Front matter (continued 3)

"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"

Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.

Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.

"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"

"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."

"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."

"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista ruumiillista työtä."

"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt, "siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa viisaampia, kuin täällä."

"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan Kurtin äänessä moitetta.

"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.

"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista, olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut ansaitsemaan työllä elatuksensa.

"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan kernaasti.

"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä", sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.

Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.

"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen läheisyydessään.

"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt. "Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden välillä."

"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar vakavasti.

"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi sormillaan tukkaansa.

Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.

"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.

Kurt katsoi häneen hajamielisesti.

"Syntiä — olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka enhän minä usko koko syntiä."

"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."

"Niin — ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."

"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.

"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."

"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.

Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse liikutti häntä.

"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista, jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."

"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.

Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä hurmaavin hymy huulillaan.

"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"

"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.

"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia", lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.

Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää, kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle tämän avun.

"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä ystävällisesti.

"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.

"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti, "muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne valitessanne runoa."

"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla ärtyisellä vastahakoisuudella.

Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään muulle olisi ollut luvallista.

"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä itsepäisesti.

"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.

"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.

Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.

Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä, eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.

Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään Brotorpissa.

"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti ystävällisesti päätään.

29.

Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana, polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille etehisessä.

"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.

"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut uskoa sinua niin viekkaaksi."

"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"

"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi voinut uskoa sinusta."

Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä, ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana harvinaisen lempeä tunnelma.

"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi hän.

"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.

"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."

"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"

"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."

"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."

"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.

"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.

"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."

"Kuka?"

"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Sitä minä en sano."

"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"

"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."

"Kuinka salaperäinen sinä olet!"

"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan epäluuloja."

"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."

"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."

He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.

"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.

"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.

"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."

Henning hymyili tuskin huomattavasti.

"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää toisia?" kysyi hän.

"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon", vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.

"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa", sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.

"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni", mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua, kun hän on tullut —, noin — toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi? Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja katseli toveriaan melkein vihaisesti.

"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.

He jatkoivat matkaansa vaijeten.

"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja — niin, sinä tiedät, että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."

"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti", sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."

"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"

"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."

"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.

"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana. Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille, jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."

Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.

"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä", sanoi Henning vihdoin.

Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle junalle.

"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä tulet kanssani", sanoi hän.

"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.

"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa. Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."

"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään tekemistä."

"Et sinä eilen ajatellut noin."

"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut, mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle. Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en voi sitäkään."

"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea sisällisesti."

"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en tee itseäni narriksi toista kertaa."

"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen, että hän nyt on."

"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."

He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.

"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.

"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.

Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän. He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt, se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää, että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli. Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti hän paeta Dagmaria.

Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä, eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä, vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa. Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen testamentissa.

Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin, jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.

Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen käänteestä.

Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo ollut rikas mies.

Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.

30.

Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa. Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.

Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää, että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.

"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!" kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.

Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä tuotteita.

"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.

"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.

"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle", vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."

"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän ääreen.

"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim, tehden itselleen voileipää.

"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä, niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on valmis matkustamaan tänne."

"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista vuotta, kun hän kävi täällä."

"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."

"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.

"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."

"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.

"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,

"Sentähden, että… niin… hän on niin kovin kristillis-mielinen", sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.

Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä, joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.

Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti? Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.

Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.

Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.

"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä, varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."

Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua, vaikka oli sydäntalvi.

Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa. Järveltä kuului kulkusten kilinää.

"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.

"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"

"Kyllä, kyllä!"

Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka aamulla oli lähtenyt asemalle.

"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.

"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"

Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.

"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.

Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne turkkineen päivineen.

"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.

Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti painaessa sitä yhä syvemmälle.

"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.

Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa. Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä suuriin turkkeihin.

"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.

"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen kauhukseen häntä paksusta palmikosta.

Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen päähän.

"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.

"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää, punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.

"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen täysikasvuinen", vastasi Eva.

"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."

"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen, että hän on täällä."

"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun käteensä, jota hän lujasti puristi.

