ANKARAT TÄHDET (continued 4)

Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.

— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.

Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.

— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin, niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä», sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.

Jännes naurahti jäyhästi.

— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota ei ole varaa menettää.»

Jännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:

— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.

Katherine puuttui puheeseen:

— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut vaarassa näiden kuukausien kuluessa!

Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän suututti. Mitä se tuo neiti…? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen, mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.

‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta hän oppi.

‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä, jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen öisen tappelun, Kaira?

Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.

— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä pelastuimme.

Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.

— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?

— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos, Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!

Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.

— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät, Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.

— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!

Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat savukkeihin.

— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.

Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.

— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne. Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko, että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.

Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.

Hän, juuri hän, joka kuitenkin…

Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä yhä voimistunut.

Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin voiminensa pitänyt auttaa?

— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.

Jännes puuttui puheeseen:

— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla. Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota, sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.

Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä, ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin, se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä kuin sinä ja minä mielensä mukaan.

Jännes naurahti hieroskellen leukapieliään.

— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä, tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.

Samassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut kolinaa.

Ryssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!

Mutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.

— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.

— Isäntäväkemme?

— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.

Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.

‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!

— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti puristaessaan pelastetun kättä.

Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet poltellen savukkeita, virkahti isäntä:

— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?

— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan elävänä mieleeni.

Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.

— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin punakaartissa.

Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa odottava, hieman arka ilme.

— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.

— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän antavan ilmi.

— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.

Vaimo kiirehti puhumaan:

— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan kärsiä!

— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan, vastakkaisella puolella.

Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:

— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen, karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.

Miehen silmät kostuivat.

— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa. Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.

— Niin, Suomessa… huokasi vaimo.

— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä. Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.

— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa teitä siellä taas alkuun.

— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin, ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän siellä on.

Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.

Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.

Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.

— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät heti porvareiksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna he erosivat.

— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan. Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.

Pentti kääntyi tyttöön.

— Entä te, Katherine?

Puhuteltu säpsähti.

— Minä?

Heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.

Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt? Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.

Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin, haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja — Hannan luo.

Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen elämä kutsui häntä.

— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja tyttärensä.

Hänen katseensa säihkyi.

Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin. Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja sen myös säilyttää.

Hetken kuluttua tyttö lisäsi:

‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.

‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä, että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset. Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.

Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.

— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan silloin joskus tervehtimään meitä?

— Tulen, Katherine. Varmasti.

Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:

— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.

— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas, urhoollinen taistelutoverini!

— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin aina vain Ryssänmaa!

Seitsemästoista luku.

— Tämä on nyt sitten Pietaria.

Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.

Pietaria, niin…

Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista. Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa keisarikaupungissa.

Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti, Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle, hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli hän kysynyt:

— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?

Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen. Sinne Pietarin koko mahtavuus.

Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.

He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka- ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!

Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät. Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä, jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.

Pentti hymähti.

Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista, täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.

Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari, lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.

Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:

— Verzeihen Sie, mein Herr!

Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.

Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.

Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn voittaakseen aikaa.

— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.

Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.

— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?

Pentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.

Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä. Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.

— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni vuoksi piti minun jättää syntymämaani.

‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.

— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.

Vieraan mielenkiinto kasvoi..

— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.

— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.

— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä, tohtori?

— Näen nälkää. En paljon muuta.

— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin takaisin.

— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi, minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman liikaa heidän sulatettavikseen.

Vieras tarkkaili häntä huvitettuna.

— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?

Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään, minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin uhkaavaa.

— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. — Muuan suomalainen työmies.

Ryssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.

— Ymmärtääkö tuo saksaa?

— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.

Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan. Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme. Ei oikeauskoisimmillekaan.

Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä hän oli ryssälle heistä kertonut.

— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen sotkeutuneet.

Jännes nyökkäsi.

— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.

He lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.

Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta. Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen seinä puuttui.

He pysähtyivät erään oven eteen.

— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.

He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa soittoa.

— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. — Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni. Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..

Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.

Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä. Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.

Pietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.

Soitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.

Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen, yllään verenpunainen iltapuku.

— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen insinööriä.

Nikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:

— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa, suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta puhuin, Nataša Nikolajevna.

— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa, aateveljet, tervetuloa!

Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti pöytään.

— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.

Insinööri ymmärsi vihjauksen.

— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.

Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti keskusteluun, vaan tarttui pulloon.

— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne. Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän kuin tarpeeksi.

Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet viinipisarat.

— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme, elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!

Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat ruskeisiin silmiin.

Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.

Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.

— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin ääniä, kummempiakin.

Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen. Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi, joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin, kommunistiin, verrattuna.

Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.

— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten! intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan. Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin on venäläistä.

Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.

— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta. Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa. Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla, tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät. Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla. Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä päihtymystä.

Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän vakuutti:

— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.

— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin vihollismaasta.

Ja ryssä kumosi taas lasinsa.

Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan. Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä uhata. Hän nousi lähteäkseen.

— Pentti, odotan sinua ulkona.

— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla, kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.

Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui, vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen humalaisesta, puheliaasta ryssästä.

— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on ainoa, millä minulle on arvoa.

Ryssä hymähti.

— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette kommunisti. Sanotte olevanne… Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme. Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä! Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset, lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen. Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso: surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri ylösnousemus!

Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen ruskeista silmistä.

— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.

Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia oven pielessä.

Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt, että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.

Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi, joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.

Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi, uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja! Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia olisi joka miehen asia…

Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja ruumiita, ruumiita…

Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?

Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei pienenä. Ei yksin.

Pentti huokasi.

Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!

Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!

Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen vaara.

Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!

Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.

Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita. Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen, silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.

Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!

Mutta ryssä ehätti esittämään:

— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni — hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin ystävä, ymmärrättekö, tytöt. Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun. Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.

Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.

— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!

Hän sulki tumman tytön syliinsä.

— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut, siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.

Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät kiukkuisina:

— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?

— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän näköinen hän on, tuo ystäväsi.

— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä. Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä! Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso, mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti. Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista, suomalainen!… Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää sinua, minun ystävänäni.

Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä jälleen:

— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian paljon!

Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa — kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!

Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Hän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.

— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne! Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä. Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini, eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen »kommunistitohtori».

Hän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.

— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä, jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.

Hän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.

Mutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:

— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.

Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin seuralaisensakin.

— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo omat asiansa.

Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö keimailevan huvitettuna.

— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?

Pentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.

— Olkaa hyvä, neiti.

Tyttö naurahti.

— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla, hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.

Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis, vaarallisen kaunis.

Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.

— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne antamasta minulle tulta?

Pentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.

Molemmat vaikenivat.

Maša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen. Mutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit, puoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.

Tehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä vasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti näkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.

— Oletteko te ollut Suomessa, neiti?

Tyttö oli naisellisella vaistollaan osannut koskettaa oikeata kieltä.

— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli kaunis huvila siellä.

— Todellakin?

— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.

Ruskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.

— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?

Pentti pudisti päätään.

— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.

— Ei kiitos.

— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?

— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.

— Kylläpä te olette kova.

Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä. Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille. Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä murtamaan vastustuksen.

Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.

Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies kauemmas.

Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista. Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana, rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.

Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa, varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt, vankeuskuukausien murtama.

Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä saattoi käydä tuhoisaksi.

— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.

Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti ehti nähdä sen.

Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»

Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!

Pentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.

— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin pääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.

Pentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun hän sanoi:

— Laskette kuukausia? Mihin?

Maša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui. Hän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa entistä lujempi jää.

— Venäjän nousuun, tietysti, vastasi hän suoraan.

— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit, jotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä on vääryydellä riistetty.

— Sitäkö te odotatte? Suomeenkin nähden?

Tytön katse ilmaisi lapsellisen vilpitöntä hämmästystä.

— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme kaikki. Koko Venäjän kansa.

Pentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä viereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.

Maša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden aitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.

— Älkää menkö, tohtori!

Ruskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen jäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään voisi pidättää lähtevää.

— Älkää menkö, tohtori! toisti hän intohimoisesti.

— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan mies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin nimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!

Tyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä vastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta ruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.

Suuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön inhoten luotaan.

— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea vielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei teidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!

Sen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä tanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta kerrallaan.

Maša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon. Katkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.

Siihen heräsi Nikolai Ivanovitš.

— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?

Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli. Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Mennyt? Piru vieköön!

Ryssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.

Mutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.

— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet ahtaalle sivukujalle.

— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän saastaisen luolan.

* * * * *

Ilta oli käsissä.

Pentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat eteensä.

Parinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.

Rajajoki!

Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi. Isänmaa!

Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua. Sydän takoi haljetakseen.

Isänmaa!

Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa, voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.

Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä, viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.

Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren tuntemattoman rajan.

— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.

Mutta Pentti pudisti toivottomana päätään.

— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.

— Kaira!

Jännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde. Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota, sinun täytyy pelastua.

Pentti hymyili raukeasti.

Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä, niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää ystäväänsä.

‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta. Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.

‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa. Ajattele isänmaata.

Äiti ja isä ja Hanna — niin… Heidän surunsa ja tuskansa… Isänmaa…

— Mutta se on mahdotonta. Alinomaa vartiopatrulleja. Turha yrittääkin.

— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän. Huonoimmin vartioidun.

— Mutta sittenkin… epäröi Pentti.

— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin hitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.

Mutta Pentti ei uskonut onnistumiseen.

— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen, väitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.

— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin mukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle. Hiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse kohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota, olla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No, mitä sanot?

Pentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut mahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.

— Hyvä on, vastasi hän päättävästi. — Koettakaamme.

Kun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei lopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki patrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla ryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes vartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta ryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.

He olivat jo aivan lähellä rantaa. Jälleen kuului askeleita, uusi patrulli.

— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen, kuiskasi Jännes.

He pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä, että kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.

Askeleet etääntyivät. Hiljaisuus oli täydellinen.

Nyt!

He kohottautuivat ja juoksivat muutamat jäljelläolevat askeleet.

Vesi loiskahti peittäessään pakolaiset.

— Piru vieköön! Siellä oli joku.

— Takaisin!

Pentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin juoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän olisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet loitota pitemmälle.

Hiljaisuutta kesti kotvan.

— Joella ei näy ketään.

Mutta täällä oli joku! Kuulin varmasti vedenloiskeen.

— Näethän itse, Pjotr: ei ketään.

— Sen on täytynyt sitten piiloutua!

Ryssät hakivat rannalta, mutta eivät löytäneet mitään.

— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin lähenee loppuaan.

— Ei! Haetaan vene, niin saamme nähdä, valehtelivatko korvani.

— Niin, haetaan!

Äänet loittonivat.

Ryssät hakisivat veneen! Hetket olivat kalliit.

— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. — Saatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.

Pentti huohotti. Hän oli ollut tukehtua veden alla.

Ja pohjassa oli ollut vaikea pysytellä.

He uivat nopein vedoin kohti pimeässä häämöittävää rantaa.

Takaa kuului loisketta. Ryssät saapuivat veneineen sauvoen pitkin rantaa.

Hakekoot!

— Katsokaa! Tuolla! Kaksi päätä vedessä!

— Missä?

— Tuolla suoraan!

— En näe.

— En minäkään.

— Mutta minä näen! kuului Pjotriksi nimitetyn karkea ääni.

Samassa kantautui pakolaisten korviin tuttu ääni: kivääri oli ampumavalmis.

Luoti lensi vinkuen yli heidän päänsä.

Kolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat iskivät veteen kauas taakse ja sivuille.

Pentti ja Jännes ponnistelivat eteenpäin. Ranta oli jo aivan lähellä.

Taas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin hiljaisia rantoja.

Nyt! He tunsivat pohjan allaan.

— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen taa. Siellä maihin.

Samassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit kolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.

— Poissa! kuului toiselta rannalta riemukas huuto.

— Niihin osui, osui varmasti!

Äänet vaikenivat.

Mutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa sormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.

Jännes konttasi edellä pohjaa pitkin. Pentti laahusti perässä.

Vihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat turvassa.

— Pelastetut! Tule, Kaira!

Hän ojensi toverilleen kätensä ja tuki häntä.

— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi hämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.

Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kahdeksastoista luku.

Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen raollaolevia silmiään.

Missä minä olen? Missä ihmeessä olen?

Sitten välähti hänen aivoissaan:

Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun kärsimyksistä.

Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin, nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin. Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.

Siihen kai kuolin.

Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.

Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta siellä oli.

Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet… kuka oli sanonut, että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.

Siihen kuolin. Pehmeät, sirot kädet kuristivat minut

Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en milloinkaan saavuttanut…

Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin. Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?

Tulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.

Entä sitten?

Hän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.

Ei, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.

Sitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä…

Siihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.

Tässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.

Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin painettuina. Joku valkea ja hyvä.

Hän sulki silmänsä väsyneenä.

Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.

Mutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.

Hän avasi silmänsä.

Niin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.

Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse. Aurinkohan se oli.

Enkö sitten olisikaan kuollut?

Hän käänsi katseensa ikkunasta.

Huoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.

Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.

Missä minä olen?

Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati ponnistusta. Ja päätä huimasi.

Miten väsynyt olenkaan!

Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa, syvänsinisissä silmissä loisti riemu.

Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka. Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?

Samassa hän muisti:

Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan rauhaisassa huoneessa.

Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien ylitse vierähti kuiskaus:

— Hanna!

Mutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti raukeana tyynylle.

‒ Pentti! Jumalan kiitos, viimeinkin! Minun Penttini!

Sairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli tutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.

Miten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen mielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.

Hän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki, nyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.

Hänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita kutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.

— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin luokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten Jumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut ja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina, senjälkeen kuin saimme sinut kotiin.

Viikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo viikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä, miten hän oli kotiin tullut. Kotiin!

Tyttö jatkoi, kuin olisi aavistanut sairaan ajatukset:

— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin sairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä. Olimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut. Olimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti Viipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana, rakas, hyvin sairaana.

Pentti kuunteli tarkkaavasti. Sitten kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:

— Äiti… isä…

Tyttö nousi.

— Menen ilmoittamaan heille, rakas. Miten he ilostuvatkaan!

Äiti…

Pentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse oli kirkas ja selvä.

Huone oli tyhjä. Hanna oli poissa.

Niin, Hannahan oli mennyt ilmoittamaan äidille ja isälle.

Sairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa rauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.

Nyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.

— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!

Ruustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.

Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän oli mahtanutkaan kärsiä.

— Äiti, rakas äiti.

Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin. Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan. Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.

Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään lempeä ilme.

Mutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?

Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!

Mutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.

Nuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja harmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin sisäänpäinkääntynyt.

Kuka?

Linda! Neiti Laglehan se oli. Urhean, iloisen Kuikka-vainajan morsian.

Rovasti oli seurannut poikansa katsetta.. Nyt hän virkkoi:

— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä siellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla kaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.

Ja vanhus puristi lujasti Pentin kättä.

— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti hiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin paljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet meitä kestämään tuskamme.

— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että olit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että heidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.

Pentti kätteli liikutettuna entisiä sotaveikkojaan

— Niin, Kaira, sanoi Torttila tasaiseen tapaansa — Tässä me nyt sitten olemme kaikki. Kaikki, mitä on jäljellä ryhmästäsi. Toikka on Aunuksessa jatkamassa tappelua ryssiä vastaan. Hänen ei tarvinnut vielä lähteä Meksikoon asti saadakseen sotia. Laukkanen kaatui Petserin rintamalla.

Varjo lensi Pentin kasvoille. Laukkanen! Laukkanenkin oli seurannut Pentinmäkiä, Kuikkaa ja Pikku-Mattia. Kaatunut… Hän ei siis milloinkaan päässyt takaisin Miinansa luo, joka oli lähettänyt hänet Viroon, koska hänelle ei kelvannut sodassa käymätön sulhanen.

