KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko Syyriassa.

(Ventidius tulee voittosaatossa, hänen mukanaan Silius ja muita roomalaisia, päälliköitä ja sotamiehiä; edellä kannetaan Pacoron ruumista.)

VENTIDIUS. Nyt, Parthia, taitoin peitsesi; näin onni Nyt soi mun kostaa Marcus Crasson surman. — Kuninkaan poika sotajoukon edell' On kulkeva. — Pacorosi, Orodes, Nyt Crasson sovittaa.

SILIUS. Ventidius, miekkas Kun vielä parthilaisten verta höyryy, Niin pakoojia vainoo; Meediat urki, Mesopotamiat ja kaikki hyylät, Miss' olla voivat. Suur' Antonius sitten Sun voittovaunuun asettaa ja pääsi Koristaa laakereilla.

VENTIDIUS. Silius, Silius, Min' olen kyllän tehnyt. Alamainen Voi liikojakin tehdä. Tiedä, Silius: Parempi työtönnä, kuin töistään saada Liiaksi mainetta, jos meistä etääll' On palveltava. Caesar ja Antonius Enemmän saivat aikaan muiden kautta Kuin itsestään. Maaherra Syyriassa, Edeltäjäni Sossius, herrans' armon Menetti, kun hän äkkiarvaamatta Sai liian suuren maineen. Joka sodass' On päällikköään toimess' etevämpi, Tuleepi päällikkönsä päälliköksi, Ja kunnian himo, sotamiehen hyve, Valitsee ennen tappion kuin voiton, Joss' itse varjoon joutuisi. Ma voisin Antonion hyväks enemmänkin tehdä, Mut hän vaan suuttuisi, ja hänen vihans' On surma toimilleni.

SILIUS. Sull' on sitä, Jot' ilman miekankantajaa ei miekast' Erottaa saata. Kirjoitatko hälle?

VENTIDIUS. Nöyrästi kerron, mit' Antonion nimi — Tuo taika-sotahuutomme — sai aikaan: Kuin hänen lipuillaan ja armeijoillaan On voittamaton Parthian ratsuväki Ajettu tantereelta.

SILIUS. Miss' on nyt hän?

VENTIDIUS. Athenaan aikeessa; ja meidän tulee, Niin pian kuin vain voimme taakaltamme, Siell' ennen häntä olla. — Mars, siis matkaan!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Rooma. Vierashuone Caesarin asunnossa. (Agrippa ja Enobarbus kohtaavat toisensa.)

AGRIPPA. No, ovatko jo langot eronneet?

ENOBARBUS. Pompejon kanssa sopivat; hän läksi; Muut kolme vielä allekirjoittavat. Octavia itkee Roomast' eroansa; Murheissaan Caesar on; ja Lepidus Pompejon pidoista — niin sanoo Menas — Sai keltataudin.

AGRIPPA. Jalo mies, se Lepidus!

ENOBARBUS. Tavaton! Kuinka Caesaria lempii!

AGRIPPA. Ja kuink' Antoniota jumaloipi!

ENOBARBUS. Caesar? — Se ihmiskunnan Jupiter!

AGRIPPA. Antonius? — Jupiterin jumala!

ENOBARBUS. Caesarko? Mitä? — Oi, se verraton!

AGRIPPA. Antonius! Oi, sa Arabian Phoenix!

ENOBARBUS. Caesarin kehuks pelkkä Caesar riittää!

AGRIPPA. Niin kyllä, kummankin hän pilviin kiitti.

ENOBARBUS. Enimmin Caesarin; mut myös Antonion. Ei sydän, kieli, kynä eikä runo Voi ajatella, haastaa, piirtää, laulaa, Kuin suurest' on Antonius hälle rakas. Mut Caesar? Vaiti vain, ja polvi maahan, Niin, polvi maahan!

AGRIPPA. Kumpaakin hän lempii.

ENOBARBUS. Hän sontiainen on, ja he sen siivet. — (Torventoitaus.) Ratsaille kutsu! — Hyvästi, Agrippa!

AGRIPPA. Hyvästi, sotur' uljas! Onneksenne!

(Caesar, Antonius, Lepidus ja Octavia tulevat.)

ANTONIUS. Ei enempää!

CAESAR. Te viette osan suuren itsestäni; Mun häness' omistatte. — Sisko, ollos Semmoinen puoliso, kuin sydämmeni Voi toivoa ja pyhästi sen taata. — Antonius, veljeni, tää hyveen kuva Se rakkautemme välill' olkoon juote, Jok' yhdistää ja kiintää, eikä murrin, Mi kaikki rikkoo. Paremp', ett'ei tätä Sidettä oisikaan, kuin ett'ei sitä Molemmat hellisi.

ANTONIUS. Mua epäilette; Se mua loukkaa.

CAESAR. Sanoin, minkä sanoin.

ANTONIUS. Vaikk' olettekin tarkka, pienint' ette Te syytä löynne tuohon pelkohonne. Jumalat teitä varjelkoot ja teihin Taivuttakohot roomalaisten mielen! Me eroamme tässä.

CAESAR. Hyvästi, rakkain sisko, hyvästi! Sua elementit hellikööt ja mieles Ilolla täyttäkööt! Hyvästi jää!

OCTAVIA. Oi, jalo veljyt!

ANTONIUS. Hänen silmäns' ovat Kuin huhtikuu: niiss' asuu lemmen kevät, Tuo vihma sitä tietää. — Iloitse!

OCTAVIA (Caesarille). Herrani, katso huonetta, ja —

CAESAR. Mitä? Octavia, sano!

OCTAVIA. Korvaasi sen kuiskaan.

ANTONIUS. Sydäntä eipä tahdo kieli kuulla. Ja kielt' ei ohjata voi sydän; noin se Utu joutsenenkin tulvavesill' uipi, Kallistumatta puoleen taikka toiseen.

ENOBARBUS (syrjään Agrippalle). Itkeekö Caesar?

AGRIPPA. Otsassa on piirto.

ENOBARBUS. Se oisi paha merkki hevosessa, Mut hän on toki mies.