* * * * *

"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata. "Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"

"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi Anna.

"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.

"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"

"Kyllä minä sen tiedän."

"Tulenko minä siitä iloiseksi?"

"Tulet, varsinkin yhdestä."

"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"

"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."

"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi tehdä sitä."

"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"

"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää, silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan, että olen niin vanha."

"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."

"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle, kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."

"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."

"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin. "Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä asemassa missä nyt olet."

* * * * *

Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.

Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja, joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa, eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.

"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.

"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.

"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin", jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.

"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.

"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."

"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen käyntinsä aina olivat tervetulleet.

"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.

"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla on kylliksi monelle köyhälle."

"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.

"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius ja nojautui reen nurkkaan.

"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.

"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi emme me myöskään saa unohtaa."

"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan kuulla puhuttavan Tukholmasta.

"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna! Mutta äiti — on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.

Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen. Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.

"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."

Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.

"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi hän.

"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää pikku sisaresi."

"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.

"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."

"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."

"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun seurasi tekisi Evalle hyvää."

"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"

"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen seuransa olisi terveellistä sinulle."

"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen äitiinsä.

Tämä hymyili.

"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin", väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen toisiinne."

"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista, minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."

"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."

"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei uskaltanut etsiä.

31.

Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat, mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään. Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja. Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta, missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen edistystään laulussa.

"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä yksinäisyydessä."

"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.

Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen äänensä ja hyväilynsä merkityksen.

"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin kaipaat häntä."

"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla itsekkäitä."

"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."

"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"

Hän katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen totuuteen."

"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva Warenheim hetkisen kuluttua.

"Olemmeko me?"

"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa vaaralliselle alalle.

"Kurt ei tahdo ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa mahdollisesti tulisivat herättämään.

"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo nöyrtyä, siinä koko asia."

"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti, "hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."

"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."

"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim huolestuneena.

"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."

"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen ajatuskantaansa."

"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi tahtoo kääntää sen pois, niin — mitä voin minä sille?"

Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä epätoivoista taistelua.

"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"

"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi. Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla uhaten syöstä kumoon kaikki."

"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.

Kirkkoherra veti hänet luokseen.

"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."

"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä, jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."

32.

"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi Eva houkuttelevalla äänellä.

"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.

"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä tulisit mukaan."

"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."

"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi. Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."

"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."

"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle, eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä kenkä puristi.

"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle työmiesperheelle."

"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."

"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen korvissaan.

"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva. "Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."

"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän on olemassa vaan huvin vuoksi."

Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään vastattavaa.

"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"

"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?" vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.

"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa."

"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua niinkuin kaikki muut tekevät."

"Kuka hemmottelee minua?"

"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti", vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.

"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin minä, joka olen hemmotellut heitä."

"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin minusta, ja onnistuit tietysti."

Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.

"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi hän.

"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi. Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään uhrauksia!"

Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin. Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen, joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se oli liian myöhäistä.

"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin kauhean kohtuuton ja ilkeä!"

Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa, samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.

"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään, joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.

"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"

"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin paljon tekemistä."

Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.

* * * * *

"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä oli ulkona kävelemässä.

"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"

"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa. Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."

"Onpa hän itara", arveli Kurt.

"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti, "mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille kaikki mitä hän ansaitsee."

"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt halveksivasti.

"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."

"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on periaatteita."

"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."

"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."

"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."

"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on saada häneltä minkäänlaista palvelusta."

"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.

"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.

"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.

"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Saat nähdä."

Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan kaksi konserttipilettiä.

"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat kadulle.

"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin; sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy käyttää se itse."

"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin. "Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"

"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."

Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin, vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin anteliaisuudessa.

"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.

33.

"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa, kun muut olivat ulkona.

"Olipa se kysymys", vastasi tämä.

"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"

"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen mukaan, miten sitä käytetään."

"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan voi tulla mitään todellista?"

"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"

"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei tehnyt.

"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän lauluistanne?"

"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."

"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman vaikutuksen se tekee?"

"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin vuoksi."

"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä, että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"

"Mikä huvi?"

