itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen tahtonne."

Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?

Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.

Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan, aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua se päinvastoin inhotti.

Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä keltaisemmaksi. — "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän kuluttua puhutte toisin." — "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti. — "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." — Minä esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen. Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä, onhan hänkin aivan keltainen?" — "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." — "Todellakin vain heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia, niinkuin minä."

Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena, pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden vaikutus.

Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta. Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme niitä päiväpäivältä.

Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.

"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. — Betti vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään oikeaa tietä."

"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?" ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.

Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein, kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui kuitenkin opastamaan meitä.

Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että, ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.

Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti, että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle. Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.

Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut löytäisi. Minä avaan ja luen:

"Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan Frans. Äiti voi vallan hyvin!

Wrenzchen."

Se tuli minulle aivan aavistamatta. Isä Mikaelsen toivotti sydämmellisesti onnea ja rupesi heti sanomaan Bettiä tätiksi. Vaan minä en voinut yhtyä tuohon leikilliseen puhetapaan, sillä kuka oli siellä pitävä kaikesta huolta, kun minä olin poissa? Vaan vielä enemmän sain minä hämmästyä, kun puolen tunnin kuluttua saapui uusi sähkösanoma, tämmöinen:

"Terve poika, siniset silmät, aivan äitin näköinen, nimeksi pannaan Fritz. Isä voi asianhaaroihin katsoen hyvin!

Wrenzchen."

"Herra Mikaelsen, minä en tiedä, ovatko järkeni ja ymmärrykseni vielä terveysveden kahleissa vai miten?" sanoin minä. "Ensin oli pojalla tummat silmät ja nyt yht'äkkiä siniset…"

"Kyllä semmoista tapahtuu, että silmien väri muuttuu", opetti meille isä Mikaelsen, "Darwin sitä lavealti selittelee; mutta ajan lyhyys tekee tämän tapauksen erittäin viehättäväksi. Se on välttämättä julaistava jossakin tieteellisessä aikakauskirjassa."

"Ja miksi pannaan pojalle ensin nimeksi Frans ja sitte Fritz. Ensin se on isän näköinen, sitte äitin; sepä toki on käsittämätöntä."

Isä Mikaelsen katsoi minua vähän aikaa hyvin veitikkamaisesti lasiensa ylitse. "Eiköhän niitä olekin kaksi?" kysyi hän.

"Kaksiko? Vaikka he ovat varustautuneet vain yhtä vastaan ottamaan. Oh, tämä kaikki on leikin tekoa, eno Fritzin työtä! Tuommoinen pila minusta ei lainkaan ole terveysveden juontiin sovelias!"

Seuraavana päivänä tuli mieheltäni kirje, joka todisti kaksoisten tulon. Eno Fritz oli varmaankin jo minulle ilmoittanut asian sekä nimetkin, Frans ja Fritz. Tohtorilla ei ollut aikaa, niin että hän oli pyytänyt Fritziä käymään sananlennätin-konttorissa. Emmi voi hyvin ja on perin onnellinen.

Frans ja Fritz! Nimet eivät minua suinkaan miellyttäneet. Toisen hän kyllä saattoi ristiä Fransiksi, koska se on tohtorin omakin nimi, vaan eikö olisi ollut sopiva nimittää toinen Vilhelmiksi, osittain keisarin ja osittain minun kunniakseni? — Mitä siitä on tuleva; kumpaakin täytyy puhutella koko nimeltä, jos mieli välttää alinomaista hämmekkiä. Sekasotku oli jo ilmi elävänä silmäini edessä.

Mutta kirjeessä oli vielä loppulisäkin: "Frans syntyi toukokuun viime hetkenä ja Fritz kesäkuun ensi hetkenä. Mitäs siitä sanot?"

"Että joka paikassa tehdään vain tyhmyyksiä, jos ei olla läsnä neuvomassa", sanoin suuttuen. "Lapsi-raukat; kuka heitä nyt uskoo kaksoisiksi, kun toinen viettää syntymäpäiväänsä toukokuussa, toinen kesäkuussa. Ja nimet sitte; Frans ja Fritz! Miksi ei yhtä hyvin Maks ja Morits?"

