Front matter

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

Anna Kurimo

Sortavalassa, Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike, 1906.

1.

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää", vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään", ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa, suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä, valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten, että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö", sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina. Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on, ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala? Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta, johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän, että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu äiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki puolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja pistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi sinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa, katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle, täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla jotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle, niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani", sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi ja kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia? Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei ollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi. Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi työnsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä. Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän veljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla anteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean kivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti, mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän hämilleen.

2.

Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista, mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat pudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle, mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle, ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään ollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan. Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä tervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän itkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko talon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari porrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen nopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan", huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin rupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa putoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin varhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

* * * * *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa, äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui, kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.

Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni, hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.

"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"

Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.

"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.

"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"

Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään. Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet, nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli ihailtu ja hyväilty.

"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.

"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä, en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee? Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.

Anna katseli häntä hajamielisenä.

"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden asteen.

"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit sinä pian."

Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan, että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä kertaa hänen lapsensydämestään.

3.

Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja, holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.

Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia, selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille, samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen seinät kohosivat.

"Kuuleppas", sanoi Erik.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"

Annan silmät säteilivät.

"Oi, tehdään se!" huudahti hän.

He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä. "Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä. Ne tukevat koko majaa."

Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.

Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat ivallisesti.

"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.

Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.

Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin suuresta aikeestaan.

"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen mittaa käsillään.

"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.

"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti huolestuneena.

"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille hyvää. Katsoppas ruokahalua!"

Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.

Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "minun metsämökkini" "meidän" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin vähentyneellä innolla.

Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut saapuvilla.

"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.

Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille vertoja juoksussa."

Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.

Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.

"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät häneen syvän vaikutuksen.

"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en aina, kuten tähän asti."

"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik taipumattomana ja juhlallisena.

Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä? Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!

"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.

"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.

"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.

Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän oli ollut niin vähällä jättää sen.

Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky. Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.

"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.

"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin apulaisista.

"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.

"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.

"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"

"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan että olisivat tukeneet sitä."

"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet olleet hänen edessään pirstaleina.

"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen, pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.

Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan uljaaseen linnaansa.

"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän jalomielisesti.

Erik epäröi vähän aikaa.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan, niin en minä huoli osastakaan."

Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.

"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.

4.

"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.

Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.

"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."

"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä leikillisesti.

"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan, jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti Pohjolan metsiin.

"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.

"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."

Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.

"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.

Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä muuttunut.

"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."

"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.

"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"

Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma asiastaan.

"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."

Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.

"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään vastaväitteitä!"

"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä, nyt kun jää jo oli murtunut.

"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"

"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi isänsä läpitunkevan katseen.

"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"

"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."

Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.

"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan aikonut antautua?"

"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."

"Tullaksesi miksi?"

"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt kierrellen.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.

"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani", sanoi Kurt uhmaillen.

"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.

"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.

Kurt puri huultaan ja vaikeni.

"Valitse jotakin muuta."

"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein peljästytti isää.

Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden, jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman pettymyksen tähden.

"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua lempeämmällä äänellä.

"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.

"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin voidakseen ansaita toimeentulonsa."

"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."

"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."

"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."

Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme. Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa ensimmäistä!"

"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"

"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja kevytmielistä elämää."

"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin sitä enemmän kuin ennenkään."

"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin, ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi ulkonaisia kiusauksia vastaan."

"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti, sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."

"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut omaan talutusnuoraansa", sanoi kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.

"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei sitä tehnyt.

"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle, aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.

5.

"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.

Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.

"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.

"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"

"Onko hän sairas?"

"En minä sairas ole."

Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.

"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.

Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat vioittuneet.

Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.

Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut. Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.

"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani", sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään Evan kanssa."

Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän näytti melkein vihaiselta.

Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton? Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.

Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia. Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän unhottaa tuota kamalaa näkyä.

Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui? Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä! Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.

"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista", ajatteli Anna lapsellisesti.

Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen, ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto eilispäivän surullisesta todellisuudesta.

Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?

Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.

Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään, mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän kaikki. Erik oli kuollut.

Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella; mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän, meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.

Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin: kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu — se melkein hymyili. Nuo tyynet, rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka minä lepään suloisesti!"

Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin. Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa, kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta. Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus, jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.

Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana. Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna, ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen ole arvannut.

Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin — hänen ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan. Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi hänet.

Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.

"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.

Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt veti hiljaa hänet huoneesta.

"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"

"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.

"Mitä sinä siellä teit?"

"Minä ajattelin."

"Mitä?"

"Kuolema on niin ihmeellinen."

Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.

"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"

Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.

"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"

Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

6.

Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.

Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki, jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen, niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen tähtensä?

Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki, rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.

Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.

"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.

Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan. Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.

Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri, kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut hänelle liian korkealla.

Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.

7.

Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä, päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.

Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli nuoren isäntänsä kättä.

"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.

Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.

"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät sinulle hyvää."

"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"

Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin. Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja elähyttävää valoa ja lämpöä.

Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri tuli ulos pihaveräjästä.

"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.

Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista sidottua seppelettä.

"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata sinua?"

"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään, vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä. Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?" kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani on osa omasta sydämestäni."

"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.

Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.

"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä, kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."

"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja ristiriitaisuuksissa.

"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.

He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika, aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten, tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen raittiina.

"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan. Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä, kääntyivät he taas kotiin päin.

"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.

"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa. Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."

"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."

"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä paremmin ja voin lohduttaa."

Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.

8.

Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan. Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.

Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta hevosta, ajavan jäälle.

Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta; muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.

"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä, kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.

"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.

Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.

"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi herra ajajalta.

"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy pappila", vastasi tämä.

"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä erottaa mitään, Dagmar?"

"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?" vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle, nähdäkseen valoa edessään.

"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.

"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on kaunista!"

"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku hupakko, sinä pudotat lakkisi."

Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden ystävä.

Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella. Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat, milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi, mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui portaitten eteen.

Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.

"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva Warenheim.

Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös. He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.

Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.

"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi", sanoi Anna.

Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.

"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.

"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin tuo nuori tyttö hänen edessään.

Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin puettu, ollakseen maalaistyttö.

"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät", huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.

"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"

Anna kääntyi suuttuneena pois.

"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on kauniit silmät."

"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.

"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta poikkeava! Minä pidän sinusta!"

* * * * *

Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana sanoi hän kirkkoherralle:

"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää, mutta — hm — mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."

"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä hänen katseensa eteen."

"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle, että kaikki on syntiä."

"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa vastaan", vastasi kirkkoherra.

"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi. Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan, niin…" tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi kirkkoherra.

"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.

"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."

"Eikö? No niin — ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."

"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."

"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään, "mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."

Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä keskustelu rasitti häntä.

"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra, katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.

"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma, joka soveltuu ripille valmistettaville."

Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein kaunopuhelias.

"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.

Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli lahjoittanut suuria summia.

"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden syrjäkatseen kirkkoherraan.

* * * * *

Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa vilkkaasti puhellen.

Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne kukkineen ja nuorine lehvineen.

Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.

Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.

Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.

Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia. Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa, korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.

* * * * *

Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan. Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä, mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.

Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.

"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.

Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen vieraakseen.

9.

Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla, silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla. Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa nojatuolissa ja luki.

Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.

"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä kaulalle.

"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.

"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.

Dagmar punastui.

"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen, etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."

"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän tottumuksiamme ja tapojamme."

"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen sentään, että hänen tähtensä…"

"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt emme enää puhu tästä asiasta."

Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos tultuaan tapasi hän Robertin.

"Miten on laitasi?" kysyi tämä.

Dagmar kertoi huolensa.

"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.

"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun luonani."

"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän muutoksen."

"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille", huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän todella viitsii kuunnella."

"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.

Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.

Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan syvennykseen lukemaan.

