NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian luona. (Caesar, lukien kirjettä, Agrippa, Maecenas ynnä muita tulee.)

CAESAR. Pojaksi kutsuu, sättii, niinkuin hällä Ois voimaa minut pois Egyptist' ajaa; Raipoilla pieksee airuttani; vaatii Mua miekkasille: Caesar ja Antonius! Haa, vanha mässäri! Jos mieli kuolla, On monta muuta tapaa; minä nauran Vain hänen vaateilleen.

MAECENAS. Oi, Caesar, muista: Kun moinen valta-eläin raivoon yltyy, On saalis taattu. Hengen aikaa hälle Äl' anna; vimmaans' eduksesi käytä; Ei ole kiukku koskaan varoillansa.

CAESAR. Vie tieto päälliköille, että huomenn' On monist' otteluista viimeinen. Antoniota äsken palvelleita On meidän armeijassa tarpeeks asti Vangitsemahan häntä. Käske se. Väkemme kestitse; on varaa meillä; Se on sen ansainnut. — Antonius parka!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Antonius, CLeopatra, Enobarbus. Charmiana, Iras, Alexas ja muita tulee.)

ANTONIUS. Tapella kanssani ei tahdo?

ENOBARBUS. Ei.

ANTONIUS. Ja miksi ei?

ENOBARBUS. Hän varmaan luulee, että. Kun häll' on kymmenesti suuremp' onni, Hän kymmentä myös vastaa.

ANTONIUS. Huomenn' aion Maall' otella ja merellä. Ma joko Jään eloon, taikka kuolleen kunniani Niin veress' uitan, että elpyy jälleen. Uljaasti taisteletko?

ENOBARBUS. Lyön, ja huudan: »Kaikk' ottakaatte!»

ANTONIUS. Oikein! Kutsu tänne Mun talon väkeni. Tän' yönä aulius Pidoissa vallitkoon! — (Palvelijoita tulee.) Kätesi mulle! Sin' olit aina kelpo mies; — ja sinä, — Ja sinä myöskin: — hyvin teitte työnne; Toverinanne oli kuninkaita.

CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle). Mit' ompi tää?

ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle). Vain oikku, jonka siittää Sydämmen tuska.

ANTONIUS. Kelpo mies myös sinä. Oi, jaota noin moneksi jos voisin, Ja tekin kaikki sulautua yhdeks Antonioks, niin palvelisin teitä Kuin te nyt mua!

1 PALVELIJA. Taivas varjelkoon!

ANTONIUS. Tää yö mua vielä palvelkaatte. Sarkat Nyt täyttäkää, ja niin mua ylistelkää, Kuin valtakuntan' viel' ois toverinne Ja käskyjäni kuulis.

CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle). Mitä aikoo?

ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle). Heit' itkettää.

ANTONIUS. Tää yö mua palvelkaa; Se ehkä viimeinen on tehtävänne: Kenties mua ette enää näe, tai näette Verisen varjon vain; jo huomenn' ehkä On teillä toinen herra. Katson teihin Kuin hyvästelijä. Mut, hyvät miehet, En luovu teistä; palveluksihinne Ijäksi olen vihitty kuin ylkä. Kaks tiimaa mua palvelkaa, ei muuta, Ja jumalat sen palkitkoot!

ENOBARBUS. Mut miksi Noin heitä murhetuttaa? Itkeväthän; Ja minä myöskin, laukkasilmä hölmö! Hyi, teette meistä akkoja!

ANTONIUS. Ha, ha! Mun velho noitukoon, jos sitä aioin! Sateesta tuosta onni nouskoon! Liiaks Sanani teihin, ystäväni, koski: Lohduttaa teitä aioin, pyysin teitä Yön viettoon soinioilla. Hyvää, nähkääs, Ma toivon huomisesta; silloin meitä Pikemmin voittorikas elo vartoo Kuin kuolema ja kunnia. Pois pöytään, Ja viiniin hukuttakaa huolet! Tulkaa.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Hovilinnan edusta. (Kaksi sotamiestä on vartiolla.)

1 SOTAMIES. Hyv' yötä, veikko! Huomenna on päivä.

2 SOTAMIES. Ja silloin nähdään, kuinka käy. Hyv' yötä! Kadulla etkö kuullut mitään kummaa?

1 SOTAMIES. En. Mitä?

2 SOTAMIES. Juorua kai vain. Hyv' yötä!

1 SOTAMIES. Hyv' yötä!

(Toista kaksi sotamiestä tulee.)

2 SOTAMIES. Soltut, vahdiss' olkaa valppaat!

3 SOTAMIES. Te myös. Hyv' yötä!

(Ensimmäiset kaksi asettuvat paikoilleen.)