AGRIPPA. Kas, Enobarbus, Antonius milt'ei ulvoi, nähdessänsä Caesarin surmattuna; ja hän itki. Kun Philippissä näki Bruton ruumiin.

ENOBARBUS. Niin, häness' oli sinä vuonna nuha. Mit' ilolla hän pilloi, sitä itki: Mua usko, kunnes itsekin ma itken.

CAESAR. Sua aina muistan, armain sisko; kuvaas Ei haihduttaa voi aika.

ANTONIUS. Tänne, veljyt! Kanssanne lemmen voimassa ma kilpaan: Nyt teitä syleilen, nyt teidät päästän Ja heitän jumalille.

CAESAR. Onnen huomaan!

LEPIDUS. Valaiskoon taivaan koko tähtisarja Ihanan tiesi!

CAESAR. Hyvästi!

(Suutelee Octaviaa.)

ANTONIUS. Hyvästi!

(Torvet soivat. He lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA. Miss' on se mies?

ALEXAS. Hän tuskin tohtii tulla.

CLEOPATRA. Niin vain? Mies, tänne!

(Airut tulee.)

AIRUT. Suuri valtias Judean Herodeskin silmääs säikkyy. Kun vihastut.

CLEOPATRA. Sen Herodeksen pään Ma tahtoisin, mut kuin? Antonion piti Se tuoda, vaan hän poiss' on. — Lähemmäksi!

AIRUT. Armoisin rouva, —

CLEOPATRA. Octavian näitkö?'

AIRUT. Näin, kuningatar.

CLEOPATRA. Missä?

AIRUT. Roomassa. Hänt' ihan silmiin katsoin; näin, kun häntä Antonius ja veli taluttivat.

CLEOPATRA. Mun pituiseni onko?

AIRUT. Eikä, rouva.

CLEOPATRA. Ja äänen kuulit? Heleä vai heikko?

AIRUT. Sen kuulin, rouva; ääni häll' on heikko.

CLEOPATRA. Ei hyvä! Hän ei kauan tuota lemmi.

CHARMIANA. He, tuotako? Oi, Isis! Mahdotonta!

CLEOPATRA. Niin kyllä: kääpiö ja ääni heikko! — Oliko käynti majesteetin? Mieti, Oletko milloin majesteetin nähnyt?

AIRUT. Hän kömpii; yhtä on, käy tai seisoo; Kuin ruumis ilman eloa hän on, Ei ihminen, vaan patsas.

CLEOPATRA. Niinkö totta?

AIRUT. Jos sokea en lie.

CHARMIANA. Ei Egyptissä Näe kolmekaan noin hyvin.

CLEOPATRA. Järkimies, Sen kyllä huomaan. — Siit' ei toki vaaraa. On hyvä tuolla äly.

CHARMIANA. Verraton!

CLEOPATRA. Kuin vanha lienee hän?

AIRUT. Hän oli leski —

CLEOPATRA. Vai leski? Charmiana, kuulehan!

AIRUT. Ja kolmenkymmenen lie vaiheell' ikä.

CLEOPATRA. Ja kasvoin muoto? Pyöreä vai pitkä?

AIRUT. Rumuuteen asti pyöreä.

CLEOPATRA. Se usein Osoittaa tyhmyyttä. — Ja hiusten väri?

AIRUT. Punainen, rouva; otsa matala. Niin matala kuin suinkin.

CLEOPATRA. Tuossa kultaa! Mun taannoist' älä tuimuuttani muista. Takaisin sanan viedä saat; ma huomaan Sun toimiin sopivaksi. Valmistaudu, Jo kirjeet odottavat.

(Airut menee.)

CHARMIANA. Sievä mies!

CLEOPATRA. Niin tosiaankin; kadun suurest', että Häväisin häntä noin. Niin, näistä päättäin Ei otuksesta vaaraa lie.

CHARMIANA. Ei laisin.

CLEOPATRA. Hän majesteetin tuntee, on sen nähnyt.

CHARMIANA. Nähnytkö sen? Oi, Isis varjelkoon! Niin kauan teitä palvellut!

CLEOPATRA. Charmiana, Hält' yhtä vielä aioin tiedustella; Mut sama se! Tuo tänne hänet oiti. Ma kirjoitan. Kaikk' ehkä hyvin päättyy.

CHARMIANA. Siit' olla voitte, kuningatar, varma.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Athena. Huone Antonion asunnossa. (Antonius ja Octavia tulevat.)

ANTONIUS. Ei, ei, Octavia, ei yksin se, — Sen soisin anteeks, sen ja monta muuta Sen tapaista; — mut Pompejoa vastaan Uutt' alkoi sotaa, testamenttins' sääsi Ja kansalle sen julki luki, pahaa Minusta puhui, ja kun vihdoin täytyy Mua kiitelläkin, niin on kiitos kylmää Ja kuivaa, perin niukkaakin. Kun tarjon On paras tilaisuus, hän sit' ei käytä. Tai nurkuen sen tekee.

OCTAVIA. Armahani, Äl' usko kaikkea; mut jos sun täytyy, Niin kaiken älä anna mieltäs painaa. Mua onnetonta vaimoa, kun pitää, Jos rikko syntyy, kahden väliss' olla, Rukoillen kumpaisenkin puolesta! Mua nauraa hyvät jumalat, kun pyydän: »Siunatkaa miestäni ja isäntääni!» Ja sen taas puran yhtä äänekkäällä: »Siunatkaa veljeäni!» Toinen rukous Näin toisen kumoo, kumpi voittaneekin; Ei keskitietä, ei.

ANTONIUS. Octavia armas, On lemmen paras siellä, missä paras On turva. Mun jos kunniani kaatuu, Niin kaadun itse; paremp', ett'en oisi Sun ollenkaan, kuin sun näin alastonna. Mut, niinkuin pyysit, välihimme astu; Sill' aikaa hankin sotaa, josta tulee Häpeä veljellesi. Joutuun toimeen, Niin voitat, mitä toivot.

