ANKARAT TÄHDET (continued 3)

Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:

— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!

Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi ystävänsä sylissä.

Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää silloin tällöin.

— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. — Miten paljon verta!… Koikylään!… Ei, ei… se on ohi… ohi… Marienburgiin! Marienburgiin…

Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon, keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.

Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin olisi hän nähnyt siellä jotakin.

Verettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:

— Isä! Äiti!

Sitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.

Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui väkisin ilmoille.

Hän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä:

— Herra, jatketaan.

Jatketaan? Niin, niin tietysti. Marienburgiin.

Pentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti sen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti liikkeelle.

»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken sanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.

Niin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän aikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.

Näin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni vainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan raskaasti.

Rakkaimmat toverit oli tuoni jo hänen ympäriltään vienyt.

Hän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa. He olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta täällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot, ne olivat yhdistäneet hänet heihin.

Yhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi tunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino, jolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle kalliopohjalle.

Sehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut tarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen oli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien ystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.

Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa ylioppilasjuhlassa.

»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»

»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut. »Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»

Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen, vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta, keskinäisestä vihasta.

Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.

Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu. Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu, varsinainen sisällys.

Ennenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.

»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon, koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää Ryssänmaan liepeillä.

Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa. Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.

Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka hänelle olisi vapahtava?

Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon, eheyttämisen tielle hän astuisi.

Niin — jos… Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen? Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet…

Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.

Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat täysin käyneet toteen:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen kääntyi hänen puoleensa:

— Kuulkaa, herra. Ammutaan.

Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.

— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!

Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki kiisi pitkin tietä.

Kuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.

»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut. Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen vuoti Marienburgin hangille.

Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!

Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana, vimmattuna.

Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen talon edustalle.

Haavoittuneita!

Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö. Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.

Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä kasvoja.

— Kersantti Kaira!

— Herra kapteeni!

Pentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui raskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa halveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.

— Mistä te tulla tupsahditte?

— Tarton sairaalasta, herra kapteeni.

Kapteeni Hamuta hymähti:

— Karannut?

— Niin, herra kapteeni.

Hamulan katse osui rekeen.

— Onko toverinne haavoittunut?

— Kuollut, herra kapteeni. Matti Salmi, lähettinne.

Joutui ryssien väijytykseen.

Pataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen ilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.

— Hän oli reipas poika, kersantti Kaira. Oikea Pohjan Poika, parasta lajia.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Sotilas Jännes lähti viemään sitä perille.

— Jännes? Eikö hänkin haavoittunut Pajun luona?

— Kyllä, herra kapteeni.

Kapteeni Hamula silmäsi kersanttiin huvitettuna:

— Toinen karkuri siis. Poikani eivät näy viihtyvän sairaalassa.

— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle kykenevät.

Pataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt painuivat entistä syvemmiksi.

— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy… Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon… No niin, kersantti. Näen, että käytte malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa…

Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi aivan korvan ohitse suhahtaessaan.

»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan, kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta hän puri huultaan ja juoksi.

Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.

Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä jatkuisikaan?

Kuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:

— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun! Ryssät peräytyvät!

Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.

Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.

Juostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.

— Terve, Torttila!

Puhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään, sitten hän hihkaisi riemastuneena:

— Kaira! Pojat, Kaira on täällä! Eteenpäin nyt ja lujasti!

Ryhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin eikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.

Viholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan laidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka kesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan tapaamina.

— Kaira! kuului äkkiä Laukkasen käheä huuto.

Pentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli sivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana raivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen niskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa, ja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä kurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei siekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä raskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.

— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja koetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!

Mutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään Laukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei voinut katsoa vainajaa.

— Hei, hei, Kaira, reilusti tehty!

Se oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.

— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan! Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?

Pentti ei vastannut.

— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!

Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla. Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren piinaamalle hangolle.

Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan voittoon.

Neljästoista luku.

— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen alakuloisena kynsiään.

Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.

Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien. Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina. Hermanni oli jossakin ulkosalla.

Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen. Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.

Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on täällä tekemistä?

Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.

— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.

— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me, hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.

Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen tapaansa:

— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.

— Minä olen väsynyt!

Torttila irvisti happamasti.

— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin tiskinsä taa. Miinansa luo.

Laukkanen lennähti tulipunaiseksi.

— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. — Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa varpaat hangella.

— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.

Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja järäytti kumealla bassollaan:

— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen varpaillaankin!

Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.

— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi, ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa! Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!

— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.

— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. — Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.

Laukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut suuttumukseltaan sanaakaan suusta.

— Antakaa olla jo, pojat, kiiruhti Pentti rauhoittamaan.

Toikka naurahti säälivästi ja käänsi selkänsä Laukkaselle.

Kukin vaipui märehtimään omia ajatuksiaan…

Ovelle koputettiin. Sisään astui kaksi virolaista sotamiestä.

— Terve, Suomen pojat!

Pentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki tulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan. Tarjosihan vierailu vähän vaihtelua.

— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin paljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.

— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi Toikka leveästi.

— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain läpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.

Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.

— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi. Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!… Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä, voittamattomia.

Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.

Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.

— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.

Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.

— No? kysäisi hän.

— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut. Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.

Kellään ei ollut mitään lisättävää.

Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei voinut enää erottaa toverien kasvoja.

Kaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.

— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.

Pojat hypähtivät pystyyn.

Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?

— Laukkanen, sytytä lamppu!

Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen piipunnysästä.

Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa, loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.

Ovensuussa nyyhkytti tyttö.

Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta, isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.

Hän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.

— Tulkaa istumaan, neiti.

Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen, katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet vavahtelivat vielä.

Kolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.

Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen mielessään säälin kanssa.

Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää. Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä» ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin kultaa!»

Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin pistänyt väliin:

— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.

Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon. Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.

Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat, taistelivat.

Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.

— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet äitinsä määräsi. Helmi tosiaan!

Toverit eivät sanoneet mitään. He eivät voineet. Jokainen odotti jatkoa.

— Kuuletko, likka? Kerro näille miehille! Päättäkööt he sitten.

Pentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla kasvoillaan..

— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies, Kaira tietää… Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan jättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.

— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä yhtä perhettä.

Hän istahti olkikuvolleen. Toiset seurasivat esimerkkiä.

— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten kämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin, mutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.

— Niin, ollapa tupakkaa, huokasi Hermanni raskaasti.

Torttila otti piipun suustaan ja ojensi hänelle.

— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.

— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.

Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään — osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa joukoissa oli pääsemässä vallalle.

Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja. Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului hiljaisena haikea laulu:

»Jäivät itkemään äiti ja siskot ja mun tyttöni turvaton jäi…»

— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.

Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua katkonaisesti:

— Tiedän, että halveksitte minua… Mutta mitä minä voin?… Kuolla en tahtonut… En sittenkään … Kärsin kaiken… Jospa tietäisitte… Olen kärsinyt… kärsinyt… Ne laahasivat minut mukaansa… Pietariin… Narvaan… Tarttoon… Valkkiin… Lopuksi tänne… Vihasin niitä… ja pelkäsin… Tehkää minulle, mitä tahdotte… Kaikki on samantekevää… samantekevää…

Ja hän purskahti uudelleen itkuun.

Pentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi:

— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain sääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.

Helmi hymähti katkerasti:

— Auttaa? Minua? Te?

— Niin, vahvisti Pentti. — Tahtoisitteko palata Suomeen?

Tyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin samalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen mieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:

— Suomeen? Saisinko minä palata Suomeen?

— Tietysti, vastasi Pentti. — Kai teillä on omaisia siellä?

Hermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän ehätti sanomaan tyttärensä puolesta:

— On. Sisareni toki elää.

— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän kuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä antaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti kotimaahan tätinne luokse.

Toiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit olivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen ratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:

— Tuo puku…

Se sattui kuin ruoskanisku. Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa. Huomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen pikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten näette, neiti, kaikki järjestyy.

Pentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti, veitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:

— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen auttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten korjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin tarpeeksi. Vai mitä, toverit?

Miehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy häivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja suuteli Pentin kättä.

* * * * *

Aurinko paistoi vanhan linnan raunioille.

Pentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta näytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän seurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja siirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella, joka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden, yksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut eilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön ilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla olisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli ja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla oli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin ajatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»

— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla, näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä, Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää, vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.

Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan. Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.

Kolmattasataa vuotta sitten… Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat, elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta katkeamattomana.

Torttila katkaisi äänettömyyden:

— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. — Tänäänhän on paraati.

— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.

Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.

— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.

Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.

Hermannin tytär ja Jännes…

No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa lukuunottamatta.

Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen jälkeen oli tapahtunut.

Mutta…

Pentti heitti savukkeen menemään ja nousi.

No niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.

Saaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.

Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla. Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.

Pentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän kulki hitaasti, ajatuksissaan.

* * * * *

Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti, viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.

— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun täytyy saada hänet, Kaira!

Kun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:

— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän on tullut tänne.

Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?» Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:

— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.

— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!

Ajatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.

— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin. Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa tyttö on aina liiankin hyvä minulle.

Pentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti:

— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi kestää kyselemättä mitään.

Jännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:

— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.

— Onko hän sanonut sen sinulle?

Jännes naurahti.

— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki, pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.

Pentti mietti.

Kuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.

Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja. Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.

Ehkä…

Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma ulkomuoto.

Ehkäpä…

Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.

Komppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.

— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!

Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:

Missä on Helmi?

Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.

Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt, pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.

Helmi ei ollut palannut.

Kun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli Marienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma parin upseerin keskustelusta.

— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella virolaisia.

— Saa nähdä, eivätkö yritä katkaista meiltä paluutietä.

Pataljoonan komentajan ryhdikäs hahmo ilmestyi ovelle.

— Tulkaa tänne, kersantti Kaira.

Pentti seurasi häntä toiseen huoneeseen. He olivat kahden.

— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat surullisia.

Pentti odotti, että kapteeni jatkaisi. Outoja… surullisia?

