KADULTA KATSOEN. (continued 4)

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." — "Kaikki yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin, tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan, kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä, ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän janoa hankkinut itsellesi." — "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." — "Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." — "Vilhelmiina, minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan ymmärrä." — "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt… mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus jyristetty pois maailmasta." — "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. — "Puhuitko Eriikan kanssa?" — "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." — "Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" — "Siltä näyttää." — "Ehkäpä oli suurikin onni, että niin kävi." — "Vai onni? Sinä et aavista, miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." — "Lorua, kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne. Muista se minun sanakseni." — "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole yksistään siitä mieheksi kasvanut." — Ja niin sanoen hän meni.

Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin, sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.

Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa; enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan. Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän isoäitin pitänyt oppia tuntemaan… sen minä olisin hänelle suonut!

Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään kotionnea arvossa.

Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen, sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan; tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se tyttö parkakaan ole onnellinen.

Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.

Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen. Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä. Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko terältään. Kanervan oksia!

Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.

Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa, "sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"

Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. — Hyvää ja iloista joulua!

Kotoista taidetta.

Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin, saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä, niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei tahdo.

Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi, mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa, siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.

"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta, Vilhelmiina?" — —

"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen kohdan osaamme korjata."

Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella halveksivilla sanoilla.

Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut kykyä panna aikomustani toimeen.

Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa, osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi: "Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."

Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." — "Ne siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."

Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa, ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään. Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me sentään tahtoisimme takaisin saada.

Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt. Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä- ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.

Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa. Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta, ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"

Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä, joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä, mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.

Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."

Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan. Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin, repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä. Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei niitä ole torilla.

Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä sinulla on täällä tekemistä?" — Minä huomasin heti, että jokin asia oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"

Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.

"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.

Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta, sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.

Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla, sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin numeron vertaa kirkkaammalta?"

"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista, kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon turmelevan heidän paraat maalauksensa?"

Minä olin jo myöntämäisilläni sen mahdollisuuden, kun hyvin vastenmielinen ajatus kasvoi mielessäni. Ja niinkuin minä ajattelin, niin se oli ollutkin. Minä näet olin ottanut tapetinpalasen semmoisesta paikasta, jossa se oli ollut koko ajan vanhan kaapin peitossa ja säilyttänyt alkuperäisen kirkkautensa.

"Niin, mamma", sanoi Betti vähän äreänä tuosta keksinnöstä, "kun sinä et kuitenkaan ymmärrä niin mitään maalauksesta, niin miksi sitte sekaudut siihen?"

"Ohoh", vastasin minä, "sitä sinun ei sovi sanoa minulle, joka olen käynyt Vatikaanin kymmenen kerrosta läpi ja nähnyt oikeat Raffaelin taulut sekä kaikki muut öljymaalarit lisäksi!"

"Mamma", vastusti Betti, "tässä ei ole apua koko Vatikaanista, vaan minun pitää lähteä seoituttamaan uudet värit."

Hän repäsi palasen tummennutta paperia seinästä ja läksi kiireen kaupassa, koska vielä tahtoi ennen päivällistä saada työnsä valmiiksi; minä sill'aikaa ajattelin omiani. Sen verran oli minulle nyt selvinnyt, ett'ei taide ole suinkaan helppoa, vaan tarvitaan siihen hyvä joukko neroakin.

Palattuaan sanoi Betti: "Mamma, sillä tavalla, kuin me molemmat ajattelimme, ei maalaus käy. Ensin pitää maalata pohjaväri, ja kun se kuivaa, maalataan sille kuvat."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Se maalikaupan nuorukainen neuvoi minua; hän on itse ollut ennen akatemiassa."

"Onko hän myöskin ollut Gussovin koulussa, tietääkseen kaikki niin tarkkaan?"

"Sitä minä en kysynyt, mutta hän sanoi maalien myömistä paljon tuotteliaammaksi kuin itse taidetta."

"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei, eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän ajatuksensa."

Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"

Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä, pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa porstua!"

"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä, "eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte. Huomenna saat jo nähdä aivan toista." — Toista hän näkikin, mutta ihan päinvastaista, kuin olin odotellut.

Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."

Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.

Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla, maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui, lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!

"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."

"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua, ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin pappa, tulee."

Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.

Ei ole mitään inhottavampaa kuin öljyväripilkut. Me pyyhimme ja pesimme, mutta se tuli yhä näkyviin, eikä lähtenyt pois. — "Kohtahan tämä lattia olisi pitänytkin uudestaan maalata", lohdutin minä Bettiä, "pitäähän tytön kuitenkin mennä pian maalikauppaan, niin samalla voi hän tuoda tummanpunaista maalia lattialle."