OCTAVIA. Kiitos, armas! Zeus valtias mun, heikon, heikon, suokoon Sovittaa teidät! Sota välillänne. Se on kuin halkeaisi maailma, Ja ruumihilla rotko täytettäisiin.

ANTONIUS. Kun huomaat, miss' on tämän riidan alku. Niin siihen moittees käännä; niin ei yhtä Voi rikoksemme olla, että lempes Voi tasan puoltaa kumpaakin. Nyt lähde, Valitse seurasi ja määrää itse Ne kulut, joita matkaa varten vaadit.

(Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Enobarbus ja Eros kohtaavat toisensa.)

ENOBARBUS. No, Eros hyvä, mitä kuuluu?

EROS. Kummia kuuluu, herra.

ENOBARBUS. Mitä? Sano!

EROS. Caesar ja Lepidus ovat ryhtyneet sotaan Pompejoa vastaan.

ENOBARBUS. Se on vanhaa. Entä tulos?

EROS. Caesar, ensin käytettyään häntä sodassa Pompejoa vastaan, kieltää nyt häneltä kaiken valtamiehyyden eikä suo hänelle mitään osaa voiton kunniasta; eikä siinä kyllin, vaan lisäksi syyttää häntä entisestä kirjeenvaihdosta Pompejon kanssa, ja panee, oman ilmiantonsa nojalla, hänet vankeuteen, jossa nyt se kolmas mies raukka istuu, kunnes tuoni hänen tyrmänsä avaa.

ENOBARBUS. Siis, mailma, sull' on enää kaksi leukaa; Nyt niiden väliin kaikki syöttees aja; Ne toistaan järsivät. Miss' on Antonius?

EROS. Kävelee puistikossa — näin, ja kortta Edessään potkii, huutaa: »Lepidus, hölmö!» Ja kurkkua sen miehen uhkaa, joka Pompejon tappoi.

ENOBARBUS. Varusteiss' on laivat.

EROS. Italiaa ja Caesaria varten. — Mut kuulkaahan, teit' odottaa Antonius; Ma oisin voinut uutiseni säästää.

ENOBARBUS. Ei siitä apua; mut menneeks olkoon. Antonion luokse minut saata.

EROS. Tulkaa.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Rooma. Huone Caesarin talossa. (Caesar, Agrippa ja Maecenas tulevat.)

CAESAR. Tuon kaiken teki Roomaa pilkatakseen, Ja vielä muuta; Aleksandriassa — Niin tässä kuuluu — hän ja Cleopatra Torilla hopeelavall' istuivat Ja kultaisilla valtaistuimilla, Ja heidän jaloissaan Caesanon — Isäni poikaa siksi nimittävät — Ja kaikki sekasikiöt, joit' ovat Maailmaan siittäneet. Cleopatran Tek' Egyptin hän kuningattareksi Ja ali-Syyrian, Lyydian ja Kypron Täys valtiaaksi.

MAECENAS. Kaikkienko nähden?

CAESAR. Niin, huvitaistelujen kentäll' aivan. Hän siellä kuningasten kuninkaiksi Julisti poikansa: heist' Aleksander Armenian sai, suur-Meedian, Parthian; Sisilian, Phoinikian ja Syyrian Sai Ptolemeus. Cleopatra itse. Puvuss' ol' Isis-jumalattaren, Joss' usein ennenkin lie esiintynyt.

MAECENAS. Sen Rooma kuulkoon!

AGRIPPA. Se Antonion korskaan On kylläynyt ja selin häneen kääntyy.

CAESAR. Sen kansa tietää; hältä valituksen Se sai vast ikään.

AGRIPPA. Kestä valittaa hän?

CAESAR. He, Caesarista: siitä, ett'ei silloin, Kun Pompejolta Sisilian veimme, Hän saanut osuuttansa; sitten sanoo Laivoja mulle lainanneensa, joit' ei Takaisin ole saanut; vihdoin mankuu, Ett' erotettu kolmimiehistöstä Lepidus on ja että tämän varat Me anastimme.

AGRIPPA. Siihen vastattakoon.

CAESAR. Se tehty on, ja matkall' on jo airut: Lepidus, kerroin, liian hirmuks yltyi Ja, suurta valtaansa kun väärin käytti, Ansaitsi kohtalonsa. Osan hälle Suon voittomaistani, mut Armeniasta Ja muista hänen valloiluksistansa Ma samaa vaadin.

MAECENAS. Siihen hän ei suostu.

CAESAR. Siis hänkään pyyntööns' ei saa suostumusta.

(Octavia tulee seurueineen.)

OCTAVIA. Oi, terve, herra! Terve, suuri Caesar!

CAESAR. Oi, ett'en sanoisi sua hyljätyksi!

OCTAVIA. Et siksi sanonut, ei liioin syytä.

CAESAR. Miks sitten tänne hiivit noin? Et tule Kuin sisko Caesarin. Antonion vaimon Pitäisi saatton' olla sotajoukko Ja ratsuin hirnun hänen tuloansa Ennalta ilmoittaa; puut kansaa täynnä Tien varsill' olla; itse odotuksen Hivua ikävästä; taivaan kattoon Pitäisi kansantungon pyörtämänä Pölynkin nousta. Nyt kuin torityttö Sa Roomaan tulet, ja näin estit meitä Osoittamasta sulle rakkauttamme, Jot' usein epäillään, jos ei se näy. Meritse oisimme ja maitse tulleet Sua vastaan, paikka paikalt' ylentäen Komeutta tuliaisten.

OCTAVIA. Veli hyvä, Pakost' en tullut näin, vaan omin ehdoin. Antonius, puolisoni, kuullessansa Sun varusteistas, kuiskasi ne minun, Surevan, korvaan; silloin pyysin lupaa Matkustaa tänne.

CAESAR. Jonka heti saitkin, Kun esteeks olit hänen himoillensa.

OCTAVIA. Noin älä puhu!

CAESAR. Silmin häntä seuraan, ja hänen töitään mulle tuuli kertoo. Miss' on hän nyt?

OCTAVIA. Athenass', armas veli.

