KADULTA KATSOEN. (continued 2)

Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen. Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin "Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli oikein arvannut.

Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää, niin ett'ei sitä sovi pilkata." — "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. — "Kaarle!" toruin minä, "sitä minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian vapaat mielipiteiltään!"

Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista, nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!" päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.

Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus, kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan tietyksi.

Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa, koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.

Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa jatkaa juhlallisuutta.

Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana. Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.

Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat häntä niin hemmoittelevat. — "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva, "sanopas nyt värssysi!" — Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti ja työnsi sormen suuhunsa. — "No?" kysyi äiti. — Poika ei ääntä päästänyt. — "Edvard, minä suutun kovasti!" — Poika väänsi suunsa itkuun. — "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" — Vaan Edvard ei tahtonut. — "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"

"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä viiluutti pois nimen."

Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin järkevä, että toimitti hänet kotiin.

Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut. Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi: "Ma tullut olen kaukaa — Kuu, tähdet mulla valtaa; — Kun kaikk' on helmoiss' unen, — Yön kuningattaren — On silmä valpas. Teitä — Saan laulull' tervehtää. — Kun yksin jäätte, mua — Te silloin muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.

Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan; sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että pitivät huolen juomanlaskemisesta.

Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä, monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.

Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään. Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.

Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.

"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa vain ihan korvakuulosta."

"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja miten paljo rahaa!"

Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten, pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." — Hyvänen aika, kun ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu, kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.

Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi. Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin. — "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.

Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he hyvästi soittivatkin.

Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.

Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta hän tahtoi toki olla rauhassa. — Herra Bergfeldt vastasi saattavansa tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. — Mutta vahtiparaadit ja raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta alemmassa kerroksessa. — Se on huoneiden vika. — Joll'eivät huoneet ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. — Sen kyllä uhkasi Bergfeldt tehdäkin. — Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa. — Se ei ollut hänen asiansa. — Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään. Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja huvittelemasta."

"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.

Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.

Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta. Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa veljenmaljaa isännän kanssa.

Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta kahden päivän perästä.

"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat, niin morsianiltaa emme vietä kotona."

"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat Bergfeldtitkin!" — Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee. Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.

Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.

Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset, että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen, kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus minulle oli hyvin mieltä myöten.

Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut, jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.

Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän ne vaarat tunsi. — Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta, vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.

Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet. Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen — sillä molempia siellä on — omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten Gryn itse sanoo.

Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa "Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.

Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan. Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit, korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.

Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä, kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit, Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan. Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi, ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia" ["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.

Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa "Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti. Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.

Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. — "Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä, että minä aina pidän siivoutta." — "Oliko se minulle, se?" tuiskasi hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta silmäyksiltäni. — "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä. — "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme; kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole meidän asiamme." — "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa. — "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!" — Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan se on." — Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!

Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä, jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" — Se kyllä oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee. Muistahan toki kallista uutta pukuasi." — "En minä siitä välitä", nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani astu näyttämölle." — Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." — "Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. — "Mutta hyvä neiti", ähki rouva Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä arvelisi?" — Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä sittenkin mieluimmin laulan."

Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja me sijoituimme kuulijain joukkoon.

Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin. Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut ollenkaan mielestä erkanemaan.

Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi. Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan, jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia, sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää.

Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella… Neiti E.B. — Metsästäjä… Herra Meijer!" — Esirippu nousi ylös. Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi — minun Emmini tuli näkyviin. Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.

Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa. Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan. Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi kovasti ja pilkallisesti.

Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän, josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa" ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat riippumaan. — Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka liian kauas eteenpäin ja — vieläkin maailma mustenee silmissäni, kun tuota kamalaa tapausta muistelen — seinä kallistuu ja kaatuu minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä, jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" — "Rakas Emmi!" sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.

Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa, ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.

"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä. "Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"

Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla jotakin."

Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista. Inhottavaa!

Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.

Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.

"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät sovellu meille?"

"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.

"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."

Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.

Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on vielä pahempi kuin julkisuus.

Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.

Kylpypaikassa.

Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. — Ah Berliini, miten minä ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!

Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette, että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja, jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua puheen ja pilkan alaiseksi?

Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa, niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset, iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta. Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.

Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä. Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita, hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.

Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä, ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.

Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa. Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan olleet kaapissa ummehtumassa.

He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" — ihan kylmät kuin jäävuori.

Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua, yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa — se on pojan nimi — elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.

Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa, etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.

Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.

Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin, sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset ja jätimme rouvan poikineen rannalle. — Kylässä astuimme sattumalta sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."

Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin, kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.

Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua, joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä, koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut, niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. — Mutta mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.

Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle, he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.

Nyt se poika tuli juosten ja huusi:

"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte, niin vielä hänet saatte kiinni!"

"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.

"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri hämmästyimme.

Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme kukkaiskimppumme sisään. — "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä pakenimme.

"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme tulla." — "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." — "Teidän lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. — "Niin juuri", sanoi hän, "tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti…" — Minä en huolinut kuunnella loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.

Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti; olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän täytyy päästä pois täältä… mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun teki meille semmoiset kepposet!

Päivällisen jälkeen.

Me jäämme tänne! — Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila, jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa, joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä, vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden), ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.

Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen anoppinansa!

* * * * *

Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen Landsberginkadulta.

Herra Bergfeldtin onnettomuus.

Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti. Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun täyden hiiriä!"

Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.

Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa. Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin rouvalta vaatiakaan.

Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi; herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat. Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.

Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.

Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa. Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on Betti itsepäisempi kuin missään muussa.

Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu, vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin häitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.

Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle yhtä murheiselta kuin hänkin. — "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä, miten se sinua kalvaa ja huolettaa." — "Vilhelmiina!" vastasi Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan, rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan." — "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" — "Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" — "Minäkö kiivastua? Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen. Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee sinun luoksesi… niin…" — "No, niin?" — "Niin puhun minä hänelle suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"

Kaarle naurahti ääneensä.

"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" — "Ei sinusta tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.

Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan, kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä. Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon yritystä.

Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?

Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä hänet olisin opettanut.

Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja! He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli kätkettynä.

Silloin viimeinkin tuli Kaarle.

Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä olin menehtyä murheesta.

"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.

Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi itkeä, muuten olisin tukehtunut.

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle, "mikä sinun on? Ihanhan sinä peljästytät minua; tuonko sooda-jauhot?"

