Front matter

AVIOLIITTO

Tarina tuhansien joukosta

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.

1.

Tyttö oli 20-vuotias, mutta ei toistaiseksi mitään miehestä tietänyt. Vietti ei hänessä vielä ollut herännyt eikä hän kertaakaan ollut antanut itseään poskelle suudella. Viisitoistavuotiaaseen saakka lepateltuaan siinä hartaassa uskossa että kapalolapset löydettiin saunan lattian alta, hän sentään jo viisi vuotta oli älynnyt että äidit niitä yksikseen synnyttävät, mutta millä tavalla mies oli osallinen salaisuuteen, sitä hän ei ymmärtänyt. Epämääräisesti hän tosin käsitti, että hyväilyillä tai suuteluilla saattoi olla runollinen merkityksensä, mutta ihmeitätekevän Herran Jumalan hän arveli suurimmaksi tekijäksi tässä asiassa. Joka oikein perinpohjin olisi nämä nuoren tytön päätelmät penkonut, olisi hämmästyen naurahtanut pohjoismaiselle naiskasvatuksellemme.

Että todella niin hullunkurisen vähän saattoi tietää elämän tärkeimmistä asioista!?

Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman kylmiin jalkoihin, ja silloin — yksin ja orpona — hänessä virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus — kun aika tulee — hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.

Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti, ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.

Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore, terve ja kaunis — hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti elämänhaluinen ja — kokonaan kokematon.

* * * * *

Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti — emme nyt kerro romaania, vaan elämää — oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli kuvitellut ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana hänessä oli herännyt sukuvietti sellaisella voimalla että hän oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä, koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden uskominen naissukupuolelle oli hänen mielestään suurinta syntiä, ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien ohi — tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä nuori mies oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa, jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.

Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta kun he sitten — sielujensa orpoudessa — olivat toistensa huulia koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.

Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos heidän avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja, jumalaties mistä opittuja.

Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin tahansa oli suostuvainen antautumaan kokonaan hänen omakseen.

Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa naimisiin mennään… ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät hänet rouvana — rouvana! hänet! — kuinka hassua, kuinka hirveän juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja kuitenkin totta — kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin… ja tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?

Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen ikävyyksille: vaimo merkitsi hänelle ikuista lievittäjää, lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan maistanut.

Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen. Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.

Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta — sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran sen saavutettuaan!

Oi tyttö, tyttö — omani! Mun ruusuni, mun kaikkeni! Sinuhun luotan, sinuun vain…

Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän oli valmis lyömään koko mailman rikki.

2.

— Mirjam!

— Orjo!

— Nyt sinä olet omani!

— Ja sinä minun.

— Tämä on kuin satua!

— Niin, kultaseni…

— Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala tällaista onnea sallii — minulle.

— En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.

Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko. Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi näköpiirin taa. — Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta, vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida. Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut…

Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja lapsimainen tuli.

— Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken ihanteen esimaku… Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin onnesta juopunut jumala… se on minulle — minä tunnen sen koko sielussani — riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan. Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja — sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta? Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme sitä enin.

Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka — pieniin valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.

— Neitsyeeni!

— Sulhoni! Mieheni.

He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.

— Minä tahtoisin sinut lävistää katseellani, nähdäkseni tulevaisuuteni!

Se oli mies, joka näin sanoi. Mutta morsian ei vastannut, vaan virkkoi ainoastaan:

— Nukutaan nyt yhdessä. On niin suloista kuunnella laineen loiskintaa.

Ja hän kietoi kauniit käsivartensa lujasti miehen kaulaan.

He nukahtivat tunniksi, pariksi, ehkä kolmeksikin — eikä mikään heidän rauhaansa häirinnyt. Aurinko paistoi kuumasti. Pienet linnut vain kävivät piiskuttaen heitä katsomassa lentää pyristäen taas pakoon läpi lehvikon ja ikäänkuin kuiskutellen toisilleen että: katsokaa miten ihmislapsetkin lempivät, kuka olisi mokomaa uskonut!

* * * * *

Mies heräsi ensimäisenä ja säpsähtäen todellisuuteen, hypähti istualleen ja katsoi aristuneena ympärilleen. Oliko kukaan heitä nähnyt? Oliko ketään soutanut sivu tai joku hiipinyt pensasten takana? Mutta jos oli, niin olkoon — heidän salaisuutensahan oli julkinen.

Hän loi lämpimän silmäyksen morsiameensa, joka oli unissaan irroittanut käsivartensa ystävänsä kaulasta. Miehen sydän sykähti tuoreitten kohtausten riemumuistoista, hän tunsi hermostonsa niin kylläiseksi, hän melkein tahtoi kiljahtaa siitä tietämyksen hekumasta, että hänellä todella vihdoinkin oli oma naisensa, ja muistaen kuinka monta vuotta hän turhaan oli janonnut puhdasta rakkautta, hänet uudelleen valtasi lemmensyleilyn hurmio.

3.

He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina todellisen avioelämän kynnyksellä.

Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.

Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.

Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.

Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.

— Mirjam rakas, minun käy sääli… sopersi mies.

— Sääli itseäsi — minä tahdon… vastasi nuorikko.

— Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea…

— Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.

— Kuinka luonnollinen sinä olet!

— Sitähän sinä juuri rakastat… Aviomies puolestaan oli lausunut jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus täytti hänen olemuksensa.

Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen olemassaolon kovaa taistelua "pahaa" maailmaa vastaan.

"Olen mies!" hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.

"Olen nainen!" ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka edusti häntä maailman edessä.

Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.

Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen — yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton tärkeimmät ehdot.

Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista keskitietä.

Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!

Heidän piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut eivät olleet osanneet välttää.

Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.

Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita, jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi. Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta — viime aikoina olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin vaillinaiselta, autiolta.

He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa, jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja saavuttaa harvinaista onnea.

Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa, koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin manattu!

Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta kevytmielisestä tulella leikkimisestä.

Lapsi! Heidän lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän…

Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.

* * * * *

Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi — sellaisia suloisia poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?

Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja — he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja, miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi, kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja järkeä ikäänkuin pimitti…? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja onnittelemana.

Jo kihloissa ollessa — ennenkuin he olivat mies ja vaimo — nämä kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot maantieviemäreissä.

Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen — he olivat häämatkallaan erämaan halki — ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään? Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä virma hänet silloin yllätti — aivankuin joku kaukainen aavistus tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?

Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana kultaruskojen valostamana kesäyönä — heidän ulkomaamatkallaan — kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla, yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin traagillinen paljastus? — ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.

Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?

Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia. Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä, mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.

— Mirjam, mitä sinä oikein teet?

— Minä tahdon näin!

— Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?

— Älä viitsi komentaa!

— Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi — ymmärräthän, mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää…

— Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!

— Mutta, kultaseni…

— Ei, minä en tahdo kuulla mitään!

Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.

— Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?

— Mutta vastahan sinä ostit uuden.

— Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.

— Minusta se on kauhean ruma.

— Sinä et ymmärrä.

— Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni, mitä et sinä hyväksy.

— Voi kuinka sinä olet lapsellinen!

Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän kiusaa kuin iloa.

Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:

— Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.

— Moukille!

— Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.

— Minä en ole tottunut heitä passaamaan!

— Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.

— En!

— Mirjam!

— En ikinä!

— Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.

Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:

— Orjo, anna anteeksi!

Silloin oli kaikki taas hyvin.

4.

Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa erilleen vastanaineet.

Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin lapsuuden koteihinsa.

He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa: "mieheni kirjoitti minulle että…" j.n.e.

Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä, jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!

Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"

Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.

Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei — ikäänkuin kiskomalla kiskoen — miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.

Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.

"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"

Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia, mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"

— No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.

— Mirjam? Se… mehän tuota… sopertaa iso poika säpsähtäen todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää reippaasti: — Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.

— Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"? kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.

— Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. — Kaikkea sitä kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.

Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi:

— Minulla on ikävä, jos pappa viipyy venerannassa yhden illankaan.

Orjo kuuntelee ja vastailee kysymyksiin — tämä on hänen lapsuutensa rakkain paikka, jossa häntä aina on hellästi kohdeltu — mutta hän tuntee sielussaan että hänen saapumisessaan tähän pyhäkköön on tällä kertaa jotakin vajanaista, epäluonnollista ja puolinaista.

Eikä hän tunne itseään omaksi itsekseen ennenkuin on kiivennyt ylihuoneeseen ja purkanut Mirjamille ensimäiset vanhankodin tulotunnelmat pitkässä kirjeessä, joka huolellisesti lakattuna lähetetään postissa seuraavana aamuna.

