ANKARAT TÄHDET (continued 2)

— Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.

Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan, jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.

Kun marssimme läpi riemuitsevan ihmismeren, kuiskasi hän minulle:

— Kaira, uskotko sinä kohtaloon?

Myönsin. Hetken kuluttua hän lisäsi varmasti:

— Niin minäkin. Hän oli minun kohtaloni.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoin kevyesti:

— Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita kohtaloltasi.

Mutta Kuikka vastasi vakavasti:

— Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle, mutta… Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi silmäni.

Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa hulivilissä olevankaan.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme, mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.

Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä poskipäitä.

— Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, rakkaat pojat, nyyhkytti hän.

Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään ja lepäämään tänne kasarmiimme.

Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt. Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan — oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.

Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme. Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja kuolemassa.

Kun paneuduimme nukkumaan, virkahti Torttila yksivakaiseen tapaansa:

— Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen suomalaista isänmaata puollettavaksemme.

Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.

Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.

Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.

Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut tunnette.

Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.

Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi »minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista hengitystä.

No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne rakkaalle Pohjanmaalle.

Jumalan haltuun!

Pentti.»

Pappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli painunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.

Rovasti katkaisi äänettömyyden:

— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu oli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.

— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein näkemään, mitä hän meille on.

Ruustinnan ääni vapisi, kun hän virkkoi:

— Niin, jos hän palaa, jos saamme hänet takaisin.

Yhdeksäs luku.

— Täällä on viihtyisää.

Pentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen alhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.

— Niin, vastasi hän vain.

Molemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti Tartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla kävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan, jossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja suorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.

Kuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen ja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli jo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä oli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja nuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona vuosisatojen takaisesta maailmasta.

‒ Sanoitko jotakin?

Pentti naurahti.

— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä ollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden harjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun eksyimme tänne.

— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo vanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi on luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri etsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden harjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin lehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.

Ja Kuikka nauroi, hymy kuoppien painautuessa syvälle poskiin.

— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä silmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.

Pentti hymähti.

— Tietäähän tuon. Tänään on sinun suuri iltasi.

— Suuri iltani? Donnerwetter! Mitäs sinä, mies meinaat?

Penttiä huvitti toverin viaton ilme.

— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa tapaat jälleen »kohtalosi».

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

Saattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä toivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No, kuulepas tätä!

Ja hän lauloi niin, että luminen puisto raikui:

»Heilini silmät kuin taivaalla tähdet Ja varsi kuin elämänlanka. En minä luullut maailmassa Niin kaunista olevankaa.

Heililläni kultanen tukka. Se tuulella liepahtelee. Sitä on niin hauska kattella, Kun se raitilla kiekahtelee.»

Siihen hän lopetti äkisti ja hypähti ylös.

Tule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan kasarmille.

Pentti pidätti häntä.

— Laula vielä, Tahvo.

— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis, loppuvasta luontevampi.

Pentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes pahastua.

Juhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin narskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja välkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan ympärillä.

Toverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut mahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti sisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen, ja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita kinoksia.

Omituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies tuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.

Kuikka huiskautti kättään.

‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan juutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa, kuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja haastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein tuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta hikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn saatu.

— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. — Etköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran, kun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä puhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?

Kuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti hän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli tuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa ja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut ilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi nähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja ylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat Pitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei siellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista silmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu, että siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi oli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan pani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan joutumista.

Niskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin Kairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.

Mitä?

— Katso, emme olekaan täällä kahden.

Pentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui penkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.

— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun kasarmille.

— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan sanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?

Pentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua! Saattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan? No niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.

Kun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan. Toverukset veivät käden lakkiin.

— Katso, hän on kaunis! kuiskasi Kuikka.

Pentti naurahti huvitettuna.

— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä minulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi katsannolla, yhdellä kaulasi korulla.

Kuikka rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

‒ Hiljaa! sähähti hän. — Hän voi kuulla.

Kun he kättelivät, virkahti tyttö hymyillen:

— Sallikaa minun vihdoinkin esittäytyä. Linda Lagle.

Toverukset mainitsivat nimensä.

— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. — Mutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä sopii, mikä ei.

— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää ajatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua. Mutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi, mitä se on: unohtumattomaksi.

Pentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen sotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä. Hän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman karvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia ruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja veitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi esiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka paljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat ja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän pyöreisiin kasvoihin.

