V.

Sellaiset juhlatunteet paisuttivat vielä Diederichin rintaa, kun Emmi ja Magda saivat rouva von Wulckowilta kutsun tulla iltapäiväteelle. Se saattoi aiheutua vain siitä kappaleesta, jonka hallintoneuvoston presidentin rouva antoi esittää "Sopusoinnun" tulevassa — juhlassa. Emmin ja Magdan piti saada osat. He palasivat tuolta kutsulta punaisina ilosta: rouva von Wulckow oli ollut ylen armollinen; oli omin käsin useampaan kertaan pannut leivoksia heidän lautasilleen. Inge Tietz mahtoi haleta. Upseereja tuli olemaan mukana näyttelemässä! Tarvittiin erityiset puvut; jos Diederich arveli, että he viidellätoista markallaan —. Mutta Diederich tarjosi heille rajattoman luoton. Hän ei havainnut mitään siitä, mitä he ostivat, kyllin kauniiksi. Asuinhuone oli täynnään nauhoja ja tekokukkia, tytöt joutuivat päästään pyörälle, kun Diederich ilmoitti heille ovelta, että oli tullut vieraita: Guste Daimchen.

"Minähän en ole onnellista morsianta oikein kunnollisesti vielä onnitellut", hän sanoi ja yritti suosiollisesti hymyillä, mutta hänen katseensa luisti levottomasti nauhoihin ja kukkiin. "Tämähän on myöskin tuon tyhmän kappaleen tähden?" hän kysyi. "Wolfgang on kuullut siitä ja sanoo, että se on kuulumattoman tyhmä." Magda vastasi: "Sinulle hänen täytyy se toki sanoa, koska et näyttele mukana." Ja Diederich selitti: "Sillä hän puolustaa itseään sen johdosta, että Teitä ei hänen tähtensä kutsuta Wulckowille." Guste nauroi halveksivasti. "Wulckowit me jätämme, mutta Sopusoinnun juhlaan me menemme suoraa päätä." Diederich kysyi: "Ettekö tahtoisi kernaammin antaa tuon jutun ensi vaikutuksen hävitä?" Hän katsoi Gusteen osaaottavasti. "Hyvä neiti Guste, me olemme niin vanhoja tuttavia, että minä voin huomauttaa Teille siitä, että Teidän suhteenne Buckeihin ei nyt ollenkaan hyödytä Teitä." — Guste räpähytti silmiään, näkyi, että hän oli jo itsekin sitä ajatellut. Magda huomautti: "Jumalankiitos, minun Kienastistani ei tarvitse sitä sanoa." Mihin Emmi tokasi: "Mutta herra Buck on mielenkiintoisempi. Äskettäin, hänen puheensa aikana, minä itkin kuin teatterissa." —"Ja ylipäänsä!" huusi Guste rohkaistuneena. "Eilenkin hän osti minulle tämän laukun." Hän kohotti kullattua kukkaroa, jota Emmi ja Magda olivat jo kauan silmäilleet. Magda sanoi terävästi: "Hän ansaitsi nähtävästi paljon tuolla puolustuksellaan. Kienast ja minä, me pidämme säästäväisyydestä." Mutta Guste oli saanut hyvityksensä. "Sitten minä en aiokaan kauemmin häiritä", hän sanoi.

