Front matter (continued 2)

Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä, jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan: "Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."

Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto että sinä et kirjoita, vaikenenpa tai en… Minä olisin tahtonut että juuri sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi. Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan perhettä… Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.

Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen edessä, jota ne koskevat? Niin olen minä alati tehnyt ja jos siitä lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä väitän.

Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olet tarkoituksella minua kiusannut ja ärsyttänyt — vastoin parhainta tuntoasi? — mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla! Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen toki minäkin itkenyt… Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.

Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaan tahtonut ymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.

Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja poistamista haluavana — on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja hellä puoliso — suuret, runollisen suuret vaatimukset — mutta ne näyttävät syvälle minuun juurtuneen.

Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla. Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!

Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme ovat ilmenneet, ovat — pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien — aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.

Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä, elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani useinkaan ole kanssani — en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan; hän oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä kuin metsän sinipiika… hän — minun vaimoni — minuakin varten, samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis — se ei ole synti, se ei ole ruma ajatus."

"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut uhkeudellaan ja on kuin morsian…"

Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?

Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista vastustamaan."

Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi — herää ja ala uusi elämä.

— — —

Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda katkeruuden maljan pohjaan asti.

Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään, vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme! Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista — — —

Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne vain ovat rehellisiä.

Koetan olla kirjoittamatta siihen asti että saan sinulta vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti, paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.

Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman sinua!

Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma sinulle hyljätyltä

Orjoltasi (jos niin uskallan sanoa.)

Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.

Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia — "saisi olla teidänkin kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi — vaan sen puheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan." Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia, niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja mannaryynipuuroa. — Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä sinua etsin."

"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? — Minulla olisi niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"

Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta. Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä sen oli saanut. —

Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.

— Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.

Sua syleilen ja suutelen hengessä, oma mieheni ja ystäväni. Muista

Mirjamiasi.

Nuori rouva kummasteli että hänen miehensä pysyi lujana vaatimuksessaan ettei hän kirjoita ennenkuin saapi vaimoltaan "vähintään 4 arkin pituisen kirjeen." Vastinetta ei todellakaan tullut, kuten tavallisesti, ja sentähden Mirjam uudestaan tarttui kynään.

"Etelästä" toisena vaalipäivänä…

Rakas Mieheni!

Koko päivän on minulla ollut tunto että sinulle pitäisi kirjoittaa. Olen koettanut vakuuttaa itselleni että se on aivan tarpeetonta, koska nimittäin olen lähettänyt kaksikin kirjettä peräkkäin muutamien päivien kuluessa — ja tämä on kolmas. Kävin minäkin äänestämässä ja juhlalliselta se tuntui. Eivätköhän miehetkin nyt ala meitä — enemmän kuin ennen — respekteerata? — — —

Rakas Orjo! On sunnuntai-ilta myöhäinen. Kirjoitan tätä vuoteessa — ei tunnu unta tulevaksi. Leijo lapsemme nukkuu vieressäni, kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Posket punoittavat valkoista tyynyä vasten ja pieni suu on puoliavoinna — tekee mieli painaa huulensa suuta vasten, vaan ei henno herättää.

Minä kaipaan sinua useasti — itkin äsken yksikseni — jos sinä sairastuisit ja jos tapaturma sattuisi. Jumala rakas, pyhä varjelkoon! Olen koettanut itseäni tutkia ja kaivella — vaikka on kauheaa katsoa elämää silmiin — paljon helpompi on elää päivä kerrassaan. Niin, surulla muistan, kuinka monta kertaa olet uhannut minusta eron ottaa. Vaikea on sitä ajatella minun ja vaikea siitä kirjoittaa. Olen koettanut ajatella ja tutkia asiaa — ja luulen, Orjo, ettei se olisi meille suuremmaksi onneksi. Entisyys ja kalvava omatunto myrkyttäisi kaiken onnen, jos sitä enää voisi löytää. Minä luulen että luonto, elämä ja sallimus on päättänyt meidät yhdistää ja meidän tulee kumpaisenkin puhdistua ja parantaa itsemme. Täytyy ajatella että tämä aika on meille koettelemus — jos me sen läpi pääsemme, niin, rakas Orjo, silloin tietäisi sille arvon panna, kun se on taistelulla saavutettu — on taisteltu omaa pahuuttamme vastaan. Paljon se meiltä vaatii — kunpa oppisimme ymmärtämään, miten meidän on elettävä, nyt kun olemme nuoria ja elämänhaluisia emmekä vielä vanhoja, jolloin kaikki on loppuun kulutettu ja elämä mennyttä. Pitää huomata itsessään viat — ei niitä toisesta etsiä — vain yötunnelmia nämä — tuttuja sinulle.

