KADULTA KATSOEN. (continued 3)

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta. Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole varaa hänen tuhlataksensa.

"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."

"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin, oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean sukuakaan."

Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.

Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa, ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut, ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi sangen levollisena sillalla veteen katsellen.

Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. — "Onko hänellä poikakin?" — "Ei, hän sukeltaa uudestaan." — Ja toistamiseen hävisi veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli uudestaan näkyviin… ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi kiirehtivään veneesen.

Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen, sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.

Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.

Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte sinä annat minulle ohjakset."

Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo liikkeellä!

Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken hirmuisen tapauksen!"

"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.

"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."

"Missä ovat Krauset?"

Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.

Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. — "Elääkö hän?" — "Elää!" — Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää vauhtia.

Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.

Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla." — He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en taipunut.

He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin, Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti. Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.

Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks Schmidt."

"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat. Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. — Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"

"Ei se toti nyt pahaa tekisi…"

"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"

Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt seisoi kynnyksellä.

"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.

"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain tänne etuhuoneesen istumaan."

Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni, eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset, sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä rakastava.

Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen apunsa.

Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi rievun ja kuivasi sen pois.

Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.

Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin. Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. — Minä sanoin herralle, että hän tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.

Betti kysyi, näkikö hän, miten poika oli tullut putoamaan.

Herra Feliks Schmidt oli hetkisen vaiti ja sanoi sitte: "Oli siinä toinenkin poika laivasillalla."

"Niin oli", vastasi Betti.

"Tunnetteko te sen pojan?"

"Varsin hyvin!" sanoin minä. "Hän on täydellinen veitikka."

"Minä en häntä jättäisi perään katsomatta", sanoi herra Schmidt.

"Minkä tähden?"

"Hänkin saattaisi kerran pudota järveen", vastasi herra Schmidt lyhyesti.

"Eihän toki!" naurahdin minä. "Ei paha pala tulessakaan."

Herra Schmidtin ensi lasi oli jo tyhjänä ja minä menin tekemään toista. Aurinko oli tällä välin siirtynyt, niin että minä sain emännän kanssa siirtää myöskin märkiä vaatteita parempaan paikkaan. Mutta jopa ne olivatkin melkein kuivat. Paidan ja mansetit saattoi jo kohta silittää, niin että minä pistin raudat tuleen. — Silloin tuli Betti sanomaan, että herra Schmidtin sikarit olivat kaikki kastuneet ja että hän kuitenkin mielellään nyt polttelisi.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kysyin häneltä."

"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"

"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia polttamatta."

"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."

Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti, milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut välinpitämättömäksi. Viimeinkin!

Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.

Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt. Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki. Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. — "Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. — "Ei", vastasi Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.

Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut, kuin nyt saattoi.

"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."

Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.

Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.

Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen! Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän, valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.

Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat. Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä toivottaen joivat Buchholzien maljan. — Minä vastasin olevani pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä, jotka jo olivat kaukana edellä.

Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.

"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."

"Herran kiitos", sanoin minä.

Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei se poika itse pudonnut… pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."

"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.

"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra Felikskin sen näki."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."

Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni, jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta, menimme levolle.

Elonkorjuu-juhla.

Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä. Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat ilmatiedot.

Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla, miten se kaikki on tapahtunut.

Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä, miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas, jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.

Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä. Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.

Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli. "Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" — Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. — "Mitäpä, jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. — "Miksi hän ei osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. — "Vai niin? Olisiko hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä sysäsit?" — "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. — "Edvard, jospa minä sitä en usko?" — "Mamma sanoo, että hän se alkoi riidan minun kanssani." — "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi uskoa." — "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." — "Ehkäpä lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi Mukkia." — Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. — "Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.

Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää, olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme. Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.

"Mitenkähän olisi, jos kutsuisimme herra Feliks Schmidtin ja hänen ystävänsä tänne vieraisille?" kysyin minä ikäänkuin sattumalta. — "Ei minusta olisi soveliasta heitä suorastaan kutsua", vastasi Betti. — "Mutta lupasivathan he käydä vastakin meillä, kun tuona iltana läksivät." — "Jos he sattumalta tulisivat, olisi se minulle hyvin mieleen", sanoi Betti, "vaan jos sinä heidät erittäin kutsut, lähden minä puolestani Berliiniin." — "Mitäpä sinä siellä kaupungissa tekisit? Pappa ja Emmi tulevat myöskin tänne ja samoin eno Fritz." — "Mutta minä menen." — "Betti, johan sinä olet järjetön." — Hänellä oli jo taaskin vastaus valmiina, mutta ennenkuin suu ehti aueta, olin minä poissa huoneesta, jonka ovi oli asianmukaisesti paukahtanut kiinni minun jälkeeni. Jos en minä olisi ennen ehtinyt, niin olisi hän sen paukauksen tehnyt. Nyt hän voi kerran itsekin huomata, miten pahalta semmoinen kuuluu. Ei mikään paremmin kasvata kuin esimerkki!

Iltapäivällä minä läksin kaupunkiin ihan yksin, kun Betti oli oikullinen, ja matkalla minulla oli aikaa antautua kaikenlaisten ajatuksien valtaan. Minun mielestäni oli herra Feliks aivan kuin luotu minun Bettilleni. Että hänellä on sydän oikeassa paikassa, sen hän jo on osoittanut; että hän on tarkka ja toimellinen nuorukainen, sen minä näin hänen pesuvaatteistaan. Hän on kauppatoimissa. Vähästähän minunkin Kaarleni alkoi… miksikä eivät myöskin nämä nuoret saattaisi rakentaa omaa pesää: edessä puoti ja vieressä konttorihuone ja pieni asunto päällä toisessa kerrassa.

Mutta miten saada hänet ulos Tegeliin?