"Ja oikein kaunista punaista reunuksiksi seiniin ylös ja alas", lisäsi Betti.

"Riittääkö ruukun täysi?" kysyin minä. "Ottakoon vain teevadin", neuvoi Betti. — Tyttö läksi juoksemaan.

Betti oli oikeassa, reunukset puuttuivat vielä, sitte oli taidetekomme täydellinen; hän toivoi niinkuin minäkin, että kun punaiset viivat saatiin vedetyksi, niin oli tuskin näkyvä, että maalaus oli tullut hiukan epätasaista.

Kun maali saatiin, sanoin minä: "Betti, ryhdy vain heti reunuksiin, minä kyllä pidän huolen seinistä; papan tuloon asti pitää työmme oleman valmiina."

Betti uudestaan ylös portaille, vaan kun hänellä oli toisessa kädessä linjaali, toisessa pensseli, täytyi tytön seisoa alhaalla pitämässä punamaalia.

Vähän ajan perästä valitti tyttö: "Neiti, ei teidän pidä niin roiskuttaa, minulla on jo koko edusta ja kasvot täynnä maalia." — Niin olikin. — "Leninki on vasta toista kertaa ylläni", vaikeroi tyttö.

"No, jos maali ei lähde pesussa", rauhoitin minä, "niin teetetään uusi." — Minä käännyin jälleen työhöni. Vielä muutamia sivalluksia, niin minä voin riemuita: "Valmis!"

Vaan ennenkuin niin pitkälle ehdin, sanoi Betti valittavasti: "Mamma, ei tästä reunuksesta rupea tulemaan mitään, se juoksee yhä alas toisen päälle; aivan tämä alkaa suututtaa."

Minun täytyy sanoa, ett'en kovin paljoa toivonutkaan noista reunuksista; vaan enpä kuitenkaan ole vielä niin perin koskaan pettynyt. Punamaali oli valunut pitkiksi rimpsuiksi sinisen päälle! Me koetimme niitä sinipensselillä lykätä ylöspäin, vaan siitä turmeltui kaikki tyyni. "Meidän täytyy huomenna alkaa ihan alusta", sanoi Betti.

"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan, millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö myöskin."

"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.

Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan, kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan! Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.

Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme ihmettelivät.

"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."

He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.

"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut…" yritti Kaarle alottamaan moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:

"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn, saat varmaan suuren kultametaljin."

"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen, "kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."

"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin, niin on se ihan täydellinen."

"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta sinä, poikamies, et käsitä mitään."

"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo… tuo… (hän etsi lievää sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"

"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään; muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."

Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi. Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun, sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."

Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään, niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan, olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä. Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.

Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen… sen hän oli selvään nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle, ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa ollenkaan käsittää.

Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä, sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden opettajaksi.

Muotokuva.

Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.

Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia, että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen verhon edessä. — "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta sovittua suostumustamme. — Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen, Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. — "Senhän heti huomaa, että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?" — "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. — "Nyt johtuvat kaikki synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" — "Kuinka niin, mamma?" — "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa, suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian." — "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi… Papan syntymäpäiväksi… sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" — "Mitä nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia, joihin te kaikki niin ihastuitte?" — "Hyvät ne meistä vieläkin ovat, mutta kun noin katselen, mamma… niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun…" — "Kunko minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. — "En minä sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä ja rakkaana silmäin edessä. Sinun pitää maaluuttaa itsesi." — "Jos minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." — "Eihän tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" — "Elikkä kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. — "Kaikki, mitä olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah, miten minä siitä jo iloitsen!"

"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita", lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin sovimme."

Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa taipumaan pyyntöönne…" — "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. — "Vaan minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa viimeiset epäilykset." — "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan sinua."

Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua hyvin vähän ihastutti. — "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista, kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. — "Tämä olisi aivan minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat arvattavasti melkoista huokeammat." — "Joko siis päätetty?" kysyi Betti. — "Jos luulet papan…" — "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." — "No, lapsi, ihanhan sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut." — "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. — "Fritz Paulsen", luin minä. — Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.

Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta kasvavan. — "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse. Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin koko maaluutushalu." — "Mutta jos hän puhuu hyvää?" — "Sen me itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat ihmisjoukko!"

Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? — Minä päätin professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." — Vaimo katsoi minuun epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa. — "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.

Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa kymmenisen minuuttia. — Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.

Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja, ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja ihmeteltävän sopusointuiset!

"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla on se aikomus."

Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini, se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa hänellä kuului olevan hyvä taito. — Minä vielä kysyin, sainko tuoda mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen, jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori tytärtäni sangen tervetulleeksi.

Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.

Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha", kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti. Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." — "Meillä ei oikein menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä." — "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa hiipien ja sieppasi sen." — "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?" — "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." — "Sen minä kyllä suon kissalle", riemuitsin minä. — "Kohta revittiin kaikki asunnotkin, atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin rakennustaiteellisesti."

"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin, joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan! Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! — Semmoista toki ei voi tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"

Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä. Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan: kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan ihonkarvaisella maalilla. — "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi", sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. — "Mahdollista kyllä, että jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää taiteelliselta ja vaikuttavalta." — "Minä olen hyvin utelias näkemään, millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"

Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. — "Saanko tarjota teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa, ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." — "Olenko minä sitte jo tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat tunnit lentämällä. — "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann — "Kun teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta sellaista." — Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.

Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen. — "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. — "Myökö se herra muillekin?" — "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa maksaa." — "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.

Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi, oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun sanoi: Tulee siitä!

Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin monta istumista.

Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä, joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni työskennellä.

Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen: "Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" — "En", vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi; päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä…" — Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat nauramaan kohti kurkkuansa. — "Mitä teillä on irvistelemistä?" tiuskasin minä. — "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä nauraen. — "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna, jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi; teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." — "Vilhelmiina, jospa minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. — "Jätä jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."

Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?

Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan, ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi olit niin äreä, mamma?" — "Minäkö äreä?" — "Siltä se ainakin näytti." — "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." — "Ei, mamma." — "Vai ei?" — "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän, kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa totuus." — "No, ja sitte?" — "Minä vastasin; olehan huoletta, pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." — "Betti, mitenkä sinä saatoit ilmaista…" — "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti, olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä on lorunnut." — "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan moitteita." — "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin selvinnyt." — "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen huomannut." — Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet, mamma; mennyt on minun onneni… emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."

Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon itseänsä!

Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." — "Miten tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. — "Eikö sinulle maistunut ruoka tänään, Kaarle?" — "Ei." — "Oliko se minun syyni?" — "En minä sitä ole sanonut?" — "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." — "Siltä minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein kestä." — "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko minuun, Kaarle?" — "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" — "Kaarle", sanoin minä, "sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki, joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi. Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" — "Molempien." — "Ja Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." — Lähtiessäni suutelin häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.

Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi, vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. — "Värien seoittaminen on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa ja luonnollisuutta." — "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"

Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo; päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta, vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä, sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään semmoisen lorun alle.

Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen. Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet, joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni. Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään! "Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa näytän liian kauniilta, herra professori." — "Te erehdytte", vastasi hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." — "Vaan enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" — "Mamma, mitä nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." — "Jos sinä vain olet tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." — "Sitte on teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.

Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä syntymäpäivään asti professorin atelieriin.

Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle, että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni. Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota ei ollut pitkälleen tehnyt.

Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi puhutella sinua." — Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat, kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä, kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." — Kaarle hymyili hänelle ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä, jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja liikuttava.

"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" — "Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" — "Siis liian nuoren näköinen?" — "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson, huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." — "Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin silloin ensimmäisen kerran istumassa…" — Hän pani hellästi kätensä suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut ukkostuulella." — "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa, niin kuka takaa…" — "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua? Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva Buchholz minulle hymyilee", — Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." — Ovikello soi. — "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen arvattavasti."

Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. — Iltasilla oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.

Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin: "Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." — Kaarle oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.

Uusi sukulaisuus.

Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto, ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan, koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella. Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi olla komeampaa.

Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta; se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.

"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä leikillisesti. — "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus. Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva. Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."

"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa. Veljesi Emil on todellakin onnellinen." — "On tietysti", sanoi Augusta hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta taipumuksesta…" — "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan Emilin?" keskeytin minä. — "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin, hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian lujasti luottaa, sanoo Emil." — "Mutta eihän Emil ole mikään niin suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." — "Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen." — "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä, kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi, ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein tyytyväinen?"

"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on selvitä." — "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän omaisiansa muistaakin." — "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" — "Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä, "jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"

"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin, että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt… ne ovat meille kovin tukalat." — "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" — "Se loisto se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme, pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita, joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian kalliit." — "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"

Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." — "Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan tulevaisuutta, Augusta!" — "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita kuuluisia ihmisiä?"

"Augusta", kysyin minä vakavasti, "luuletko sitte, että te olette oikein sopivat semmoiseen ylhäiseen seuraan? Tehän olette vain Landsberginkadulta. Mutta sen verran minä nyt näen, että mikä kerran on Bergfeldtin sukua, se Bergfeldtinä pysyy koko ikänsä!"