Diederich saattoi häntä alas. "Minä saatan Teidät kotiin, jos olette kohtelias", hän sanoi, "mutta ensin minun täytyy kurkistaa hieman tehtaaseen. Kohta alkaa työväen loma." — "Minähän voin tulla mukaan", lausui Guste. — Tehdäkseen häneen vaikutuksen Diederich vei hänet suoraan suuren paperikoneen luo. "Tällaistahan Te ette ole vielä koskaan nähnyt?" Ja hyvin tärkeänä hän selitti Gustelle allas-, tela- ja sylinterisysteemiä, minkä kautta, läpi koko salin pituuden, massa kulki: ensin vetisenä, sitten aina kuivempana — ja koneen loppupäässä valmis paperi kääntyi suurille rullille… Guste ravisti päätään. "En tällaista! Entäs tämä räiskinä, mitä se pitää! Ja kuumuus täällä!" Tyytymättömänä vielä tähän vaikutukseen hän sai syyn pauhata työmiehilleen, ja kun Napoleon Fischer sattui siihen, niin siinähän sitä oli kylliksi! Molemmat huusivat koneen synnyttämässä melussa, Guste ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta Diederichin salainen pelko näki konemestarin ohuessa parrassa aina tietyn irvistyksen, mikä muistutti hänelle siitä, että mestari tunsi holländer-jutun, ja merkitsi kaiken arvovallan kieltämistä. Mitä kiivaammin Diederich teki eleitä ja liikkeitä, sitä rauhallisemmaksi tuli tuo toinen. Tämä rauhallisuus oli kapinata! Läähättäen ja vavisten Diederich avasi pakkahuoneen oven ja antoi Gusten astua sisään. "Tuo mies on sosialidemokraatti!" hän selitti. "Tuollainen mies on valmis vaikka murhapolttoon. Mutta minä en erota häntä työstä: en kun en! Saamme nähdä, kumpi on vahvempi. Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni!" Ja kun Guste katsahti häneen ihmetellen: "Ette olisi osannut aavistaakaan, miten vaarallisessa asemassa meikäläinen oikeastaan on. Peloton ja uskollinen, siinä minun tunnussanani. Nähkääpäs, minä puolustan täällä meidän pyhimpiä kansallisia arvojamme aivan yhtä hyvin kuin meidän keisarimme. Se kysyy enemmän rohkeutta kuin kauniiden puheiden pitäminen oikeuden edessä.". Guste näki sen, hänen ilmeensä oli harras. "Täällä on viileämpää", hän huomautti, "kun tullaan helvetistä tänne ylös. Naiset voivat olla täällä iloisia." — "Nämä?" vastasi Diederich. "Näillä on paradiisin olot!" Hän vei Gusten pöydän luo: yksi naisista lajitteli arkkeja, toinen tarkasti ja kolmas luki aina viiteensataan. Kaikki kävi selittämättömän nopeasti; arkit lensivät keskeytymättä perätysten, ikäänkuin itsestään, tekemättä vastarintaa työskenteleville käsille, jotka näyttivät sulautuvan tuohon ainaiseen, niiden yli kulkevaan paperiin, eikä vain kädet, vaan käsivarret, tuo nainen itse, silmät, aivot, sydän. Se kaikki oli siinä ja eli, jotta arkit saattoivat lentää… Guste haukotteli — sillä välin kun Diederich selitti, että nämät naiset, jotka yhteistuumin työskentelivät, tekivät itsensä syypäiksi häpeälliseen hutiloimiseen. Hän tahtoi juuri sekaantua heidän työhönsä sen johdosta, että eräs kulmastaan vaillinainen arkki kulki mukana. Mutta Guste sanoi äkisti eräänlaisella uhmalla: "Teillä ei ole syytä kuvitella mielessänne, että Käthchen Zillich välittäisi Teistä erikoisesti… Ainakaan ei enemmän kuin tietyistä muista ihmisistä", lisäsi hän vielä, ja Diederichin hämilliseen kysymykseen, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain tarkoittavasti. "Minun täytyy pyytää Teitä", toisti Diederich. Guste sanoi tähän suosiollisin ilmein. "Minä tarkoitan vain Teidän parastanne. Sillä Te ette näytä mitään huomaavan? Asessori Jadassohnin kanssa esimerkiksi? Mutta Käthchen on ylipäänsä yksi niitä sellaisia." Nyt Guste nauroi ääneen, niin nololta Diederich näytti. Guste jatkoi ja Diederich seurasi. "Jadassohnin kanssa?" tiedusteli hän tuskallisesti. Silloin koneen synnyttämä melu taukosi, kello soi, työ loppui ja työmiehet poistuivat pihan yli. Diederich kohautti olkapäitään. "Minusta on yhdentekevää, mitä neiti Zillich tekee", hän selitti. "Korkeintaan minuun koskee kipeästi tuon vanhan pastorin vuoksi, jos tuo tytär on niitä sellaisia. Tiedättekö sen sitten tarkemmin?" Guste katsoi syrjään. "Ottakaapas asiasta itse selvä!" Tähän Diederich nauroi hyvillään.