"Minä en eitä, että on olemassa hyvä sallimus. Jos minä sattumalta kohtaan herra Feliksiä", ajattelin minä, "niin se yhtyminen on taivaan antama viittaus." Ja koska tietysti aina on lupa vähän autella sallimuksen tekoja, läksin minä astumaan Kuninkaankatua ja koettamaan, eikö hän sattumalta ollut puodissaan. Mutta häntä ei ollut siellä; sen sijaan tapasin hänet meillä omassa kodissamme innokkaassa neuvottelussa minun Kaarleni kanssa villasukista, joita hänen isäntänsä tahtoi ostaa hyvän joukon minun mieheltäni. "Tämä on taivaan ääni", sanoin minä itsekseni ja odotin, kunnes kauppa oli tehty ja nuorukainen yritti lähtemään. Minä tervehdin häntä ja sanoin sivumennen: "Sunnuntaina on elojuhla Tegelissä." — "Kyllä minä aionkin tulla, jos ilma on kaunis eikä sada", vastasi hän punastuen. — "Ettehän toki nyt peljänne kastumista?" sanoin minä leikillisesti, ja hän läksi. — "Jos sunnuntaina on kaunis ilma", päättelin minä, "niin on siinä kolmas merkki, eikä minulle suinkaan johdu mieleen ruveta ponnistelemaan sallimusta vastaan."

Kaarle oli iloksensa minulta jo ennen kuullut, miten hyvin se nuorukainen oli käyttäytynyt, ja kiitteli häntä nyt vielä sangen ymmärtäväiseksikin, koska hänen oli onnistunut taivuttaa isäntänsä rupeamaan kauppa-asioihin meidän kanssamme, ja siitä Kaarle toivoi hyvää menestystä. — "Kaarle", sanoin minä, "näetkö nyt, miten runsasta korkoa hyvänteko kasvaa? Jos minä en olisi häntä auttanut, niin kukapa tietää, olisitko niin helposti päässyt hänen kauttansa sukistasi? Ja Betti näyttää häneen mieltyvän." — Silloinpa vasta Kaarle pauhahti. "Yhdestä sukkakimpusta minä en myö tyttöäni!" tiuskasi hän. "Etkö jo ole saanut kylliksi naimiskaupoistasi?" — "Kaarle", sanoin minä hiljaisella ryhdillä, "mitä taivaassa on päätetty, toteutuu maan päällä. Nuorukainen työskentelee samalla alalla kuin sinäkin. Meillä on vain nämä kaksi tytärtä… miten kaunista olisi, jos joskus kirjoitettaisiin: Buchholz ja Poika, trikoita ja viilatavaroita tukuttain!" — Kaarle mietti hetkisen. "Jos lupaat olla sekautumatta koko asiaan, niin en minä vastustele sinun toiveitasi", sanoi hän sitte.

"Sen minä kyllä lupaan", sanoin minä, "vaan sunnuntaiksihan minä jo hänet puolittain kutsuin maalle." — "Näetkö nyt, että olet ihan parantumaton; mutta minä sanon sinulle, että minäkin pidän silmäni auki."

Minä pakkasin laatikkoon kaikenlaista, mitä tarvitsimme vieraitamme varten, ja sitte minä menin eno Fritzin luo ja käskin hänen tulla muutamien ystävien kanssa, että voisin Bettille sanoa jotakin talrikkien, lusikkain, veitsien, kahvelien ja muiden sellaisten kalujen paljouden syyksi.

Sunnuntaina oli varsin ihana ilma.

Mieheni tuli jo lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä tulivat eno Fritz ja herra Kleines. Emmin piti tuoman kanssansa poliisiluutnantin Miila.

Me odotimme kauan Emmiä, vaikka turhaan, eikä herra Feliksiäkään näkynyt, niin ett'ei meillä ollut muuta keinoa kuin lähteä ilman heitä kylään katsomaan elovaunujen ja elomiesten aseinensa ohi kulkemista juhlasaatossa. Se saatto oli sangen hyvin järjestetty, vaan eipä se siltä minua ollenkaan huvittanut, kun Emmi oli poissa ja samoin herra Feliks ystävineen. — Viimein tuli Emmi, mutta yksin. — "Missä on Miila?" kysyin minä. — "Hänellä ei ollut mitä panna yllensä!" — "Lorua! Miksi sinä tulet näin myöhään?" — "Minä… minä ensin katselin Ranskankadulla hevosrautatien kiskojen kiinni panemista." — "Emmi, mitä sinulla on tekemistä Ranskankadulla, mitä ne hevosrautatiet sinuun koskevat?" — "Ah, mamma, se on niin hauskaa!" —"Eipäs se ennen ollut." — "Kun kaikki kunnollisesti selitetään, niin kyllä se huvittaa." —"Kuka sinulle hevosrautatietä selittelee? Puhupas suoraan!" — "Tohtori Wrenzchen!" vastasi hän hiljaa. — "Mitä, hä?" — "Uusi rata kulkee nyt jo hänenkin asuntonsa ohitse." — "Mistä sinä sen tiedät?" — "Minä tapasin häntä äskettäin hevosrautatien vaunussa." — "Ketä?" "Tohtori Wenzcheniä; ihan sattumalta?" — "Ja tänäänkö myöskin ihan sattumalta?" — "En, vaan hän kävi minua noutamassa." — "Ratakiskojako katsomaan?" — "Niin. Ja sitte me ajoimme Hallenportille asti ja sieltä takaisin." — "Pyysikö hän sinua sille matkalle?" — "Pyysi, mutta itse minä maksoin; hän ei koskaan maksa minun puolestani, milloin ajamme hevosrautatiellä." — "Vai niin, te siis kohtailette toisianne. Tiedätkö sinä, miten pahasti hän on käyttäytynyt minua kohtaan?" — "Mamma, sinä olet tuntenut häntä väärin, hän on niin hyvä." — "Saammepahan toiste puhua enemmän tästä asiasta", sanoin minä. "Mitenkä sinä saatat antaa semmoisen miehen itseäsi lähestyä, joka on antanut sinulle selvät rukkaset, ja lisäksi vielä hevosrautatiellä? Parempi on, että minä otan sinut maalle tänne Tegeliin."

Kuka siitä tohtorista pääsee hullua viisaammaksi? Minä hänelle syötän parasta vasikkapaistia eikä hän ole millänsäkään, vaan tuskin ehdin kääntyä häneen seljin, kun hän jo tunkeutuu viattoman tyttäreni ystäväksi. Hyvä toki, että he hevosrautatiellä eivät koskaan jää kahden kesken.