— Miehenä hän kaatui, lisäsi Hermanni. — Nurkumatta kesti kaiken, kun muut jo napisivat. Sellainen hänestä tuli. Ja paikallensa kaatui.

Hanna huomasi levottomana, minkä vaikutuksen kuolonsanoma Penttiin teki. Hän veti Lindan mukaansa sairaan vuoteen ääreen.

— Ja tässä, sanoi hän iloisesti, — tässä on minun uusi sisareni? Hän on ollut sisareni jo kaksi kuukautta. Ja siksi hän on luvannut jäädäkin.

— Niin, Pentti, virkahti Linda hymyillen hänelle kyyneltensä lävitse, — täältä olen löytänyt toisen isänmaan, toisen kodin.

Pentti katsoi heitä. Siinä olivat kaikki, jotka olivat hänelle rakkaimpia maan päällä.

— Miten ihanaa on olla täällä! huo'ahti hän. — Ja miten hyviä te kaikki olette.

Hanna naurahti iloisesti.

— Mutta tältä vuoteelta et pääsekään karkaamaan niin kuin Tarton sairaalasta. Et, ennenkuin minä annan sinulle luvan.

* * * * *

Iltapäivän aurinko paistoi heleänä.

Kesä oli vihdoin tullut. Tullut kauas Pohjanmaallekin.

Koivujen nuorten lehtien ja tuomenkukkien tuoksu täytti ilman.

Pikkulinnut visersivät iloisesti puutarhan koivuissa. Käki kukkui jossakin kauempana.

Hanna laski laskemistaan, montako kertaa se kukahtaisi. Monta, monta kertaa! Hän tiesi, että Penttikin vieressä kuunteli käkeä.

Onnen vuosiahan käki kukkuu…

Pentin laihoilla, verettömillä kasvoilla leikki hymy.

Kesä… Kesä, jonka hän ei ollut luullut enää milloinkaan hänelle koittavan…

Hän oli nyt ensimmäistä kertaa jälleen ulkona. Hän loikoi nuorelle nurmelle levitetyllä paksulla huovalla pää Hannan sylissä ja hengitti syvään ihanaa, tuoksuvaa kesäilmaa.

Hänen oli niin hyvä olla, sanomattoman hyvä.

Hanna siveli hellästi hänen hiuksiaan.

Oli ihanaa tietää, että Hanna oli siinä. Nyt ja aina!

— Mitä sinä mietit, rakas?

Pentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä lepäävän kotijärven vuotta sitten.

— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme joulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä kaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala voi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina kuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin. Poikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi miehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme voimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta päästä työhön!

Hanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia, joista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle. Niitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä haavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana olevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta… Niitä, jotka olivat hänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin ruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta yhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen, yhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen, vuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille kansallisen kalliopohjan millä seisoa… Niitä, jotka olivat painuneet syvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa: suuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi sekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin… Niitä, jotka olivat muodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti isänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta kansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin syöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin rikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun voimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää…

Niin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas. Aukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat rakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset, jälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!

Hanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli yksi tuon saran työntekijöistä.

— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja Pentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden sankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla parantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.

Hän tarttui Pentin käteen ja painoi sen poveaan vastaan.

Miten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se saisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä pois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa harmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät muistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä vankiloissa.

Kesä kukki ja tuoksui heidän ympärillään.

— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen jälkeen.

— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin. Mutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.

Pentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka, rukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa kärsimyksistään?

— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna? »Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on ihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän on kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo »perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön ja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.

Hanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä silmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän oli pelännyt, pelännyt, että Pentti… Nyt hän oli niin iloinen ja onnellinen!

Aurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta oli käsissä.

Pentti nousi seisomaan. Hän ei malttanut enää maata.

Hän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven pintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.

— Isänmaa! Meidän rakas, ihana isänmaamme, joka kutsuu meitä kaikkia astumaan tielleen, isänmaan onnen ja kunnian tielle! Nyt ja aina.