Osaan Leijolle tekemäsi tuutilaulun ulkoa. Ensimäinen on oikein hyvä, on niin hauska laulaa sinun tekemääsi laulua — kiitoksia, isä kulta. — Pian se poika todellakin osaa juosta, kävelee jo, niinkuin sanotaan, puuta myöten. Hampaita on kohta suu täynnä — niinkuin ehkä jo olen kertonutkin. Leijo on oppinut uuden sanan: paappu = lamppu.

Sinä purat ajatuksiasi oman-kodin suhteen. Olenhan minäkin puolestani tunnustanut etteivät huonekalut eikä oma-koti tee ihmisiä, kahta ihmistä onnelliseksi, jos ei parempaa sidettä ole — siinä emme muistaakseni milloinkaan ole olleet erimielisiä. Mutta minä luulen että miehen ja vaimon tarve saada oma koti on luonnon vaatimus. Sinä, joka nautit enemmän luonnosta, ymmärrät sitä enemmän ja elät luonnollisemmin kuin esimerkiksi minä ja muut proosalliset sielut minun kanssani — sinun olisi pitänyt huomata että villinä, s.o. luonnollisesti elävät eläimet, uros ja naaras, aina rakentavat "oman kodin." Ei mies-ikään päässyt karhunpoika vie nuorta miniäänsä mamman ja papan luo, vai kuinka? Sinä sen paremmin tiennet?

Tuota ensimäistä kirjettäni en ajatellut lainkaan lähettää, mutta menköön — älä huoli kovin kritikoida. Minun ulkona olemisesta sinä kirjoitit aika epistolan. Voisin siihen vastata ja tehdä pieniä muistutuksia. Muuta ei minulla ole puolustuksekseni sanomista kuin että: jos et sinä olisi niin paljon siitä puhunut että koko asia rupesi kyllästyttämään, niin ehkäpä minä olisin halukkaammin hoitanutkin terveyttäni, s.o. kävellyt ja hiihdellyt — mutta kun sinä aloit pakottaa, niin luonto teki tenän. Ehkä olet itsekin kokenut että jos sinulle sattuu kiivas väittely jonkun kanssa ja se toinen ihan hullunkurisesti suutahtaa ja käyttäytyy tyhmästi, niin silloin sinä et vihastu, vaan ihmettelet ja arvostelet ja moitit mielessäsi sitä toista, joka ei sen enempää osaa luontoaan hallita — vastakohdat synnyttävät vastakohtia. Jos sinä olisit huonosti hoitanut terveyttäsi, niin ehkä minä olisin tullut innokkaaksikin terveydenapostoliksi tahi päinvastoin.

— — Älä sinä, Orjo Poika, vaadi minulta pitkiä kirjeitä. Tiedäthän ettei kirjeiden kirjoittaminen kuulu minun avuihini. Minua, kultaseni, niin nukuttaa — suo anteeksi — ettei kynä tahdo kädessä pysyä. Mitä tarkoitat kun kirjoitat "Orjolta_si_, jos niin uskallan sanoa?"

(Olen niin vihainen noille siunatuille kun ja kuin sanoille. Minun korvani ei sano, milloin on ero tehtävä niiden välillä. Lohdutan itseäni sillä että te kirjanoppineet olette eroitukset niille keksineet — meille tyhmille loukkauskiviksi. Eivätkä minun päähäni säännöt takomallakaan mene, jos en niitä ymmärrä).

Saat sinä minulta satakin suudelmaa, jos tulet noutamaan. Sinä kuoppaposki ja punahuuli poika!

Syleily Orjolleni

Mirjamilta.