"Ei!" nyyhkin minä. "En minä ole kipeä, mutta niin onneton, niin perin onneton!"

"Vilhelmiina, mitä on tapahtunut?" Selvästi minä kuulin, miten Kaarle nousi ja yritti ottamaan tulta.

"Ei mitään!" vastasin minä. "Pysy vain rauhassa tilallasi. Älä minun tähteni itseäsi vaivaa. Mitäpä sinä huolitkaan vaimostasi? Enemmänhän pidät huolta Bergfeldteistä."

"Sinä olet turhamainen!" sanoi mieheni ankarasti.

"En, en ole!" vastasin minä. "Sinulla on Bergfeldtien kanssa salaisuuksia, joita et sano minulle. Ja ne lienevät hirveitä asioita, koska niitä et uskalla ilmaista minulle, joka tähän asti olen ollut elinkumppanisi. Ah, kaikki luottamus on lopussa, kaikki perin lopussa!"

Kaarle oli vähän aikaa vaiti. Sitte hän sanoi: "Olisinpa luullut sinua ymmärtäväisemmäksi, Vilhelmiina! Ystävälläni Bergfeldtillä on raskaita huolia, jotka hän minulle, entiselle koulukumppanilleen suoraan sanoo, kun tietää, että minä autan häntä, mikäli voin ja jaksan. Ei edes rouvansakaan tiedä niistä mitään…"

"Eikö?" keskeytin minä.

"Ei", vastasi Kaarle. "On huolia, joita mies kantaa yksin eikä ilmase vaimolle, jota rakastaa. Ne ovat semmoisia huolia, jotka hän toivoo voittavansa ja saavansa poistetuksi ja joita vastaan hän yksin taistelee, tekemättä muille mielipahaa. Miten katkeraksi teidän vaimojen elämänne tulisikaan, jos miehet teille ilmoittaisivat pienimmätkin vastoinkäymiset asioitsemisissa ja kaikki huolet, mitä toimeentulo-taistelussa on; ja miten kiusalliseksi tekee vaimo miehensä elämän, jos hän miehelleen latelee pienimmätkin talousharmit ja kaikki riitelemiset piikain kanssa ja tahtoo, että pitäisi kostaa vähinkin suuttumus naapurien tähden. Selvittäköön kumpikin asiansa omassa piirissään, että päiväpaiste säilyisi kodissa niinä hetkinä, jolloin perhe on koossa lepoa ja virkistystä nauttimassa!"

"Olet ehkä kyllä oikeassa, Kaarle!" vastasin minä, "mutta minun mielestäni kyllä herra saattaisi välistä piikoja aika lailla nuhdella, se näet vaikuttaisi enemmän kuin rouvan sanat. Ja mitä nyt ystävääsi koskee, niin on minusta hyvin väärin, että hän sinun niskoillesi ripustaa kaikki asiansa eikä pidä niitä omina huolinaan; siten hän turmelee toisten ihmisten kotirauhan. Vaan tietysti sinä huolit enemmän Bergfeldtin rouvasta kuin omasta vaimostasi!"

"Vilhelmiina, älä ole naurettava. Huomenna, kun olet järkevä, saat kuulla kaikki. Ja sinun pitääkin kuulla, sillä sinun tietämättäsi minä en tätä asiaa mielelläni päätä."

"Ja luuletko sinä, että minulle tuo lupaus antaa rauhan? Paras on sinun sanoa nyt, mitä minun kuitenkin huomenna pitäisi saada tietää; sillä muuten ei minulta nukutuksi tule."

"No niin", sanoi Kaarle vähän ajan perästä. "Tiedäthän, että Bergfeldteillä oli viime aikoina menoja, niin että ne saattoivat heidät pulaan…"

"Kenenkä tähden?" kysyin minä. "Kun emäntä on niin epäkäytöllinen kuin se rouva…"

"Samapa se, mistä syystä", keskeytti Kaarle. "Asiat nyt ovat kerran sillä kannalla kuin ovat, eivätkä muutu. Mutta pahin asia on vielä sanomatta. Bergfeldt on antanut itsensä houkutella takaukseen, ja kun se mies, jota hän takasi, on vararikon partaalla, täytyy hänen maksaa." — "Se on hirveätä!" huudahdin minä. — "Hän on puhunut asiansa minulle, ja nyt on meidän vuoromme, Vilhelmiina. Meidän pitää auttaa, ett'ei hän ihan häviöön joutuisi."

"Meidänkö?" kysyin minä kauhistuen. "Ja kuinka paljon hänen on maksettava?" — "Kaksituhatta markkaa", vastasi Kaarle hiljaa. — "Ei koskaan!" vastasin minä, "sehän olisi ryöstämistä omilta lapsiltamme. Eihän meilläkään niin runsaasti ole, että saattaisimme sen vähän viskata ulos ikkunasta, mitä olemme saaneet suurella vaivalla hankituksi."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Kaarle, "ett'et sinä ole kovinkaan ystävällinen Bergfeldtin rouvaa kohtaan, mutta sittekin sinä kyllä suostut. Onhan meillä Bytzowin tätin perintö." — "Hän oli minun tätini, Kaarle!"

"Juuri sentähden tahdonkin minä sinun suostumustasi. Olisiko sinulla enää koskaan iloista hetkeä, kun sinun täytyisi nähdä koko perheen joutuvan häviöön sinun armottomuutesi tähden? Ja Bergfeldt menettää virkansa, jos hänen täytyy luovuttaa omaisuutensa velkojilleen!"

Minä en vastannut. Rouvalle tuo nöyryytys olisi hyvin terveellinen, ajattelin minä. Mutta herraa ja Augustaa ja poikaa minä en enää voisi koskaan katsoa suoraan silmiin.

"Oletko vaiti, Vilhelmiina? Eikö sinulla ole vastausta vaikka minä oikein sydämmeni pohjasta pyydän?"

"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."

"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää. Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"

"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut. — Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen. Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta viisaalta ja käytölliseltä. — Ei, niin hyvää miestä kuin minun Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!

Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.

Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.

Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä, jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa, jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.

Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä, kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä — ravintola näet oli Helbichin kahvila.

Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.

Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.

"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"

"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!" vaikeroi hän.

"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos! Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole, vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi, ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi, "jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"

Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?

Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"

"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.

"Miten niin?" kysyin minä.

