IV. (continued 2)

"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta…" Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan…"

Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.

Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" — hän salamoi Laueria kohden — "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"

Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.

Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.

Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.

Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.

Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" — ja hän nyökäytti lasiinsa — "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!

Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon… Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.

Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."

Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla —. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä, eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä, toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.

Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta todistaja Hesslingille, — jota hän piti erään paljon korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä miehekkääksi ja vahvaksi.

"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."

Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja, minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet! Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian tila muuttui."

Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä kansallismielisen miehen halveksittavaksi — ja kenen hän antoi sen tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!… Hänessä alkoi kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä Diederichille oli ominaista!

"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys, luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu, puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää, paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti…" toisti Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana. Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät, panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys. Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä, mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista silmiinpistävistä tytöistä.

"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan, ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset. Minä tahdon nimittää keisaria — eikä herra puheenjohtaja tule minua siinä keskeyttämään — suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa… Juuri siksi ei pitäisi olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida, häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita porvarillista todellisuuttaan…"

Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas, kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.

"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen pilkan johdosta.

"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan, jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin todistaja Hesslingin kautta… Ja taiteellisen tason mukana, herrat tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."

Buck oli tehnyt äänensä ankaraksi. Ensi kertaa hän kohotti sen aina paatokseen asti.

"Sillä, herrat tuomarit, minä en rajoitu tuohon mekanistiseen oppiin, joka niinsanotulle kumouspuolueelle on niin kallis. Suuren miehen esimerkki tuottaa enemmän muutosta maailmaan kuin kaikki talouslait. Ja voi, jos tämä esimerkki ymmärretään väärin! Silloin voi sattua, että koko maahan leviää uusi tyyppi, joka ei ymmärrä ankaruudessa ja alistumisessa surullista siirtokautta, josta johdutaan inhimillisimpiin olosuhteisiin, vaan itse elämän tarkoituksen. Luonnoltaan heikkona ja rauhallisena se pyrkii näyttämään rautaiselta, koska Bismarck on sen mielikuvituksessa. Ja oikeudettomalla vetoamisella johonkin vielä korkeampaan se muuttuu meluavaksi ja paheelliseksi. Ei mitään epäilyä: hänen turhamaisuutensa voitoilla tulee olemaan seurauksensa liike-elämässä. Ensiksi hänen mielialansa aiheuttama komedia vie majesteettirikoksentekijän linnaan. Myöhemmin katsotaan, mitä siitä voidaan ansaita. Herrat tuomarit!"

Buck levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea vaippaansa koko maailman, hänellä oli johtajan ilme kasvoillaan. Ja hän veti esiin kaiken, mitä hänellä oli.

"Te olette itsevaltiaita; ja Teidän itsevaltiutenne on ensimäinen ja vahvin. Teidän käsissänne on yksityisen kohtalo. Te voitte laskea hänet elämään, tai tappaa hänet siveellisesti — mitä mikään ruhtinas ei voi tehdä. Mutta niiden yksilöiden laatu, jotka Te joko hyväksytte tai hylkäätte, muodostaa suvun. Ja niin on tulevaisuus Teidän vallassanne. Te olette rajattomassa määrässä vastuunalaisia siitä, täyttääkö vastaisuudessa syytetyn kaltaiset miehet vankilat ja tuleeko todistaja Hesslingin kaltaiset olennot olemaan vallitsevana osana kansaa. Valitkaa jompikumpi näistä kahdesta! Valitkaa joko kiipeäminen tai rohkea työ, komedia tai todellisuus! Valitkaa joko sellainen, joka eteenpäin päästäkseen vaatii uhreja, tai sellainen, joka uhrautuu, jotta ihmiset voisivat paremmin elää! Syytetty on tehnyt sellaista, mihin vain harvat ovat pystyneet: hän on luopunut herruudestaan, on myöntänyt alaisilleen samat oikeudet, on tuottanut heille mielihyvää ja toivon riemua. Ja voisiko kukaan, joka lähimmäisessään niin kovin kunnioittaa omaa itseään, käyttää halveksivaa kieltä keisarin persoonasta?"