5.

Ja niin alkoi nuoren avioparin ensimäinen kirjevaihto, jossa tapahtui se sama ilmiö mikä on lintumaailmassa tavallista pesimisaikana, että nimittäin uros laulaa korkeimman kuusen latvasta, ruikuttaa rintansa täydeltä riemuiten, loppumatonta kaihoansa kertoen, väliin intohimoisen katkeraakin säveltä kaijuttaen, kun sitävastoin pesässään hautova naaras enimmäkseen vaikenee, sydän kylläisenä kuunnellen ja ainoastaan silloin tällöin vastaukseksi lemmentoverilleen piiskuttaen.

Herra Orjo oli jo ehtinyt viidesti visertää, laulaa kokonaisia koloratuuri-aarioita, ennenkuin sai ensimäisen vastaussirahduksen kauvas lentäneeltä armaaltaan. Näin vastasi Mirjam:

Rakas Poika kultani!

Kirjeesi olen saanut ja juuri toi postiljooni esperanto-korttisi, josta en ymmärrä muuta kuin Mia kara Infano. "Malvarmigis" sanaa, jonka olit alleviivannut, etsin sanakirjasta, mutta en löydä, tarkoittaako se ruskeanväristä? Kylläpähän selvän saan, kun huomisen päivää tavailen. Kortteja saat kirjoittaa esperantoksi, vaan et kirjeitä, muista se! Sinun valokuvasi olen asettanut kirjoituspöydällemme. — Voi Orjo kultani, kuinka se oli vaikea se eroamisen hetki. Panin koko tahdonvoimani liikkeelle hillitäkseni itseäni itkuun purskahtamasta, vaan kun juna läksi enkä enää sinua nähnyt, tulvahtivat kyyneleet silmiini ja ne tyhmät ryssät töllistelivät kuin ihmettä, niin että lensin suoraapäätä ensiluokan odotussaliin ja tappelin siellä turhaan itkua vastaan. On hauska minun ajatella että sinä nyt olet kotonasi ja saat levätä sielun ja ruumiin puolesta. Olen koettanut tiedustaa meille maalta asuntoa, vaan en ole vielä saanut. Kuule Orjo, en minäkään oikein pidä siitä herratar-tittelistä, se herättää niin huomiota.

Voi hyvin kultani, oma rakas Orjoni! Minulla jo alkaa tulla sinua ikävä. Ollappa telefooni sinne. Terveisiä kotiväelle.

Sinun suutelosi — ero-suutelosi — oli ihana! Lämmön väreet sydämessäni käyvät, kun sitä muistelen. Painan ajatuksissani poskeni sinun poskeasi vastaan.

Poika sinua? Miksi teet noin, vaikka tiedät että olen utelias. Parasta että sanot sen pahan asian, luulen jaksavani sen kantaa. Kyllä ne sinua kiusaavat.

Toivoisin joka ilta saavani sinulta kirjeen. Jumala Orjoani siunatkoon!

Mirjamisi.

P. S. "Malvarmigis" kai tarkoittaakin kylmettymistä. Ah armaani, ettet vilustuksestasi vain saisi seurauksia. Tämä punainen kuori ei ole sinun lähettämiäsi. Kello on 1/2 1 yöllä. Linnut jo visertelevät ja aurinko pian nousee. Kirjoita kultani sielusi tilasta.

Heidän kirjeensä sattuivat vastakkain.

Rakas Tyttö! alkoi aviomiehen pitkä kirje.

Nyt kerron Sinulle, Mirjam, kappaleen nykyistä elämääni.

Kirkkaan kesäyön jälkeen — akkunat auki läpi yön — herään kello 8 leveässä "aviovuoteessani" siihen että oma iso mammani kiipeää sisään ja sanoo "Go'mor'on, min gosse" sekä laskee tuolille lautasen, joka on kukkuroillaan mitä makeinta lakkahilloa. Syödä lipostelen herkkua, haukottelen ja tunnen tuota ihanaa janoa, joka nykyään kohdistuu omaan pikku vaimo-kultaani. Hyppään ylös, riistän yöpaidan yltäni ja alan voimistelun Müllerin mukaan. Sitten ohuet kesähousut sääriin ja mies avojaloin alas vinnin portaita. Siellä mitä herkullisin päiväpaiste pihanurmella vastaan hymyilemässä. Aamiaisen syötyä kysyn itseltäni: hyvä herra, mikä on tämän päivän työ? Sisätyöt pitäisi alottaa, mutta päivä on sellaisiin liian kaunis. Isäukko ja veliherra ehdottavat vanhan sluupin pohjan tervaamista. Orjo muka mainiosti joutaa! Suostun tarjoukseen — kaappaan raskaan tervasankon, kintaat ja nahturin ja nilkutan kohti venerantaa, jonne, kuten tiedät, karttuu parituhatta askelta. Noin kolmekymmentä askelta kerralla jaksan kantaa tervakiulua, joka pyrkii sotkemaan sirot housuni. Koetan juosta hölkyttää taakkoineni, mutta joka kolmenkymmenen askeleen päässä täytyy pysähtyäni huohottamaan. On varmaankin 25 astetta lämpöä. Vihdoin pääsen rantaan märkänä kuin kuninkaaksi voideltu. Ensi työkseni riisun vaatteet yltäni, peseydyn pehmoisessa järvivedessä — mikä ihana asia — järvi uinailee siinä kirkkaana peilinä — ei ristinsielua risahda rannassa; saan olla rauhassa. Teen kuperkeikan pehmeässä hiekassa kuin jänis enkä raatsi vetää paitaa ylleni. Totisesti nämä ovat niitä hetkiä luonnossa, jolloin Jumala tahtoisi että ihmiset olisivat alasti eivätkä häpeisi! Otan nahturin ja tervakiulun (proosallinen kuva, mutta sluuppi on tervattava!) ja alan toimeni. Aurinko iskee ihooni, mutta vaikka kallo halkeaisi, en suostu itseäni peittämään. Ja minä tervaan, tervaan kuin taivaan enkeli Noakin arkkia ja väkevä tervantuoksu lemuaa sieraimissani. Sääsket juupelit karkaavat intohimoisesti niskaani, sääriini (sinä muistat että miehelläsi on sääret!), käsivarsiini… Minä tuuppailen niitä nahturini varrella ja joka kerta kun itikan litistän, ilmestyy ruusu ruumiiseeni. Olen täynnä ruskeita tervatäpliä, Saharan pantterin näköinen tai kuten Esau… Huomaan ilokseni että kuta useampia pläsejä annan, sitä välinpitämättömämmiksi muuttuvat sääsket, niin että ne lopulta eivät makeasta lihastani lainkaan piittaa. Ja minä saan rauhassa tervata sen suuren sluupin pohjan! Sitten otan pienen kylvyn ja pesen tervat hiekalla, vedellä ja saippualla — aivan kuin pestään lattioita, ja taas moniahta karhunpenikan kuperpyllyä heleällä hietikolla, joka on minun Eedenini…

Oh! se oli ihana ilmiö — tuo purren pohjan tervaus alastomuudessa. Kuinkahan monta tuhatta taudin bakteria aurinko armias ehtikään ruumihistani irti nykäistä siinä teutaroidessani — lääketieteen professorit laskekoot. Ja se kotirannan pehmoinen vesi! Voi Tyttöni! Mutta sinua, sinua kanssani kaipasin; mielikuvitukseni lensi kuin untuva heijaten kesäpäivän ilmassa livertävän pääskysen ajamana… Sinua haaveilin toverikseni polttavaan aurinkoon, joka nuoren vereni loitsi suloisimmilla lämmöllä — sillä lämmöllä, joka on elämän punainen lanka maailman harmaassa kankaassa! Oo Tyttö, Tyttö, pelkään tulevani hulluksi hurmauksesta, kun kuljeskellessani vetten vaiheilla muistelen viime kesämme paratiisillisia päiviä… siellä pyökkimetsissä ja merikalliolaaksoissa. — —

