TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Messina. Huone Pompejon asunnossa. (Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)

POMPEJUS. Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä He hurskait' auttakoot.

MENECRATES. Pompejus hyvä; Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.

POMPEJUS. Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa, Kun heiltä ryömien sit' anelemme.

MENECRATES. Sokeudest' anelemme usein tyhmää; Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat; Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.

POMPEJUS. Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii. Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa, Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän. Antonius Egyptissä juo ja mässää. Ei ulkosotia käy enää; Caesar Sydänunia menettää ja kultaa voittaa; Lepidus mairittuna näitä mairii, Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest' Ei liioin huoli.

MENECRATES. Lepidus ja Caesar Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.

POMPEJUS. Valetta! Ken sen sanoo?

MENECRATES. Silvius.

POMPEJUS. Hourii. Ma tiedän, että Roomass' Antoniota He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules, Hauras Cleopatra! Sulohon tenho Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun Kemujen huuma nielköön, aivot hältä Sumentain! Epikuurolaiset kokit Lakea muikein liemin kiillotelkoot, Ett' ahmien ja maaten kunniansa Hän hautaa Lethen yöhön! (Varrius tulee.) Varrius! Mitä?

VARRIUS. Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki Antoniota Roomaan varrotaan. Pitemmällekin ennättänyt oisi Egyptin jätettyään.

POMPEJUS. Mieluump' oisi Turhempi tieto. — Menas, enpä luullut Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan Näin turhan kinan vuoksi. Soturina Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon Siis meissä uskallus, kun melullamme Tuon kylläymättömänkin riistää voimme Egyptin lesken syleilystä.

MENECRATES. Tuskin Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar. Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan, Vaikk' ei lie syy Antonion.

POMPEJUS. Ei tiedä. Vähempi viha suurempaansa väistää. Jos emme nousisi nyt heitä vastaan, Niin joutuisivat kiistaan keskenään; Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä On kullakin. Vaan tokko pelko meistä Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä. Jumalten olkoon tahto! Elämämme On siinä, miten miekkaa häilytämme. Tule, Menas.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Rooma. Huone Lepidon asunnossa. (Enobarbus ja Lepidus tulevat.)

LEPIDUS. Enobarbus hyvä, jalon tekisit Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas Sävyisään haasteloon.

ENOBARBUS. Hän haastaa niinkuin Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää, Pään yli katsokoon Antonius häntä Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä Tänäpä leikattais!

LEPIDUS. Nyt yksityiseen Ei kinastukseen aikaa.

ENOBARBUS. Joka aika Sopiva omille on siittämilleen.

LEPIDUS. Suurempaa tulee pienen väistää.

ENOBARBUS. Eikä, Jos pieni tulee ensin.

LEPIDUS. Intos nousee; Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa Jalo Antonius.

(Antonius ja Ventidius tulevat.)

ENOBARBUS. Ja tuossa Caesar.

(Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

ANTONIUS. Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy; Ventidius, kuule!

CAESAR. Maecenas, en tiedä; Kysy Agrippalta.

LEPIDUS. Jalot ystävät, Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha Meit' älköön erottako. Epäkohdat Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke On kuolemaksi. Jalot liittoveljet, Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi! Pois viha, kiukku!

ANTONIUS. Hyvin puhuttu! Vastakkain vaikka käytäis asevoimin, Tekisin näin ma.

CAESAR. Tervetullut!

ANTONIUS. Kiitos!

CAESAR. Istukaa!

ANTONIUS. Tehkää hyvin, herra!

CAESAR. No, siis —

ANTONIUS. Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi, Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin, Ei teitä koske.

CAESAR. Naurettava oisin. Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin. Etenkin teihin; enin naurettava, Jos halpaa teistä lausunut ma oisin, Nimenne lausuminen kun ei lainkaan Mua koskenut.

ANTONIUS. Mut mitä teitä koski Egyptiss' oloni?

CAESAR. Sen verran kuin Mun tääll' oloni teitä Egyptissä. Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte, Egyptiss' olonne mua kenties koskee.

ANTONIUS. Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?

CAESAR. Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle On tehty. Veljenne ja puolisonne Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä Se sota koski, te sen tunnussana.

ANTONIUS. Petytte. Veljeni ei ole koskaan Viitannut minuun. Olen kuulustellut; Taholta varmalt' ovat tietoni, Omilta ystäviltänne. Hän eikö Samassa mua loukannut kuin teitä Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani, Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni Sen näyttävät. Tikusta riidan teette Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan Noin iskette.

CAESAR. Kehuksi itsellenne Näin älyäni halvennatte; te vain Haette verukkeita.

