Front matter (continued 3)

Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua. Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.

Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).

En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua — pakosta ettei tulisi voimattomaksi.

* * * * *

Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia. Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin (vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret; menivät heikoiksi, todentotta — luulin kuolevani. Kuvittelin tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila, ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena… Koko päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä hiihtämisellä… Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa, tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut. Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee…

Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta… kuinka mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä olen varma.

Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki, kirkkoa kammoava — ja juuri se — on kunnioitettava ja pyhä. En itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta. Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi aineestani.

* * * * *

Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani. Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että lapsi on oma ja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.

(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa — tuntuu niin epäilyttävältä ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä — oikein ajatellen — on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia jaksa luetella.)

20.

Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut seuraava kertomus:

Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin pamaus — ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa. Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan, kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen henkilön ja samanlaista se on täälläkin.

En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on enempi hiuksia kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.

Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin itseni virka-alalle?

Mirjam.

Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi kohdistua vain yhteen asiaan.

Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. — Lapset ovat Jumalan lahja. Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat — ja kaikki yhteensä — on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa! lausun siis sille pienelle tytölle —, vaikka se onkin tytti vain. Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä —? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi, itsekasvatukseksi, rukoukseksi… En tahtoisi olla taikauskoinen, mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?

Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella kiitän Jumalaa että näin kävi.

Kerron sinulle asioistani — — — Mutta milloin kestät muita kuin onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?

Pikkutyttöjen isä.

Postikortti.

Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky. Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti. Sydämellinen tervehdys!

Mirjam.

* * * * *

Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.

Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.

Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa — ollessani sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla — sen otin huomioon ja se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä — valitettavasti — itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä, hyvinkin raateleva, josta sinulla — vuorostasi — ei ole enemmän aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.

Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myös ennen raskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa. Minä muistan. — Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava, jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja pahoinvoinnin ulkonaiset ilmiöt — ovat näyttäytyneet avioelämämme eri aikoina.

Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus. Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä masentavat entisyytensä varjot!

Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle eikä minulle. Meidät piti yhdistää erään kaikista pyhimmän yhteisen kärsimyksen — se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa, osoittauduimme huonoiksi ihmisiksi — siinä koko totuus.

* * * * *

Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta, mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus silloin lähetettiin — se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä kertaa olit sinä vaikuttajana.

Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä — peset kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa koskaan ajatelleensa ääneen, tai ilmaisseensa mielenosoituksia. Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta asiaa.

* * * * *

Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.

Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.

Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!

Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi palvelustyttöä? — muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut… Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.

Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa? Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.

Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta, vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.

Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia. Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä, mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn, jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle — ja vasta sitten olen kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua…

Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.

Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi — vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin — ja se terveeksi pääsy on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla. Mutta kuitenkaan en tunne vielä olevani sillä korkeimmalla hengen asteella, jolla mies voisi olla — minä vielä joskus, työhuolten lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana, jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle — — — sinä ymmärrät, oi Mirjam!

Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa ja elämän romantiikkaa — miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme rikollisia ja huonoja — miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran — ja me vanhenemme.

Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan tänne ja me tulimme. Huomaa: sinäkin tulit, Mirjam, on nähtävästi asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä maksoi.

Olen tänne jäänyt järkevistä syistä — minun täytyy ottaa huomioon monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset, ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää, olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä? Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.

Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto, perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on vanha tarina että vasta kuoltua… en sano loppuun.

Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään minua kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän pyhintä.

* * * * *

Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä hermostossani, pelkoa — suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri puolella — jotta ei syntiä lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy — tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa vaistomaisesti — halusta pelastaa sekä itsensä että toinen — pyrkiä ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti — silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.

Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on "yhtä hyvä" kuin muidenkin.

Tahtoisin että meidän pitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto…

Meidän kaltaisten ihmisten täytyy kärsiä. Jospa huomaisimme toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja hymyillä.

Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee. Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa! Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii. Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sika panne öh öh pannee!

Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin. Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli — kuka "tyttiä" sillä aikaa ulkona käyttää?

Jumalan haltuun, Mirjam.

Orjo.

21.

Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin — sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.

Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin miehensä kirjeeseen:

Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut. Mutta — olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa luokseni… Aja suoraan minun luokseni!… Viime kirjeeni kirjoitin makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun saan sinut syliini sulkea.

Mirjamisi.

Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska, jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut nimeäkään.

"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"…

"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"

Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi kuuluvasti.

"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten huurretta ja pakkasta.

He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin ennenkuin tervehtivät.

— Täälläkö asut?

— Täällä.

"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."

"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.

Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.

— Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.

Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.

— On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan tahdo uskoa omakseen.

Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!

— Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.

— Orjo rakkaani…

— Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?

— Niin, Orjo…

— Älä huoli itkeä… Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan huonosti.

Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.

— Oletko tilannut minulle yösijan?

— Etkö nukukkaan minun kanssani?…

Kysymykset töksähtivät vastakkain.

Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä syliin.

— Väsyisit —? äänsi mies.

— En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria ajatuksia sydämeen…

He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja elämänhaluiselta.

Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä heti kävisi lääkärinsä luona.

"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa tunnelma.

"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.

Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:

Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi — odotat minua siellä, niin palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on oleva kaunis…

Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin itse oli osannut laskea.

— Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän loistavin silmin. — Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja lähde raittiisti mukaan!

— Mitä sinä ostit minulle?

— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan — tutteja.

— Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.

— Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella erämaahan!

Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa. Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten kuomussa istujille kävi.

Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.

— Puumanni! Seis! Voi hirveätä!

— Hä, ka perk… tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!

Siellä makaavat naisrukat — kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin. Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.

— Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä on lapsi? Mirjam valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.

— Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin syliin vällyjen alle. — Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni jouluporsas!

— Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!

Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa lurittaa oriilleen.

Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin — vanhustensa kotiin, jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä syliin hieman vierastaen äitiään.

Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi. Lapset ja lastenlapset!

22.

Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana, alakuloisena, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta — hän kuuli usein ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena, miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.

Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä — miksi hän ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin seuraamalla jokaista soraääntä?

Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös — eikä kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.

Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!

Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin he olisivat olleet — pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle kärsimyksiä?

Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä — katsoivathan he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä lupauksia, vilpittömiä päätöksiä… Ja kuitenkin, kaksi kolmatta osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja ikävää, pientä riitaa ja suurta surua — murhe toinen toisensa tähden.

Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?

Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista…?

Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi huomiotakaan — Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään. Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään — hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin hän huomaa, missä asti jo ollaan menossa myötämäkeen.

Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen. Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?

Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan…

Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten päättää, mitä oli tehtävä.

Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.

Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta, sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja astui koskivenheeseen.

Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski, sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!

Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?

Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava lohi yöperhoa tavotellen…

Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt hurma, jos ei Mirjam siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?…

Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea, sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta? Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.

Mitä varten, mitä varten? Kannattiko hänen elämässään enää mikään — sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä, mitä vaimon piti merkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam häntä rakasti — tavallaan — mutta se ei häntä tyydyttänyt: oliko hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.

Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen kotiinsa.

Lübeck 11 p. heinäkuuta

Mirjam!

Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken — Sinunkin puolesta. Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa, se on elämän voimaa, se — naisessa — on elämän kauneutta. Sille kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle, josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa, kaikki muu haihtuu…

Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme saisi elämässä nauttia — terveytemme kustannuksella, sillä sitä suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan — ja niin käy, jos tahdomme — niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.

Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää mieto sikaari? Mitä minä täällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat? Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää — minulla.

Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä olevan naistavaraa… No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta miksi sinulle kirjoitan? Minä —? Me, jotka… Voi Jumala ettei voi pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin? Kuka kiinnipitää?

Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en kestäisi — minä.

Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.

Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.

Rhein-virralta, laivan kannelta.

Rakas Mirjam!

Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa. Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es bedeuten dass ich so traurig bin… Loreley-kallio sivuutettu… Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa, jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.

Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaa yksikseen, tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni, juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?

Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.

Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani. Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en tee sitäkään.

Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät, sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä. Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee — paitsi rakkaus.

Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja 25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit. Koko Mosel-virran — viinin muodossa — voi saada juoksemaan kranasta suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.

Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma, sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria, kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.

Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on suoraan sanoen — aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä. Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat, kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn, sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä 600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista. En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta. Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit — kaikkialla tyyliä.

Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.

München 21 p. heinäkuuta.

Mirjam!

Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä… Maailma tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät. Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan, mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin, kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin. Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo kirottu saksalainen vuode — untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä. Niin ja lisäksi 3 — sanoo kolme — sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset 3 pientä sirua — voi pirua — jätin yhden emännälle.

Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan. Neue Pinakothek — Alte Pinakothek — älä luule niitä apteekeiksi — National Museum — Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissä näkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.

Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä. Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s. Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti — niihin mahtuu myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo automaattiravintolat — ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi huomaamatta kahvikuppiisi!

En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen — silkkistä paitaa! Muuten soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin itse — muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha loppuu.

En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat. Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin hullaantunut.

Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän minä osaa nauttia suuren maailman elämästä enkä vapaudesta. Ja lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset —?

Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas tukahduttava, ikävä yö — saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle, Mirjam, suudelma

Orjolta.

Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut. Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.

Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa. Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli näyttäytynyt — tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä, sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin ajamistaan hänen akkunansa alla — mutta hän, lumisen maan mies, ei osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli — todellisuus ja mielikuvitus!

* * * * *

Hän sivuutti Dresdenin — sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua — ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa, juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen, milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta. Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti — hänelle sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla ostettavissa.

Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli niin raskas??

Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta — hän oli luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja kirosi itseään — mitä hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?

Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei, ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut — liian siveä.

Kummallista! sanoi hän itselleen. — Minä kuljin kymmenen vuotta pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipi muuttua siveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edes kuvitella muita naisia kuin omaani!

Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun asti uskollisena hänelle!

Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja lapset erämaan kätkössä.

Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa — perhe-elämä eristettynä maailmasta?

Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.

Rakas Mirjam!

Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis, kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus — tulevaisuuden pelko.

Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikein levähtää? Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään, vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa. Mutta — minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala — minähän olen vain se mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan. Varsinkin surussa — suuressa, ikuisessa — ja ikuisessa taistelussa.

Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.

Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi että olen — rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää, vaan — eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima — naistenkin nenien päissä.

Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!

* * * * *

Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet. Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan — koko luomakunta kukoistavimmillaan.

Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi: valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.

Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen, hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä. Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen kauneimmat laulunsa:

Lapseni mun, lapseni mun, Tuulan tuulan tei! Nouse kiikku, sävel soi, Laulan kunnes lakastun, Lapseni mun, lapseni mun — Muuta mulla ei!

Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on yhtäkaikki suloista.

Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella muistavansa Orjoa.

"Hänelle minä kuulun ja nyt taas — sitä enemmän."

"Häntä rakastan."

"Oh! että naisen pitää… niin ikävöidä miestä!"

— Huhuu! Kuka huutaa?

Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään pidättäen.

— Hoi! Hoooi! Tuokaa ve—nettä. Hoi! kuului ääni selvästi vastapäiseltä rannalta.

Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen palvelustyttöä.

— Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän — Orjo.

Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.

— Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli —?

Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.

Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja huusi:

— No, tule nyt vaan!

Se oli sittenkin hän, se oikea.

Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen veneeseen.

— Päivää — päivää.

Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut palvelustytön mukaan.

Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.

Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam, miltä se tuntuu!…

23.

Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.

Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan näkökantoja — sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.

Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun esikoisen sijaan.

Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien kuilujen reunoilla.

Yksi askel vain syrjään — ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden täytyi olla toinen.

Sillä tietysti he toisiaan rakastivat — sehän oli koettua, tunnettua, nähtyä — tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!

On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat olisivat olleet etsittävissä!

Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu oman tunteensa todellisuutta. Joko minä — taikka hän — taikka molemmat… Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?

Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, mikä sitä miestä vaivasi. Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni, niin ainakin saavat vihiä.

Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut — raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella kannaltaan.

"Itselleni — jälkeenjääneille — kohtalon varalta." kirjoittaa hän kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.

Elämän hirmumyrskyissä… 8 p. marraskuuta.

Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.

Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä vastaan, joka on yhteinen, alati näkyvä, alati jatkuva rakastava käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään ärsyttää omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa sanoilla tai käytöksellä lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan; jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin — jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa, silloin — hän on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä liikuttelee, mutta — ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.

Hän, nainen, raiskasi pyhän — siksi mies hävitti kodin viimeisenkin mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää — mies tahtoi kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia polkeutumasta — lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta — siksi traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen irti maasta. Mies itkee jo vuosia edeltäpäin nähden psykologiset seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän hetken: — siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä…

Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.

Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on kiduttanut, on sekin vain paha aate, jonka hän uhmaa hetkessä hävittää.

Hän kärsii hyvyytensä tähden — siksi hän muuttuu pahaksi maailman silmissä.

Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia. Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän marttyyri, viaton…

* * * * *

Kolme päivää kului — eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo, toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa, ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku arkipäiväinen asia.

Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.

— Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä sinun tähtesi!

— Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät leimahtivat vihasta.

— Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat epäystävällisiä.

Ei, minä en tahdo!

Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja perhekohtaus tapahtui…

Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän nukahti pöytäänsä vasten.

Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään. Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä — raskaudentilassa oleva naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.

Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään, hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien. Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.

Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut olla tekemättä ankaria syytöksiä.

Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! — kirjoitti hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä talosta!

Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla…

Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle ei merkitse mitään, kuka joutuu vihani alaiseksi.

Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta heti taas siihen sortunut.

Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi, avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän arkea! Sinä vaatisit että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit päästä helpolla. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset, vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.

Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta, huomaa jokaisesta alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren numeron. Sinä kostat — vaan et kasvata, kuten väität. Sinä seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse — hermostunut riehuva egoismi.

Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.

Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla riehuminen lastesi kanssa — se on tehnyt minut kipeäksi, pilannut minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia. Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon — minun täytyy alituisesti aamusta iltaan olla varuillani ja peljätä vaimoani — omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä — aina kun pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu — pidät oikeutenasi vihastua ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.

Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein intohimoisesti ja tiedän että ne ovat meidän hyvät hengettäremme pahan maailman keskessä — sinä rakastat vain aika-ajoittain, et joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et rakasta, vaan työnnät pois.

Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!

Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia — miehen, aviomiehenkin sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi. Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi kuuleminen heikkoina hetkinä — kun lapsia varoittelet — vaikuttaa pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä. Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta, jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua… Voi vaimoni, miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas…! Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto. Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa. Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin — Jumalalle — ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on sinun temperamenttisi. Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit elämältä palkintoa — koston jälkeen!

Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset, katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt ja helvetintunteet — eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi, parantumattomasta kostonhimostasi.

Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia kuilun reunalla!

Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi — vaikka et miestäsi teoilla rakasta — niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä säästäisit heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin, sinä elät vain hetkien oikuissa.

Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla, iloita, uneksia?

Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo — kaikki kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme jo kauvan olleet erotetut. Joskus on luultu oltavan lähellä toisiaan — muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.

Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet — ne viattomat rakkaat — välikappaleiksi eroon.

Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun aarrekkaan…

Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää. Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen, jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun sekin rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?

— Lapsissa.

Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.

Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.

Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta, oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka olisi voinut olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä hienoja vaikuttimia — että tahdon päästä häpeästä.

Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat miehen raivoamaan…

Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa…

Sinä olet kuuro…

Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko perheelleni. Sinä tulit väliin — sinä häiritsit, sinä sekoitit ajatukseni, kulutit — kulutat miestäsi — tosin pienillä asioilla, mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.

Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.

Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi olla sinun — en tarkoita kirjaimellisesti — mutta sinä revit tässäkin.

Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy…

Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään. Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.

Nainen, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä? Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?

Säilytä tämä surkea kirje — todistuksena, joka tarvitaan.

En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja totuutta.

Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan — varoitan.

Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:

Vaimolleni — Itselleni — Jumalani edessä!

Ja kuoren alareunaan hän lisäsi: Ystävilleni kovan kohtalon varalta psykologian ymmärtämiseksi.

Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui metsän hämärään.

Hän ei tiennyt minne mennä, mutta jonnekkin oli mentävä — — —

* * * * *

Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!

Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?

Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!

Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?

* * * * *

Aviomies ajatteli:

Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi. Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on — meidän kahdenkeskisiä salaisuuksia.

Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän — näyttelemistä. Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala — hänhän on viimeisillään.

Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!

* * * * *

Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen, hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat rannoilla…

24.

Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut, kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen jalakset narisevat — yksikään ihmisistä ei puhu mitään.

Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden rämeiden.

"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"

Matkaa on viisi penikulmaa.

Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.

Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala, mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä…?

Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin. Vaan se olikin pääkaupungissa — nyt ollaan synkässä korvessa, jossa ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.

Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille, laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima. Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.

Vähät minusta — mutta hän? Hän pysäyttää poronsa, pidättää hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu aisakelloa. Ettei vaan…?

Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.

"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita! Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa — tänne kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."

Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin — "sieltä hän tulee, hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä…"

Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.

Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu…

— Mirjam, miltä nyt tuntuu?

— Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.

— Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?

— Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikävä Syrjäkorvessa!

Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun vaara näyttää olevan ohitse.

Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.

— Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.

Ja he lähtevät taas taipaleelle. — Perille saavuttua on Mirjam kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi öiseen…

Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:

— Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti käy hyvin.

— Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo aviomies.

— Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?

— Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.

Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on reippautta.

25.

28 p. tammikuuta.

Rakas Mirjam!

Taas paistaa aurinko ja taas kirjoitan sinulle. Tänä aamuna kello 6 nousin ylös pikku Mailan vierestä, valjastin poroni ja kyyditsin postineidin pakkasessa postiin. Ja ajatteles mitä tapahtui: Mykrämäen alla, kun nykäsin, jäi hihna käteeni — poro oli yön aikana purrut sen niin ohueksi että se katkesi. Emme uskaltaneet porolle ilmaista sen irtioloa, vaan annoimme sen itsestään mennä ja se menikin totuttuun paikkaansa.

Minä olin nyt vihdoinkin varma siitä että saan, viestin sinusta tai sinulta. Mutta kun postilaukut aukaistiin — ei hiiskausta? Ja minä kun luulin että kohtalo sallii sinun synnyttää lapsemme 26 päivä tammikuuta — sinä ymmärrät minut! Miten siis lienee — missä ihmeessä se viipyy? Tämähän on hullunkurista: koko Syrjäkorpi ja Suopunki, vieläpä koko Kieringin kihlakunta vartoo päivästä toiseen että "milloin Orjo Koreliuksen uusin teos ilmestyy maailmaan?" Ne eivät ymmärrä että äidin kohdussakin saattaa vallita "lakko." Mutta Jumala ehkä suopi sen pienen pakkastiaisen tulla tähän maailmaan sitä valmiimpana.

No, niinhän näyttivätkin viimeiset tilimme että pahimmassa tapauksessa lapsi syntyy vasta tammikuun ja helmikuun vaiheilla. Ne ovat oikullista herrasväkeä ne meidän lapset: ne suvaitsevat tulla joskus kahta viikkoa aikaisemmin (jos lamppu savustaa!) tai kahta viikkoa myöhemmin (kun eivät toiset lapset kiiruhda).

Maanantai-aamuna tietysti taas vahdin viestiä, kukasties ajan pyhäiltana ensimäiseen kievariin: eikö postimies mitäkuta olisi urkkinut. Käskeppä nyt siis heti jonkun pistää pienikään raportti yksityisesti Syrjäkorven postimiehelle, niin en tyhjään aja yöllä kievariin tähtien valossa. Vaikka ei asia olisi valmiskaan, ilmoituta sekin.

Ihmeen suloiset ovat pikku tyttimme, molemmat. Jospa ne itse voisivat muistaa kaikki seikat sitten kun isoiksi tulevat, jos nimittäin kaitselmus suo niiden jäädä eloon. Meidän täytyy olla valmiit ne myös kadottamaan. Kun kerran kalleimpamme olemme kadottaneet, emme saa ajatella niin ylpeästi.

Ja kuitenkin toivon koko sielustani että ne saisivat jäädä eloon. Varmasti niissä nyt ovat elonmerkit. Maila oli sinun lähdettyäsi jollakin tavoin kipeä, mutta nyt on tytti entistä terveempi, ei huuda eikä juonittele, syöpi hyvin, nauttii kaikesta, räiskyttää ympärilleen elämänilon kultaa ja kehittyy puheissaan hämmästyttävästi. Tyttöä on käytetty saunassa ja nykyään on se häneen tepsinyt hyvin. Sekä Mailaa että Sirkkaa käytetään joka päivä ulkona tuulottelemassa ja luulenpa että tämä murun komennukseni tekee hyvää Agnes siskosi huonoille keuhkoille. Terveellinen pikku pakko ei ole "alentavainen sisarellesi", kuten "rouva Korelius" joskus on suvainnut ajatella.

Se tässä nykyisessä elämässä on parasta että kun ei mitään hermokohtausten rähäkkää koskaan ilmene, lapsetkin ovat aivan kuin muuttuneet. Se on ihan ihmeellistä! Minuun he nyt tietysti enemmän turvautuvat ja panenhan useinkin aikaa heidän kantelemiseensa olkapäilläni. Tätiään he kunnioittavat.

Esimerkkinä Mailan kehityksestä saatan mainita, kuinka hän tänään juoksi kamariini nukke sylissään ja käski minun "sanoa paljon kiitoksia Maijalle!" Kysäsin: "mistä hyvästä minun piti häntä kiittää? Tai mitä hän siis on tehnyt?" Ja Maila vastasi totisena: "Se on tehnyt isot asiat housuun!" Tietysti minä silloin otin nukkea kädestä ja sanoin: "paljon kiitoksia!" ja Maila juoksi riemastuksissaan saliin — hän oli voittanut tarkoituksensa. Sitten hän tuli sanomaan: "Loviisa on hämmästynyt!"

