Front matter (continued 2)

"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi voinut luulla", sanoi hän.

"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja tekeytyi kärsivän näköiseksi.

Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.

15.

Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä, Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella, liukkaalla kivityksellä.

Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen korvissaan.

"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan sisarensa kanssa.

"Tiistai illalla", vastasi tämä.

"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.

"Niin hän arveli."

"Luuletko sinä…?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta voisinkohan minä mennä heille?"

"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."

Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.

"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen poskilleen.

Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.

"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi vaijeten.

Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta. Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa Sveitsiin ja Saksaan.

"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.

"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen ystävänsä puoleen.

"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."

"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.

Hän kääntyi Annan puoleen.

"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä, ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.

"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää tätä haluani."

Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui, kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren eroavaisuuden.

"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin jaetut."

"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.

Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.

"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.

Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua vasten näytti antavan hänelle yllykettä.

"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.

Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään, lumous oli haihtunut.

"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta, niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.

Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa tähden.

Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.

"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti olette ollut, niin…" sanoi tyttö veitikkamaisesti.

"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.

"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"

"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.

Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:

"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden, Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi, emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."

"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.

"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä toive oli.

He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi, mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.

"Vuoden perästä… Odottakaa…" änkytti hän, mutta kiiruhti hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.

Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt? Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet. Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään — ei, sitä ei hän tahtonut, eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.

Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen, loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa, kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi unohtanut hänet.

On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä. Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi kuluu pian — ja sitten!

Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan sysäävä.

Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä. Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.

Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa. Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.

16.

Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli. Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.

Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.

Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.

Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.

Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä, rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:

"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan tyynesti lapsellisia laverruksiaan.

Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.

Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla. Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.

Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.

"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.

"Kaipaatko sinä häntä paljon?"

"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat ovat, niinkuin ovat."

"Kuinka niin?"

"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä toisillemme lapsina."

Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:

"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."

"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"

Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai kärsiä", vastasi Anna kierrellen.

"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.

"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset, jotta tämä elämä kasvaisi."

"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."

Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.

"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.

"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa, asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi minua."

Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.

"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."

Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla, takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään olivat tulleet multaisiksi.

"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.

"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.

Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?

"Rauha, Herran rauha se on, Sitä tahdon mä rukoilla."

Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä lohdutusta hänen sieluunsa.

"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma: Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen sydämessään.

"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim hymyillen.

"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.

"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua rasittavalta", sanoi äiti.

Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista tietä myöten portin kautta.

"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.

"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"

"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne äsken. Ettekö te hämmästyneet?"

"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään huomanneet teitä", vastasi äiti.

"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan vakavan ja miettivän ilmeen.

"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva Warenheim ja nousi lähteäkseen.

Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.

17.

Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.

Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea pääkaupungissa.

Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.

Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi harkitsi hän nyt asioita.

Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan, miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.

Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa, miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.

Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä. Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.

Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat sitä ennen avautuneet.

"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria kahdenkesken", sanoi veli.

"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi sisar epäillen.

"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi, "enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi jotensakin varma asiastani."

Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.

Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.

"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.

"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.

Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen, tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on rangaistava.

Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi hän.

"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.

Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.

"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten, kun me yhdessä lähdimme täältä."

Hänen näytti olevan vaikea puhua.

"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin hämmästystä.

"Dagmar, sinä lupasit…?" huudahti hän epätoivoisesti.

"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla lempeämmäksi.

Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.

"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja poistui kiireesti odottamatta vastausta.

Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.

"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"

Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka surullinen, taikka kumpaakin. — Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna yrittänyt pidättää häntä.

"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän ohimennessään, katsomatta Annaan.

"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.

Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.

Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.

Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.

Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin hän ojentaa valtikkansa.

Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja, hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä. Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen tähtensä.

18.

Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan. Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä koko talven.

Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.

"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän ystävällisesti.

Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan. Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli säästänyt vuokraa varten.

"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä. Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin vaikealta!"

Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.

Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä, melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä, joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.

Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli. Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa, kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.

"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."

Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.

"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos asti.

Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.

"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen ja oli taas hyvillä mielin.

Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.

Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä, vaikka olisi sen voinutkin tehdä.

* * * * *

Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.

Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.

Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni, huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa, joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus, jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta", sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.

"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.

Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.

"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti. Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."

Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen luokseen, siitä oli hän varma.

"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.

"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden sinä sitä kysyt?"

"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi kuukaudeksi."

"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."

"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo häiritä sinua kauempaa."

Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.

"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt? Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.

Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin. Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan. Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen vakavuutensa.

"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.

"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna, ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä levottomuudesta.

Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.

"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu, sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada korkoakin rahoistasi."

"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen, mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."

"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."

Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian, eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.

Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki, vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.

19.

Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa, jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat, kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.

"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän ei arkaile."

Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia arvostelujaan.

Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana. Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen ympärillään — ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada sen ainiaaksi vaikenemaan.

"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua tutustua lapsenlapseensa!"

Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.

"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata sen."

Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui lasiinsa.

"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"

Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.

Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.

"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti, käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki", huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.

"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla ylhäällä", vastasi toinen.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.

"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?" kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.

"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.

"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.

"Kustantajalle."

"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä eilen, joka on kuullut sen."

Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.

"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.

"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet sinä tahdo näyttää sitä minulle."

"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne taskuunsa.

"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.

20.

Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille eksyneen ystävän edestä.

Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.

"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä vihassasi olisit polttanut sen!"

"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin tyynen, läpitunkevan katseensa.

"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."

"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.

"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan olen kuullut arvostelusi."

"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."

Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.

"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.

"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri sovi yhteen sisällön kanssa."

"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä sitten tahtoisit kutsua sitä?"

"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."

"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.

"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä. Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."

"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun: tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä vaarallisimman vaikutuksen."

"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen, eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee sinun kirjasi opetuksen mukaan."

"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt. "Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."

"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi, että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen — sillä sehän käy myöskin ilmi kirjastasi — niin mitä se tekee, jos ne, jotka uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"

"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta", sanoi Kurt synkästi.

"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille, jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"

"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta", huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"

"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi raivosta hirmuvaltiaalle?"

Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä liikutuksesta.

"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.

"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa, kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia. Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä. Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."

Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut auttaa Kurttia taistelussa — hän tunsi sanoneensa kylliksi — mutta sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois ystävänsä sielusta.

Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.

Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri. Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta, joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.

"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.

"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla tukkaansa.

Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.

"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani. Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin, miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"

Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.

"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa.

"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä, että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.

Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten niiden avulla.

Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.

Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän mielentilan.

"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän. "Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa minulle!"

Hän kiiruhti ovelle.

"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.

"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"

Ja hän meni.

Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.

"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus voittaa sinut", mutisi hän.

Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.

"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit, jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi tänään ja valmistat meille iloisen illan."

"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt ja aikoi mennä.

"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"

"Se on poltettu."

"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"

"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus' on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita täst'edes enää riviäkään."

Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet, että hän on kadottanut järkensä.

"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.

Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle. Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä elämä on toinen asia.

Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli herännyt, hän ei tahtonut sortua.

Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti, kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.

Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun vaikutuksensa.

21.

Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.

Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.

Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota. Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.

Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka innokkaasti ihaili häntä.

Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti, mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.

Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun sisareensa.

"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen, mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa hän vaan nenäkkään vastauksen."

"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."

"Onko hänellä jokin sydänsuru?"

"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.

"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen olento."

"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä olisi ollut jotakin", sanoi Robert.

"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi mitä edullisimpia tarjouksia."

"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.

"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."

"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"

"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä ankarampi pakko on ollut."

"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia, kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti, me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.

"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."

"Mitenkä niin?"

"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."

"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.

Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.

Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse sininen taivas näkyi.

Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan, olivat aivan muuttaneet hänet.

Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.

Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.

"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."

Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä, kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä auringon valossa.

Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen mielentilaan.

"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta mitä?"

Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.

Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.

"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin, lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti omassaan.

"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi, että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää huomiota.

"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"

"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.

"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.

"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle, joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.

Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti aikeestaan isälleen.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.

Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.

"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.

"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.

"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi minulle sitten jotakin muuta."

"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies ja rikas."

Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin päinvastoin?

"Miksi tahtoo isä sellaista?"

"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."

"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni, ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin toimeentulonsa tähden!"

Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.

"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.

"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta, että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen tietämättään painoi isän hartijoita.

"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti syliinsä.

"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.

"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni kiireesti linnaa kohti.

Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään. Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.

"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen tunnotonta päätään.

Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa, ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita, tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.

Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa. Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.

Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle kuitenkin sangen vaikeata.

Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin, ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä, mutta mikä?

22.

"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.

He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä, joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä, osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja tuijottivat toisiinsa.

"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä, että isä tiesi tästä?"

"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.

"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"

"Kyllä varmaan."

"Mutta mitä me teemme?"

"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."

"Sinä olet kauhea!"

"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.

"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."

"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."

"Kevytmielisen, sanot sinä?"

"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."

"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on kuolemaisillaan."

"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi, hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.

"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"

"Tuskin."

"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.

"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."

"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi Robert.

Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.

"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.

"Mitä sinä ymmärrät?"

"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt…"

"Mitä sinä sitten vastasit?"

"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin? Rakas isä parka!"

Dagmar purskahti itkuun.

"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."

"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella katseella.

"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki muutkin, mitä meillä on."

Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.

"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa liikuttaa", sanoi hän.

"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."

Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.

Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista, myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa, vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion. Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.

Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.

23.

Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään kiiruhti hän sairashuoneeseen.

Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.

Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo. Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän kylmenevään käteen.

"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.

Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä, mutta mistä saada sitä?

"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.

"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.

"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.

"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän, katsellen vaikuttavasti veljeensä.