"Antakaa kaasun palaa!" hän huusi konemestarille. "Minä sammutan sen itse." Juuri nyt avattiin lumppusalin ovi selko selälleen poistuvia varten. "Ooh!" huudahti Guste, "mutta tuolla sisälläpäs on romanttista!" Sillä hän näki taustalla hämärässä pelkkiä kirjavia täpliä harmailla kukkuloilla ja niiden yläpuolella oksametsän. "Ah", hän sanoi lähemmäksi tullessaan. "Minä luulin, kun täällä on jo niin pimeätä… Nehän ovatkin vain lumppusäkkejä ja lämmitystorvia." Ja hän väänsi kasvojaan. Diederich ajoi ylös työläisnaiset, jotka vastoin työjärjestystä loikoivat säkkien päällä. Vaikka työ oli tuskin lopetettu, niin useat ompelivat jo, toiset söivät. "Se sopisi teille", hän puhkui. "Puijata lämmintä minun kustannuksellani! Ulos!" He nousivat hitaasti, sanaakaan sanomatta, osoittamatta vastarintaa eleillään, ja tuon vieraan naisen ohi he astuivat miesten kengissään, kääntäen uteliaina päänsä häneen päin, astuivat kömpelösti kuin karjalauma ja sen tuoksun ympäröimänä, jossa he työskentelivät. Diederich piti jokaista tarkasti silmällä, kunnes tämä oli päässyt ulos. "Fischer!" huusi hän äkisti. "Mitä tuolla paksulla on tuolla nuttunsa alla?" Konemestari selitti kaksimielisellä irvistyksellään: "Se on vain sitä, että hän odottaa jotakin", — minkä jälkeen Diederich tyytymättömänä käänsi selkänsä. Hän selitti Gustelle: "Minä luulin saaneeni erään kiinni. He varastavat nimittäin lumppuja. Niin juuri, ja tekevät niistä lastenvaatteita." Ja kun Guste nyrpisti nokkaansa: "Ne ovat liian hyviä proletaarien lapsille!"