— Mistä niin? utelin minä.

— Kelkasta! vastasi tyttö. Kun selitin että ihminen hämmästyy tavallisesti silloin, kun jotakin yhtäkkiä tapahtuu, niin katsoi hän veitikkamaisesti silmiin ja sanoi: niinkö? Ihminenkö? Hämmästyykö? mutta väitti yhä että olipa Loviisakin aikalailla tänä aamuna hämmästynyt. Sitten hän kävi huokaisemassa: "Minulla pitäisi olla paljon työtä!"

— Kyllä sinulle, lapsi kulta, tulee paljon työtä, kunhan kasvat isoksi! arvelin minä isänä.

"Voi!" sanoi hän kirkkain silmin. Ja meni huutamaan tädilleen että hänellekkin tulee kerran paljon työtä!

— Loviisallekkin tulee paljon työtä!

— Ei! sanoin minä. — Loviisa jääpi nukeksi, vaan sinä kasvat ihmiseksi.

Hän mietti, mutta hyväksyi mielipiteeni.

— Eikö äiti kirjoittanutkaan? hän kysyi tänä aamuna, mutta vastasi itse heti perään: Ei äiti jaksa kirjoittaa!

Kerran minä ilmoitin että äidille tulee pikku lapsi.

— Mistä se tulee? kysyi Maila uteliaasti. Luuletko että minä vastasin vanhan tavan mukaan että äiti muka löytää lapsen saunan lattian alta t.m.s. Ei, vaan minä ainoastaan painostin että äidille tulee ja vain sentähden ettei Maila ymmärrä, jätin sanomatta että äiti itse tekee lapsen isälle (kuten kansa sanoo). Mirjam! Sinun ei tarvitse luulla etten minä kiitollisuudella vastaanottaisi — kolmattakin tyttöä. Tietysti poika olisi henkisiä haaveitani likempänä, mutta eihän noita tyttöjäkään joka mies saa ja sentähden ne, varsinkin pieninä, ovat sokeria suolan päälle. Kyllä lastensaanti on jotakin erinomaista, sano sinä mitä tahansa.

Lapsissahan me uudestaan elämme oman itsemme. Jospa sen muistaisimme silloin kun väsymme oman heikkoutemme takia.

Oi, elämän murhetta emme saa päästää myrkyttämään lyhyttä vaellustamme maan päällä!

Ilo, ei kevytmielisyys, vaan siveellisiin saavutuksiin perustuva ilo, on parempi kuin tuo ikuinen mököttäminen ja kaikkeen kyllästyminen.

Mutta se riippuu eräästä salaisuudesta — terveydenhoidosta.

Jos sinäkin…? niin et… Te sisarukset olette mököttäjäsukua, jonkunlaisia märehtijöitä, pieninisäisiä nisäkkäitä, jotka vaativat että ihmisen terveyden pitää kestää alituisessa huone-ilmassa. Minäpä sanon: jollei teistä jokainen ala uhrata, omaa järkensä käskystä, aikaa luonnollisiin virkistyksiin, niin te, jokainen varpunen, kuolette harmajan kuoleman harmaan räystään alle. Syrjäinen sen parhaiten tietää.

Sinun täytyy vahvistua. Sinun täytyy päästää ärtyisistä hermosäikeistäsi ja kohottaa Koreliuksenkin uusi sukupolvi! Se on sinun kunnia-asiasi. Nyt et sitä jaksane ajatella, lue tämä siis sitten kun jaksat.

Oh, kuinka paljon minullakin olisi sisätyötä, vaan kuinka rakkaalta tuntuu ajella peuralla kimmeltäviä lumia. Virkisty!

Orjo.

Suopunki, 29 p. tammikuuta.

Rakas Mieheni!

Poika!!!

Syntyi meille 27 päivä, perjantai-iltana klo 11.45. Olemme molemmat terveet. Painoi yli 3 kg. Kovempia polttoja kesti tunnin — — —

Saanko mennä täältä viikoksi kaupunkiin? lapselleni on luvattu hoitaja siksi aikaa. En tiedä sopivampaakaan tilaisuutta, vai tiedätkö sinä?

Sydämellisin syleily pikku tytöille ja isälle

Mirjamilta.

Syrjäkorvesta 31 p. tammikuuta.

Nyt sinä olet itsesi kunnostanut, Mirjam!

Kun minä sunnuntai-iltana klo 1/2 10 istuin Metsälän majatalossa ja postiaisakello juuri oli soinut pihalla ja isäntä emäntineen ryntäsi sisään kysyen: "arvatkaapa, kumpaa sukupuolta?" niin olinpa viimeisessä salaisessa jännityksessä, mutta hengessäni — varalta — alistuen nurjien kohtaloiden alle — vastasin jotenkin synkästi: "mikäpä se muu olisi kuin kolmas tyttö!" niin iloisestippa hämmästyin — vaikka se niin juuri oli muka laskettu — kun isäntä ja emäntä yhteen kurkkuun nauroivat: "ettepä arvanneetkaan!"

Ja lipussa, joka oli postimiehen rintalaukussa, seisoi omakätinen kirjoituksesi: "Sanokaa miehelleni että hänelle syntyi poika perjantaina. Mieheni tulee teitä vastaan tahi tapaatte hänet Metsälän majatalossa." Ja alla oli nimesi ja erittäin oli onnittelu-kortti sikäläisiltä tuttavilta ja erittäin kirje sinulta virkalaukussa.

Niin mukavalta, satumaiselta tämä kaikki tuntui etten oikein tiennyt miten päin piti pulkassa kotiin ajaa!

Tähdet tuikkivat kirkkaasti sinä yönä ja pohjoistaivaalla roihusivat oikeat revontulten patsaat, ja minä ajaa hyristin koskien kohina korvissani yli talvisten siltojen, läpi nukkuvien metsien pakkasessa ja — lauloin ja katselin tähden lentoa ja toivoin ja pelkäsin yhtaikaa, mutta kaikki esiintyi nyt niin juhlallisessa tunnelmassa ja peura oli ihmeissään ja luuli kai minun olevan humalassa, sillä se tuskin älyää pikkulasten maailmaantuloa. Ja minä muistelin Ismael Amiria erämaassa ja hänen saarnansa poika- ja tyttölapsista, kuinka taivaan tähdet tanssivat riemusta, vaikka tyttölapsikin syntyy.

Ja tytöt ovat pieninä suloiset ja neitseinä huumaavat, mutta — siinä kaikki. Nietzsche sanoo että nainen kelpaa ainoastaan rakkauteen, vaan ei — minun mielestäni — maailman ja suvun eteenpäin vientiin.

Mikä nimeksi? ajattelin siinä tähtiyönä porolla palatessa ja kuvittelin että jotakin sen olla pitää "tähtivaloa tai peuran laukkausta tai pohjanpaloa."

Niin ajaa helskytin kotiin ja huusin unenpöpperössä olevalle Agnekselle, jonka näin oven raosta että "poika tuli!" ja sitten juoksin naulaamaan suuren plakaatin, sinikynällä kirjoitetun, keskikuistin ulko-ovelle siskoani varten että hän aamulla varhain postiin mennessään älyäisi antaa Rekke Rissasella kapulan kuriirille, hyvät toppakahvit minun laskuuni.