"Huvin käsite, huvitus yleensä?"

"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.

"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta? Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun sinulla on siihen tilaisuus."

"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"

"Soittelenhan minä hyvin paljon."

"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."

"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."

"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi, ja se on niin ikävää."

"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi Henning.

"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.

"Kodissa."

"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.

"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"

"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."

"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi on… mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta auringonpaisteesta ja sointu musiikista.

"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä! Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"

Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.

"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen, että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne, joka vie siltä kaiken arvon."

"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa niin auringonpaisteen kaltaiseksi.

"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.

"Ei ennen kuin päivälliselle."

"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"

"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen. He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt? Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"

"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."

"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar eivät liity enemmän yhteen."

Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja lyijykynällä kirjoitettu.

"Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää, kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta, joka kenties pian kuolee!

Sinun uskollinen Dagmarisi."

Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan, hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä lääkärit antaneet paranemisen toiveita.

Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä puhuteltiin.

Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä, rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin, kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä pitemmiksi.

Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella vuoteellaan.

Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä. Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon rouva Warenheim mahtoi tietää.

"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.

"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.

"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti, sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.

Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.

"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet toisiamme."

Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle, huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän oli liian heikko hillitsemään.

"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan mielentyyneytensä.

"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin voi hillitä ääntänsä.

"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."

"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.

Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.

"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä, joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.

"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.

"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen laulua!"

"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:

"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"

"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi Dagmar.

Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.

"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.

"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."

"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä, miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."

"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat ja puhdistuisivat."

Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.

"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella, "minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."

"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me olemme heikot."

"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"

"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu uusi."

"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"

"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."

"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole mitään, joka voisi vastustaa."

Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.

"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.

"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan", kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.

"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"

"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille kuinka tervetullut hän oli.

"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"

* * * * *

"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."

"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.

"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet. Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä sinä itse sanot siihen?"

"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja punastuen.

"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"

"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.

"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"

Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa sitä.

"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.

"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian keskenämme."

"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"

"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on? Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri ollenkaan kesällä."

"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"

"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen silloin."

Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä Vesterlångassa.

34.

Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja ulkona.

Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä. Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista, joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.

Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi. Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma, jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.

"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa, jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.

Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa, joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä, jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.

"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi, minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen mielikuvitusta."

Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.

Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä, hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja koetti olla ylpeä ja kylmä.

Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan, joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.

Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää. Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta, mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta, silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan, että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä, kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan. Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka paljon hän voi antaa.

He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat, hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät pitkiksi.

Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.

Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.

"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi, Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan luo."

"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän katseensa Kurttiin.

"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra, kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."

"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.

"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.

Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja sieluksi.

Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen osanottoonsa.

"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat ominaisuutemme!"

"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.

Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.

"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu pihlajanmarjoista?"

Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen kaikkea muuta kuin leikkisäksi.

"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui huoneesta.

Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:

"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"

Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.

"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta minua, Isä!"

Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti, antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä jälleen arkielämän askareihin.

Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä, odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.

* * * * *

Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän myötäjäisikseen.

"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.

"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi, ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen, "sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani, kuten sinä ehkä tiedät."

"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.

"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin silloin heti?"

"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen vastauksen."

"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"

"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."

"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.

"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty. Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"

"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi. Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti hymyillen.

"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän on arvo Jumalan silmissä."

"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.

"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa halveksia itseään."

"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla syventyä siihen."

"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."

"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua", sanoi Kurt synkästi.

"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.

"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.

"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."

"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt sellaisena."

"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä vähintäkään masentaa itseään.

"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."

"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti silmiin.

"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.

"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.

"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet minua aivan liian hyväksi!"

"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."

"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."

"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen sinun olevan."

"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."

"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki, joka tahdot etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se liioittelua?"

"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."

Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.

"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat", mutisi hän.

"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.

Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät häntä vastaan.

"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.

"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar nöyrästi.

"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan rakkaudesta häneen personallisesti.

Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala, joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa, silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa vapisi perustuksiaan myöten.

35.

Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.

"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.

