VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian edustalla. (Caesar, Agrippa, Dolabella, Maecenas, Gallus, Proculejus y.m. tulevat.)

CAESAR. Dolabella, mene, vaadi antaumista; Kun kaikk' on turhaa, sano, että viipy On pelkkää vehkeilyä.

DOLABELLA. Kyllä, Caesar.

(Menee.) (Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)

CAESAR. Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii Noin lähetä?

DERCETAS. Nimeni on Dercetas. Antoniota palvelin, mi parhain Ol' ansaitseva parhaan palveluksen; Hän oli herrani, kun eli, toimi, Ja hänen vihaajiaan vastustamaan Kulutin elämäni. Mieheksesi jos tahdot mun, niin olen Caesarille, Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo, Niin ota henki multa.

CAESAR. Mitä sanot?

DERCETAS. Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.

CAESAR. Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla Pitäisi ryske: maankin järähtää ja Kaduille leijonia lennätellä Ja ihmisiä taasen niiden luoliin. Antonion surma ei vain yhden surma, Se nimi tietää puolen maailmaa.

DERCETAS. Hän kuollut on, ei puukon palkatun, Ei telakirveen kautta; sama käsi, jok' urotöillään hälle maineen hankki, Sydämmen antamalla miehuudella Sydämmen särki. Tässä urhon miekka; Sen vedin haavasta; kas, veri jalo Sit' yhä punaa.

CAESAR. Suretteko miehet? Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto Kuninkaan silmää kostuttaisi!

AGRIPPA. Kummaa, Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan Hartainta toivettamme!

MAECENAS. Häness' oli Avut ja viat tasan.

AGRIPPA. Ihmisessä Tavata ei voi ylevämpää mieltä. Mut, ollaksemme ihmisiä, saamme Vikoja jumalilta. Caesar heltyy.

MAECENAS. Noin suuren peilin vastassa on pakko Kuvansa siinä nähdä.

CAESAR. Oi, Antonius, Näin kävi siis! Mut puhkaisin vain paiseen Omasta ruumiistani. Sinut täytyi Mun työntää tieltä pois, tai mennä itse; Ei koko maailmassa meidän kahden Ois ollut tilaa. Kuitenkin ma suren Ja sydämmeni verta haikeest' itkee, Kun sinä ystäväni, kilpaajani Jaloissa töissä, valtakumppanini, Toveri, veikko sotatantereella, Oikea käteni, sydän, josta lennon Sai mieleni, — kun, sanon, tähtiemme Noin leppymättä piti riitaiseksi Välimme tehdä! — Kuulkaa, ystävät, — (Airut tulee.) Mut se nyt jääköön sopivampaan aikaan. Tuon miehen silmist' asia jo kuultaa; Kuulkaamme, mit' on hällä sanomista. — Mist' olet?

AIRUT. Egyptistä kurja mies. Kuningattareni, mi hautamajaans' On sulkeunut — ei muuta hällä omaa — Nyt aikeistasi pyytää tiedon saada, Jott' ehtisi hän pakkopäivillensä Varustua.

CAESAR. Hän hyvill' olkoon mielin; Hänelle heti tiedon laitan siitä. Ett' arvokasta, hellää kohtelua Hän meilt' on saapa. Caesar ei voi elää Ja tyly olla.

AIRUT. Jumalien haltuun!

(Poistuu.)

CAESAR. Käy tänne, Proculejus. Mene, sano. Ett' emme hälle häväistystä aio; Aseta lohtu mielen tilan mukaan; Hän ylpeydessään surmatyön voi tehdä Ja meidät voittaa. Roomassa hän tuottais Mun riemusaatolleni ikimaineen. Tuo joutuun tieto, mitä sanoo hän Ja millaiselta näyttää.

PROCULEJUS. Kyllä, Caesar.

(Menee.)

CAESAR. Käy mukaan, Gallus. (Gallus menee.) — Miss' on Dolabella? Seuratkoon Proculejoa.

AGRIPPA ja MAECENAS. Dolabella!