"Minä tiedän, että te olitte riidassa äitin kanssa, vaan minua te ette koskaan ennen kohdelleet samalla mitalla…" — "Riita on ollut kokonaan hänen puolellansa", sanoin minä keskeyttäen, "sillä hän se aina alotti. Mutta olkoot ne asiat, mitäpä vaivaisimme itseämme sillä, mikä kerran on mennyttä; pysykäämme levollisina ja miettikäämme. Luuletko todellakin, ett'ette voi jäädä pois häistä?"

"Kyllä meidän täytyy mennä. Mitä me osaisimme vastata tutuille, kun he kysyisivät, miksi emme siellä olleet? Hyvä, rakas rouva Buchholz, ei se muuten käy. Ja nyt minä pyydän teiltä… mutta älkää väärin käsittäkö… eikö totta, ettehän pahastu… lainatkaa meille ne sata taaleria."

Jos joku minulle olisi sanonut, että minun pitäisi temmata raastuvan kello tornista, en minä olisi enemmän hämmästynyt kuin tuosta rynnäköstä. "Augusta", vastasin minä, "tosinhan hukkuva tarttuu heikkoonkin oljenkorteen kiinni, vaan miksi minä juuri olisin se korsi? Jos todellakin olisi hätä miehestä, silloin voisit varmasti luottaa minuun, mutta teidän ylhäisyyspyrintönne eivät minua ollenkaan miellytä. Ainakin pitää minun ensin puhua asiasta mieheni kanssa. Ajattelehan toki, sata taaleria on koko kolme sataa markkaa, eikä se ole mikään pikku summa näin ahtaina aikoina. Kaikkialla valitetaan kaupan rappeutumista ja peljätään taloudellista häviötä, joka on jo vuosikausia ollut tulossa." — "Eihän se ollutkaan muuta kuin paljas kysymys", sanoi Augusta hiljaa, "kyllähän me sen rahan muualtakin saamme ja Emil maksaa sen sitte meidän puolestamme, siihen luotamme ja uskomme lujasti." — "Augusta", varoitin minä, "ei toivo kelpaa takaukseksi valtionpankkiin. Jos sinä hankit mustaan silkkileninkiisi uutta taakse, niin siihen tarvitset enintään kaksi kyynärää, ja siitäkin vielä jää hihoihin. Miehesi saa parilla markalla vaatepuodista lainaksi oikein kunnon frakin ja hopealahjan sijasta ostatte kauniin kukkaruukun, joka juhlallisesti annettuna vaikuttaa aivan saman verran."

Augusta pudisti miettiväisesti päätänsä. "Hänen morsiamensa ei rakasta kukkia, vaan kallista ja arvokasta tavaraa; ettekähän te voi vaatia, että minun leninkini pitäisi olla kuin isoäitini rippileninki; semmoiseksi juuri pukuni tulisi korjailemalla; ja isoäitistä on toki jo palanen aikaa." — "Älähän hätäile, Augusta. Kyllä minä hänet hyvin tunsin, hän oli omaa sukuaan Neumann Linjakadulta, eikä minusta ole lainkaan sopivaa teidän vedota siihen kunnon rouvaan, saadaksenne omaa tahtoanne toteutumaan. Minä sanon sinulle: helposti saa omaisuuden tuhlatuksi, vaan ei hankituksi; siihen menee paljo päiviä ja huolia."

"Antakaa anteeksi, jos tulin lausuneeksi vastenmielisen pyynnön", sanoi Augusta tyytymättömästi ja nousi, "jopa onkin kiire lasteni luo." — "Nuku vielä kerran ja punnitse perinpohjin, niin ehkä voit saada kaikki hankituksi vähemmälläkin summalla." — "Ei, sillä siihen en vielä lukenutkaan esimerkiksi kakstoista-nappisia hansikkaita; jos kävisi teidän mielenne mukaan, niin minä kaiketi voisin siellä tanssia pummulipuvussakin. Vaan se jätetään niin ylhäisissä taloissa palvelijain asiaksi." — Minä en huolinut ruveta saarnaamaan hänelle sopivasta käytöksestä, vaikka mieleni kyllä kiehui, vaan sanoin: "Minä tarkoitan sinun ja omiesi etua paremmin, kuin luuletkaan; minusta nähden saat kyllä ommella vaikka vielä kolme nappia joka sormeen lisäksi, niin sittehän ne hansikkaat paremmin vaikuttavat."

Hän sanoi, että jos minä joudun pulaan, niin saatan muka huoletta kääntyä "ylhäisyyttä tavoittelevain" puoleen, heistä ei silloin ole minulle vastusta. — "Guste", huusin minä jäljestä, "suututko suotta noin vähästä? Älähän toki rupea naurettavaksi." — Vaan hän oli jo mennyt.