Herrat olivat menneet edeltä, minä ja tytöt astuimme jäljestä hovin ravintolaan, jossa juhla oli jo meneillään, ja siellä tapasimme myöskin herra Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin. Me tervehdimme toisiamme ja asetuimme tuttavasti saman pikku pöydän ympäri.

Eno Fritz kehoitti nuoria tanssimaan. Herra Feliks pyysi kumppaniksensa Bettin ja herra Kleines kumarsi Emmille, mutta Emmi ei sanonut tanssivansa, jonka tähden hän alla päin hävisi näkyvistämme. — "Emmi, miten sinä niin epäkohtelias olit?" kysyin minä. — "Ah, mamma", sanoi Emmi, "häntä sinä et likimainkaan tunne. Äskettäin Fredrikinkadulla asemahuoneen luona tarjoutui hän minua iltasilla saattamaan ja oli niin hävytön ja röyhkeä, ett'en ollut mitenkään selvitä hänestä. Jos tohtori Wrenzchen ei olisi tullut, niin en tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä." — "Mitä sinä nyt sotket? Mitenkä jouduit Fredrikinkadulle?" — "Minä olin ajamassa kaupungin rautatiellä." — "Ja mistä se tohtori tuli?" — "Hän oli ostamassa minulle ranskalaisia hedelmiä." — "Ja herra Kleines?" — "Hän rupesi minua puhuttelemaan, kun minä puodin edessä odottelin tohtoria." — "Emmi, se oli hyvin kevytmielisesti tehty!" — "Ei suinkaan, kun hän kohtuullisesti torui herra Kleinesiä ja minun koko ruumiini vapisi kiihtymyksestä, niin tohtori sanoi…" — "Mitä hän sanoi?" — "Että on toki hauskempaa hevosrautatiellä!" — "Eikö mitään muuta?"— "Ei." — "Eikö herra Kleines sinua tuntenut?" — "Tuskin, sillä minulla oli jotenkin tiheä harso silmillä." — "Emmi, sopiiko tuommoinen käytös sinulle? Ja ett'ei sinun enää tarvitse joutua semmoisiin ikävyyksiin, kiellän minä lujasti sinua seurustelemasta tohtorin kanssa, ja herra Kleinesin minä kyllä opetan."

Minä etsin herra Kleinesin ja puhuin hänelle suoraan vasten silmiä. Hän ensin ei tunnustanut, vaan kun minä en niin vähällä päästänyt, puolusteli hän itseään sillä, ett'ei muka tuntenut naista. — "Sitä pahempi", sanoin minä, "että te olette tuommoinen katusankari, joka ahdistelette ihan tuntemattomia siivojen perheiden tyttäriä." — "Ja muuten", sanoi hän, "hetihän minä poistuin, kun tohtorilta kuulin, että se hänen suojeluksessaan oleva nainen oli hänen morsiamensa. Jos se nainen oli teidän tyttärenne, niin saan toivottaa vain onnea!" — "Onko se totta?" kysyin minä. — Silloin hän oli pahastuvinaan. Kuinka minä muka saatoin epäillä hänen sanojansa. — "No, hyvä", sanoin minä, "minä annan anteeksi nuorekkaan kevytmielisyytenne, jos lupaatte parantua ja pitää suunne kiinni." — Sen hän lupasi, ja kun jo ilta alkoi käydä viileäksi ja hänellä muka oli paha yskä, katsoi hän paraaksi palata kaupunkiin. — Jopa minä tiesinkin kylliksi.

Meillä muilla oli vielä iloa pitkän aikaa. Betti oli kukoistava kuin ruusu ja eno Fritz tanssi kuin hullu talonpoikaistyttöjen kanssa. Herra Maks, Feliksin ystävä, oli jotenkin hiljainen, ja kun minä kysyin, miksi hän näytti niin totiselta, sanoi hän iloitsevansa ystävänsä onnesta. Siihen minä en vastannut mitään, vaan mielessäni soivat voittomarssin sävelet pelkästä riemusta. Ystävykset olivat varmaankin puhelleet toisilleen sydämmensä salaisuudet, ja mitkä ne olivat, ei minun tarvinnut keltään kysellä. Ah, miten minä olin iloinen! Kun illempana palasimme yksinkertaiseen pieneen kesäasuntoomme illalliselle, sanoi Kaarle tiellä: "Vilhelmiina, luulenpa, että kauppanimi 'Buchholz ja Poika' olisi varsin sopiva. Hän on pulska nuorukainen, mutta tee minulle vain kerran mieliksi: älä kiiruhda asiaa." — "Kaarle", myönnyin minä, "olkoon niinkuin tahdot. Käsitänhän minäkin, että hyvälle asialle pitää antaa aikansa. Muuten jää Emmi nyt minun luokseni Tegeliin; jos tohtori tarkoittaa totta, niin tietäähän hän, missä tyttö on."

"Mitä tohtorista, Vilhelmiina?"

"Huomaa tarkoin, minusta tulee kuitenkin hänelle anoppi, ja silloin minä hänen asiansa selvittelen. Hänellä onkin liian suuri syntiluettelo!"

Viimein herrojen piti lähteä kaupunkiin. — Yöllä näin unta, että tohtori ja Emmi ajoivat pois hevosrautatien vaunuissa ja minä juoksin jäljestä, vaan en saavuttanut heitä. Toivottavasti ei se uni kuitenkaan merkitse mitään pahaa.

Salaisuuksia.

Kun ilma kylmenee, on minusta kuitenkin parempi elää kaupungissa kuin maalla. Niinpä me siirryimme pois Berliiniin silloin, kun puiden lehdet alkoivat näyttää muotivärien näyttelyltä. Krauset läksivät paljon aikaisemmin, kun herran lupa-aika loppui, ja minä iloitsin heidän menostaan. Toisena päivänä ennen lähtöään ovat he, kuten siitä talosta kuulimme, jossa he asuivat, panneet Mukin paistinpannuun ja syöneet hapahkon kastekkeen kanssa. Minä en voi käsittää, mitenkä ihmiset saattavat olla niin tunnottomat. Syödä niin sievä pikku olento kuin Mukki! Vaan eiväthän ne kaikkien hienot tunteet ole yhtä arat.

Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta, olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat minun luonani, kun… no, kun kerran eivät ole.

Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat ne vain pelkkää rakkautta.

Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan koiruohoa.

Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta, joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti, vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!

Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?

Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi: "Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä, vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan onnistunut päästä edes sen jäljillekään. — Jos minä Bettiltä kysyin, vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.

Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta pääsemän taloon. — "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka näytti käsityöläis-pojalta. — "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on Buchholzin talo." — "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." — Nyt minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." — "Sittenpä lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka. "Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"

"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" — "Pitäkää se niin kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.

Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi nähnyt semmoista vaivaa? — Se minun piti saaman tietää. — Siispä minä rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit, vaan nämähän ovat liian pitkät!" — Emmi katsoa tuijotti minuun perin hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" — "Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. — "Ja me kaikki kun siitä niin iloitsimme." — "Mistä sitte, lapsi?"

"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan, mamma", sanoi Betti moittien. — "Mitä sitte?" — "Niin no, ei kaiketi nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki; nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."

Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun tietämättäni! Minulta kysymättä! — Minusta tuntui kuin kuninkaasta, jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin nyt.

Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni, sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan, kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin, nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin samalla häntäkin." — "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja poistui.

Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista, milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. — Emmi oli aina suosinut tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt, että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa; mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran — me taas ihan sattumalta olimme ajamassa hevosrautatiellä — silloin katsoi hän minua silmiin ja ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli sovittu." — "Sanaakaan sanomattako?" — "Aivan niin. Mutta silloin oli se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina, niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana. — Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin ihan voimaton.

Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun hänen rappusiansa paraillaan maalataan. — "Eikö hän sitte olisi päässyt piharappujen kautta?" — "Ei siinä talossa ole mitään piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä." — "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" — "Tietysti, papan ja vanhojen Wrenzchenien kanssa… ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne olivat!"

"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.

"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. — "Kelle se kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. — "Tietysti sen tohtori keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi. "Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"

"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän täällä olisi, miten…"

Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin, kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti hymyillen. — "Ei… ei… lapsukaiseni… enhän minäkään toru. Se minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne osalliseksi!"

"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"

Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi, annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. — Kaarle palasi vasta myöhään yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle, sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa, josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.

Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset. Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää, miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.

Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa aattoiltana.

Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä. Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa, joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.

Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki, tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis, ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen, mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.

Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa, ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan nukkuen.

"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä poissa." — "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan", vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki varustettu, joulukuusi koristettu… mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?" — "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." — "Ja mikä sana se on?" kysyin minä uteliaasti. — "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi, ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan suorittaa kaikki taloustyöni."

Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä ainoastaan 'pian, pian'.

Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa pikku joulukuusessa. — Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili. Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella viidennen kerroksen pikku tuvassa. — Sitte tulivat esiin lahjat. Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.

Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin, vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä "mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"

Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi… minä en heitä tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan. Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni messinkihuhmar.

Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.

Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"

Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle: "Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta. Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.

"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä." — "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." — "Kuka sitä on sanonut?" — "Sinä itse." — Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus, johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." — Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua, ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." — "Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi on, ja seoita kunnon malja… ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole laillinen!"

Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta; tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille: "Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului, kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta, kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä. Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.

Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"

Emmin varasto.

Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi uusaikaiset rievut tuota pikaa.

Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen tulevaisuuteen. — "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä. "Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille, "että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin kaupaksi tehdyltä." — Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.

"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää, kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." — Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman vapautensa vahingoksi. — "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."

Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat, mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet vuoteen omana!

Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki, mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana. Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika oli suloinen!

Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä. Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.

Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti; sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.

Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika, niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi. Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin vuokrata. — "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen. — "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän. "Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen minä en yhdy." — "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa. Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.

Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." — "Vaan sehän on kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä Berliini on oikein kauhistava pesä." — Kuultuani tuon suuren kilpailun ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi, ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. — Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava, vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee. "Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä, "yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.

"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." — "Kuinka minä voisin erota kirjoistani?" huudahti hän. — Minä otin yhden vanhan repaleen käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." — "Niihin Emmi kyllä tottuu." — "Ei koskaan!" sanoin minä. — Hän pahastui ja vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen ja ne pidetään täällä alhaalla." — "Miten tahdotte", sanoin minä, otin hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa — sepä on kaunista!"

Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. — "Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä tiedän, minne kirjat joutuvat!"

Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin näistä varustelemisista."

Häät.

Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin? Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään, joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.

Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi, jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan salia! Hirmuista toden totta!

Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.

No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori, minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi. Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön aikaan."

Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle, mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa. Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut sievimmällä tavalla.

Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei? Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.

Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."

Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten kelvoton se poika on. — Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa — ja sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua varten." — Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina. Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin, niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin hyvä!" — Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi, aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.

Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain, että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin oloihimme.

Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua, silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.

Kello yksi tuli tohtori ystävänsä tohtori Paberin kanssa, jonka hän oli ottanut todistajaksi, noutamaan Emmiä maistraattiin. Minun Kaarleni ja eno Fritz läksivät myöskin todistajiksi mukaan. Minä puolestani en heihin yhtynyt, kun minulla oli muuta tärkeää tekemistä.