"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"

Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta. "Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä, ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui, että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan toisemme tunteneet.

"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon. Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"

"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.

"Hän makaa jo", vastasi hän.

"No", ajattelin minä itsekseni, "onpa sekin uutteruutta."

"Pääasia oli kuitenkin saada velkaa oluenpanijalta, ja löytyikin eräs halukas; suotta vain nimeksi sanoi hän tahtovansa takausta. Eihän hänelle koskaan johtuisi mieleen meitä kiirehtiä, jos milloin rahasta vähän tiukka tulisi, ja kun hän kerran antaa lainaa, niin kyllä teurastajat ja leipurit myöskin antavat, sanoi hän. Ja niin tapahtui, että Bergfeldt takasi, hän kun on mieheni ystävä. — Olihan se vain nimeksi ja näön vuoksi."

"Ja nyt siitä on tosi tullut", sanoin minä. Pikku rouva pyyhki silmiänsä. "Alussa kävi kaikki toivon mukaan", jatkoi hän. "Me saatoimme olla tyytyväiset vieraihin, heistä ruoat maistuivat ja olut oli hyvää. Hitaasti aloimme päästä eteenpäin. Vuokra ja verot maksettiin aikanaan, oluenpanijalle vain olimme velassa, sillä täytyi alussa hankkia monenlaisia kaluja, ja kun talonisäntä ei ruvennut korjaamaan kellaria, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin teettää se itse. — Silloin saimme ensi kerran huonoa olutta.

"Vieraat murisivat. Mieheni torui oluenpanijaa, vaan hän sanoi, että semmoinen on olut kuin maksajatkin, ja asia jäi entiselleen. Silloin alkoivat vieraat vähitellen jäädä pois, ja kyökissä turmeltuivat kalliit ruoat. Teurastajan ja leipurin velat kasvoivat päivä päivältä; ei siinä enää mikään auttanut. Rahasta ja hyvistä sanoista sai mieheni toiselta oluenpanijalta toista olutta. Me jo luulimme päässeemme pälkähästä, mutta kun se oluenpanija nyt kuuli meidän etsineen itsellemme toisen olutisännän, tahtoo hän armotta ottaa pois saatavansa. Ja jos hän vielä yllyttää teurastajaa ja leipuria, niin on meillä kerjuu edessä, ja kyllä minä tiedän, että hän sen tekeekin, sillä hänellä on jo toinen tähän paikkaan pyrkimässä.

"Mutta", virkoin minä, "kyökistä päättäen teillä kyllä vielä on vieraita."

"Ruokavieraita kyllä!" sanoi hän, "mutta mitä sillä ansaitsee? Minä itse seison koko päivän lieden edessä, vaan mitä siitä on apua, kun vieraat eivät jää juomaan muutamaa oluttuoppia? Tosin muutamia istuu myöhään yöhön, mutta he pelaavat skaattia ja unhottavat syömisenkin, he eivät maksa kaasuakaan, jonka polttavat, Eilen viimeksi piti olla auki kello 2 asti ja nyt mieheni lepää vähän yövalvonnasta."

"Vai niin!" sanoin minä ja lisäsin sitte: "Uskokaa, hyvä rouva, se skaattipeli on oikea paholaisen keksintö, perheiden onnettomuus."

"Niin on!" myönsi rouva, "siinä ne istuvat, kuin olisi sielun autuus pelastettavana, ja lopussa on riitaa. Joukossa on herra Kleines, joka jok'ainoan kerran alkaa rähistä. Kun toiset sanovat hänen pelanneen huonosti, niin hän paiskaa kortit pöytään, pauhaa ja vannoo ei koskaan enää tulevansa takaisin. Jopa nyt, arvelen minä, jäävät vähät viimeisetkin vieraat pois."

"No, eivätkö he sitte enää tule?"

"Tulevat. He tuovat aina jonkun uuden kumppanin pelaamaan siihen asti, kunnes herra Kleines palaa ja sen samoin ajaa pois. Eihän hän koskaan ajattele, mitä sanoo!"

"Vahinko vain, ett'ei hän ole minun poikani", sanoin minä, "kyllä minä hänet opettaisin! Mutta ketä ne muut herrat ovat?" kysyin minä edelleen. — "Hyvin kunnioitettavia miehiä, mutta he puhuttelevat toisiaan enimmäkseen tekonimeltä." — "Se minusta on hyvin typerää." — "Mutta sukkelalta se kuuluu. Tätä huonetta sanovat he Sumulaksi ja toisiaan Pikku Maksiksi, Don Carlosiksi, Gottlieb-raukaksi, joka onkin vain katsojana, Fritz-kullaksi, Hannu-setäksi, ainoastaan tohtori Wrenzcheniä puhuttelevat he oikealta nimeltään." — "Vai niin?" kiivastuin minä, "tohtori Wrenzchen on siis mukana, sepä on kaunista, se. Skaatin-pelaajain täytyy myöskin ruveta yhteen tuumaan. Minun ajatukseni on tämä, hyvä rouva. Meillä on paljo tuttuja ja teillä on tietysti myöskin ystäviä, skaatin-pelaajat otamme lisäksi, tohtori Wrenzchen on kunnon mies, hän kyllä suostuu, ja onhan niitä muitakin. Me perustamme teidän liikkeenne! Jokainen maksaa 50 tai 100 markkaa ja korkojen sijasta te annatte olutmarkkoja. Jos liike rupeaa hyvin vaurastumaan, saatatte vähitellen alkaa maksaa rahoja takaisin."

"Olisiko se mahdollista?" virkkoi rouva. "Tietysti", vastasin minä. "Joku minulle sen aatteen huomautti ja minä tulin katsomaan, millaista täällä on. Te olette kunnon rouva, kaikki on kunnollista ja siistiä, niin että olisi häpeällistä, jos teidän pitäisi yhden olutherran tähden joutua häviöön."

Pikku rouva nousi ja syleili ja suuteli minua ja itki, miten ehti. "Te olette meidän pelastusenkelimme", nyyhkytti hän.

"Minä olen vain käytöllinen", sanoin minä, "ja minun mieheni ja eno Fritz tulevat puhumaan teidän miehenne kanssa ja selvittämään asiat."