ANTONIUS. Enkä, enkä! Käsittää voinette, siit' olen varma, Kuin mahdoton on aatos, että minä, Osakas asiassa, jota vastaan Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä, Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas. Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin, Ett' olis teillä yhtä tuima eukko. Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä On suistaa helpompi kuin moista naista.

ENOBARBUS. Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot, niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!

ANTONIUS. Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen Ja viekkaan valtataidon kutomat, — Surulla tunnustan sen — teitä paljon On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut, Se myöntäkää.

CAESAR. Ma teille kirjoitin, Kun Egyptissä mässäsitte; te Panitte syrjään kirjeeni ja ivall' Ajoitte luotanne mun airueni.

ANTONIUS. Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään Kolm' oli kuningasta vierainani, Enk' ollut sama, mikä aamull' olin, Sen itse hälle huomenissa sanoin; Se anteeks-pyynnön veroista jo oli. Tuo mies on tyhjän turha riidassanne; jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.

CAESAR. Valanne söitte; moisest' ette koskaan Voi mua syyttää.

LEPIDUS. Caesar, tyyntykää!

ANTONIUS. Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain. Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar: Valani söin —

CAESAR. Niin, lupasitte mulle Aseellist' apua, kun sitä vaadin. Sen kielsitte.

ANTONIUS. Pikemmin laimin löin, Kun myrkylliset hetken nautteet multa Tajunnan veivät. Minkä verran saatan, Osoitan katumusta, kunhan suoruus Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia, Mua Egyptistä houkutellakseen, Viritti täällä sodan, josta minä, Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän, Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.

LEPIDUS. Ylevä sana!

MAECENAS. Suvaitkaahan jättää Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi, Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa. Mi sovintoon nyt vaatii.

LEPIDUS. Oiva sana!

ENOBARBUS. Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne; voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole muuta tekemistä.

ANTONIUS. Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!

ENOBARBUS. Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.

ANTONIUS. Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!

ENOBARBUS. Niin oikein, vaikenen kuin kivi.

CAESAR. Tuon puheen min' en moiti sisällystä, Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen, Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta Maailman hakisin ma päästä päähän.

AGRIPPA. Suvaitkaa, Caesar, —

CAESAR. Puhu, Agrippa!

AGRIPPA. Sinulla sisar äidin puolelt' on, Tuo ihana Octavia. Antonius Nyt leskimies on.

CAESAR. Malta, Agrippa; Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä Hopusta soimaisi.

ANTONIUS. En ole nainut, Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.

AGRIPPA. Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi Ja höltymätön veljesside sopuun Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius Octavian vaimoksensa, jonka kauneus Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan Ja jonka sulous ja hyve voittaa Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää, Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa, Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus, Kun puoli taruakin nyt on totta. Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin. Anteeksi puheeni, se velvoituksen On kypsä harkinta, ei hetken oikku.

ANTONIUS. Tahtooko Caesar puhua?

CAESAR. Ei ennen Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun Sanoopi.

ANTONIUS. Mikä valta Agrippalla, Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!» Toteuttaa tämä?

CAESAR. Valta Caesarin, Ja tämän valta Octavian yli.

ANTONIUS. En esteit' uneksikaan hankkehelle, Joll' on näin kaunis muoto. — Kätes anna: Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain Ohjatkoon veljesmieli liittoamme Ja suurta yhteistointa!

CAESAR. Tuohon käteen! Sisaren sulle annan, jota lemmin Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän, Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto Ikänä älköön lauetko!

LEPIDUS. Niin, aamen!

ANTONIUS. En aikonut Pompejoa sodittaa; Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä Osoittanut; mun tulee häntä kiittää, Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten Vaadimme häntä taistoon.

LEPIDUS. Aika rientää; Nyt meidän tulee etsiä Pompejus; Hän muuten meidät etsii.

ANTONIUS. Missä on hän?

CAESAR. Misenon niemessä.

ANTONIUS. Maavoima hällä Lie suurikin?

CAESAR. Suur' on ja kasvaa yhä; Mut merell' on hän yksin valtias.

ANTONIUS. Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet! Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta, Kun toteutettu äskeinen on puhe.

CAESAR. Mielisti. Sisartani näkemään Teit' oiti pyydän.

ANTONIUS. Teitä, Lepidus, Seuraamme toivon.

LEPIDUS. Arvoisa Antonius, Ei sairauskaan pidättää mua voisi.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)

MAECENAS. Terve tuloa Egyptistä, herraseni!

ENOBARBUS. Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. — Kunnian-arvoinen ystäväni, Agrippa!