Pitikö minun lapseni niin ihan ilman runoutta uusiin oloihin astuman? Eihän toki. Nyt oli minun toimitettava pois jäävän häämatkan korvausta, ja sitä varten me salaa koristimme tohtorin asunnon kukilla. Se sukkela ajatus oli kasvanut Augusta Weigeltin päässä ja hän minua myöskin autteli koristuspuuhassa sill'aikaa, kun sydämmetön valtio minun lapseni laillisesti antoi tohtorille. Portaille sovittelimme köynnöksiä ja samoin oviin. Arkihuoneen muutimme täydelliseksi kukkatarhaksi ja makuuhuoneen jonkinlaiseksi palmupuistoksi. Se kaikki näytti lumoavalta, niin että Augusta ei sanonut koskaan nähneensä viehättävämpää. Lakanat olivatkin valkoiset kuin äsken tullut lumi, niin että ne oikein loistivat vehreäin kasvien välitse, jotka olimme asetelleet pyramiidin muotoon vuoteiden eteen. "Kun kattolampussa on tuli, niin kyllä tämä näyttää Tuhannen ja yhden yön kohtaukselta", sanoin minä.

"Oikein satumaista!" myönsi Augustakin, "joll'eivät vain nuo ruukut niin pahasti haisisi kasvihuoneelta."

"Kuulepas, Augusta", sanoin minä, "juokse heti hajuvesi-puotiin ja tuo pullonen pomeransinestettä, niin että saamme ripsua sitä kasveille, ja silloin he astuessaan tänne sisään luulevat olevansa Nizzassa. Minä tiedän Italian-matkaltani, miten suloinen juuri pomeransin tuoksu on."

Se oli sangen sopiva keino Augustankin mielestä; minä annoin hänelle markan ja hän läksi juoksujalassa.

Hänen poissa ollessaan minä vielä kerran perinpohjin katselin, ett'ei talosta mitään puuttunut. Se oli kuin sievä nukkekaappi, niin mukavaa oli kaikki. Yksin uusi saapaspihtikin oli hankittu; siitä oli eno Fritz pitänyt huolen.

Augusta ei ollut säästänyt jalkojansa, ja me haihdutimme homeen haisun hajuvedellä ja läksimme pois, sillä meillä oli ensin pienet aamiaispäivälliset kotona, koska vihkiminen oli tapahtuva vasta kello neljä ja hääpäivälliset kello viisi englantilaisravintolassa.

Meidän saapuessamme kotiin olivat herrat jo ehtineet takaisin maistraatista ja hyvin nälkäisinä. Herra tohtori Paber sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja toivotti onnea, josta minä häntä sitä enemmin kunnioitin, kuin eno Fritz lakkaamatta nimitteli Emmiä rouva tohtorittareksi ja piti koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. Emmistä oli kaikki niinkuin muulloinkin tohtorin tullessa meille, ja kuitenkin oli hän nyt naimisissa. Tohtori Wrenzchen oli jotenkin hiljainen, ja se minua hyvin miellytti. Pitihän hänen, toki viimeinkin tajuta, minkä, edesvastauksen hän otti niskoillensa, kun pyysi muiden ihmisten tyttären vaimoksensa.

Aterioiminen sujui varsin hauskasti. Herra tohtori Paber piti virkistävän puheen, me joimme nuoren parin onneksi ja juttelimme kaikenlaista, kunnes tuli aika lähteä pukeutumaan.

Tällä välin tuotiin kaikenlaisia häälahjoja, paljo hyödyllistä, vaan paljo kelpaamatontakin, niinkuin esim. kaksi samppanjamaljaa; ne yksitoista tohtoria toivat kaksi hyvin kaunista hopeaista kynttiläjalkaa, herra Kleines lasilaatikon kultakaloilleen, joita Emmi ei kuitenkaan voi kärsiä. Eno Fritz neuvoi häntä keittämään kalat ja lasisäiliössä pitämään luumuja. Poliisiluutnantin rouvalta tuli komea myrtti- ja pomeransinkukka-kimppu juuri silloin, kun nuoret nousisivat morsiusvaunuihin.

Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja. Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin valettu hänen yllensä.

Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa puvuissa ja herrat juhlapukimissa… se oli todellakin niin komeata, ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.

Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?

Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät. Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon. Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. — Sitte hän siirtyi puhumaan lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä seurataksensa.

Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten. Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä taidat."

Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset; päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.

Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." — "Miksikä, Emmi?" — "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" — "Näen kyllä, mitä sitte?" — "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."

Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika", ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä." — "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan huoneita."

Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa. Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu. Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.

Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.

Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen. Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon, vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet? Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra edeltäpäin maksettu.

Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö, ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa mitään vaikuttanut.

Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi, näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka, käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran, kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.

Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran eläessämme. — Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen, ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi, niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!

Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin, ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä, jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.

Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun, kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä, toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa. — Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä harjoitteli. — Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle. Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!

Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja. Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä, morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa eivät sovi.

Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.

Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.

Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä, "olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." — "Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. — Minä olin vaiti. Saatoinko minä ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.

Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.

Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa. "Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja tohtori taipui.

Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä. Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin jo katoeli. Mitä oli tehtävä?

Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka, ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.

Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein viimeiset kaikista. — Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille, vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt, sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.

Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan pettäneet.

Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä." — Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä, "mikä sinulla on?" — "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko maailmassa." — "No, onko hän sinua lyönyt?" — "Kuka?" — "Kuka muu kuin miehesi, se teeskentelijä!" — "Mamma, ei sanaakaan Fransista, hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. — "No, lapsi mitä sitte on tapahtunut?" — "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?" vaikeroi hän. — "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne niin runollisesti?" — "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut, vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi moittivaisesti. — "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" — "Kun tänne tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin? — Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi: Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? — Me etsimme joka paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin tuoksusivat." — "Pahastuiko hän?" — "Ei, hän vain sanoi: Eihän se äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo kasvit." — "Ja huusitko silloin piikaa?" — "Emme suinkaan. Hän olisi meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt, silloin…" — "No, mitä silloin?" — "Silloin soitettiin ovella, ja hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." — "Oliko sekin minun syyni?" — "Minä palaan niin pian kuin mahdollista, sanoi hän. — Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni." — "Noistako kirjoista?" — "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." — "Ja minä hänelle kuitenkin sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois vinnille!" — "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" — "Lapsiparka. Tämä on kauheata." — "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" — Hän kiihtyi uudestaan itkeä nyyhkyttämään.

Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa, nukkui hän pian.

Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi, Vilhelmiina!"

Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata nipsautin yökellon langan oven luota poikki.