CAESAR. Ei, antaa olla; muistan, että muuta On tointa hällä. Pian on hän täällä. Telttaani tulkaa; siellä saatte nähdä, Kuink' oli täytymys tää sota mulle Ja kuinka kirjeissäni aina olin Sävyisä, tyyni. Tulkaa näkemään, Mit' ilmaistavaa mulla on.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Aleksandria. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras tulevat.)

CLEOPATRA. Paremman elämän on alku vain Tää auteus. Mitä Caesar on? Vain tyhjää; Ei onnetar, vaan onnettaren orja, Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on Se teko, joka kaiken teon päättää, Satunnan salpaa, köyttää kohtalon, Pois nukkuu, maan ei saastaa enää maista, Tuot' imettäjää Caesarein ja loisten.

(Proculejus, Gallus ja sotureita lähestyy hautamajan ovea.)

PROCULEJUS. Caesar sua tervehtii, Egyptin valtias, Ja pyytää tietää, minkä toivomuksen Sa soisit täytetyksi.

CLEOPATRA. Nimesi?

PROCULEJUS. Nimeni Proculejus on.

CLEOPATRA. Antonius Sinusta puhui, luottaa käski sinuun; Mut suuresti en pettymystä pelkää, Kun luottamust' en tarvitse. Jos herras Kuningatarta vaatii kerjäämään, Niin majesteetin täytyy arvon vuoksi Kuningaskuntaa kerjätä. Jos suo hän Egyptin pojalleni, niin hän antaa Sen verran omastani, että siitä Voin polvillani kiittää.

PROCULEJUS. Huolet' olkaa! Käsissä ruhtinaan ei vaaraa teillä. Vapaasti turvautukaa herraani, Jonk' aulis armo runsain määrin vuotaa Tarvitseville. Syvän nöyryytenne Kun tietää saa hän, näette voittajan, Jok' apuun kutsuu hyvyyden, kun polvill' Anotaan hältä armoa.

CLEOPATRA. Vie sana, Ett' olen hänen onnens' alamainen, Ja annan hälle vallan, minkä voitti. Nöyryyttä opettelen joka hetki, Ja hänen kasvonsa vain nähdä soisin.

PROCULEJUS. Sen teen ma, jalo rouva. Rauhoittukaa; Ma tiedän, että tilaanne hän säälii, Johonka itse syypää on.

GALLUS. Nyt nähkääs, Kuin olis helppo hänet vangiks ottaa.

(Proculejus ja kaks' vartijaa nousevat tikapuita myöten hautamajaan ja asettuvat Cleopatran taakse. Toiset vartijat murtavat oven auki salvasta.)

Vahtikaa häntä, kunnes Caesar tulee.

(Poistuu.)

IRAS. Oi, valtaemäntä!

CHARMIANA. Cleopatra! Voi, kuningatar, sinä olet vanki!

CLEOPATRA. Pian, pian, kädet!

(Paljastaa tikarin.)

PROCULEJUS. Seis, seis, arvo rouva! (Pidättää häntä ja riisuu häneltä aseen.) Moist' älkää pilaa tehkö! Emme pettää, Vaan pelastaa teit' aiomme.

CLEOPATRA. Ei suoda Siis kuollakaan! Se hoiva koirallakin.

PROCULEJUS. Caesarin hyvyys loukkaantuu, jos noin te Itsenne turmelette, Cleopatra. Maailma hänen jaloutensa nähköön; Sit' estäis kuolonne.

CLEOPATRA. Miss' olet, kuolo? Oi, tule, tule, kuningatar ota; Hän vastaa monta imevää ja loista!

PROCULEJUS. Mieltänne malttakaa.