Tietysti poika! minä kirjoitin ylpeästi tuohon plakaatiin, jonka sydänyöllä naulasin keskikuistin oveen.

Ja niin koko vanha pappila täytettiin uuden prinssin ilmestysmanifestilla ja piikatyttäret hyppivät kuin vasikat karsinassa. Ja aamustapäivin jo ajaa karahutti poromiehiä ja hiihteli muita "ystäviä" onnittelemaan ja herra isäni ja rouva äitini ja — Kielevä Kreeta pitivät varpajaisia meidän puolella.

Mutta Maila tyllykkä huusi suun täydeltä, säkenöivin silmin: "Mailalla veikko! Missä se on se äidin poika? Syntynytkö? Onko se syntynyt? Voi ihmettä! Minkälainen pää sillä on? Onko sitä — harjattu?"

Minä, onnellinen isä, nauroin katketakseni, vaan Sirkka hymyili ja kopsutti jalkojaan, se sinihilkka, suloinen syyskukkanen.

Ja aurinko paistoi yli pakkaskiteisten peltojen ja poro sai päivän kunniaksi täyden pesuvadillisen ohrataikinaa, jota se on oppinut syömään leipäkoulussaan.

Ja onpa kuin itse taivaan Jumala tällä erää suosisi poikani maailmaantuloa, sillä juuri samassa postissa, jossa sinun kirjeesi tuli, saapui minulle kokonainen iso seteli rahaa — omaa rahaa. Tosin se tuli kovan taistelun perästä, mutta tulihan kumminkin.

Ilmoita se piltille!

Voi kuinka minua kaivelee ettei rinnoistasi heru luonnollista ravintoa sille pienelle. Sentähden kai kaikki lapsemme ovat niin herkät… Hoidatko itsesi nyt hyvin? Määrätty aika, muista se, vaikka niiltä tuntuisi. Koko sinun hermostosi vaatii korjausta. Kummallista että heti kysyt, sopiiko sinun matkustaa kaupunkiin. Tietysti saat, jos se mielestäsi on sopivaa. Ja tietysti minä varustaudun siihen että kun sanot meneväsi viikoksi, viivytkin neljä viikkoa.

Mutta siitä hyvästä täytyy sinun minulle tuoda sitä raittiusmiesten kiroamaa vaarallista juomaa, sillä minä tahdon joskus murheessa ja sairaudessa "lohdutusta ystäväin seurassa" — hymm.

Ja se tietenkin kannattaa aivan yhtä hyvin ja huonosti kuin joku muukin ylellisyys. Siinä sait!

Suostunpa suostun siis lopultakin, ja sinulle voi olla hyväksi, jos vain lapsen suhteen raahdit lähteä — nythän tosin on helpoin siitä erota ennenkuin sydän tarttuu — mutta muista se että rakennuspuuhista ei tule mitään, jos me nyt rupeamme omilla varoilla paljon matkustelemaan.

Se sinun unelmoitu oma kotisi? Yhden asian vain tiedän varmasti tällä kertaa: Sinä sait minulle pojan ja minä ylistän sinua ja suutelen sinua hengessäni. —

Orjo.

P. S. Hänen nimensä! Keijo Varjomo? Sortimo Sotavalo? Sano sinä!

Suopunki 3 p. helmikuuta.

Rakas Orjo!

Ei sitä nimeä! Tähtiä eli jotain tähtitaivaasta minäkin sen tahtoisin muistuttavan.

Sinun kirjeesi oli niin hyvä ja niinkuin suloista voidetta kipeille haavoille, niin että katkeruus kaikki mielestä katoaa ja hyvä saa vallan. Tahdon säilyttää, viime kirjeesi, kaikki hyvä tulee sinusta siinä niin näkyviin ja kuinka sinä katsot asioita kauniisti. Ei minusta ole vielä kirjoittajaksi. Siitä hammaslääkärille menosta ei tule mitään, tohtori pitää liian heikkona, vaan vielä talvikelin aikana minun täytyy päästä ja rahat pyydän muualta. Lupaathan Orjo että ennen vappua saan käydä hammaslääkärissä?

Ensi viikolla, jos ei erikoista tapahdu, tulemme kotiin pikku siskojen luo. Ei suinkaan sieltä mahtaisi joutaa kukaan nainen noutamaan ja sinä voisit samalla tulla, jos tahtoisit? Se sinun "ryyppyturkkisi" pitäisi saada tänne. Saan minä täältä kumppanin lasta tuomaan, jos ei muuten sovi. Pitäisi antaa sana sille uudelle palvelustytölle että tulisi palkasta sopimaan. Jos ei Lyydi tule, niin otan Outin.

Enpä sano, minkänäköinen poika on. Kiltti tuo vain on ja suloinen.

Lämmin tervehdys isälle ja pikku tytöille.

Mirjamilta.

Mailan Loviisalle seuraa tossut.

P. S. 5 p. sunnuntaina. Tämä kirje on ollut postissa jo mutkan, vaan jäi pois. Hyvin voimme ja luulen kykeneväni matkustamaan, odotan vain sieltä tietoja. Rouvat täällä ovat kantaneet minulle hyvyyksiään: alaglassit, hyytelöt ja sokerikakut. En voi sinne tultuani saunaan mennä. Agnes hommaisi sinisen hameeni kuntoon.

Pienet kullannuppuseni, kuinka minulla on teitä ikävä! Ajattelen että istut siellä, lapsukaiset polvillasi ja juttelet eli loruat pikku pojasta.

Olkaa tervehdityt Mirjamilta.

Syrjäkorven Kontiosta Suopungin Sulolaan 6-7 p. helmikuuta.

Koko kartano nukkuu eikä tiedä tuon taivaallista, kuinka pakkanen, puhurin poika, kiljuu nurkissa. Uteliaana kurkistan lämpömittariin, joka tällä haavaa osoittaa -26 astetta Cels. Ja kuu kumottaa kuin hullu aave ja tähdet pitävät pientä sirinää kuni miljoonat hopeiset porokulkuset. Oh kuinka minä nautin tällaisella kuivalla pakkasella, olinpa sisällä tai ulkona; ilma on niin kevyt hengittää ja järki on selvä ja sydän vielä enemmän paikoillaan kuin Runebergin Dufvalla, Runebergin, jonka syntymäpäivää muka eilen vietimme raahaamalla Orpokodin neitejä pulkissamme siinä määrin että porot uhkasivat tehdä lakon. Minä "suomalaistutan" neiti Brandia metsäherra Bukefalon mitä suurimmaksi kauhuksi ja olen varma siitä että tämän kylän juoruakat — niihin luettuina monta maskuliiniakin — sanovat: "Orjo, nainut mies, hakkailee neiti Brandia!" Se oli näet minun vuoroni eilen käydä "leimaamassa Koskenlinnan puita", vaan tulevana sabbattina taas on sen kenraalin pojan virkavuoro. Ja hänet minä naitan Gisela neidin kanssa niin että helähtää ja pulkka kolahtaa portinpieleen. Kuvitteleppas lisäksi: hyvin vakavalla naamalla eilen tuumiskelin pororetkestä kahdenkesken neitsyt Abbedissan kera Suopunkiin. Olisitpas vain nähnyt hänen silmiensä loistoa! Mutta Jeppe Niilonpoika hänet hylkäsi — sen rumilaan — kun "Kirppu" väsähti Rakkauden törmässä ja herra Knaapen täytyi ruveta rahtimieheksi saamatta viittä penniä kilolta. Mutta enpä juttele siitä eilisestä sen enempää, sillä sen enempää siitä eivät paremmatkaan osaa kertoa.