"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"

Häiden jälkeen.

Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.

Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa; sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus. Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.

Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen rouva ja suurimman eno Fritz.

Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia, koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.

Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut: "Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää teille heti häiden jälkeisenä päivänä." — Mutta siihenpä olisi älyä tarvittu.

Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä hänelle vatsan täytettä.

Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen, suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen vehnäleipää?" — "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." — "Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" — "Et sinä olekaan minun tätini", sanoi hän nauraen. — "Sanoithan minua ennen aina tätiksi." — "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta…" — Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus, ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" — "Voisithan päästä minun tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." — "Häätkö? Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" — "Oh, miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" — "Sano jo; en minä arvaa mitään." — "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." — Ja se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon, oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? — "Edvard", sanoin minä, "syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" — "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä minulle." — "Annan." — "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." — Jos minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino, mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.

"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta, "käypikö eno Fritz useinkin teillä?" — "Äsken hän vasta siellä oli." — "Viipyikö hän kauan?" — "En minä tiedä." — "Te kaiketi iloitsette hyvin hänen tulostansa?" — "En minä niinkään, hän on aina niin paha minulle." — "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen käynnistänsä?" — "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." — "Ja täti Eriikka, mitä hän sanoo?" — "Hänen täytyy aina panna ylleen paras pukunsa." — "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" — "Kyllä, kun minä pääsen myöskin häihin." — "Siitä minä kyllä pidän huolen, että sinä pääset." — "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." — "Te kaiketi puhutte jo paljonkin häistä?" — "Enpä tiedä." — Nyt oli hän jo nuollut kaiken syltyn talrikista. — "Kyllä sinä sen tiedät varsin hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että voit mennä kotiisi."

Oikein tuntui helpommalta, kun se veitikka läksi. Ei hän edes kiittänytkään; mutta sitähän ei sovikaan vaatia semmoiselta kasvatukselta, jossa isä on täydellinen nolla ja äiti antaa poikansa tehdä, mitä suinkin tahtoo.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Krausen rouva jo tulla nelisti meille ja tempasi kelloa, niin että olisi luullut koko Berliinin olevan häviämässä.

Hän sanoi tulleensa vain pistäymältä, mutta hänen piti saaman puhua suunsa puhtaaksi. "Olkaa hyvä, käykää istumaan!" sanoin minä. — Ja silloin alkoi sanatulva. Hän oli aina suuresti kunnioittanut minua, vaan se ei hänestä ollenkaan ollut hyvin, että minä kutsuin toisten ihmisten lapsia, kyselläkseni heiltä, mitä toisten ihmisten perheissä tapahtuu. Mitä hänen talossaan tapahtuu, tietäköön ken hyvänsä, mutta hän ei antanut itsellensä lähettää oman poikansa kautta hyviä neuvoja. — Minä sallin hänen puhua loppuun asti, sillä mahdoton oli saada sanaakaan sopimaan väliin; hänen puhekoneensa kävi kuin hammasharja suussa. — "Hyvä rouva Krause", sanoin minä, "kellekä johtuisikaan mieleen toisia ihmisiä neuvoa, mutta ettehän siitä saata minua moittia, ett'en minä halua, että nuorempi veljeni naitetaan kenen kanssa hyvänsä." — Sitä ei ole aiottukaan ja minulle pitäisi olla yhdentekevä, mitä pukua hänen vieraansa milloinkin käytti. Siitä minun ei tarvinnut olla huolissani.

Kukapa siitä olikaan huolehtinut? — "Juuri te, hyvä ystävä, Edvard kertoi minulle kaikki, sillä lapsella on niin hyvä muisti." — Tottapa poika oli silloin pannut omiansa. — Mitenkä minä voin semmoista sanoakaan. — "Hän se puhui paraasta leningistä!" sanoin minä pahastuen, "enkä minä." — "Sekö viaton lapsi, kuinka semmoiset asiat sille johtuisivat mieleenkään?" — "Olenko minä sitte valehdellut?" — "Sitä minä en sano… Mutta te olette antaneet lapselle vaapukkasylttyä ja siltä urkkineet ja sille kenties mitä kaikkea kertoneet, ja nyt minun serkkuni istuu ja itkee ja on ihan menehtyä. Te olette sen tyttö-raukan saattaneet yksiin puheihin veljenne Fritzin kanssa… nyt on hänen kunnian-asiansa naida tyttö."

Minä olin kuin puusta pudonnut. Pari kolme kertaa täytyi minun hengähtää, ennenkuin sain sanaa suustani. "Mitä? Minäkö? Ei, hyvä ystävä, Te sitä liittoa tahdotte. Te sitä olette puuhanneet." — "Älkää luulkokaan!" — "Mitenkä sitte Edvard sen tiesi?" — "Taivas tietköön, mitä kaikkea te siltä viattomalta lapselta olette kyselleet." — "Mutta hän kuitenkin sanoi pääsevänsä häihin, kun Eriikka ja eno Fritz…"

"Vai niin!" Ja se kuului niin pitkältä kuin Kuninkaankatu ja Myllerinkatu yhteensä. "Siinä ihan erehdytte. Lapsi olisi tullut niin mielellään Emmin häihin, mutta kun sitä ette lainkaan sallineet, lohdutimme me sitä pienoista, luvaten, että hän pääsee täti Eriikan häihin." — "Vai niin! Ja kenenkä kanssa, jos saan kysyä?" — "Kenenkäkö kanssa? Se oli samantekevä, kunhan vain Edvard rauhoittui. Nimiä ei mainittu. Oletteko te panneet pojan suuhun jonkin nimen? Me olemme hyvin varovaiset semmoisissa asioissa."

"Mutta Edvard sanoi tietävänsä kaikki, vaikka ei vain tahtonut mitään sanoa…" — "Senkö verran te lapsia tunnette? Monestihan ne pikku sielut sanovat leikillä: minä tiedän, mitä sinä et tiedä, eivätkä kuitenkaan tiedä niin mitään. Edvardhan onkin aina niin sukkela. Ei, hyvä ystävä, ei lasten puheihin ole luottamista; sentähden teidän ei olisi tarvinnut lähettää lasta myöten minulle hyviä neuvojanne. Ja mitä minun serkkuuni koskee, niin on teidän veljenne tietysti tekevä kunniansa mukaan. Siitä minä puhun hänen kanssansa." — Ja hän läksi imelästi hymyillen.