"Oi, kun vain saamme hyvää olutta, niin kyllä kaikki muu menisi itsestään!" iloitsi hän. "Enhän minä vaivojani sure, mutta kovalta tuntuu, jos ei millään ponnistuksilla pääse muuta kuin taapäin. Miten usein minun onkaan täytynyt lyödä kiinni oluttynnyri, joka ei ole kelvannut juotavaksi, ja joka isku tuntui minusta, kuin arkkua olisin naulannut, jossa tähänastinenkin onnenrahtusemme oli haudattava." Hän itki ja sitte taas nauroi: "Jos se totta olisi, olisi se liian paljo!"

Nauriit olivat jo puhdistetut, minulla ei enää ollut mitään tekemistä siellä, ja sentähden minä läksin. Ravintohuoneissa oli kaasu sytytetty ja kyyppäri seisoi vieraita odotellen, vaan ne pakenivat pois oluen tieltä.

En minä huolisi olla oluelan isäntä; liian riippuvainen hän on oluenpanijasta ja vieraista.

* * * * *

Eno Fritz on kaikki järjestänyt. Hän sanoi asian selvinneen odottamattoman helposti, ainoastaan tohtori Wrenzchen oli alussa vastustellut. Herra Kleines on hyvällä menestyksellä vaikuttanut omassa piirissään; minä hänet vasta kutsun meille, koska hän on sivistynyt ja hyvin huvittava ja osaa kolmea elävää kieltää. Eno Fritz tosin sanoo vierasten kielten olevan hänellä sekaisin kuin linnunruoka, mutta mitäpä siitä? Kun minä hänet kutsun, niin huvittajaksihan hän vain tuleekin.

Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta, ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa, joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen. Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.

"Voille leivälle."

Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan, että johan sen ilman nyt pitää muuttua, luetaan tähtitornin ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma, pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut. Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja, kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin; ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.

Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä vieläkin hyvä joukko jäljellä.

Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin, jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.

"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin kutsumuskirjettä hänelle.

"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta punnitsemaan."

Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita, joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.

Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa, sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi, emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei pitänyt päästä käsistäni! — Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja sunnuntai viimein oli käsissä.

Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen, niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.

"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!" — "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin nuppuja." — "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. — "Mutta ne merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä — morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" — Emmi punastui korviinsa asti, katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle. "Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon tätä erittäinkin saada hyväksi." — "Minä myöskin!" sanoi Jetta, "menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."

Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit, varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni. Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan, että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa", ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi ajatellut samalla tavalla.

Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti…" — Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." — Ja tohtori sanoi nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." — Nauraen ja leikkiä laskien kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla puolella ja Betti minun oikealla puolellani.

Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa (tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen Chateau la Pancha-viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen juoneensa parempaa. — Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä hänen muistiansa.

Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin istumaan kyökkituolille.

"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille itsensä." — Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." — Edessäni pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin: "Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." — Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. — Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."

Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta, ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli, että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. — Hän kävi ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista." — "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. — "Herra suojelkoon", vastasi hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" — "Jettako?" tiuskasin suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." — "Ei hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori Goljat. — "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä." — Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia, jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. — "Suoriutukaa tiehenne taikka minä huudan apua!"

Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä, "varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan, että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." — Minä siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa, ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä, joka minua oli luullut Jetaksi? — En, en koskaan!

Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. — Kun tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet, vaikka raskaalla sydämmellä.

Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua kohtaan?" —"Hyvin hyvä!" — "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" — "Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin vastenmielinen." — "No, ja mitä sinä?" — "Minä sanoin ottavani kukat pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni…" — "Ja sitte?" — "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta, mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte…" — "No, sitte?" kysyin minä hätäisesti. — "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme kyökkiin."

Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle. Niin likellä päätöstä — jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! — Ja Jetta on siitä asti niin nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en, vaikka mikä olisi.

* * * * *

Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona. Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.

Ristiäiset.

Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.

Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.

Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"

Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"

"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi. Jos Frans olisi antanut rukkaset… olisin minä vähäksi ajaksi silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi ollut."

"Ja rakastatko sinä nyt häntä?"

"Tietysti, oikein sydämmestäni", vastasi hän, silmät loistavina, "onhan hän minun mieheni!" Ja sitte hän kumartui työnsä yli.

Siispä luuloni kihlauksesta olivat olleet totta; mutta kurjuutta heillä ei näyttänyt olevan vieraana. Päinvastoin oli kaikki siistiä ja puhdasta ja, kuten jo sanoin, Augustakin teki työtä, vieläpä rahasta, jota en suinkaan olisi hänestä, uskonut, ja itse hän myöskin hoiti taloutensa ilman yhtään piikaa.

No, perästäpähän kuuluu, mitenkä he vast'edes toimeen tulevat. Minusta se Augusta nyt on ihan arvoitus.

Vaan nyt asiaan. Tästä käynnistäni oli jo aikaa kulunut ja sillä välin oli Weigelteillä perhe kasvanut. Pienokainen oli jo saanut nimen sivilivirastossa, mutta kyllä se nyt piti toimittaa kastetuksikin, ett'ei sen kauemmin tarvinnut elää pakanana. Viivytykseen sentään oli syynsä, sillä herra Weigeltin isä oli pappina maalla, jossakin Pommerin rannikolla, ja Weigeltit tahtoivat toki ukkoa kastamaan poikansa poikaa, vaan ukon oli vaikea päästä päiväksikään virastansa vapaaksi. Nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut tulevansa ja ilmoittanut päivänkin.

Sen kaiken minulle Weigelt selitteli, kun tuli meille pyytämään Emmiä kummiksi. Tietysti minä sen lupasin, sillä Emmi ja Augusta ovat aina olleet hyvät ystävät, eikä mikään näytä sievemmällä kuin nuori, suloinen naiskummi — paitsi tietysti morsiusneitsyt, vaikka morsian minun silmissäni on vielä paljon arvokkaampi sitäkin.