CLEOPATRA. En syö, en juo, Ja jos on kerran tyhjä puhe tarpeen, En myöskään nuku. Tämän tomumajan Ma kaadan, tehköön Caesar, minkä voi. Mies, tiedä, herras hoviss' ei mua koskaan Kahleissa nähdä; typerän Octavian Ei kaino silmä moittimaan mua pääse. Mua hurraall' ilmahanko nostettaisi Räyhäävän Rooman roskan nähtäväksi? Egyptiss' ennen hautamajanani Ojanne olkoon; ennen Niilin mutaan Mun syöskööt alastonna, vesitoukkain Kaluta kauheaksi; ennen tehkööt Korkeimman pyramiidin hirsipuuksi Ja kahleilla mun siihen hirttäkööt!

PROCULEJUS. Kuvittelette julmempaa, kuin mihin Syyt' antaa teille Caesar.

(Dolabella tulee.)

DOLABELLA. Proculejus, Mit' olet tehnyt, tietää herras, Caesar; Sua kutsuu hän; ja kuningatar minun Jää huostaani.

PROCULEJUS. Se mieluisinta mulle. Sävyisä ole hälle, Dolabella. — (Cleopatralle.) Ma Caesarille lausun toivehenne, Jos suotte.

CLEOPATRA. Sano, että kuolla tahdon.

(Proculejus ja sotamiehet menevät.)

DOLABELLA. Nimeni liette kuullut, arvo rouva?

CLEOPATRA. En tiedä.

DOLABELLA. Varmaankin mun tunnette.

CLEOPATRA. Vähät siitä, mitä kuulin taikka tunnen. Nauratte kai, kun vaimot taikka lapset Unia kertovat; se eikö hauskaa?

DOLABELLA. En teitä, rouva, käsitä.

CLEOPATRA. Näin unta. Ett' oli kerran keisari Antonius: — Oi, vielä moinen uni, että vielä Näkisin moisen miehen!

DOLABELLA. Suvainnette —

CLEOPATRA. Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä Kuu kiertelee ja päivä, valostellen Maan pientä ympyrää.

DOLABELLA. Ylevä rouva, —

CLEOPATRA. Hän jalan polki valtamerta, käsin Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu Ol' äänensä, kun ystäville haastoi, Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi, Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään Ei ollut talvea, vaan aina syksy, Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös Kuohuista nostain; palvelijoina hällä Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot Varisi hänen kädestänsä sääret Ja valtakunnatkin.

DOLABELLA. Cleopatra, —

CLEOPATRA. Moist' onko miestä ollut, voiko olla, Kuin tuo, mink' unissani näin?

DOLABELLA. Ei, rouva.

CLEOPATRA. Jumalten kuultaviin sa valehtelet. Mut ollutko vai oleva, niin uneen Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto, Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy; Mut Antoniota kuvaillessaan luonto Veis voiton kuvas-aistista ja saattais Sen varjot häpeään.

DOLABELLA. Mua kuulkaa, rouva. On tappionne kuin te itse, suuri. Ja kuorman mukainen on kestämyskin. Hyljätköön minut halaamani onni. Jos tuskastanne kimmahdust' en tunne Sisimpään sydämmeeni.

CLEOPATRA. Kiitos, herra! Mit' aikoo Caesar mulle, tiedättenkö?

DOLABELLA. Sen soisin sanomatta tietävänne.

CLEOPATRA. Sanokaa.

DOLABELLA. Vaikk' on hällä jalo mieli, —

CLEOPATRA. Mua voittosaatossaanko käyttää aikoo?

DOLABELLA. Kyll' aikoo varmaan.

(Ulkoa.) Tilaa Caesarille!

(Caesar, Gallus, Proculejus, Maecenas, Seleucus ja seuralaisia tulee.)

CAESAR. Ken on Egyptin kuningatar?

DOLABELLA. Rouva, Se imperaator' ompi.

(Cleopatra polvistuu.)

CAESAR. Nouskaa, pyydän. Ei polven notkistusta! Nouse, nouse, Egyptin valtias!

CLEOPATRA. Siis jumalten se On tahto. Herraani ja voittajaani Totella täytyy mun.

CAESAR. Pois arka huoli! Vääryytenne, vaikk' onkin verihimme Se kirjoitettu, sallimuksen työnä Pidämme vain.