Jatkan kirjettäni. Sitten — samana herranenkelin poutapäivänä — läksin siukkuni siveän kera Ulpukkasaareen — ensi kertaa kahden vuoden jälkeen. Ilma oli hirveän kuuma, aivankuin Etelän rannoilla. Järvi kuin lumottu lepäsi… Ulpukkasaareen tultua alkoivat tytöt puhdistuspuuhansa, joka olikin retken moraalinen tarkoitus. Mutta keittiön savureikä oli tukossa ja minun täytyi ruveta nuohoojaksi, kiivetä katolle ja laskea kiviriippa alas savutorveen. Kopsis koli-kol! Kivi kelvoton kirposi irti nuorasta ja uuni parka tukkeutui yhä hullummin. Silloin läksin käpälämäkeen toiseen päähän saarta, sillä ukko-Papan ja herra-veljen oli määrä saapua toisella veneellä kalastamaan. Menin rantakivelle istumaan ja aloin lukea esperantoa — voidakseni heilani kanssa keskustella kymmenellä pennillä niin etteivät syrjäiset ymmärrä. Mutta yhtäkkiä huomasin olevani päätä myöten järvessä ja se siunattu esperanto jäi rantakivelle… Kun taas hiivin tuvalle, äkkäsin herra veljeni vuorostaan katolla tuiman näköisenä huutamassa, ja haromassa pitkällä lohivavalla. Sen tuhannen tomppeli!! Mutta uuni paran kurkusta vain ei karvas pala lähtenyt, ja kahvikullat täytyi keittää taivas-alla kivien päällä, jolloin minä nuoremmakseni tietysti sain torttuja lisäksi. Tytöt heippanat panivat koko tuvan kaluston mullin-mallin. Minä istuin keinulaudalla ja rupesin puhaltamaan huiluani, jolla jo olen oppinut eräitä sävelmiä, jotka kauniissa kesäillassa somasti kiiriskelevät yli vetten rantamain. Kuikat pitkäkaulat jokisuulla huikailivat kuin kissat naukuen, rantasipi lentää viilsi vikisten edestakaisin, lasten polskarointaa kuului kaukaa mökin rannasta… Meillä oli mukana sekä Killit että Kiisket ja tietysti minä olin joutilain sessuja uittamaan, josta ne niin virkistyivät että olivat piehtaroida orjanruusut saaresta sukupuuttoon. Muuan kuopi mykrää mullikossa ja ulvoi raivosta kun ei saanut kynsiinsä; Sitten otti herra velimies meistä kaikista naamataulut, jonka jälkeen minä rupesin raivaamaan polkuja leveämmiksi. Tätä työtä tein ainoastaan sinua haaveillen — sinua varten, jotteivät kovat kanervat raappisi oman kultani kauniita nilkkoja… sitten konsa me yhdessä siellä saaressa ollaan ja elellään. Tunnustanpa hurmeen nousseen päähäni kuvitellessani kultani jalan nousua sillä polulla, jota raivasin. Niin olin työhöni innostunut että käteni haavoille repelin, mutta kyllä kulta ne eheiksi suutelee…

Elämä on niin lyhyt, — heilahdus vain — nauttikaamme silloin kun nautinto hengellemme kelpaa — ei se aina kelpaa. Jumala! Olen ihan huumauksissa tätä kirjettä kirjoittaessa, mutta sinä minut ymmärrät.

Aurinko oli juuri vaipumassa siimekseen, kun myöhään kotimatkalle läksimme ja me ihailimme kesäyön soreutta ja minä soitin huilullani "sydämestäni rakastan…" Meillä oli punaiset lakit päässä. Ja kun kotivaaralle noustiin kesäyön valossa: kas siinä loisti kymmenhaarainen ryytimaatuomi täyteen kukkaansa puhjenneena — niin paljon matkaansaa yksi lämmin päivä — ja me riensimme taittamaan terttuja yöpöydillemme. Sounnit, uinnit ja saaren toimet olivat vaikuttaneet meissä oikean maalaisjanon, ja lapsuuden päivien tapaan hiivimme suoraan mamman maitokamariin juomaan sitä suloista kirnuhuitua valkoisesta pahkakauhasta. Olisinpa suonut että heilini olisi nähnyt minut viikset piimässä ja naama autuaassa poika-ajan irvistyksessä…

Niin kotia kopsahdimme saariretkeltä ja yliskamariin kiivettyä minä miekkoinen paitasillani aloin kullalleni sommitella runoa, jota en sentään vielä huoli lähettää. Sen pääsisältö taitaa olla: "minä hullu, joka eron otin kesäkullan kukkeimmaksi ajaksi!"

* * * * *

Saaos nyt kerran lemmen veri punainen kirje — sinä, joka et koskaan ennen sellaista saanut ole.

Sinua minulle pääskysten pesänlaitto muistuttaa, sinua etelän tuuloset minulle suhisevat otsaani nivelien, sinut minä hengessäni näen häikäisevän valkoisena kotirantani lämpöisellä hiekalla, ja kun laineet varpailleni lipajavat, niin sinun pienten varvastesi hipaisut veressäni tunnen. Ja kun vuoteeseeni yösydännä nousen, sinä taas siellä mielikuvituksessani odotat, minä tunnen kuinka käsivartesi kietoutuvat kaulaani, huulesi huuliani etsivät — ja minä sukellan, sukellan, sukellan onnellisena sinun sielusi pohjiin, unhoittaen koko maailman… sinua juon ja sinä minua, sinä imet minun nuorta voimakasta vertani saadaksesi itse elämän voiman ja rakkauden…

Mitä siitä, jos kärsimys kerran tulee — nyt on kesä ja me olemme nuoret ja meillä on vain toinentoisemme, ja omalle Jumalallemme teemme tilit lempemme nautinnoista, joita puhtaalla omallatunnolla nautimme. Nyt on kesä ja kaikki lintuset pesivät ja uroot laulavat naaraille — miksi en minäkin saisi laulaa kuin yörastas nuoren intohimoni helkkylaulua? Minä, joka olen täynnä henkeä, kun vaan aistit ovat saaneet ravintonsa! — en minä, en kuuna kullan valkeana aineellisuuden kahleihin sotkeudu ja, koska sen tiedän, siksi rohkenen näin päästää lemmeniloni irti, tehden sen aivan tahallani sinulle näyttääkseni, kuinka mies voi ikävöidä sitä jota hän rakastaa. Ja nyt minä sanon sinulle, Mirjam: jos et ole päässyt pois maaseudulle, niin väärin olisi minun puoleltani, jos pyytäisin sinua yhä jäämään pölyiseen kaupunkiin — miksi en kutsuisi sinua rientämään sinne, jossa lempeni sinua vartoo? tänne, jossa on vapaus suurin, sillä usko se: täällä olemme omat itsemme, jota ensin olin epäillyt. Niin, jos sinun siis on ikävä, niin tehdään muutos kesäohjelmassa ja sinä tulet luokseni suoraan — oi en ymmärrä, kuinka tätä polttoa kestänen heinäkuun kymmenenteen päivään saakka?! Mutta varo itseäsi Mirjam, varo tapaturmilta: minua niin pelottaa etten sinua saa koskaan nähdä — mistä kummasta tuo pelko tulee? Kätke tämä kirje uteliailta…

Minun päivätyöhöni kuuluu myös: 1 tunti raskasta ojankaivausta intohimojeni taltuttamiseksi ja hengen karaisemiseksi. Kyllä minä pian voimistun, kunhan sinä vain saisit innon ruumistasi kehittämään, sillä siinä on elämän arvo, muista aina se, lapseni, ja sinä kestät paremmin levotonta lempijääsi, jos saat itsestäsi vähitellen — naisheikkoudet hävitetyksi. Voimakasta, suloista, lempeätä naista Poika kaipaa ja: silloin on Poika hyvä, jos Tyttö ei turhamaisuuksiin elämän-päiviänsä tuhlaa, vaan pyrkii olemaan luonnollisesti kaunis ja harrastaa terveydenhoitoa hyljäten muotihulluudet.

Hajahiuksista, avojalkaista Tyttöä sinun Orjosi enin rakastaa, vain sellaiselle hänen sydämensä kannel kirkkaimmin helisee!!! Muista tämä, lapseni, muista ja ajattele syvästi. Sillä tämä on meidän elämämme sopusoinnun ehto. Aamen.

Orjo.

6.

Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi reunamuistustuksella:

Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.

Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:

Mitalin toinen puoli eli Elämämme arkiharmaa.

Rakas Mirjam!

Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia aarteita. Kiitos tästä! Mutta — mistä tuli katkeruuden musta kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä, jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa tahtoivat sulautua toisiinsa — yhtäkkiä perästäpäin huomaavat olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?

Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?

Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin — henki-ruumiillisessa olemuksessamme.

Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani, että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään, ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä? Tahtoisithan?

Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta — olen myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni, omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta sydämestäkö?

Ei! Tyttö-kulta — en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän kultaakin…

Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!

Synkistymiseni, pahapäisyyteni on — mikäli itseäni osaan tutkia — aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota aatteellisesti olen pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä, epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys herättää minussa tuskaa; tuska taas — puhkeaa raivoon, joka pukeutuu määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli. Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä, olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista laatua.

Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan aviollinen. Esimerkiksi jos sinä — valmistamatta minua siihen — heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia — sitä en kiellä — puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi — silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä, mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä jossakin kokouksessa j.m.s.

Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen? Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan, vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.

Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut, kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla sen Orjon elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin tuo henkiystävä — etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?

Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä — huolimatta ihmisten irvistelystä — olet suostunut avioliittoomme ilman vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.

Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa. En ole se, joka "dresseeraamalla" tahtoisi vaimostaan tottelevaista. Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja jos näemme, ettemme opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme turmele.

Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. Minä totta tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo vähitellen kuluttavat toisensa rikki uskaltamatta erota! Sellaisia surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme — minua inhoittaa ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä. Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun paratiisin haaveitten joukkoon…

(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):

Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein mahdolliseksikaan, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle runoilijasielulle!

Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä, niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän vanhan totuuden että: jollei minun vaimoni pidä minusta lujasti kiinni, niin solmu voi aueta — minullahan on oma elämänhistoriani, jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!

Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä…

Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:

Orjolta.

7.

Viesti n:o 7 Erämaan Pyhäköstä 19 p. kesäkuuta.

Motto: Sydämeni pohjasta halveksin, jokaisen naisen ravintolaneitimäistä seurahaluisuutta. Joka ei osaa itseään siitä kasvattaa pois, ei ole kokonaan puhdas.

Mirjam ystäväni!

Kahteen yöhön en ole taas nukkunut. Mieli hautoo ja sydän on niin alakuloinen. Sattumalta näet mainitsi tänne saapunut sisaresi siitä sinun junamatkastasi…

En olisi uskonut, Mirjam, että sinä vielä saatoit niin tehdä. Että menit siihen vaunuun, kun sattui tuttuja herroja. Ei mikään voi enää pelastaa minua siitä luulosta että minulla on — kevytmielinen vaimo.

Enkö ollut sinua siitä tarpeeksi pilkannut? Enkö kylliksi silmiäsi valaissut? Etkö vielä ollut sydämesi sisimmässä tuntenut, mikä minua sinussa aina on loukannut? Kuinka olet voinut unhoittaa ne kirvelevät asiat, joita sielussani olen saanut kokea juuri sinun kevytkenkäisyytesi tähden (jos kohta se ennen on ollut ja ehkä nytkin on mustasukkaisuutta)? Minun tähteni, jos minua rakastat, olisit voinut olla menemättä. Ainoastaan minun tähteni, olkoon se sitten sairautta minussa. Vaikka et siellä mitään pahaa tehnytkään, oli menosi kuitenkin rikos sitä henkeä vastaan, jota olen sinut koettanut saada ymmärtämään. Yksistään siis se että menit, olipa syy mikä tahansa. Kaikista enin on minua sentään myrkyttänyt se, ettet tästä siinä vaunussa olostasi sanaakaan minulle kirjeessäsi kertonut, vaikka kaikesta muusta juttelit. Minä en ole urkkinut sinun, matkojasi ja tuttaviasi — en ole uskaltanut — tämä vain sattumalta tuli ilmi, mutta pisti sydämeen. Siksi on sairaan ja ehkä pikkumaisen sieluni rauha poissa.

Minä olin sinulle ennen kertonut erityisen vastenmielisyyteni sitä miestä vastaan, jonka kanssa antausit puheisiin muka entisen tuttavuuden perusteella. Minä olin hänet tavannut ilotyttöjen hyvänä ystävänä Pietarin pasaasheissa ja itse olit minulle kertonut hänen kevytluontoisuudestaan. Tyttö! Jos vähänvähääkään tajuat minua, niin tiedä se: Sinä valitset huonosti toverisi! Se, joka valitsee seuransa välittämättä siveellisestä näkökannasta, on kevytmielinen. Sinussa ei kuitenkaan liene toisen jalostajaa. Vai oletko niin naivi että, kun minä pilalla sanon sinulle: matkusta vapaasti, uskot minulle todella olevan samantekevää, kenen seurassa liikut? Sinä annoit ulkonaisen asian (mukavuuden tunteen) taas voittaa sisäisen prinsiipin. En olisi luullut että — sellaisen talven jälkeen — saatoit olla niin kypsymätön, kun kuulit minun suovan sinulle täyden vapauden, niin oli se merkki siitä, että uskoin sinun itsestäsi älyävän, mitä velvollisuuksiisi ja oikeuksiisi aviotoverina sisältyi ja mitä ei. Mutta tämä taas osoittaa ettei sinulla… Mirjam, jos et sinä edes myönnä tehneesi vastoin parempaa tuntoasi, niin en totisesti ymmärrä, mihin sinun kanssasi joudun. Elämä on kokoonpantu asioista, jotka sen arvon määräävät.

Kesäni rauha on rikkoutunut! (kirjoitti aviomies, itsekin aavistaen, että hänen traagillinen luonteensa vei hänet nyt liian pitkälle). Eikä se enää parane, jollet sinä sydämelläsi näytä että sinulla on hyviä harrastuksia, sisäisiä harrastuksia eikä ulkonaisia, joilla muutenkin olet minua haavoittanut.

Pidät minua liikoja vaativaisena, mutta katso omaan olemukseesi, missä määrin sinä osaat usein olla ajattelematon ja sitä tietä — tarkoittamatta! — loukata toisen syvimpiä ihanteita. Ja sillä tavalla sinä sytytät miehessäsi hänen raa'immat intohimonsa, hänen vihansa ja halveksumisensa, mikä sinulle itsellesi on niin vaarallista. Kaksi päivää olen minä sisässäni taistellut synkkää myrskyä vastaan ja koettanut saada sen hillityksi. En ole itseäni tuntenut onnelliseksi aviomieheksi ja paljon olen pahoja laskuja tehnyt.

Kestä, nuori ihminen, opi silloin kun vielä on aika, sinulla ei ole oikeutta ylpistyä — ja aseta tarkoin meidän yhteiselämämme vaaka. Minä en sinusta erilleen pyri, päinvastoin se on yritys yhdistää.

Näin kirjoitti nyt

Orjo.

Tämän jälkeen seurasi eri paperille seuraavanlainen pitkä P.S. reunamuistutuksineen:

20 p. kesäk. Nautittava tuntia jälkeen n:o 7:n:

"Jota minä rakastan, sitä minä kuritan." Luuletko sinä, Mirjam, että meidän sielullinen suhteemme vähääkään paraneisi, jollen minä yhtärintaa kuin sinulle kirjoitan "hyviä" kirjeitä, myös kosketteleisi todellisia tunteitani, huoliani, harmejani ja surujani? Olisikohan muka parempi kaikki salata ja niellä — niinkuin muut tekevät? Mutta minusta on näyttänyt että sellaiset aviomiehet, jotka hillitsevät, itsensä mitään kovaa sanomasta puolisoilleen, ovat ikäänkuin etempänä puolisoittensa sydämistä ja vielä onnettomammat kuin ne, jotka vapaasti punnitsevat, arvostelevat tai koettavat saada toista tajuamaan itseään ja elämänkatsomustaan. Ja minusta on näyttänyt että sellaisten "siivojen" aviomiesten opetus rajoittuu korkeintaan kuivakiskoiseen, hieman ärtyiseen kohteluun vaimoihinsa nähden. Sentähden juuri olen kirjoittanut kaikesta että suhteemme — sitten kun persoonallisesti tavataan — olisi edeltäpäin varustettu ja valmis. Hetken ruusunpunaiset tunnelmat eivät takaa pysyväistä yhteisymmärrystä. Täytyy olla varuillaan elämän ampumia myrkkynuolia vastaan. Ne suhisevat ympärillämme kuin satujen noita-vasamat. Juuri kun luulee olevansa oikeutettu päästämään helakan naurun ja nauttimaan elämästä, silloin väijyy katkeruuden jumalatar likinnä, jousi jännityksissä. Olethan sinäkin sen huomannut? Lapseni!

Loppulause.