Oma kulta! vastasi aviomies kirjeessään. — Viime yönä kuutamossa saavuin kotiin peurallani syrjäkylistä, joissa olen ajellut sieluni ikävissä, miettien jumalaties mitä kaikkea. Minulla on näet viikko takaisinpäin tapahtunut täydellinen työnseisaus ja se on hyvin arveluttava asia. Huomaan liiaksi miettiväni omaa ikävääni, joka johtuu sinun kaukanaolostasi…

Miksi riistää itseltään ainoakin elämän ilon värähdys — tämä erillään-olo on muuttunut kidutukseksi, jonka laatua Sinä ehkä et ymmärrä…

Rakas Mirjam! Terveellinen on ollut meille tämä pieni erillään-olo, mutta älköön sitä jatkuko enempää kuin tarvis vaatii. Ajat ovat siksi levottomat että mitä tahansa voipi tapahtua — miksi emme siis kiiruhda yhteen? Ja miksi emme vielä toistaiseksi saata tavata toisiamme täällä, jonne kohtalo kuitenkin on niin paljon kalliita muistoja meille säilyttänyt? Täällähän lempemme syttyi kevätauringon paisteessa, kevätpurojen solinassa, täällähän kultapoikamme ensi kuukausiaan eleli. Minä onneton en tosin voi sinulle vielä tarjota omaa kotia sanan aineellisimmassa katsannossa, mutta ehkä sinä minun avullani osaat asiat niin järjestää että sellainenkin saadaan…

Etkö voi lähteä matkalle jo nyt heti tämän kirjeen saatuasi? Ihanat kevättalven päivät — hauska matkustaa. Minä siirtyisin kulmahuoneeseen ja sinä saisit Leijon kanssa asua tässä aurinkoisessa salissa… Appesi ja anoppisi ovat jo pari viikkoa olleet poissa ja yhä viipyvät yli pääsiäisen. Mamma rukka lähtiessään ihan itki valittaen että sinä muka olit täältä paennut siitä syystä että pidit häntä, anoppiasi "kavalana ihmisenä." Niin ne vanhat ymmärtävät meitä nuoria! Mirjam, Mirjam, mitä olet tehnyt? Pistäydy vain Helsingissä, jos haluat, mutta älä tuhlaa, ottaa niin lujalle saada lisää rahaa.

Jos ei sinun sielusi jano vedä sinua miehesi luo tänä keväänä, niin minulla ei ole mitään sanomista! Vaijetkoon silloin kieli ja kirjevaihtokin, joka ei näy kannattavan, kuten luulin.

Ei minusta ole avioeroon, älä sinä ikinä sellaista usko, vaikka ihannetaistelussani tulenkin sentapaista kuvitelleeksi. Tulkoon ero luonnollisesti, jos tulee, ei näin väkinäisesti ja väkivaltaa itsellemme tehden. Vai kuinka? Rientäkäämme yhteen uudella onnella ja uskolla, tuli mikä tuli! Hyi kuinka tämä jo maistuukin iljettävältä: neljä kuukautta — yksi kolmasosa vuotta jo erillään.

Täällä me yhdessä päätämme sitten, mitä on tehtävä, täytyykö miehen leipänsä tähden "tuppautua vaikkapa siihen virkaan, jota Juppiter vihaa." Kun ensin saisi sielunsa siivotuksi, niin sitten pyrkisi vaikka kuivaksi kuvernööriksi! kirjoitti Orjo.

Ole varovainen junamatkoilla! lisäsi hän kuvitellen jo vaimonsa matkustusta.

Toimintaan Mirjam ja viisaaseen ratkaisuun. Jos tulosi jäisi kesään, niin menisi kesäkin erossa — tässä tulee mies hulluksi eikä saata tehdä mitään. Älä kuuntele rouva Starckin kieltoa — tai ehkei hän kielläkkään?

"Jos aijot olla naimisissa" j.n.e. Jään nyt odottamaan pikaista tietoa, rahaseikkojen älä anna häiritä tuloasi — ne selviävät kyllä. Oi kunpa en tarvitseisi saada murhaavaa tietoa! lopetti Orjo juhlallisesti ja mieli liikutuksissa.