CAESAR. Häväisty sisko, ei! Cleopatra On luokseen häntä viitannut. Hän valtans' On suonut portolle. Nyt palkkaavat he Maan kuninkaita sotaan. Heidän puoltaan On Philadelphus Paphlagoniasta, Kuningas Kappadokian, Archelaus, Libyan Bacchus, Thrakian Adallas, Arabian Malchus, Ponton kuningas, Herodes Judeasta, Commagenen Mithridates, Polemon ja Amyntas. Lykaonian ja Meedian kuninkaat, Ja paljon muita valtoja.

OCTAVIA. Mua kurjaa. Min sydän kahden oma on, ja nämä Erottaa hurja viha!

CAESAR. Tervetullut! Kirjeesi meitä pidätteli, kunnes Nä'imme pettymykses suuruuden Ja viivytyksen vaaran. Huolet' ollos! Äl' aikaa tuskastu, vaikk' onnes yli Se vyöryttääkin vastuksien kuormaa, Vaan itkemättä anna sallimuksen Vaeltaa tietään. Tervetullut Roomaan, Rakkaista rakkain! Yli ymmärryksen Petetty olet. Suuret jumalat Valinneet ovat mun ja ystäväsi Sua kostamaan. Siis tyynell' ole miellä. Tuhansin tervetullut!

AGRIPPA. Tervetullut!

MAECENAS. Niin, tervetullut, rouva! Teitä hellii Jokainen sydän Roomassa ja säälii. Avionrikkoja Antonius vain, Tuo iljettävän irstas, teidät hylkää Ja vallan antaa luuskalle, jok' yltyy Pauhaamaan meitä vastaan.

OCTAVIA. Tottako?

CAESAR. Niin, toden totta! Tervetullut, sisko! Ah, malta mieltäs, tyynny! Armain sisko!

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Antonion leiri Action niemekkeellä. (Cleopatra ja Enobarbus tulevat.)

CLEOPATRA. Sen vielä sulle kostan, ole varma.

ENOBARBUS. Mut miksi? Miksi?

CLEOPATRA. Sa panit vastaan sotaan lähtöäni, Sanoen: se ei sovi.

ENOBARBUS. Sopiiko se?

CLEOPATRA. Kuin? Meitä sotaan haastetaan, ja meidän Sopisi poissa olla!

ENOBARBUS (syrjään). Siihen vastaan: Jos sotaan viedään orihit ja tammat, Niin orhit ovat liikaa; tamma kantaa Soturin orhinensa.

CLEOPATRA. Mitä sanot?

ENOBARBUS. Läsnäolonne Antonion hurmais aivan, Veis hältä järjen, sydämmen ja ajan, Joit' on nyt tarvis. Löyhyydestä häntä Jo syytetään: käy huhu Roomass', että Photinus, kuohilas, ja hovinaiset Nyt sotaa ohjaavat.

CLEOPATRA. Kadotkoon Rooma! Mädätköön kieli, joka meitä parjaa! Sodassa mull' on tehtäväni: minä, Jok' olen vallan pää, myös tahdon miesnä Siell' esiintyä. Vastaan älä väitä; Min' en jää jälkeen.

ENOBARBUS. Vaikenen. Kas, tuossa On päällikkö.

(Antonius ja Canidius tulevat.)

ANTONIUS. Canidius, eikö kummaa? Hän Tarentosta ja Brundusista Noin valeen Joonian meren halkaisee ja Torynen valtaa. — Kuulitko sen, armas?

CLEOPATRA. Ei kerkeyttä niin kukaan kummastele Kuin jahnus.

ANTONIUS. Oiva hitauden läksy: Sopisi hyvin miesten parhaimmalle. — Merellä otellaan siis hänen kanssaan.

CLEOPATRA. Merellä! Kuinkas muuten?

CANITIUS. Miksi niin?

ANTONIUS. Siks, että vaatinut on meitä siihen.

ENOBARBUS. Vaaditte tekin häntä miekkasille.

CANITIUS. Ja tuohon taisteluun Pharsalon luona, Miss' Caesar otteli Pompejon kanssa; Mut hän, kun siit' ei hyötynyt, sen kielsi; Niin tehkää tekin.

ENOBARBUS. Laivaväki teillä On kehnoa ja kiirein haalittua, Elomiehiä ja aasin-ajureita; Caesarin miehet on Pompejon kanssa Otelleet usein; teill' on laivat raskaat, Hänellä keveät. Ei häpeätä Merellä väistää taistoa, kun maalla On teidän voima.

ANTONIUS. Merellä, merellä!

ENOBARBUS. Näin menetätte vankan maineen, jonka Maasodassa te saitte; hajoitatte Pois armeijan, jost' enin osa uljast' On jalkaväkeä, ja käyttämättä Jätätte kuulun sotataitonne; Hylitte keinon taatuimman, ja vaaran Ja sattumuksen valtaan heittäytte Vahvasta turvastanne.

ANTONIUS. Merellä Otella tahdon.

CLEOPATRA. Laivaa kuusikymment' On mulla; enempää ei Caesarilla.

ANTONIUS. Poltamme liiat laivat; jäännöksellä Täyskuntoisella sitten Actiosta Ajamme Caesarin. Jos häviämme. Niin uusi koitos maalla. — (Airut tulee.) Asiasi?

AIRUT. Huhu on tosi: hän on siellä itse. Caesar on valtaans' ottanut Torynen.

ANTONIUS. Siell' itse? Mahdotonta! Ihme, että Väkensä siellä on. — Canidius, sinä Jäät maalle kuudentoista legioonan Ja tarpeellisen ratsuväen kanssa; Me käymme laivaan. — Tule, armas Thetis! — (Soturi tulee.) No, kunnon solttu?

SOTAMIES. Jalo päällikkö, Merellä älkää taistelko! Ei luottaa Saa lahoon lautaan. Epäilettekö Mun miekkaani ja näitä arpiani? Egyptin ja Phoinikian miehet uikoot; Lujalla maalla, uljaast' otellen, On meidän tapa voittaa.

ANTONIUS. Hyvä! — Matkaan!

(Antonius, Cleopatra ja Enobarbus lähtevät.)