Miten oikeassa onkaan Kaarle, kun aina sanoo: "Raha-asioissa loppuu ystävyys." — Muulloin kun Augusta tuli, olimme me aina hyvät ystävät. Vaan nyt kun Emilin kautta naidaan sukuun ylhäisyyttä ja rikkautta, alkaa se hurmata häntäkin ja äitinsä luonto puhkeaa hänestä ilmi niinkuin viisaushampaat vasta ikä-ihmisille.

Minä kerroin asian Kaarlelle hyvin tarkkaan, että hänkin yhtyisi minun päätökseeni olla auttamatta. Sillä onko meillä niin paljoa, että kannattaisi rahaa kaivoon upottaa? Kukapa tietää, eivätkö kahvi ja petroleum kallistu uuden viljatullin tähden niin äärettömästi, että jokaisen täytyy pitää tarkasti kiinni rovoistansa, ett'ei joutuisi saman köyhtymisen uhriksi kuin koko valtio?

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle miettiväisesti, kun minä sain puhutuksi koko asian, vieläpä pari sanaa päällekin, "oletko sinä sitte jo niin kovin kokenut pahoja aikoja, että niillä voit puolustella itseäsi?" — "Mitä itseni puolustusta? Ole hyvä, puhu vähän selvemmin, muuten minä en ymmärrä sanaakaan." — Hän otti minua kädestä kiinni ikäänkuin sattumalta ja sanoi sitä hellästi silitellen: "Eiköhän olisi ollut parempi antaa rahat Augustalle?" — "Kaarle, pitääkö meidän kouraista kukkaroamme, että Bergfeldtit voisivat koreilla? Kakstoista-nappiset hänellä pitää olla, muuten ei käy päinsä; ihan kuin se Bergfeldtin rouva puhuisi, hänen suunsa kautta. Ja minä sanon, jos ken pitää kakstoista-nappisia, niin totta niitä minä ja Betti voisimme pitää. Vaan semmoinen ylellisyys ei meille johdu mieleen."

"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat? Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on vaarassa." — "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. — "Kyllä se on totta", vastasi hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." — "Kaarle, ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. — "Puhummehan nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. — "Hyvä, muuten en olisikaan juuri ollut hyvilläni." — "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." — "Sittehän hän pääsee pulastaan." — "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään minä." — "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan, mitä pelkäät." — "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" — "Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt luultavasti kerrassaan lopussa." — "Weigeltit ovat liian horjuvaiset, ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." — "Jos tahdot auttaa, niin älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä, kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta, kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa, rouva Buchholz." — "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään astuessani. — "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme; eihän koko maailma ole ahdasmielinen." — Minä kävin istumaan. "Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa soittolaatikkoa. — Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. — "Kuinka samalla? Mistä?" — "Tietysti rahamieheltä." — "Sehän oli kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän pojallenne." — "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." — "Kolmekymmentä markkaa tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin kauppoihin ryhtyä?" — "Ei se muuten käynyt." — "Guste, istupas tähän minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin. — "Onko se koronkiskuri?" — "Ei, koron kiskominen on ankarasti kielletty." — "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. — "Mutta, tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän, varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa, että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." — "Positiiveja ja muuta semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. — "On siinä joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." — "Saisiko sitä pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. — Augusta toi käärön ja avasi. Minä tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin: "Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu, häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein, "nämäkö kalliit liinat!" — "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin minä. — "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." — "Ja kaikkiko velaksi?" — "Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava." — "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" — "Nekin vähitellen maksettava, kun mieheni saa palkkansa." — "Augusta, ettekö olisi voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta velasta?" — "Me luotamme Emiliin." — "Entä jos hän ei saa auttaa. Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." — "Oh, kyllähän miehenikin palkka kasvaa." — "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." — "Kylläpähän kohta asiat muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle." — "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja ota meiltä." — "Se on mahdotonta." — "Kun minä sinulle tarjoan, niin eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." — "Minä en tohdi." — "Mitä? Kukapa kieltää?" — "Mieheni." — "Mitä hänelle sitte on pistänyt päähän?" — "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia. Ensin ette te tahtoneet… nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain jo olisi vallassa!" — "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla, jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään kirjoittanut; jospa olisin… niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin", sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä markasta.

Hieno seura.