— Painakaa puuta, kersantti.

Pentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän kulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu ja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin, silmänalustat siintivät mustina.

— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. — Hän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas yö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan liepeillä?

Pentti nyökkäsi vaieten.

— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen johtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa ryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.

Pentti säpsähti.

— Nainen!

Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta se iskeytyi sittenkin hänen mieleensä:

— Hermannin tytär?

Kapteeni Hamula nyökkäsi ja alkoi mitellä huonetta edestakaisin.

— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion luo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut joutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun. Miehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että öisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva pieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan kimppuun.

Pataljoonan komentaja pysähtyi Pentin eteen.

— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin… Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.

Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan kävelyään.

— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.

Pentti kuunteli ihmeissään.

Hermannin tytär…

— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle paikalle.

Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi tavatessaan.

Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.

— Helmi! Minne sinä olet menossa?

Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen sävy hänen vastatessaan:

— En tiedä.

— Et tiedä?

Helmi oli pudistanut päätään.

— En.

Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.

— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?

Siniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.

— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!

Samassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.

Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään ymmärtämättä mitään.

Kaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.

Kapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.

— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan, ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt seisonut kauan, paljain päin.

Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille, kersantti.

Pentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.

Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin, väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.

»Kersantti Kaira!

Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.

En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja — häpeästä.

Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin. Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli rukoukseni.

Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.

Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian. Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»

Pentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.

Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita sanoja.

Ulkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.

Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan, aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään, joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy.

Viidestoista luku.

Hevoset ravasivat tasaisesti.

Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.

He tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden, läpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.

Ja kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä leimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua taistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Tehtävä, jota he olivat suorittamassa, oli vaarallinen.

Pohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti harvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti lepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi. Muutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama oli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo toipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla etenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta sinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä päivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he liikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä näkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin, siis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän katkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.

Pentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän oli selvittänyt tilannetta:

— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia rykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä jotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta aamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne, mikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa takaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella ja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea matkalle!

Illan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä ja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan lähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja rekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen olisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen raskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin hankkinut hevoset.

Pysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut — siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä — mutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa, etenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.

Olihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin oikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta nyt… niin Helmin kuoleman jälkeen… tuntui Hermannista kaikki niin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli havahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön. Hänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä aavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan. Ei hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta hänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja jäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut yllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen kotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat tietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa… Onnellinen hymy huulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy… Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin… yksin…

Hermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia viiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!

Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta, oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen kääntynyt poispäin.

Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.

Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä, jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira… Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.

Torttila karautti Pentin rinnalle.

— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta suupielestään.

Partio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.

— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti. — Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja mainitsi.

— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.

— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän johtoon.

Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.

He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.

Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen komennus kauas: avatkaa!

Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:

— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.

Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.

Pentti kääntyi miehiinsä.

— Ryssiä!

— Päälle vain, sähähti Hermanni.

Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin kuolema pystyisi lievittämään.

Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin! Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin kiväärinlaukauksella.

Pentti kuunteli vielä hetken.

— Niitä on kymmenkunta, sanoi hän sitten. — Ajaa karautamme niiden keskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila, jäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?

Torttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä mukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.

— Selvä, murahti hän.

— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä se on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!

Ryssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet hevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat pysähtyivät viimeisten puiden luo.

— Tähdätkää ääniä kohden, pojat, kuiskasi Pentti.

— Yksi laukaus ja sitten päälle!

Hetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven luota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä karauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä laukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.

Viholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat hillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan iskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät puistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.

Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.

Pentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.

Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä. Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli lakeuden kohti metsää.

Hermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.

— Älä ammu! huusi Pentti.

— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski kuitenkin kiväärin.

Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä lyheni sekunti sekunnilta.

— Antautukaa!

Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:

— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te olette?

— Suomalaisia!

Pentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle ja sieppasi maasta nagaaninsa.

Silmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi satulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta ryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt ampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja hetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä. Samassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.

— Siinä näit, murisi Hermanni sitoessaan ryssää.

— Olisit antanut ampua. Salakavalia koiria ne ovat, joka sorkka!

Pentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa jyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.

— Tämän vaivan olisitte tosiaan voinut säästää meiltä.

Ryssä kyräili voittajiaan kulmien alta.

— Mutta sanoittehan olevanne suomalaisia, huomautti hän.

— Entä sitten?

— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin: myynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on mennyttä.

Pentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli kenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä vihollisiaan.

Ryssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat, niin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine suomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja älykkäät.

— Olette kai tiedustelumatkalla? kysäisi hän.

Hermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä synkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.

— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti: »Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!

Mutta Pentti pidätti häntä.

— Älähän nyt intoile, Vaari. Voimme saada mieheltä tärkeitä tietoja.

Ryssään päin kääntyen hän lisäsi:

— Oikein arvattu. Olemme tiedustelemassa.

— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani kautta.

— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.

Kun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:

— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.

Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut uhmata.

Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi keisariajasta ja maailmansodasta.

— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.

— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne paljonkin näillä mailla.

— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina pikku partioihin.

— Entä suuremmat joukot?

— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, — muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija, mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita, typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte? Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.

— Marienburgia vastaan?

— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.

Pentti naurahti.

— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne». Ihmeellisesti.

— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.

Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain, että se näin pian jälleen menetettäisiin?

— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. — Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa. Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?

Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.

— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt — nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan. »Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha. Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus — suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin paljon kuin mahdollista.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta. Oven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen ilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.

— Hei, Kaira! Pääsikös ainoakaan karkuun?

— Ei, entäs teiltä?

— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään tässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain. Minä hoidan kyllä hevoset.

Jo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui tumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja taiteellisilla leikkauksilla koristettuja.

Hienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli auki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät väliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita rokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.

He tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti kasvoille helpotuksen ilme.

Salista kuului keveitä askeleita. Kartanon emäntä astui kynnykselle.

— Te? Pentti!

— Katherine!

Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.

Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut. Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen. Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!

Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai ehkä paremminkin taka-alalle.

Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa kynnyksellä.

Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt, niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja se riittää minulle, verelle.

— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.

Pentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.

Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä hän oli taas entinen hurmaava Katherine.

— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne, sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.

— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.

Vanki ehätti puhumaan:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt… en todellakaan tiennyt…

Katherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.

— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.

— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?

— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat. En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin. Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet tunkeutumassa sisään.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla tuo uusi, kova ilme.

— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät tunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.

Katherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän ei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.

— Käyn katsomassa, että valmistavat ruokaa, virkkoi hän. — Tovereiltanne kuulin, että olette nälissänne.

Kun miehet istuivat yksin salissa, lausahti Torttila yksikantaan:

— Vanha tuttavasi? Emäntämme, meinaan.

Pentti nyökkäsi.

— Tutustuin häneen puoli vuotta sitten Helsingissä.

— Ihastuttava nainen, virkkoi vanki. — Onko hän virolainen?

— Lättiläinen, vastasi Pentti.

Hermanni oli koko ajan tarkannut ryssää epäluuloisena. Mitä enemmän hän katsoi tämän laihoja, mustanpuhuvia kasvoja, sitä voimakkaammaksi yltyi viha.

— Parasta ampua kuula tuon kalloon, ennenkuin on myöhäistä, sähähti hän.

— Näetkö taas peikkoja, Vaari?

Hermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken kuluttua hän virkkoi:

— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se siihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun sanoit, että emäntämme on lättiläinen.

Toikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja sanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:

— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali Toikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta senjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.

— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä tärkeämpääkin miettimistä.

Hän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti ilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten syventyi hän tutkimaan karttaa.

— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme luo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla otatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne takaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien hevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä vangillemme. Onko selvä?

Miehet nyökkäsivät vaieten.

— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa tiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne odottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun. Täytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia vihollisjoukkoja liikkeellä.

Kun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan. Vihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa:

— Entäs sinä?

Hermanni lisäsi hampaittensa välistä:

— Ja vanki?

— Minä vastaan vangista, sanoi Pentti. — Hänen kuljettamisensa haittaisi pahasti partion liikkumista. Jos taas jättäisin hänet Hermannin haltuun, ampuisi Vaarimme hänet ensimmäisessä tienristeyksessä. Tulin antaneeksi ryssälle sanani, ettei hänelle tapahdu mitään. Se oli ehkä typerästi tehty. Vai mitä, Vaari?

Hermanni käsitti, että kersantti koetti lepyttää häntä. Mutta vanhan metsäläisen sisu ei antanut perään. Hän sähähti vihaisesti:

— Typerästi! Vähintään typerästi!

Pentti naurahti väkinäisesti.

— Siis typerä, hyvin typerä lupaus, hyväksyi hän.

— No niin, itsepä saan kantaa vastuunkin hänen vartioimisestaan. Kai te nyt sentään luotatte vielä niin paljon minuun, että uskotte minun voivan huolehtia yhdestä vangista?

— Totta kai, murahti Torttila.

— Mutta miksi saakelissa sinä et seuraa meitä, Kaira? ihmetteli Toikka.

— Kylläpä te olette tänä iltana uteliaalla tuulella! ärähti Pentti, jota toverien katseet alkoivat hermostuttaa. — Seuraan kyllä partiota, mutta hetkistä myöhemmin. Ettekö te käsitä? Ensi kerran tavatessani emäntämme ihastuin häneen aika lailla. Kun kohtalo on nyt heittänyt hänet toistamiseen tielleni, tahtoisin puhella hänen kanssaan hetken kaikessa rauhassa. Pitäisihän sen olla hyvin järkeen menevää. Saattaa olla, ettemme tämän jälkeen enää milloinkaan tapaa toisiamme.

Miehet silmäilivät äänettöminä väliin johtajaansa, väliin toisiaan. Kyllä, kyllä he ymmärsivät. Mutta sittenkin. Ensimmäistä kertaa lähettäisi heidän ryhmänjohtajansa heidät suorittamaan tehtäviään ja jättäytyisi itse jälkeen. Eikä se ollut pahinta. Kaira jäisi yksin kartanoon, jonne minä hetkenä hyvänsä saattoi eksyä uusia vihollisparvia.