SOTAMIES. Herkules vieköön, oikeassa lienen!

CANITIUS. Niin olet, mies; mut kaikki hänest' yksin Ei riipu; ohjaajall' on ohjaajansa: Me naisten ollaan orjia.

SOTAMIES. Te maalla Siis legioonat hoidatte ja ratsut?

CANITIUS. Marcus Octavius, Marcus Justejus, Publicola ja Caelius ovat merta, Me maata varten. Caesarin tuo kerkeys On uskomaton.

SOTAMIES. Roomast' armeijansa Niin parvittain hän matkaan laittoi, että Vakojat pettyi.

CANITIUS. Ken on johtajana?

SOTAMIES. Sanovat, muuan Taurus.

CANITIUS. Miehen tunnen.

(Airut tulee.)

AIRUT. Canidiota kutsuu päällikkö.

CANITIUS. Nyt uutisten on synnyintuskiss' aika, Ja joka hetki jotain uutta poikii.

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Tasanko Action lähellä. (Caesar, Taurus, sotapäälliköitä ynnä muita tulee.)

CAESAR. Taurus!

TAURUS. Niin, herra?

CAESAR. Maall' ei tapella! Varulla vain, ja taistelua vältä, Siks kunnes merell' asiat on selvät. Näit' ohjeitani rikkoa et saa: Täst' arvanheitost' onnemme nyt riippuu.

(Menevät.) (Antonius ja Enobarhus tulevat.)

ANTONIUS. Tuon kummun taakse tuonne ratsuväki Caesarin joukon vastapäätä! Sieltä Lukua laivain voimme tarkastella Ja toimia sen mukaan.

(Menevät.)

(Canidius tulee, marssien maajoukkoineen toista puolta näyttämöä, Taurus toista puolta. Kun nämä ovat ohi kulkeneet, kuullaan meritappelun pauhua. Sotahuutoja. Enobarbus palajaa.)

ENOBARBUS. Kurjaa, kurjaa, Perin kurjaa! Sit' en siedä katsella: Antonias, Egyptin päällyslaiva, Pakenee, kääntäin keulansa, ja kaikki Kuuskymmentä sen jälkeen. Silmää vihloo Se näky.

(Scarus tulee.)

SCARUS. Jumalat ja jumalattaret Ja koko taivaskunta!

ENOBARBUS. Mitä riehut?

SCARUS. Hukattu maailman on paras pala Sulasta tyhmyydestä: muiskut meiltä On vieneet maat ja vallat.

ENOBARBUS. Miltä siellä Taistelu näyttää?

SCARUS. Meidän puolella Kuin paisettunut rutto, joka varman Tuo kuoleman. Egyptin karjas narttu — Sen syököön kuppa! — kesken taistelua — Kun oli voitto niinkuin kaksoispari, Näöltään yhtä, meidän vanhemp' ehkä, — Kuin paarman alta lehmä kesäkuulla. Pakenee, purjeet levällään.

ENOBARBUS. Sen näin; Se silmiäni kivisti, en voinut Enempää sietää.

SCARUS. Hän kun tuuleen käänsi. Niin Antonius, tuon velhon jalo uhri, Haritti siipiään kuin kärväs sorsa. Paeten jäljestä, kun kuumimmillaan Juur' oli taistelu. En herjatyötä Moist' ole vielä nähnyt; noin ei ole Kokemus, kunnia ja miehuus koskaan Häväissyt itseään.

ENOBARBUS. Voi meitä, voi!

(Canidius tulee.)

CANIDIUS. Merell' on henkiheitoss' onnemme Ja uupuu surkeasti. Kaikk' ois hyvin, Jos päällikkö ois ollut entisellään. Oo, paollemme jyrkän esikuvan Hän omall' antoi paollaan!

ENOBARBUS (syrjään). Vai niin? No sitten hyvää yötä, täyttä totta!

CANIDIUS. Peloponnesoon päin he pakenivat.

SCARUS. Se lyhin tie. Minäkin siellä tahdon Odottaa, mitä tulee.

CANIDIUS. Caesarille Legioonat minä jätän sekä ratsut; Jo kuudelta ma kuninkaalta opin, Kuink' aseet heitetään.

ENOBARBUS. Mut minä seuraan Antonion siipirikkoist' onnea, Vaikk' äly siinä vastahankaa vetää.

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Antonius tulee seuralaisineen.)

ANTONIUS. Haa! Maa mua pyytää, ett'en siihen astu: Mua häpee kantaa. — Tulkaa, ystävät; Maailmaan olen yöpynyt ja tietä En enää kotiin löydä. — Laiva mulla On kultaa täynnä; viekää, jakakaa se; Pakohon menkää, turviin Caesarin.

SEURALAISET. Pakohon? Emme.

ANTONIUS. Itse pakenin ma, Opettain pelkureille, miten juosta Ja selkää näyttää. — Menkää, ystävät; Valita aion toisen elintien, Miss' en ma teitä tarvitse; siis menkää. Satamass' aarre on, se viekää. — Oh! Jot' äsken seurasin, nyt häpeen nähdä; Hiuskarvanikin kapinoivat: harmaat Ruskeita syyttää malttamattomiksi, Ja nää taas niitä hupsun pelkureiksi. — Nyt menkää; kirjeet laitan mukananne Eräille ystäville, jotka tiellä Teit' auttavat. Pois surun silmäykset Ja vastuut kiertäväiset! Tilaisuuteen Vain tarttukaa, jonk' epätoivo tarjoo; Hukassa on, ken itse hukkaans' etsii. Satamaan heti! Laivat, aarteet, kaikki Ma teille suon. Rukoilen, että hetkeks Mun jätätte; kas niin; pois mult' on johto, Ja siksi rukoilen. — Ma tulen heti.

(Istuutuu.)

(Eros tulee ja Cleopatra, jota Charmiana ja Iras taluttavat.)

EROS. No, rouva, lähennelkää, lohdutelkaa'

IRAS. Se tehkää, hyvä kuningatar!

CHARMIANA. Niin, tehkää, kaikin mokomin!