"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä, että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi tehnyt oikein?"

"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa vieraittemme mielipiteitä."

"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin. Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken sellaisen Dagmarissakin."

Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.

"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten mielipiteistä?" kysyi hän.

"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta ahdasmielisyyttä vastaan."

"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"

Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.

"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat aina tyrkyttää niitä muillekin."

"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."

"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla? Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."

"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta, jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat häntä siihen."

"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.

"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.

Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä. Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta", "Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.

"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen tuolinsa vieressä.

"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät, näkevät varmaan eron."

"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.

"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert, esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.

"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.

Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.

Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille, kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen, kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"

"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana kuohui.

Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut, ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen sijassaan olisi tehnyt.

Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa. Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.

"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona, tarttuen tyttärensä leukaan.

"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä, säteilevillä silmillään.

Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.

Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat, oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi. Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.

Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle. Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.

"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain kanssa.

"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee, neitiseni", vastasi hän ja hymyili.

"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.

"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi häneen haaveilevan katseen.

"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei kuohuva vaahto elämän aalloilla."

"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä, kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.

"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?" kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.

"En, mutta minä voin tulla siksi."

"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona olevista riemuista."

"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme maininkien murtuvan niitä vastaan.

"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.

"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"

"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"

"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."

"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"

"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä, jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."

Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria. Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa mitä olen sanonut!"

"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.

Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön. Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.

Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan! Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä. Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon, vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon, joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?

Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan, huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään, paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.

Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa, oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja syvään uneen.

10.

Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä: hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen parhaansa mukaan.

Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen; jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus, joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan hänen mielestään runollisen loistavalta.

Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon, oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:

Kieltäymys.

"Miks' iloiten en kantais ristiäni? Se enkel' on, min Luoja lähetti. Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni, Miks' sen hän lähetyksen asetti?

Kuin lintu emon siiven alla makaa; Suojassaan olen aina levossa; Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa, Mä voitan sentään, voitan uskossa.

Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää Isäni luokse taivaan korkeuteen, Ja kun se Isän valossansa löytää Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:

Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda, Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden, Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"

Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan, jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta, sitä ympäröi sädekehä.

Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen, että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.

"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"

Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo mitään", vastasi Anna.

Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta, mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.

"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa. Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."

"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän kuin kertomuskirjat.

"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.

Eva palasi hitain askelin saliin.

"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi hän.

"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.

"Ei hän siitä puhunut mitään."

Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.

"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.

"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä, rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."

Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.

Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta tytärtään kalvoi.

Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta. Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.

Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan poissaollessakin.

Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen suuren työintonsa.

"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan huokauksen.

"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.

"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.

"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.

11.

Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.

"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni…"

Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.

Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin, jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman puoleensavetävää.

"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.

"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.

"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.

"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.

Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät hymykuopat tulivat näkyviin.

Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen; niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.

Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi, miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella, viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta melkein yhtä paljon kuin Kurtista."

"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"

"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."

"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset illalla olivat jääneet kahden.

"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva alakuloisena.

"Kandidaatiksi tietysti."

"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon hänestä."

"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.

"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna, kun he olivat päässeet aamiaiselta.

Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt hänen taipumuksensa.

Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"

Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään, nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva Warenheiminkin nauramaan.

"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä kumarsi.

"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.

Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.

"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi kiintynyt soittamiinsa säveliin.

"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.

"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"

"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.

Kandidaatti hymyili hajamielisenä.

"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"

"Sillä on eroa", selitti hän.

"Mikä ero?"

"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."

"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.

"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.

"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?" kysyi hän.

Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja ääneen tuli väritystä.

"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti irtautua, mutta se oli mahdotonta.

"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän, veitikkamainen ilme silmissään.

"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka istui ikkunan vieressä ja ompeli.

"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin huvitettuna Evan hämmennyksestä.

"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.

"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa Annaan.

"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.

Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista korvaansa.

"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman suostumusta", sanoi rouva Warenheim.

Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden, paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.