Torttila puhkesi puhumaan:

— Kaira, tule sittenkin mukaamme. Se on tietysti naurettavaa taikauskoa, mutta minusta tuntuu, että jos jäät tänne, olemme nyt viimeistä kertaa yhdessä. Kaira, älä keskeytä. Enhän yleensä ole sinua liioilla puheilla rasittanut. Sanoit, että emäntämme on lättiläinen. Mistä tiedät, miten hän suhtautuu taisteluun, jota käymme? Muistanet Pajun kartanon lättiläiset tarkkampujat. Ja muutenkin, lättiläiset, jotka ovat tiellemme osuneet, ovat kohdelleet meitä vihollisinaan. Kaira, älä jää tänne, älä luota tuohon tyttöön!

Veri oli noussut Pentin päähän toverin puhuessa. Kiivas vastaus pyöri hänen kielellään, mutta hän pakottautui sanomaan rauhallisesti:

— Tiedän, että tarkoitat parastani, Jussi. Olihan se sitäpaitsi kai pisin puhe, minkä eläessäsi olet pitänyt. Mutta katsos, minä tunnen tytön ja luotan häneen. Siksi jään.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Toverit vaikenivat. Painostava äänettömyys laskeutui huoneeseen.

Jännes oli vaieten seurannut syrjästä keskustelua. Punakoilla, näppylöiden rumentamilla kasvoilla oli neuvoton ilme. Nyt hän nousi ja astui Pentin luo.

— Kaira, anna Hermannin yksin viedä ilmoitus, pyysi hän, ja äänessä värähteli liikutus. — Tuota, tahtoisin jäädä luoksesi. Kaksi miestä pystyy torjumaan vaaran, joka yhdelle voi olla ylivoimainen.

— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä olette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos tunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua järjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa kohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.

Torttila pölläytti suustaan sakean savun ja vastasi jurosti:

— Kyllä sinä tiedät, Kaira, mistä tässä on kysymys.

Mutta käske sinä, me tottelemme.

Puhelu katkesi siihen.

Katherine ilmestyi kynnykselle:

— Pöytä on katettu. Tehkää hyvin!

* * * * *

Pentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa jälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.

Omituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina kaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun, Kaira!»

Mitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?

Hän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:

— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?

Tyttö ei katsonut häneen vastatessaan:

— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran sattuma on vienyt meidät yhteen.

Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua. Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi aikaa ottaa ryssää mukaansa.

Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.

Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa. Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että jaloista.

Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan oven käyvän nosti hän päätään.

— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?

— Lähti.

— Niitä oli monta?

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi ryssä:

— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He eivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.

— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa pöydässä, sanoi Pentti.

Ryssä säpsähti.

— Eikö halua?

— Ei vastasi Pentti jyrkästi.

Vanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä mies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta vastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena. Varsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua. En olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni. Ymmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja onhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin, arvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää teille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille ikuisesti kiitollinen.

Pentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä pyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään epäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.

— Ja se olisi?

— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö. Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni hiukan, mitä hyvänsä.

— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.

Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen hymyyn.

Pentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.

Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet Pentinmäen veljesten ruumiit.

Hän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa kuvaansa.

Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.

Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna…

Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia, tyhjyyttä…

Yhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?

Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin, kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.

Miksi? Miksi minä jäin?

Samassa astui Katherine saliin.

— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. — Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun tarjoiluuni.

Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään, seurasi vain tyttöä.

Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä nojatuoleissa, virkkoi Katherine:

— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.

Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.

Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana, puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.

Tyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.

He silmäilivät ääneti toisiaan.

Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella äänellä sanoa:

— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.

— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne. Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.

— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?

Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:

— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.

Hetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:

— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin. Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä. Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin miehen uskon. Uskon kansaani.

Katherinen ajatukset kulkivat omia teitään.

— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes alkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki meidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset täällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te suomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöä.

— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi pitää meitä vihollisina?

Tytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti niissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat kapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:

— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet Valkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette lahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!

— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa vain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton pakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen henkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan tallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te, maisteri Kaira?

Pentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut heidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka keskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten selittää, mistä alkaa.

— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä, hurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän kansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka yritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!

Pentin silmissä välähti ja hän puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne? Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!

Tyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.

— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä taloja? Viette heinät ja ruo'at!

Pentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.

— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.

— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. — Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista? Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin tunnustan teidän olevan oikeassa.

Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille, ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.

— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen, mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.

Huoneeseen laskeutui äänettömyys.

— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut tovereitani.

— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira… Minun mielestäni olimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme sävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa olla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.

Pentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi ohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.

Katherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö, johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa uskollisen rakkauden?

Eihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes ymmärtää toisiaan.

Ulkona oli pilkkosen pimeää. Puoliyö oli ohitse.

Alhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen teki mieli päästä liikkeelle.

Liikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan ja toiset.

— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen huoneeseen.

Tyttö nousi. Äskeinen palo oli silmistä sammunut.

Kasvot olivat värittömät.

— Niin, sanoi hän hiljaa. — Kenties se on parasta.

Meille molemmille. Onnea matkalle, Pentti!

— Hyvästi, Katherine! Ja kiitos kestityksestänne!

Sotilas astui ovelle, mutta käännähti kynnykseltä jälleen tyttöön päin.

— Tosiaan, olin aivan unohtaa! Vankini pyysi saada jotakin syötävää.

— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte sitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.

Pentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti hieman omituisesti hymyillen:

— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan, vartioimaan, etten vain vapauta vankianne.

Pentti pudisti päätään.

— Te ette tarvitse vartijaa, Katherine.

Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi samassa.

— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan, että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!

Pentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:

— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen tytön.

Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:

— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En ainakaan vihollismaassa.

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.

Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen. Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä oli pelätä? Mutta sittenkin… Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä. Ainakin Katherine oli sanonut niin.

No niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.

Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.

Hän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena hänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä: Kas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira. Eikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi kuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena? Eikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi työn, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka, odottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta huulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan arvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen luovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä, vaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin luottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen fanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!

Hän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi temppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.

Hetkisen hän tunsi halua tehdä sen heti. Mutta ei, ei sittenkään!

Hänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti johtanut — piti puolensa.

Katherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut nähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.

Yht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta puistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.

Jos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan kohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän ampuisi miehen.

Pentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen aivan äänetöntä alhaalla puistossa.

Mutta merkillisen kauan Katherine viipyi.

Nyt! Salin parkettia vastaan kuului askeleita.

Pentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.

Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.

— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa toisten kanssa täällä.

— Katherine!

Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina. Hento vartalo värisi.

— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille autonomian!

— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?

— Hän, vankinne!

Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken. Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.

— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä vapautensa.

— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin minun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!

Pentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet pettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä palvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa tyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän asti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.

— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä. Eikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan täytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten. Eivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei totisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä puhumattakaan.

Tyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi vihollista!

Samassa säpsähtivät molemmat.

Ulko-ovi oli temmattu auki. Eteisestä kuului monien askelten töminää.

Hetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä kerran tytön puoleen.

Kiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.

Katherine hätkähti. Sanat sattuivat.

Kun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä askeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän turvissa.

Hän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja iski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan. Joku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta samassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun takaraivoonsa.

* * * * *

Kun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla vangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä häneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään oli pari kartanon palvelustyttöä.

Ensi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut. Sitten hän muisti.

Hän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja jaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!

Huoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen joitakin papereita.

— Toveri, tämä on jo herännyt, ilmoitti muuan sohvan luona seisovista.

— Irroittakaa köydet jaloista ja tuokaa se tänne, komensi upseeri.

Kun vanki seisoi hänen edessään, virkahti hän ivallisesti:

— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi neljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.

Pentti ei sanonut mitään, katseli vain levollisesti häntä silmiin.

Mies muutti äänensävyään. Karskisti hän käski:

— Lyhyesti: missä on Pohjan Poikain rykmentti?

Pentti vaikeni.

— Mikä on sen vahvuus?

Ei vastausta.

— Tuleeko se nyt palaamaan Suomeen vai ottaako se vielä osaa taisteluihin?

Kun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan seisomaan ja sieppasi ruoskansa.

— Vastaatteko vai…?

— En!

Ruoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului Katherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska oli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä kirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.

Hän katsoi halveksivasti lyöjäänsä ja virkahti pilkallisesti:

— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata sivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä ainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.

Ryssä kuohahti uudelleen.

— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa sinut puhumaan!

Pentti vastasi lujasti:

— Tehkää, mitä tahdotte, ryssät, Pohjan Pojalta ette tietoja saa.

— Vai emme saa!

Ryssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa kasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta taapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren odottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.

Ryssä nosti jälleen kätensä, mutta samassa heittäytyi Katherine väliin.

— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä häpeä lyödä sidottua miestä!

Ryssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen puoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.

— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt osanne loppuun tässä näytelmässä.

Hän silmäsi tyttöä pilkallisesti. Sitten kääntyi hän tovereihinsa:

— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme. Minä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun valehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että he saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan kirotut suomalaiset ja virolaiset.

Ryssät purskahtivat ivanauruun.

Pentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut kalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan. Palvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.

— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista viimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten luo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista, joka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio pila!

Katherine katsoi Penttiin. Polttava tuska paloi hänen silmissään.

— Pentti, Pentti, valitti hän hiljaa.

Ryssä kääntyi jälleen tyttöön:

— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon ja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja haluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan esimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.

Enempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän lysähti tajuttomana maahan.

Samassa syntyi huoneessa liikettä. Muuan ryssä syöksyi sisään huutaen:

— Suomalaiset tulevat!