Sorja pari.

— Mitä pidätte puistostamme? kysyi Linda.

Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä harmaanvihertäviä.

— Suurenmoinen, vastasi Pentti.

Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒ teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒, pistäydyin tänne hetkiseksi.

— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada tarjota teille kahvia, neiti Lagle?

Tyttö suostui hymyillen.

Pian istuivat he pienessä, viihtyisässä kahvilassa rattoisasti puhellen.

— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme, niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi Kuikka.

Linda naurahti.

— Miksikäs ei? Minulla on vain niin vähän ja arkipäiväistä sanottavaa.

— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee teitä, kiusoitteli Pentti.

Tyttö punastui, ja Kuikka potkaisi toveriaan pöydän suojassa jalkaan.

— Kotini on Valkin lähettyvillä. Isäni on maanviljelijä.

— Niin minunkin! huudahti Kuikka.

— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta. Minulla on paikka eräässä konttorissa… Niin kauan kuin venäläiset joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta. Mutta nyt…

Tytön silmät olivat käyneet surullisiksi.

— Mutta nyt? kysyi Kuikka.

Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja isälle saattaisi tapahtua jotakin.

Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista, vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä, tärkeämmästä.

— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. — Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne, sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?

— On, yksi veli, vastasi tyttö tulen syttyessä silmiin.

— Hän kuuluu Kuperjanovin pataljoonaan, siihen, joka vapautti Tarton.

— Häneen minä tahtoisin tutustua, virkkoi Kuikka.

— Ja hänen nimensä on myös… on…?

— On Lagle, täydensi tyttö hymyn levitessä hänen kasvoilleen.

— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei nimeltä ensinkään.

Tyttö nauroi.

— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein, minkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?

— Villihanhea, veliseni.

— Villihanhea?

Kuikka katsoi tyttöä, ja hänen silmissään paistoi hellyys.

Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä sure. Ei se niin vaarallista ole. Villihanhen voi kesyttää.

— Mitä te sanoitte, kersantti? kysyi Linda.

— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.

Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän on kaunopuheisinta.

Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan komentaja.

Pentti pysähtyi upseerien eteen sotilaalliseen asentoon.

— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. — Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.

Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi Tuominen.

— Muuan virolainen tyttö.

— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että annan sinun esittää hänet minulle.

Pentti katsoi häneen lujasti.

— Ja minä luulen, etten sitä tee.

Luutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren suuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.

— Hitto! Sinä teet sen, kersantti!

Pentti oli noussut ylös ja seisoi asennossa toverinsa edessä.

— En tee sitä, herra luutnantti.

Luutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään. Sitten hän huusi:

‒ No hyvä, silloin teen sen itse. Käsken sotilaan mennä helvettiin.

Pentti ei hievahtanut paikoiltaan.

— Te ette tee sitä, herra luutnantti.

— Enkö tee? No hitossa, saammepa nähdä!

Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää. Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen sanottavaa!

— Ette, herra luutnantti, toisti hän itsepintaisesti.

— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.

Pentti tunsi pataljoonan komentajan viisaiden silmien tarkkaavan häntä.

— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.

Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle päästyään murahti hän:

— Kirottu Kaira!

— Päinvastoin, virkahti kapteeni Hamula, — hän on viisas poika.

* * * * *

»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.

Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.

Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:

‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa odottaa.

Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä, joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.

Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.

— Anteeksi, puhutteko viroa?

Pentti myönsi.

— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?

Pentti nyökkäsi uudelleen.

— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen, joka syleili teitä eilen?

Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.

— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin suuhunpantavaa, nuori ystäväni!

He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana. Vieras tilasi teetä.

— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.

— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme välille.

— Mutta luuletteko, että ne kestävät? Yli aamun, tarkoitan.

— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut varmasti läpi elämän.

Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä arpeutumatonta haavaa kirveli.

— Vaikkapa niinkin. Mutta kuinka pitkän elämän? virkahti hän.

— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään, palaako meistä kukaan kotimaahan… Ajatukseni saattaa olla mieletön, mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden täytyisi yhdistää kansojamme.

— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme. Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni hämmästyttänyt teitä.

Pentti ei ehtinyt vastata, kun hän jo jatkoi:

— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani, viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän kuului Kuperjanovin pataljoonaan.

Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen. Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.

— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.

Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena hänen käsivarteensa. »Pentti… poikani… Viimeiseni…» Hän oli kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun tukahduttamana.