"Herra Mikaelsen", sanoin minä, "meidän täytyy heti paikalla lähteä, ilman minua ei tulla minuuttiakaan toimeen Berliinissä. Jos viivyn, niin en ehkä löydä enää Brandenburgin-porttia paikoiltansa, niin suuria ihmeitä nyt tapahtuu."

"Onko sitte Spree-joki siellä tulessa?"

"Jospa ei pahempaa olisi! Mutta ajatelkaahan: minun vävyni on siellä ilman peräänkatsojaa!"

Eno Fritz.

Kotona yhtyminen oli erittäin ilahuttava, ja kun tyttäreni poikia suutelin pikku otsille, huomasin kaikki hyväksi, mitä oli tapahtunut, eikähän niitä pikku olentoja voitu vaatia edesvastaukseen isänsä rikoksista, joka täst'edes jäikin aivan syrjään, kun kaikki puuhat tarkoittivat yksinomaan pienokaisia. Päiviksi minä heti asetuin tohtoriin. Hän tosin alussa vähän vastusteli, vaan minä kysyin: "Tahdotteko te sitte tappaa vaimonne ja lapsenne?" jolloin hän myöntyi. Mutta kylläpä nyt häntäkin hoideltiin, kun minä itse sain pelotta toimia kyökissä; viikkokauden kuluttua hän oikein loisti hyvinvoinnista.

Emmi voimistui päivä päivältä. No, minun johdollani saikin hän ainoastaan sopivaa ja vahvistavaa ruokaa, ja jos milloinkaan on ollut kunnon vartiaa, niin ainakin minä nyt olin tyttäreni ovella. Se minua vain ei miellyttänyt, ett'ei hankittu kätkyeitä, vaan liikkumattomat vuoteet. Emmi valitti Fransin sanoneen kiikuttamista epäterveelliseksi ja lasten tulevan siitä tyhmiksi. "Vanhaan tapaanhan hänet itsensäkin on kasvatettu", sanoin minä, "ja kuitenkin on hänestä tullut tohtori. No, ehkäpä hän ilman kätkyttä olisi jo ammoin päässyt terveysneuvokseksi."

Sangen usein halusin minä kätkyttä, varsinkin Fransille, joka on luonnostaan huutavampi, niin että mummo Buchholzin täytyy häntä kanneksia, kunnes rauhoittuu. Minä huomautin tohtorille, ett'ei meidän suvussamme koskaan ollut semmoista, joten tuo virhe epäilemättä oli kotoisin hänen suvustansa. Hän sanoi: "Rakas anoppi, ulkonaistahan se vain on."

Iltasilla tuli Kaarle tai eno Fritz minua noutamaan ja samalla kysymään, miten voitiin. Torstaina ei tohtori minun kummastuksekseni mennytkään ulos. Koko päivän häneltä kuitenkin näkyi puuttuvan jotakin, ja mikäli ilta lähestyi, sitä selvemmin voitiin huomata, miten suuresti hän kaipasi tavallista skaatti-peliänsä.

Eno Fritzille minä olin luvannut jotakin, joka vielä oli täyttämättä. Vaikka koetukset ja Karlsbadin matka olivat minua estäneet käymästä Lingenissä, olin minä kuitenkin ryhtynyt valmistaviin toimiin. Kotiin palatessa tohtorista kysyin minä: "Fritz, vieläkö sinulla on entinen aikomuksesi lujana?" — "Suurempi halu minulla on naimaan kuin milloinkaan." — "Hyvä, saammepahan nähdä, mitä on tapahtuva."