AGRIPPA. Kelpo Enobarbus!

MAECENAS. Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te voitte hyvin Egyptissä?

ENOBARBUS. Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että yöstä tuli päivä.

MAECENAS. Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista hengelle ainoastaan, onko se totta?

ENOBARBUS. Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.

MAECENAS. Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.

ENOBARBUS. Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli Cydnus-virralla.

MAECENAS. Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.

ENOBARBUS. No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän, Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa; Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset Säveltä huilun säistävät, ja kiirein Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä Teltassa kullan-kirjaillussa viruu, Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät, Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat, Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.

AGRIPPA. Miekkoinen Antonius!

ENOBARBUS. Hovinaiset, Kuin aallottaret, häntä ympäröivät Ja silmää noutavat ja viehättävän Tekevät kumarruksen; peränpidoss' On merenneito; silkkiköysi paisuu Puristuksesta käden kukkahienon Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta Hajoilee kumma, näkymätön lemu Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan Väkensä purkaa kaupunki; Antonius Valt'istuimellaan torill' yksin istuu, Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt, Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo, Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon Näin jättänyt.

AGRIPPA. Oi, ihmeellinen nainen!

ENOBARBUS. Kun maihin laski hän, niin iltaiselle Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas: Parempi tämän tulla hälle vieraaks. Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius, Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen, Viidesti siisti partansa ja läksi Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa, Vaikk' yksin silmä nautti.

AGRIPPA. Velhonainen! Levolle sai hän Caesarinkin miekan; Mies kynti, nainen niitti.

ENOBARBUS. Kerran hyppäs Askelta pari julkikadulla; Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi Ja hengettömänäkin voimaa henki.

MAECENAS. Nyt Antonion täytyy hänet jättää.

ENOBARBUS. Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan Vähennä hänen sulojensa voimaa. Muut naiset halun tyydyttäissään tympää, Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää; Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa Pyhiltä papeilta saa siunauksen.

MAECENAS. Jos viehättää voi siveys, somuus, äly Antonion sydäntä, niin onnen osa On Octavia hälle.

AGRIPPA. Lähtekäämme. — Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää Tääll'olo-ajaksenne.

ENOBARBUS. Nöyrin kiitos!

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa. (Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia tulevat seuralaisineen.)

ANTONIUS. Maailma ja mun suuret tehtäväni Poveltas joskus riistää mun.

OCTAVIA. Sill'aikaa Rukoilen polvillani jumalia Sun puolestasi.

ANTONIUS. Hyvää yötä, Caesar! — Octavia, mailman huudoist' älä päätä Mun virheitäni; hairahtunut olen, Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki. Hyv' yötä, armahani!

OCTAVIA. Hyvää yötä!

CAESAR. Hyvää yötä!

(Caesar ja Octavia poistuvat.) (Tietäjä tulee.)

ANTONIUS. No, ystävä, Egyptiin halajat?

TIETÄJÄ. Oi, ett'en olis minä sieltä tullut Ja tekään sinne koskaan mennyt!

ANTONIUS. Syysi?

TIETÄJÄ. Näyssä näen sen, kielell' ei se asu. Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!

ANTONIUS. Mies, kenen onni ylemmäksi nousee, Caesarin vaiko minun?

TIETÄJÄ. Caesarin. Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu! Sun haltijasi, suojelijahenkes On ylväs, jalo, reipas, verraton, Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä, Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu. Siis väljä tila välillenne!

ANTONIUS. Siit' ei Sen enempää.

TIETÄJÄ. Ei muille kuin vain sulle, Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat; Hän perityllä onnellaan sun voittaa, Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä, Mut nousee, kun hän poiss' on.

ANTONIUS. Mene! Käske Ventidius tänne; — (Tietäjä menee.) Parthiaan hän menköön. — Niin, se on totta, olkoon sitten juonta Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa; Paremman taitoni hän onnellansa Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii; Mun kukostani hänen viepi voiton, Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan, Ja peltopyyni aina alle joutuu. Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni Rakensin tämän avion, niin asuu Idässä iloni. (Ventidius tulee.) Ventidius, tule! Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Seutu sama. Katu. (Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

LEPIDUS. Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa Nyt päälliköitä vain.

AGRIPPA. Antonius ensin Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.

LEPIDUS. Hyvästi siksi, kunnes somistavan Näen sotisovan yllänne.

MAECENAS. Me ollaan, Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä Misenossa.

LEPIDUS. Lyhempi teill' on tie; Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää Te siten voitatte.

MAECENAS ja AGRIPPA. Hupaista matkaa!

LEPIDUS. Hyvästi!

(Poistuvat.)

Viides kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA. Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa On meille lemmekkäille.

KAIKKI. Soittoa!

(Mardianus tulee.)

CLEOPATRA. Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!

CHARMIANA. Kipeä mull' on käsi; pelatkaa Mardianon kanssa.

CLEOPATRA. Nainen yhtä hyvin Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. — No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?

MARDIANUS. Parasta koitan, armollinen rouva.

CLEOPATRA. Pelurin puoltona on hyvä tahto, Vaikk' onkin kyky huono. — Ei, ei kelpaa! — Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä Etäisen soiton soidess' eksytän Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun Käy niljanielustaan; sen vedän maalle, Ja aina silloin Antoniota muistan Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»

CHARMIANA. Hupaista, Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja Antonion koukkuun pani suolakalan, Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.

CLEOPATRA. Niin, silloinhan — oi, niitä aikoja! — Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten Makuulle aamull' yhdeksältä juotin, Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse Philippiläisen voittomiekan otin. — (Airut tulee.) Italiasta? — Virkistävä sade Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.

AIRUT. Oi, rouva, rouva, —

CLEOPATRA. Antoniusko kuollut? Sa kuningattaresi surmaat, konna, Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa — Jos niin — he, tuossa kultaa, tässä käsi Ja sinisuonet suudellasi, joit' on Vavisten kuninkaatkin suudelleet.

AIRUT. Siis ensin: hyvin voi hän.

CLEOPATRA. Lisää kultaa! — Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin: He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses, Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan Kitaasi häijyyn.

AIRUT. Suvaitkaa mua kuulla.

CLEOPATRA. No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää. Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa, Miks ilotiedolle noin ärjy muoto? Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa, Äläkä ihmishahmossa.

AIRUT. Mut kuulkaa.

CLEOPATRA. Halaisin ennen puhettas sua piestä. Mut sano: Antonius voi hyvin, elää, Caesarin ystävä on eikä vanki, Niin kultaa päällesi ja helmilöitä Rakeina sataa.

AIRUT. Hän voi hyvin.

CLEOPATRA. Hyvä!

AIRUT. Caesarin ystävä on.

CLEOPATRA. Kunnon poika!

AIRUT. Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.

CLEOPATRA. Minulta onnes löydät.

AIRUT. Mutta, rouva, —

CLEOPATRA. En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta» Se on kuin vanginvahti, jota seuraa Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä Yht'aikaa korvahani koko tukku. Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä. Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.

AIRUT. Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut. Sitounut on Octavialle.

CLEOPATRA. Mihin?

AIRUT. Avioliittoon.

CLEOPATRA. Pyörryn, Charmiana.

AIRUT. Octavian on hän nainut, hyvä rouva.

CLEOPATRA. Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!

(Lyö häntä.)

AIRUT. Malttukaa, armo hyvä!

CLEOPATRA. Mitä sanot? (Lyö häntä uudestaan.) Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs Kerinä kierii; tukkasi ma riistän, (Repii häntä tukasta.) Teräksin pieksätän ja suolaveessä Sua hivutellen haudon.

AIRUT. Armo hyvä, En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.

CLEOPATRA. Peruuta, niin maakunnan olet herra Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit; Ja mitä muuta kohtuullista vaadit, Sen lupaan täyttää.

AIRUT. Nainut on hän.

CLEOPATRA. Konna, Elänyt olet liiaksi!

(Paljastaa tikarin.)

AIRUT. Ma karkaan. — Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.

(Menee.)

CHARMIANA. Mieltänne, kuningatar, malttakaa; Mies syytön on.

CLEOPATRA. Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä. Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma Käärmeeksi tulkoon! — Paluuta se orja; Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. — Joudu!

CHARMIANA. Hän pelkää tulla.

CLEOPATRA. Pahaa en tee hälle. (Charmiana menee.) Häväisty käteni, kun halvempaani Se löi eik' itseäni, vaikka itse Syyn siihen annoin. — (Charmiana palajaa airuen kanssa.) Tänne, ystävä! Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä Julistaa pahaa. Ilosanomaa Tuhannet kielet kantakoot, mut paha Se julistukoon itse tuntuessaan.

AIRUT. Ma tehtäväni tein.

CLEOPATRA. Hän onko nainut? Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan, Jos vielä sanot: on.

AIRUT. On, hän on nainut.

CLEOPATRA. Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?

AIRUT. Valehdellako pitäisi?

CLEOPATRA. Oi, tee se, Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene! Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust' Olet sa inhottava. Hänkö nainut?

AIRUT. Anteeksi, kuningatar —

CLEOPATRA. Hänkö nainut?

AIRUT. Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa. On vääryyttä mua rangaista, kun täytin Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.

CLEOPATRA. Oi, että työnsä konnaksi sun tekee, Joka et ole! Siiskö varma? Mene! Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus Ja turmelkoot sun!

(Airut poistuu.)

CHARMIANA. Rauhoittukaa, rouva!

CLEOPATRA. Antonion kehuks Caesaria moitin.

CHARMIANA. Useinkin kyllä.

CLEOPATRA. Palkkan' olen saanut. Taluttakaa mua pois! Mua pyörryttää. Oi, Iras, Charmiana! — Ei, ei mitään. — Alexas, mene miehen luo ja kysy Octavian näköä ja luonnett', ikää, Ja hiusten karvaa, muista. Heti joutuun! (Alexas menee.) Ijäksi menköön hän! Ei, ei! — Charmiana, Jos toiselt' onkin puolelta kuin Gorgo, Niin toiselt' on hän Mars. — (Mardianolle.) Alexaan käske Kysellä hänen pituuttaan. — Charmiana, Mua sääli, mutta vaiti vaan! — Nyt sisään!

(Lähtevä.)

Kuudes kohtaus.

Misenon lähellä.

(Torventoitauksia. Toisaalta tulevat Pompejus ja Menas, torvien ja rumpujen soidessa; toisaalta Caesar, Lepidus, Antonius, Enobarbus ja Maecenas sotajoukkoineen.)

POMPEJUS. Molemmin puolin meill' on panttivangit; Siis ennen tappelua haastelkaamme.

CAESAR. Kohtuullist' ensin neuvotella; siksi Ennalta ehdot kirjeess' ilmoitimme. Jos niitä olet miettinyt, niin sano, Halaatko tuppeen pistää vihan miekan Ja uljaan nuorisosi surman suusta Sisiliaan lähettää?

POMPEJUS. Te kolme, kuulkaa, Te mailman suuren yksinvaltiaat, Jumalten sijaiset, — en tiedä, miksi Isäni kostamatta jäis, kun poika Häll' on ja ystäviä, koska Caesar, Jonk' aaveen Brutus näki Philippissä, Sai puoltajia teistä. Mikä saattoi Kapinaan kalvaan Cassion? Mikä Bruton, Tuon jumaloidun, kunnon roomalaisen, Ja muutkin kauniin vapauden sulhot Pani upottamaan veriin Capitolin? Ei muu, kuin että heist' ol' ihminen Vain ihminen. Se syy myös, miksi minä Varustin nämä laivat, joiden taakast' Ärjäänä meri vahtoaa, ja joilla Sen pilkan kostan, jota luihu Rooma Osoitti jalolle mun isälleni.

CAESAR. Älähän hädi.

ANTONIUS. Meit' et aluksillas Sa pelota. Merellä haastelkaamme; Maall' on, sen tiedät, valta meidän.

POMPEJUS. Aivan; Maall' isäni sa talon valtaas otit; Mut kosk' ei käell' ole omaa pesää, Niin pidä se, jos voit.

LEPIDUS. Tuo viepi syrjään. Mut ole hyvä, sano, mitä tuumit Sa tarjostamme?

CAESAR. Siinäpä se temppu.

ANTONIUS. Ei mitään tyrkytystä; tutki vainen, Mit' etuja se tuo.

CAESAR. Ja mitä lisää Voi onni tuoda.

POMPEJUS. Tarjoatte mulle Sisilian ja Sardinian, ja mun tulee Meriltä rosvot karkoittaa ja Roomaan Sen viljatarpeet laittaa. Sen jos lupaan, Palaamme kotiin lovettomin miekoin Ja silein kiivin.

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS. Se on tarjomme.

POMPEJUS. Siis tietkää: tulin tänne aikehessa Tarjoonne suostua; mut hiukan kärtyks Antonius sai mun. — Vaikka kertomalla Kehuni pilaankin, niin kuule toki: Kun veljes kanssa Caesar kävi sotaa, Tul' äitisi Sisiliaan ja siellä Sai ystävyyttä.

ANTONIUS. Tiedän sen, Pompejus, Ja aioinkin sen aimo kiitoksilla Sinulle sovittaa.

POMPEJUS. No, tuohon käteen! En luullut, että täällä tavattaisiin.

ANTONIUS. Idäss' on vuode pehmyt; sua kiitän, Ett', ennen aikomaani, tänne jouduin; Ma kostuin siitä.

CAESAR. Viime näkemästä Sin' olet muuttunut.

POMPEJUS. Mit' otsalleni Lukuja laskenut lie kova onni, En tiedä lain; mut poveen ei se pääse Sydäntä valtaamaan.

LEPIDUS. No, tervetullut!

POMPEJUS. Niin toivon, Lepidus. — Siis kaikki selvää. Mut välikirja tehtäköön, ja siihen Sinetit alle.

CAESAR. Tapahtukoon oiti.

POMPEJUS. Sitt', ennen eroamme, pidot teemme; Ken alkaa, arpa ratkaiskoon.

ANTONIUS. Min' alan.

POMPEJUS. Ei, Antonius, arpa ratkaiskoon. Mut ensinnä tai jäljinnä, niin voiton Egyptin hieno keittotaito viepi. Ma kuulin, että Julius Caesar siellä Kemuista lihoi.

ANTONIUS. Paljon olet kuullut.

POMPEJUS. Vain hyvää tarkoitan.

ANTONIUS. Ja hyvää puhut.

POMPEJUS. No niin, sen olen minä kuullut; Ja senkin, ett' Apollodorus vei —

ENOBARBUS. Vait vain. — Niin teki.

POMPEJUS. Mitä?

ENOBARBUS. Caesarille Vei patjass' erään kuningattaren.

POMPEJUS. Sun tunnen, solttu; mitä kuuluu?

ENOBARBUS. Hyvää, Ja hyvää, toivon, vastakin, kun tiedoss' On neljät pidot.

POMPEJUS. Kättäs saanko puistaa? Vihannut en sua koskaan; miehuuttasi Vain kadehdin, kun näin sun taistelevan.

ENOBARBUS. En teitä koskaan juuri rakastanut, Mut kehuin teitä silloin, kun sen kehun Olitte kymmenesti ansainnut.

POMPEJUS. Suoruutes säilytä; sua kaunistaa se. Nyt laivalleni kutsun teidät kaikki; Suvaitkaa!

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS. Tietä näyttäkää.

POMPEJUS. No, tulkaa.

(Pompejus, Caesar, Antonius, Lepidus, sotamiehet ja seuralaiset menevät.)

MENAS (syrjään.) Isäsi, Pompejus, ei olisi koskaan tuota sopimusta tehnyt. — Herraseni, olemme toisemme ennenkin nähneet.

ENOBARBUS. Merellä, luullakseni.

MENAS. Niin oikein.

ENOBARBUS. Te olette ollut urhokas vesillä.

MENAS. Ja te maalla.

ENOBARBUS. Minä kehun jokaista, joka minua kehuu; vaikka eihän sitä voida kieltää, mitä maalla olen tehnyt.

MENAS. Eikä sitä, mitä minä vesillä.

ENOBARBUS. Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika rosvo vesillä.

MENAS. Ja te maalla.

ENOBARBUS. Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa toistansa suutelemasta.

MENAS. Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita lieneekin.

ENOBARBUS. Mutta eipä kaunista naista ole, jolla olisi rehelliset kasvot.

MENAS. Oikein osattu: he ovat sydämmen varkaita.

ENOBARBUS. Me tulimme tänne taistelemaan kanssanne.

MENAS. Minä puolestani olen pahoillani, että siitä tuli juomingit. Pompejus nauraa tänään poikkeen onnensa.

ENOBARBUS. Jos sen tekee, niin, totta tosiaan, hän ei saa sitä itkemälläkään takaisin.

MENAS. Siinä olette oikeassa, herra. Me emme luulleet tapaavamme Marcus Antoniota täällä. Sanokaa, onko hän nainut Cleopatran?

ENOBARBUS. Caesarin sisaren nimi on Octavia.

MENAS. Aivan oikein; hän oli Cajus Marcellon vaimo.

ENOBARBUS. Mutta on nyt Marcus Antonion vaimo.

MENAS. Joutavia!

ENOBARBUS. Totta!

MENAS. Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.

ENOBARBUS. Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en ennustaisi.

MENAS. Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset seikat kuin asianomaisten rakkaus.

ENOBARBUS. Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa. Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.

MENAS. Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?

ENOBARBUS. Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius. Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se, mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on; täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.

MENAS. Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän onneksenne.

ENOBARBUS. Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.

MENAS. Siis, lähtekäämme.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Pompejon laivalla Misenon lähistössä. (Soittoa. Kaksi tai kolme palvelijaa kantaa sisään päällisruokia.)

1 PALVELIJA. He ovat heti täällä; jotkut heistä ovat jo niin horjuvalla kannalla, että pieninkin tuulenpuuska voi kaataa heidät.

2 PALVELIJA. Lepidus on aivan tulipunainen.

1 PALVELIJA. Hän onkin saanut juoda almujuomat.

2 PALVELIJA. Kun toinen heistä koskee toisen kipeään kohtaan, huutaa hän: »vaiti jo!», lähentelee heitä toisiinsa ja itseään juoman luo.

1 PALVELIJA. Mutta se synnyttää vielä suuremman riidan hänen ja hänen tajunsa välillä.

2 PALVELIJA. Niinhän sitä käy, kun pyrkii suurten herrain seuraan. Minä yhtä mielisti kannan ruokoa, josta ei ole vähääkään hyötyä, kuin tapparakeihästä, jota en jaksa nostaa.

1 PALVELIJA. Suureen piiriin kutsuttu, joka ei voi siinä liikkua, on niinkuin silmäkuopat ilman silmiä; ne vain surkeasti rumentavat kasvoja.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius, Pompejus. Lepidus, Agrippa, Maecenas, Enobarhus, Menas ja muita päälliköitä tulee.)

ANTONIUS. Näin tehdään: pyramiidin askelmista Mitataan Niilin tulva: silloin näyttää Mataluus, korkeus tai keskimäärä, Tuleeko viljavuos vai kallis aika. Jot' enemmän Niil' paisuu, sitä suuremp' On toivo; kun se laskee, silloin maamies Sen liejumutaan kylvää siemenensä Ja ennen pitkää siitä sadon niittää.

LEPIDUS. Teillä on siellä kummallisia käärmeitä.

ANTONIUS. On, Lepidus.

LEPIDUS. Tuo Egyptin käärme sikiää siis tuosta mudasta tuon auringon vaikutuksesta; samaten tuo krokotiilikin.

ANTONIUS. Niin aivan.

POMPEJUS. Istukaa! — Viiniä, hoi! — Lepidon malja!

LEPIDUS. Minä en voi niin hyvin kuin pitäisi; mutta ilolientä minä en hylkää.

ENOBARBUS. Ette ennen kuin nukutte; mutta pelkäänpä, että silloin jo olette liemessä.

LEPIDUS. Niin, tosiaankin, olen kuullut, että nuo Ptolomeojen piramiidit ovat sangen sieviä laitoksia; oikein totta, niin olen kuullut.

MENAS (syrjään). Pompejus, kuule!

POMPEJUS. Mitä? Kuiskaa korvaan.

MENAS. Ma pyydän, nouse pois ja kuule mua.

POMPEJUS. Odota hetki. — Lepidon on malja.

LEPIDUS. Mikä laitos se on tuo krokotiili?

ANTONIUS. Se on muodoltaan itsensä kaltainen; ja on niin leveä, kuin sillä on levyyttä; tasan niin korkea, kuin se on korkea, ja liikkuu omilla jäsenillään; se elää siitä, mikä sitä ravitsee, ja kun se kerran hajoaa alkuaineisiinsa, niin menee sen sielu vaelluksille.

LEPIDUS. Mikä väri sillä on?

ANTONIUS. Oma värinsä.

LEPIDUS. Sepä on kumma käärme.

ANTONIUS. Niin on, ja sen kyyneleet ovat kosteat.

CAESAR. Tyytyykö hän tuohon selitykseen?

ANTONIUS. Kyllä, kaikkien niiden maljojen jälkeen, joita Pompejus on hänen juottanut; muuten hän on täydellinen epikuurolainen.

POMPEJUS (syrjään Menaalle). He, mene hirteen! Moista puhut mulle! Tee, niinkuin käskin. — Missä särkkäni?

MENAS (syrjään). Jos ansioni vuoks mua tahdot kuulla, Niin nouse pois.

POMPEJUS. Olethan hullu. Mitä?

(Käyvät syrjään.)

MENAS. Ain' onnellesi lakkia ma nostin.

POMPEJUS. Niin, uskollinen olit palvelija. Mut asias? — Iloitkaa, hyvät herrat.

ANTONIUS. Lepidus, vaivut; juoksuhiekkaa karta!

MENAS. Maailman herraksiko tahdot?

POMPEJUS. Mitä?

MENAS. Maailman herraksiko tahdot, kysyn.

POMPEJUS. Miten se kävisi?

MENAS. Jos suostut vain. Niin minä, vaikka köyhä mies, teen sinut Maailman herraksi.

POMPEJUS. Oletko päissäs?

MENAS. En, herra, maljaa olen karttanut. Jos tohdit vain, niin olet Zeus maan päällä; Mit' ilma kaartaa, mitä meri saartaa On sun, jos tahdot.

POMPEJUS. Mitenkä?

MENAS. Nuo kolmet Maailman jakajat, nuo kilpailijat, Laivallas ovat; köyden katkaisen, Vesille työnnämme, heit' isken kurkkuun. Ja kaikk' on sun.

POMPEJUS. Ah, jos sen oisit tehnyt, Mut siit' et virkkanut. Se palvelusta Ois sulta ollut, konnuutt' on se multa. Etuni, näet, ei ohjaa kunniaani, Vaan kunnia sitä. Kadu, että kieles Tekosi ilmaisi. Jos oisit tehnyt Sen tietämättäni, niin hyväksynyt Jälestäpäin sen oisin; nyt mun täytyy Se hyljätä. Siis, heitä se ja juo!

MENAS (syrjään). Tään jälkeen min' en enää ikänäni Sun häältynyttä onneasi seuraa. Ken etsii ja, kun tarjoll' on, ei ota, Jää ijäks ilman.

POMPEJUS. Maljas, Lepidus!

ANTONIUS. Hän viekää maihin! Minä vastaan maljaan.

ENOBARBUS. Saas tästä, Menas!

MENAS. Terve, Enobarbus!

POMPEJUS. Kukulleen malja!

ENOBARBUS. Tuo mies kestää, Menas.

(Osoittaa palvelijaa, joka kantaa pois Lepidon.)

MENAS. Kuin niin?

ENOBARBUS. Hän kolmanneksen mailmaa kantaa.

MENAS. Kolmannes päissään siis! Jos koko mailma Samaten ois, niin pyörisipä tuo!

ENOBARBUS. Siis, auta vauhtia ja juo!

MENAS. No niin!

POMPEJUS. Egyptin pitoja ei nämä vielä.

ANTONIUS. Likipä pitää. — Sarkat täyteen, hei! Caesarin malja!

CAESAR. Tästä soisin päästä. Tukala työ on aivojansa pestä, Kun yhä ne vain ryöttyy.

ANTONIUS. Aikaas seuraa.

CAESAR. Ma vastaan: sitä hallitse. Mut ennen Janoan neljä päivää, kuin näin yhden Kulutan juontiin.

ENOBARBUS (Antoniolle). Päällikköni ylväs, Egyptiläinen Bacchus-tanssi nyt Pitojen höysteheksi!

POMPEJUS. Oikein, solttu!

ANTONIUS. Niin, käsi kätehen ja riviin, kunnes Suloiseen Lethen uneen viinin voima Nukuttaa aistimme.

ENOBARBUS. No, käsi käteen! Korviimme myrskytköön nyt räikkä soitto! Ma teidät sijoitan; tuo poika laulaa; Ja kaikki säistäkää niin voimakkaasti, Kuin suinkin keuhkoistanne ääntä saatte!

(Soittoa. Enobarbus asettaa heidät käsikkäin riviin.)

Laulu:

Bacchus, juoman jumala, Punasilmä, pullakka, Murehemme viiniin vierrä, Hiuksihimme köynnös kierrä. Juo, niin että pyörii maa! Juo, niin että pyörii maa!

CAESAR. Nyt riittää jo. Pompejus, hyvää yötä! Pois lähde, veljyt: moist' ei pilaa salli Vakava tehtävämme. — Erotkaamme. Poskemme hehkuu; vahvan Enobarbon On viini voittanut, ja minullakin Kangertaa kieli. Niinkuin narrit melkein Me riehumme. Tää riittää. Hyvää yötä! — Kätes, Antonius!

POMPEJUS. Ensi koitos maalla.

ANTONIUS. Niin oikein! Kättä päälle!

POMPEJUS. Oi, Antonius, Sull' isäni on talo, — mut, ei, — nythän Olemme ystäviä. Tulkaa purteen.

ENOBARBUS. Varotkaa putoomista. (Pompejus, Caesar, Antonius seuralaisineen menevät.) Minä jään.

MENAS. Kojuuni tulkaa. — Hei vaan, rummut soimaan, Ja torvet, huilut, hei! Neptunus kuulkoon, Kuin raikkaast' isoisia hyvästellään! Soittakaa, soittakaa, sen vietävät!

(Torventoitauksia ja rummun pärrytystä.)

ENOBARBUS. Hih! Ilmaan lakki!

MENAS. Hih! — No, tulkaa, herra.

(Menevät.)