4 SOTAMIES. Täss' on meidän paikka. (Kolmas ja neljäs asettuvat paikoilleen.) Jos huomenn' onnistaa vain laivastomme, Niin varmaan toivon, että puoltaan pitää Maa-armeijakin.

3 SOTAMIES. Uljas sotajoukko Ja uskalias.

(Hoboijan soittoa näyttämön alta.)

4 SOTAMIES. Vait! Mikä ääni?

1 SOTAMIES. Hiljaa!

2 SOTAMIES. Vait! Kuulkaa!

1 SOTAMIES. Sointaa ilmassa.

3 SOTAMIES. Maan alla.

4 SOTAMIES. Se tietää hyvää, niinhän?

3 SOTAMIES. Ei.

1 SOTAMIES. Vait, sanon! Mit' ompi tää?

2 SOTAMIES. Antonion haltija, Herkules jumala, nyt hänet jättää.

1 SOTAMIES. Menkäämme, kyselkäämme, onko samaa Toisetkin kuulleet.

(Lähestyvät toisia vartijoita.)

2 SOTAMIES. Kuulkaa, miehet! KAIKKI. Kuulkaa! Haa! Kuulettenko?

1 SOTAMIES. Kyllä. Eikö kummaa?

3 SOTAMIES. Kuulkaahan, miehet, kuulkaa!

1 SOTAMIES. Seuratkaamme Niin pitkälle, kuin lupa on, sit' ääntä; Saas nähdä, miten loppuu.

KAIKKI. Kummallista!

Neljäs kohtaus.

Seutu sama. Huone hovilinnassa. (Antonius ja Cleopatra, Charmiana ja muita seuralaisia tulee.)

ANTONIUS. Eros! Asuni, Eros!

CLEOPATRA. Nuku hiukan.

ANTONIUS. Ei, kyyhkyni! — Eros! Asuni, Eros! (Eros tulee, tuoden asun.) No, poika, ylleni nyt haarniska! Jos onnetar ei tänään meitä suosi, On syynä uhkamme. — No!

CLEOPATRA. Suo mun auttaa. Mihinkä tää?

ANTONIUS. Oi, älä! Sydäntäni Vain varustele. — Väärin! Noin, kas noin!

CLEOPATRA. Ei, anna minun. — Nyt se kelpaa.

ANTONIUS. Hyv' on. Nyt meill' on onni. — Näetkös, poikaseni? Nyt varustaudu itse.

EROS. Heti, herra.

CLEOPATRA. Ovatko soljet hyvin?

ANTONIUS. Oivast' aivan. Ken nämä aukoo, ennenkuin sen itse Leponi tähden suon, saa tuta myrskyn. — Haperrat, Eros; kuningatar paremp' On asemies kuin sinä. Joutuun! — Armas, Jos tänään taisteluni näkisit ja Kuninkaan ammattia ymmärtäisit, Näkisit taitoniekan! — (Aseisiin puettu soturi tulee.) Terve, uros! Soturin tiedät tehtävän, se näkyy: Varahin mielityöhön herätään Ja ilon siihen käydään.

SOTAMIES. Tuhansia, Vaikk' aikaist' onkin, rautapuku yllä Teit' oottaa satamassa.

(Ilohuutoja ja torventoitauksia.) (Päälliköitä ja sotureita tulee.)

2 PÄÄLLIKKÖ. Kaunis aamu! Hyvää huomenta, kenraali!

KAIKKI. Hyvää huomenta, kenraali!

ANTONIUS. Soma toitaus! Tää aamu, niinkuin nero nuorukaisen, Jost' odotetaan suurta, alkaa varhain. — No niin; tuo mulle anna, — tuo — niin — hyvä! Hyvästi, rouva! Käyköön mun jos kuinkin, Tuoss' soturin on muisku! (Suutelee Cleopatraa.) Hävettävät Ja narrimaiset on nuo alhaiskansan Jäähyväistemput. Minä nyt sun jätän Kuin rautamies. — Ken taisteluhun mielii, Mua seuratkoon! Tien näytän. — Hyvästi!

(Antonius, Eros, päälliköt ja sotamiehet poistuvat.)

CHARMIANA. Huoneisiinneko mielitte?

CLEOPATRA. Mua tue! Kuin sankar' astuu hän. Tää suuri sota Jos päättyis miekkasilla heidän kesken! Antonius silloin — mutta nyt — no, tule!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Antonion leiri Aleksandrian luona. (Torvet soivat. Antonius ja Eros tulevat. Sotamies kohtaa heidät.)

SOTAMIES. Jumalten onni tänään Antoniolle!

ANTONIUS. Jos sinä arpinesi taannoin oisit Maataisteluun mua taivuttanut!

SOTAMIES. Silloin Nuo vilpistyneet kuninkaat ja tuokin Tään-aamullinen luopio sua yhä Kannoilla seurais.