Ja kohta tapahtuikin. Lingeniläinen mummo tahtoi tulla Eriikan kanssa Berliiniin tarkastelemaan, voisiko tähän synnin pesään astua, heti joutumatta paholaisen käsiin. — "Vilhelmiina, mitenkä sinä olet sen saanut aikaan?" kysyi eno Fritz. — "Saarnakirjeellä", vastasin minä. "Sinä sanoit mummon pitävän rahasta ja minä kirjoitin, miten paljon sinä vuodessa kokoat, niin ett'ei hänen tarvitse kukkaroansa keventää. Mitä Eriikan sielun autuuteen koskee, niin ilmoitin minä meidän suvussamme olevan lähes 400-vuotisen provastin, joka toivottavasti on hänelle riittävä takaus. Se naula veti." - Eno Fritz otti minut kiinni ja tanssitti minua, sanoen: "Vilhelmiina, oletpa sinä kelpo mummo!" kunnes minä aivan hengästyin.

Mummo olisi tahtonut asua Krausessa, mutta minusta oli parempi ottaa hänet meille, ja hyvä se olikin, sillä kovin sitkeäksi me hänet huomasimme. — Suoraa päätä hän ei voinut antaa suostumustansa, koska näön mukaan päättäminen on synnillistä, sanoi hän. Nuuskittuaan läpi kaikki eno Fritzin kirjat myönsi hän myöhemmin ehkä voivan asiasta tulla jotakin. Olipa hyvä, ett'ei hän sattunut kuulemaan, miten eno Fritz sitä nauroi.

Minä häntä puolestani lakkaamatta ahdistelinkin niin, ett'ei hänellä viimein ollut enää mitään päteviä syitä. Siihen hän kuitenkin lopuksi turvautui, että Berliini on liian jumalaton. "Katselkaahan toki ensin vähän, ennenkuin näön mukaan päätätte", sanoin minä. — "Sanomista minä kyllä näen, miten täällä eletään." — "Se on lorua." — "Ohoh;" sanoi hän.

Minä jätin tohtorissa olon Bettin huoleksi ja läksin itse juoksentelemaan, sillä pitihän näytellä mummolle Berliiniä. Eno Fritz tilasi heti vaunut Beskowista, ja sitte ajeltiin milloin minnekin. — "On täällä kaiketi joka päivä metsästäjäin juhlia Berliinissä?" kysyi hän. — "Eipä niinkään", vastasin minä, "nämä ihmiset, joita on niin paljo kaduilla, kuljeksivat asioillaan, levätään lauantai- ja aattoiltoina ja ollaan huvituksissa sunnuntai-iltoina." — Kaikki hänen piti saaman nähdä, mitä suinkin nähtävää oli; hän oli kuin vuosikausia levännyt, tehdäkseen nyt kävelymatkoja Berliinissä. Ja minä aina mukana.

Voittopylvään päähänkin tahtoi hän kiivetä, mutta jätti sikseen, kun minä sanoin sitä sopimattomaksi vanhanpuolisille naisille. Ja sitä ruokahalua, joka hänellä oli! sulamattomimmatkin tavarat menivät mukiin; hän vätysteli niin kauan, kunnes sai kaikki hienoksi. Tuo joka paikkaan pyrkiminen oli meille aika kiusa, kun meillä kuitenkin oli tarkoituksena naimispuuha eikä näkeminen. Kun hän pyrki Egyptin museoon, sanoi eno Fritz sen olevan suljettuna, koska muka muumioita paraillaan vuorattiin; niin me toki siitä pääsimme.

Tosin näkyi Berliini häntä päivä päivältä yhä enemmin miellyttävän, vaan itsepäisyys ei ruvennut sittekään poistumaan. Jo hän määräsi lähtöpäivänkin, emmekä me olleet vielä ehtineet vähäistäkään pitemmälle. Vaan vähänpä hän tunsi eno Fritziä.

Viimeisen edellisenä iltapäivänä ajoimme Potsdamiin. Ilma oli helteinen ja kuuma ja vesien päällä oli keveää välkkyvää utua, ja juuri vähää ennen kuin saavuimme Babelsbergin palatsilinnan luo, jyrisi ukkonen ja tulet välkkyivät taivaalla, joka yht'äkkiä synkkeni pimeäksi. Tuuli nousi suhisemaan puiden latvoissa. "Tulee kova ukonilma", sanoi portinvartija ja päästi meidät palatsin suojaan. Ja totta hän ennustikin, sillä kohta kuului jyrähdys ja näkyi tuli yht'aikaa ja vettä alkoi sataa rankkaamalla. Oli yö keskellä päivää ja yön mukana oli meille kaikille tullut pelko, varsinkin mummolle. Hän pisti sormet korviinsa, ett'ei kuulisi kovia jyräyksiä, ja ummisti silmänsä, ollakseen näkemättä hirvittäviä ukontulia; sentähden hän ei myöskään nähnyt, mitenkä holvin pohjapuolella kalpea, pelkäävä tyttönen tunkeutui turvaa etsien hyvin lähelle pelotonta miestä, joka häntä lujalla käsivarrellaan tuki. Ja kun välähtävä tuli valasi taivaan ja maan, näin minä onnellista hymyä miehen kasvoilla. Ne olivat eno Fritz ja Eriikka.

Myrskyn tauottua katselimme vartian johdolla Babelsbergia. Me pääsimme keisarin työ- ja makuuhuoneesen. Sametti, silkki ja kultaiset korut eivät ole täällä vallalla. Kapea sotilassänky on keisarilla öillä leposijana, mutta korkeuden ja ylhäisyyden enkeli tuntuu pitävän siipensä levitettynä sen päällä, niin että mieli kääntyy kunnioitukseen.

Tällä välin oli taivas kirkastunut. Myrskyä seurasi iloinen päiväpaiste, niinkuin rauha seuraa sotaa; metsä, vedet ja kedot olivat koko komeudessaan silmäimme edessä.

Meidän täytyi kävellä etemmäksi. Me astuimme marmoripalatsin puiston ohitse, jossa keisarillisia lapsia oli leikittelemässä.

Sanssoucissa oli jo mummo joutunut ihmetyksiinsä ja kauanpa hän saisikin etsiä toista sen vertaista paikkaa; vaan vielä enemmin ihmetyttivät häntä Charlottenhofin ruusut, jotka ulottuivat aivan kattoon asti. Siellä eno Fritz ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan veti vieressään astuskelevan Eriikan luoksensa ja mummolta kysymättä suuteli häntä. Mikäpä siinä enää auttoi? — "Voitteko yhä vielä pysyä itsepäisenä?" kysyin minä mummolta.

Oliko hän nyt vähän pehmeämpänä äskeisen myrskyn tähden vai muisteliko hän kerran itsekin kokeneensa ruusuaikaa, josta nyt ainoastaan pahimmat piikit olivat jäljellä? Mutta vaiti hän oli. Minä viittasin nuoria tulemaan luoksemme ja kun he pääsivät aivan meidän eteemme, annoin minä mummolle vahvan kehoitussysäyksen selkään. Silloin hän sanoi: "No, suostun minä!"

Edelleen astuskellessamme puhelimme me vanhat asian käytöllisestä puolesta, ja kun minä puolustin häiden heti pitämistä, syttyi uusia kiistoja. "Minun veljeni on kyllin kauan odotellut", sanoin minä, "parin viikon päästä häät, eikö niin, Fritz?" — "Mitä pikemmin, sen parempi." — Mummo sanoi sitä sopimattomaksi. — "Ei siitä ole kellekään vahinkoa", sanoin minä. — "Täytyy pitää vanhoja tapoja kunniassa", vastusti hän. — "Jättäkää nyt jo kaikki muriseminen; mikä on päätetty, se on päätetty." — "Ei ole." — "Onpa kyllä." — Fritzin ja Eriikan tähden minä taivuin, mutta ilman heitä olisi minun ja mummon välillä vielä syttynyt aika riita.

Iltasilla vietettiin kihlajaiset. Fritz oli perin vallaton ja sai mummonkin ilostumaan ja joi moneen kertaan sukulaisuusmaljaa hänen kanssansa, niin että mummo tuli maistamaan enemmän, kuin hänelle oli sopivaa. Hänen täytyi seuraavana päivänä maata puolelle päivälle ja selvitellä päänkipuansa vain natroonilla ja kivennäisvesillä. Kun minä siitä toruin eno Fritziä, sanoi hän: "Mitä minä sille voin: vaikeata se kyllä on, mutta oikein ansaittua. Miksi hän ei ole paremmin tottunut meheviin juomiin?"