Ja nyt sinun kirjeesi vastaus: Pysy siellä vielä toistaiseksi äläkä turhaan hätiköi muka lähteäksesi pakomatkalle Egyptiin Betlehemissä syntyneen piltin kera, vaikka Herodes pelotteleisikin. Sehän on vasta kaksiviikkoinen ensi perjantai-iltana; ei sitä nyt panna 30 asteen pakkaseen, ja mikä pääasia: Sinä, koska olet heikko, et saa vielä tulla tänne. Näin sanoo oma miehesi. Minä en ota sinua vielä vastaan, mutta lupaan ja uhkaan itse ensin käydä rauhallisesti nuuskimassa asiain todellista tilaa ensi pyhän tienoissa ja viivyn pari päivää, mutta Sinä et sittenkään saa lähteä vielä minun matkaani, vaan jäät koreasti sinne vielä ainakin yhdeksi, mutta mieluimmin kahdeksi viikoksi ja tulet vasta sitten kun poikanen on 1 kuukauden ikäinen. Saat luvan totella käskyäni, sillä minulla on aivan järkisyyt kieltooni, vieläpä sydämenkin syyt, jos oikein ymmärtänet etkä ole epäluuloinen.

Mitä siihen tulee että nyt, sikäläisen lääkärin lausunnon mukaan, olet muuttanut ohjelmasi kaupungissa käynnin suhteen, niin sanon vaan että kun kerran tulet Syrjäkorpeen ja kiinnyt kolmen lapsen äidiksi ja ne puolestaan sinuun kaikilla juonillansa ja sielunvarpaillansa, niin älä usko että sinulla silloin on helppo repäistä itseäsi irti ja lähteä ennen vappua matkoille. Jääpi lähtemättä, siitä olen varma, et näy osaavan laskea, mitä on sattuva…

Mutta nyt, juuri siitä situatsiosta, missä olet, olisi sinun helpoin päästä tuolle reissulle, jos vain ehtisit vahvistua ennen maaliskuuta. Ja meille, lapsille ja minulle, olisi helpoin kestettävä yhteenperään jatkuva erilläolo — näes tottumus, tottumus, tuo ihmeellinen, jonka takana häämöttää toivo sen aina kestää, mutta voisihan sattua että toisen erilläolon takana ei olisikaan samaa toivoa ja silloin ei kumpikaan, et edes sinä, kestäisi erkanemista. Punnitse siis. Matkarahoista älä puhu tuhmuuksia: sinulla yksinkertaisesti ei ole kassoja eikä anteliaita ystäviä luonnollisesti minä annan rahat. Ajattelen näinkin: menköön tosiaan yhteenperään kaupunkiloihin tuulottelemaan rauhan ja ponnistusten jälkeen, kukasties se nyt juuri on tuiki välttämätöntä, sillä keväästä alkaen tai hetikin ovat taas edessä syrjäkorpelaiset rahtikuormat, joita eivät heikot kestä Siis vahvistusta! — sehän myös on paras kaunistumiskeino, jos sitä ajattelet.

Ikäväkö? Sinullako ikävä pikkutyttöjä — nyt, kun sinulla on poikanen? Mitä sinä hulluttelet? Vai minun kirjeenikö, jossa kuvailin lapsiani, sinussa sellaisen kaihon viritti? Ei ole oikeutta aina ikävöidäkkään, tiedäppäs se, sinä kolmen lapsen hermostunut äiti, joka näyt unhoittavan elämän vastoinkäymiset, kun olet kolme viikkoa Suopungin Sulolassa eikä tarvitse vaihtaa kuivia pöksyjä Sirkalle tai valvoa ja hermotella Mailan vieressä, Maila luulikin, joka kynsii niin riivatusti unissaan yöllä, kihnuttaa, kitisee ja muuta semmoista proosallista. Mutta me, kotiväki, kaikki järjestään, nyt kestämme kunnialla nuo ilmiöt, eikä koskaan vielä ole ollut rähäkkää lasten takia siitä asti kun menit, hyvä ja arvoisa rouva, eikä koskaan kukaan ole juossut portaille ulvomaan että missä se piika Kaija taas lurjustelee muka —! Niin, rakas Mirjam, ja oletko unhoittanut että rakas miehesi, joka muka on hengen mies ja aikoo sillä elättää kolme lasta ja rakentaa talon paperista, oletko unhoittanut että hänkin yhä asuu kotonaan eikä hänellä ole muuta työhuonetta kuin pieni nurkkakammio, jonne —? Vaan sinä tulla tupsahtaisit noin heikkona ja minä saisin heti kokea kaikki huolet. Sillä sinua piirittävät tyttösemme kuin kesäkärpäset etkä kestäisi hermoillasi kolmea yötä enempää. Mitä hyötyä, mitä iloa, mitä siunausta siis kenellekään?

Ennemmin minä maksan 50 markkaa Suopungin Sulolassa olostasi kuin Syrjäkorvessa 100 markan tappion joka kuukaudelta, mikä sairauden ja hermoheikkouden takia menee hukkaan. Sehän lienee selvää logiikkaa.

… Ja nyt se "kukko" taas laulaa viereisessä huoneessa, älä siis minua kolmasti kiellä. Pyykinpesijättäretkin arvelevat ettei rouvan pitäisi hätäillä sen poikasensa tulon kanssa. Me emme kukaan halaja sinua nähdä heikkona, otappas se huomioosi, rakas ystävä, ja muistaos että olet perheen äiti, oikean perheen, joka sinulta paljon odottaa. Ja niin kiduttavaa kuin olkoonkin — sinulle on parempi olla minusta erilläsi koko talvi ja osaksi senkin tähden pakotan itseni, pitääkseni itseni kurissa ja miehuuden voimassa, urheiluun ja kaikenlaisille matkoille. Täytyy kestää kaikki aviolliset asiat, kun kerran on ja tahtoo olla avioliitossa ja koettaa tehdä parastansa lasten vuoksi ja äidin sydämen lepyttämiseksi.

Ja minä, aviomies, olen nyt kahleeton vanki. Minulla on täysi vapaus enkä minä sitä käytä väärin. Mutta hittoko tässä nyt saarnaamaan sukupuolimoraalista, se ei ollut tarkoitus. Taitaa olla ihan sydänyö — poro helistelee sarvitiukujaan, vaan onpa sillä jäkälävuori edessään.

* * * * *

Voi jos sinä Mirjam kuuden vuoden avioelämän jälkeen oppisit kerrankin sen hyvän tavan että luottaisit minuun etkä minusta ajatteleisi mitä tahansa ensimäisen vaikutelman mukaan, miltä milloinkin näytän, millaista kieltä käytän tai miten sinun läsnäollessasi käyttäydyn. Jos tietäisit erään psykoloogisen ujouden ja jos tietäisit minun luonteeni perinnäiset vastakohtaisuudet, niin useinkin välttyisi elämässämme monta monituista pahaa, mikä on kumpaakin myrkyttänyt. Sinä panet niin typerästi paljon merkitystä siihen mitä esimerkiksi sanon sinusta vierasten kuullen — sinä esiinnyt sovinnaisena ihmisenä, tuomitset juuri niinkuin toiset porvarissielutieteen lakien mukaan etkä jaksa asettua yläpuolelle kaiken niinkuin sinun, juuri sinun, minunlaiseni "kummallisuuden" elämäntoverina, pitäisi. Tuhatverroin voittaisit elämän paraita voittoja, omantunnon ja rakkauden tyydytyksiä, jos minuun luottaisit ja kuunteleisit sydämeni pohjasäveleitä — tietäen myös minkä ikuisen surun sävelen siellä täytyy soida ja mistä tuskastus tulee.