Kun Weigelt nyt sanoi isänsä tulevan, kysyin minä, mihinkä hänet pannaan asumaan, koska heidän huoneensa ovat muutenkin pienet ja ristiäiset sitte vielä tuottavat häiriötä. — "Ah, rouva Buchholz", sanoi hän, "te olette aina olleet niin hyväntahtoinen meitä kohtaan, ja tilaa teillä on myöskin. Jos minun hyvä isäukkoni saisi asua teidän luonanne, niin en tietäisi, miten teitä kiittäisinkään! Appivanhemmillani valitettavasti ei myöskään ole tilaa." — Minä mietin hetkisen ja sanoin sitte: "Teidän isänne on meille hyvin tervetullut. Aivan erinomaisen tervetullut, mutta minä tahdon myöskin vastapalvelusta." — "Ilolla minä sen teen", vastasi hän. — "Te pyydätte myöskin tohtori Wrenzchenin kummiksi. Olettehan te tutut toisillenne. Tahdotteko?" — "Mikäli minusta riippuu, niin tahtonne tapahtuu", vastasi herra Weigelt, "vaikka minun pitäisi hänet ärsyttää hyönteissaksilla." — Me nauroimme molemmat tuota julmaa keinoa, jonka äskettäin eräs murhamies oli keksinyt, uhrejansa kuristaakseen, ja sitte herra Weigelt läksi sangen tyytyväisenä.

Hänen lähdettyään sanoin minä itsekseni: Vilhelmiina, tämä keksintö on verraton. Nyt ei tohtori pääse käsistäsi. Sinä kyllä pidät huolen, että Emmi on kuin nuori pikku keijukainen.

Seuraavana päivänä tuli herra Weigelt uudestaan. "Kyllä tohtori lupasi tulla!" huusi hän jo ovelta minulle. — "Ilman mutkiako?" kysyin minä. — "Päinvastoin, kun hän kuuli Emmin tulevan hänen vastakummikseen, suostui hän heti ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin hänellä olisi ollut kädessä valttiässä ja neljä muuta." — "Sehän käy mainiosti", ajattelin minä, "hän näkyy jo itsekin havainneen olevansa kyllin naima-ijässä." — Sitte me puhelimme kaikenlaisista käytöllisistä asioista, jotka ristiäisiin koskivat. Minä lupasin lähettää heille punssimaljamme lasinensa ja mitä muuta he tarvitsivat, sillä Bergfeldtin maljasta on tietysti lohjennut suuri pala muuttaessa, niin ett'ei sitä enää punastumatta kehtaa panna pöydälle. Ilossani olisin minä lainannut Weigeltille koko salimme, jos se vain olisi käynyt päinsä.

Me laitoimme vierashuoneen kuntoon vanhalle herralle. Lapset kyllä sanoivat tulevan hirveän ikävää pitää pappia talossa, sillä silloinhan ei uskalla puhua yhtä iloista sanaa, vaan sen sijaan pitää näyttää niin happamelta; mutta minä sanoin paljontarkoittavasti: "Lapset, sateen jälkeen tulee päiväpaiste ja happamesta kasvaa hunajaa. Sinä, Emmi saat vaaleansinisillä reunuksilla koristetun valkoisen puvun. Vaaleansininen sopii sinulle niin hyvin. Talvella saat sitte käyttää sitä tanssiaisissa, ja minä sanon, ei se ole turhaa kulutusta." Sitä puheltiin perjantaina.

Meillä siis vielä oli kylliksi aikaa pukujen puuhaamiseen, sillä vanha herra Weigelt oli tuleva vasta tiistaina iltapäivällä ja keskiviikkona ne ristiäiset oli vietettävä!

Vanha herra oli tietysti ensin mennyt poikansa ja miniänsä luo ja poika toi hänet meille. Minusta tuntui ensin vähän oudolta, sillä eihän tuota ole tottunut seurustelemaan hengellisen säädyn kanssa, mutta vanhuksessa oli niin paljo sydämmellisyyttä ja miellyttävyyttä, että jo kymmenen minutin kuluttua olimme niin hyvät ystävät, kuin, olisimme jo vuosikausia toisemme tunteneet. Iltaselle mennessä tarjosi hän kohteliaasti minulle käsivartensa ja ensi lasia viiniä juodessaan toivotti hän terveyttä perheelle, josta hänen poikansa ja miniänsä olivat niin paljon hyvää puhuneet, ja lastensa puolesta hän kiitti meitä monesta ystävyyden osoituksesta. Kaarle vastasi vaimonsa joutuvan niin paljosta kiitoksesta ihan hämilleen, mutta vanha herra puristi sydämmellisesti kättäni ja sanoi hyvin tietävänsä, ett'ei ollut sanaakaan liikaa puhunut.

Syötyämme pyysin nuorta herra Weigeltiä kaikin mokomin vielä kerran käymään tohtoria muistuttamassa lupauksestaan ja kristityn velvollisuuksistaan, jonka tähden hän kohta läksikin. Vanha herra puheli tyttäriemme kanssa ja kysyi pianon huomattuaan, soittivatko ja lauloivatko he. Ja samassa hän istuutui pianon eteen ja kertoi ennen ylioppilaana nähneensä "Salametsästäjän" ja kaikkien olleen siitä innostuksissaan ja lauloi ihan iloisesti kauniin "aarian." Emmi sitte lauloi myöskin muutamia lauluja, mutta vanhuksen mielipahaksi hän ei osannut sitä laulua "Poika nuori punaposki", jota hän sanoi nuoruuden muistokseen, sitä kun silloin oli kaikkialla laulettu. Sitte hän soitti ja lauloi, ja me kaikki kuuntelimme, miten vanhuksen huulilta vielä voi kaikua niin iloisia säveleitä. Minä olin ajatellut pappia ihan toisenlaiseksi, synkän näköiseksi ja leikkiä vihaavaksi, vaan kun nyt näin hänet edessäni niin ystävällisenä ja reipasluontoisena, kehittyi minussa ajatus, jonka ei pitänyt pettämän.

Minä lähetin tytöt pois ja sanoin sitte papille luottavaisesti: "Herra pastori, teillä on huomenna edessänne kummi, joka on oikein miellyttävä mies ja vävynä minulle myöskin hyvin tervetullut, mutta syntinen Berliini on hänet saanut kokonaan pauloihinsa. Puhukaa te vähän hänen tunnolleen ja kuvailkaa avioliiton onnea oikein kauniiksi. Kun hän kerran on kummina, niin täytyyhän hänen kuulla." — Vanhus ajatteli silmänräpäyksen ajan ja sanoi: "Minä koetan saattaa häntä oikealle tielle." — "Siinä teette hyvän työn", vastasin minä, "te ette voi aavistaakaan, miten turmeltuneet Berliinin nuoret miehet ovat. Eikä minun Fritz-veljellenikään hyvä neuvo pahaa tekisi!"

Seuraavana päivänä olivat ristiäiset. Weigeltit olivat laittaneet kaikki niin sieväksi, kaikki oli heillä niin puhdasta ja ystävällistä, että minun täytyi itsekseni ihmetellä, miten pari kukkaruukkua ja iloiset kasvot tekevät asunnon juhlalliseksi, vaikka se kuinka pieni olisi. Bergfeldtistä tietysti olivat kaikki läsnä, herra ja rouva Krause, joka ei suinkaan ollut unhottanut pikku Edvardia kotiin, eno Fritz, talonisäntä herra Meijer rouvansa ja tyttärensä kanssa, pari herra Weigeltin ystävää, niiden luvussa eräs herra Teofilus, joka lukee kemiaa ja sittemmin teki kaikenlaisia temppuja. Lisäksi vielä me kaikki ja tohtori Wrenzchen, niin että Weigeltien asunto oli täysi kuin omnibus-vaunut sadesäällä. Tohtori Wrenzchenin tähden oli toimitus asetettu kello kuuden ajaksi ja hän tulikin juuri minuutilleen. Herra Bergfeldt piti tyttärensä poikaa ja hänen kummallakin puolellaan seisoivat tohtori Wrenzchen ja Emmi.

Vanha pastori alkoi puheensa. Hän osoitti, että suloisesti makaava lapsi (se näet juuri makasi) on nuori nuppunen, joka on puhkeamaan kasvatettava ihmiskunnan suuressa puutarhassa, jossa kummeilla on täytettävä puutarhurin-velvollisuutensa, että kukka miellyttäisi puutarhan herraa. Sitä hän selitteli monenlaisilla vertauksilla ja osasi niin liikuttaa mieltämme, että me kaikki sydämmestämme toivoimme menestystä nuorelle maan asujamelle. Sitte pastori kääntyi kummien puoleen ja selitteli, mitenkä se velvollisuus, johon he nyt ryhtyivät, on niin käsitettävä, että heidän kasvattinsa heiltä vaatii paljon. Hän kyllä sanoi tietävänsä, että Berliini on niinkuin ennen muinoin Baabeli, täynnä kiusauksia ja varsinkin niille uhkaa turmiota, jotka kulkevat tietänsä muista huolimatta. Siinä pelit, juomat ja synnit vaanivat häikäsevällä loistollaan ja vetävät ihmisiä turmioon. Yksi pelastuskeino vain on, oma koti, huolenpito toisista surussa, murheessa ja kärsimyksissä. Ne koetukset, joita avioliitossa on, saattavat turmioon rientäväisen oikealle tielle ja totuuden tietoon. Sentähden pitäisi jokaisen nuoren miehen ottaman päällensä avioliiton ies, pelastuakseen huonojen seurain houkutuksista ja maailman hullutuksista. — Minua värisytti, sillä tuo kunnon pastori meni pitemmälle, kuin minä toivoinkaan, mutta kerran päästyään alkuun hän ei jaksanut hillitä ajatustulvaansa. — "Mikä onni", jatkoi pastori, "kun nuorelle miehelle aukenee koti, jossa hyvä henki hallitsee, jossa tyttäret eivät heitä virsikirjaansa nurkkaan, vaan oppivat siitä hurskaita värssyjä", (minä näet olin ennen hänen tuloansa käskenyt tyttöjeni asettaa virsikirjat näkyviin) "jossa semmoinen äiti on hallitsemassa, että hän ojentaa suojelevan kätensä myöskin sen kadotetun yli, jota hän sanoo pojakseen." Nyt veti tohtori Wrenzchen suunsa hymyyn. "Tuo ei merkitse hyvää", ajattelin minä. "Jospa pastori nyt jo lakkaisi, hän vielä saattaa tohtorin ihan raivostumaan." — "Kaksi tietä on, hyvät kuulijani", lopetti hän puheensa, "siveyden ja järjestyksen, itsensäkieltämisen ja rauhan tie sekä maailman tie kaikkine nautintoineen, jonka loppu on epätoivo ja omantunnon vaivat. Kukapa voi siinä kauan olla epätietoisena? Ainoastaan paatunut ja kelvoton. Ja mitä tämä pikku kastettavamme vaatii? Että hänen kumminsa ovat hänelle hyvänä esimerkkinä!"

Sitte tapahtui itse kaste ja pikku Frans vietiin makuuhuoneesen.

Minä olin utelias kuulemaan, mitä puhe oli vaikuttanut tohtoriin. Pastori oli liian hyvää tarkoittanut, sillä niin turmeltuneena minä en suinkaan pidä tohtoria, kuin pastori oli maalannut, mutta kaikkihan pastorit maalailevat sysimustilla väreillä, kun joutuvat synnistä puhumaan.

Pöytä katettiin nopeasti ja me kävimme syömään. Tohtori Wrenzchen talutti Emmiä, joka näyttikin oikein sievältä; pastori istui Bergfeldtin rouvan kanssa sohvalla ja Krauset ottivat pikku Edvardin keskeensä. Minä ihmettelin, mitenkä se poika oli kasteen ajan ollut niin hiljaa, mutta kohtapa tuli ilmi, että hän oli löytänyt konvehtitalrikin ja tietysti pysynyt sitte sen luona. Augustan täytyi heti lähettää sokurileipuriin uutta hakemaan sen sijaan, mitä hän oli ahminut. Kun minun ja Krausen rouvan väli ei vielä ole oikein selvillä, en minä mitään sanonut, mutta katseeni hän kyllä ymmärsi.

Augusta oli laittanut oikein hyvää ruokaa. Se maistui kaikista, ja kun olimme jo iloisimmillamme, alkoivat puheet. Herra Krause toivotti pitkää ikää vanhemmille, minun Kaarleni sitte oikein sievästi vanhalle Weigeltille, joka puolestaan puhui kummeille. Eno Fritz joi neljän Fransin maljan, kastetun lapsen, sen isän ja iso-isän sekä tohtori Wrenzchenin, joka myöskin on Frans, arvellen, että jos samoin edespäinkin käy, niin kohta tulee sukuun koko keisari Fransin rykmentti, josta me kaikki purskahdimme nauramaan ja tohtori Wrenzchen hyvin punastui. Tohtori kyllä puheli Emmin kanssa, vaan vähän varovasti ja kylmästi, kuten näytti. Siitä minä tulin hyvin levottomaksi.

Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori leikillisesti.

"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö tulta!" — Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.

Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se on hänen polvillansa, kuuletteko?"

Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"

"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan turmeltuneesta vävystä."

Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset. Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.

Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard? Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään kyökissä. — "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä. "Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. — Hän ei vielä liikkunut herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"

Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla, älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.

Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli sukassa.

Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili lasta, että inhotti moista katsella.

"Menkääpäs nyt hänen kanssansa edes tuonne kyökkikammariin", sanoin minä, "se on pihan puolella, niin ett'ei kukaan kuule, kun hän saa ansaitun selkäsaunansa."

"Mitä sanotte?" ärjäsi Krausen rouva. "Lyödäkö tätä suloista enkeliä? Te ette ole ihmisyyden ystävä!"

"Herra minua varjelkoon semmoisesta ihmisyydestä", vastasin minä. "Minä teille sanon, että jos edelleenkin tuolla lailla lellittelette poikaanne, niin hän viimein joutuu koppivankilaan!" — "Rouva Buchholz, säästäkää äitin tunteita!" sanoi herra Krause. — "Teidän pitäisi vain riittävästi voidella hänen selkäänsä vitsapalsamilla", vastasin minä. — "Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" saarnasi herra Krause. "Adelheid, tule pois, emme me huoli tuommoista kuunnella!"

Krauset läksivät, ja kun rouva oli hyvin kiihtynyt, pyysi herra Krause tohtoria lähtemään heille mukaan. — Ja tohtori läksi! Hän saattoi todellakin lähteä!

Me vielä viivyimme vähän aikaa, mutta eipä enää ruvennut olemaan mitään iloa. Punssimalja oli vasta tuskin puolillaankaan, kun mekin läksimme. Miten hyvin sillä jäännöksellä vielä olisi saattanut pitää kihlajaisia!

Emmi oli hyvin pahoillaan. Luulenpa, että hän todella rakastaa tohtoria. Lapsi parka! Ihanhan tuo kohtalotar näyttää vainoavan häntä!

Huvimatka.

Minä en ollut vielä ajanut kaupungin-rautatiellä, eivätkä lapsetkaan; sentähden minä sanoin Kaarlelle, että tokkopa olisi mitään hauskempaa kuin huvimatka ensimäisenä helluntaipäivänä siihen tapaan, että saisimme ajaa jonkun matkaa rautatiellä. Se olisi huokein matkustustapa sekä samalla opettavainen ja miellyttävä, varsinkin kun väentungos ja hälinä alkavat vasta toisena helluntaipäivänä.

Sen ajatuksen hyväksyi Kaarlekin. Minä lähetin Bettin Bergfeldtiin kysymään, tahtoivatko he tulla mukaan, mutta palattuaan kertoi Betti saaneensa vain puolinaisia vastauksia ja näytti itsekin niin itkua tekevältä, että minä heti aavistin jotakin, vaikk'en vielä tiennyt, mitä. Perästäpähän tuo kuului.

"Miksi eivät Bergfeldtit antaneet suoraa vastausta?" kysyin minä. — "He sanoivat kaupungin rautatietä liian halventavaksi ja sopimattomaksi." — "Vaikka mekin sillä matkustamme", sanoin minä terävästi ja kysyin sitte edelleen: "Tuleeko sinun Emilisi meidän kanssamme?" — Betti oli vaiti. — "Vai menetkö sinä Bergfeldtien kanssa?" — Ei vastausta.

"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin", virkoin minä. — "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. — "Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." — "Ehkä!" vastasi hän. — "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" — "Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. — "No, mitä se sitte on? Sano jo kerrassaan, lapsi!" — "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.

Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset, hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän viimein selvisi. — "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" — "Ei, ei; en minä voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"

Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.

"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi syksynä pidetään kunnon häät?"

En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. — "Ei koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" — "Hä?" toruin minä. "Hänen pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." — "Mutta minä en ota häntä", vastasi Betti. — "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi. Ja miksi et huoli hänestä?" — "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi häntä…" Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti, vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään viisastunut.

Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän. Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja mustanpuhuvat.

Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään, niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.

Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta; niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa suhistamaan.

"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." — Ennenkuin Kaarle ehti vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. — "Jotka tahtovat nauttia lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."

Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.

"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.

Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän, joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.

Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat, vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.

Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna, ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä näyttikin olevan halua peliin.

"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani. "Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä, ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset ovat todellakin oikeita moukkia."

Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. — "Murise vain ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia, jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva! Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen. Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut suurimman voiton raha-arpajaisista.

"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa", sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti vaalennut kalman kalpeaksi — "Betti… hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" — Kaarle juoksi pois. — "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli, hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." — "Ei siitä enää vaaraa ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti. Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." — "Me lähdemme kotiin", sanoin minä. — "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." — "Kenenkä?" — "Hänen, jota minä nyt vihaan… Emilin!"

Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän hämärtyy", sanoi hän. — "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa, eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä surisevat kuin sananlennätin-lanka."

"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni kädestä ja vetäen puoleensa. — "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen… hänen kanssansa!" vastasi Betti.

"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"

Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan rikkautunut. — Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.

Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus. Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin heidän Emilinsä. — "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.

Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin. Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. — Se hyvin rauhoitti ja asetti minunkin mieltäni.

Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin. Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.

"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno Fritz ja sinun hellä sydämmesi." — "Ja tuo tohtori", lisäsin minä, "pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."

"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."

"Jos vain olisi tahtonut." — "Hän ei todellakaan voinut." — "Miksikä ei?" — "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."

Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa, mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. — Seuraavana päivänä hän kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.

Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu, sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" — "En", sanoi hän — "No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" — Niinpä hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan sairaansa luo.

Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen oikeastaan on? — Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään. Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.

