VI. (continued 2)

Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta, mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin "Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta, että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu pääjohtajaksi… Uteliaasti tarkastettiin häntä — ja hänen ohellaan vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle, tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään. Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin. Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.

Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa "Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle, sanoivat juristit — ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan. Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys. Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin. Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa, jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa. Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati. Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi, mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin, päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen, minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa, että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun harteiltani."

Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi, jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan, aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.

Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään? Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen, joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan, riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti, itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden; heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin ihmiskasvoihin.

* * * * *

Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä. Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä. Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle — semminkin jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin. Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.

Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan. Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi, "tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä, ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta, halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy olla herrana!"

Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat. Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta, mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta… Syöminen, nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen, kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys" mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu. Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita, joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi maailman.

Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon miehen… Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten. Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti, ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen. Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät jonkun tekemästä työtä… Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa. Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. — Ja alla oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan — huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut, vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty. Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole mitään vaadittavana." — Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi, Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta aiheutui kansallisen asian kehityksessä… Guste, jonka katse ei kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton, Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä, että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä, niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä — jotka sitten Netzigissä myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä, haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä, jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin, mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä", vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana. Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset. Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään… Kun tämä kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä, mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin. Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina, tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys, muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?… Guste loi kahvipöydän yli Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin, jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen ja että se oli muoti, seuraleikki — minkä Diederich heti asiaan kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen, että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita. Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille… Luonnollisesti kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

* * * * *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani." Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima). Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse, niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen," Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa k:ssa," hän huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa." Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa. Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta, ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi, Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja. "Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten, että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis loppu… Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen. Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!" käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä. Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä, mutta kylläkin merenkulku — minkä Guste jo senkin tähden oivalsi, että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi. Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa. Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne." Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta, vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat — Diederich eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta… "Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa, melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä — samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan — samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja. Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa. "Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää… Kun Diederich yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan — mihin hän ei mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja hämärätä pyyntöä… Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut. Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää minun ihanata muotoani palvoa!" — ja sitten selälleen kääntyneenä Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut; Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" — ja hän työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden. "Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä, haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi ja nukkui jo — mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse…

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein useamminkin, Diederich poistui kotoaan — Ratskellerin sukupöytään, kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta… Tuossa sukupöydässä Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se, joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon, sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)." Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon, sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti. Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa." Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät suoneet Saksalle paikkaa auringossa, quos ego. Sillä ei vain Saksan perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään! Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa. Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä", kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze, oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa, hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni saisivat sen vielä nähdä!" — ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta, jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin. Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna, häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla, joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa. Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan. Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti. Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus vahvisti hänen arvovaltaansa… Niistä herroista, jotka ottivat osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille. Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät, gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa, perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani," hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni" — hän piti kättä kasvojensa edessä — "on suorituskykyisempi. Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan tietoon.

Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi. Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin —! Siihen, mitä hän sanoi, hän kompastui itse… Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui… Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan. Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia. Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden. He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta. Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"

Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia, joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen, ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta: hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään kuolevan vuoksi… Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.

Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä, mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii… Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa, keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.

"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:

"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä, leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä; mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan, muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa — kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.

"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck. "Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes hyvää."

Hetken kuluttua — hämärä kävi harmaaksi — sanoi isä: "Entäs sinä, poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."

"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani, koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."

Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki Diederichin.

"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän sanoi:

"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa." Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille taistelukenttää."

Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi, vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"

Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:

"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä, järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."

Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka vain eläisi nykyajassa."

Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin, vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu. Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut, toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.

* * * * *

Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina. Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan taiteellista järjestelyä — jolloin tuo luoja osoitti enemmän mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta, ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen antaa voimiensa kehkeytyä — ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi! Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin ajanmukaiselle uralle.

Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin, sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa — pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut, herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa. Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi. Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä enää, mutta hän kenties minua." — Ja niin tapahtui, että kun seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja Gustea. Wulckowista ei ollut mitään — mikä yleisesti huomattiin ja käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli aiheutunut väärinkäsityksestä… "Niin hän käyttäytyi kuin meidän mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin, jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." — "Absolutismin, reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.

Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan, joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi. Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu, jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä, hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi." Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan. Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi, seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului. Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman, valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä, vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet, jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin". Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla. "Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on odotettavissa"… Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu. Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan — mikä kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.

Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich, sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan, ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty! — ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput. Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla, kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut. Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla omallatunnolla.

Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä, riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa. "Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle — ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut, kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille… Kuitenkin sattui niin tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja. Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow, punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia! Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?" tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" — "Suvaitkaa olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta, sille ei mahda mitään!" — "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!" suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti, sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!" — "Tuo keltainen!" — "Omassa persoonassaan täällä!"

Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat, nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!" Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä", sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä: joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä, joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti! Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.

Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti: Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas paikka koristi — sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse, astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo — lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan, niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan, minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.

Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta. Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa ja voimansa; hän alotti:

"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!

"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan — ja se tekee tämän hetken vielä merkityksellisemmäksi — on kulunut melkein vuosikymmen siitä, kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."

Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä. "Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen, nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich. "Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" — jolloin Diederich löi rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle sotilasketjun takaa.

"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua, germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"

Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan, Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta, Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.

"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan keisarikruunu!"

Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään, että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä, soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen muistopatsaan!"

Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki; ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.

"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle? Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen, hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan, Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin, oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa… "Mistään tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme keisarikunnalle!"

Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti, ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle. Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen, ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä, sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta, korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme aseidentekoa!"

Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.

"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa ja sanoa avoimesti: kyllä!"

Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi, käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia… Diederichillä oli taas ilmaa.

"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja painetit välkkyvät —" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan, kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen, hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut, ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä käsken: peite pudotkoon" — minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle, tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja… Jo oli päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen. Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi, hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti, mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen. Diederich vain huokasi.

Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen. Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan, joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan — sillä aikaa kuin lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut, soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi tuulispää hajotti sen myöskin — ja Diederich, silmät suljettuina, tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen toisten-silmille-hyppimisen — näki tämän tulivirroissa tapahtuvan, ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät, jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit, rakuunat ja kuormastoupseerit!

Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt. Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku, vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin, joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta," ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä, emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko asialle.

Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen hyvinvoinnin kehittämisessä… Sitähän tässä on tehty!" sanoi Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!" Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" — minkä jälkeen kiinnitti sen rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.

Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat maalaisvaunut. Olisiko jotakin —? Diederich tähyili taloon: lasinen etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä ollaan" — ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää… Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin, niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä —. No mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä, meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin luokse."

Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä; oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle — ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä, perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut; viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa, koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut nyrkkejä ja rahaa niissä!

Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi — ja vanhimman pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet; mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan, ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi. Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä kutsuvasti ja vastaanottavasti — ketä hän kutsui ja vastaanotti? Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?

Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan, joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki oven. Diederich oli jo tiessään.