Sormikkaittensa kärjillä Guste nosti maasta erään rievun. Äkkiä Diederich tarttui hänen ranteeseensa ja suuteli sitä ahnaasti, sormikkaan rakoon. Pelästyneenä Guste katsahti ympärilleen. "Kas niin, kaikki ihmiset ovat jo poissa." Hän nauroi itsetietoisesti. "Minä sitä jo ajattelinkin, mitä tehtävää Teillä vielä oli tehtaassa." Diederichin kasvot kävivät uhkamielisiksi. "No niin, entäs Te? Miksi Te ylipäänsä tänään tulitte? Olettehan toki huomannut, että minä nyt en ole niin ilman? Tosin Teidän Wolfganginne —. Jokainen ei voi sillä lailla häväistä itseään kuin hän, äskettäin tuolla oikeudessa." Siihen vastasi Guste suuttuneesti: "Vaietkaa toki, Teistä ei tule kuitenkaan koskaan niin hienoa miestä kuin hän on." Mutta hänen silmänsä sanoivat jotakin toista. Diederich näki sen, kiihtyneenä hän purskahti nauruun. "Miten kiire hänellä on Teidän kanssanne! Tiedättekö, minä hän Teitä pitää? Keittopatana, jossa hänellä on makkaraa ja kaalia ja jota minun pitäisi sekottaa!" — "Nyt Te valehtelette", sanoi Guste torjuvasti; mutta Diederich oli päässyt alkuun. "Hänellä ei ole siinä kylliksi makkaraa ja kaalia. — Hän ajatteli alussa, että olitte perinyt miljoonan. Mutta viidelläkymmenellätuhannella ei saada sellaista hienoa miestä." Silloin Guste kuohahti. Diederich vetäytyi taaksepäin, niin vaaralliselta tuo neiti näytti. "Viisikymmentätuhatta! Te ette varmastikaan voi hyvin? Miten minä olen joutunutkin niin pitkälle, että minun täytyy kuulla sellaista! Minulla kun on pankissa kolmesataaviisikymmentätuhatta puhdasta, virheettömissä papereissa! Viisikymmentätuhatta! Joka sellaista kunniallekäypää minusta kertoo, sen minä voin vaikka haastaa oikeuteen!" Hänen silmissään oli kyyneliä; Diederich änkytti anteeksipyyntöjä. "Jättäkää ne", — ja Guste käytti nenäliinaansa. "Wolfgang tietää kyllä, missä asemassa hän on minuun nähden. Mutta Te itse, Te olette uskonut huijaukseen. Siksi Te olette ollut niin röyhkeä!" hän huusi. Hänen punaiset lihavat poskensa vavahtelivat vihasta, ja hänen pieni, kippurainen nenänsä oli käynyt valkeaksi. Diederich kokosi ajatuksensa. "Siitä Te kuitenkin näette, että miellytätte minua ilman rahojakin", hän sanoi toisen mietittäväksi. Guste puri huultaan. "Kuka tietää", hän sanoi, katsahtaen kulmainsa alta, jurosti ja epävarmasti. "Teidänkaltaisillenne viisikymmentäkintuhatta on jo rahaa."

Diederich piti sopivana vaieta hetkeksi. Guste veti kukkarostaan puuderisudin ja istuutui. "Minä olen todellisesti aivan kiihtynyt Teidän käyttäytymisestänne!". Mutta hän nauroi jälleen. "Onko Teillä vielä kenties jotakin muuta näytettävänä tehtaassanne?" Diederich nyökäytti merkitsevästi. "Tiedättekö Te oikein, missä Te nyt istutte?" — "No niin, lumppusäkin päällä." — "Mutta millaisen! Tässä nurkassa, säkkien takana minä yllätin kerta erään työmiehen ja erään tytön, ymmärrättehän. Luonnollisesti molemmat pötkivät tiehensä; ja illalla, niin juuri, samana iltana —" hän kohotti etusormensa, hänen silmissään näkyi korkeampien asiain väristys — "tuo mies ammuttiin ja tuo tyttö tuli hulluksi." Guste hypähti pystyyn. "Oliko se —? Jumalani, se oli se työmies, joka vahtisotilasta, härnäsi…? Siis säkkien takana Te —?" Hänen katseensa siirtyi säkkeihin, aivan kuin olisi etsinyt niiltä verta. Hän oli paennut Diederichin turviin. Äkkiä he katsoivat toisiaan silmiin: heissä kumpaisessakin kävi hyvin syvä paheen tai yliaistillisen väristys. He hengittivät kuultavasti toisiaan vastaan. Guste sulki sekunniksi silmänsä: silloin mässähtivät he molemmat säkeille, kierivät, toisiinsa kietoutuneina, sinne tänne tuossa pimeässä huoneessa, hosuivat ympärilleen, yskivät ja aivastelivat, aivankuin olisivat olleet hukkumaisillaan.