Sillä mihin hyvänsä menin, kaikkialla vain samaa vilinää: ulompana maalla ja sisempänä kaupungissa, missä vain on vähänkin aukeampi paikka, kaikkialla on joukottain riiteleviä ja parkuvia lapsia, kaikenlaisia, kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikenkarvaisia sadoittain ja tuhansittain. Monia niistä tietysti kanneksitaan, toisia on kaksittain ja kolmittain korivaunuissa, mutta enimmät ovat jo ehtineet niin pitkälle, että kykenevät itse juoksemaan. Muutamat kömpyröivät ja väännättelevät, horjuvat ja huojuvat kuin pikku veneet, jotka on lastattu liian täyteen; muutamat lankeilevat ja nousevat jälleen; siinä nauretaan ja huudetaan, itketään ja älistään, sysitään ja satutetaan, syödään ja juodaan, tietämättä mitään koko tästä maailmasta. — Kun näkee koko tuon paljassäärisen seuran, makaavaiset, jotka jo ovat väsyneet ilman vaikutuksesta, leikkiväiset, jotka hiekkaläjissä pengostelevat ja kaiken muun unhottavat hullumaisessa työn innossaan, juoksentelevaiset ja hyppiväiset, koko tuon viattoman maanmyyrä-joukon, silloin voi mieli muuttua synkäksi ja tuntua, ikäänkuin joku kysyisi: "Mitähän kaikista noistakin on tuleva?"

Pojista minä en huolehdi, ne oppivat asiansa, joutuvat sotamiehiksi ja saavat katsoa itse, miten tulevat toimeen, sillä rahapohatoiksihan ainoastaan ani harvat syntyvät. Mutta pikku tytöt… se on toista.

Ennen muinoin, kun minä olin nuori, emme me tienneet muuta kuin että me olimme joutuvat miehelään kukin aikanansa, ja ainoastaan silloin, kun joku huomasi, ett'ei hänen ollut siihen toivoon luottaminen, opetteli hän kotiopettajattaren tointa tai jotakin muuta senlaatuista, ja jos sekään ei auttanut, niin olihan toki aina sen verta sukulaisia ja omaisia perheitä, ett'ei tarvinnut kovin surra leivästä kuolemaansa asti. Tämmöisiä tätejä pidettiin taloissa ja olihan heistä hyötyäkin, milloin sattui tapahtumaan perheen lisäys tai joku sairastui tai emäntä kuoli tai mihin kaikkeen heitä voikaan käyttää. — Mutta nyt ei enää perusteta enempää perheitä, kuin juuri välttämättömästi on tarpeen, sukulaisuus-yhteys höltyy höltymistään ja tätit saavat elää itsekseen. Sentähden ne juuri nuoret tytöt nyt jo aikaisin opettelevat opettajattariksi, juurikuin olisi itseselvää, että he jäävät miehelään pääsemättä.

Ennen aikaan oli edes luostareja, joihin tytöt voivat mennä nunniksi, kun heille ei ruvennut hyvin käymään maailmassa (vaikka se ei olisi koskaan johtunut minulle mieleen); vaan nyt ne jo lapsina harjoittelevat semmoisia mullistusasioita kuin opetusta, maalaamista, puunpiirtämistä tai muuta semmoista. Musiikkihan on nyt tullut niin halpahintaiseksi, ett'ei maksa vaivaa sitä yrittääkään, ja se, mitä minä sillä alalla Emmistäni ko'in, saattoi tietysti vain vahvistaa musiikillista vastenmielisyyttäni. Piano on tuommoinen kotieläin, joka valkoisilla ja mustilla hampaillaan kuluttaa ylen paljon aikaa ja lisäksi vielä ahmii rahaakin, tuottamatta niin mitään hyötyä.

Betti tahtoo nyt myöskin jotain oppia, opetustointa tai maalausta, vaikk'ei oikein tiedä, mihin hänellä olisi enin taipumusta; hän tahtoo tehdä niinkuin monet muut nuoret tytöt, jotka vain tekevät työtä ja yhä työtä, voidakseen elää tai että heillä olisi millä elää.

"Betti", sanoin minä, "mitä sinä huolit ruveta maalailemaan tai lapsia opettelemaan, onhan sinulle kylliksi tekemistä meidän taloudessammekin?" — Siihen hän vain halveksivasti sanoi: "Vai taloudessa?" ja nyrpisti nenäänsä, niin että minä heti vaikenin, sillä semmoisissa tapauksissa ei puheista ole apua. Pilkallisuus, nenän nyrpistys ja ylös pyrkiminen ovat huonot keinot; miksi ei olla tyytyväiset siihen, mitä kelläkin on?

Tyytyväisyys on niin ihana keksintö, että on perin vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät siitä pidä vähääkään lukua, vaan väsymättä ajavat onnea takaa. Mutta onni on ihan kuin olut, se näyttää monesti ihmeen kauniilta, vaan kun sitä saa maistetuksi, onkin se hapanta, ja kun se näyttää pelkästä voimasta kuohuvan yli reunojen, on se huonosti kaadettua ja paljasta vaahtoa.

Kukapa tietää, mitä kohtalo kaataa maljaan tuolle leikittelevälle lapsijoukolle, kun heidän kerran täytyy lähteä maailmaan toimeentulon taisteluun, joksi nyt elämää sanotaan ja joka on muodissa myöskin tytöillä? Kun näen paljon lapsia, silloin ajattelen aina omia tyttöjäni: tuntuu niin oudolta, että olen kiljahtaa tuskasta. Jos ei olisi Herraa Jumalaa taivaassa… niin olisipa todella kurjaa täällä maan päällä.

Kesällä.

Eipä ole mikään konsti tuo "olla olevinansa" ja lähteä huokealla ylimääräisellä junalla johonkin, voidakseen sitte kertoa käyneensä Sveitsissä tai missä hyvänsä; mutta jäädä siivosti Berliinin lähelle, niin että vaimo ja lapset voivat iloita raittiista ilmasta ja mieskin sunnuntaina pääsee nauttimaan huvia, se ei minusta ole mikään helppo tehtävä. Silloin täytyy hyljätä ylpeys kokonaan ja pukea yllensä hyveen jokapäiväinen puku.

Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.

Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä. Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.

Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina oikein sovellu huonekaluihin. — Kun semmoinen historiallinen pohja on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.

Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.

Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin, ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.

Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan, sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu, ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen merkityksestään.

Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja se asia on näin.

Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa. Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä. Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä moisia naurettavia etuluuloja.

Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä milloin häntä yritin kiusaamaan.

Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin niinä. — "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi hän. — "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" — "Tietysti, en minä sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" — Vaan mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä, ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me kuinka olisimme tuulettaneet.

Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin "Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on. Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma; toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti, kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!