Pitääkö minun nyt vielä kertoa, mikä kahakka minulla oli eno Fritzin kanssa samana iltana? Krausen rouva oli käynyt hänenkin luonansa, suoraa päätä nelistänyt sinne, ja Fritz tuli sen mukaisella tuulella. Näköään oli hän jotenkin levollinen, mutta kulmakarvat olivat hyvin lähellä toisiansa, niin että hänen kyllä näki olevan hyvin suutuksissaan. "Mitäs sanot, Vilhelmiina", kysyi hän, "jos nyt heti menen kosimaan? Seurustellut olen kyllä hänen kanssansa, sen tunnustan, vaan en itseäni mihinkään sitoutunut; nyt on asia toisin." — "Onko hän sinusta siis sopiva?" — "Parempikin kuin vain sopiva, mutta naida en ollut vielä suinkaan päättänyt." — "Entä nyt?" — "Rouva Krause sanoo hänen olevan tuskissaan loruista. Hän on loukkautunut ja kärsii. Voinko minä sitä sietää?" — "Oletko sen sitte nähnyt?" — "En, vaan rouva Krause sanoi." — "Hän valehtelee." — "Vilhelmiina!" — "Puolusta sinä vain heitä. Koko se perhe valehtelee; rouva, se kelvoton poika, isä… ei, hän ei, hän onkin vain yömyssy." — "Ja Eriikkako myös?" — "Fritz, tee minulle mieliksi, älä käytä hänestä niin tuttua puhetapaa. Ajattelehan toki tulevaisuuttasi… Hänellä ei ole ropoakaan!"

"Minä ansaitsen enemmän, kuin me yhteensä koskaan tarvitsemme." — "Fritz? ethän todella ajattele tuota… tuota…" — "Ei sanaakaan enää, Vilhelmiina. Minä olen itsenäinen mies ja teen, mitä tahdon. Jää hyvästi!"

Hän meni.

Toisena päivänä odotin ilmoitusta eno Fritzin kihlauksesta, vaan sen sijaan kuulin, että se Eriikka oli yhtäkkiä lähtenyt kotiinsa. Kuka tästä pääsee hullua viisaammaksi? Jos kysyn eno Fritziltä, vastaa hän kylmästi hymyillen: "Anna ensin vaapukkasylttyä, sitte saat kuulla kaikki." — Mutta ensi talvena panen minä toimeen seuranäytelmiä, ja silloin minä kyllä niin asettelen, että eno Fritz unhottaa tuon neitisen.

Kuten sanottu, huolista ei pääse ennen häitä eikä jälkeenkään.

Ensi pidot.

Ihan luonnollista on, että nuori aviopari ensi hyväilyjen ja suutelujen jälkeen rupeaa hankkimaan seurapiiriä; että olisi jotakin vaihettelua olemuksen yksitoikkoisuudessa. Mitäpä varten olisikaan talossa uudet huonekalut, ruokapöytä koneineen, valkopohjaiset ja sinikirjaiset posliinit, hienot pöytäliinat, oikeat gotilaistuolit ja muut kaikki, ell'ei niitä saisi näyttää ihmisille? Eiväthän tohtori ja Emmi kuitenkaan voi yksin vieriskellä koko tusinalla tuoleilla, katsomattakaan sitä kohtaa, että ne ovat oikeat kidutuskoneet, jotka tuntee ristiluissaan vielä kolmen päivän kuluttuakin, kun niissä on niin jyrkät selkälaudat.

Minä en suinkaan ole kerskaamiseen taipuvainen, mutta voinpa kuitenkin sanoa, että Emmi on saanut kasvatuksen, jota ei tarvitse hävetä. Koulussa oppi hän ihanteelliset asiat, niinkuin klassikot, kasviopit ja piirustukset, köyhän, leskeksi jääneet hallitusneuvoksettaren luona hienot käsityöt ja kotona käytölliset asiat; luullakseni niitä lihapalleroita, joita tekemään Emmi on kotona oppinut, ei tohtorin tarvitse sanoa sopimattomaksi ruoaksi. Minun Kaarleni syö niitä hyvin mielellään, ja tietysti pannaan niihin vähä leipää sekaan.

Vierasten pitoon kuitenkin tarvitaan pitkä kokemus; sentähden minä katsoin olevani velvollinen auttamaan lastani neuvoilla ja työllä, sillä vaikka tohtori ei pidäkään lukua, mitä muut sanovat, niin minulle ei lainkaan sovellu, että perästä puhuttaisiin kemuja onnistumattomiksi. Siitä tulee häpeä aina äitin niskoille.

Ensin oli ajateltava, ketä kaikkia piti kutsua. Me saimme kaksikolmatta, välttämättä kutsuttavaa, mutta se ei käynyt päinsä, koska oli vain kaksitoista tuolia, niin että täytyi jakaa. Tohtori sanoi jakavansa heidät vanhempiin ja nuorempiin ja alkavansa nuoremmista. Toisin sanoen merkitsi se: "Rakas anoppi, teille ei tällä kertaa keitetä."