Guste pääsi ensimäisenä pystyyn. Sillä jalalla, josta Diederich tahtoi pitää kiinni, hän työnsi häntä kasvoihin ja ponnahti irti, niin että ryskyi. Kun Diederich oli onnellisesti päässyt ylös hänen perässään, niin he seisoivat siinä ja läähättivät. Gusten povi ja Diederichin vatsa aaltoili. Tyttö sai ensiksi puhelahjansa takaisin. "Sitä Teidän pitää koettaa jonkun toisen kanssa? Miten minä siihen jouduinkin!" Ja aina katkerammin: "Minähän sanoin, että sitä on kolmesataaviisikymmentä tuhatta!" Diederich liikutti kättään, ikäänkuin myöntääkseen hairahduksensa. Mutta Guste huudahti: "Ja miltäs minä nyt näytän! Pitääkö minun kenties mennä tällaisena läpi kaupungin?" Diederich pelästyi uudestaan ja nauroi neuvottomana. Guste polki jalkaa. "Eikö Teillä sitten ole mitään harjaa?" Tottelevaisesti Diederich lähti sitä hakemaan; Guste huusi hänen jälkeensä: "Katsokaakin, että sisarenne eivät mitään huomaa! Muutoin ihmisillä on minusta huomenna jotakin puhuttavana!" Diederich meni vain konttoriin. Kun hän palasi takaisin, niin Guste istui jälleen säkillä, pää käsien varassa, ja hänen rakkaiden, paksujen sormiensa välistä juoksi kyyneliä. Diederich jäi seisomaan, kuunteli hänen voivotustaan ja puhkesi itsekin itkuun. Lohduttavalla kädellä hän sitten harjasi Gustea. "Eihän tässä mitään tapahtunut", hän toisti. Guste nousi ylös. "Se olisi vielä puuttunut", — ja hän tarkasti häntä ivallisesti. Silloin Diederich rohkaistui. "Teidän herra sulhasennehan ei tarvitse tietää tästä mitään", hän huomautti. Ja Guste: "Joskaan ei!" — ja puri huultaan.

Tämän sanan satuttamana hän harjasi vaieten ensin hänet ja sitten itsensä, samalla kun Guste tasoitteli vaatteitaan. "Nyt tiehenne!" hän sanoi. "Paperitehdasta minä en tule enää niin pian näkemään." Diederich tarkasti häntä hatun alta. "Kuka tietää", hän sanoi: "Sillä viisi minuuttia sitten minä taukosin uskomasta siihen, että rakastaisitte vielä Buckianne." Guste huudahti nopeasti: "Voi toki!" Ja kysyi viivyttelemättä: "Mikäs vehe se sitten tämä on?"

Diederich selitti: "Se on hietapyydystin, lumput uitetaan uomaa pitkin, napit ja muut sellaiset jäävät jälelle, kuten näette. Väki on taas luonnollisesti jättänyt sen tänään tyhjentämättä." Guste sohi varjostimensa kärjellä tuota kasaa; Diederich lisäsi: "Vuoden kuluessa me saamme tätä jätettä useampia säkkejä!" — "Ja mitäs on sitten tuo tuossa?" kysyi Guste ja tarttui nopeasti johonkin kiiltävään. Diederich repäsi silmänsä auki. "Jalokivinappi!" Guste antoi sen välkkyä. "Jopa oikeakin! Jos Te useamminkin löydätte jotakin tällaista, niin Teidän liikkeenne ei olekaan niin huono." Diederich sanoi epäillen: "Minun täytyy luonnollisesti luovuttaa se pois." Guste nauroi: "Kenelle, sitten? Jätteet kuuluvat toki Teille!" Diederich nauroi myöskin. "No niin, ei juuri jalokivet. Me kyllä saamme selville, kuka sen on meille jättänyt." Guste katsahti häneen kulmainsa alta. "Te olette aika tyhmä", hän sanoi. Diederich vastasi vakuuttavasti: "En! Vaan minä olen kunnianmies!" Siihen Guste kohautti vain olkapäitään. Hitaasti hän veti vasemman kätimensä ja laski jalokiven pikkusormelleen. "Se on kiinnitettävä sormukseen!" hän huusi, kuten sellainen, joka on saanut jonkin asian selville, tarkasti miettivästi kättään ja huokasi. "No niin, löytäkööt muut sen!" — ja aavistamatta hän heitti sen takaisin lumppuihin. "Oletteko Te hullu?" Diederich kumartui eikä nähnyt sitä heti ja laskeutui läähättäen polvilleen. Kiireessä hän käänsi kaikki sekaisin. "Jumalankiitos!" Hän ojensi jalokiven Gustelle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan. "Minä suon sen sille työmiehelle, joka sen aamulla ensimäisenä huomaa. Hän pistää sen piiloon, saatte luottaa siihen, hän ei ole niin tyhmä." — "En minäkään", selitti Diederich. "Sillä todenmukaisesti tämä kivi joutuisi hukkaan heitetyksi. Sellaisissa olosuhteissa ei minun tarvitse pitää vääränä —." Hän pani kiven uudestaan Gusten sormelle. "Ja jos se olisikin väärin, niin se sopii Teille niin mainiosti." Guste sanoi hämmästyneenä: "Miten niin? Tahdotteko Te sitten lahjoittaa sen minulle?" Diederich änkytti: "Tehän olette sen löytänyt, silloinhan minun täytyy." Silloin Guste riemuitsi. "Siitä tulee minun kaunein sormukseni!" — "Miksi?" kysyi Diederich, täynnä pelokasta toivoa. Guste sanoi väistellen: "Ylipäänsä…" Ja katsahtaen äkkiä häneen, "koska se ei mitään maksa, nähkääs." Tämän johdosta Diederich punastui ja he katsoivat tirkistellen toistensa silmiin.

"Voi herra Jumala", huudahti Guste äkisti. "Nyt täytyy olla jo hirveän myöhäistä. Jo seitsemän? Mitäs minä sanonkaan äidille?… Minä tiedän, minä sanon hänelle, että löysin tämän kiven eräästä romukaupasta, missä siitä pyydettiin vain viisikymmentä penniä, kun eivät pitäneet sitä oikeana!" Hän avasi kultaisen kukkaronsa ja antoi kiven pudota sinne. "Hyvästi siis… Mutta miltäs Te näytätte? Vähintäänkin Teidän pitää sitoa kaulanauhanne." Sitä sanoessaan hän sen sitoi. Diederich tunsi leukansa alla hänen lämpimät kätensä, Gusten kosteat, paksut huulet liikkuivat siinä aivan lähellä. Diederichin tuli kuuma, hän pidätti henkeään. "Niin", sanoi Guste ja läksi vakavasti. "Minä suljen vain kaasun", huusi Diederich hänen jälkeensä. "Odottakaahan toki!" — "Minä odotan jo", vastasi Guste ulkoa; — mutta kun Diederich saapui pihalle, niin Guste oli jo mennyt. Ällistyneenä hän sulki tehtaan ovet ja puheli samalla ääneen itsekseen: "Niin, kuka voisi sanoa minulle, onko tämä vaistomaista vai harkittua!" Hän pudisti surullisesti päätään naisarvoituksen vuoksi, joka oli Gustessa ruumiillistuneena.

* * * * *

Kenties, niin sanoi Diederich itselleen, hän tuli edistymään asioissaan Gusten kanssa, mutta hitaasti se tapahtui. Tapahtumilla, jotka ryhmittyivät tuon oikeusjutun ympärille, oli kyllä ollut vaikutuksensa, mutta ne eivät olleet riittäviä. Liioin hän ei kuullut enää mitään Wulckowista. Hallintoneuvoston presidentin, sotilasyhdistyksessä ottaman, niin lupaavan askeleen jälkeen Diederich odotti ehdottomasti jotakin muutakin: esiinvetoa, luottamuksellista käyttämistä johonkin, mihin ja millä lailla, sitä hän ei tiennyt. "Sopusoinnun" tanssiaiset saattoivat saada sen aikaan; miksi sitten muuten sisaret olivat saaneet osan rouva von Wulckowin kappaleessa. Kaikki viipyi vain liian kauan Diederichin toimintahaluun nähden. Oli levoton ja kiihkeä aika, ylenpalttisten toiveiden ja suunnitelmien aika. Joka päivä teki mieli muovailla kaikki uudestaan, ja kun se oli kulunut, niin mitään ei ollut tullut tehdyksi. Liikuntahalu valtasi Diederichin. Usein hän löi laimin perhepöydän ja meni kävelemään, ilman päämäärää, ulos vapaaseen luontoon, mitä muutoin ei sattunut. Hän käänsi kaupungin keskustalle selkänsä, asteli toimintatarmoisen miehen raskain askelin iltasin niin tyhjän Meisestrassen päähän asti, kulki pitkän Gäbbelchenstrassen päästä päähän, minkä varrella oli esikaupunkilaisravintoloita, joiden pihamailla ajurit valjastivat tai riisuivat hevosiaan, ja meni myöskin vankilan ohitse. Tuolla ylhäällä istui ristikkoikkunan takana, sotamiehen vartioimana, herra Lauer, joka ei ollut osannut tätä uneksia. "Ylpeys käy lankeemuksen edellä", ajatteli Diederich. "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Ja vaikka hän osaltaan oli ollut vaikuttamassa siihen, että Lauer oli joutunut vankeuteen, niin tuntui tämä nyt hänestä mieheltä, jolla oli Kainin merkki otsassa, tuntui kamalalta henkilöltä. Kerran hän uskoi huomanneensa linnan pihalla erään olennon. Oli jo liian pimeä, mutta kenties —? Väristys kävi Diederichin läpi, ja hän riensi tiehensä.

Burgtorin takaa johti maantie kukkulalle, missä Schweinichenin linna sijaitsi, missä linnassa pikku Diederich aikoinaan oli rouva Hesslingin kanssa nauttinut linnanpeikon aiheuttamasta kammosta. Sellaiset lapsellisuudet olivat nyt hänen puolestaan olleita ja menneitä; — pikemminkin hän kääntyi joka kerta, heti Burgtorin takana, Gausenfelder Strasselle. Hän ei ollut sitä aikonut ja teki sen vain epäröiden, sillä hän ei olisi ollut hyvillään, jos joku olisi yllättänyt hänet tällä tiellä. Mutta hän ei voinut sille mitään: tuo suuri paperitehdas veti häntä puoleensa kuten kielletty paradiisi, hänen täytyi lähestyä sitä, kiertää sitä, haistella sen muurien yli… Eräänä iltana säikäytti Diederichin tässä teossa eräät äänet, jotka pimeässä kuuluivat jo hyvin läheltä. Hänellä oli tuskin aikaa kyykistyä ojaan. Ja sillä aikaa kun nuo ihmiset, jotka todennäköisesti olivat myöhästyneitä tehtaan toimihenkilöitä, menivät Diederichin piilopaikan ohi, niin hän sulki pelosta silmänsä ja myöskin siksi, että tunsi niiden himoitsevan säkenöimisen voivan paljastaa hänet.