CLEOPATRA. Maailman valtaherra, En niin voi ajaa asiaani, että Sen puhtaaks saisin. Myönnän, että mua On haitannut se hairaus, jok' on usein Häväissyt sukupuoltani.

CAESAR. Cleopatra, Pikemmin liennämme kuin suurennamme. Jos hankkeisiimme mukautte, jotka On teitä kohtaan suopeat, niin hyödyn Vaihdosta saatte. Mut jos julmuudesta Mua syytätte, niinkuin Antonius teki. Niin hyvist' aikeistani tyhjäks jäätte, Lapsenne syöksette myös perikatoon, Jonk' estäisin, jos minuun turvaisitte. Nyt voinen mennä.

CLEOPATRA. Halki mailman menkää; Sen voitte, se on teidän. Meidät saatte, Kuin mitkä kilvet taikka voittomerkit. Ripustaa mihin mielitte. Kas, tässä —

(Antaa Caesarille paperin.)

CAESAR. Mua neuvoihinne kaikess' ottakaa.

CLEOPATRA. Siin' omaisuuteni on lueteltu, Koristeet, kullat, helmet, tarkoin kaikki, Pait pientä joutavaa. — Miss' on Seleucus?

SELEUCUS. Täss', armo.

CLEOPATRA. Hän on varainvartijani. Sanokoon henkens' uhalla, jos mitään Salasin itselleni. — Puhu totuus.

SELEUCUS. Lukitkaa ennen suuni, kuin ett' annan Valheesta hengen.

CLEOPATRA. Salasinko mitä?

SELEUCUS. Sill' ostaa voisi sen, mink' ilmoititte.

CAESAR. Cleopatra, oi, älkää punastuko! Ylistän älyänne.

CLEOPATRA. Loisto tenhoo! Kas, Caesar: nyt mun omani on teidän, Ja teidän olis mun, jos vaihtuis onni, Tuon kiittämättömyys vie multa mielen. — Oo, orja, sinä taatumpi et ole Kuin altis naikko! Mitä? Peräydytkö? Peräydy vaan! Mut silmäsi ma yllän, Vaikk' oisi niillä siivet. Orja, koira, Katala konna!

CAESAR. Pyydän, leppykää.

CLEOPATRA. Oi, Caesar, tämä häpeä mun surmaa! Kun sinä suvaitset mua etsiä Ja majesteetillasi kunnioittaa Mua nöyryytettyä, niin oma orja Mun häväistyksiem määrään vielä Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että Pidätin pienen korun, turhan hemmun, Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että Octaviaa ja Liviaa varten kätkin Paremmat lahjakalut, niillä heitä Lepyttääkseni; oman elätinkö Mua siltä pettää täytyy? Jumalat! Tää sortumustakin on katkerampaa. — (Seleucolle.) Pois! Muuten kohtaloni tuhkass' ilmi Vihani hehku leiskaa. Mies jos oisit, Niin mua säälisit.

CAESAR. Seleucus, mene!

(Seleucus menee.)

CLEOPATRA. Niin, meidän suurten päähän muiden Useinkin pannaan; kaatuissamme saamme Syyn siitä, mit' on nimessämme tehty; Siis surku meitä on.

CAESAR. Cleopatra, Mit' ilmi toitte, mitä salasitte. Se meit' ei liikuta; se teidän olkoon, Huviinne käyttäkää se. Caesar, tietkää, Ei ole kauppi, joka teidän kanssa Romusta tinkii. Huoletta siis olkaa, ja kahleit' älkää uneksiko, älkää. Teit' aiomme niin kohdella, kuin itse Te neuvotte. Nyt syökää, nukkukaa; Niin paljon meill' on säälin huolta teistä, Ett' ystäviksi jäämme. Hyvästi!

CLEOPATRA. Herrani, voittajani!

CAESAR. Ei, ei sitä; — Hyvästi!

CLEOPATRA. Tyhjää laverrusta, tytöt, Jott' en ois itseäni kohtaan jalo. Charmiana, kuule!

(Kuiskaa Charmianan koreaan.)