Kevät oli tosiaankin mennyt hänen päähänsä ja huilannut koko miehen niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin oman hillittömän kaihonsa!

2 p. huhtikuuta.

Rakas Orjo!

Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin houkuttelevaltahan se kuuluu.

— Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin. Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä käsityksen sain siellä olostani — "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua, mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi, sinä, sisaresi ja veljesi — he ovat omassa kodissaan: minä sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla. Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi keskellä. Vaikuttaako se minuun?

Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi. Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten ole vähän kehittynyt — myönnän sen täydellisesti — vaikka sillä hetkellä kun sen häneltä kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän hyväksymisen luin — niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä, minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa: "miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima, koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!

Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi! Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa! Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut johtopäätöksen — hän on luonnostaan sellainen — — —. Vaan luonnostani minä en ole umpimielinen, katkera pettymys on minut siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua, jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa, ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja yksi sen elinehtoja.

Oletko sinä minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle. Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin kirjeessäsi itse käytit.

Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä tehnyt, niin olen katunut.

Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin sinusta saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut sinulle kaikki puhua — vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. — Miksi? Siksi että sinä olet liian avomielinen. Olet paljastanut minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen — muut häpesivät, et sinä. Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja — hän sanoi katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti. Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni —!

En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta kylillä.

Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta pyytää ja vaatia? Jospa siitä olisit kirjoittanut!

Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemme enin kärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet että sinä siitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi, sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta voit ajatella, vieläpä vaatia että minun velvollisuuteni on kaivaa ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja — sehän on elämäni suuri salainen toivo!"

Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaa mies ja lapsi, minun, vaimon, piti olla sielun lääkäri ja hellä puoliso.

Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?

Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana) esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin! Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.

Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen? Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden kutistuu — sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja senjälkeen seuraa — oppositsiooni.

Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!

Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.

Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani, joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?

Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta, voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.

Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.

Odotan.

Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan, jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?

Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.

Jos minua oikein ymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani… Jos minua oikein ymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon sinussa ja itsessäni — toistemme avulla.

Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi pois puhaltaa.

Näin kirjoittaa

odottava vaimosi.

* * * * *

Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.

Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui aviomieskin kynäänsä.

Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.

Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen vaikutelma — mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt sinulle seuraavanlaisen vastauksen:

"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."

Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki — siinä on laki ja profeetat.

Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että koettaisit olla minulle hellä toveri — ja varoisit ärsyttämästä minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.

Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto ja terve järki.

Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään — paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin sanoen mielitekojasi — ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla puhuen.

Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi; jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa, milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena rauhanhierojaa vastaan.

Et ole voinut antaa anteeksi!

Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan. Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin. Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna. Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan oikeaa rakkautta.

Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin — minuun ne vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut tapahtuneita mielenosoituksia — terve järki ei myönnä enempää, itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana. Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta — se on kuvittelua. Me olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa ja nauttia lepoa.

Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen. Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta, vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen syvimpääni myöten katkeroitunut.

Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle kuin toisetkin…

Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on otaksuma että voisin sellaisista kirjeistä kuin viimeisesi ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.

Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni; todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut. Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan. Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla sen syliin, jota parempaa ei kohtalo sinulle suonut; vaikka luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka pidän sinua niin kehittymättömänä? — monta kertaa olen salaa iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.

Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen "nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita, mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen ulkonaisiin ilmiöihin — minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi tullut, mikä nyt on tullut.

Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, millä tavalla vältät vaaran —? Huono lienen ollut, mutta en koskaan niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä perhe-sovinnaisuuksien orja.

Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista. Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni — eikä se suinkaan ole mitään onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari, niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon virkaan pyytää — talonpojilla se kyllä on tavallista.

Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman markkinoilla).

Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta sinä olet kuin poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa…

Tällainen erilläänolo, kun kerran työnteko häiriytyy, ei enää lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa? Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään… Työssä ja eteenpäin pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket kääntyvät nautinnoksi.

Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen, siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa… Se ei tulisi maksamaan kuin enintään… Täten voisi ajatella saaressa asumista kesällä. Mutta — kirjeesi tuli — ja nyt en tiedä… Taisi mennä kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja yksin ei minusta ole… Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki "isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun on eroaminen, jos herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin — sinä muistat — en silloin halunnut eroa etkä sinäkään. Parantumista vain molemmat kaihosimme!

Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista, vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua. (Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi polttopisteisiin. Minä olen ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin vaarallista ole kuin miksi sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin. En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun, miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua. Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria numeroita pienistä asioista.

Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän ei pitäisi asua kummankaan sukumme piirissä — minä myös siitä kärsin. Vaan elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä paremman puutteessa näilläkin maisemilla.

Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla… Ja kun tuntee että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa viimeisiin asti… Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan. Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut ja lintumetsät…

Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?…

Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä: En tiedä! En tiedä mitä nyt on tehtävä.

Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa — ja yöt — niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen, sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta tuo vapauden vaaliminen… Jumala suokoon menestystä, sanon vain.

Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan. Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua oikeutetusta surusta.

Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska, kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian! Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa ettei se saastuisi — huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee — —

Yöpuoleen sam. p:nä.

Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti. Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa, joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain odottavasi — että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti. Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin. Odotan sähkösanomaa.

9 p. huhtikuuta.

Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani. Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"

Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.

Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs arvostelu.

Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä vaimolleni ja hän on ne pitänyt hyvänään — miksi ei hän siis saisi kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä? Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä. Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.

Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.

Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että jos tahdomme olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa. Sekä mies että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka täytyy elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat: siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.

Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa toista enkä itseäni.

Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa — siinä koko kristillinen totuus.

Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam, esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan "itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon avioliitto näkyisi olevan parempi.

Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä. Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.

Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni, mutta — olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyä Jumalani edessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta, mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on itsekkäisyyttä?!

Kuule Mirjam, jos emme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa, niin siltä varalta sanon muutamia asioita — — — (seurasi joku "viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä. Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.

Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset "rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren — aalto pyyhkäisee minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön, harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut matkien esi-isien henkeä.

Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:

Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää, mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja. Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan…

Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että sinun suhteen.

Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?

Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet niin kaukana. Ja lapsi rukka — myös. Koetan repiä teidät kummatkin synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni aikakausi kaikissa suhteissa.

Orjo Korelius.

Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.

15.

Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.

Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.

Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella, uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi kolmiosainen akkuna… Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja keinutuoli… Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.

Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:

Rakas mieheni!

En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa. Mutta vasta sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut oikeassa vai väärässä!

Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:

"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä sanoilla:

Lämmin ja uskollinen suudelma

omalta Mirjamiltasi.

Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja vihdoin sen saatuansa rauhoittui.

Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli maininnut…

Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli hullu!

Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen, sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten, lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa — mutta Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.

Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä ylpeyttä?

Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?

Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?

Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia, varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin. Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.

Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa, kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan, mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut ympäristöään vastaan… J.n.e.

Mirjam yhä ikäänkuin vaati lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei — vastoin kaikkia laskuja — yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin pelotetuksi.

Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan, kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi! Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli — tiukalle ottaen siksi paljon vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni pitää, niin sovinto oli mahdoton.

Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.

Hän muisteli suloisia hetkiä Mirjamin ja itsensä välillä ja kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan, mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.

He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!

Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!

Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.

Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.

Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.

Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.

Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla — hän näet vedätti vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin. Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.

Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa hiljaisesti alistuvainen tunnelma.

Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille, joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo, lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.

"Soi vienosti murheeni soitto, Soi kauniisti kantelo soi, Mut hellemmin heläjä hälle, Joka murheen mun rintaani toi!"

Niin — kirjoitti hän — Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja sinut kokonaan ymmärtää… että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit. Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme, jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät, ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa, joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa… sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli se tyttö, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti kaihoavan sulhasen sylissä.

Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi. Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi himoitsin päästä!

Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi… en muussa kuin yhdessä suhteessa… että et minulle koskaan ollut ollut kova… ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän toverisi karkeus sinussa on kasvattanut — uhkaa ja ylpeyttä ja kostonhalua ja erilleen pyrkimystä — kuten minusta nyt näyttää. Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka ei ikinä palaa.