ANTONIUS. Ken se luopio?

SOTAMIES. Ken? Mies kaikkein lähin. Huuda: »Enobarbus!», Niin hän ei sua kuule, taikka vastaa Leiristä Caesarin: »En ole sinun».

ANTONIUS. Haa! Mitä?

SOTAMIES. Niin, hän Caesarin on mies.

EROS. Mut kirstujaan ja aarteitaan ei vienyt Hän mukanaan.

ANTONIUS. Vai luopunut?

SOTAMIES. Niin aivan.

ANTONIUS. Lähetä aarteet, Eros, miehen jälkeen; Kuuletko? Pienintäkään et saa jättää. Kirjoita — itse kirjoitan ma alle — Jäähyväiset ja tervehdykset. Toivon — Niin sano — ett'ei hällä enää koskaan Ois syytä vaihtaa herraa. — Kohtaloni Rehellisetkin turmelee. Oh! — Joutuun! — Enobarbus!

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian edustalla. (Torvenräikkinää. Caesar, Agrippa, Enobarbus ja muita tulee.)

CAESAR. Agrippa, mene, ala taistelu. Antonius elävält' on vangittava; Julista tahtoni.

AGRIPPA. Sen täytän, Caesar.

(Menee.)

CAESAR. Yleisen rauhan aika lähestyy. Nyt voitto vain, niin kolmois-maailmassa Itsestään kasvaa öljypuu!

(Airut tulee.)

AIRUT. Antonius On sotaan marssinut.

CAESAR. Agrippan käske Asettaa eturintaan karkulaiset, Niin ett' Antonius itsehensä purkaa Saa sappeaan.

(Caesar seurueineen menee.)

ENOBARBUS. Alexas hänet petti; Antonion lähettinä Judeassa Omalta herraltansa Herodeksen Hän Caesarille voitti; siitä vaivast' Uus herra hänet hirtätti. Canidius Ja muutkin karkulaiset palkkaa saavat, Mut ei vain kunniaa. Tein itse pahoin; Ja sitä kadun nyt niin karvaast', ett' on Ijäksi ilo mennyt.

(Eräs Caesarin sotureista tulee.)

SOTAMIES. Enobarbus, Antonius kaikki aartees sulle laittaa Ja vielä lahjojakin. Tuoja tuli Mun vahtimolleni, ja telttas luona Nyt purkaa muulinsa.

ENOBARBUS. Kaikk' annan sulle.

SOTAMIES. Äl' ivaa, Enobarbus; puhun totta. Parasta, että turvaan laitat tuojan; Mun tulee täyttää virkani, tuon muuten Olisin itse tehnyt. Teidän päämies On sentään nyt ja aina Jupiter.

(Menee.)

ENOBARBUS. Min' olen suurin konna päällä maan; Sen itse enin tunnen. Oi, Antonius, Lempeyden lähde, kuinka olisitkaan Mun hyvät työni palkinnut, kun kehnot Kullalla maksat! Sydäntäni särkee; Jos sit' ei murra aatos tää, niin toinen Nopeempi keino murtaa sen; mut aatos Sen kyllä tekee, tunnen sen. Sua vastaan Minäkö taistelisin? Ennen etsin Lätäkön, mihin kuolla; likaisinkin Pareiksi sopii viime teolleni.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus

Taistelutanner molempien leirien välillä. (Sotahuutoja, rummun pärrytystä ja torven räikkinää. Agrippa ja muita tulee.)

AGRIPPA. Takaisin! Liian kauas uskalsimme. Caesarkin itse liekiss' on, ja suuremp' On vastustus, kuin mitä odotimme.

(Menevät.) (Sotahuutoja. Antonius ja Scarus, haavoitettuna, tulevat.)

SCARUS. Päällikkö uljas! Tää vast' ottelua! Jos taannoin näin ois tehty, kotiin heidät Pää veriss' olis piesty.

ANTONIUS. Vuodat verta.

SCARUS. Sain haavan; se ol' ensin niinkuin T, Mut nyt se on kuin H.

ANTONIUS. He pakenevat.

SCARUS. Nyt survokaamme heidät tunkiolle; Minuss' on vielä kuuden naarman tila.

(Eros tulee.)

EROS. He ovat lyödyt; hyötymme on yhtä Kuin kauniin voitto.

SCARUS. Selkään heitä haudo Ja niinkuin jänist' iske takakoipeen; Juoksusta hauska piestä!

ANTONIUS. Kerran maksan Puheesi lohdukkaat ja kymmenesti Tuon reippaan mieles. Tule!

SCARUS. Jäljess' onnun.

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Aleksandrian muurien edustalla. (Sotahuutoja. Antonius tulee marssien, hänen jäljessään Scarus ja sotaväkeä.)