Kuulijat hengittivät. Uusin tuntein katseltiin syytettyä, joka nojasi otsaansa käsiinsä, hänen rouvaansa, joka jäykkänä katseli eteensä. Useat nyyhkyttivät. Vieläpä puheenjohtajalla oli nolostunut ilme kasvoillaan. Hän ei räpytellyt enää silmiään, vaan katseli pyörein silmin, aivan kuin Buck olisi hänet vanginnut. Vanha Kühlemann nyökäytti päätään kunnioittavasti, ja Jadassohnissa nähtiin vastentahtoista nytkähtelyä.

Mutta Buck käytti väärin menestystään, hän viehättyi liiaksi. "Kansalaisten herääminen!" hän huusi, "Oikea kansallinen mieliala! Lauerin kaltaisen miehen hiljainen työ tekee enemmän sen hyväksi kuin sata raikuvaa kruunatunkin taiteilijan monoloogia!"

Heti räpytteli Sprezius jälleen silmiään, ja hänestä nähtiin, että taas oivalsi asiain oikean laidan ja lupasi olla menemättä toista kertaa ansaan. Jadassohn hymyili itsekseen; ja salissa tunsivat useimmat, että puolustaja oli pilannut asiansa. Yleisen levottomuuden vallitessa puheenjohtaja antoi hänen lopettaa syytettyä ylistävän puheensa.

Kun Buck sitten istuutui, niin näyttelijät tahtoivat taputtaa käsiään; mutta Sprezius ei puuttunut asiaan, vaan loi vain ikävystyneen katseen eteensä ja kysyi, tahtoiko herra yleinensyyttäjä vielä jotakin sanoa. Jadassohn antoi kieltävän, halveksivan vastauksen, ja oikeusto vetäytyi nopeasti pois. "Tuomio tullaan pian keksimään", sanoi Diederich olkapäitään kohauttaen, vaikka hänen mielensä olikin vielä raskas Buckin puheen johdosta. "Jumalankiitos!" sanoi pormestarin anoppi. "Ei voisi uskoa, että nuo ihmiset vielä viisi minuuttia sitten olivat voiton puolella." Hän viittasi Laueriin, joka pyyhki kasvojaan, ja Buckiin, jota näyttelijät todella onnittelivat.

Tuomarit palasivat jo, ja Sprezius julisti tuomion: kuusi kuukautta vankeutta — mikä kaikista tuntui luonnollisimmalta ratkaisulta. Edelleen syytetty selitettiin menettäneeksi kaikki julkiset toimensa.

Puheenjohtaja perusteli tuomiota sillä, että loukkaavaa tarkoitusta ei kaivattu rikoksen tekemiseen. Siihen ei myöskään vaikuttanut kysymys, oliko syytettyä provoseerattu vai ei. Päinvastoin: että hän oli uskaltanut puhua sillä lailla kansallismielisten miesten kuullen, oli raskauttava asian haara. Syytetyn väite, että hän ei ollut maininnut keisarin nimeä, ei oikeuden mielestä merkinnyt mitään. "Niissä, jotka puheen kuulivat, täytyi syntyä ajatus — kun nimittäin otetaan huomioon puolueryhmitys ja syytetyn antimonarkistinen suunta — että hänen lausuntonsa tarkoitti keisaria. Kun syytetty hokee sitä, että oli varonut tekemästä majesteettirikosta, niin ei hän sillä ollut tahtonut välttää majesteettirikosta, vaan ainoastaan sen rikosoikeudelliset seuraukset."

Tämä oli kaikista selvä, se ymmärrettiin Lauerin kannalta luonnolliseksi, mutta petolliseksi menettelyksi. Tuomittu vangittiin heti; kun yleisö oli vielä tässäkin ollut mukana, niin se hajaantui tehden huomautuksia, jotka eivät olleet Lauerille suosiollisia. No nyt oli Lauer mennyttä miestä, sillä mitä piti tulla hänen liikkeestään niinä kuutena kuukautena, jotka hän sai istua! Tuomion johdosta hän ei ollut enää valtuusmieskään. Hän ei voinut vastaisuudessa hyödyttää eikä vahingoittaa ketään! Se sopikin parhaiksi niin ylvästelevälle Buckien väelle! Yleisö kääntyi ympäri nähdäkseen pahantekijän rouvan; mutta hän oli kadonnut. "Ei edes kättä antanut miehelleen! Siivoja suhteita!"