Onko elämässä suurempaa kuin hyvä ymmärrys, luottamus toisiinsa, suloinen sopu ja yhteys, jota oikeastaan ei kuolemakaan eroita, kun käsitämme itsemme henkiolentoina, jotka kaihoamme rauhaa ja totuutta… pois kaikesta vääryydestä ja pettymyksistä.

Nyt on tosiaan yö. Jää hyvästi!

Orjo.

7 p. tammik. Seur. aamuna.

Rakas Mirjam! Olipa tavallaan onni ettet äitinä ollut kotona juuri kuluneena yönä. Mailalle sattui näet sellaista… vaan nyt on kaikki hyvin. Sinullahan oli tapana aina, vaikka uskoit lapset muille, syrjästä kärsiä toisten puolesta ja siten vain saada toisetkin kärsimään. Toivotaan että asiat tästä lähtien paranevat. Mutta piika Kaijan kanssa et tulisi päivääkään toimeen, koska Kaija nyt on morsian ja ison talon tuleva emäntä. Ja kuitenkin Kaija on paras palvelijatar mitä meillä milloinkaan on ollut. Kaikki riippuu vain siitä ettei kajoa hänen arkoihin hermoihinsa, vaan puhuttelee ihmistä ihmisenä. Kaija viipyisi itse puolestaan mieluusti vappuun asti, mutta sulhasen suku näyttää rettelöivän "keruun" takia ja vaatisi löysäämään. Tietysti minun isäntänä on annettava täysi vapaus Kaijalle, sillä onhan hän kansan käsitystavan mukaan nyt jo avioliitossa ja saapi makailla sulhasensa kanssa niin paljon kuin haluttaa. Kummastelen vaan sitä kylmyyttä ja tyyneyttä, mikä morsiamessa on ilmennyt kihlautumisen jälkeen; ei näy pitävän mitään kiirettä. Minä niin pelkään että kun sinä saavut, heti menevät välit rikki Kaijaan ja hän lähtee ennen omaa päätöstään. Ei siskosi Agneskaan aina osaa koskettaa Kaijaa oikealla tavalla. Minuun tuo palvelijatar luottaa aivan ihmeesti ja keskusteleisi mieluusti syvemminkin avioliitto-asioista. Ja Anteri, sulhasensa, on siivoin poika-nahjus mitä tällä renttukylällä on valittavissa ja epäilemättä kunniallisin tulos, mitä niin tuhmasta kodista kuin Anterin voi odottaa. Heistä tulee mukava pari… Mutta se nyt ihmettä etten saa kirjoitetuksi sitä mitä tavottelen — tuppaa aina väliin muita juttuja ja paperi loppuu ennenkuin on päässyt alkuunkaan. Jotakin sisällisesti vakuuttavaa se oli, jota sanoani piti sinulle, juuri sinulle. Ajatteleppa nyt rakas vaimoni: olisitko sinä koskaan uskonut että pikku Leijo vainaja, jolle tahdoimme uhrata kaikki, nyt, kuoltuaan elättää äitiään, isäänsä ja pikkusiskojaan. Mutta vaikka saisin miljoonan, tahtoisin sittenkin esikoiseni elävänä takaisin.

Jota en koskaan, en koskaan saa! — — —

Oi Jumala, minä en saa panna arvoa tavaralle — kaikki tämä katoaa pian, mutta henki vain jääpi sekä sinusta että minusta ja lapsista.

Voi jos sinä vahvistuisit ja saisit oikean ryhdin. Eihän elämä valittamalla parane ja murhe syvä raatelee jokaista, usko minua. Kunpa sinä luottaisit, luottaisit minuun ja lähentyisit minua silloin, kun olen muka kaikista kauvimpana. Mirjam. Koeta ymmärtää että synkkämielisyys saa minussa vallan kokemusten perusteella ja minä — pelkään sinua aivan luonnollisista syistä samalla kuin itseäni ja omaa mahdottomuuttani. Suren! Mutta jos sinussa olisi ryhtiä, niin minä olisin onnellisin ihminen.

Makaa nyt rauhallisesti äläkä mieti mitään meistä ja Syrjäkorvesta. Ja sitten kun vahvistut jaloillesi, ala liikuskella siellä Suopungissa — siellä, sillä täällä harakatkin nauravat sinun pihalla käynneillesi.

Suudelma

avio-ukolta.

26.

Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.

Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.

— Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.

Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.

Äkkiä vaimo säpsähtää.

— Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo tulla enää…

— Et, et, kultaseni.

Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita. Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista. Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt pohditaan paraikaa piirustuksia.

Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin. Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.

— Täytyy katsoa tulevaisuuteen, — sanoo aviomies. — Lapset kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.

— Mutta keittiö täytyy olla erikseen, — sanoo rouva. — Ja kuule Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska? Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit seinille.

— Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. — Sinä alotat aivan väärästä päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä salvoksessa!

Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva kiihkeästi.

— Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. — Etkö suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?

— Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. — Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja…

— Mutta täytyyhän nykyaikana… huomauttaa mies ja sitä hauskaa kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.

Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata että "nytpä olen keksinyt miten se tehdään!"

Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.

Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin tyydyttää.

Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan mielikuvitus on kovassa liikkeessä. — Järvenkö rannalle? kyselee Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. — Tekeekö isä veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin? Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko kaikki, isä?

— Näytä isä, mihin nurkkaan minun sänkyni pannaan? Laitetaanko nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee! livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.

Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!" ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä tärkeimpään ja arimpaan asiaan."

Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin. Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja tarkastella.

"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.

Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.

Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!

* * * * *

Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas — toinen kylmä, toivoton, uhkaava.

Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä — joku vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun laulua…

Oi herra Jumala, mitä se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?

Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin hän, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin hän ojentaa pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!

Orjo on rakennusasiamatkoillaan.

Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan; jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin tietää.

11 päivä toukokuuta.

Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!

Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?

Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.

Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu, lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu —.

Oi, tuhatkertainen oi!

* * * * *

En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.

Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus että minun on käynyt näin.

Sydänvika — mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys — alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva… kun tämä kaikki on näin, niin mitä onnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?

Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun — lapset ainoa yhdysside ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio — siinä tekijät.

Mutta miehen on annettava ja saatava anteeksi siltä, jonka hän itse on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa puhkeavan kuin hirmumyrskyn — se on luonnon laki — kaikki merkit viittaavat turmioon — ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo, sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle sielun tuskaa —!

Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen — ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän yksin…

— — —

Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini epäilyttävästi vähenevän — ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:

Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, pois koko paikkakunnalta siksi ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota nuorin lapsi mukaasi ja — Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.

Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa kuoliaiksi Toisiaan?

Sinä et rakasta minua nyt — ja minun surulliset tunteeni sinua kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti, vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin vähäinen.

Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla malliksi — nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon: en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia… Jumala sen tietää!… Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.

Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis kidutamme toisiamme? Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran tulenpolttavaksi piikiksi…

Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.

Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.