Me olimme vävyni talossa sen verran tutustuneet Lehmannien kanssa, kun minusta on mieleen, ilman imarteluja, aivan porvarillisesti ja ilman noita siistejä kutsuntalippuja, joiden nurkkaan on painettu: Ei pyydellä, jotka kortit nyt näkyvät olevan muodissa; sillä juuri itse kutsuminen on hauska, kun se suullisesti tapahtuu. Lehmannit kuitenkin aina välistä hairahtuvat takaisin ylhäisyyden tavoittelemiseen, kuten harmiksemme saimme kokea, jotka turhuudet heidän pitäisi kerrassaan sitäkin mieluummin unhottaa, kuin rouva on liian kaino suuriin seuroihin ja herra niissä käyttäytyy kuin olisi kutsuttu vieras omassa talossaan.

Jo kaksi viikkoa ennen tuli seinäkalenterin kokoinen kortti, josta voi lukea:

"Asessori Lehmannilla ja rouvalla on kunnia ystävällisimmästi kutsua herra Buchholz ja rouva ynnä neiti tytär lauvantaina 17 päivänä tammikuuta kello 8 1/2 teelle. Muitakin on kutsuttu."

"Kaarle", sanoin minä, "tämä on sinulle frakin ja valkoisen huivin asia, vaan minulle ja Bettille hyvinkin tärkeä pukuasia. Minä siitä helposti selviän, kun muutatan vain punaisen hääpukuni. Bettille löysimme 'Muotimaailman' viime numerosta aika muhkean puvun."

Tohtori Wrenzchen rouvineen oli tietysti myöskin kutsuttu. Emmi kun ei tiennyt, olimmeko me kaikki Landsberginkadulta kutsutut, tuli hän sitä kysymään, koska hän muuten olisi tuonut pikku koiransa meille siksi ajaksi, sillä hän ei olisi tahtonut jättää sitä yksin piian varaan. "Emmi", sanoin minä, "siitä viattomasta elukasta näet kuin korkeamman maailman ilmoituksesta, että teidän piikanne on huono ihminen, joka sinun olisi parasta ajaa matkoihinsa. Koirilla on hyvin tarkka ihmisvainu; piika on sille varmaankin tehnyt tai aikonut jotakin ilkeyttä, jota se ei enää voi unhottaa."

"Mamma", vastasi Emmi, "Maffi ei kärsi, paitsi Fransia ja minua, juuri ketään, vaan haukkuu jokaista, varsinkin jos miestäni myöhään iltasilla noudetaan sairaan luo. Herra Greve, joka asuu meidän yläpuolellamme, on jo kirjeessä kerran pyytänyt päästä rauhaan siitä melusta. Muuten ei ole siistimpää elukkaa kuin minun Maffini. Mutta sinua hän kärsii sentähden, että sinä aina tuot sille sokurileipää; täällä se kyllä viihtyisi." — "Ei se nyt käy päinsä, kun mekin olemme kutsutut. Syötä se vain hyvin kylläiseksi ennen lähtöänne."

Kaikki nuo vastukset koirasta kärsii tohtori torstaiskaattinsa tähden, sillä yksinäisyyden ja ikävän haihduttamiseksihan Emmi sen Maffinsa hankki. Olipa tohtori itse Emmin kanssa ostamassa vaatettakin sille puvuksi eikä ollut vähääkään kitsas. Kun minä häntä siitä leikillisesti kättelin: "No, herra vävy, tuommoinen tuhlaushan on aivan vastoin talon järjestystä", vastasi hän: "Vähemmän tämä maksaa kuin suuremman asunnon pito!" — Minä tunsin varsin hyvin, että se oli aiottu pistoksi, vaan minä nauraen sanoin: "Kun asunto on liian pieni, niin onhan lisäksi kyllä oluveloita!" — Siitä sai hän osansa, mutta vaikkapa olinkin voitolla, tunsin kuitenkin varmemmin kuin ennen, että hänessä on kohta tapahtuva muutos, sitä ei voi Maffi eikä Maffin pukukaan estää; Emmi kyllä tietää ottaa vaarin velvollisuuksistaan perhettänsä kohtaan.

Vähitellen saapui Lehmannin tee-ilta.

Kun oli kutsuttu puoli yhdeksän aikaan, saavuimme me kellon lähestyessä kymmentä, ja sekin oli vielä kyllin aikaisin, sillä mitä hienompia tahdotaan olla, sitä myöhemmin tullaan vieraiksi. Me emme suinkaan vielä olleet viimeiset, vaikka se Lehmannien sukulainen, vanha parooni, jo oli siellä, paljaalla päälaellaan ja monilla tähdillään loistamassa. Meidät esitettiin hänelle heti ja parooni sanoi hyvin iloitsevansa, että sai kunnian tutustua meihin, johon minä säännöllisesti niiaten ja vakavasti vastasin, että se kunnia oli kokonaan meidän puolellamme. Sillä minä tahdoin lausua, että me, vaikka vain olemmekin keskisäätyläisiä, emme lainkaan hämmästy parooneja. Hän ryhtyi pitkään keskusteluun minun Kaarleni kanssa kaupan yleisestä tilasta, jossa hän minun mielestäni ei kovinkaan sivistyneesti tehnyt, koskapahan hänen olisi pitänyt tietämän, ett'eivät semmoiset asiat naisia huvita. Minä sentähden hiukan kumartaen erosin katsomaan muita vieraita. Ketä kaikkia Lehmannit olivatkaan kutsuneet! Kaikkia niitä muistaakseen pitäisi olla "omnibus"-vaunujen kokoinen muisti.