Hän havahtui kuullessaan asianajajan äänen.

— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema… Mutta kas, tuoltahan tulee tyttäreni.

Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.

— Sallikaa minun esitellä. Kersantti Kaira. Tyttäreni.

— Isä, olen valmis lähtemään kotiin. Minua ei tarvita enää.

— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja. Löydän sinut sitten täältä.

Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti tytön silmien tarkkaavan häntä.

Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen. Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.

— Nuoremman? kysyi Pentti. — Onko teillä ollut kaksi veljeä?

Tyttö nyökkäsi.

— Isänne kertoi vain hänestä, joka kaatui Kuperjanovin joukoissa.

— Niin. Jaanista hän ei puhu. Isä-parka. Se oli niin kauheaa.

Pentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella äänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema.»

Ette tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se on niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli niin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä erossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa. Kahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa olevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja. Kaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa. Pojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi leikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja toinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin venäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät tunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten venäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet edes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona sitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan kellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni! Ranteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina. Kasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin pistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut kyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.

— Elikö hän siis vielä, kun hänet löydettiin?

— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta vuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!

Pentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat silmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin hurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta. Mahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten saisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit ampuvat tarkasti!

‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi: »Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet lähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen elämänsä lopussa.

Hän kuoli sankarin kuoleman, sanoi Pentti hiljaa.

— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää molemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt jäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.

Tottahan toki, paljonkin, väitti Pentti vastaan.

— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä osaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton Punaiseen Ristiin.

— Neiti Laglen? kysyi Pentti hämmästyneenä.

— Niin. Tunnetteko hänet?

Pentti nyökkäsi.

— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani — iloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa päivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi silmäyksellä sydämensä.

— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö lisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.

— Muuten, teidän toverinne saattaa kai hänet kotiin?

Pentti hymähti. Oli sekin kysymys!

— Arvelen, ettei olisi hyvä koettaa estää häntä siitä.

Hymy levisi tytönkin vakaville kasvoille.

— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte kehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.

— Aseen?

— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin kaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi eilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla. Hän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin aivan viime tingassa.

— Ryssiäkö?

— Arvattavasti.

Pentti mietti hetken.

— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan tänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos neuvoistanne, neiti Kamm.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi. — Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen, kersantti Kaira.

— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti. — Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei tiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.

* * * * *

Juhla oli lopussa.

Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt valoa.

Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.

Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot ränstyneemmiksi.

— No, miltäs maistui? kysyi Pentti.

Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta suupielestään.

Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin »mutta».

Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun suustaan ja sanoi:

— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle. Saataisiin tehdä, jotakin.

— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa. Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?

— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai kurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta, niin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen juotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan puolikuoliaaksi.

Kaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta reunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin puolin komeat peltoaukeamat.

Kaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo pari tuolla edellä ja he.

— Taisi olla hukka reisu, virkahti Torttila.

— Mutta katso, miten kaunista!

Tien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä lumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.

* * * * *

Linda oli seisahtunut portaille.

— Tulkaa hetkeksi sisään, herra Kuikka, pyysi hän.

— Keittäisin teetä. Kyllä te tarvitsette hieman lämmikettä.

Nuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.

Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja puuhaili hellan ääressä.

Kuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille: Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!… Oli hänkin sotilas ja Pohjan Poika!

Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen! Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin perhosmaista.

Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.

— Linda!

Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina…

Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän sanoi:

— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan liiasta hitaudesta.

Kuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.

‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?

Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.

— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.

Poika puristi hänet lujemmin syliinsä.

— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus: Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.

— Mutta Tahvo! Sinä…

Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa vieraan sotilaan sylissä.

— Vieraan!

— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että hekin tuntisivat sinut?

He istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.

— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?

— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä kylliksi, pelkään mä.

Kyyneleitä kiertyi tytön silmiin.

— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä…?

— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo, seurana karjalainen hyvä onneni.

Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin hurjasti.

— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.

Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty, sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.

— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.

Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.

— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että ne ovat lujasti kiinni.

Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.

Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.

Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.

Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan. Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti raskaasti maahan.

— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.

Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.

— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.

Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.

Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.

— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.

— Luuletko… luuletko, että ne tappavat meidät?

Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä olikin tosi edessä.

— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä jäljellä, sanoi hän kumeasti.

Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.

— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!

Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen pimeässä.

Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti puristuneet yhteen.

Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu oli lähellä, hirvittävän lähellä.

Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan? »Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».

Lyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin…

Pari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.

Ryssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.

Mutta mitä nyt?

Ulkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut taukosivat.

Mitä? Olisiko se mahdollista?

Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.

— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.

Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.

Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli rauhallista.

— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.

Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin käsin.

— Ovatko he menneet?

Kuikka nauroi huolettomasti:

— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt evähät, niinkuin isämme sanovat.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.

Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.

— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.

— Mutta miten? Miksi?

— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin, ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät vähän joka puolella.

Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.

— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla sodassakin.

Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.

Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä. Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa silmästä silmään.

— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!

Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle. Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä nojautuneina.

Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa kättä.

— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!

Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä. Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa. Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman pöydän antimet maistuivat sotilaille.

— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen. — Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin, kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.

Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.

— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.

‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia, oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.

— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki yhteen osunut, koska verta oli hangella.

Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.

Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:

— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?

Tyttö vastasi hymyillen:

— Ihanalta!

Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.

— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.

Ja Pentti lisäsi naurahtaen:

— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti, siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.

Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen. Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.

Viimein hän käännähti jatkamaan matkaa.

‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.

— Joko taas? hymähti Pentti.

— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti hän osasi naisesta laulaa.

— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.

— No, Tahvo, anna kuulua.

— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.

Pentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.

— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen, että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta. Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?

Kymmenes luku.

Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.

Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan, kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja koetti hymyillä urhoollisesti.

Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän kaikkien.

Pentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun äänen:

— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?

Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan. Molemmissa paloi sama tuli.

— Kaikkeen, herra kapteeni!

Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.

— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.

Kuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.

— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu isänmaan ja sen kunnian puolesta!

Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa. Tällaisilla miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen sitä johtaisi!

Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat! Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.

Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat miehet.

Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.

— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.

— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.

Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.

— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?

Pentti nyökkäsi.

— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono tukikohdaksi.

— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme…?

Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun tavalliselle paikalleen ja vaikeni.

Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.

Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella tiellä, oudon syvältä.

Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.

Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon lähempää.

Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja konekiväärien vihlova rätinä.

Mitä? Ketkä?

Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät koviksi.

— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?

Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille. Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta minä vain en sitä varten tänne tullut!

Kuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

Pikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.

‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

Lähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Pentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.

— Maahan, Kaira!

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni, haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö, hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Käyn kuulemassa uutisia.

Kun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Nyt!

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa, toiset kauempaa oikealta kaartaen.

— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä. Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

— Maahan! Tulta!

Pentti makasi maassa ja ampui.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot. Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon. Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

— Kaira, miehiä vasemmalla!

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi. Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja, joka makasi Pentin vieressä.

— Niin sanotaan.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen. — Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin tavoin tutuilta.

— Te olette luutnantti? kysyi hän.

— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan niin, että unohti ampua.

— Lagle! huudahti hän.

Aliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ympärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.

— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja virolaisten kiväärien tuleen.

Pentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.

— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

— Hyvä, Pentinmäki!

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä. Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi. Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään katsomaan.

Ampuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki työnsi hänet syrjään.

— Minun paikkani!

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti haavoittunut.

Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.

Mitä nyt?

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon. Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

— Maahan, Pentinmäki!

Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.

— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta. Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.

Muusta ei enää ole väliä.

— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle. Luoti oli osunut suoraan otsaan.

— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa. Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

— Eteenpäin! Eteenpäin!

Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen kanssa.

— Lagle! Varo!

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.

— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.

— Varokaa!

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä, osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. — Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä, että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan, vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta — silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen jalkeille.

Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:

— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot, jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin.

— Jännes! Sinä!

Mies väisti hänen katsettaan.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa. Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut. Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin. Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota, rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut selkääni.

Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla. Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Nyt! Pari askelta enää.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen. Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi, sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi. Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana, jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa? Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut tänne — paleltunut taistelukentälle.

Huu, olipa nyt kylmä.

Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti paljon.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän virua täällä paleltumassa?

»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa. Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin, urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta, perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin. Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin, mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina…

* * * * *

Ääniä! Ihmisääniä!

Ryssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin ääneltä.

Voittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!

— Tänne.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?

Pentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.

— Voitto? Voitimmeko me?

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme. Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Entä pojat?

— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.

Laukkanen ja Toikka ovat matkassa.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin. Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut… Linda Lagle… heidän unelmansa…

— Entä muut? kysyi hän hiljaa.

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa päivässä!