CLEOPATRA. Mut antakaa, ett' istuudun. Oi, Juno!

ANTONIUS. En, en, en, en!

EROS. Silmätkää tänne, herra!

ANTONIUS. Oh, hyi, hyi, hyi!

CHARMIANA. Hyvä rouva, —

IRAS. Hyvä rouva, armas kuningatar!

EROS. Hyvä, hyvä herra!

ANTONIUS. Niin, herra, niin! Philippin luona miekkaa Hän käytti niinkuin tanssija, kun minä Tuon kuivan, kalvaan Cassion kaadoin. Minä, Niin, minä Bruton lopetin, sen hupsun; Hän muiden kautta toimi vain, kosk' oli Harjaantumaton jaloon sotatyöhön. Ja nyt? Ei, siitä ei sen enempää!

CLEOPATRA. Ah, häntä auttakaa!

EROS. Kah, herra: kuningatar, kuningatar!

IRAS. Oi, menkää luo ja häntä puhutelkaa: Hän häpeäst' on hämmentynyt aivan.

CLEOPATRA. No siis, — mua taluttakaa. — Oh!

EROS. Jalo herra, nouskaa! Kuningatar saapuu; Hän alla päin on; tuoni hänet tempaa, Jos lohtunne ei pelastusta tuo.

ANTONIUS. Häväissyt olen hyvän maineeni; Oo, halpa hairaus!

EROS. Kuningatar, herra!

ANTONIUS. Egyptitär, oo, mihin minut saatoit? Kah, häpeäni katsettasi karttaa Ja taakseen katsoo, mitä herjan uhriks Jälkeeni jätin.

CLEOPATRA. Anteeks, herra, anteeks Mun vauhkot purjeeni! En luullut teidän Mua seuraavan.

ANTONIUS. Egyptitär, sä tiesit, Ett' oli sydämmeni syistään kiinni Sun ruorissas ja johdossasi kulki. Vallassas oli intoni, sen tiesit. Ja että silmäniskusi mun voisi Jumalten teiltä eksyttää.

CLEOPATRA. Oi, anteeks!

ANTONIUS. Nyt nöyrä sopimus mun täytyy tehdä Tuon nuorukaisen kanssa, halpamaisest' Imarrella ja madella, mun, joka Pitelin mieltä myöten puolta maailmaa Ja onnen loin ja kukistin. Sa tiesit, Kuink' olin kiinni pauloissas ja kuinka Mun miekkanikin, lemmen hervaisema, Sokeesti sitä kuuli.

CLEOPATRA. Anteeks, anteeks!

ANTONIUS. Ei, kyynelt' ei! Yks ainoa jo korvaa Tapot ja voitot. Muisku vain! Se kaikki Hyvittää. — Opettajan matkaan laitoin; Palannut liekö? — Olen lyijyn raskas. — Viiniä! Ruokaa! — Uhkaa ainoastaan Ma panen onnettaren kiusaa vastaan.

(Menevät.)

Kymmenes kohtaus.

Caesarin leiri Egyptissä. (Caesar, Dolabella, Thyreus ja muita tulee.)

CAESAR. Antonion sanantuoja sisään tulkoon. — Ken on hän!

DOLABELLA. Hänen lastens' opettaja. Pahasti lie hän kynitty, kun tänne Noin kurjan sulan siivestänsä laittaa; Ja kuukaus sitten kuninkaita kyllin Häll' oli lähettää.

(Euphronius tulee.)

CAESAR. Lähemmä! Puhu?

EUPHRONIUS. Antonion luota tämmöisenä tulen; Niin halpa hänen toimiins' olin taannoin, Kuin suureen mereen nähden myrtinlehdell' On aamukaste.

CAESAR. Hyvä! Asiasi?

EUPHRONIUS. Sua, kohtalonsa herraa, tervehtii hän Ja pyytää saada Egyptissä olla; Jos ei, niin tinkii vaateistaan ja tyytyy, Kun maan ja taivaan välill' elää saa Yksityishenkilönä Athenassa. Hänestä tämä. Sitten: Cleopatra, Kumartain suuruuttas ja myöntäin valtas. Pojilleen Ptolemeolaisten kruunun Armosta pyytää.

CAESAR. Mit' Antonioon tulee, Hänest' en kuulla tahdo. Kuningatar Saa suostumuksen pyyntöönsä, jos maastaan Karkoittaa kurjan lemmittynsä taikka Hält' ottaa hengen. Sen jos tekee, niin ei Rukoillut turhaan. Siinä heille vastaus.

EUPHRONIUS. Onneksi vain!

CAESAR. Vie hänet kautta leirin.

(Euphronius menee.)

(Thyreolle.) Nyt puhelahjaas koita, nyt on aika. Cleopatra Antoniolta voita; jos mitä vaatii, nimessämme lupaa, Omasta päästäs yhä lisää tarjoo. Onnellisimmillaan on vaimo heikko; Hädässä vestaalinkin vala horjuu. Rupea juoniin; vaivas palkan itse Saat määrätä: lain voima sill' on.

THYREUS. Kyllä.

CAESAR. Ja tarkkaa, kuink' Antonius iskun kestää Ja miltä eleensä ja olentonsa Sinusta näyttää.

THYREUS. Käskys, Caesar, täytän.

(Menevät.)

Yhdestoista kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Enobarbus, Charmiana ja Iras tulevat.)

CLEOPATRA. Nyt mitä tehdä?

ENOBARBUS. Miettiä ja kuolla.

CLEOPATRA. Antonionko syy on tuo vai meidän?

ENOBARBUS. Antonion yksin, järkensä kun saattoi Himonsa orjaks. Te jos sodan suurta Näkyä pakenitte, jossa toinen Pelottaa toistaan, miksikä hän seuras? Päämiehen arvohon ei himon kiihko Ois saanut loukkaa tehdä, kun juur' soti Maailman toinen puoli toista vastaan Ja hänen tähtens' yksin. Hukkaa vähemp' Ei häpeä noin rientää jäljissänne Ja laivans' antaa töllistellä.

CLEOPATRA. Vaiti!