Tuttu oli minulle ainoastaan hampurilainen tohtori ja hänen nuori, suloinen rouvansa. Bettin kohta pari luutnanttia anastivat vilkkaasen puheluun; sitä vastoin Emmi mieltyi hampurilaisen tohtorin rouvan seuraan, ja saatanpa sanoa, että vaikka nuoret tytöt ovat miellyttävät, niin ovat nuoret rouvat vielä paljoa miellyttävämmät. Heissä on jotakin niin syvän sydämmellistä.

Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille, jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella veitsellä leikeltyä sokurikakkua.

Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" — "Mitähän tästä tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme, mitä varten olemme koossa."

Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin, alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin, voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen, niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.

"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi hengettä!" — "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. — "Oh, niin me aina sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." — "Minun tyttäreni se juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että tuli katselemaan minua seljällänsä.

Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. — "Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan onnettomuutta." — "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. — "Antakaa anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään huutaa, siten metsä vastaa.

Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset, joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta minut onneksi herätti illallinen.

Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla, piti jonkinlaista vastaanottoa.

Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja, niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä ihan täsmälleen.

Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin, oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin ett'ei se enää mennyt kiinni.

Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle. Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.

Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia, sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta kotimatkalle.

Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle: "Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita, leipää ja olutta, minulla on nälkä." — "Aivan samaa oli minulla mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen vastuksien jälkeen.

Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu. — "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."

"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko elämässäni."

Betti.

Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa, pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen. Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta, lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei teidän tarvitse puutetta kärsiä." — "Kaarle, älä puhu niin, saatat minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." — "Olkoon niin, Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole nuoruuden ijässä."

Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä, koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua käytetään.

Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi. Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua, tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut, monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi. Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain teoksista.

"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista", vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen elämänsä liian viaton ja suoravainen."

"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita viinejä kellarissaan." — "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." — "Noillako hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" — "Eipä jokainen osaa niinkään hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko tuota kopioimista." — Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin" ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli "Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat. Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko muita sanallisia yhtäläisyyksiä.

"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän niistä olisi selvinnytkään."

"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."

"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän perinpohjaiset."

Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. — "Siitä meillä ei ole vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. — "Onhan se edes vähäinen lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella muistissaan varastettua tavaraa."

"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." — "Älkäähän nyt noin huoliko kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva teitä kuolemanne jälkeen." — Hän istuutui nojatuoliin, kampasi kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin oluvelan isäntä?" — "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." — "Kansa ei ole sen arvoinen, että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan omaan tyhmyyteensä!" — "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä. "Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."

"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa… voi häpeää!" — Tämä lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin se kyllä kelpaa ihmisille." — "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi, "kurjaa proosaako?" — "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" — "Ei runoilu ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. — "Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka äskettäin kirjoitit." — "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi." — "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta proosa suinkaan ole." — "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.

Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan. "Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on pahinta… siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."

Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta, koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.

Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus, että muutkin tuon erotuksen oppisivat." — "Sehän on helppo. Kaksi minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi todistuksia?" — "Oh, ei suinkaan." — "Minä runoilin sen Talvipuistossa sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan eikä paikkaan. Minä sanelen sen."

Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi:

Toisiaan ikävöivät:

Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.

On palmu Pohjolassa Kauniissa tarhassa. Vaan mikä sillä vaiva? Sen lehdet kalpeina.

Se kaipaa kuusta, jonka Tuoll' Kongon rannalla Jo ammoin hävittänyt On hiekka polttava.

"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä se enää ole uusikaan." — "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka sen sinä iltana sepitsin?" — "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin, Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin mitä herra Leuenfels nyt saneli?" — "Ei rahtuakaan samanlaisuutta", sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki pitää suunsa kiinni."

Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen, vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta. Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan, ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun ainiaaksi?" — Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän teitä." — Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.

Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!

Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi; minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne oikeita juhlapäiviä.

Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme; kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.

Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä. Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä, saakoon asian selville. — Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.

Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan salissa. — "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen minä valmis kuulemaan pahintakin." — "Hyviä ilmoituksia minä tuon", vastasi hän. — "No, sanokaa ne sitte heti." — "Ystäväni asiamiehenä täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." — "Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." — Hän tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet, ystäväni, tuntemaan." — "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota, mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme, minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" — "Kukapa sitä uskoo!" — "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." — "Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja katsoi minua tyytymättömästi. — "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" — "Miksikä he eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä kuin herra Kleines." — "Sitä minä en käsitä." — "Joka pyytelee kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois koko Berliinistä. — Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. — "No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. — "Ystäväni oli nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa…" — "Kenetkä hänet?" — "Turmionsa." — "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." — "Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen elämäni lopussa…" — "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä kuitenkaan tehnyt." — "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut. Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." — "Oliko hänellä siihen oikeutta?" — "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta; sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä. Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin poistua Berliinistä." — "Ja sitä ennen vielä kylliksensä huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat paras paikka murheellisille sydämmille?" — Hän katsahti minuun kummastuen. — "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa, että sen ehdin huomata." — "Senkin asian minä voin teille selittää. Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." — "Berliini, Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti, on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki, ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan. Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon sanaa?" kysyi herra Maks. — "Mitä hänelle on apua minun anteeksi antamisestani?" vastasin minä. — "Paljokin, sillä hän voisi taas toivoa voivansa lähestyä teitä." — "Liian myöhään, Betti on lakannut toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun pitää saada." — Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. — "En minä tässä saa yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." — Minä soitin ja lähetin piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä, mitenkä se asia nyt on?" — "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus. — "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" — "Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti hyväksyin hänen päätöksensä." — "Ja minulle… minulle et sano mitään! Kaarle, se on…" — "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi. Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." — "Ei hän näytä häntä enää muistavan." — "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra Maks. — "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla tavallaan ylpeä." — "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt, kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." — "Kaarle, luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." — Hän naurahti. "Vaimoni on jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa vastaus." — "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä toiveita." — "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. — Minun täytyi ajatella: "Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies. Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva. Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta. "Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta. Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin liikekumppaniksi." — "Mistä sinä sen tiedät?" — "He kyselivät häntä minulta, kun hän vetosi minuun." — "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" — "Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään, sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut: "Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." — "Etköhän kerran koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. — "Onnellistako rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa kyynelsilmin?" — Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa, sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."

"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei ole rakastanutkaan nuorukaista."

"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän; vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:

"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."

Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin. "Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."

Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä ei olisikaan puhuttava.

"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.

"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin suinkin saatoin.

Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan oikeassa ikkunassa.

Onnettomuuden torstai.

Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.

Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään, ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin. Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos, sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani, kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." — Mitään vastaamatta pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä huvittaa ravintolassa syönti?" — "Ei se minua ole koskaan huvittanut", vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." — "No niin! Sinä voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" — Hän oli vaiti ja leikitteli lankarullalla. — "Miten pitkälle olet päässyt sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä. — "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon… minähän tahdon." — "Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan, niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." — "En unissanikaan!" — "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?" — "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!" — "Mitä sanoo Eriikan isä?" — "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." — "No, sittepä se Eriikan isä on oikea yömyssy!" — "On vastahakoisesti." — "Ja mummo minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa vapautta." — "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori Wrenzchen sanoo aivan samaa." — "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin. Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja ansaita mummon kunnioitus." — "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä mielittelemään." — "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle aivan uskollinen?" — "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi. Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." — "Sittehän voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." — "Jospa vain Eriikka ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?" — "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä suinkin saatoin." — "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä Krausessa." — "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen. Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." — "Entä kaupunki?" — "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini." — "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin mukavasti." — "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta, sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki, mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." — "Eriikalla siis ei hyvät päivät." — "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan. Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman, sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon… vaan se mummo ei tahdo." — "Fritz, osaako Eriikka keittää?" — "En minä sitä vielä ole kysynyt." — "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä sinun mieliruokasi." — "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." — "Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko te riitaannuitte?" — "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni tekee." — "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" — Emmi pudisti päätään eittävästi. — "Oletteko riidelleet?" — "Emmepä juuri, mutta pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" — "Tietysti ei." — "Tiedäthän, mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin maidonkin." — "Etkö sitä tuonut kanssasi?" — "En, se makasi, kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen vähentäminen." — "Ja siitäkö te suutuitte?" — "Minä käskin häntä menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." — "Mitenkä se sinulle mieleen johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat." — "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei taas olisi riitaa." — "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita, "mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me kaikki muistamme." — Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun, että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä: "Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!" vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan, ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena, vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti, että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.