Mirjam rukoili…

27.

Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana, kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.

Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa ennenaikaisella toteuttamisella.

Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä, jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan… Jonakin sellaisena hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa voimaansa kuni peilistä… jolloin korkeiden rantojensa välillä vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan uhmailee taivaan kauneutta… Jolloin yörastas intohimoisesti kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet unhoittamaan taivaan ja maan…

* * * * *

Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin, syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!

Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti

Rakas Riepuseni!

Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen, tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä myös puolestani en kestä.

Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme sopimattomat toisillemme. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki. Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?

On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, sisäinen onnettomuus, sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen kustannuksella.

Kun mies on paha vaimolleen — kuten termi arkikielessä kuuluu ja vaimo häijy miehelleen koko seurakunnan nähden, niin tietysti on avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta riitaa!

Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa — se on ehkä osaksi sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen kautta heille, mitä ei meille suotu.

— —

Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle miehelle ylivoimainen voitettava.

Mutta kirjoittaa hän osasi, uhata hän osasi ja suusanoilla ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa väitellessä oppinut — jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: ne olivat hänen kirouksensa, ne olivat hänen siunauksensa — hänen vahvat ja samalla heikoimmat puolensa.

Mutta miksi, miksi — kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä hän miehenä mietiskeli alkaen pitää elämäänsä kadotettuna, huonona ja hukkaan menneenä.

28.

Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.

Siellä — humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä, joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä levolle, itse palasi lepäämään.

Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä; pappilan koira.

Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan. Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa… Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa, mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.

Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen. Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton — on siis pyhempi kuin kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.

—

Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen, nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.

Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.

Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, että mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen, jotka tähän asti olivat saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut käki — joka oli asunut toisen pesässä!

Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia, milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa, aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli hänestä kuin ihana soitto metsässä.

Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä sykki voimakkaasti.

"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"

Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle… Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena… Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten kun kaikki äänet ovat hiljenneet… Ja pirtin, valoisan, siistin, avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja emäntä leipoo makeita leipiä… Ja kaikki on niin kodikasta… Onni ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä…

Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha. Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti niin lupaavalta.

Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut valmiiksi. — — —

Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain eli omaa elämäänsä ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa syvällä maan alla.

Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.

Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä — tuolla, ulapan toisella puolella — oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan… sitä ja sitä…

Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut kultaiselle tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly. Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän, sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa ettei hän, Orjo Korelius, sellaista tyttöä ollut saanut…

Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet, ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.

Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.

Mirjamin kaunis — se kauniimpi — kuva sydämessään Orjo viikon vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren ulapan ja kantaa raskaita taakkoja… Iloisesti huohottaen hän juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.

Mutta silloin — Yhtäkkiä… Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi ja arkisen proosan hyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko maailma sumentui hänen silmissään.

Avioliitto? — — —

Mies muuttui murheelliseksi, sitten hän kirosi kohtalonsa ja lopuksi näki hän vain haavoja, haavoja, jotka olivat revenneet auki ja kirvelivät julmasti…

29.

— Etkö sinä tiedä että minä olen raskaana?

— Tiedän, Mirjam, tiedän…

— Taas!

— Niin, niin.

— Se on sinun syysi!

— Mirjam, älä tee syntiä!

— Minä en olisi tahtonut vielä.

— En minäkään.

— Se sattuu niin äärettömän sopimattomasti. Minä olen niin vihainen, niin vihainen että tahtoisin lyödä koko maailman murskaksi!

— Me otamme sen sittenkin kiitollisuudella vastaan, Mirjam kulta.

— Helppo sinun on sanoa! Helppo teidän miesten on sanoa. Hyi kuinka minä inhoan miehiä!

— Mutta sinähän olet aina sanonut että kadehdit miehiä?

— Niin kadehdinkin. Siksi inhoankin. Sinä pääset nytkin huviretkelle — minun täytyy matkustaa kuin kuritushuoneeseen.

— Sellainen on naisen kohtalo!

— Naisenko kohtalo? Sen ei tarvitse olla sellainen. Kuuletko, sen ei tarvitse!

— Mutta se on. Ja jääpi. Ja on aina ollut.

— Mutta minä en jaksa. Minä hyppään koskeen. Kun ajattelen mitä kaikkea taas on läpikäytävä… Oih!

— Muista silloin Mirjam, kuinka paljon mies kärsii naisensa vuoksi henkisesti.

— Se ei ole mitään siihen verraten!

— Se on. Ja se se juuri onkin.

— Mutta miksi, miksi hyvä Jumala minun pitää…? Pelasta minut tästä, vapauta minut tästä.

— Rakas ystävä, tyynny nyt. Eletään päivä kerrallaan. Ja usko minua että et yksin kärsi me kärsimme siitä molemmat. Mutta muistathan sinä sen ihanan kesäyön…

— Älä puhu siitä. Älä puhu…

— Tässä ei ole mitään muuta pahaa kuin että sinä yhtä vuotta liian varhain nyt tulit tuohon tilaan.

— Mutta sen me päätämme Orjo että tämän jälkeen ei saa tulla yhtään lasta. Ei yhtään! Ei milloinkaan!

— Niin, Mirjam. Mutta…

— Vanno se!

— En vanno, vaan lupaan.

— Vahvista lupauksesi suutelolla!

— Mirjam kulta! Pikku raukka!

— En ole raukka! Et saa sanoa!

— No?

— Ota paremmin kiinni. — —

— Sinä taidat sittenkin minua rakastaa, Mirjam?

— Älä vaadi sanoja. Näethän — tiedäthän. Voi kuinka minun tulee ikävä taas jättää sinut.

—…

— Ja anna nyt, rakas kulta, anteeksi että olen sinua loukannut. Että olen ollut paha…

— Mirjam, tällaisina hetkinä kokenut aviomies ei sano mitään. Ei kerrassa mitään! Tietysti hän sydämessänsä pyyhkäisee kaikki katkeruudet pois ja pyytää itsekin anteeksi, mutta kun tietää, millainen pyörä on elämä…

— Niin se on!

— Ne tuhannet kauniit päätökset…?

— Mutta kenties minä paranen. Oi Orjo, kuinka minä unelmoin tulevaisuutta… sellaisia kesiä, jolloin en ole raskaana… ja me sinun kanssasi asumme siellä uudessa kodissa…

— Rakas ystävä, sinä haaveilet!

— Anna minunkin kerran haaveilla. Siitähän sinä pidät. Itsehän haaveilet enemmän. Kukaties minä kuolen synnytykseen.

— Et, Mirjam, et kuole. Kaikki käy hyvin. Siinä asiassa kestät. Mutta hermoseurauksia et näy kestävän.

— Moni rouva minun asemassani olisi jo kuollut.

— Nykyajan naiset ovat niin heikot. Älä pahastu, jos sanon sentään, että moni rouva sinun asemassasi kestää vielä paremmin kuin sinä. Ei yksikään!

— Mutta minä voin näyttää esimerkkejä. Eläviä todistuksia… Elämäniloisia, sitkeitä, lujia, luonnollisia, lempeitä ihmisiä, joilla on ollut tai joilla on esimerkiksi kahdeksan lasta.

— Lampaita!

— Naisia! Mainioita naisia!

— Miesten mielestä!

— Tietysti. Mutta kenties sellaisilla äideillä on joku tytärkin, joka sanoo samaa. Ja eivätkö tyttäret ole naisia?