ANTONIUS. Leiriinsä hänet karkoitimme. Joutuun Ennalta viekää kuningattarelle Sanoma, keitä vieraakseen hän saa. — Huomenna ennen päivää vuodatamme Sen veren, joka tänään pakoon pääsi. Kaikille kiitos! Vankat teill' on kourat, Ja ette taistelleet vain palkan eestä, Vaan niin kuin asia ois ollut teidän, Eik' yksin mun; jokainen oli Hektor. Nyt kaupunkiin, ja vaimon, ystäväin Kavutkaa kaulaan; kertoelkaa työnne, Kun ilokyynelin he haavoistanne Pesevät hurmeen ja nuo kunnon raannat Terveiksi suutelevat. — Kätesi! (Cleopatra tulee seurueineen.) Tuon suuren keijon suosiin sinut suljen, Kiitollisuutens' onnen sulle tuokoon! — Sa, mailman päivä, teräskaulahani Kätesi kierrä; juokse semmoisenaan Sopani raudan läpi sydämmeeni, Ja voittoretkes tee sen kuohupäillä!

CLEOPATRA. Oi, herrain herra! Kaiken kunnon kunto! Maailman suurest' ansast' ehjänäkö Hymyillen tulet?

ANTONIUS. Armas satakieli, Makuulle heidät pieksimme. Haa, tyttö! Ruskeihin harmait' eksyy; mut viel' aivo Ravitsee hennoja ja nuoruudelta Voi viedä voiton. Katso tuota miestä! Huulilleen armon kättä tarjoo! — Uros, Suutele tuota! — Taistellut hän niin on, Kuin vihast' ihmiskuntaan joku jumal' Ois surmaa tehnyt hänen hahmossansa.

CLEOPATRA. Saat multa kulta-asun, jok' on ollut Kuninkaan oma.

ANTONIUS. Ansainnut hän on sen, Vaikk' ois se rubiineilla koristeltu Kuin pyhän Phoibon vaunut. — Kätesi! Nyt riemukulku kautta kaupungin Ja kilvet hajanaiset koristeina! Jos olis linnassamme leirin tila, Niin yhdess' illasteltaisi ja juotais Onneksi huomispäivän, josta koituu Kuninkaallinen seikkailu. — Soi, torvi! Kaupungin korvat vasken räminällä Nyt huumaa, säistäin rummun pärrytystä, Niin että maa ja taivas yhteen ääneen Jymisten tuloamme ylistää!

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

Caesarin leiri. (Sotureita on vartiolla.)

1 SOTAMIES. Jos meit' ei tunnin aikaan vaihdeta, Palata täytyy vahdistoon. On kuudan, Ja sanotaan, ett' toisell' alkaa valveell' Ottelu taas.

2 SOTAMIES. Kirottu päivä meille Tuo eilinen!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS. Yö, ole näkijäni! —

3 SOTAMIES. Ken tuo mies on?

2 SOTAMIES. Vait vain, ja kuunnelkaamme.

ENOBARBUS. Todista puolestani, armas kuu, Kun pettureista inhottava muisto Jää maailmaan, ett' Enobarbus raukka Sinulle työnsä katui.

1 SOTAMIES. Enobarbus!

2 SOTAMIES. Vait! Lisää kuulkaamme.

ENOBARBUS. Sa, raskaan mielen ylin valtias, Yön myrkkyist' usvaa päälleni nyt seulo, Ett' elämä, tuo tahdon vastustaja, Minusta luopuis! Sydämmeni murskaa Piikovaan rikokseeni! Rauetkoon se, Surusta kuivuneena, tomuksi Pahoine mietteinensä! Oi, Antonius, Jalompi kuin mun ilkityöni halpa, Anteeksi omast' anna puolestasi, Mut mailma kirjoihinsa minut pankoon Vain luopioiden, pettureiden joukkoon! Antonius! Oi, Antonius!

(Kuolee.)

2 SOTAMIES. Puhutella Pitääpi häntä.

1 SOTAMIES. Niinpä niinkin; saattaa Puheensa Caesaria koskea.

3 SOTAMIES. Niin oikein. Mutta hän on nukuksissa.

1 SOTAMIES. Pikemmin taineissaan; noin häijy rukous Ei hevin unta tuo.

2 SOTAMIES. Lähemmä tulkaa.

3 SOTAMIES. Herätkää, herra! Puhukaa!

2 SOTAMIES. Hoi! Kuulkaa!

1 SOTAMIES. Häneen on kuolon käsi iskenyt. — Haa! Rummun vakaa ääni uinuvia Jo herättää. Päävahtiin hänet viemme; Hän arvomies on. Vuoromme nyt päättyy.

3 SOTAMIES. No, tulkaa pois; hän ehkä vielä tointuu.

(Menevät, ruumitta kantaen.)

Kymmenes kohtaus.