* * * * *

Mutta seuraavina päivinä sattui asioita, jotka antoivat aihetta vielä karvaampiin arvosteluihin. Judith Lauer oli heti pannut matkalaukkunsa kuntoon ja matkustanut etelään. Etelään! — sillä välin kun hänen miehensä istui tyrmässä, vahdit ristikkoikkunan takana. Ja — silmiinpistävä yhteensattuma!

Maakunnanoikeusneuvos Fritzsche otti äkkiä virkalomaa. Hänen Genuasta lähettämänsä kortti tuli Heuteufelille, joka näytteli sitä muille: todennäköisesti siksi, että hänen oma käyttäytymisensä olisi joutunut unhoituksiin. Tuskin oli enää tarpeellista udella mitään Lauerin palvelijoilta tai köyhiltä hyljätyiltä lapsilta: asiasta oltiin selvillä! Häväistys oli niin suuri, että "Netziger Zeitung" puuttui asiaan ja kirjoitti kymmenelle tuhannelle, varoittaen näitä hillittömyydellään edistämästä kumouksellisia pyrkimyksiä. Eräässä toisessa artikkelissa Nothgroschen esitti, että oli väärin kehua Lauerin liikkeessä toimeenpantuja uudistuksia. Sillä mitä hyötyivät työmiehet tuosta voitonjaosta? Keskimäärin, Lauerin oman ilmoituksen mukaan, ei kahdeksaakaankymmentä markkaa vuodessa. Tämä voitiin jakaa heille joululahjainkin muodossa! Mutta silloin ei kylläkään tapahtunut mitään mielenosoitusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan! Silloin ei myöskään herra tehtailijan oikeuden toteama antimonarkistinen mieliala voittanut mitään! Ja jos herra Lauer oli ajatellut saavansa työmiestensä kiitoksen, niin nyt hän saattoi saada paremman tiedon asiasta: edellyttämällä, lisäsi tähän Nothgroschen, että hän linnassa ollessaan sai lukea sosialidemokraattista lehteä. Sillä tämä syytti häntä siitä, että oli kevytmielisellä majesteettirikoksellaan tuottanut useille sadoille työläisperheille vahinkoa.

"Netziger Zeitung" otti huomioonsa muuttuneen asiaintilan vielä toisella, hyvin merkittävällä tavalla. Sen taloudenhoitaja Tietz kääntyi Hesslingin liikkeen puoleen tilatakseen siltä osan tarvitsemastaan paperista. Painos oli kohonnut, niin hän ilmoitti, ja Gausenfeldillä sillä kertaa liiaksi työtä. Diederich sanot heti itselleen, että kaiken tämän takana oli itse vanha Klüsing. Hän oli lehden osakkaita, eikä mitään siinä tapahtunut ilman häntä. Kun tämä mies päästi jotakin käsistään, niin tapahtui se siksi, että pelkäsi menettävänsä vielä enemmän. Nuo maaseutulehdet! Hallituksen hankinnat! Pelko Wulckowin vuoksi, sitä se oli. Että Diederich todistuksellaan oli vetänyt presidentin huomion puoleensa, tuo vanhus oli pakostakin saanut kuulla — vaikka hän ei enää juuri käynytkään kaupungissa. Tuo vanha paperilukki tuolla takana verkossaan, joka ulottui yli koko maakunnan ja vielä kauemmaksikin, vainusi vaaran ja kävi levottomaksi. "Hän tahtoisi syödä minut tieltään Netziger Zeitungin mukana! Mutta niin helpolla me emme vain hellitä. Tänä vakavana aikana! Onkohan hänellä aavistustakaan minun suurpiirteisyydestäni? Kun Wulckow on vain ensin minun puolellani: — minä perin hänet yksinkertaisesti!" sanoi Diederich ääneen ja löi samalla pöydän kanteen, niin että Sötbier pelästyi. "Välttäkää kiihtymystä!" ivasi Diederich. "Teidän iällänne, Sötbier! Minä myönnän, että aikaisemmin Te olette tehnyt paljon hyvää liikkeelle. Mutta tuo holländerin juttu oli huono; silloin Te hävititte minun rohkeuteni, ja nyt minä tarvitsisin tuota konetta 'Netziger Zeitungin' vuoksi. Teidän pitäisi vetäytyä — lepäämään, Te ette jaksa enää."