Minä vastasin sen verran hymyillen, kuin vielä saatoin: "Aivan niinkuin tahdotte; sitte meidän ei tarvitse pitää niin suurta puuhaa." — Hän vastasi ei suinkaan tahtovansa kitsastella, kunnon illallinen piti oleman ilman ylellisyyttä, vaan ei rahtuistakaan yli varojen. — "Mitä sitte esimerkiksi?" kysyin minä. — "Rapuja", sanoi hän, "ne ovat vielä oivallisia ja hyvin huokeita, kun enimmät ihmiset luulevat rapuajan loppuvan elokuussa." — "Hyvä", sanoin minä, "huokeita rapuja siis. Ja mitä muuta?" — "Hanhipaistia", arveli Emmi. — "Hanhi on liian kallis eikä kuitenkaan riitä", sanoi tohtori, "vasikkapaisti on runsaampi, varsinkin jos laitetaan runsaasti kasteketta ja paljo perunoita sen kanssa", — "Liian paljo perunoita ei ole sievää", uskalsin minä huomauttaa. — "Kelle ne eivät ole kyllin sievää, hänen ei tarvitse niitä syödä", sanoi tohtori. — "Entä jälkiruoka?" kysyin minä. — "Jotakin puuroa riisijauhoista", määräsi tohtori, "se riittää paraiten." — "Miksi ei yhtä hyvin ruisjauho-puuroa piimän kanssa?" sanoin, leikillä torjuen tohtorin esitystä. — "Voipihan jokainen laittaa vaikka sitäkin, miten kukin tahtoo", sanoi hän. — Ei, siinä talossa ei tahdota ymmärtää kenenkään sanoja.

Kotona kysyi mieheni tämän valmistavan istunnon päätöstä. "Kaarle", sanoin minä, "hyvin säästäväisesti ne siellä rupeavat elämään, vaan riisijauho-liistarin minä kyllä vielä poistan. Ei minun tyttäreni saa itseään häväistä."

Emmi, se viaton lapsi, oli ylen onnellinen ensimäisten pitojensa ajatuksesta ja tyytyi sentähden kaikkeen, mitä tohtori määräsi, sillä kun hänelle sanoin, että ainakin piti torttuja tarjottaman, vastasi hän jo keittäneensä niitä koetteeksi ja miehensä huomanneen ne erinomaisiksi, varsinkin kun suuren padan täysi tuli maksamaan vain kahdeksankymmentä penninkiä. — "Oletko siihen lukuun munatkin ottanut?" — Emmi sanoi torttujen tulevan hyviksi ilman munittakin. — Minulla ei siellä ollut enää mitään tekemistä.

Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle, minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina tuli tarkalleen täyteen.

"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. — "Herra Weigelt on kyllä vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi skaattia." — "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. — "Niin juuri, heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." — "Ja mitä naiset sitte tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota tyhmää peliänsä?" — "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." — "On kuin korpraalilla", sanoin minä äreästi.

Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita. Kieltämättä oli asunto varsin loistava.

Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori keijukainen odottelemassa vieraitansa.

Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu. Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli, lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun viimeksi olimme yhdessä.

Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut, vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.

Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta; mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!

"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan, vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona…"

"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat kyllä, rouva!" — "Eivät ne riitä." — "Onhan sitä paistiakin ja jäljistettä." — "Missä on jälkiruoka?" — "Tuolla kahverissa." — Minä otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen niin tahtoo."

Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!

"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka te sanoitte, ett'ei ollut enempää." — "Antakaahan niiden olla, rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle aamiaiseksi!" — "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka itse paholaisen anoppi tulisi!" — "Sepähän nähdään", sanoin minä ja läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle, Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne." — "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" — Minä kerroin kaikki. — "Sinähän sitte aloit." — "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota elukkaa?" — "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen sijaa." — "Sinä erotat hänet heti paikalla." — "Mahdotonta; hän on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen." — "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"

Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että minua teidän talossanne loukataan." — "En, tietysti en!" vastasi hän. "Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään pahaa." — Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa pois vierashuoneesen." — "En", sanoin minä, "joko piika menee taikka lähden minä!" — Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette, miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne. Onpa tämä hyvä järjestys."

Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." — Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. — Kaarle mietti vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin, miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." — "Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi", vastustin minä. — "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä pyydän, ole nyt järkevä." — Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.

Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä, sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan, että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.

Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin, herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken ja tohtori Paber minut.

Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään, että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.

"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli tullut melkein tyhjänä pöydällekin. — "No, hyvä Paber", vastasi tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä jäljestä tulee."

"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. — "Oh", sanoin minä, "onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen." — Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. — Vaan minä tiesin, mitä tiesin. — Aika teeskentelijä!

Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on. Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho piikana! Todellakin naurettavaa!

Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen; piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut. Mutta minä olin vaiti ja kärsin.

Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. — "Tämä ruoka on maultaan niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. — "Aivan samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua ilmi." — Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi, niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen, voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.

Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa, kuten tietty, syödään kolme päivää.

Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli kyllin hauskaa.

Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika, ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke, joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi herroillekin sanelemaan runoelmia.

Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat sitte jälleen pelaamaan.

Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle. Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin sijassa… vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.

Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!

Eno Fritzin joulu.

Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä, joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.

Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin, kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen. Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat, joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne, missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas, sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia vastaan. Vaan voipa pettyäkin.

Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa, vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin. Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia. Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." — Kaarle vastasi ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä mielin vastaan missä hyvänsä. — "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." — Minä sanoin hänen siis tietävän enemmän kuin minä. — Hän myönsikin tietävänsä enemmän, vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan saanut. — "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. — "Enpä suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." — Minä sanoin, ett'ei eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. — "Mitä hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. — "Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. — Nyt minä tiesin kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään meillä.

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken. Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on? Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta jöröttämisestä on?" — "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan kyllä se pian haihtuu." — "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä sinulle on Lingenissä tapahtunut?" — Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. — "En muuta kuin mitä Krausen rouva kertoi." — "Se vanha kielikello!" — "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. — "Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä. Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä. — "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" — "Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." — "Vieläpä mitä. Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia, jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." — "Mikä siellä sitte oli hätänä?" — "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia. Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena. Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä, sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä, vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." — "Ja mitä hän vastasi?" — "Ei mitään." — "Ja millaista sitte iltasilla oli?" — "Ikävää! Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti, joka vielä sokuria hämmensi sekaan." — "Ja millainen oli Eriikka?" — "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." — "Ja mistä te puhuitte?" — "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." — "Sinä et tietysti sitä kärsinyt." — "Minä sanoin, että neiti Eriikka sen kyllä paremmin tunsi." — "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä, ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. — Sen olin omin silmin nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn, päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista typeryyksistä."