IRAS. Päättäkää jo, rouva; Paennut päivän valo on, ja meidät Pimeys yllättää.

CLEOPATRA. Takaisin kiirein! Tilaus on tehty, valmista on kaikki; Se jouduta vain tänne.

CHARMIANA. Kyllä, rouva.

(Dolabella palajaa.)

DOLABELLA. Miss' emäntäsi?

CHARMIANA. Tuossa.

(Menee.)

CLEOPATRA. Dolabella!

DOLABELLA. Lupasin tulla, rouva, käskystänne, Ja sitä kuulen niinkuin jumalaani. Nyt tietkää, että Syyrian kautta Caesar On kulkeva ja kolme päivää eeltä On teidän lähtö lapsinenne matkaan. Sanoma hyödyks olkoon; lupaukseni Ja tahtonne ma täytin.

CLEOPATRA. Olen aina Velallisenne.

DOLABELLA. Minä palvelijanne. Hyvästi, kuningatar! Caesar vartoo.

CLEOPATRA. Hyvästi! Kiitos! — (Dolabella menee.) Mitä sanot, Iras? Egyptin tanssinukkina nyt meitä Roomassa näytellään; käsityöläis-orjat, Kädessä paljat, tuumapaut ja vyöllä Likaiset nahat, nostavat meit' ilmaan; Inhasta ravinnosta haiskahtava, Sakea hengen höyry meidät peittää, Ja niellä saamme heidän löyhkiänsä.

IRAS. Jumalat varjelkoot!

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras. Meit' irstas liktori kuin luuskaa väijyy; Rupiset runoniekat loiluillansa Herjaavat meitä; kiekkaat ilvehtijät Meit osoittelevat ja matkivat Egyptin pitoja; Antonius päissään Esitetään, ja Cleopatran osaa Nalikka naukuu, tehden majesteetist' Irvokkaan porton.

IRAS. Hyvät jumalat!

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras.

IRAS Sit' en näe koskaan; Mun kynteni on vahvemmat, sen takaan, Kuin silmäni.

CLEOPATRA. Niin, sillä keinoin heidän Ivaamme juoniaan ja tyhjäks teemme Typerät hankkeet. — (Charmiana palajaa.) No, Charmiana? — Immet, Pukekaa minut kuningattareksi; Pukuni parhain tuokaa; taaskin tahdon Kydnolle mennä Antoniota vastaan. — No, joudu, Iras! — Charmiana hyvä, Nyt kiire tarpeen on; tään palveluksen Kun vielä teet, niin tuomiopäivään asti Saat leikitellä. — Kruunu tuokaa, kaikki. — (Iras menee. Melua kuuluu ulkoa.) Melua mitä?

(Vahtimies tulee.)

VAHTIMIES. Tuoll' on talonpoika, Puheille majesteetin tungettelee; Hänell' on viikunoita.

CLEOPATRA. Laske sisään. — (Vahtimies menee.) Pien' ase usein tekee valtatöitä. Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja; Ei naista minuss' enää; kiireest' olen Ja kantapäähän asti marmorista. Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä Mun ole tähteni.

(Vahtimies palajaa, seurassaan talonpoika, joka kantaa vasua.)

VAHTIMIES. Täss' on se mies.

CLEOPATRA. Pois mene sinä, jätä hänet tänne. (Vahtimies poistuu.) Sull' onko myötä Niilin soma liero. Se, joka kivuttoman surman tuo.

TALONPOIKA. Onpa niinkin. Mutta neuvoa en tahtoisi teitä koskemaan sitä, sillä sen pisto on kuolettamaton: se, joka siitä kuolee, toipuu harvoin tai ei koskaan.

CLEOPATRA. Tiedätkö ketään, joka siit' on kuollut?