Niihin seurauksiin, joita tuolla oikeusjutulla oli, kuului myöskin eräs majuri Kunzen kirje. Tämä halusi poistaa erään valitettavan väärinkäsityksen ja ilmoitti, ett'ei ollut olemassa enää mitään, mikä olisi voinut estää ottamasta hyvinansioitunutta herra tohtoria sotilasyhdistyksen jäseneksi. Diederich olisi, riemunsa liikuttamana, heti kohta tahtonut puristaa tuon vanhan sotilaan kättä. Onneksi hän tiedusteli asiata ja sai kuulla, että tuon kirjeen lähettämiseen oli perimmäisenä syynä ollut itse herra von Wulckow. Hallintoneuvoston presidentti oli kunnioittanut käynnillään sotilasyhdistystä ja ihmetellyt sitä, ett'ei ollut tavannut siellä tohtori Hesslingiä. Silloin Diederich huomasi, millainen voima hän oli. Hän toimi sen mukaisesti. Hän vastasi majurin yksityiseen ilmoitukseen virallisella, yhdistykselle osoitetulla kirjeellä ja vaati sen johtokunnan kahden jäsenen, herrojen majuri Kunzen ja professori Kühnchenin mieskohtaista käyntiä luonaan. He tulivat myöskin; Diederich otti heidät vastaan konttorissaan, liiketuttavien käyntien välissä, jotka hän tahallaan oli järjestänyt täksi ajaksi, ja saneli heille adressin, jonka esittämisestä hän teki heidän kunniakkaan tarjouksensa hyväksymisen riippuvaksi. Siinä hän antoi vakuuttaa itselleen, että oli loistavalla pelottomuudella ja kaikkea panettelua uhmaten todistanut rehellisen saksalaisen ja keisarille uskollisen mielialansa, että hänen vaikutuksestaan oli onnistuttu antamaan Netzigin isänmaattomille aineksille kipeä isku ja että hän oli tuosta mitä suurimpia mieskohtaisia uhrauksia kysyvästä taistelusta suoriutunut entistä puhtaampana, ehompana saksalaisena.

Vastaanottojuhlassa Kunze luki tuon adressin, ja Diederich, kyyneliä silmissä, tunnusti itsensä arvottomaksi vastaanottamaan niin suurta kiitosta. Jos Netzigissä kansallinen asia edistyi, niin siitä oli lähinnä Jumalaa kiitettävä erästä korkeampaa, jonka yleviä ohjeita hän puolestaan iloisella tottelevaisuudella seurasi… Kaikki, Kunze ja Kühnchenkin, olivat liikutettuja. Siitä tuli suuri ilta. Diederich esitti maljan — ja hän piti puheen, missä hän kosketteli niitä vaikeuksia, joita uusi sotilaslaki kohtasi valtiopäivillä. "Vain meidän terävä miekkamme", huusi Diederich, "takaa meidän asemamme maailmassa, ja sen terävänäpitäminen on Hänen Majesteettinsa keisarin kutsumus! Kun keisari kutsuu, niin se lentää ulos huotrasta! Varokoot valtiopäivämiehet, jotka mukisevat vastaan, ett'ei se vain satu heihin ensiksi! Hänen Majesteettinsa kanssa ei ole leikiteltävä, sen minä vain voin sanoa Teille." Diederich salamoi, ja hän nyökkäsi raskaasti heiluen, ikäänkuin olisi tiennyt paljon. Samassa hän sai päähänpiston. "Äskettäin, Brandenburgin maapäivillä, teki keisari tämän valtiopäiville selväksi. Hän sanoi: 'Jos nuo miehet eivät myönnä minulle minun sotamiehiäni, niin minä tyhjennän koko hökkelin!'" — Tämä sana herätti innostusta; ja kun Diederich oli kilistänyt kaikkien kanssa, niin hän ei olisi enää osannut sanoa, oliko hän tuon keksinyt itse, vai oliko se sittenkin lähtenyt keisarin suusta. Vallanväristys virtasi häneen tuosta sanasta, aivan kuin se olisi ollut väärentämätön… Seuraavana päivänä se oli painettuna "Netziger Zeitungissa" ja vielä samana iltana "Lokal-Anzeigerissa". Väärämieliset lehdet vaativat peruutusta, mutta sitä ei kuulunut.