Molempien leirien välimaalla. (Antonius ja Scarus tulevat, marssittaen sotajoukkojaan.)

ANTONIUS. Merillä tänään varustauvat; emme Lie maalla heille mieleen.

SCARUS. Kaikkialla.

ANTONIUS. Tulessa tulkoot taikka ilmassa, Niin vastaan käymme. Muista: jalkaväki Kaupungin ulkokunnahilla meihin On liittyvä. Merellä kaikk' on selvää; Sataman jättäneet on laivat. Paras Nyt tilaisuus on heidän hankkeitaan Ja varustuksiansa vakoella.

(Menevät.) (Caesar tulee, marssittaen sotajoukkojaan.)

CAESAR. Jos teit' ei ahdisteta — niinkuin luulen — Pysykää hiljaa maalla. Parhaat voimans' On laivoihin hän vienyt. Laaksoiss' olkaa Ja kestäkäätte, miten parhain voitte.

(Menevät.) (Antonius ja Scarus palajavat.)

ANTONIUS. Ei mitään vieläkään! Tuon männyn luota Ma näen kaikki; kohta tiedon annan, Mitenkä käy.

SCARUS. Cleopatran on laivaan Pesineet pääskyt; auguuri on vaiti, Ei tiedä mitään, synkkänä vain katsoo, Peläten suutaan avata. Antonius On rohkea ja arka, pelkää, toivoo Sen mukaan, miten onnen oikku vuoroin Vie taikka antaa.

(Kaukaista melua, meritappelun kaltaista. Antonius palajaa.)

ANTONIUS. Hukassa on kaikki! Tuo rietas egyptitär minut petti! Laivastoni on antaunut; tuolla Nakellaan pilviin lakkeja ja juodaan, Kuin kauan eross' olleet ystävykset. Sa, kolminainen portto, minut tuolle (Menee.) Möit oppipojalle! Sua vastaan yksin Nyt sydämmeni sotii. — Pakoon kaikki! Kun lumoukseni kostanut ma olen, Niin kaikk' on tehty. — Käske pakoon kaikki. (Scarus menee.) Oi, päivyt, nousuas en enää näe! Täss' onnestaan Antonius erii; tässä Me kättä paiskaamme! — Näiks onko tullut? — Sydämmet, jotka liepeissäni lieri Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt Caesarin kukkakupuun heruttavat; Ja kolottu on honka tää, mi kaikki Varjoonsa peitti. Petetty ma olen! Egyptin viekas henki! Ilki lumous! Sa, jonka silmäys mua viittoi sotaan Ja kotiin taas, jonk' oli povi korkein Mun silmämääräni ja ylpeyteni, Kuin aimo mustalainen petosjuonin Sydäntä myöten minut paljaaks riistit! — Hoi, Eros! Eros! (Cleopatra tulee.) Lumous, väisty pois!

CLEOPATRA. Miks armahallesi noin riehut?

ANTONIUS. Poistu, Tai ansaitun saat palkkasi ja Caesar Häväistyn voittosaaton! Hän sun vieköön Ja plebejien riemutessa ilmaan Sun nostakoon! Sa vaunujansa seuraa Häväistyksenä koko sukupuolesi Kuin hirmu-otusta sua näyteltäköön Rovosta roistokansalle! Tuo hellä Octaviakin siksi säätyin kynsin Vanatkoon kasvos! (Cleopatra menee.) Hyvä, että menit, Jos hyvä, että elät. Parempi, Jos raivoni sun saavuttaisi; silloin Yks surma monta estäisi. — Hoi, Eros! — Mua Nesson paita polttaa! Kantaisä Alcides, neuvo mulle raivos, että Kuun sarviin Lichaan lennätän ja noilla Käsillä, joille raskain nuija kevyt, Arvoisan itseni ma tyynni murskaan! Tuo noita kuolkoon! Rooman nulikalle Hän minut möi; petokseen minä sorruin, Ja siitä nyt hän kuolkoon! — Eros, hoi!

(Menee.)

Yhdestoista kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)

CLEOPATRA. Avuksi, naiset! Pahemmin hän raivoo Kuin Ajax kilvestään. Thessalian karju Noin vaahtea ei vala.

CHARMIANA. Hautamajaan Sulkeukaa, kuolon sana hälle pankaa. Niin tuskaillen ei sielu ruumiist' erii, Kuin suuruus itsestään.

CLEOPATRA. Pois hautamajaan! — (Mardianolle.) Sana hälle vie, ett' itseni ma tapoin, Ett' oli viime sanani: »Antonius»; Se kerro oikein surkutellen. Joudu! Tuo tieto mulle, miten hän sen kestää.

(Menevät.)

Kahdestoista kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Antonius ja Eros tulevat.)

ANTONIUS. Mua erotatko, Eros?