TALONPOIKA. Tiedän useita, miehiä ja myöskin naisia. Viimeksi eilen sen kuulin eräältä vaimolta, perin rehelliseltä vaimolta, joka vain oli hiukan valheeseen menevä, — ja sitä ei vaimon pitäisi koskaan olla muulla, kuin rehellisellä tavalla, — hän kertoi, kuinka hän sen pistosta kuoli ja mitä tuskia hän tunsi. Totta totisesti, hän puhui sangen hyvää käärmeestä; mutta joka uskoo kaikkia, mitä ihmiset puhuvat, häntä ei auta puoletkaan siitä, mitä he tekevät. Mutta joka tapauksessa on tavatonta, että tuo käärme on yksi omituinen käärme.

CLEOPATRA. No niin; nyt hyvästi, ja mene!

TALONPOIKA. Toivotan teille paljon iloa käärmeestä.

(Laskee maahan vasun.)

CLEOPATRA. Hyvästi!

TALONPOIKA. Mutta pankaa mieleenne, nähkääs, että käärme tekee, mitä sen luonto käskee.

CLEOPATRA. No, kyllä, kyllä. Hyvästi!

TALONPOIKA. Nähkääs, käärmettä ei ole uskomista muiden kuin viisasten ihmisten käsiin; sillä siinä elukassa ei, totta totisesti, ole mitään hyvää.

CLEOPATRA. Huoletta ole, kyllä varotaan.

TALONPOIKA. Hyvä vaan! Mutta kuulkaa: älkää mitään sille antako; se ei ole ruokaansa ansainnut.

CLEOPATRA. Syökö se minut?

TALONPOIKA. Älkää luulko minua niin tuhmaksi, ett'en tietäisi, että naista ei syö itse pirukaan. Tiedän kyllä, että nainen on herkkua jumalille, jos ei piru pääse sitä laittelemaan. Mutta ne pirut hunsvotit antavat jumalille, piru olkoon, paljon harmia noista naisista, sillä joka kymmenestä heidän luomastansa pilaavat pirut viisi.

CLEOPATRA. No, mene nyt vaan! Hyvästi!

TALONPOIKA. Niin, totta totisesti; toivotan teille iloa käärmeestä.

(Menee.) (Iras palajaa, tuoden manttelin, kruunun y.m.)

CLEOPATRA. Mantteli ylleni ja kruunu päähän! Minuss' on kuolemattomuuden kaipuu. Egyptin viininesteet huuliani Ei enää kasta. — Joutuun, Iras, joutuun! — On niin kuin kuulisin Antonion kutsun; Näen, kuinka nousee hän ja tekoani Jaloksi kiittää; kuulen, kuinka pilkkaa Caesarin onnea, jot' ihmiselle Jumalat suovat, saadaksensa syytä Vastaiseen vihaan. Tulen, puoliso: — Sen nimen miehuudellani nyt ostan. Tult' olen, ilmaa; maan omaksi jätän Muut elementit. — Onko valmis? Tulkaa Ja huuliltani viekää viime lämpö! Hyvästi, Charmiana! — Iras impi, Hyvästi kauaks aikaa! — (Suutelee heitä, Iras kaatuu ja kuolee.) Sinä kaadut? Kyy onko huulillani? Jos noin kauniist' Eriät elosta, niin kuolon isku On vain kuin rakastajan nipistely; Se koskee, mut on mieleen. Tyynnä lepäät? Noin kuollen maailmalle julistat, Ett'ei se ansaitse jäähyväisiä.

CHARMIANA. Pakahdu, paksu pilvi; sada, että Sanoa voisin: jumalatkin itkee.

CLEOPATRA. Häpeän tästä saan! Hän ensin kohtaa Kiharapään Antonion; tämä häntä Puhuttelee ja hälle tuhlaa muiskun, Jok' on mun taivaani. — Nyt, surman leikku, (Panee käärmeen povelleen.) Terävin hampain kerrassa nyt pura Tää elämäni sykertynyt solmu! Mujuinen hupsu parka, suutu, joudu! Jos voisit puhua, niin kuulla saisin, Ett' on tuo suuri Caesar pelkkä narri, Typerä narri.

CHARMIANA. Oo, koin tähti!

CLEOPATRA. Vaiti! Näetkö rinnoillani lapsukaista, Jok' uneen imee imettäjänsä?