Viime yön, tuon ikävöivän runon kirjoitettuani nukuin paremmin — siihen vaikutti ilman muutos, kun nyt on viileä ja sataa vettä.

Lupaathan, Mirjam, sitten kun tulet, olla minua jättämättä kauvaksi yksikseni? Eihän siellä joukossa alhaalla paljon viisastu.

Tuomiokapitulin salainen juttu meitä vastaan… ole aivan huoleti. Kyllä selitän kaikki. Ole luja. Varo kaikin mokomin teidän pappia. Ole valmis äkillisiin urkkimisiin. Pelko pois ja sydän kirkas!

Orjo.

* * * * *

Kolme päivää turhaan odotettuaan, Orjo Korelius taas tarttui kynään. Hän lennätti avonaisen kortin esperantoksi, jota hän harjoitteli ja jota varten hän oli toimittanut toisen sanakirjan Mirjamille. Esperanto hänen mielestään soveltui rakastavaisten keskinäiseksi kieleksi, joka virheineenkin oli huvittava.

Dolcha Infano! hän kirjoitti. Ho ve! alkoi kortti. Chiuj vi virinoj estas similaj: vi postulas la leterojn de viaj amikoj kiel eble plej ofte, sed mem vi malmulte al viaj amikoj volas skribi. Vi kredeble ricevis chiujn miajn longajn leterojn? Kalkulutiu-chi jam estas la deka.

Senjälkeen yhteen palaan seurasi kuvaus:

Chiutage mi laboras sur la kampo aû banas en la bordo de la lago; mi ofte gimnastikas — nuda — sur la sablo, kiam la suno varmege brilas. Tio-chi estas gzuajzo tre saniga! La kukolo kantas en arbaro… Morgau estas la vespero de Johano, sed nun pluvegas, kaj ni, kredeble, festos tre mal-gzoje…

Vi, mia edzino, ne forgesu min! Mi restas: via granda Knabo kaj Edzo

Orjo.

8.

27 p. kesäkuuta.

Mirjam kultani!

Monen yön rauhan on mieheltäsi vienyt sinun äänettömyytesi!

Jolleivät syyt sellaiseen äänettömyyteen, joka tuo toiselle epäilyksen helvetin, ole sisäiset, niin kyllä ulkonaiset syyt kirjoittamattomuuteen ovat miehelle surullisimmat kuulla. Jo se että vaimo toisen ihmisen kautta voi lähettää miehelleen "sydämelliset tervehdykset" lisäyksellä ettei itse jouda kirjoittamaan, on sieluopillisesti sellainen menettelytapa, jota en olisi luullut tarvitsevani kokea minun vaimoltani. Paljon helpompi on olla saamatta hiiskaustakaan vaimoltaan kuin toisen kirjeessä saada viesti ettei muka jouda vastaamaan. Aivankuin ei oltaisikaan naimisissa ja aivankuin suhde miehen ja naisen välillä olisi toisten välitettävissä! Mirjam rakas, uskon että itsekkin näin tuntisit, jos minä jonkun toisen kirjeessä lähettäisin sinulle sydämelliset terveiset. Miltähän se sinusta maistuisi pitkän kirjeodotuksen perästä!

Lapseni, Lapseni, sinä olet — Lapsi. Minä olen sinulle kirjoittanut kolme kertaa viikossa ja tämä on 13:s eli 14:s viestini siitä kun erottiin, mutta sinä olet vastannut tuskin kolmea kertaa. En tarkoita, että kilpaileisit kirjeitten runsaudessa, mutta että edes antaisit toisen tuntea vastaanottaneesi kaikki sisäisten tuskien ja riemujen purkaukset mieheltäsi. Jos joku syrjäinen sattuisi tämän kirjeen lukemaan, tulisi hän siihen käsitykseen että se on vaimo, joka tässä on luopumassa lemmestään, ja mies muka "kerjäämässä" kadotettua onneaan. Vai onkinko niin, vastaa! — Oi Jumala, kuinka pitkä on odotus! En olisi uskonut, kuinka minä jo olen ehtinyt sinuun kiinnikasvaa sielun ja ruumiin puolesta…

* * * * *

Samana päivänä, samassa paikassa, samalta Pojalta.

Samalle Sulosuulleni!

Juuri palasimme tervahaudalta ja vieläkin tuoksahtaa keuhkoissa tervansavulta. Nyt sataa vettä ja käki kukkuu.

Kerronpa Tytölleni nyt sitä nykyajan sivistyshistoriaa. Kun minä, sinusta erottua, olin saapunut siihen meidän kaupunkiin, oli kirjeiden joukossa myös kirje isältäni. Se kirje oli tuskassa kirjoitettu, siinä ukko naivisti "pappien mielten rauhoittamiseksi" kehoitti meitä kaikessa hiljaisuudessa nyt kesän tullen vihityttämään itsemme papin edessä, jotta se tuomiokapitulin rettelö raukeaisi kesken. Ajattelinpa silloin pyörtää takaisin ja olla menemättä vanhaan kotiin. Mutta otin järjen avuksi ja osasin oikein laskea. Isäni kirje oli vain hätäisen tunnelman aiheuttama. Ja minkälainen kirjevaihto ukolla oli piispan viraston kanssa, sen saat sittemmin kuulla. Enempää ei vanhalta papilta saata vaatia. Ei sinun, kultaseni, tarvitse huolehtia julkisuuteen tulemista. Sinunkin täytyy oppia ymmärtämään että tällainen juttu kypsyttää vapauden aatetta koko suomessa ja ihan varmasti kapituli enemmän menettää kuin voittaa, jos se käy asiaan kiinni. Sillä tuhannet valistuneimmista ovat meidän puolellamme. Tässä vain kysytään että minun vaimoni kestää henkilökohtaiset ikävyydet yhtä kauniisti kuin tähänkin asti. Jos ei Mirjam kestä, ei Orjokaan kestä.

Tietysti olisi — jutun puhkeamisen varalta — mainio meille, jos ei minun tarvitseisi ottaa virkoja vastaan pikkukaupungeissa, vaan saisimme elää maalla tulevan talven ja sieltä pitäen taistella. Mutta kuka keksii keinon — me olemme siihen köyhät eikä toisten apuun saa luottaa. Muista että jos vielä 1 vuoden kestämme eteenpäin, on meillä hyvä kokemus ja sitten kestämme iän kaiken — vuosi vuodelta yhä sulautuen toisiimme. Niinhän? Kyllä meidän nyt täytyy asettua jälkipuoleksi kesää tänne, jossa minä jo olen. Täällä olisi hyvä olla, oikein hyvä, jos — — — Suokoon Jumala anteeksi, minä en antipatialleni mitään mahda. Mutta koettakaamme me olla paljon yksissä; eihän ole pakko jäädä alakertaan enemmäksi aikaa kuin mitä syönti ja kahvitukset kaipaavat. Ne muutamat aristokraattiset kesävieraat — ei kannata. Ja me muutamme heilini kanssa ihan varmasti joksikin viikoksi Ulpukkasaareen, jossa saamme olla rauhassa. Otamme kotoa vain leipää ja voita, itse kalastamme ja soudamme maitomme mökiltä. Siellä, saaressa, on idyllinen elämä! Sänkyä ei siellä ole kunnollista, mutta — maataan lattialla. Ja aallot loiskivat ja vienosti suhisee länsituuli männikössä. Ja joka aamu saa juosta suoraan järven rantaan. Ja me olemme kahden Luonnon paratiisissa kuten Eva ja Adam.

Jotakin on sen Ulpukkasaaren elämän varalta ostettava kaupungista vieraiden vuoksi (esim. viinipullo). Muuten täytyy rahojen suhteen olla säästeliäitä. Ei ole minulla sinulle lähettää enää kuin kymmenen markkaa matkakassasi vahvistukseksi, mutta sen sisään on lemmen sinikukkia siroitettu. Lämmin suukkonen

Orjoltasi…

9.

Yöauringon kaupungista 27 p. kesäkuuta klo 1/2 10 i.

Orjo kultani!

Kävelin äsken metsässä yksikseni, kaikki sinun kirjeesi povellani ja luin niitä — ja kävelin… (istua täällä ulkona ei voi, kun on niin kauheasti sääskiä).