(Antonius ja Euphronius tulevat.)

ANTONIUS. Tuo siis on hänen vastuunsa?

EUPHRONIUS. Niin, herra.

ANTONIUS. Kuningatar siis armon saa, jos minut Hän uhraa.

EUPHRONIUS. Niin.

ANTONIUS. Sen kuulkoon hän. — No, laita Nyt Caesar-pojalle tää harmaa pää, Niin herrauskunnilla hän kukkuroilleen Sun toivehesi täyttää.

CLEOPATRA. Tuoko pää?

ANTONIUS. Palaa ja sano: hällä kukkeimmallaan On nuoruus, mailma hältä vartoo suurta. Rahoja, laivoja ja sotureita On pelkurillakin, jonk' apurit Voi lapsen johdoll' yhtä hyvin voittaa Kuin Caesarin. Siis vaadi, että pois hän Tuon onnen loiston riisuu, ja mun kanssa, Mun, miehen murtuneen, käy miekkamittaan, — Me kahden vain. Sen kirjoitan ma. Tule!

(Antonius ja Euphronius menevät.)

ENOBARBUS (syrjään). Niin kyllä, voittorikas Caesar alttiiks Onnensa heittäis, miekkailijan kanssa Ruveten kilpasille! — Miehen äly On osa hänen onnestaan, ma huomaan; Ulkoinen tila mielen tilan määrää. Ett' olis tuska tasan. Kuinka voi hän, Oloja tuntevana, uneksia, Ett' täyttyä vois hänen tyhjyydestään Kylläinen Caesar! — Caesar, älynkin sä Lamasit hältä!

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Sana Caesarilta!

CLEOPATRA. Kuin? Menoja ei laisin? Nähkääs naiset: Kun kukka kuihtuu, nenää nyrpistellään, Vaikk' imarreltiin umpua. — Hän tulkoon!

ENOBARBUS (syrjään). Rehellisyyden kanssa joudun riitaan. Sen uskollisuus houkkuutt' on, ken houkan Noudattaa mieltä; vaan kell' uskallusta On sorrettua seurata, hän voittaa Herransa voittajan, ja aikakirjoiss' On maineen saapa.

(Thyreus tulee.)

CLEOPATRA. Mitä tahtoo Caesar?

THYREUS. Sen sanon kahden kesken.

CLEOPATRA. Puhu, tääll' on Vain ystäviä.

THYREUS. Varmaankin Antonion.

ENOBARBUS. Hän yhtä monta tarvitsee kuin Caesar, Tai meit' ei tarvitse. Jos sallii Caesar, Niin herramme het' ystävänä hälle Sylihin syöksee. Me taas olemme Sen oma, kenen hän, siis Caesarin.

THYREUS. Sa, kiitetty, siis kuule: Caesar pyytää. Ett', tilaasi kun mietit, aina muistat, Ett' on hän Caesar.

CLEOPATRA. Kuninkaallist' aivan! No niin?

THYREUS. Hän tietää, ett'ei rakkaus teitä Antonioon kiinnitä, vaan pelko.

CLEOPATRA (syrjään). Oo!

THYREUS. Siis surkuttelee kunnianne vammaa, Jok' on vain tahra tahaton ja lainkaan Ei ansaittu.

CLEOPATRA. Hän jumalana tietää, Mik' oikeint' on. En kunniaani myynyt, Se valloitettiin.

ENOBARBUS (syrjään). Tuota Antoniolta Kysellä pitää. — Nyt sait vuodon, herra; Syvyyteen kai sun vaipua nyt täytyy, Kosk' armaasi sun jätti.

(Menee.)

THYREUS. Caesarille Siis vienkö pyyntönne? Hän milt'ei kerjää Rukousta teiltä. Suurest' ihastuupi, Jos onnestaan te sauvan itsellenne Tueksi teette; mutta sydän syttyy, Jos kuulee, että jätitte Antonion Ja pakenitte hänen turvihinsa, Maailman herran.

CLEOPATRA. Mikä nimenne?

THYREUS. Thyreus.

CLEOPATRA. Kiltti airut, suurelle Sanokaa Caesarille: voitonkättään Nöyrästi suutelen ma; jalkoihinsa, Sanokaa, kruunuineni polvistun, Ja kaikkivoivan suusta varron kuulla Egyptin tuomion.

THYREUS. Jalosti tehty! Jos äly, taistellessaan onnen kanssa, Vain uskaltaa, min voi, niin voitto sillä On varma. Kättänne mun kunnioittain Suudella suokaa.

CLEOPATRA. Caesarimme isä, Usein, kun valtain valloitusta mietti, Huulillaan koski tätä halpaa kättä, Ja suuteloita satoi.

(Antonius ja Enobarbus palajavat.)

ANTONIUS. Lemmenkohtaus! Haa! Kautta pauvanteen! Ken olet, mies?

THYREUS. Mies, joka täytän miesten miehen käskyn, Sen-moisen, jonka sanaa tulee kuulla.

ENOBARBUS. Hän tahtoo ruoskaa.

ANTONIUS. Lähemmäksi, mies! — Haa! Sinä haukka! — Jumalat ja perkeleet! Mult' arvo liukee pois. — »Hoi!» huusin taannoin. Ja kuninkaita, niinkuin kilpaan pojat, Esille syöksi, huutain: »mitä käsket?» Sull' onko korvat? (Palvelijoita tulee.) Viel' Antonius olen. Pois viekää kurja tuo ja pieskää hänet!

ENOBARBUS (syrjään). Parempi pennun kanssa leikitellä Kuin vanhan kuolevaisen jalopeuran.

ANTONIUS. Haa! Kautta kuun ja tähtein! Pieskää hänet! Vaikk' olis kymmenittäin Caesarin Suurvasalleita ja niist' yksi julkeis Tuon kättä tuossa — mikä nimens' onkaan? Cleopatra hän oli — Pieskää hänet, Siks että vääntää kasvojaan kuin piltti Ja vinkuu armoa. Pois vaan!