CHARMIANA. Oi, murru, sydän!

CLEOPATRA. Lienteää kuin voide. Suloista niinkuin ilma, ihanaa — Antonius, oi! — Oi, tule vielä sinä! (Panee toisen käärmeen käsivarrelleen.) Miks aikailen?

CHARMIANA. Täss' inhass' elämässä? — Hyvästi vain! — Nyt, surma, pöyhkeile! Sait omaksesi naisen, joll' ei vertaa. — Nyt umpeen, vienot ikkunat! Ei koskaan Noin kuninkaallista saa katsett' enää (Kuolee.) Kultainen Phoibos. Kallellaan on kruunu; Asetan paikoilleen sen; sitten leikkiin!

(Vahtimiehiä ryntää sisään.)

1 VAHTIMIES. Miss' ompi kuningatar?

CHARMIANA. Vait! Hän nukkuu.

1 VAHTIMIES. Caesarilt' airut —

CHARMIANA. Tulee liian myöhään. — (Panee käärmeen povelleen.) Oo, joutuun! Joutuun nyt! Se tuskin tuntuu.

1 VAHTIMIES. Hoi! Tääll' ei hyvää. Petetty on Caesar.

2 VAHTIMIES. Dolabella kutsukaa; hän tääll' on.

1 VAHTIMIES. Mitä? Tää onko kunnon työtä, Charmiana?

CHARMIANA. On kunnon työtä tää ja sopivaa Niin suurten kuningasten jälkeiselle. — Haa, soturi!

(Kuolee.)

DOLABELLA. Mit' ompi täällä?

2 VAHTIMIES. Kaikki kuolleet.

DOLABELLA. Caesar, Oikeinpa aavistit; nyt itse tulet Ja tehtynä näet teon, jota varoit Ja estää koitit.

(Ääniä ulkoa.) Tietä Caesarille!

(Caesar palajaa seurueineen.)

DOLABELLA. Oi, herra! Liian totta ennustitte; Se, mitä varoitte, on tapahtunut.

CAESAR. Lopussa jaloin! Hankkeemme hän arvas, Ja valtiaana omaa tietään kulki. — Mitenkä kuolivat? En näe verta.

DOLABELLA. Ken täällä viimeks oli?

1 VAHTIMIES. Halpa maamies. Joll' oli viikunoita; tuoss' on vasu.

CAESAR. Siis myrkkyä!

1 VAHTIMIES. Oi. Caesar, äsken vielä Charmiana eli, seisoi tuossa, haastoi Ja valtiatar-vainajansa kruunun Asetti kuntoon; vapisi ja värjyi. Ja kaatui äkisti.

CAESAR. Oi, jalo heikkous! Näkyisi turpous, jos kuolon syynä Ois myrkky; vaan hän näyttää, niinkuin nukkuis Ja niinkuin vielä uuden Antonion Ihainsa tenhoverkkoon pyytää tahtois.

DOLABELLA. Kas, rinnassa on tuossa verinyplä, Jok' ompi hiukan turvonnut, ja samoin On käsivarressa.

1 VAHTIMIES. Kyyn puremia. Ja viikunankin lehdillä on näljää, Sellaista, jota käärmeen tapa jättää On Niilin kuoppiin.

CAESAR. Luultavaa on, että Hän siit' on kuollut; lääkärinsä kertoi. Ett' alati hän tutki, mikä helpoin Ois kuolintapa. — Vuode nostakaa. Ja hänen naisensakin täältä viekää. Hän haudattava on Antonion viereen; Maan pääll' ei hautaa, joka kuuluisamman Kätkeepi parin. Moinen tapaus vihloo Sen synnyttäjääkin; ja noiden vaiheet On yhtä paljon heille sääliksi, Kuin kunniaksi mulle, joka olin Sen säälin alku. Koko armeijan Nyt tulee saattaa heitä hautahan. Pois sitten Roomaan. — Sinä, Dolabella, Saat tätä surujuhlaa valmistella.

(Menevät.)