"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.

Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.

Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan. Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut? Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas, epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"

Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi. Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.

Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä, mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta sittenkin — hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti, vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus riittää kaikille, jotka uskovat!

"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta sairautensa aikana?"

"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.

"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö, voimatta salata syvää levottomuuttaan.

"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."

"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.

"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa, että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet hänelle vieraita."

"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.

"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.

"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin parempi olla ilman sitä!"

Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi. Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova, nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine, jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan ijankaikkisuutta", huokasi hän.

Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:

"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman jälkeen?"

"En, kuinka olisin voinut levätä?"

"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla. Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."

"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"

"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert vakuuttavasti.

"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle… ja jos todellakin on elämä tämän jälkeen, niin… ja tarvitaan kääntymystä…" sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.

Robert katseli häntä sääliväisesti.

"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään; hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja tarvitset ennen kaikkea lepoa."

"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta mitään veljensä puheeseen.

"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä toinen elämä", vastasi hän.

Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei kukaan voinut lohduttaa häntä.

24.

"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin yksinkertaisessa huoneessa.

"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä", vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä kerralla oli tapahtunut.

Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas yhtä pian.

"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.

Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa. Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.

"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.

"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."

"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä tunnetaan' sanoo sananlasku."

"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"

"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."

"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä", sanoi Anna moittien.

"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:

"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"

"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."

"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"

"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön kanssa."

"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna rohkaisevasti.

"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten rasituksena."

"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat niin hauskoja", lohdutti Anna.

"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."

Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.

"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."

"Niinkö luulet?"

"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.

"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"

"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään. Robert on matkustanut Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti Anna.

"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin, kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."

"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.

"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."

"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"

"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."

Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.

Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen, mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen. Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.

"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"

"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."

"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"

"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."

"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla vetävän hansikkaita käsiinsä.

"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."

Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.

"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.

Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.

Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.

Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa, eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten, ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa koko asialle.

Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista, vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia. Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen, vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön, joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua uusiin olosuhteisiinsa.

25.

Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.

Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä tulee parin päivän kuluttua.

"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä, kuin omaa uteliaisuuttaan.

"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän tuo aina meille jotakin hyvää."

Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.

"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.

"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.

"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.

Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin, oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa. Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.

"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme kohdanneet toisemme ennen."

Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta, jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen, vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.

"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi melkein kiitollisena hänen kättään.

"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja katseli heitä uteliain silmin.

Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo molemmat nuoret seurustelivat keskenään.

"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi miestään kylkeen.

"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä kysymysmerkiltä.

Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.

"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.

"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä varoi itseään vastustamasta häntä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.

Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa, jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi, mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa, jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa, oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö, jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei, hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.

Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.

Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"

Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa maassa.

Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.

Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.

Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa. Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä olevaa kuvateosta.

Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.

"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille", sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.

Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.

"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla kohteliaisuudella.

"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet minua."

Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.

"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä levottomuudestani?"

"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut kokea paljon tänä vuonna."

"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."

Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta innostuksesta.

Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin oli puhunut.

"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta", sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea, mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle, meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki viisaus ja voima."

"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa! Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä kutsutaan viimeisen kerran."

Dagmar oli syvästi liikutettu.

"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.

"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.

"Hän joutuu silloin helvettiin?"

"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen sydämessään."

"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.

"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme sivuseikkoihin."

"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"

"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi', omaan sydämeemme ja koko maailmaan."

Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi tämä hänelle:

"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa yksinäisyydessä."

Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi, antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki, mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään. Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan. Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.

26.

Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana ja kulkuset kilisivät kadulla.

Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli raittiina kuin talvinen tuuli.

"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"

"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella äänellä.

Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein hermostuneesti käynneistään.

"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.

"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.

"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista. Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen keskusteluun.

"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia", jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä vaiteliaisuutta.

"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin silmin.

"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä puhdistaa sielun."

"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"

"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."

Anna nousi äkkiä ylös.

"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea kohti.

Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."

Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.

"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"

"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.

"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin hupaista", sanoi Constanse täti.

Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia; mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä? Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.

Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta. Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä mitä tahansa.

Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan. Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista. Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä, veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata itsensä nyt?

Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua. Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"

27.

Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia. Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi, oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen näkemästä hänen silmiään.

Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi, ja äiti oli antanut perään.

Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi, että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa. Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä, piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun pohjasäveltä, joka kaikui niistä.

Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden arvosteleminen.

Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.

Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen. Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa, sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä; mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa, mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen. Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo. Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä, milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.

Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.

Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.

Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla, mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse. Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin, pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.

28.

Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.

Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä, mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar vihdoin päätti lähteä mukaan.

Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla. Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa. Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis johtui, että hän oli täällä?

Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.

"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.

He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.

"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.

Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti lausuen:

"Suvaitsetteko?"

Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.

Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.

Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin. Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin, tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä. Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria. Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin ennenkin.

Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut, mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta. Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä. Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.