En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä minulla sinusta on — nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän, mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä kuvassa — sitä et itse koskaan ole arvannut — ei muut sitä ehkä näe, vaan minä… Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon tahdoit luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.

Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty… minä itken ruusuja, kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan… itseäni itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.

Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan viettää, jota nyt täytyy viettää?…

Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi arimpiin sydänkerroksiin.

Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta — sellainen isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois — sydän verensä oma…

Hyvästi!

P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi — kuuletko, välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni, anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"… sen pilkotus siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla: Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata olla ja elää!

Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon hermojännitys kohosi korkeimmilleen.

Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta pois…!

Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala lähinnä."

Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne rakkaalla kädellä järjestettyä… sinivuokko-rukat sammaleeseen ja sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!" Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa — vaikka hän tunsi ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli pistänyt lahjojen sekaan.

Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. — Orjo! nyt on syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria, ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen saatuamme tulemme luoksesi.

Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee. Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo: antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät ja kellertävä esiliina.

Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.

Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen, kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät, sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme — sinä ja minä — me taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme elämässämme rauhan.

Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.

Keväinen suudelma

Tytöltäsi.

"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä syvimmässä, kuinka oma Mirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.

Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.

Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!

Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen synnyttäjää.

Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!

Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena takaisin Mirjamille.

Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?

Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee, silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!

Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa? Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?

Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki tuokoon sinut takaisin!

Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!

Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä. Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!

Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.

Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja vaivaloinen.

Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei päässyt kärryillä eikä reellä.

Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?

* * * * *

Pohjolan kevät?

Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi, joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat — silloin yhtäkkiä kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi, viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan, kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään, asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina, salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa, rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja kiroaa — ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin muka olet?…

Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi — näitä hiljaisia kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin, jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.

Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy ojolla.

Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa ajatustensa kulkea omassa elämässään.

Jänikset?… Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa… Hänestä tuntuu että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa. Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään… Valkoinen kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis jänis, ei… on sittenkin… nyt se taas liikahti… nyt se nousee pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa… eiköhän tule likemmäksi… Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi vihiä…

Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna… Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään… Nyt se taas liikahti — ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?

Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään — peijakas: se on sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin, aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka on haavoittunut… se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin väkkärä heittäen katkennutta säärtään… ampuja kolhaisee sitä pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa, hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen — kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään tarvitse seikkaperäisesti tietää, miten jänis sai surmansa, kunhan vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt mukavaa.

Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella, hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä ammu ainoatakaan laukausta.

Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet salarikolliseksi.

Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä ja samentaa silmiä.

Mikä hänen on — hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet kireimmilleen…

— — — —

Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.

Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin silmin.

— Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?

— Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?

Huomenna olisin lähtenyt…

— — — —

— Herranterttu, tuossahan on Leijo — hyvä Jumala: tämäkö nyt on Leijo, minun poikani?

Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.

Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.

Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!

He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.

16.

Kesän riemut!

Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla — idyllimäiset aurinkokylvyt perheen kesken — onnen raikkaat ilonhetket täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava erämaa kuni Jumalan yrttitarha!

Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä mielensä mukaan — he ovat kahden, sillä se kolmas on heidän omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä…

Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen, aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja sapenkarvainen.

Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen haituva elämän haaveesta.

Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha, joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus — sieluton, armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!

Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.

Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle, niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.

Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo huokasi myös, hänkin näki näkyjä — jos hänen täytyisi jäädä tähän erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.

Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.

"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit — siellä on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."

"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme! Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"

Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin, että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä inhoan tätä vanhaa tupaa — ja minun on ikävä.

— Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. — Mutta sitä vartenhan juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme elämän ikävät…ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän päivänpaisteemme?

Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.

Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä, koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.

Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä kohisevan metsän lomitse…

Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti elähdyttää kurjinkin perukka?

Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista. Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.

Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:

Lupaathan Orjo, lupaathan —? Ja aviomies, hurmautuen häntä rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi, kuiskasi vastaan:

— Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa oman kultansa tahtoa.

Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.

* * * * *

Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön, hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan luottamusta tähän maailmaan.

Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä pelkuriksi maailman markkinoilla.

Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu — hänen täytyi muristen näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja huvitusta.

Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa, tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.

He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa sisälsi.

Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä oli pitänyt! Nyt hänkin saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. Ei tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa, jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — nyt sai milloin mieli teki pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin tekivät — ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle puolisolle.

Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen, mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä, avuttomia olentoja.

Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä, kultakutrista tyttöä…

Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana — se asia täytyi jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennyt miten, mutta jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla avioliitossa.

* * * * *

Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.

Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli paikoillaan, kului paljon aikaa.

Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä. Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat, vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan — ihminen tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin suhinaan.

Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan tiennyt varmasti.

Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden. Enempää ei tarvittu.

Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin — poltot olivat alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.

Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään, jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta, puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin, hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan — juoksemaan kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin Sven Tuuvan sisar — päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? — aviomies ei voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi — hänhän, aviomies, oli syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa…

Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki elämästä ja kuolemasta — missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään oli kysymys Jumalan laeista.

Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista — tänä hetkenä tyttö olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.

Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille, ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa — kuinka kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei ihminen tunne silloin kun juna kulkee!

Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa. Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna… jos vain kerkeää sen muurien sisään, niin on onni pelastettu…?

Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten siskon käy? miten siskon käy?

Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta kohtaan, ettei hän koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon, jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä… Kuinka iljettäviltä ne nyt tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli tulossa maailmaan!

Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti — kuinka hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa, oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?

Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön kuin kukkaisen.

— Miksi se on pantu koteloon?

— Ei pysy muuten lämpimänä.

— Kenen se on?

— Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.

— Ja siitäkinkö tulee ihminen? — Kätilöneiti naurahti ja koppasi lasiarkun toiseen huoneeseen.

Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas kaupunkiin.

Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui hänen silmissään suurina heilahduksina.

Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin tuhansien muiden… Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.

Nyt, nyt juuri — huono mies että jättikin vaimonsa! — hänen täytyy rientää takaisin, mutta — juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen — Jumalalleen — kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.

18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.

Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella, en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.

Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta — en tiedä, miten sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo… Jumala sen tietää mitä tunnen.

En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun vielä täytyisi kuolla, vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo niin julma voisi olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten ja minua varten. Nyt minä lähden…

Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan ja ilmoitti iloisesti irvistäen:

— Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.

Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.

— Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.

Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä ja sanoi:

— No kävihän se, kultani!

— Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt. Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun he ovat synnyttäneet."

— Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni ja korvani!

— Tokko sen näkee?

— Ihan selvästi!

— Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.

— Ei vielä… naurahti äiti heikosti.

Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.

— Minua muokataan ja pestään — ja sitten minun täytyy nukkua. Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? —

Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin onnellinen asiain hyvästä menosta.

Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle puolelle seuraavaa:

Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan. Tahdon koettaa — ja kukapa sitä ei tahtoisi — painaa syvälle muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema meidät erottaa — ja senhän täytyy kerran tapahtua — jäisi mitään sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.

17.

Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit pienokaiset.

Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.

— Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.

— Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.

Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.

Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on sitoutunut yhteen ainoaan naiseen?

Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja vaikeroi velvollisuuksiaan aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?

He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!

Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen järjestys, näin on lorun lopuksikin hyvä olla.

He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.

Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa ihastuksessa miehensä kunniaan.

Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät kiertää avioliiton salakarin — he eivät tahdo olla tusinaihmisiä, joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.

"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan tiedä mitään pahaa.

— Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta, jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!

— Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi tuollaista kullannuppusta…

— Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et suostu palaamaan erämaahan?

— Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa! vastasi Mirjam.

— On, mutta sittenkin… Ulpukkasaari…?

— Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.

— Älä sano niin, Mirjam…! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari meidän elämässämme näyttelee.

— Niin, mutta — — —

* * * * *

He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten.

Tämä on meidän onnellisin kesämme — puheli Orjo hengessään uinaillen päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla. Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa viettää — miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen, aavistan…

Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten takana… Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi huimaava ikävän tunne — pohjaton kaiho syntymäseuduilleen pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli vapaampi…

Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta, ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön tullen tuntui kaamealta…

— Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan…!