"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis, pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan pidä minusta."

Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa ruveten lukemaan.

Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.

"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset väittävät", ajatteli hän.

"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan muukaan armahda minua."

12.

"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?" kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.

He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.

"Mainiosti", vastasi Henning.

"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"

"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te viihdytte minun kanssani."

"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka ihastuneita kaikki ovat sinuun."

"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs, että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman perheen jäsentä."

"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua, täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että minä melkein tulin kateelliseksi."

Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.

"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."

"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.

"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."

"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä…" alkoi Kurt epäröiden.

"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä, löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."

"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"

"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen kasvatuksen."

"Eikö mitään muuta?"

"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä minä oikeastaan olisin tehnyt."

Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua, joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen kevätilmaan.

"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena. Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä, mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen. Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan. Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."

"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.

"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan. "Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei tämä hänen toiveensa toteudu."

"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"

"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."

"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut minulle?" kysyi Kurt.

"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.

"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.

"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki hajamielisesti Prissen korvilla.

Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.

Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.

"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi sisaresi", sanoi hän Kurtille.

"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen", vastasi tämä.

"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi, kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen äitinsä on."

"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."

"Mitä hän siellä tekee?"

"Hän menee seminaariin."

"Vai niin. — Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti Henning.

"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."

"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna käveli ja haaveili kirja kainalossa.

Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.

Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin, joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.

Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa, joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat vahvistaneet.

Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja kysyi:

"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"

Kurt hymyili.

"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö", vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.

"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma, lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"

Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen. Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.

"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista ihanteistani", sanoi hän.

"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?" kysyi äiti.

"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.

"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi sinulle tuskaa?"

"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."

"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot minun olemassaoloni."

"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.

"Ja mistä syystä?"

"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut, näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."

"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan. Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima, ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."

Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää. Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.

"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen", sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.

13.

"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.

"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"

"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka ettekö te nähnyt minua?"

"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja punastui.

"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut.

Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.

Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.

Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin paljon kuin sai.

"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.

"Pidän toki."

"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"

"Kiitos, olenhan minä syönyt."

"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"

"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.

"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista, taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"

"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.

"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin parempaa."

"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja", sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.

"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan rahtuakaan."

"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.

"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"

Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.

"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla äänellä.

Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa. Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin; hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti, oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.

"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi hätäisen katseen Henningiin.

Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.

"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"

"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"

"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.

"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."

"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman tarkoitusta?"

"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."

"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte äsken, ettette ajattele sitä."

"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.

Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:

"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."

Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.

"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna uhkamielisesti.

"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman varmalla äänellä.

Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä, kuin äsken.

"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa, mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo kuunnella puhettani?"

"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:

"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen. Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä, työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi omaisianne kohtaan."

"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.

"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.

Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.

Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.

"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."

Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.

"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti oikeaan", vastasi hän lyhyesti.

"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi", pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."

Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli antautunut väärälle tielle.

"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman katkeran vivahduksen.

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.

Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka paljon kello on.

"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.

Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli täysin hereillä.

14.

Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta, virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin, jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä, kävi se helpommin.

Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin Pippikin, ja se ei ollut vähän se.

Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.

Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan luona. Sinne menikin hän mielellään.

Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt mitään.

Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen, eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän muodon.

Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta; mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti rakastettu ihannekuva.

Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.

Siten kului talvi.

Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.

Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.

Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.

Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.

Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.

Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä — ne olivat silminnähtävät — mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.

Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.

Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.

"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"

Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.

"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt hämmästyneenä.

"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi ryhti", vastasi hän suulaasti.

Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti metsään päin.

"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän. Eikö niin, Dagmar?"

"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka tarkasteli häntä synkin katsein.

"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?" kysyi hän.

"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.

He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.

Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.

Kurt seurasi heitä synkkänä.

"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella sitä — jos siten saan sanoa — mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut elämä.

"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt Kurttia, lisäsi hän:

"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."

"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.

Kurt veti helpoituksen huokauksen.