EROS. Kyllä, herra.

ANTONIUS. Näet joskus pilven lohikäärmeenmoisen, Udussa näet kuin leijonan tai karhun Tai tomillisen linnan, jyrkän vuoren, Särmikkään kallion, sinervän niemen Ja puita, jotka maailmalle nuokkuu — Lumetta kaikki. Sinä näit nuo näyt. Nuo iltahämyn kuvajaiset?

EROS. Kyllä.

ANTONIUS. Mik' on nyt hevonen, se tuokiossa Hajautuu pilveen, erottamatonna Kuin vesi vedestä.

EROS. Niin kyllä, herra.

ANTONIUS. Niin, ystävä, semmoinen varjokuva On päällikkösi nyt. Täss' on Antonius, Mut tätä hahmoa ei voi hän pitää. Egyptin vuoksi ryhdyin tähän sotaan, Ja kuningatar — jonka syämmen luulin Omaavani, kosk' omasi hän minun, Jok', omanani, miljoonittain muita, Nyt kadonneita, yhdisti — hän, näet sen, Pelissä petti mun ja Caesarille, Vihamiehelleni, kunniani hukkas. — Äl' itke, hyvä Eros; jäihän meille Viel' itsemme, jok' itsemme voi tappaa. (Mardianus tulee.) Se kirottu! Hän miekan multa ryösti.

MARDIANUS. Antonius, ei! Sua kuningatar lempi Ja omakseen sun kohtalosi otti.

ANTONIUS. Vait, rietas kuohilas! Hän minut petti. Sen vuoksi kuolkoon!

MARDIANUS. Ihminen vain kerran Voi kuolemalle maksaa velkansa; Hän on sen maksanut. Mit' aioit sinä, Se on jo tehty. Viime sanans' oli: »Antonius, ylevä Antonius!» Silloin Antonion nimen syvä, raskas huokaus Katkaisi kesken; sydän vei ja huulet Siit' osansa; hän kuoli pois, ja nimes On häneen haudattuna.

ANTONIUS. Kuollut?

MARDIANUS. Kuollut.

ANTONIUS. Asuni riisu, Eros! Lopuss' on Nyt päivän pitkä työ ja lepo tarpeen. — Se kyllin korvaa vaivas, että pääset Täält' eheänä. Mene! (Mardianus menee.) — Pois, pois tuo! — Ajaxin seitsenkertamenkaan kilpi Tält' iskulta ei sydäntäni suojais. Pakahdu, povi! Sydän, vahvemp' ennen Kuin verhosi, nyt heikko majas murra! — Välehen, Eros! — Soturi on mennyt! — Pois, aseet särkyneet; te kunnialla Olette palvelleet. — (Eros poistuu.) Sa ennalt' ehdit, Mut sinut saavutan, Cleopatra, Ja itken sulta anteeks'antamusta. Mun täytyy se; on kidutusta viipy. Kun sammunut on soihtu, pane maata Ja heitä päivän huolet! Kaikki puuha Nyt työn vain turmelee, ja itse voima Takertuu omaan väkeensä. Nyt kiinni Sinetti vain, ja kaikk' on kaikki! — Eros! — Ma tulen, armas! — Eros! — Mua varro: Miss' sielut lepää kukilla, me siellä Käsikkäin kuljemme ja kaikki henget Imehdytämme reippaall' ilollamme; Aeneas Didoineen saa yksin jäädä, Muut kaikki meitä seuraa. — Eros! Eros!

(Eros palajaa.)

EROS. Mitä, herra?

ANTONIUS. Cleopatran kuoltua Niin häpeään nyt häädyn, että inhoo Mua jumalatkin. Minä, jonka miekka Nelitti mailman, joka laivalinnat Rakensin vehreän Neptunon selkään, Nyt itseäni soimaan, että puutun Tuon naisen uljuutta, tuot' ylvää mieltä, Mi kuollen sanoo meidän Caesarille: »Ma voitin itseni.» Sa vannoit, Eros, Kun niiksi tulee — ja nyt niiks on tullut — Kun auttamaton häpeä ja herja Mua takaa väijyy, että käskystäni Mun silloin surmaat. Tee se! Nyt on aika! Et mua loukkaa, Caesarin vain kaadat. No, punaa poskiin!

EROS. Hyvät jumalat! Sen tekisinkö minä, mit' ei voinut Sodassa kaikki parthilaisten nuolet!

ANTONIUS. Halaatko Roomass' ikkunasta nähdä, Kuin herras, kädet sidottuina, niskans' Ikeeseen laskee, alas painain päänsä Hävystä hehkuvan, kun vaunuissansa Tuo onnenmiekko Caesar edell' ajaa, Häväisten seuraajaansa.

EROS. En, en koskaan.

