ANKARAT TÄHDET

Romaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Ensimmäinen luku.

— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä. Tai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?

Puhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui, tarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa kookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin valettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat, voimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea. Tummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät huomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne olivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.

— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli vastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle kaipaatte?

Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti ilmoille ilkamoiva nauru.

Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi. Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.

— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti, ettei voinut estää punastumistaan.

Hän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.

— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?

Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset edessään.

Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.

— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo! Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä. Eikö voikin?

Pentti myönsi innokkaasti.

— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli, sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat. Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:

— Tahdotteko?

— Niin mielelläni! Katherine… Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?

— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?

— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.

— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.

Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.

— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.

Pentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.

— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista. Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla…

— Ei, antakaa olla.

Tyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän kiivaasti:

— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä itsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä myöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte temmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin valmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden hehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien kyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he itse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan! Uskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana vain isänmaata.

Nuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä. Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.

Katherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen katseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin puoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi niissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle, raudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt poltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.

Kun Pentti puhui, soi äänessä katkera itse-iva:

— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että kunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun. Ajattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän tanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa. Unohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän, sillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua täällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista keijukaista.

Tyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä valkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli sanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja, jolta nuo katkerat sanat pulppusivat.

Salissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse kuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät säveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron vaihdoksesta.

— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti puhuitte? Mihin se teiltä unohtui?

— Se Suomi? Sitä ei ole.

Sitten lisäsi Pentti hymähtäen:

— Ei muuta kuin sanoissa. Eikä sitä ole ollutkaan.

Tyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin sama mies?

— Ei ollutkaan?

— Ei, eikä tule!

Pentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti, katkonaisesti:

— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla! Saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain unelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa uskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma, jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät… taistelivat… vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen silmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen Suomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!

Katherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka tanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin. Nyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera pettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja sen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt, millä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa. Hänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa tulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko tuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.

— Ja nyt? kysyi hän hiljaa.

— Nyt ei siihen enää usko kukaan! huudahti Pentti.

Hän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan syksy-yöhön.

Räntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä kulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä. Eräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä suojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen kohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Pentti kääntyi viimein seuralaiseensa. Otsa oli silennyt.

— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme tuosta roskasta? Juhlana.

Tyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä paloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana sittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.

— Te olette kaunis, Katherine!

Pentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen kasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.

— Katherine!

Ja äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja puristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen otteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut vastustaa harmaiden silmien poltetta.

— Helvetti!

Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.

Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät, hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.

— Erkka, mitä sinä täältä haet?

Pentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.

Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.

— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis. Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin naisseurassa. Hi-hi.

Pentin silmät välähtivät uhkaavasti.

— Mene matkaasi, Erkka!

— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös, öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun? Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.

— Erkka!

Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen ennusti myrskyä.

Jaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.

Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.

— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas, valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi, mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi, Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.

Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä kerran.

— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun, öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!

Kun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:

— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on vähän päissään. Muuten kelpo toveri.

He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he olivat puhelleet.

Molemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö:

‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki voinut tarkoittaa sitä?

Pentti tuijotti eteensä.

Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine voisi ymmärtää häntä.

Katherine… Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt! Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen hävyttömästi… Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet, Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden kirotuista kahleista.

Ja äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:

— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja! Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus, kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten, niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!

Hän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset paikoilleen.

— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa teitä, Katherine.

— Eivätkö?

Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet värähtelivät.

— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat teitä, Pentti?

Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!

— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua ymmärtämään!

Pentti kohautti hartioitaan.

— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s. juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme, joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee, tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on maksettu, tottahan kuittauskin saadaan…

Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista lämmennyt pari.

— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin kyyhkyset. Herran rauha!

Ja ovi lensi rämähtäen kiinni.

Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.

— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen. — Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.

Pentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia sormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:

— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa, sanon teille, roskaa kaikki!… Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä muu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan painaa… Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle aurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka ukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa… Mutta menkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa, rakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen repaleisilta lapsilta! Ja… ja… ne ovat sittenkin juuri ne, joita sydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka…

— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette ryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään maani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!

Pentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa silmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut vannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa, kapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei sittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.

— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita tässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme niitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis tekemään…» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia ainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa, emme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön vihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen, kunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme… Yksi puhallus idästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen, yksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.

Pentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen sävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän ei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet purkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.

— »Miksi me nuoret emme…», sanoitte te, puhui hän tuijottaen nyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine. Kenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan lapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus kansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan? Ei, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan tahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on niin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan… Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta kenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana ylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei kauniita tekoja. Niin että…

Katherine keskeytti hänet:

— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella puheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa uskoani.

— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt, ei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.

Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi puhumaan aivan toisella äänellä:

— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!… Kuulkaa, Katherine, siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.

— Miksikäs ei, herra näyttelijä?

Ovi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.

Toinen luku.

Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.

Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain joustavan, miltei mittaisensa vartalon.

Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin, eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla tiellä, kuuli vain omat askeleensa.

Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi, hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina ja kirkkaina palavat tähdet…

Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta, suurelle valtamaantielle.

Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden virkahtaen:

— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme joulukirkkoon.

— Niin, Hanna.

— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona jouluna…

— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin tavannut, täydensi Pentti.

Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa. Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa, mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.

— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?

— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka? hymähti Pentti.

Hanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Miksi sinä naurat?

— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden haaveet!

— Sinusta piti tulla mies, oikea mies, sanoi tyttö vakavasti.

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

Penttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

Syntyi äänettömyys.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin. Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä, suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.

— Mitä sanoit?

Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?

— En tiedä.

— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat, yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen — tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina. Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret, syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin, osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) — Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Ei koskaan!

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Pentti hymähti pilkallisesti.

— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

Pentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:

Kaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden. Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo ennakolta tiedettiin vastaus:

— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.

— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.

Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat, lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset — kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti, pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin; pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas. Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja, kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista, palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä, ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina kajahtivat tutut säveleet:

»Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan, olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa — otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan. Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta. Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan. Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret, syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova, arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

Yht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa. Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

Kolmas luku.

Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään. Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa, mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti vanhuksille.

Niin, Hanna… Hanna?

Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?

Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki uudelleen:

»Helsinki 28.XII.—18.

Vanha kaveri!

Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan nimessä nyt kutsun sinua.

Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne? Viroon, veliseni!

Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi; jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia vapaussankareita olemme.

Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn, ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin. Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän? Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa. Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa, jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten silloin herrasväkeä häiritse.

Tule!

Veljesi Erkka.»

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse. Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan, näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän, Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää nauranut.

Hän punnitsi asiaa.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut, isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän ei tiennyt, mitä vastaisi.

Hänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun. Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken. Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti, ampuvat vastassa olijat minut…

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa…

Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.

»Pappila 29. XII —18.

H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.

Tuus Pentti.»

Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa. Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan, että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä, sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan. Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli — hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta. Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä, niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän, ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin. Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen rinnassaan. Miten hän voisi…?

Mutta päätös kuin päätös.

Hän astui huoneeseen.

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia… Ihmis-parat. Herra armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken kuluttua.

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan, sanoi hän.

Oli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin.

— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani … Viimeiseni!

Pentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja, vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan heitä?

Noita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen viimein.

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään, niin… virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut. Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä hänen mieleensä, »Jos sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

Martti-setä silmäsi ylös.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui, että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen… Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan, jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja omaisiaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Auttaa veljeskansaa… pelastaa koteja… suojella heikkoja ja turvattomia… Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta. Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen. Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien Hannan kaulaan.

— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut… Mutta ettekö ymmärrä, täti…? Mitä auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera, epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan vastaan.

— Lapsi, lapsi-parkani!

Neljäs luku.

Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta…

Hän käännähti ikkunasta pois.

Samaa harmaata.

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen. Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla. Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt, kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua pahimman varalle.

— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka, jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus, milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun halveksivasti sieraimistaan ulos.

‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä, tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh, esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi mukaan.

Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:

— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.

Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.

— Entä äitisi?

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä väärensin lupakirjan alle.

— Väärensit?

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta. Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

Ja lähetti nauroi vapaata pojan naurua.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä, jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

— Miksi niin?

— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!

— Ja siksikö lähdit mukaan?

— Siksi!

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen »Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan, kersantti?

Ja poikanen lausui värähtelevällä äänellä:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Hetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät, silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski, kun hän puhutteli tätä:

— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?

— Niin, herra eversti.

— Ja siviilissä maisteri?

— Niin, herra eversti.

— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:

Saatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.

Pentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin. Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän liioitteli varmaan.

— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä, — vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin kunnianhimoa se ei ole.

Kapteeni Hamula naurahti huvitettuna.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

Kun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:

— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?

— Kyllä.

— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

Koko tupakunta räjähti nauruun.

— Mitä sinä per…?

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä kuin Jaakko Jännes.»

— Hyvin maksettu, Kaira!

Jännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat, ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle, väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin. Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

Pentti seisoi parin askeleen päässä.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Pentti tarttui ojennettuun käteen.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset, rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin — piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. — Kuule, pysytään me yhdessä.

— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.

Viides luku.

Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo, oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

»Tallinna 12.I.—19.

Rakas Hanna!

Siis virolaisella maaperällä!

Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita! Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta: Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta, sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu. Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä. Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta syystä…

Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen, puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä. Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat, niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla, ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään, joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.

— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän pureskeli kynsiään.

— Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.

— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien nauraessa.

— Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?

— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma halpa persoonani.

Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi, pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni, korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun. Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta, kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan, niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa. Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka. Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja tuiskut purreet rosoiseksi.

Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia. Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä merkitsee enemmän.

— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista, jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista antaa odottaa!

Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.

En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän sellaisena kuin se on… Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä tiedä.

Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin yhteishaudassa.

Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen päättömyyttä.

Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset, nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä, paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.

Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:

— Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?

Menin vähän noloksi.

— Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.

Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.

— Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto, se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!

Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.

— Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!

Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista, enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta, niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan, paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi. Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.

Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:

‒ Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?

Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.

‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko purjeesi vielä paikoillaan.

Toikka järäytti vastaukseksi:

‒ Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!

Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa kasvatettavaksi Pietariin.

— Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.

Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut, vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.

— Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.

— Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.

Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:

— Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa hapankaalisopasta… Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen kuin tappeleminen.

Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:

— Mies on pähkähullu. Nicht wahr?

Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä kerrakseen.

Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä, puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.

Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.

Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia, jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta kukittivat kuitenkin.

Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan, erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan. Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.

Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen, vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika, ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon tuuletusta täällä tarvittaisiin.

Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia, vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa, niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain haaskat jäljelle.

Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he afäärejään.

No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.

Parhainta vointia teille kaikille!

Teidän Penttinne.»

Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen velvollisuus oli auttaa.

Tunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.

Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.

Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin miehelle.

— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla, joka sorkka!

Kuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.

— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin ryssäkin pohmelossa valitti.

Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin sammuttaa.

Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala basso:

Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia. En saa unta, ymmärrätkös?

Pentti taipui:

— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.

— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas. Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?

Toikka nauraa röhötti.

— No, entä sitten?

— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.

Toikka nauroi jälleen.

— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!

— Ky-kyllä, herra maisteri… Siellä, mistä saa Wein und Weib, niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia koulutyttöjä»… he-he…

— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:

»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta ‒ ‒ ‒.»

Kuudes luku.

— Kaira, kirje sinulle!

Pentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä saanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?

Hermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut kotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan ennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.

Helpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi syöntiään.

Matti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä tuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.

— Ei ollutkaan morsiamelta, arvaan ma, sanoi hän arasti.

Pentti kääntyi naurahtaen pieneen seuralaiseensa.

— Ei, ei ollut.

Hetken söivät he taas ääneti, mutta sitten kysäisi nuori sotilas:

— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?

Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti. Ajatuksista ja ihmisistä.

— Et vastaa, Kaira.

Matti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.

— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä, josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.

Poika iski kantapäät yhteen.

— Käskystä, kersantti.

Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta, keneltä se oli.

»Inkeri Keso.»

Inkeri Keso…?

Oh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat halusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän rahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus arvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?

»Helsinki 14.1.—19.

Hyvä Pentti!

Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.

Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et voinut sietää. Suru, näetkös.

Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään hinnasta olisi hakenut.

Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.

Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.

Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule mitään.

Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi hän olisi valmistunut.

Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut hänen tavata minua pariin viikkoon.

Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen. Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.

Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, minut oli sulhaseni pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun…uh!

Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä ylpeyteni. Minä, minäkö olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!

Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.

— Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien vapaaehtoisten joukkoon?

Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.

‒ Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.

Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:

— Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään. Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi huono… Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.

Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain, että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.

Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.

Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.

Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?

Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä. Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani sormuksen.

En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa: kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah, jos hän kuolee! Kuolee… Ilman, että saan edes olla hänen luonaan… Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä… pyytävän anteeksi häneltä… Ah, Jumalani, Jumalani!

Hyvä ystävä, kiitän sinua sydämestäni jo etukäteen.

Sähkötä minulle heti löydettyäsi hänet!

Sinulle alati kiitollinen

Inkeri Keso.»

Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja lähti.

Kenties ei ollut aikaa hukattavana.

Ensimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen… Hän muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika… Ja nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.

Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen haavoittunut suomalainen oli tuotu.

Tunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.

Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka hoiti suomalaista?

Kiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.

Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.

— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille paljon päänvaivaa.

Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.

— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys kotimaasta. Hänen morsiameltaan.

— Niinkö?

Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla. Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain surkuttelua ja myötätuntoa.

— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä aikaa voimme puhella hänestä.

Hetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.

— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän, miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella… Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.

Penttiä alkoi ahdistaa.

— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?

— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.

Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva. Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli Vapunpäivä… Ja nyt… Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?

‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!

Sisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:

— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on… Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.

Kertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.

— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä silmään.» Hän oli taipumaton.

Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä: »Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»

— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi. Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki kaamean vaikutuksen.

— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.

— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin… itkin…

— Entä sitten?

— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun sarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on hänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.

Sisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä oli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua aseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin… Loiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla maalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain, että Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta tieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka? Sekö oli ainoa tarkoitus?

Entä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako? Hän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli tullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja kuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin se oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt se tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.

Kuolema… Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät naurusta? Entä hänen omat kasvonsa?

Hän vavahti.

Tuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar Margot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.

Huone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona pakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun, raskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan ja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.

Ne olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne olivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat — viimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.

Vuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat taistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät muukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.

Kun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen raukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.

— Eino Halla… toveri…

Kuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.

— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu. Pyytää anteeksi.

— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta katse ei ilmaissut mitään.

Aika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.

Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.

Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet pehmenivät ja kirkastuivat.

Hän oli ymmärtänyt.

— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, — on… antanut… anteeksi…

Hetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.

Sairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.

Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.

Yksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.

Pentti nousi vuoteen äärestä.

Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen luokseen.

— Te olette myös suomalainen?

Kun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:

— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte, kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas kärsä ja kuolee … Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa. Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja… elää rampa-raukkojen sydämissä…

Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti rintaansa vastaan.

Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.

Siitä syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä. Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen. Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.

Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.

Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa tulevaisuudessa.

Seitsemäs luku.

Juna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.

Yksitoikkoista… Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi maailmaksi.

Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja, ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi. Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly, vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki, ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin tällöin mateli.

Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään välinpitämättömästi: antaa mennä…

— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?

Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten kuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka… Miksei hänen annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?

Toikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle naurusta paisuvien poskien varjoon..

— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin vihaisesti katsot.

Pentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän saattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen, hänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia, joiden kanssa mielellään on kahden.

— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella, ettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.

Vaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita istuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi hänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään ulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina hymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Mutta Toikka vain nauroi:

— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan on edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin ryssän uffarien kanssa…

Pentti keskeytti hänet:

— Kyllä koko rykmentti tietää sinun yhteenottosi, Kalle.

Toikka räjähti nauramaan:

— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!

Pentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.

Hitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?

Etelä?

Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä — sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille.» Niin, Katherine…

Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun. Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän naurun.

Katherine… Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana? Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen…

Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:

»Sun viimeinen kuiskeesi, kulta Konsa tempasin laukkuni mie: Se mun lietsoi rintani tulta, Siitä erkani kohtalon tie.»

Vaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.

Laulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.

Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä, jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin, jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan, painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman mitään syytä.

Kuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.

— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!

»Eikä se ollut kevätpäivä, Kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.

Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»

— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!

— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.

— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita. Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?

— Kerro!

Iloinen hymy välkehti hänen silmissään..

— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni kanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan alkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä jäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!

— Asiaan! virkahti Laukkanen.

Kuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän kättään.

— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa tulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä kirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan eikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä ensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä lailla, että rehtorillamme… Tiedättekös te, kaverit, mikä se semmoinen rehtori on?

Pojat nyökkäsivät.

— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole saanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä tietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla peruukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli. Koettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista. Sehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa tyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan. Siitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka vietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit koulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa vieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista tarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se taas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien suutelematta!»

Ja Kuikka purskahti iloiseen nauruun, johon kaikki yhtyivät.

Kun se oli hiljennyt, käännähti Kuikka Toikkaan.

— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat vain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa sieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä rakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa autuus!

Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti savukkeensa Kuikan suuhun.

— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro sinäkin!

Toikka sytytti uuden savukkeen.

— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.

Hän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.

‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. — Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.

Kauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.

‒ Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?

Toikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.

‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon! Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä. Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.

Ja sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu, tunnetaan.

Toikka ei kuullut hänen sanojaan, jatkoi vain raskaasti:

— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja seuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.

— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on samaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?

— Ei aivan, vastasi Toikka. — Vasta Lissabonissa.

— Oho!

— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta Lissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui kouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät. Mutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka: »Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen! Siinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin muistellut ja toivonut.