Kävelin ja mietin. Siinä kirjeessä n:o 7 on paljon pahoja sanoja, joita tahallasi käytät, vaikka tiedät että ne äärettömästi minua loukkaavat. Siitä vaunussa olostani minun ei tarvitse itseäni puolustaa. Sanon vain että yhtä puhtaalla tunnolla kuin sinne menin, yhtä puhtaalla poiskin tulin, ja ajattelen että jos olisit nähnyt kuinka huonosti voipa olin, niin olisit pyytänytkin sinne menemään. Olin niin väsynyt etten jaksanut montakaan sanaa puhua, tuntui vain hyvältä olla puhtaammassa ilmassa, jossa ei ollut likaisia ja haisevia jätkiä tungokseen asti. Saat sinä kysyä minun nykyisiä suhteitani ja tiedän että sanovat: "eihän tuo näy enää kenestäkään välittävän, kun ukon sai" ja niin se onkin. Ilmaa ne ovat minulle kaikin! "Se yksi" matkusti täältä heti kun tulin enkä ole häntä kertaakaan nähnyt; myötyriksi kuului menneen.

Voisikohan Täti antaa sinulle pari tyynyä? Talvella hän niitä tarjosi, lähettäisit ne tervavenheellä. Meillä ei ole kuin kaksi pitkää ja 3 lyhyttä tyynyä. — — — Kirje jäi kesken kun tuli vieraita. Aurinko heti nousee. Esperanto-korttisi olen kääntänyt suomeksi. Oma Poikani! En tiedä mitä sinulle sen runon johdosta sanon. Onko siinä kylliksi, kun sanon että vaikka kuinka moneen kertaan sen luen, niin aina se niin sydämeen osaa että vedet silmiin tulvahtaa. Pidän sitä alati muassani, yöllä pääni alla. Sisarille luin siitä vain kolme värssyä. Se on niin minulle kuuluvaa etten voisi sitä muille näyttää. Voi kuinka nauroin sille piirustuksellesi, nauroin niin — oikein sydämen pohjasta kun sinä astut alas vinniltä selkä koukussa ja jalat kuin viikatteet linkussa. Etkä unohtanut… Kaukaa näytin sitä sisarille, en läheltä.

Oma Orjoni! Tavataan kai me vielä. Sydäntä viiltää, kun ajattelen tapaturma-mahdollisuuksia. Jumala rakas varjelkoon.

Lämmin suutelo ja tulinen syleily Sinun uskolliselta vaimoltasi

Mirjamilta.

(Kirjeen reunat olivat poikkipäin täyteen kirjoitetut).

Älä valvota minua öisin — jos nukut, niin minäkin saan unta. Kätesi haavat kulta parantaa suuteloilla. Jospa sydämesi haavatkin parantaa voisin! Siihen voimaa rukoilen. Ei minulla ole muita koko maailmassa kuin sinä, Orjo! — Jää hyvästi, rakas mieheni, jota minä rakastan, rakastan, vaikka sata mustaa kirjettä tulisi.

* * * * *

"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin. Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta. Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä mielialoja! Mutta — Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi… Mirjamin silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.

Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti Orjolta. Postikortti — esperantoksi.

Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti sanakirjan avulla kääntää korttia.

La versoj — nokte — en la subtegmento. Niin, sieltä vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti — yöllä.

Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo, Antau mi ripozas la verda arbaro, Jen brilas la lago kiel hela spegulo, Mi sentas l'odoron de fresha herbaro, He! bela en Nordo estas naturo! Kaj kara tie-chi por mi la somero! Ho! dolcha infano! mia propra edzino! Ho! sola por mi, fidela virino! El tuta mia koro al vi mi sopiras, Kiom mi sopiras? oni ne el-diras! — — Jam estas la tempo por dormo perdita — Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito, Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû! Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!

Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden asian: tämä kirje ei ollut musta.

Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. Dolcha infano — suloinen lapsi, propra edzino — oma puoliso; fidela virino — uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.

Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle kirjeen.

Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle, joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!

* * * * *

Orjon vastaus.

29 p. kesäkuuta.

Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen — koivun alle — mättäälle — sitä kirjettä lukemaan.

Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin — kenties ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut — runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut. Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun — Orjon imettäväksi. Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta, jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta, joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan, mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni, istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle, langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos — lintusena — ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki —? Ei, ei, pidä sinä vain kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi — välittämättä minun riuhtomisistani — ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle enää sellaisia kirjeitä kirjoita — mutta luulen sentään niilläkin olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään. On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä — tämä että vapaaehtoisesti suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää, sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin ihmiskunnalle.

Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni — suokoon Jumala että tapaamme toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin, niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin — sinun syliisi olisin vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi annettu "aina varovaiselta mieheltään."

Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden johdolla — jos niitä tottelemme — käy aina hyvin, meni miten meni. Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa… Me olemme mies ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä suruunsa.

Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta öiksi. Toiset menivät koskille — me purjeissa laskemme, on kova tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni, valkopulmuseni puhdas — suudelma sielusi soittelijalta

Orjolta.

* * * * *

Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun eräästä maalaiskievarista.

Rakas mieheni! hän kirjoitti. — Koska posti menee ensi yönä tästä sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme. Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta tuon tahtoo aina unohtaa.

Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu… Olen niin väsynyt — viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota voimia ja nuku rauhallisesti yösi — minä otsaasi silittelen, oman kultani ihanaa otsaa.

Ole varovainen matkallasi sinäkin — koskissa ja maanteillä.

Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen — — Älä ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!

Sinua kaipaava vaimosi Mirjam.

10.

Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti. Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta, saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa. Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.

— Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.

— Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.

Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon, joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin — hän, hengen mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies — ja leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.

Mutta — miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee…

Viikot vierivät.

Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.

Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman kohtalonsa kelkkaan!

Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana — viimeiset viikot olivat menossa.

Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä itsensä irti ympäristöstään ja — ilman mitään tositarvista, ehkä pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan — lähteä matkoille heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina olentoina.

Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.

"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.

Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.

Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa varjoa…

Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva lapsi oli sitova heidät — Orjon ja Mirjamin — yhä lujemmin yhteen ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen perheonnen tieltä.

* * * * *

Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas; jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani pois… Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin, joskohta lääkärien huostaan.

Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika polo, tuntunen?

Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?… On pikkuinen mökki järven rannalla. Kultainen mökki — kaukana, kaukana maailman riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne — jossa Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa enempää.

Sinä mun — minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta se? Me joimme jumalien juomaa.

Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa, nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?

Potkiiko se veitikka?

Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät, kirkkaat ja puhtaat, ja — kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!

Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja painan hurjasti poveani vasten.

Sinä tunnet sen!

Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.

Pikainen tervehdys

Orjoltasi.

Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli tapahtuva kolmen päivän perästä. — Viivy sinä vaan, luulen ettet myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti: Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot. Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.

Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.

Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa? Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta siellä — täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.

Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä, vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä, sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa — ilman sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.

Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni, minua niin rakastaisit!

Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.

Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman, jossa sielu ja ruumis yhtyvät.

Mirjam.

11.

Lapsi tuli.

Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja esi-äitiensä syntein anteeksiantamus… Ja miehestä, uneksijasta, tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.

Äsken vielä lapsia molemmat — nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan — nyt ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella. Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.

Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden — kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.

Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.

Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi syvyyteen ja laiva harhaa karille.

Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.

— Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.

— Niin. Suutele minua.

— Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.

— Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.

— Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.

— Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon ja Mirjamin välillä…

— En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niin Leijoon että unhoitat minut.

— Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä et saa koskaan nukkua eri huoneessa.

— Ohoh.

— Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.

— Mutta onhan sinulla lapsi.

— Ei se ole sama.

— Mutta työn vuoksi.

— Kyllä minä järjestän.

— Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin…

— Annas kun suutelen sinua.

— Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun ainoita rahojani tuhlaamaan?

— Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!

— Ja sinä pikku veitikka!

— Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet käännä selkääsi…

— Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin turvallista.

— Niin se onkin. Vaan kun sinä — sillä lailla…

— Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.

He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa: äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.

Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet, jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.

Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt — niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."

"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset. "Imetettäneenkö äidin maidolla?" — "Ei kuulu äiti voivan." — "Sääli niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" — "Silloinhan siitä vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.

Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan, ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen, käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan, järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä, naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.

Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa, vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä menikään.

Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo — oh, kuinka hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta —?

Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta —? Miksi kaikki sentään oli näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän, Mirjam, oli antautunut miehelle?

Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen, vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan — Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää huolettomasti ja onnellisesti…

— Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle hankkia kaikkea, huokaa mies.

— Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki niin puutteellista… Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen…

— Ihmistenlainen! huudahtaa aviomies kiihtyen. — Taas sinä käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi, puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan! Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.

Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa voileipää — ja olleet onnelliset.

— Mirjam, muistatko…?

Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti, unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä kukkaset kedolle.

— Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä — minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen aviomies.

Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.

Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.

— Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.

Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen, naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:

— Jos ei Leijoa olisi…

— Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.

— Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.

— Tahtoisit tietysti olla mies?

— Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!

— Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?

— Pyh!

— Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään kuin nainen ruumiissaan.

* * * * *

Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi. Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut, kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä — ja tahtoivatkin kulkea — elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.

— Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi kotiin asumaan.

— En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut siirtymään sinne.

— Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?

— Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä… missään.

Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten kaupungissa ja maalla.

Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi hermostuksensa.

Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, — sanoo vaimo. — Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä myrkyllisemmäksi.

— Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, — minä en ymmärrä itsekään mikä minuun menee… sen vain tiedän että silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä, työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä minä pidän hyvänä, minä tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin… En osaa selittää.

Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen tarkoituksessa… Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.

— Kunpa sinä itse sen muistaisit —!

Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.

Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.

Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä, lapsi sylissä.

Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan kevätmetsään.

12.

Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille, kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä — silloin alkaa vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia ei kenties ole olemassakaan, — ja hän tietää ehkä itsekkin sen — mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka ei ole hänen sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin, kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa — mutta ei tahtonut taipua miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.

— Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

— Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten lapsen pukemisessa.

— Jättäisit edes Leijon tänne!

— Ja sinäkö hoitaisit?

— Niin, yhdessä muiden kanssa.

— Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös — että onpa äitiä, kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät — Mirjam läksi. Orjo saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi, miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja pelko. Irti isästä, irti isoisästä — sehän oli suuri synti…

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran, joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?…

* * * * *

Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa kouristi kaameasti sydäntä.

Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui — nukkui ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen — onneton lapsi!

Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki mitä Orjo oli kirjoittanut:

Matkakirje Mirjamilleni.

Minne kulkenetkin — sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta. Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä. Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.

Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus — kas se on meidän tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.

Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa me myrkyt liiaksikin tunnemme.

Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme — oi tehkäämme siitä itsellemme jotakin pyhää.

Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon vakava opetus.

Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen ajatus — mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin, tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan elämän kamalassa yksinäisyydessä.

Sinä, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.

Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin) — siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.

Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee, rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä sinulta vaadin — itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon olla "tyrannisi."

Orjo.

* * * * *

Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen matkansa perille.

Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.

Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. — Olemme saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee", sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi. Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat. Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna. Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.

Kysyit tavaroistamme siellä — läpikulkukaupungissa. Kävin niitä katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa. Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti, kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta. Kultaseni, kuinka kauvan?

Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily

vaimoltasi ja pojaltasi.

Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.

13.

Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän synkässä korvessa.

Lumen ja pakkasen maasta

24 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Vihdoinkin lensi kirjeesi lumimyrskyn halki tänne korven hirveään yksinäisyyteen.

Kaksi viikkoa ja kaksi vuorokautta olin alati tuskitellut, kuinka perille pääsitte. Kirjeestäsi ei käy selville, onko lapsi terve ja oletko itse?

Sen että tunsit sielun kouristuksia niitä hyljättyjä huonekalujamme katsellessa, sen minä, kultaseni, liiankin hyvin ymmärrän. Mutta älä koskaan enää niistä puhu — puhu kaikesta muusta, mutta älä niistä hyljätyistä huonekaluista ja särkyneestä taloudesta. Se on roskaa nyt puhua niistä — meidän kesken. Ymmärrätkös? Epätoivon vimmaan virittää vaimo sen miehen, jolle ei omantunnon eikä Jumalan tuomio ole kylliksi rangaistusta… Parhainta tarkoitit, mutta älä luule että minä sekuntiakaan elän unhoittamatta meidän yhteistä kotia.

Otetaan asia puhtaan järjen kannalta. Jos laiva on karille tarttunut, niin se tietysti on karilla, mutta mitä me, purjehtijat, siitä toisillemme valittelemme. Lempo vieköön: elämmehän vielä eikä myrsky meitä kumpaistakaan ole mereen huuhtaissut. Olojen mukaan asettukaamme ja tarkastakaamme tyynesti, miten tästä on selviydyttävä. Ruikutukset pois.

Emme liene ainoat, jotka kärsimme. Kunpa oppisimme kunnialla kärsimään, mitä kärsittävä on.

Verta vuotaa sydämeni elämänpettymyksestä, mutta kun tyynesti ajattelen, niin on asiain tila aivan luonnollinen. Tiedät, ystäväni, että minä askaroitsen aamusta iltaan — enkä kuitenkaan saa rahaa. Laiskaa ei minusta ikinä tule ja onhan sekin jotain…

Älä nyt kultani hätäile — nöyrrytä mielesi äläkä minua kaikista huonoimpana miehenä pidä, sillä se on sielullisesti vaarallista.

Jos ei avioliittomme tätä kolausta ja sumua syysyössä kestä, niin sen täytyy raueta, vaikka sydämet verta tihkukoot ja elämä kuinka kamalalta tahansa tuntukoon. Pessimistin muuten sopisi toivoa elämäntoverikseen — optimistia. Sinulla on Leijo — minulla ei mitään. Jos tietäisit, miten kirvelee sinun ja kultalapseni kaukaisuus! Koeta ymmärtää minua ja jää tällä kertaa hyvästi, rauhoitu, rakkaani, ja järkeenny…

Orjo.

Orjo kultaseni! vastasi Mirjam. — Onpa tässä kestämistä itselle kullekin. Syödä vieraan ruokaa, asua vieraan huoneessa, josta ei tiedä minä päivänä ulos ajetaan. Niellä kaikki, salata kaikki, olla tyyni, vaikka kuinka sisässä kiehuisi.

Kaikissa tapauksissa on rouva Starck ihmeteltävä ihminen, uhraa oman mukavuutensa muiden tähden, aina muista huolehtii, ottaa sydämestään osaa toisten iloihin ja suruihin. Ei hän ole sinullekkaan katkera.

Leijo on terve ja virkku. Istuu jo aivan itsekseen lattialla ja kiipeää pallia vasten seisaalleen. Muka itsekseenkin nousee ylös niin että panee kädet ja jalat lattiata vasten ja muun ruumiin nostaa kohoksi ylös ja on niin hullunkurisen näköinen siinä asennossa. On minusta monessa suhteessa hyväkin että hennoin heittää sinun kotikyläsi ja saavuin rouva Starckin luo neuvoja saamaan pojankin suhteen. Dietti on tietysti uudestaan järjestetty, poika saa omena- ja taatelimuhennosta ja riisi- ja kaurapuuroa marjamehun kanssa ynnä maitoa melkein saman verran kuin ennenkin. Nukkuma-ajat ovat myös eri tavalla järjestetyt, päivällä klo 10 ja illalla klo 6 sänkyyn ja aamulla klo 6 — työhön.

Rakas Orjo! Sain juuri kirjeesi, jota olinkin levottomana odotellut. Eihän meillä ole hätää, kun terveinä pysymme. Täällä saamme olla, jos tahdomme, ainakin kevääseen asti. Sitten voin matkustaa kuukauden ajaksi entiselle kotiseudulleni ja jos sinun saaresi uusi tupa valmistuu, niin muutamme sinne kesäksi ja elämme "kilin maidolla." auringonpaisteella ynnä kalalla, jota minä paraikaa opettelen valmistamaan — seitsemällätoista eri tavalla.

Leijo pyörii lattialla ja nauraa aina kun sivu menee. Poikanen ilmaisee hyvää tuultaan omituisella kurkkuäänellä — samalla kuin sinä "kukko kiekua." Junamatkalla hän sai liiasta kuumuudesta yskän, joka nyt sentään on lääkitty vatsakääreillä. Huusi se lapsi niin katkerasti että vedet silmistä tippui ja minulla kävi niin sääliksi. Olen pitänyt vielä tähän asti niitä kääreitä rouva Starckin määräyksestä, mutta aijon heittää, koska poika niitä niin pelkää ja huutaa kun pesuvadinkaan näkee ja jos jonkun kerran pääsee ilman niitä, niin kiljuu ilosta ja hokee "itä — itä" — ylin tyytyväisyyden ilmaus Leijo-pojallasi. Leijo osaa jo ottaa kahdella kädellä kaulasta, kun pyydän, ja jos sanon: "suutele äitiä", niin nuolasee poskea ja suuta hyvin sievästi. Kiipeää aamuisin viereeni, kiertää kädet kaulaani ja on niin äärettömän suloinen. Sydäntäni viiltää kun sinä niinä hetkinä mieleeni tulet.