"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän hymyillen.

"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"

"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.

"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."

"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi Svennius hienosti hymyillen.

"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."

"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."

"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning. Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."

"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni hyväksi."

"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."

"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning hämmästyen.

"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä, tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä. Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.

"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja, uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."

"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja silloin tulee runoutenakin hillittyä."

"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin, nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan. Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan ole vahingoksi runoudellesi."

"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä: "Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa? Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi saatuani paikkani, kuin nyt."

"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä itsekään jäädä paikallesi?"

"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"

"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."

"En usko, että se on niinkään helppoa."

"Koeta, niin saamme nähdä."

Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.

36.

Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.

Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan kirkkoherran virkaa.

Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim, Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.

Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan. Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian heikko ryhtyäkseen mihinkään.

Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin tuli kirje Evalta.

Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän, mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin. Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.

"… Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää, Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin unelta, josta minä pelkään herääväni…!"

Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta unta, josta hän toivoi heräävänsä.

"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.

Anna meni vuoteen luo.

"Minä olen täällä."

"Paljonko kello on?"

"Kohta puoli kymmenen."

"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle juomista!"

Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti. Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.

"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun vuoroni valvoa."

Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta. Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.

"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen iltarukouksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan niinkuin ei hän olisikaan surrut.

Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan. Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin itsestään, kun se aika tuli.

Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan Henningin puhuvan Evasta.

Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti, hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa tyynesti, vieläpä ilollakin.

37.

Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta. Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen liverrys metsän hiljaisuutta.

Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei ole enää aikaa.

Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta? Hän ei sitä tietänyt.

"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.

Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.

"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.

"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä", vastasi hän ja nojasi häntä vasten.

"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän puolittain moittien.

"Tahdoin olla yksin."

"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa, jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen käteensä ja piteli siitä.

"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän, "olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."

"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta, rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"

"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan niin uutta."

He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.

Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.

Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa. Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.

Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.

"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin silmin.

Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.

Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.

Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat, melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan morsiamen katseen.

Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.

Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.

Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko vieraita oli kutsuttu.

Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.

Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä, mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan, joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.

Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.

Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi, kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen kaunis loiste.

Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.

38.

Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian, vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.

Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa. Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen, vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.

"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen rouva Warenheimin viereen.

Tämä hymyili hänelle kiitollisena.

"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi", sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"

"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori houkuttelevasti.

Rouva Warenheim pudisti päätään.

"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa", sanoi hän.

"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään? Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"

"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin. Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."

"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan päässä heistä.

Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään. Tämä tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.

"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen. "Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella minulle?"

"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.

Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.

"Sitä en voi, Henning."

"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"

"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa, jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!" sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.

"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.

"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.

"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin kotiin", sanoi Henning.

Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.

"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä sinua niin hyvin."

"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim voitonvarmana vävylleen.

"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi lämpimän katseen Evaan.

Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.

"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."

"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa, etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"

"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.

"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä silmiin.

"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista, sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni toimessaan sekä kesällä että talvella."

Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi, vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka tämä oli antanut hänelle.

"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä sivua."

"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."

"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli Dagmar.

"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään. Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."

Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin pilvinen syksy.

Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.

"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran palasi keittiöstä.

"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.

He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan, sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi jokin, hän ei tietänyt mikä.

39.

Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan. Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.

"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti sisarensa erakontapoja.

"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti. "Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."

Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen seurastaan.

Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen. Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka alkuperäinen ja älykäs Anna oli.

He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.

Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos, niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä, jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä, mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.

"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin hyvin?" kysyi hän.

"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.

"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.

"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi kärsimättömästi ovea kohti.

"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu minulle tuolla tavoin."

"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.

Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja nousi ylös.

"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.

"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"

"Minä aijon kirjoittaa äidille."

"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen mennä.

Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä, jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.

Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa, mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet toisinaan alakuloiseksi.

Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt, palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen levottomuudelleen.

"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään kuin olisi tahtonut.

Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi, kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.

Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden, sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren, joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:

"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"

Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa vihainen katse hänen silmistään.

"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"

"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.

"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti lampun.

"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.

"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.

Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.

"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.

Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.