Front matter (continued 4)

"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku hirmuhaltijatar", mutisi hän.

"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.

"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.

"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.

"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.

Eva hymyili ja ravisti päätään.

"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.

"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."

"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.

"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."

"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."

"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"

"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.

"Mitä sinä ajattelit?"

Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.

"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on minun suuri elinkysymykseni."

"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.

"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä mieheensä veitikkamaisen katseen.

"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.

"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.

"Mikä se on?"

"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen… enkö minä… enkö minä sinun mielestäsi ole… kovin… lapsellinen… tyhmä?"

Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.

"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi hän.

Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.

"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle syvimpiä ajatuksiasi…"

"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja tunteitani kuin sinulle."

"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään. Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua, sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan, jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla. Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."

Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä katseli häntä sanomattoman hellästi.

"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita, mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"

"Niinhän se on", vakuutti Eva.

"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt, niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista, jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani, minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua parhaiten työssäni."

Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti, jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä tutkivasti.

"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.

"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen pitkään ja vakavasti.

"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.

"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."

"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima, vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään, kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä, jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"

Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.

"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.

"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."

"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni", sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.

Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.

40.

Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.

Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä, joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa, tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.

Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla. Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta. Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.

Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen urheilua.

Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi ojennettuna tervehdykseen.

"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"

"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.

"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"

"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua istumaan", vastasi hän.

"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi häneen ja hymyili.

"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.

"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"

"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.

"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.

"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.

"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen palleroisensa enon polvelle.

"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja jaloillaan.

Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi häneen pikaisen katseen.

"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.

"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."

"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi. Onko sinulla useampia sellaisia?"

"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge! Olenhan minä kirjoittanut siitä."

"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"

"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"

"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun äkillisen ilmestymiseni johdosta."

"Milloin sinä tulit?"

"Eilen illalla myöhään."

"Kerro nyt!"

"Mitä?"

"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.

"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet, minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"

"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten tuollaisten pienten herrain tapa on."

Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki enon jalkain juuressa.

"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.

"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut, etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut minulle mitään siitä?"

"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa oloissa."

"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää poikaa.

"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.

"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä tänne nyt?"

"En, sitä minä en tahdo."

"Miksi et?"

"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."

"Oletko sinä kovin yksin?"

"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."

"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"

"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."

"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."

"Minkä tähden minä sitten naisin?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos vaan tahdon."

"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"

"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."

"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"

"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"

"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."

"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma minulle."

"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta hänestä voisi puhua tuolla tavalla."

"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."

"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.

Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti, mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.

"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua. "Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"

"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"

Ei mikään auttanut.

"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.

"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."

Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa, nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin odottamattaan tapasi Robertin.

Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.

Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä, vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.

"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi Kurt.

"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.

Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.

"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.

"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi Anna.

Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.

"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata, kuka minun vanha tuttavani oli?"

"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.

"Oikein."

"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"

"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä on tärkeintä."

"Ystävyydessä?" arvasi Anna.

"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."

"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."

Robert katseli häntä melkein uteliaasti.

"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin", sanoi hän.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.

"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.

"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.

Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.

"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja meni pois.

"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.

Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva, suututti se häntä.

"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli hän.

41.

Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin, mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa. Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.

Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta, kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut säännölliseen työhön.

"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.

Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.

"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.

"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti opettajattarensa syliin.

Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin? Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi, vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.

Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.

"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee vahvistua.

"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."

Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.

"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.

Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa lastenkotia varten.

Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.

Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.

Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan, niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan. Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä, niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.

Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.

"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana kietoen kätensä Annan kaulaan.

Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä, mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.

42.

Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin, oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset, että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä edestakaisin.

"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa heitä kohden.

Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa väreilemään.

Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan Vesterlångaan.

'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä 'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä voinut vielä kävellä.

"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.

"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian varovainen."

"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.

"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä, muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.

"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.

"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata, kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.

Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän koetti nauraa.

"Olet, se on oikein!"

Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.

"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.

Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.

"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.

"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"

"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"

"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna vakaumuksella.

"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"

"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan sitä tehdä."

"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Muistan", vastasi Anna.

"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.

"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."

"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit peittyvät", sanoi Robert.

"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla kankailla — siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa, vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä se katse oli.

Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi. He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki sen tosinaiselliset ominaisuudet.

"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi Robert hänen vieressään.

"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen, puoleen", vastasi Anna heti.

"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.

"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."

"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"

"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen. Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen palvellakseen Jumalaa."

"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta samalla vasten tahtoaan liikutettuna.

"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta", vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman taivaanvaltakunnassa."

Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.

"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin heti tarttui kaksi pientä tyttöä.

Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka, joka tepsutteli isän ja äidin välissä.

Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.

"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää vakavuutta ilmaisevalla katseella.

Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.

Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan' lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Mutta vihdoin väsyivät hekin.

Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.

"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan, kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä, pitäkää se mielessänne, te nuoret!"

Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän katseen useamman kuin yhden silmissä.

"Katli vätynyt, äiti tuu — tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi, mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta aamunkoitoksi.