ANTONIUS. No, tule siis; mua haava vain voi auttaa. Tuo kunnon miekkas sivalla, mi maalles Niin mont' on hyvää tehnyt.

EROS. Anteeks suokaa!

ANTONIUS. Kun sinut vapautin, sen vannoit tehdä, Milloinka vaadin vain. Nyt tee se; muuten On kaikki palvelukses entisetkin Vain tyhjää sattumaa. No, survaise!

EROS. Nyt pois siis kääntäkää tuo jalo muoto, Joss' asuu koko mailman jumaloimus.

ANTONIUS. Kas min!

(Kääntää pois kasvonsa.)

EROS. Jo maall' on miekka.

ANTONIUS. Joutuun sitten Se tehköön tehtävänsä.

EROS. Rakas herra, Ylevä valtiaani, salli minun, Ennenkuin verisen ma iskun isken, Hyvästi jättää.

ANTONIUS. Sen jo teit. Hyvästi!

EROS. Hyvästi, herra! Nytkö jo?

ANTONIUS. Nyt, Eros!

EROS. No, tuossa siis! (Kaatuu miekkaansa.) Näin pääsen suremasta Antonion kuolemaa.

(Kuolee.)

ANTONIUS. Jalompi mua Sin' olet monta vertaa. Uljas Eros, Näin näytit, mitä pitää mun ja mitä Et sinä voi. Kuningatar ja Eros Jalolla käytöksellään ikimaineen Minulta voittivat; mut ylkä tahdon Viel' olla kuolemassakin ja rientää Kuin morsiusvuoteeseen. Siis joutuun! Eros, Sun oppilaanasi nyt herras kuolee; Tään sinult' opin. — (Kaatuu miekkaansa.) Kuin? En kuollut? Enkö? — Hoi! Vahdit! — Surmaa auttakaa!

(Dercetas ja vahtimiehiä tulee.)

1 VAHTIMIES. Mit' ääntä?

ANTONIUS. Tein patustyön; oi, päättäkää te, miehet, Mit' aloin minä.

2 VAHTIMIES. Pudonnut on tähti!

1 VAHTIMIES. Ja aika tekee loppuaan!

KAIKKI. Voi meitä!

ANTONIUS. Ken lempii mua, lyököön kuoloniskun!

1 VAHTIMIES. En minä.

2 VAHTIMIES. Enkä minä.

3 VAHTIMIES. Eikä kukaan.

(Vahtimiehet menevät.)

DERCETAS. Tuho ja kuolo luotas ajaa kaikki. — Tää sanoma ja miekka tuo, ne mulle Caesarin lemmen hankkii.

(Diomedes tulee.)

DIOMEDES. Miss' Antonius?

DERCETAS. Kah, tuossa, Diomedes!

DIOMEDES. Elääkö hän? Et vastaa, mies?

(Dercetas poistuu.)

ANTONIUS. Sinäkö, Diomedes? Vedä miekkasi ja kelpo surmanisku Minuhun iske!

DIOMEDES. Herra, tänne minut Lähetti Cleopatra.

ANTONIUS. Milloin?

DIOMEDES. Nyt.

ANTONIUS. Miss' on hän?

DIOMEDES. Sulkeunut hautamajaan. Häll' oli aavistava pelko siitä, Mit' oli tuleva. Kun näki, että Te syyttä suotta epäilitte hänen Caesariin liittyneen, ja ett'ei ollut Vihanne hillittävissä, niin laittoi Hän teille sanoman, ett' oli kuollut. Nyt, seurauksista huolissaan, mun käskee Totuuden kertoa; mut pelkään, että Ma tulen liian myöhään.

ANTONIUS. Liian myöhään. Diomedes hyvä, kutsu tänne vahti.

DIOMEDES. Päämiehen vahti, hoi! Hoi, vahti tänne! Herranne kutsuu.

(Vahtimiehiä tulee.)

ANTONIUS. Hyvät ystävät, Kuningattaren tykö minut viekää, Se viime työ on, minkä teiltä vaadin.

1 VAHTIMIES. Voi meitä! Miehenne kun uskotuimmat Jätätte jälkeenne!

KAIKKI. Voi, surun päivää!

ANTONIUS. Ei ystävät, teit' ei saa suru painaa, — Sit' älkää hyvää suoko kohtalolle. Sanokaa rangaistusta tervetulleeks, Niin sitä rankaisette, kun sen tuskat Ilolla kärsitte. Avuksi tulkaa! Mua, johtajaanne, te nyt johtakaa! Ja kiitos kaikest', ystäväni, kiitos!

(Menevät, kantaa Antoniota.)

Kolmastoista kohtaus.

Paikka sama. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras ylhäällä hautamajassa.)

CLEOPATRA. En, Charmiana, täält' en lähde koskaan.

CHARMIANA. Mieltänne lohduttakaa.