Mitenkä kullekin käy.

Frans ja Fritz kaunistuvat päivä päivältä, ja vaikka heidät kyllä jo ammoin olisi voinut kastaa, odottaa tohtori, kunnes eno Fritz palaa häämatkaltansa, sillä hänet on valittu sylikummiksi nuoremmalle, jota vastoin minun Kaarleni on pitävä vanhempaa.

Emmi ei enää ole yksin, kun hänen miehensä menee sairaskävelyilleen tai torstai-iltoina ystäviensä luo.

Eno Fritzin hääfrakkia tehdään jo, hänellä kun enää on vain muutamia päiviä Lingeniin lähtöönsä, josta hän sitte nuoren rouvansa kanssa heti matkustaa Rein-joelle. Minua ja minun Kaarleani hän ei huolinut mukaansa, kun muka pelkäsi liian paljojen sukulaisten tekevän häät ikäviksi, ja kun hän tahtoo tehdä ne oikein hauskoiksi, vie hän todistajaksi ystävänsä Teodor Mannin, joka ei koskaan laiminlyö leikkiä, vaan on laulunsa ja soittonsa tähden tervetullut mihin hyvänsä.

Weigeltissä oli paljo muuttunut. He olivat uuden sukulaisensa varoihin luottaen ottaneet velkaa, voidakseen näyttää arvokkaammilta, kuin todella olivat; vaan se turhamaisuus oli tullut kovin kostetuksi. Emilin äkillinen kuolema hajoitti kaikki uneksitut tuulentuvat ja äkisti huomasivat he nyt, minkä kuilun partaalle olivat joutuneet katsellessaan pilviin eikä eteensä.

Mutta Augusta ei menettänyt rohkeuttansa, vaan alkoi taaskin tehdä kukkia ja iloitsi, kun entiset ostajat rupesivat häneltä nytkin ostamaan. Valtiollisiin vehkeihin tunkeutuminen oli hänen mieheensä kyllä syvälle piintynyt, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut perin takertunut, niin että hänet voi vielä pelastaa. Kun vanha Bergfeldt ei enää kyennyt joutohetkinään pitämään kunnossa käsityöläisten ja pikku kauppiasten kirjoja, taivutti Augusta miehensä rupeamaan vanhuksen sijaan ja jakamaan ansion hänen kanssansa. Ja kun Weigelt ei enää päässyt entisten haaveksijakumppaniensa pariin, häpesi hän vähitellen herkkäuskoisuuttansa ja näytti käsittävän olevansa toki liian tyhmä hallitsemaan.

Bergfeldtin rouva on ryhtynyt huoneiden vuokraamiseen, mutta huonosti hänelle tähän asti ovat ylöspitohyyryläiset sattuneet. Ensimäinen karkasi tavaroineen, jättäen viime kuukauden maksamatta sekä muut pikku maksut ja kokonaisen taalerin, jonka oli saanut lainaksi. Tämän toisen, joka hänellä nyt on, pelkää hän tekevän samoin ja on sentähden pistänyt avaimen reiästä nauhan ja sitonut toisen pään hyyryläisherransa arkkuun. Yöksi sitoo hän toisen pään kalvosimeensa, josta sitte heti herää, jos herra lähtee viemään pois arkkuansa. Lokakuussa muuttavat he Doroteankadulle yliopiston seutuun, jossa paremmin saa huoneet vuokratuksi, koska siellä asuu ylioppilaita, joiden oppivaisiin sydämmiin professorit upottavat tieteen siemenet, joita sitte pitää aamuin ja illoin kastella oluella, että ne rupeaisivat itämään. Minä jo aioin esittää hänelle asukkaaksi herra Kleinesiä, mutta oikeaan aikaan vielä johtui mieleeni, ett'eivät he oikein sovikaan yhteen. Herra Kleines voi hyvin entisellään.