THYREUS. Antonius, —

ANTONIUS. Pois hänet raastakaa! Kun piesty on hän, Takaisin tuokaa. — Caesar-pojan narri Saa sanan viedä herralleen. — (Palvelijat vievät pois Thyreon.) Sin' olit Jo puoleks kuihtunut, kun näin sun: — haa! Jätinkö patjan koskematta Roomaan, Rodunko puhtaan itseltäni kielsin Ja valituimman vaimon, tullakseni Ivaksi sulle, norkkoin vilkkujalle?

CLEOPATRA. Hyväinen, —

ANTONIUS. Irstas olet ollut aina. Mut syntihin kun paadumme, — oi, kurjaa! — Jumalat viisaat meidät soentavat, Likaamme upottavat kirkkaan järjen, Meit' erheitämme jumaloimaan saavat, Ja nauravat, kun omaa kurjuuttamme Isottelemme.

CLEOPATRA. Oo, niiks onko tullut?

ANTONIUS. Murunen Caesar-vainaan lautaiselta, Gnejus Pompejon kylmä ruoan jäännös! Iloja muita lukematta, joista Ei huhu tiedä, vaan joiss' elämöinyt Yleti olet; sillä varmaan, vaikka Voinetkin aavistaa, mit' ollee kohtuus, Et tiedä, mitä on se.

CLEOPATRA. Miksi tuota?

ANTONIUS. Ett' orja, joka ottaa juomarahaa Ja sanoo »kostjumala!», hyväillä Sun kättäs saa, mun kisaystävääni, Jok' on vain suurten henkein valtaleima! Oo, jospa Basanin nyt vuorell' oisin, Pahemmin mylvisin kuin karjalauma! Syy mull' on raivota; nyt korupuhe Ois samaa, kuin jos uhri hirsipuussa Hyvästä työstä pyöveliä kiittäis. (Palvelijat palajavat Thyreon kanssa.) Hän onko piesty?

1 PALVELIJA. Tarpeen mukaan, herra.

ANTONIUS. Parkuiko? Rukoiliko armoa?

1 PALVELIJA. Rukoili armahdusta.

ANTONIUS. Isäsi katukoon — jos elää — ettei Sinusta tullut tyttö! Kavahtaos Nyt mennä Caesar-herran voittosaattoon, Kun piiskaa siitä maistaa sait! Vast'edes Sua vilunväreet karsikoot, kun naisen Näet valkokäden! — Caesarin luo palaa Ja kerro vastaanottos; sano, että Hän vimmaan saa mun; röyhkän korska on hän, Ja muistaa vain, mit' olen, eikä muista, Mit' olen ollut. Vimmaan hän mun saapi, Ja helppoa se tähän aikaan onkin, Kun hyvät tähteni, nuo muinaisoppaat, Radaltaan syöksevät ja hornan kuiluun Tulensa viskaavat. Puheeni, työni Jos häntä loukkaa, sano, ett' on hällä Hipparchus, vapautettu orjani; Kostoksi mulle häntä mielin määrin Hosukoon, piesköön, hirttäköön; niin sano. Pois naarmuinesi!

(Thyreus menee.)

CLEOPATRA. Joko lopetit?

ANTONIUS. Ah, pimennyt mun maallinen on kuuni! Se Antonion häviötä tietää.

CLEOPATRA. Mun oottaa täytyy.

ANTONIUS. Caesarille mieliks Sa isket silmää hänen heitukalleen.

CLEOPATRA. Et mua tunne.

ANTONIUS. Kylmä olet mulle.

CLEOPATRA. Oi, armas! Minä kylmä! Silloin taivas Mun sydämmeni jäistä myrkkyisintä Raetta valakoon! Sen ensi kuuro Mua kohdatkoon; kun sulaa se, niin myöskin Hajotkoon henkeni! Caesarionin Surmatkoon toinen, sitten yhteen jaksoon Kohtuni hedelmät ja kaikki kunnon Egyptiläiseni; ja hautaamatta He raemyrskyn sulangossa maatkoot, Siks että Niilin kärpäset ja sääsket Makoonsa heidät hautaavat!

ANTONIUS. Nyt tyydyn. Aleksandriassa on Caesar; siellä Koettaa tahdon hänen onneansa. Maajoukkomme on uljaast' otellut; Hajonneet laivat jälleen yhtyneet Ja uhkaavina, merikunnoss' aivan. Miehuuteni, miss' olit? — Kuule, armas! Jos tuota kättä suutelemaan vielä Sodasta palaan, verissä ma tulen. Ma miekkoineni maineen vielä voitan; Viel' elää toivo.

CLEOPATRA. Sankarini-ylväs!

ANTONIUS. Kolmasti kovaan suonet, jänteet, mielen Ja hurjast' ottelen. Kun vielä olin Iloinen, onnekas, niin miehen hengen Pelasti sukkeluus; nyt tahdon purra, Kaikk' estelijät hornaan syöstä. — Tule; Viel' yksi hauska yö! Nyt tänne kaikki Apeat päällikkömme! Maljat täyteen! Viel' yksi yö humussa hummatkaamme!

CLEOPATRA. Tää on mun syntypäiväni; sit' aioin Vain hiljaa viettää; mut kun sinä olet Antonius taas, niin minä Cleopatra.

ANTONIUS. Käy vielä kaikki hyvin.

CLEOPATRA. Pääherran luokse kaikki päälliköt!

ANTONIUS. Niin, heitä tahdon lohduttaa. Tän' yönä Sirisköön viini heidän arvistansa! Tule, kuningatar; vielä meiss' on voimaa! Ens' ottelussa laitan, että surma Minuhun rakastuu, kun kilpaa teen Ma hänen hirmuviikatteensa kanssa.

(Antonius, Cleopatra ja seuralaiset menevät.)

ENOBARBUS. Salaman uhka katseessaan on. Raivo Kaunastunutt' on pelkoa. Tuon laisna Voi kyyhky haukkaan iskeä. Kun aivot Kutistuu päällikkömme, paisuu sydän. Jos miehuus älyn ahmaisee, niin nielee Se itse miekan, millä taistelee. Nyt koitan, miten päästä hänest' irti.

(Menee.)