— Orjo! sinä olet hullu!

— Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä…

— Aina sinä kuvittelet turhia!

— Mirjam, minun henkeni kärsii…

Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan asunnon Helsingin läheltä.

— Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.

Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.

18.

Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.

Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä — ikäänkuin koston Jumalan viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.

He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen suuntaviiva…

* * * * *

"Viimeisen kerran…

"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!

"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme ajattelemattomuudessa kadottaneet!

"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys — se on se sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa salamurhaajaksi.

"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä vielä olisit terve ja lupaava!

"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi värisemme.

"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"

Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.

* * * * *

Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt muserrettu.

19.

Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla huutaa yhdessä jumalallista apua — silloin oli heidän kolmannen lapsensa luomiskäsky lausuttu.

Heidän esikoisensa poistui — Jumalan surmaamana, kuten he sitä arvostelivat — mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon. Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä, kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan…

Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas heidän ympärillään — tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli paennut.

Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki, kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana! niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen erämaahansa.

Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!

Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.

— — — —

Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi — kohtalo nöyrryttää, mutta aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin opetukset.

Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.

Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.

* * * * *

Rakas Orjo!

Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa. Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon, mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet "käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen. Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan illemmalla lisää. — Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton, ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin epämuodostunut — minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta… Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni — mutta kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole kotia. Et sinä sitä ymmärrä mitä se on. Olenhan kiitollinen — tahi koetan olla — että on minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan… Huolimatta kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt tulee — ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja kiitokset teille kaikille.

Mirjam.

Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani —? Myrskyä, vettä ja lumiräntää — lienee sielläkin kauheata. Etpäs lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän —?"

— Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut, odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa. En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä tervetulleempi — pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä uneksuin sinusta.

Suutelo Mirjamiltasi.

Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana, aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja — antoi tulla.

Loppuun asti luettava, syrjäisiltä varottava.

Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon synkkä kieli.

Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee uudesta-rakentajan voimaa.

Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.

Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?

Avioliittomme??

Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?

Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan: uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut. En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä…

Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti… Mikä siis aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä, pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä et aavistanut runoilijasielun kuluttavaa voimaa. Sinä et ollut haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti — alussa — että asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi — sinun neuvonpyyntösi olivat liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.

Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?

Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia myöten… Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit…

Kuinka kävikään?

Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin. Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin hänet alas luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi. Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja aviollisesti vaatia sopii?

Mitä luonnotonta vaadin? — En mitään?

Mutta minä pelkään, etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni, ja se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.

* * * * *

Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat tosia.

Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää tuontuostakin alas, jalka livettää.

Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja tahdon sinun kanssasi elää elämän loppuun.

Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero…?

Mutta lapsi? Lapset?

Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti, lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä, joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet. Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden — ja se on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan. Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.

Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen aavistaneet?

Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta, jolta sitä vähin odottaisi… He eivät aavista miten minä loka päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin… Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että sen kestän.

Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä, jolloin sinä olet minua auttanut…

En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty, aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti — ja sinun hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta. Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat. Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin, tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä isovanhempainsa luona niin kauvan kuin he elävät. Sen verran ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan helvettiin, kajoo häneen… Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt, hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit, milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä — tietysti minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt sammukoon lamppuni.

* * * * *

Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme, joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia toisilleen. Mielenosoituksia, rangaistuksia aviopuolisoiden kesken! Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?

Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin on sydän parka paatunut.

Eikö ilkeä ajatus, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?

On, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.

Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri, joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän, kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaan aijon suorittaa henkisiä töitä — sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi — —

"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja poloinen taas kulkee.

En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle — verrattain siedettävissäkin olosuhteissa — tuntuu usein tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani, kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt miehestäsi vaatimuskuvan — kuinka sanoisin — ja kun ei todellisuus vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis — mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani; todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.

Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta. Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta sielullisesta ärsytyksestä. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää, sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle, synnyttävät hirveän painon — minun vihastukseni, jonka täytyy johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean — kun minun annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun en pysty itseäni hillitsemään…

Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!

* * * * *

Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva — itse kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen, epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.

* * * * *

Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneena neitseen kauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee, jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.