Kun Krauset ovat sukua Eriikalle, niin eihän tietysti voi estää heitä pääsemästä lähemmäksi meitä, mutta kyllä minä rajapylvään lyön, josta ohitse he eivät saa tulla.

Edvard näkyy parantuvan siitä asti, kun joutui pois koulusta ja kuolleita kieliä lukemista. Eihän se lukeminen sovellukaan jokaiselle, vaikka sen moni huomaa vasta sitte, kun jo ovat puoli tiessä, jolloin ei enää käy päinsä alkaa muuta tointa alusta, kun ovat joko jo liian suuret taikka laiskuuteen tottuneet. Sitte he eleskelevät niinkuin herra Weigelt, olematta niin mikään.

Jos Edvard tahtoo ruveta merimieheksi, niin on se ainakin järjellisempää, kuin joutua riitaan itsensä ja koko maailman kanssa sentähden, että viran hoito on vastenmielistä, johon on päästy ainoastaan pakosta lukemalla.

Eno Fritz on varustanut asuntoansa sen verran, kuin aluksi on tarpeen. Paljo siitä vielä puuttui, kun hän minut pyysi katsomaan sitä, vaan hän sanoi juuri siitä iloitsevansa, että saa sitte nuoren rouvansa kanssa hankkia lisää. Sen minä myönsin oikeaksi, sillä niinhän myöskin Kaarle ja minä alussa teimme.

Sen mukaan hankimme me häälahjamme, ei mitään uushopeita eikä väärennyksiä, vaan kaikki puhdasta tavaraa. Tohtori on kouraltanut kukkaroansa ja lähettänyt hyvän seinäkellon, Betti ompeli sohvatyynyn, ja lauluyhdistys, tuntien Fritzin tarpeet, lähetti hänen lähtönsä edellisenä iltana punssimaljan ja kaksi tusinaa laseja, tusinan käytettäväksi ja toisen varalle. Minä annoin hänelle vielä suuren tötterön makeisia Eriikan nuoremmille sisaruksille. — "Fritz", sanoin minä, "kirjoitahan hyvin pian, miten kaikki käy." — "Jos vain ehdin ja pääsen sieltä hengissä." — "Ole nyt kohtelias mummolle."

Juna läksi vierimään. Minä aion vielä huutaa: "Aja nyt suoraa päätä onnelaan, kunnon poika!" vaan hän oli jo kappaleen matkan päässä.

Eno Fritz oli siis häämatkalla, ja kun me emme tahtoneet jättää hänen häitänsä viettämättä, ehdotin minä, että käyttäisimme hyväksemme kaunista ilmaa ja läksisimme huvimatkalle… "Mitäpä", sanoin minä Bettille, "jos kerran häiritsisimme rauhallista Tegeliä." — "Tegeliäkö?" sanoi hän omituisesti. "Tehkäämme niin, jos sinä haluat."

Vai en minä sitä halunnut, jo ammoin olimme Kaarle ja minä tehneet suunnitelman, joka nyt oli pantava toimeen. Se aie oli minun keksimäni ja Kaarle piti huolta, että se toteutui minuutilleen.

Oli iltapuoli päivää. Me olimme asettuneet metsään, josta voimme nähdä järvelle, ja kun jo ammoin olin päättänyt pitää siellä pienet kemut, oli tietysti mukana kori täynnä kaikellaista hyvää. Betti oli jotenkin vaiti; hän lienee ajatellut, miten hän tässä samassa paikassa oli kerran iloinnut.

Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin? Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.

Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti, johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?" kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. — "Luultavasti", sanoi Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." — Vene lähestyi. — "Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."

Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin.

Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. — "Siispä kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain hymyili.

Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko nyt tyytyväinen?" — "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on onnellinen." — "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."

"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." — "No älkää sitte unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."

Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea. Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi vain järjenliitto. — Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.

Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.

Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa." Betti syleili häntä. — "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." — Oliko se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.

Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle, lueppas tämä loru." — "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree. Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta; minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä. Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."

"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä sinä arvelet?" — "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. — "Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä ole koskaan ollut." — Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."

"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin pitääkin."

Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta, että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme pienesti. Betti tahtoo niin.

Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken, Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.