Seitsemänkymmentä…

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia koteja ja äitejä. Äitejä!

Isänmaa, isänmaa…

Yhdestoista luku.

— Hyvää huomenta, neiti Kamm!

Puhuteltu käännähti yllätettynä.

— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?

Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain, kysymättä minulta lupaa.

— Te olette haavoittunut?

— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön. No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus jatkaa puheluamme.

— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.

Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan sota!

Molemmat vaikenivat.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla opi jotenkin tulemaan toimeen.

Toinen virkahti hetken kuluttua:

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me seuraisimme vaikka helvettiin.

Toinen virkkoi:

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi, miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. — Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka. Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin, mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

— Odotit?

— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä, mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta kunnioitusta.

Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:

— Voiko tuo olla totta?

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri, — maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo tehdä jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta kirkkaaseen helmikuun aamuun.

Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin kuin vain synkkää ja kaameaa.

Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Muuttunut?

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne. Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä, väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn. Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä, niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima. Yhdessäolossa…

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään, että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten toverieni uhraavan henkensä, ja tuo nauru on kuollut huuliltani. Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? — kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Älä nyt Jaakko…

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina, uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.

‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui yhteenpuristettujen huulien välitse.

‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.

Pentti nyökkäsi.

— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä», vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen» tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin, kersantti Kaira.

— Näkemiin, neiti.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat veljensä.

Isola oli vaiti hetken.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. — Vaikka…

— Vaikka? kysyi Pentti.

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa… Mutta ehkä väsytän sinua?

— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.

— Se tapahtui Tallinnassa…

— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis. Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.» Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes?

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti. Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen. »Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli, »tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin…

— No, ja vänrikkisi?

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa pöydällä ja itki.

— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain päinvastaiset.

— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.

Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee — rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit — oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi, pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin ajatuksiinsa.

— Kaira.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse uskoi paranevansa.

— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.

Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla, on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei kiitetä, ei laiteta.

Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo samassa.

Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle. Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin… On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt… Olisin tahtonut elää ja maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut… Jään niin suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi minulle puhtaan, suloisen minänsä… Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä siivet… Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa, lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi sinulle Tallinnassa. Mutta Linda… Linda! Hänen tähtensä minä suren.

Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.

Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin kättä.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. — Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta… Miten voit tänään, rakas?

Kuikka vastasi reippaasti:

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa vain.

Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa. Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi hetkeksi…

— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?

Pentti vastasi:

— Tietysti, hyvä ystävä.

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan! Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata, piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. — Voitko sinä jättää isän maasi?

Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi:

— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä, siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä, korvata sinulle suuren rakkautesi… Linda, Linda, sinä olet antanut minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Tahvo, rakas…

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme? Usein. Joka kesä.

— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin hänen poskiaan peitteelle.

— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

Kuikka hyväili hänen käsiään.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti. Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin? Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin kenties… He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

Neiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.

‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.

Tyttö ojentautui.

‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.

Kuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa. Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

* * * * *

Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen. Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut vielä hänen palata. Rintamalle…

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä, mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja…

Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.

— Miten on laitasi, Jaakko?

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot kirkastuivat.

— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?

Pentti nyökkäsi.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en, tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Pentti hymyili hänen innolleen.

— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.

Kahdestoista luku.

Pakkanen paukkui nurkissa.

Hanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille. Mutta miten hän voisi?

Polttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.

Pentti… Pentti!

Tätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.

Pentti oli haavoittunut!

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Ja nyt oli Pentti haavoittunut.

Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin Kuikan vanhemmat: kaatunut … ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira! Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Kuulumiin?

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi. Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hanna värisi.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.

Hän itki, itki.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Hän itki Penttiä.

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi, kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa, että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä — mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen vakavana:

— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Siitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.

Niin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä. Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Mutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.

Kunnes… Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Siitä se alkoi.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli sanonut hänelle:

— Sinä olet kaunis, Hanna!

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut hänellekin kodiksi.

Se kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan mieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen näkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli Pentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut hänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta hän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista linnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta elämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä, Tiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä muistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli pakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.

Sota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan huomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän oli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti ollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän palaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.

Hän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin kotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.

Aurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli vaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.

Auringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen heijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.

Notkelmasta nousi usvaa. Salaperäisenä se leijaili häntä kohden.

Ja usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja. Katsellen häntä säälivän ivallisesti.

— Meille, meille kuuluu sinun Penttisi!

Hänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän kääntyi juoksemaan kohti kotia.

Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat, nuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä sormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen pilkallisesti, voitonriemuisina.

Kovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää illallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään. Vasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan tunteilleen.

Eikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa. Ei, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.

Samanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen lähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut häntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!

Samana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt elokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti istui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen purjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta yhä he viipyivät ulkona järvellä… Sinä iltana suuteli Pentti häntä ensi kerran…

Vuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle kaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa… Miten hän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies, joka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen. Viittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.

Sitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti veljineen oli lähtenyt taisteluun.

Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen. Briljantti välkkyi siinä.

Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja: »Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi, menet naimisiin minun kanssani?»

Hän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:

— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.

— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.

Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.

Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku hänelle.

Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien tuhatpäiset joukot.

* * * * *

Muiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet ehtyneet.

Mutta nyt?

Nykyisyys iski taas kyntensä häneen.

Miten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli puhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä, rakasta.

Mutta Hanna ei tahtonut ajatella sitä.

Pentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa. »Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli hän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.

Miksi ei kotiin?

Hanna tuijotti eteensä — eikä nähnyt mitään.

Hän kirjoittaisi Pentille, hänen täytyi saada kirjoittaa!

Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen takoessa rauhattomasti, kiivaasti:

»Rakas Pentti!

Kiitos kirjeestäsi!

Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää, miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?

Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita sen olosuhteet, vieraita sen lait.

Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte, on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan myöskin meidän kotonaolijain.

Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston, niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.

Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle. Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun mielesi niin palaa.

Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita, ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää. Sydämeni nousee kapinaan.

Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.

Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?

Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni, ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut…

Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.

Pentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!

Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!

Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan. Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!

Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi, harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!

Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli sinusta.

Pentti, palaa Jumalan tähden. Sinä olet meidän kaikkemme.»

* * * * *

Pitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.

Ruustinna astui sisään.

— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?

Hanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.

— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin, että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.

Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.

Hanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.

— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.

— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua. Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon — kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.

Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta silmissä oli iloisempi ilme.

— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle huomenna.

Hän tuli Hannan luo ja suuteli häntä hellästi:

— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin joutuisimmekaan ilman sinua?

Hanna kietoi käsivartensa ruustinnan ympärille.

— Tulen saattamaan teitä, rakas täti.

Kun hän palasi huoneeseensa, istuutui hän lukemaan kirjettään.

Nyt, näin luettuna, se pani hänet ajattelemaan.

Mikä oikeus hänellä oli kirjoittaa tuolla tavoin Pentille?

»Rakastavan sydämen oikeudella», oli hän kirjoittanut.

Rakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä, kaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.

Kirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi lähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.

Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla, taisteluissa, kuolemankentillä?

Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa? Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.

Häntä kauhistutti Lindan kohtalo.

Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin, hyvin rakasta.

Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa. Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä, missä toiset olivat voimakkaita?

Ei!

Hanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.

Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.

Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli nimittänyt.

Valju hymy vilahti Hannan kasvoilla.

Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.

Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä. Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista, reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!

Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen tyyneyden» pettäneen.

Palattuaan?

Niin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?

Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös, kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret, sielukkaat. Napoleonin poika.

Hän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.

Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle pieluksiin.

Nyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.

Kolmastoista luku.

Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan Jännes oli tiukasti painautunut.

Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi, ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle oman onnensa nojaan jätetyiltä.

Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut kilometrien jäädessä taakse.

Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää — joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.

Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä, mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.

Jännes liikahti rauhattomasti.

— Hiivatti, miten puree!

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:

— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten mukamas sitä lättiläisten maata?

— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista lähdettyämme.

Molemmat vaikenivat.

— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä lättiläiset ryssien kanssa.

— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun hänellä on kivääri kourassa.

Jännes tuhahti kiukuissaan.

— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän kivääreillä ampuu, intti hän.

Pentti käänsi keskustelun toisaalle:

— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole. Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.

— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?

— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet. Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen kuollut! Vainaja, mars manalaan!»

— Entäs sitten?

— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja» itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan» nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään »surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue ennen hautuumaalle tuloa.

— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla, punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?

— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan, jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan, heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.

— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?

— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.

Jännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.

— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!

— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona. Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia taisteluretkillä.

— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä meinaat jutusta?

— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?

Jännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen peittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:

— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet. Kaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä. Mutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä sanoisin? Jotakin raskasta.

Pentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä painui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas kätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.

— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva sävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta ja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.

Kummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä syvemmäksi ajettiin eteenpäin.

Miten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli mieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin taistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.

Pakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten pilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan salpasi.

Alkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet hyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni tiuhenemistaan.

Yht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset kireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden rikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset hypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi heti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.

Sitten hymähti Pentti ja laski kiväärinsä takaisin rekeen.

— Se kuului kaukaa, ainakin parin kilometrin päästä, virkahti hän.

— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia tarkoitat.

— Niin, niin kai, myönsi Pentti. — Yhteislaukaukselta kuulosti.

— Väijytys ehkä.

Pentti nyökkäsi.

‒ Ei meidän kuitenkaan kannata tässä seisoa. Jatketaan matkaa, Jaakko.

Jännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli juuri kääntämässä hevostaan.

— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. — Kaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille kerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos vikuroi!

Ukko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen puuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:

— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös. Paras kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.

Lyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan eteenpäin.

— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin kuskipukille. — Piru periköön, periköön…

— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan hiljaista hölkkäänsä.

— Valmis on, vastasi Jännes ykskantaan.

Ajettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä istuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.

— Seis! huudahti Pentti äkkiä hypäten reestä.

Reki pysähtyi tienristeykseen. Jännes ei ollut kuullut mitään.

— Mitä hiivattia nyt?

Pentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa aivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.

— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun Jännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä nelistää tänne joku tai joitakuita.

Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.

Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.

Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.

Pentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.

— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!

Toverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana perästä.

Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän tovereistaan.

— Pikku-Matti!

Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös punaisena verestä.

‒ Kaira, äännähti Pikku-Matti.

Enempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä syliin.

Kesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen niin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun niiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli jäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.

— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua. Ajattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin kestin hevosen selässä.

Pentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas. Hetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli nähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti… Nyt vasta, kun hän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli pieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan kukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä, toverit, ja muistaisivat koko elämänsä.

— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, — satulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi pataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.» Ryssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta täytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu auta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille. Tähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan määräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä ilmestyitte eteeni, en jaksanut enää… Kaira, ilmoituksen täytyy tulla perille. Taistelu on alkanut… Verta vuotaa…

Poikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin rintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.

Pentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu, johon kummankin mieli paloi.

— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan. Mutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille. Löydät kyllä tien.

Jännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle hartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan punaiseksi.

— Tuota…

— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä, jää saapumatta perille?

Jännes ei vastannut.

— Aja lujaa ja samaa vauhtia takaisin, ehkä ehdit vielä mukaan.

— Käskystä, kersantti!

Jännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän lennossa vasemmalle, rautatielle päin.

Ajomies oli hakenut hevosensa rekineen jälleen maantielle.

— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua myötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.

Pentti kumartui haavoittuneen puoleen.

— Pikku-Matti, kuiskasi hän. — Voitko sinä kuulla?

Poikanen avasi silmänsä.

— Ilmoitus…

— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille. Varmasti.

Raukea, tyytyväinen hymy levisi kalpeille kasvoille.

— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme varovasti. Sitomapaikalle..

Haavoittunut pudisti väsyneesti päätään.

— Ei, Kaira. Ei kannata. Anna minun levätä tässä. Loppu tulee pian.

Pentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja istahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän kääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.

— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla haudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho Salmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti Salmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on kaunista. Eikö olekin?

‒ On, Pikku-Matti, hyvin kaunista ja kunniakasta.

Poikanen oli vaiti hetken, sitten hän jatkoi vaivalloisesti:

— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt, poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.

— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.

— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista. Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka ei kuole. Sankarin muiston.

Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui niin. Hän sanoi… niin, mitä hän sanoikaan?… Sankari… Eikö Kaira ollut sanonut sankari? Hän, orpo, mitätön poika?… Hän, sankari?… Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.

— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. — Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?

— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen hellästi.

Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se oli, mutta onnellista hymyä.

— Minun on niin hyvä olla tässä… Kaira… sinä olet ollut niin hyvä minulle… Kuin rakas iso veli… Veljeä ei minulla ole koskaan ollut… ei koskaan… Paitsi sinut… Se on ihmeellistä… Sinä olet oppinut, viisas… Minä oppimaton, typerä … poika-pahanen… Mutta… välitäthän sinä sentään hitusen minusta…?