CLEOPATRA. En, en tahdo. Kaikk' ihmeet, kauhut tervetulleiks sanon, Mut lohdun hylkään. Syyn mukainen tulee Suruni määrä olla, yhtä suuri Kuin on sen aihe. — (Diomedes ilmestyy alhaalla.) Mitä? Kuollutko?

DIOMEDES. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä. Kas, tuolta puolen hautamajaa vahdit Jo häntä kantavat.

(Vahtimiehet tulevat, kantaen Antoniota.)

CLEOPATRA. Oi, aurinko, Kehäsi suuri polta tuhkaksi! Pimetköön mailman ranta vaihteluineen! Antonius! Oi, Antonius, Antonius! Charmiana, auta, auta, Iras, auta! Te siellä, auttakaa hänt' ylös!

ANTONIUS. Hiljaa! Antoniota ei kukistanut Caesar, Vaan itse itsensä Antonius voitti.

CLEOPATRA. Niin kyllä, niin: Antonius yksin saattoi Antonion voittaa; mut voi kuitenkin!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Hetken Vain tässä kalmaa viivyttelen, kunnes Viimeisen tuhansista suuteloista Huulilles painan.

CLEOPATRA. Min' en tohdi, armas. — Suo anteeks, rakkahani, — min' en tohdi; Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar Ei voittosaatollensa koristusta Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint' On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä, Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia, Tuo salamiettijä ja kainosilmä, Ei kunniata voittaakseen saa mua Mitellä katseillaan. — Antonius, tule! — Avuksi naiset! — Nostamme sun tänne. — Apuhun tulkaa!

ANTONIUS. Joutuun! Kohta kuolen.

CLEOPATRA. Tää vasta leikki! — Kuinka painat, armas! Tää mielen raskaus kaikk' on voimat vienyt, Se tekee painon. Oi, jos Juno oisin, Niin vahvasiipinen Mercurius saisi Zeun rinnalle sun nostaa! — Vielä vähän! — On toivo aina hupsu. — Tule, tule! (Nostavat Antonion ylös.) Oi, tervetullut! Kuole nyt miss' elit! Muiskuista elvy! Huulet jos sen voisi, Ne kuluttaisin näin.

KAIKKI. Oi, surkeutta!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Viiniä tilkka, sitten puhun hiukan.

CLEOPATRA. Ei, annas minä puhun: torun, kunnes Vihasta onnetar, tuo kiero vaimo, Rukkinsa rikkoo.

ANTONIUS. Armas, sana vain! Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. — Oi!

CLEOPATRA. Ne ei sovi yhteen.

ANTONIUS. Kuule, armas: Väestä Caesarin äl' usko muihin Kuin Proculejoon.

CLEOPATRA. Uljuuteeni uskon Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.

ANTONIUS. Eloni surkeata loppua Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs, Muistellen entist' onnenaikaani, Kun elin niinkuin ylevin ja suurin Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole, En pelkurina kypärääni heitä Maanmiehelleni; roomalainen olen Ja uljaan roomalaisen voittama. Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.

CLEOPATRA. Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet? Minusta etkö huoli? Tähän inhaan Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua Ei paremp' ole pahnaa. — Nähkää, naiset: (Antonius kuolee.) Maan valtakruunu sulaa! — Oi, Antonius! — Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel, Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall' On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä; Kuun alla kaikkinäkevän ei enää Mitäkään merkillistä.

(Menee tainnoksiin.)

CHARMIANA. Malttukaatte!

IRAS. Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!

CHARMIANA. Rouva!

IRAS. Kuningatar!

CHARMIANA. Oi, jalo, jalo rouva!

IRAS. Egyptin valtaemäntä!

CHARMIANA. Vait! Hiljaa!

CLEOPATRA. Ei muuta kuin vain vaimo; samain kurjain Himojen alainen kuin lypsyakka Tai palkkapiika! Nurjiin jumaloihin Halaisin heittää valtikkani, huutaa, Ett' tämä mailma veti vertaa heille, Siks kunnes varastivat kalleuteni. On tyhjää kaikki; maltti hupsutusta, Ja maltittomuus hullun koiran virkaa. Rikosko syöstä surman salamajaan, Ennenkuin surma noutaa? — Mitä teette? Uljuutta, naiset! Sun mik' on, Charmiana? Ylevät immet! — Nähkääs, hyvät naiset, Lopuss' on öljy, lamppu sammunut! — Miehuutta, naiset! Ensin ruumis hautaan, Sitt' ylväs, suuri, roomalainen teko, Ett' ylpeillä saa meistä tuoni. Tulkaa! Tuon jättihengen maja nyt on kylmä. Oo, tulkaa, naiset! Ainoo auttaja Nyt uljuus on ja äkkikuolema.

(Menevät. Antonion ruumis kannetaan pois.)