Upseerin ääni kajahti yli hälinän, joka seurasi noita sanoja:

— Suomalaisia? Mistä? Paljonko?

— Kolme tai neljä, mutta ne ovat täysiä piruja!

Rajoittivat kymmenmiehisen partiomme tiellä. Tänne tulevat!

Ryssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin mukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät hevoset neliin, kohti metsää.

Maantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.

Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen uupuneet.

Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin Jänneksen valittava huuto:

— Kaira! Kaira!

Kuudestoista luku.

Vankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet marssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin tuijottaen.

Vierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä, valmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon. Toisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin ryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.

Eteenpäin. Yhä vain eteenpäin.

Minne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan synkän määrän.

Pentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana, ryysyisenä.

Hän tuijotti eteensä. Näkemättä mitään.

Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.

Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.

— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta hän vie aina perille.

Perille?

Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan… Ja sittenkinkö perille?

Niin, ehkä jossakin mielessä.

Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut, »on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»

Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa. Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.

Työtä?

Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa. Ehdottomasti lopussa!

Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.

Isänmaa… Kaukainen, ihana isänmaa…

Pelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.

Isänmaa…

Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven rantaa.

Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme poikaansa… Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto vankeudesta, kidutuksesta.

Kuolleena…

Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.

Jo ensimmäisessä vankilassa…

»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa. Piikkilankakatolla varustettu.

Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille vaatteita kyllin.

Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen. Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet jääkylmää vettä kuoppaan.

Entä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.

Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei, kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat heidän kuulusteluvälineitään.

Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto. Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille», ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset kuristivat itsensä epätoivoissaan.

Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä, viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä isänmaan ja toverien muisto ja viha.

Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän, sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä, kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.

Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei — raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan…

Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän. Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan tuijottamaan kulkuetta.

Yht'äkkiä kajahti jostakin rakennusten suojasta huuto:

— Pentti! Pentti!

Suomalainen vanki säpsähti. Taas tuo sama huuto. Jänneksen ääni!

Hän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät tuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he huomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.

Hetken kuluttua kuului sama ääni:

— Älä masennu! Me seuraamme!

Sitten oli kaikki taas hiljaista. Laahustettiin eteenpäin.

Me? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes. Mutta keitä olivat muut?

Jos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden ratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.

Jännes?

Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.

Hän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.

Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut toistamiseen:

— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!

Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen kääntynyt ääntä kohden.

Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.

Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa. Kunnes… Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää. Iskettiin miekoilla.

Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut. Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut olivat jääneet tielle makaamaan.

Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi — tapansa mukaan.

Pentti oli kuullut johtajan mutisevan:

— Omituista. Lättiläisiä.

Lättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli mahdollista?

Sitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli täytynyt erehtyä!

Tuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen. Jännes oli kai kaatunut muiden mukana.

Ja nyt?

Nyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen vapauttamistaan.

Mitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä seuraaminen, vankilasta vankilaan!

Jännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin kerran oli ryhtynyt.

— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Hän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se ystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin voinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!

Jännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko hän?

Näissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän, kenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.

Mutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti Pentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti auttaa.

Me, oli Jännes huutanut. Keitä olivat nuo toiset tai toinen?

Samassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori virolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.

Pari vartijaa ratsasti paikalle. Kulkue pysähtyi.

— Ylös, sinä sika!

Mies pudisti raukeasti päätään.

Nagaikat vingahtivat ilmassa.

Virolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta. Kirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.

Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän lysähti jälleen maahan.

Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.

— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat — Eteenpäin, mars!

Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan silmät ummessa huohottaen raskaasti.

Kun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.

Nuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.

Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa, jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli juuri äsken katkaissut.

Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.

Jüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.

— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein kaikista.

— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:

— Jumala pitää hänestä huolen.

Kerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.

— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen suku eikä enää kaadu!

Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.

Suomen suku. Suomi… Viro… Inkeri… Aunus… Vienan Karjala…

Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien miljoona-armeijainkaan edessä!

— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen: Suomen suuri suku nousee, nousee!

Niin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä…

Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää kohtaloaan.

Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.

Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta, tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa…

* * * * *

Marssia, aina vain marssia…

Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..

Vasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.

He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät oli siis tuotu.

Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.

Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan kumarainen ukko.

Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja, ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän, harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen tutuilta.

Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se oli Jännes. Varmasti!

Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja. Samassa ukko kuiskasi:

— Kohta!

Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.

Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa. Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä sotavankeja.

Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.

Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan lähelle naista.

Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin. Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle. Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi hienon ihon alta.

Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!

Hän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan. Silloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot. Vihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta ulkoa. Jännes!

Mitä hullua? Antoiko hän joitakin merkkejä?

Samassa kasvot katosivat.

— Pentti.

Hän tuskin kuuli hiljaisen kuiskauksen.

Mistä? Kuka?

Pentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen kohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.

Nainen? Mutta hänhän jatkoi työtään kuten ennenkin.

— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui kuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki. Jättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen kohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.

Katherinen ääni!

Katherine? Tuo nainen?

Nainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten samalla ylös.

Silloin Pentti tunsi. Se oli Katherine.

Silmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui rukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.

Katherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo äsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että Katherine olisi täällä.

Miten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja rasittuneet.

»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis toinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli toimittanut hänet ryssien käsiin!

Pentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti ollut huomannut mitään.

Mutta nyt astui muuan ryssä naisen luo ja potkaisi häntä.

— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä! Saat tulla tunnin kuluttua takaisin.

Katherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää painuksissa huoneesta.

Ammuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän, Pentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta sittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis varmaa, peruuttamattoman varmaa.

Hän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä. Virolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä, joukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin kuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat nousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!

Seitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan Pojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja haavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista kuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!

Jännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta kohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä ajatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta sittenkin…

Hänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin kohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.

Pako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja Katherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?

Hän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys epäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia, ja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli epätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella vangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään ei ollut kai valitsemisen varaa.

Aseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja kolme suljettua vaunua.

Heidän junansa! Kuolemanjuna.

Ulkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin oikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin vartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.

Vartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti painautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.

Ovet avattiin, ja murheellinen kulkue työntyi hitaasti asemasillalle.

Pentti tunsi vapisevansa. Sydän takoi aivan haljetakseen.

Ensimmäinen vaunu oli täynnä. Raskas salpa työnnettiin oven päälle.

Vankijonon loppupää lähti liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti.

Toisen vaunun ovi paukahti kiinni.

Pentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus. Hän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova, eläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki vaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.

Outoja! Outoja kaikki.

Tuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi taampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt suorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.

Epäonnistunut? Kaikki oli hukassa!

Ei, Jännes hymyili hänelle rohkaisevasti.

Äkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten tahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet kääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet käyttää pistimiään tungoksessa.

Sitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio oli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti tungeksijoiden väliin.

Sekasortoa kesti vain hetken. Vartijat saivat yleisön työnnetyksi takaisin.

Mutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi pusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen likainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien vaatteista.

Mutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen hermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Viimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna lähti liikkeelle.

Pentti seisoi paikoillaan tuijottaen jäykin katsein vaunujen perään.

Siellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi. Eivät milloinkaan…

Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä kylkeen.

Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina koteihinsa.

Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen. Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa, vapisevaa kättä.

Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.

Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla hukassa.

Edellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.

Pentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Hän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?

Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»

Mutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.

Hän oli vapaa!

Se, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä vankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman kynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.

Pentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt vastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät hänen rinnassaan.

Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa kättä! Ja sitten! Kohti kotia.

Isänmaata!

Vaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!

He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan, mutta Pentti ei tuntenut sitä.

Hän ajatteli kotia…

Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista kamaa oli kerätty siihen.

Kun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:

— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?

Pentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!

— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut…?

Räpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.

— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin suomeksi. — Puhu ryssää.

Seinilläkin on täällä korvat.

Sitten lisäsi hän ääneen:

— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?

— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.

— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.

He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat muutamia turhanpäiväisiä sanoja.

— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!

Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi käsivarrellaan.

Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame. Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.

Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta hänen toverinsa ärjäisi:

— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet paitsi toveri Lenin?

— Luulin… arvelin… änkytti nainen.

— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.

Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:

— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu. Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.

Pentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:

— Näkemiin siis, pikku äiti.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:

— Iljettävää.

Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään, uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:

— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se, hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.

— Ja nyt hän?

— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti. — Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.

Pentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.

— Ja siksikö sinä äsken…? kysyi hän.

— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota, pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.

Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui olevan mahdollista.

Hetken kuluttua lisäsi Jännes:

— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu, tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.

Samassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.

Niin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.

Oikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!

Jännes ja Pentti huikkasivat vastaan:

— Eläköön!

Vihdoin olivat he perillä.

Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.

Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen. Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.

— Kaira!

Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.

— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja…

Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.

Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime tapaamisen jälkeen.

Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.

Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.

— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta…

Jännes ehätti sanomaan:

— Ymmärrän, Kaira.

Viitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:

— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen. Katunut hän on.

— Vihainen?

Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes tarkoitti.

— Ole huoleti, Jaakko.

Kun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:

— Jumalan kiitos! Viimeinkin!

Pentti ja Jännes astuivat sisään.

Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan luona oli pieni kirjahylly.

Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen toisille selkänsä.

Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.

Miten toisenlaista kaikki oli nyt!

Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät. Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta. Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.

Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa silmissä oli kostea kiilto.

— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?

Pentti ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna teitä kohtaan.

Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.

— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet minua päivin ja öin.

— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen teitä kohtaan vain kiitollisuutta.

Jännes kääntyi heihin.

— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän. Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt. Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.

Katherine naurahti hämillään.

— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken. Minä olen vain seurannut teitä.

Hän kääntyi Penttiin.

— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.

Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.

Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.

Katherine oli pistäytynyt keittiöön.

Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu Tarton sairaalassa.

— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, — minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton. Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä kannat.

Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti. Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena sarjana.

Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit… Kuikka… Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti Kamm sanonut. Linda-parka…

— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin yhdentekevä.

Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.

Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta…