Front matter (continued 4)

— Miksi et nainut sellaista naista?

— Siksi että sinä satuit sen naisen sijalle. Miksi et sinä valinnut sellaista miestä, joka ei olisi halunnut lapsia! —

— Halusinhan minä… alussa… Orjo, sinä et saa olla paha. Sinä vääristelet tahallasi Älä, rakas ystävä, puhu enää — minua niin… nukuttaa…

— Mutta…

285

— Puhutaan sitten aamulla lisää. Nukutaan nyt. Älä vedä kättäsi pois. Orjo… rakas…

* * * * *

Mikä siinä taas auttoi. Mirjam matkusti halki Suomen synnyttääkseen viidennen lapsensa. Ei yksikään lapsista saanut syntyä kotona. Se oli niin päätetty — varovaisuuden vuoksi. Ja muutenkin — rauhan vuoksi.

Mies jäi taas yksin toisten lasten vahdiksi Ja teki työtä kuin hullu.

30.

Jättiläisköngäs 20 p. maaliskuuta.

Rakas Orjo!

Poikahan se taas tuli ensimäisen lapsemme näköinen: hyvin sievä suu ja leuka, tummat silmät, suora nenä. Se saa äitinsä maitoa.

Asiat tapahtuivat näin (sinähän aina vaadit minua kertomaan). Läksin lauvantai-iltana klo 10:n junassa — menee vain 10 min. tällä matkalla — olin näet alkanut tuntea vähän nipistystä, vaan kun tulin "könkäälle", niin kaikki katosi ja ylihoitajattaren ja Mirdjan kanssa naurettiin vielä klo 3 yöllä meidän huviretkeä ja aijoimme palata ensi junassa takaisin. Niin sitten alkoikin taas vähän poltella ja hoitaja rupesi tarkastamaan että joko poltot todellakin alkavat, ja ajattele: poika tulla tupsahti siihen paikkaan. — Sen pituinen se. Tohtori on kovasti kieltänyt saven, liidun ja kalkin syönnin sanoen että voin helposti saada suolikalkkeutuman eikä saa enää antaa lapsillekaan siellä. Vieläkö poropolvesi juonittelee? Muista antaa hieroa käsivarsiasi. Pikku Mailalle ja Sirkalle äidiltä suutelo "kirjeistään" — oli niin kovin hauska kuulla Mailan pakinoita — kirjoita toistekin äidille. Ei ole paperia enempää! Pitääkö Jormolle lähettää uusi kolttu?

Mirdjan luota 18/5.

Rakas Orjo!

Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä — alakuloisuus kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että minkä kerran saan sydämessäni — enkä vain järjellä päätetyksi, niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä — teen minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän sinä todellakin vaimoasi tunnet — jospa olisit nähnyt minun suuni ilmeen sitä lukiessa! — niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut ja sen vuoksi tulen takaisin sinne, vaikka en lähtiessäni todellakaan ollut varma, palaanko sinne enää. Turhaa on taistella tutkainta vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä, mikä se on. En ole koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: että sinä olit siinä minun kohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheana pakkona se päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.

Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla — sinä muistat — tarkoitus jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka turhaa on koettaa kohtaloaan välttää.

Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään. Yöauringon kaupunkiin en mene — se siitä. Noin viikkoa ennen juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa, en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on itselläsikin tiukka. Jos se tiehaara olisi eteeni avautunut, niin menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja sinut myös — nyt tulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain minulle, kun voisin itse ansaita. Sitä minä aina haaveilen ja jos nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi — nyt kun emme enää lapsia tahdo.

Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön — emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia. Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihän siellä huutosi auta, kiusaa vain omaisiasi.

Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven. Mitäs isälle?

Suutelo lapsikultaisilleni.

Mirjam.

P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot! Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.

Mirdjalasta 27/5.

Rakas Orjo!

Tulenhan minä, koska omatuntoni ja sydämeni niin vaatii. Täältä lähden 10 päivä kesäkuuta Rekijärvelle Mirdjan kanssa, jossa hänet vihitään 12 p:nä. Viivyn siellä ainoastaan muutaman päivän ja alotan sitten matkustukseni maan halki Syrjäkorpeen asti — tietysti ilman Agnesta, koska sinä niin tahdot, vaikka tietänet, kuinka vaikeaa on pienen lapsen kanssa matkustaminen; — siis tulen yksistään pojan kanssa "ilman seuranaisia."

Pääasia on että sinä ja siellä olevat lapset olette terveet, vaikka kovin on lamauttavaa sinun rahapulasi — tuntuu kuin en voisi ihmisiä silmiin katsoa, sillä niin minua hävettää ja kiusaa huonot, raha-asiamme. Etkö voisi koettaa olla niistä puhumatta minun vuokseni, vaikka se sinusta ehkä on joutavaa — vaan minun vuokseni koeta salata muilta, sillä niin pahalta se minusta tuntuu etten soisi siitä tarpeettomasti puhuttavan. Se viepi minulta kaiken elämisen mahdollisuuden ja viimeisenkin elämän ilon — tieto ettei ole leipää lapsille… että täytyy kituuttaa, kituuttaa…

Etkö voisi ajatella mahdollisuutta mennä ensi talveksi opettajaksi kaupunkiin? — saisit palkan kesältäkin ja minä jäisin lasten kanssa Syrjäkorpeen…

Menisin vaikka Rajapostiin, jotta pahimmasta pulasta pääsisimme. Toimita minulle paikka — puhun täydellä aikomuksella ja olisin iloinen, jos voisin saada paikan — ottaisin kaikki lapset mukaan — koeta!

Suutelo rakkaille lapsukaisille ja isälle myös, jos ottaa vastaan.

Kaikille terveiset

Mirjamilta.

J. K. Ehkä se "valtion mestari" laittaisi ne kaapit ja sinun huoneesi sohvan!?

* * * * *

Orjo puuhasi hikipäin.

Koko talven hän oli tulipalopakkasessa ajellut porollaan vanhan ja uuden asunnon väliä, ottanut vastaan rahtikuormia, tehnyt urakoita ja itsekkin työskennellyt rakennuspaikalla. Keväällä jäiden lähdön aikana oli hän makaillut öitäkin rakennuspaikalla vuoteenaan keko höylänlastuja jossakin ulkohuoneen nurkassa. Ja kevätyön kuulaassa kirkkaudessa oli hän väräjävin sydämin katsellut yli korkean metsän ja sinimustan jääulapan, kuunnellen kuni ensi kerran koskien kohinaa ja kevätkäen kukuntaa. Silloin oli hänen omakotipuuhansa tuntunut ihmeelliseltä sadulta ja Mirjamin poissaolo oli sen sadun tehnyt vielä jännittävämmäksi. Vanhassa kodissa oli hän joka yö nukkunut suloisen pikku tyttönsä Sirkan kanssa, joka äidin puutteessa oli täydellisesti turvautunut isäänsä — millä hellyydellä tuo pieni tytti olikaan joka aamu kiivennyt omasta pienestä sängystään isän tilavaan vuoteeseen ja kietonut hennot lapsenkäsivartensa isänsä partaiseen kaulaan. Silloin oli isä aina kaihoten muistanut Mirjamia ja tuntenut niin selvästi sydämessään että lapset tarvitsivat äitiä… ja että kumpikin oli kultainen kappale lapsen sydämelle — sekä isä että äiti.

Nyt oli kesä saapunut, vedet olivat auenneet ja rakennuspaikalla hurisi entistä vilkkaampi työ. Jokainen yksityiskohta oli Orjon itsensä muodosteltava — hänen rakennusmiehensä Matti Verkkainen oli yksinkertainen mies, joka ei itsestään paljon älynnyt ja joka pyrki tekemään kaiken päin mäntyyn, ellei miestä joka hetki sormella neuvottu.

— Miten tämä oikein tehhään?

Joka nurkassa kävi kalske, akkunoita ja ovia pisteltiin paikoilleen, laipioita ja lattioita syntyi, portaita, parvekkeita, patsaita ja kaidekapuloita veistettiin ja höylättiin, työ oli vihdoinkin alkanut edistyä. Muurarit saapuivat kaukaisesta kaupungista — maalaismuurarit eivät uskaltaneet tehdä kahta uunia päällekkäin — ja iloinen työnkuhina ja pauke kävi rakennuksella. Tuhansia kiloja multaa ja hiekkaa kohosi köysissä kiikkuen rakennuksen ullakoille, kelat pyörivät ja vinkuivat, muuraripojat kantoivat tiiliä ja saviliejua ja esiliinarintainen muurarimestari huuteli korkealla äänellä telineillään seisten: "Ruukki — ruuk-ki!" Muurarimestari, tulipunanaamainen mies, oli kuin mikä laivan kapteeni, joka komensi koko laitosta — oli kuin uutisrakennus olisi ollut laiva, joka ei liikahtanut ilman mestarin huutoa.

Kaikista vaikeinta oli sammalen kuivaus; siinä sai isäntä itse tehdä monta päivätyötä, kun vesisade tuon tuostakin turmeli kaikki varustukset.

Orjosta tuntui kuin ei työ loppuisi koskaan ja että joka paikassa piili vahingon vaara.

Urakkamiehet väliin pettivät, päivätyöläiset osasivat nylkeä ja kiskoa, kaikki käyttivät hyväkseen työnantajan pakkoa saada kotinsa pian valmiiksi.

Kurja kolikko! huudahteli Orjo tuontuostaan ollen alituisessa kiristävässä kirjevaihdossa rahanhankkijainsa kanssa. Väliin hän selvästi huomasi, kuinka vahingoniloisesti joku työmies hymyili pyytämänsä rahasummat saatuaan — aniharvoin Orjo vastusteli työmiestensä vaatimuksia tahtoen olla kaikkien kanssa sovinnollisissa väleissä. Jos joku joskus saikin liikaa paikkakunnan tavallisen käsityksen mukaan, niin hän koetti ajatella että sellainen oli hän itsekin ja sellaisia ovat kaikki ihmiset — kaikille kelpaa raha eikä sitä koskaan tule liikaa. Ja työmies, joka jotakin tekee ja saa siitä rahaa, on monta vertaa ansiokkaampi ihmisenä kuin herrasmies-virkamies, jolla on korkea palkka huonostikin hoidetusta työstään.

Kohta, kohta oli hänen rakennuksensa joutuva valmiiksi ja silloin hän pääsee työmiehistä, urakoista ja ikuisista lauvantaitileistä!…

Ja kohta, kohta palajaa Mirjam takaisin viimeisen lapsen kanssa ja silloin he muuttavat uuteen kotiin ja alottavat uuden elämän!

Uuden elämän? Niin, sillä se täytyy alottaa nyt — kahdennellatoista hetkellä — muuten käy huonosti.

* * * * *

Orjo purjehti kevätkesän myrskyissä edestakaisin suurta ulappaa — aina yksin, aina yksin, mutta ikuisessa toivossa.

Toivo se on, joka hänelle antaa voimia alituisiin rasituksiin, ruumiin ja sielun ponnistuksiin. Ihana toivo että elämä Mirjamin kanssa on — kaikesta kokemuksesta huolimatta — sulava rehelliseen sopusointuun. Nythän näet vihdoin Mirjamin oma haave on toteutumassa — oma koti.

Hänhän, rakas vaimo, on aina vakuuttanut että silloin vasta, kun heillä on oma koti, hän, Mirjam lakkaa nurisemasta. Silloin alkaa hänen luonnollinen toiminta-alansa — hänen haaveensa päästä ansaitsemaan syrjään, juuri nyt kun hänelle aukenee oma koti, se on tietysti lapsellista harhaa, jota hän ei missään tapauksessa kykene täyttämään.

Oi kuinka hänellä, Orjolla, on ikävä Mirjamiansa! Millä kaiholla hän häntä odottaa kehtaamatta sanoa tovereilleen, kuinka yksipuolisen autiolta hänen elämänsä tuntuu.

Sillä nyt on kesä ja valoisat kesäyöt, tuomi kukkii ja koivikot verhoutuvat hienonvihreään, tuores tuoksu lemahtelee yli päilyvien vesirantojen, kuikat huutelevat joenniskassa ja pääskyset hautovat pieniä muniaan.

Juhannus lähestyy! Syrjäkorven syvänsalaperäinen, pohjan kaihoisa juhannus, valkeuden hääpäivä ja hääyö.

Missä viipyy Mirjam?

Jo on juhannusaatto, Orjon rakennuksella ovat kaikki työt keskeytetyt, Syrjäkorven kansa soutelee sadoin venhein kirkkorantaan, nuotiot palavat, suuret kahvipannut höyryävät, jätkäin silkkihuivit leiskahtelevat, karttuunihameet kahisevat kylän raitilla — ristirahvas pyhitteleiksen, puhdisteleiksen nauttien itsetiedottomastikin valkeuden juhla-aatosta…

Missä viipyy Mirjam?

Orjo on pukeutunut nuorenmiehen aikuiseen vaaleaan kesäpukuunsa, on ajellut partaisen leukansa sileäksi ja pistänyt päähänsä ylioppilaslakin ja tuntee itsekkin nuorentuneensa…

Missä viipyy Mirjam?

Hän ei saa rauhaa kotona, hän hyppää polkupyöränsä selkään ja ajaa penikulman vastaan. On jo myöhäinen juhannusaaton ilta, metsä uinailee, ääretön hiljaisuus vallitsee maantiellä, joka maailmalta vetää — tuo loputon tie, joka ihmisen nielee ja tuo.

Mies istuu tuntikauden äänetönnä paadella maantien ojan reunalla ja odottaa joka sekunti näkevänsä Mirjamin tulevan kyytikärryissä. Hän on näkevinään hänen haahmonsa ojelmuksen äärimmäisessä päässä, korkean mäen huipulla, vaalea hieno kesähattu kuvastuneena taivaan rantaa vasten… millainen hattu Mirjamilla taas lieneekään?

Orjo vähän naurahtaa itsekseen, purasee viiksiään kuin nuorukainen ja samalla ikäänkuin häpeää itseään että pitää hänellä, aikamiehellä, neljän lapsen isällä, olla näin riivatun ikävä…

Hän tuijottaa ja koettaa olla mitään ajattelematta — on jollakin tavalla niin hyvä olla, tuntuu jollakin tavalla niin täyteläiseltä sydämessä ja verisoluissa — merkitseisiköhän se sitä että Mirjam on lähestymässä?

Hän katsoo kelloaan, katsoo kellertävää tyhjää maantietä ja päättää hieman katkeroituneena ettei Mirjam enää mitenkään voi tulla tänä iltana — pienen lapsen kanssa.

Oh! millainen autio juhannusyö hänelle tulikaan. Koko Suomen kansa viettää sydänjuhlaansa, mutta hän, aviomies, saa tässä istua metsäkivellä ilman naista, ilman omaansa, ilman ketään, joka hänestä välittää…

Ja Orjo ajaa hurjasti takaisin ja hiipii nukkumaan.

* * * * *

Mies on tuntikauden levännyt horroksissa, kun kärryt jyrisevät aivan hänen akkunansa alla ja alaslaskettujen verhojen lomitse hän näkee vilahduksen nuoresta naisesta, joka korkea, kaunis, muodikas hattu päässä hypähtää keveästi alas kärryistä. Hänen edellään kantaa joku rippikoulupoika pientä koria hyvin varovaisesti käsivarsillaan. Kolkutetaan ulko-oveen, palvelijatar rientää avaamaan, tulijat pääsevät saliin, jossa pari lapsista nukkuu hoitajattaren kanssa. Sitten on kaikki hiljaista. Orjolla on sydän kourassa, hänen aistimuksessaan väikkyy tyttömäisen nuori nainen, joka naurahtelee iloisesti, jonka huulet ovat punaiset ja tuoreet ja posket hienonpunehtivat… Hän kuulee jonkun ikäänkuin kiireesti riisuutuvan viereisessä huoneessa; seuraavassa silmänräpäyksessä rasahtaa ovi ja sulkeutuu samalla, mutta sisään on pujahtanut joku — ja yhtäkkiä se ruusuhuulinen olento sukeltaa hänen luokseen, painautuu lämpimästi häntä vastaan…

— Oi Jumala! kuiskaa aviomies, tämähän on sittenkin onni, sulo, hurma, kaikki kaikessa, ainoa auringon alla… Oma vaimoni!!

— Oma mieheni! kuiskaa Mirjam. — Nyt minä tulin!…

31.

Aviomiehen pöytäalmanakasta löydämme seuraavat muistiinpanot:

Heinäkuu.

1 päivä: Yksin yli järven — Korpilinnalleni.

2 päivä: Myrsky raivosi. Sain työskennellä tiilimiehenä aamusta iltaan ja väsyin kovasti. Ei toveria saaren yössä.

3 päivä: Saaren vanki, orjain vanki, ei pilkota ystävän purjetta.

4 päivä: Yksin hyvä. Yksin ikävä. Työn ruoska.

5 päivä: Kolme tulipesälaitosta valmiina Korpilinnassa.

6 päivä: Neljäs tulimuuri tekeillä. Välilattiaan hinattu viiden tuhannen kilon paino raaka-ainetta.

7 päivä: Vanhan kodin pyhä rauha. Mirjamin sulot.

8 päivä: Ratkaiseva viikko rakennuksella. Lattiat — tulisijat. Törky pois.

12 päivä: Elämä tai kuolema!

13 päivä: Yhdestoistatuhannes markka menossa.

14 päivä: Sunnuntai-idylli kukkivan puun alla.

15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma. Kylvemme aalloissa.

16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai — parempi. Hän nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa — en saa ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa. Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaan ennenkuin Korpilinna on valmis. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi ja me tulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on lähettänyt "passaamaan." — Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitä aviovaimon silmäystä! sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia? Tietysti annan anteeksi tämän — yhden tuhansista pienistä synneistä.

18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.

25 päivä: Korpilinna valmis. Matti Verkkaista en sentään olisi päästänyt pois. Paljon on hutiloitua…

26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä… tuo sohva… tuo pesukaappi… tuo taulu…? Sirpaleita ja sirpaleiden keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä — ei muistoja repelemässä. Olin minäkin onnen poika — silloin kun ei ollut muuta omaa kuin kapsäkki…

29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme, jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän. Lehmänkin? Meille? — Nyt se siis alkaa…

Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa valaisevia lisäyksiä.

Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon, isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"

Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli häneen sattunut — oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä, tuskin hän itsekään tiesi.

Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä oli yksin maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli elänyt: ikuisesti toivovan, rauhan linnaa kaipaavan, mutta yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella, kohosi hänen uusi kotinsa — sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine lapsineen, siellä ja vain siellä oli hänen elämänsä punainen lanka — hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan — ja kuitenkin hän oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut tänne — entiseen hiljaisuuteen.

Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella! Millä tunteilla vaimo saattoi mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan häntä vältti! Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja näki Orjon pienen venheen?…

Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään, sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa, älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu varistaa lehtensä ja jää paljaaksi…

Orjo katseli uutta kotiansa saaren tuvan akkunasta ja oli näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin… Toinen Orjo oli täällä yksinänsä elämän suuren peilin edessä, toinen lepäsi tuolla Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen sylissä.

* * * * *

Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.

Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista viehättäväisyyksistä.

Oma koti!

Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo, juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan, pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän keskellään…

— Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään lasta? sanoo aviomies haukotellen.

— — —

— Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa toinen-toisensa iholle…

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät.

— Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka…

— Niin, Orjo, se oli onnellista aikaa…

— Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää — oikeastaan niitä oli kaksikin — niin minä kiitän Jumalaa että niin teimme! Siunaan onneamme!

— Niin minäkin!

— Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. —

— Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! — voi hirveätä — älä hukuta — kuuletko — pelastakaa — Orjo — huh — päästä — no kyllä sinä!…

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko päästää hänet irti.

— En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle päästyään.

— Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä uimaan!"

Mirjam nauroi ja lapset telmivät.

Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.

* * * * *

Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa ryskyen maahan.

Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan minnekään, ei vesitse eikä maitse.

Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.

Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.

He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta. Ei ollut heillä edes naapuria — talonpoikaistalot piilivät kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja kaamean karussa takalistossa…

Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä ei mistään päin erottanut valon pilkettä — tapahtui Korpilinnassa jotakin.

Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.

Ja puristautua toinen toiseensa kiinni ikäänkuin hukkuvaiset, kontettuvaiset myrsky-yössä.

* * * * *

— Mirjam, rakas… rauhoitu!

Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:

— Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se ei saa…

Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.

— Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä… Rauhoitu Jumalan nimessä. Rauhoitu!

Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun — tahtoi peittää itsensä koko maailmalta — kauhun kyynel silmässä…

Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen kärsimys.

Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten kohtaloihin.

Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli kaikki hiljaa. — —

32.

Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei häntä yhä kiihottaisi.

— Orjo, minä en tahdo!

— Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.

Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.

— Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla…

— Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.

— En!

— Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.

— Kaikki katsovat minuun että taasko se… Minä saan hävetä.

— Sano heille että se on minun häpeäni. Että miehesi… Taikka — sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.

— Tietysti!

— Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua yksistään syytät.

Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien, miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.

— — —

— Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan, joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua, väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. — Koeta nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö mitä olen ajatellut?

— Mitä?

— Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.

— Niinhän sinä aina…

— Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä ettet kestä, ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja samalla raskaana.

— Ja palvelijatar!

— Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin levähtää!

— Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat sanoisivat?

— Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.

— Ja kuka hoitaisi lapset?

— Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas. Siihenkin suostuisin, kun sinä vain pääsisit rauhaan.

— Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.

— Ottaisin siis vieraan.

— Jonkun kaupunkineidin?

— Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun sinä olet poissa.

— Kyllähän se kannattaisi!

— Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka minä sinua ikävöinkin hirveästi — tiedäthän sen — niin se toiselta puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä. Sinun hermosi, Mirjam… Joka päivä…

— Minä en matkusta, en voi…

— Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran. Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan… Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi… Mirjam, minä pelkään…

* * * * *

Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot, jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi. Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan niskoille.

Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut) lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu; ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja, lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä — neitsyt moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen syystä sopii kadehtia.

Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni lapsissa ja taloudessa.

— Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.

— Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.

— Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.

— Minä tahdon poron!

Mirjam sai poronkin — urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä huoneeseen.

— Hoitakoon isä!

— Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin on mahdotonta minulle. Työnjako olla täytyy…

Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua. Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla niin kova ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies, tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän — tai koetti ajatella — lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.

— Sinulla ei ole henkisen työn huolia niinkuin minulla, puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, — Elämän helpointa työtä on sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on ikuiset rahahuoleni, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi kärsii tappiota.

— Eihän sinun tarvitsekkaan kuin auttaa!

— Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon aikaa minun täytyy joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia — näethän — ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta minun täytyy, täytyy pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään…

* * * * *

Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.

— Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että minun elämäni yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!

— Orjo! Rauhoitu!

Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin karhu…

Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä, jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.

Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään, Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli sanonut.

"Minä olen hullu!" —

Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin purkaa itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam häntä varonut? Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän on peto — jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan kesyttäjä… eikö Mirjam ole niitä naisia, joka sen ymmärtää?…

Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisena purkaa kaiken miehelleen — kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut. Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.

* * * * *

Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet toisiaan ankarasti arvostelemaan!

Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi pelastusta sanomalla ainoastaan:

— Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinua sääli.

Taikka hän sanoi näin:

— Minä eroan sinusta. Näin on synti elää. Parempi pelastaa sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.

Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti toisistaan.

— Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut matkustamaan!

Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se liikutti aviomiestä vielä enemmän.

Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja huudellen, pakeni pois kotoaan ja viipyi yön kylällä. Mutta heti kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretön katumus ja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan kääntynyt.

Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia syntejään.

Ja kulki kuin pahantekijä kylällä. Kummallista ettei häntä vangittu…

Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta…

314 314

Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin kotona.

Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.

Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia mielenosoituksia.

"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"…

33.

Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön, joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja ystävällistä ääntä — siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:

— Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?

Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.

— Olen porolla postissa, selitti lankomies, — ja ottaisin sinut heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa hevoskyydillä.

— Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.

— Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. — Tuskin olet elämässäsi poroa nähnytkään?

— En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.

— Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.

He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa seisoi kytkettynä koivuun.

— Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.

— Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.

— Voi hirveätä… älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai…

Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta tie laskeutui järven jäälle.

— Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.

Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle tultua selvisi tajuntaan.

— En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!…

— Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti, hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään. Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:

— Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.

Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä edessään, virkkoi tyttö:

— Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!… Sinä kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.

Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään: "Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."

Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.

Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta, yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.

Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten… yhtäkkiä… koko entisen elämän vastapainoksi töksähti nykyisyys. —

— Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka aina kaipasi sisariaan.

Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan kintaaseen.

Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:

— Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?

— Ei mitään. Huh!…

— Kohta päästään perille.

Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina salaperäisinä jalokivinä.

Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä…

— Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö. — En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!

— Ole hyvä ja astu sisään!

Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:

— Onko Oihonna siellä?

— On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. — Kuule Mirjam: minäkin tulin porolla!

* * * * *

Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.

"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.

Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut miehen mieleen.

"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."

Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin saivat hullunkurisen huiman muodon.

— Riippuu siitä, kuinka minä tahdon! oli tyttö painostanut. — Minä saan menetellä aivan niinkuin minä haluan. Yleisöllä ei ole minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä tai kotona!

Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi tutkinnoissa — muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän kerskahtaen kertonut sisarilleen.

Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. — Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.

Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.

— Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten hoidossa.

— Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran Orjolle. — Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen mikä minua huvittaa!

Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin kantaminen — sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat "fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä visiitille.

Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.

Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan, koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista. Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää. Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain… sähkönsekaista…

Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.

— Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan, — kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan päällä.

Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt rahansa.

— Minulla ei ole taskua!

— Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. — Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä monta taskua kuin miehellä!

Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti Orjoa. Posket hehkuivat.

— Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. — Mirjamia minun aina täytyy odottaa.

— Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin, mutta hän ei kertonut mitään.

Hän sanoi ainoastaan:

— Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä… Minulla olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin. Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.

Vielä hän lisäsi:

— Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä muutamiksi viikoiksi saareen.

— Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.

— Niin kai, vastasi Orjo.

Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.

— Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?

— Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.

He saapuivat taloon.

— — —

Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana, kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:

— Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.

Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon eteen.

— Oihonna, lähdetkö rysille?

— Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.

— Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam, seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.

— Minä soudan!

Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.

— Mikä nyt?

— Nenäsi on maalissa!

— Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli lankomies.

Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi sitten:

— Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä karvainen.

He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään. Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.

— Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.

— Käväistään vaan.

Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.

— Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.

— Niinkö?

— Silloin kun ei ollut yhtään lasta…

— Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.

— Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan päällään.

— Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.

"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."

Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu sanat:

"Erakon pyhäkkö."

— Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit? kummasteli tyttö.

— Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.

Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:

— Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin käyden minä täällä… kuljen aivan kuin hautausmaalla.

— Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö sydämellisesti.

— Hm, pani lankomies.

He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen kautta.

Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia. — Sauna on valmis! ilmoitti hän. — Sinäkö Orjo menet ensiksi?

* * * * *

Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja. Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna silmät suurina häntä ihmetteli:

— No se on tuo Orjo!

— Ihan totta! toimitti toinen. — Mitä syytä minulla olisi salata mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani — nyt jälestäpäin. Minä rakastin sitä tyttöä niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin —

— No mikset mennyt, hupsu?

— Älä sano hupsuksi, Oihonna — se oli vakava sielullinen prosessi. Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.

Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!

— Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa. Mutta silloin —

— Oliko hän kaunis!

— Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin — ruhtinatar.

— Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.

— Niin, ajatteles, Oihonna!

— Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?

— Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.

— Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.

— Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä syleillyt sitä ihanaa naista. Sitä ihanaa ruhtinatarta!

— Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.

— Hyi, sinua Oihonna, sinä et ymmärrä mitään!

— Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?

— Siksi että se sinua huvittaa.

— Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?

— Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan…

— Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?

— Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoakseni lihaan ja vereen asti — en koskaan uskaltanut suudella.

— Hyi sinua, Orjo!

— Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä sala-aarteita. Minä en sinulle kerro, mitä se on merkinnyt nuoren miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin sinun liehtarisi.

— Minun!?

— Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.

— Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"

— Tietysti! lopetti Orjo.

Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin vapaaksi Oihonnan seurassa.

"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."

Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kun Mirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tulo Korpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.

— Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.

— Niin onkin! myönsi Oihonna.

Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta syytä.

Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle, että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:

— Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.

— Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. — Teillä on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.

— Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle…

Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?" kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."

Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää. Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän kummastellen lankonsa käteen.

— Hyvää yötä.

Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli kaikki kuin sumua, satua, unta…

Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo — ne rasittivat Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.

Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin surkeutta.

— Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja minut — sillä näin on synti elää ja näin vain epäsopumme yhä kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin mielisairaan?

Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.

Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonut että mies nurisematta olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.

34.

Juhannusaatto!

Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat. Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa Korpilinnan sivu.

Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri saanut ensimäisen lattian maalatuksi — nyt täytyy joutua juhlille.

Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita näyttämään itseään isälleen.

Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja ja polvihousuja ja sanoo:

— No kylläpä te nyt olette koreat.

Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:

— Olemmeko me isän mielestä liika hienot?

"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?

Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.

Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on tehnyt työtä koko viikon — kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on miehuutensa parhaassa iässä.

Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi — hänenhän täytyykin jäädä — kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee…

— Kukapas muu jäisi! Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.

Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset kengät jaloissa.

Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa. Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva, Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle, silmissään hellä loiste lapsille…

Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.

Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan silmiin. Tyttö katsoo vastaan.

Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein on Oihonna?

… Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on jollakin tavoin hyvä olla Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta. Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia — aivankuin ne olisivat hänen omiaan.

Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"

Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi, niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.

"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. Minä en ikinä uskonut tulevani sille asteelle! Ja nyt kuitenkin… aivankuin… tunnustan ainakin haaveilevani…"

Venhe kiitää, aallot hyrskivät.

— Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.

— No on totisesti! vastaa Oihonna. — Sinä istut siellä perässä kuin mikä prinssi töyhtö päässä.

— Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa. Primadonna!

— Ohoo!

Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään vajanaiset?"

"Mutta Oihonna pitää laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä vain muotia?"

— Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!

Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon lapsuudentuttuun valkamaan.

Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.

— Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat…

* * * * *

Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa, tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.

Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton lasiovi. Orjon ja Oihonnan saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.

Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan; lapset makasivat perempänä.

Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.

— Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli Orjo puolittain kuiskaamalla. — Katso tuota kaukaista järven selkää, katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt, mitä tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!

— Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.

— Alakuloisuutta! Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo itsekkin alakuloisena. — Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja huudahtaa: herää kirottu velho!

— Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!

— Puhunko, Oihonna?

Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon kautta.

Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni milloin pelkää varkaita.

Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:

— Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!

Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:

— Lasiovenko taa?…

Oihonna ei mitään sanonut.

Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä, mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky", lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.

— Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.

— No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.

Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja riisuutui nopeasti.

Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin vapauttavampaa.

Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin tavoin hyvillään.

Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.

Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hän nyt sen niin tunsikin?

Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt — komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja — värisi hikimärkänä…

Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön tunnit kuluivat — Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen, josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi — yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja hymyhuulin hänen luokseen, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon päätä, kumartuu suutelemaan otsalle — Orjo itkee liikutuksesta: tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!

Mutta silloin — mitä tämä on? — tyhjyys, pimeä huone…

Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, — milloin Oihonna meni? Hän uskoo Oihonnan käyneen, hän ei siinä löydä muuta kuin luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja luonnollinen.

Hän uskoo Oihonnan todella käyneen — Jumala hänet muka lähetti, kuuli miehen rukouksen, lähetti — mutta tuskin tiesi tyttö itsekään, mii korkeampi voima hänet pani unessa tekemään. Näin hän intohimonsa vallassa kuvittelee.

Hänen täytyy saada selko, kävikö tyttö vai oliko hänen tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa lasioveen.

— Oihonna!

Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.

— Älä säikähdä, Oihonna, — sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti — minä käyn ottamassa pesuvettä.

— Käy vaan! sanoo Oihonna.

Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton hiuksiinsa asti… Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa raittiilla pyyheliinalla… Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.

— Oihonna! älä pelkää! kuiskaa hän. — Ethän pelkää minua?

— En! sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton silmiinsä saakka ja pyörähtää selin.

— Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, — sano minulle rehellisesti: olitko sinä äsken minun luonani?

— Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.

— Sinä olit minun luonani! sanoo Orjo.

— Älä viitsi, Orjo!

— Sinä olit minun luonani! vakuuttaa aviomies. — Ilmielävänä! äsken!

— Mene pois, Orjo!

— Pelkäätkö?

— En!

— No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömän ikävä…

Tyttö ei sano mitään.

— Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.

Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.

Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen, peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa. Eikä mitään tapahdu. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa, hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu. Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?

— Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.

Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.

Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa aamu-uneen.

Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.

Orjo säpsähtää: mitähän palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi on sisäänpäin säpissä ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana — kahden.

Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.

— Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä juhlapuvussaan. — Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa…

— Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.

Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä tahtoisi päästä, vielä likemmäs — hän tahtoisi tehdä Oihonnasta suloisen välittäjän itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa…

* * * * *

Seuraava yö.

Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa. On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä, molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä "Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan sisaren kanssa. Jospa hän silloin olisi ollut näin vahva! Näin elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi sattunut noin komea tyttö —!

Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on — sen hän huomasi vasta ulkoleikissä — hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä. Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä — ja nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko — nuo neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei — he kuuluvat sielullisesti, salaperäisesti yhteen — hän ja Oihonna — siitä tämä kasvava kiintymys.

Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.

He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan valoisan akkunan eteen.

Ja Orjo alkaa puhua.

Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa. Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen elämäänsä! Ja mitä siitä olisi voinut tulla, jos Mirjam olisi ollut vähän toisenlainen. Edes vähänkään…

— Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.

— Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. — Tiedätkö, Oihonna, minun piti joutua onnellisimpaan avioliittoon — juuri minun — minulla oli siihen edellytykset…

— Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin — Mirjam.

— Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. — Senkö tähden vain että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?

— Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä arvostelet Mirjamia!

— Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.

— Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.

— En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. — Sinulle juuri minä tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana…

— Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskee Oihonna säälimättömästi.

Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:

— Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton salaisuuksia.

— Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!

— Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin ja minun välit ovat jo sellaiset…

— Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen huokaisee:

— Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen…

— Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei minulla ole kärsimyksiä. Minulla! sanoo hän painostavasti samalla tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.

— Uskon kyllä, mutta…

He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja muuttaa äänensä lempeäksi.

Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:

— Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussa sydäntä vai ei. En mitään muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä tulen sinua häiritsemään.

Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam sinusta aina on puhunut niin lämpimästi — se ei voi olla muuta kuin rakkautta."

Oh tätä helvetinpolttavaa ristiriitaa! Miksi eivät ihmiset edes avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat? Kaikkialla naamarit!

Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oli Oihonnan vuoro valvoa ja hikoilla vuoteessaan.

35.

Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista, jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään — vesilinnuilla uivat poikueet pitkänä jonona perässä.

Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää tuoksua läpi vakavan havumetsän.

Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:

— Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä hyvinhän minä voisin istua perässä joutilaana.

Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut, kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.

Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.

— Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.

Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto oli liian kaunis pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa, jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin — Oihonna, jonka täytyi auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.

Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.

— Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat! Hänellä on niin kauniit silmät.

— Pyh! pani Orjo ylimielisesti. — Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin Oihonna ihastelet.

— Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen Mirjamin sanat.

— Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.

— Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.

— Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta, riemuitsi Orjo, — antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella itseään yli ulapan. — Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan paratiisiin…

Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla ennenmainitulla sulkulaitoksella.

"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä sentään on auringonsäteitä."

— Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen…

— Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.

— Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä? laski mies pilaa.

— Jää sinä uimaan — minä menen edeltä postiin.

Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten — valkoisissa jalkineissa — astuivat kylän raitille.

Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi. Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista, kauppiaat olivat heille kohteliaat…

Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat yhteen, he — juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, — vaikka kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti — hän ei olisi sitä ikinä kenellekään tunnustanut! — mutta Orjo sekä tunnusti sen itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle… Hän, Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaan luodut toisilleen…

Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta — kenties iäksi — kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa ja hänen, Orjon, kaunis kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa — oh, saattaa tapahtua että Mirjam kuolee — hänen elämänsä käy yhä orvommaksi, mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja omien intohimojensa tyydytystä.

Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutua Mirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?

— — —

"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"

Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.

Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta — vaimoni seljän takana?"

Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin. He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä ennenkuin siihen nousivat.

— Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat lepattivat tuulessa.

Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.

— Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.

Mutta tyttö sanoo:

— Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän tulen syksyllä takaisin.

— Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.

— Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.

— Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.

— Näyt pitävän minua lintuna.

— Lintuhan sinä olet…

Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa unisesti pitkin ulappaa.

— Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.

— Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.

Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää hajamieliseltä.

— Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. — Sinä muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?

— Nukuin taas huonosti viime yönä…

— Minä tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.

— Ei vielä, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen tuska värähtää hänen silmissään — hän tuntee itsensä heikoksi kuin kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi…

— Päästä minut nyt soutamaan, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.

— Tule siis! vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan — heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on pakko väistää toisiansa.

Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen suudelman neidon huulille…

Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle, tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät, silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:

— Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään olen luottanut, niin sinuun! Hyi!

Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen, on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan paljain pohkein.

— Älä suutu, Oihonna. Sinä olet — lähinnä Mirjamia — ainoa tyttö koko maailmassa, jota minä olen suudellut.

Tästä, siitä ettei ollut uskaltanut suudella, vaikka olisi alati kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!

— Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti airoillaan.

— Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti — tämä kaunis kesäpäivä — oliko siinä mitään pahaa?

— Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.

— Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan! muistutti Orjo. — Tehän aina teeskentelette.

— Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti, purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.

— Oihonna, Oihonna, Oihonna!?

Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.

Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään näyttää. Ettei päässyt pakoon!

— Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään väristen oudosta pelosta, — katso minua silmiin — niinkuin ennenkin. Katsothan?

Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa — hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti ystävällinen säde Orjoa vastaan.

Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten pitkin selkää.

Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua rantahiekalta korviin.

— Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.

— Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.

Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.

— Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan…

— Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. Ja Oihonna vastasi lyhyesti:

— En.

Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam seisoi taampana.

36.

Sitten vasta tapahtui räjähdys. Suudelma oli vain sytytyslanka, dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.

Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman vaikuttamasta mielenliikutuksesta — hänelle sattui aina suuttumuksen jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi — souti Orjo saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.

Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän Mirjamille.

— Mutta saatanhan minä tulla, — ehdotti Mirjam.

— Sinä?

Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.

— Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.

— Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän, Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.

— No miksi? kysyi vaimo.

— Siksi että teemme syntiä sanoillamme.

— Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.

— Emme ainakaan sanoilla.

— Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon kanssa.

— Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.

— Minä opetan, sanoi aviomies. —

Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle anteeksi suudelman.

Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.

Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies. — "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä toistamiseen suutele?"

— Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.

"Merkillistä", hän ajatteli samalla: "hän saa panna päällensä kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."

Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he maalasivat palkin palkilta — Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina nauroi niin että hampaat hohtivat.

— Kippistä!

— Kippis!

— Sinä olet kekseliäs, Orjo.

— Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole enempi.

— Minulle on tässäkin kylliksi.

— Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.

— Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi. Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.

— Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!

— Älä nyt imartele!

— Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti. Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa…

— No, mikset sano? kysyi tyttö.

— Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

— Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

— Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli lämmitetty niin kuumaksi.

— Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

— Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä ollut tietänyt tulleensa raskaaksi…

— Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli valtavan isoja kirjaimia.

— Sinä olet taiteellinen.

— Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää. Hävitäppäs likka oma nimesi.

— Hävitetään yhdessä.

Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat yhteen.

— Joko sinua väsyttää?

— Ei vähääkään!

— Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.

Ja he jatkoivat työtään.

Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.

— Nytpä ruoka maistaa!

Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri — hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään ei mitään olisi tapahtunut.

Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana, sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.

— Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.

— Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.

— Sinä?

— Minä!

— Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!

— Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan — koko Korpilinnan.

— Älä viitsi! pani tyttö.

— Niin, sanoi aviomies synkästi. — Mitä minä tällä talolla teen. Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo…

— Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.

— Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin katsoen tyttöön.

He astuivat saarelle.

— Mirjam, sinä et usko, kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!

Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:

— Häpeä Orjo kiittämästä minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia — se on aivan samaa.

— En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.

— Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. — Älä viitsi valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.

— Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.

— Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet Mirjamille paha!

— Mutta Oihonna —?

— Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä — minä inhoan sinua! Kuuletko: minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille…

Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti sanoi hän:

— Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot, Orjo?

— Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna, et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.

— Inhottava mies!

— Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!

— Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.

Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.

— Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa vallassa: Tuollaisen miehen kanssa minä en eläisi päivääkään yhdessä.

— Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.

— Mitäkö minulla on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä lisäksi olet siveetön raukka!

— Oihonna!? Tyttö!

— Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen — raiskaaja!

— Oihonna! Punnitse sanasi, taikka —

— Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden kerrankin vasten naamaa.

— Peruuta heti sanasi: raiskaaja! Orjo oli vaistomaisesti hypähtänyt tytön eteen.

— En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja. Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian — nuorelta tytöltä, jolla ei ole mitään muuta kuin kunniansa.

— Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet nyt tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi uskonut sinua niin — kunniattomaksi.

Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa. Hänen oli nyt syy.

— Minä olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. — Minä olen siveellinen, mutta sinä olet raukka — sinä olet tahtonut minut raiskata.

— Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!

Orjo Korelius puhui ja vetosi usein Jumalaan. Millä oikeudella? kysyi hän aina samalla tunnossaan.

— Sinua Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan vallassa. — Sinun ei tarvitse puhua Jumalasta. Sinä et saa koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan Leo Tolstoista sinä, jota minä inhoan. — — —

Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.

— Mutta hänen täytyy pyytää anteeksi Oihonnan täytyy peruuttaa sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.

* * * * *

Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta, syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata. Koko maailma oli hänen silmissään muuttunut, kaikki hyvän usko rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet — — — —

"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä peruuttaa? Omatunto! Totuus!

37.

"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut, rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään — on kurjuus. Tämä — jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."

Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa. Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain, soutanut yksikseen salmen poikki.

Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti oli jotakin sisarelleen ilmaissut — Mirjam, joka oli vakuuttanut miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.

Oliko hän itse säilyttänyt ne?

Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha, joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä Oihonna illalla oli purkanut.

— Sinä tulet minun luokseni! Sinä!

— Niin. Kukas sitten?

— Tietysti se, jonka on tultava.

— Oihonnako?

— Niin.

— Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa tarkoituksessa…

— Mene…

Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua. Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan. Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti jalkoihinsa.

Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka täytyi pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja muita. Vasta sitten…

Oliko Oihonna sittenkin sanonut hänelle totuuden?

Orjo ei ymmärtänyt — ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä — suudelman tuottama alennus ja se, että hänen sisarensa mies, joka löi omaa vaimoansa, yritti häntä vietellä, pani hänen hermonsa pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa — silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.

Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään, mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti, kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä oli ollut että juuri Oihonna — eikä kukaan muu — oli hänelle tuonut ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille, joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot pieksivät kiviä vasten… oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle kultaa nyt hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli kadotettu!

Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja kaunistelemaan. Hänhän oli kulkenut paratiisissa helvetti ympärillään — ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että hänkin — maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten — oli ojentanut kätensä kielletyn puun hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa) koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli tehty — raiskaaja. Hänestä???

Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana — siihenhän oli ollut tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.

Mitä, jos hän kirjoittaisi Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!

Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön täytyi leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.

Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.

Tuli vain Mirjam.

— Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli. Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut, niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten sinua täydellisesti näkisi läpi.

— Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.

— Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin. Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä! Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta — uskottomuutta avioliitossa — hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen pitänyt sinua miesten miehenä… Ja nyt — —

— Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.

— Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni takana!

— Ei suinkaan! sanoi mies. — Sinä saat lukea jokaisen kirjeen, minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.

— Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa sinua. Sinä olet liannut hänet — hän tuntee itsensä likaiseksi.

— Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä olen vaarallinen. Minä voin tehdä — mitä tahansa tässä sielun tilassa.

— Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut läpi.

Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä nyt tietää?

— Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.

— Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!

Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaan Oihonnaa "helvetin tytöksi."

— Orjo, sinä olet alentunut minun silmissäni eilisillasta saakka!

— Ja sinä olet alentunut minun silmissäni! kiljahti mies. Hän koetti sitten jatkaa tyynemmin:

— Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan, ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi… joka päivä… ei mitään muuta…

— Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen…

— — —

Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.

Orjo souti myrskynä saareen.

— Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä raivossa.

Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:

— Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä että minä ikinä lukisin sinun kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin minä sinua inhoan ja inhoan sinun kirjojasi.

— Oihonna! sanoi Orjo. — Katso ettet pingoita jännettä liian kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa…

— Mene pois, hävytön mies!

— — —

Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi heidän välillään.

Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi… Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen sielussaan oli yhtä sakeata sumua…

* * * * *

Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä, sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa — Orjo ei tiennyt miten vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei kukaan käynyt hänen luonaan — ja ainoastaan kerran päivässä toi palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.

"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari, pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi, jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.

Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan yksinäisyydessä.

38.

Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa perään eikä myöntää erehtyneensä.

Uskomatonta, mutta totta — taistelu riehui elämästä ja kuolemasta. Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.

— Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.

— Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.

Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja vastaan.

Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten kanssa huviretkelle. Miksi? — sitä tuskin kukaan heistä tajusi — kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä, kun Oihonna astui samaan venheeseen.

Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"

— — — —

Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.

— Peruuta, sanon minä!

— En! vastasi tyttö.

— Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana, seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.

— Hullu mies! sanoi Oihonna.

Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.

— Lyö! uhmasi tyttö.

— En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.

Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui pensaikkoon. Lyö! huusi tyttö uudelleen. En lyö! vastasi mies verestävin silmin. — En lyö sinua! Teen pahempaa. Suutelen sinua pirun suudelmalla. Raiskaan sinut todenteolla!…

Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun ei kumpikaan ymmärtänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja silmissä suloinen loiste huudahti:

— Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta — minä peruutan, anna anteeksi — älä ole vihainen.

Molemmilla — kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.

— Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut puhtainta ja parhainta ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan ystävyyttä.

Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.

— Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. — Mirjam, tule!

Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen — ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun. Soutamiseenkin!

— — —

Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse häntä seurasi — Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä asioita. Oli miten olikaan — he kaksi kuuluivat yhteen.

Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa, jota aamuaurinko valaisi.

Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.

Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.

Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä enää häiritä.

* * * * *

Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He yksin tietävät niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.

Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina — siinä miesten ikävän ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.

Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee ihmissielun ikuinen romantiikka — tuossa aviomiehen yksinäisessä matkustuksessa. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu heidän matkavaippaansa — he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se ottaa mukaan vai kotiinko jättää — varalta ovat sen viime hetkessä vaippaan kääräisseet.

Sydän parka!

* * * * *

Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt tulikoetuksiansa?

* * * * *

Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?

* * * * *

Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"

Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti, hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.

Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.

Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän osannut laskea kumpaa oli tulossa…

Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän sitä epäili!

* * * * *

Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa — nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle, vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.

* * * * *

Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna tyhjältä — Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet ja lisäksi kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen. Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes, kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.

Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta, mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän ei sille mitään mahtanut että Agneksen silmät hänestä kiiluivat juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen rakkautta.

Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät — milloin kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja vihan säteitä singoten!

Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan kangastella hänen sielussaan. Mitä, mitä oli hänen tehtävä? Eikö ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi tyytyä — — —

* * * * *

Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto — niinkuin mies sitä luuli — siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta, jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä — "varmaan jostain hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin. Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."

Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?

Mies kauhistui, kun sitä nyt — ilman tukea — harkitsi.

Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte, mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä — silloin — teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively ja sulosointuinen ääni — pirullisinta kiemailuako vain? Ja suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" — näyttelijän fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä pelosta. Pelosta sillä tyttöön vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan. Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut — inho.

Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka Mirjam — suudelman salaisuuden tietää saatuaan — oli vakuuttanut miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut — pelännyt — vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam — saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan — valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa omasta siskostaan — ei tietänyt koskaan taata.

Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella — inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden huumeeseensa. Kuta julmempi toinen oli, sitä hempeämmin toinen kerjäsi. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään miehet omin voimin päässeet ylös.

* * * * *

Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."

Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla säpsähtäen omaa hartauttaan.

Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui huoneeseensa.

* * * * *

"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta — ja sitten olisi kaikki saanut räjähtää vihdoinkin rikki!"

Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, hullunkurinen ajatuslento.

Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.

* * * * *

Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin. Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin — vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa. Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä — hengetön erämaa.

* * * * *

Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää koskaan palaa näille maille!"

Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.

Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.

Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös tänne lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle — ainakin vuodeksi Huomaa: minä rakastan sitäkin lasta, mutta sinun tähtesi tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä. Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam — pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä olet heikko nyt — minä arvaan — mutta ilmoita minulle, heti kun luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan sitä tietoa.