Kun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti sanattomana eteensä.

Kertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin karkoittaakseen kirvelevän muiston.

— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin! Joka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne ovat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti maasta meinaan olla aina!»

Sitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja nojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.

Illan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa pimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti yksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.

Laulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja se loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois naamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin jääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.

Pentti havahtui mietteistään, tuntiessaan aran kosketuksen käsivarressaan.

— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa mielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä peltoja.

Hän nyökkäsi etelään:

— Minä jään tuonne, Kaira. Varmasti.

Pentti puristi hänen kättään.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän hiljaa.

— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että kävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on oma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?

— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa sanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»

‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on jotakin suurta ja pyhää.

Pentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa ympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.

— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on suuri ja pyhä.

Pikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai vastaukseksi, oli lämmin ja peloton.

Molemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä, jonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja Matti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin valloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.

Juna vihelsi pitkään.

Tartto… Tartto!

Äänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki ryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.

Asemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta ja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa häämötti musta massa — vastaanottajien parvet.

Tahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo hihkaisi:

Tämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!

— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?

Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.

Kahdeksas luku.

Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.

Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.

Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain hopeanhohtoisia suortuvia.

Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.

Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.

Ne tanssivat… Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.

Entä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?

Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin viime kirje.

Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui nopeasti työhönsä.

Ruustinna nosti katseensa ompeluksesta.

— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi vain kylliksi lämmintä yllään.

Hanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.

Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori, toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.

— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?

— Pikku-Matille, vastasi tyttö.

Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti hiljaisesti:

— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.

— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta… Täti, mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?

— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen menee… Kuulitko heitä taas solvattavan?

Hanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.

— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.

— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.

— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun. Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.

— Ja he?

— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He hymähtivät minulle säälivästi.

Ruustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.

Hetken kuluttua hän sanoi:

— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?

Tyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.

— Mitä täti tahtoisi kuulla?

Ruustinna vastasi miltei kuiskaten:

— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.

Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:

»Kun ärjyivät rannan hyrskyt, niin kantelo vienosti soi. Kun ulvoivat syksyn myrskyt, se kevättä rintahan toi.»

Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.

Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa, jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.» Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!» Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen. Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?

Hanna ymmärsi. Hanna…

— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.

Laulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.

— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.

»Soi vienosti murheeni soitto, soi hellästi kaihoni, soi! Mut hellimmin helise hälle, joka murheen mun rintaani…»

Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti itkuun.

Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin…

Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti. Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.

— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle se nostattaa kyyneleet silmiin.

— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni nauraa. Nauraa onnesta!

Pentti, Pentti!

Veri suonissa poltti. Kuohuva, janoava veri.

Hän ei voinut muuta kuin itkeä.

Ruustinna oli ilmestynyt ovelle. Hanna ei kuullut hänen tuloaan.

Vanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat rakkaat lapseni!

Hiljaa hän vetäytyi ovelta. Eteisessä risti hän kätensä.

— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän puhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.

Sitten sanoi hän ääneen:

— Hanna! Voitko tulla tänne?

Tyttö hypähti pystyyn ja kuivasi nopeasti kyyneleensä.

— Heti, heti, täti!

Ruustinna tuli kynnykselle.

— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi kastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.

— Kummiksi?

Se tuli tukahtuneesti nuoresta rinnasta. Sitten lisäsi hän iloisesti:

— Sehän on hauskaa.

Kansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö käsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa hellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein, onnellisin silmin.

‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin, että onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri morsiamineen sille kummiksi.

— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos olisi täällä.

Kastetoimitus alkoi.

Hanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän pariskunnan ja pienen käärön.

Hän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa painoi, kirveli.

Lapsi…

Veri suhisi hänen ohimoillaan.

Hänen teki mieli siepata lapsi ja painaa se lujasti polttavalle povelleen.

Mutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen.

Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta, kalvakkaa vaimoa.

Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti rinnallaan.

Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit. Mustikkamaan väki oli lähtenyt.

He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä. Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.

— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.

Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa, kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille loihtimat ajatukset?

Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:

— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se sinulla mukanasi, Hanna?

Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:

— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei sieltä usein kuulumisia saakaan… Lukisitko minulle kirjeen, Hanna? Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.

Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:

»Tartto 27.1.—19.

Rakas Hanna!

Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.

Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme, ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta vielä mitään tehdä heidän puolestaan.

Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.

Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa. Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.

Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.

Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa! Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi koholle.

Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja — uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim. kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat kauniit.

Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan iänikuisia viiksiään:

— Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!

Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet tulkitsivat.

Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin, jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.