Olen iloinen että se L—, joka sinulle kirjoitti niin terästävän kirjeen, on samaa mieltä kanssani mitä pikkupolitikoimiseen ja kotipitäjäsi sivistämiseen tulee. Rakas Orjo! Minä sanon nyt vielä viimeisen kerran — enkä koskaan sitten sano, jos niin tahdot — heitä politiikka huonommille, henkisesti köyhemmille, tyynemmille sieluille. Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, teet tahallasi syntiä luontoa vastaan ja se se sinua nyt rankaisee. Heitä pois ajoissa — minä rukoilen sinua sinun itsesi vuoksi. Etkö näe että se tuo turman sinulle ja — meille. Lyö kädellä pöytään ja toisella otsaan ja sano: Jumalan nimessä minä sen hiiteen heitän. Olen saanut siitä jo kylliksi. En saastuta enää sieluani, aika heidätkin opettaa. Huutakoot ja haukkukoot, olkoon se heidän virkansa. Etkö näe että tuo kirottu politiikka astuu sinun ja sinussa asuvan Jumalan ihanimman lahjan väliin. Luonto kostaa.

Rouva Starck on käymässä H:ssä ja minä olen muka emäntänä. Tänne jätetylle sairaalle täytyy laittaa ruokaa 5 à 6 kertaa päivässä…

Leijo nukkuu, täällä on niin rauhallista. Olen lukenut Ahlgrenin Fru Marianne, Paulsenin En Digters Hustru, Jonas Lien Et Samliv, Ibseniltä jonkun näytelmän rouva S:n kanssa, ja luen paraikaa Strindbergiä. Täällä on myös Hilligenlei.

Sano äidillesi sydämellinen tervehdys. Olen päässäni kulettanut koko ajan hänelle kirjettä — kyllä hän tietää, kuinka kelvoton olen kirjoittamaan. Ole ystävällinen äidillesi, se tekee niin hyvää äiti-paran sydämelle, kaikessa hän sinua ajattelee, Jumala häntä siunatkoon.

Älä nyt loukkaannu Poikani. Lämmin syleily vaimoltasi ja pieneltä pojaltasi.

Kiitos Mirjam oikeasta kirjeestäsi! vastasi Orjo tähän kirjeeseen, lisäten heti perään: rahaa lähettää, sillä taskussani on ainoastaan yksi markka ja velat yhä kasvavat. Mirjam rakas: Sinun täytyy nyt kestää, tuntukoon miltä tahansa. Sinä et aavista, miten minun sieluni tila on. Mutta jos me molemmat valitamme, silloin ollaan hukassa. Olen sinulle aikonut joskus kirjoittaa vakavammankin kirjeen, joka koskee meitä henkisen avioliiton kannalta. Sinun mentyäsi näet yökaudet mietin menneitä tekojani, joita ei voi enää tekemättömiksi saattaa. Tässä elämässä on tärkeämpääkin kuin raha ja koti. Ja ne, nuo menneet tekoni, tai niiden merkitys — se on ensin ratkaistava. Lyhyesti: minun hermoraivokohtaukseni kuinka ne voivat taata sinulle elämän? vaikka rahaakin vielä saisi? Ja — jos en minä parane? Tokko minua ymmärrät?

Sinulle ja Leijolle suruisin, suloisin suudelma

Orjolta.

Muutamia päiviä myöhemmin perheenisä jo ilmoitti vaimolleen pian saavansa hiukan enemmälti rahaa. Johon Mirjam vastasi, yhtä lyhyellä viestillä kertomalla miten Leijolle tuli hampaita ja miten poikanen jo oli tutustunut "Rebekkaan."

Sitten seurasi tällainen kirje.

Lumen ja pakkasen pitäjästä 14 p. helmikuuta.

R. M.

Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä, painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne joutuneetkin — mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä tavatakkaan?…

Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin… silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen… ja siinä totuus, jota ei voi peittää… Onko mahdollista että minä, joka naisesta niin haaveilin ennen, olen sellaiseksi tullut? Eikö se ole unta vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä olen ollut… Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on vaikea kestää… Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!… "Kuinka minä häntä syleilisin, jos hän tällä hetkellä olisi tässä ja koettaisin korjata…" Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä — sama kurja näytelmä… ja hermokohtaukset…

Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu? Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä… siispä olen mennyttä miestä… mutta… Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella, etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja tunnustaa?

Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä… Jospa tässäkin, siis… Tietysti näen! Näen… Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä painimesta se riippui se ja sekin… räjähdys. Minä olin kyllä siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni siihen koskisi… mutta, hän, se suun lapsi, meni koskemaan… Ei uskonut, ei aavistanut, että niin hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten: eikö hän minua usein ärsyttänyt, tahallaankin ärsyttänyt? Ja minä olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin, ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta — mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka tahtoo masentaa pahuuden?… Jos syy kokonaan olisikin minussa — olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta kaksi? Hänellä, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä hän niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään. Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään tulivuori. Kuka tekee?

Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi että olen… jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat — niin ei sitä eikä sitäkään olisi tapahtunut!"

Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän — naista vaan. Mutta minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole? Ei, se on valhe Sellaisia on. Sellaisia on, jotka osaavat varjella perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.

"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet toisen niskoille?"

Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse. Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä — se ainoastaan on henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?

"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan. Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin rekordeja saavuttanut."

Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?

Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on tietysti oikeassa, mutta rouva Starck — on myös väärässä. Ihanteihin nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle — terveellistä."

Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla — oma itsensä!

Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.

Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää — eikö tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?

"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"…

"Kuinka sinä, Mirjam rakas…" Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta ja yhdestä yöstä."

Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.

Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?

"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin… sillä puoleksi luopunut on hän jo nyt!"

"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"

"Ja minä — johonkin toiseen naiseen?"

"Vaikka ei sitä ole."

Hirveätä puhetta tämä — hermojako taas.

Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on alentavaa, sanoo samalla järki.

Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!

Orjo.

Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton. Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.

Rakas Mirjam ja Leijo pieni!

huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.

Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista, mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut? Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen, jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon sielunliikkeitä, tekee laskuja — mutta tekee myös vääriä laskuja, on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on. Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta, lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta… ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella — tämä lienee minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista janoa.

Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa? Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?

Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan — miksi, rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon! Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että auringonpaisteella… Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt, täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin… siksi olen väsynyt, ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat. Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni siellä meidän hyljätyssä kaupungissa… minä muka olin ollut sankari ja nyt se muka muistetaan… mutta kun saaren tuvasta mainitsin, alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa — sinusta ei ole tänne — se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä että milloin se rouva sieltä tulee… Nyt en jaksa. Oh näitä öitä, sinä poiskarannut lintu…

26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole ainoatakaan nuorta naista — eikä lasta, joka ilahduttaisi.

Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon itselleni: Leijon sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä, pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni tienraivaaja… Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani…

Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha, jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus… Yötä päivää haudon, kuinka saada lisää rahaa… tietysti minä rakennutan tänä keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja silloin — oi ystäväni!

Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani. Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.

Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?

Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko, joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?

Suudelma surevalta

Orjo mieheltäsi.

Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa — kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."

Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.

"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "— mikä on syynä etten ennen ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita. Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan. Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."

"Siksi että kärsin… siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän… ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin hän (minä)" — niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä, ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua. "Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen… käsite, jota toinen salaa pilkkaa." — Luuletko että "vaimoparkasi" — nuori elämänhaluinen nainen — olisi voinut rinnallasi elää ja sinun taisteluihisi osaa ottaa — ainakin kärsimällä — jollei hän sinua olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun hermopuuskiasi en ole koskaan — oman elämäni uhalla — tahtonut ymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi — ja kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat olleet, mutta on niitä sentään ollut!

Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia.

En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta, Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. — Orjo! Minulla olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä, tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!

Rahakirjeesi olen saanut.

Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,

Mirjamiltasi.

14.

Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä olivat sattuneet vaimon sanat: "— — — mutta minun tunne-elämäni on niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."

Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. — Vihdoinkin alat hiukkasen, hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinun kannattaa puhua ja kirjoittaa! Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen. "Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa, erotettuna, erinneenä…