Kun hän oli jälleen Burgtorilla, niin hänen sydämensä jyskytti yhä ja hänen mielensä teki juoda hieman olutta. Aivan Burgtorin nurkassa oli "Viheriä enkeli", yksi kaikkein kehnoimpia ravintoloita, ränstynyt, likainen ja huonossa huudossa. Eräs naishenkilö hävisi juuri sen holvikäytävään. Äkkinäisen seikkailuhalun valtaamana Diederich tunkeutui hänen perässään. Kun tuon naisen piti kulkea erään tallilyhdyn punertavan valon läpi, niin hän aikoi peittää hunnutetut kasvonsa vielä käsipuuhkallaan; mutta Diederich oli hänet jo tuntenut. "Hyvää iltaa, neiti Zillich!" — "Hyvää iltaa, herra tohtori!" Ja siinä he sitten seisoivat molemmat, suu auki. Käthchen sai ensiksi jotakin sanotuksi, hän puhui lapsista, jotka asuivat siinä talossa ja jotka hänen piti toimittaa isänsä sunnuntaikouluun. Diederich alkoi myöskin puhua, mutta Käthchen jatkoi yhä nopeammalla äänellä. Ei, nuo lapset eivät oikeastaan asuneet siellä, vaan heidän vanhempansa kävivät usein siinä ravintolassa, eikä noiden vanhempain pitänyt saada mitään tietää, sillä he olivat sosialidemokraatteja… Hän puhui turhia; ja Diederich, joka ensin oli ajatellut vain omaa pahaa omaatuntoaan, joutui tuumimaan, että Käthchen oli vielä paljon arveluttavammassa tilassa. Hän jätti siis selittämättä läsnäolonsa "Viheriässä enkelissä" ja esitti aivan yksinkertaisesti, että he saattoivat sitten odottaa lapsia vierashuoneessa. Käthchen kieltäytyi tuskallisesti nauttimasta mitään, mutta Diederich tilasi omasta täysivaltaisuudestaan olutta myöskin hänelle. "Kippis!" hän sanoi, ja hänen ilmeissään oli ivallinen muisto siitä, että he viime kohtauksessaan pappilan kodikkaassa asuinhuoneessa olivat vähällä mennä kihloihin. Käthchen punastui, kalpeni huntunsa sisällä ja läikytti maahan oluttaan. Lakkaamalta hän kohottautui tuolillaan ja tahtoi lähteä pois; mutta Diederich oli työntänyt hänet pöydän taakse nurkkaan ja istui itse leveänä edessä. "Mutta nyt täytyy niiden lasten pian tulla!" hän sanoi hyväntuulisesti. Niiden asemasta tuli Jadassohn: hän seisoi siinä äkisti ja näytti kivettyneeltä. Nuo kaksi muuta eivät myöskään liikahtaneet. "Siis sittekin!" ajatteli Diederich. Jadassohn näytti ajattelevan jotakin samanlaista, kumpikaan herroista ei keksinyt mitään puheenaihetta. Käthchen alkoi uudestaan lapsista ja sunnuntaikoulusta. Hän puhui rukoilevasti ja itki melkein. Jadassohn kuunteli häntä moittivasti, vieläpä huomautti, että tietyt historiat olivat hänestä liian monimutkaisia, — ja katseli tutkivasti Diederichiä.

"Pohjaltaan", iski siihen Diederich, "asia on hyvin yksinkertainen. Neiti Zillich hakee täältä lapsia, ja me molemmat autamme häntä."

"Mahdotonta on tietää, saako hän yhtä ainokaista", lisäsi Jadassohn terävästi; silloin Käthchen sanoi: "Ja keneltä sen sitten."

Herrat laskivat lasit kädestään. Käthchen oli tauonnut itkemästä, olipa kohottanut huntunsakin ja katsoi ihmeellisen kirkkain silmin toisesta toiseen. Hänen ääneensä oli tullut jotakin avonaista ja suoraa. "No niin, kun te nyt molemmat olette siinä", hän lisäsi ottaessaan Jadassohnin laatikosta paperossin; ja sitten tyhjensi hän yhdellä kulauksella konjakkilasin, joka oli Diederichin edessä. Nyt oli Diederichin vuoro koettaa säilyttää malttinsa. Kätchenin toiset kasvot eivät näyttäneet olevan Jadassohnille vieraita. Molemmat jatkoivat kaksimielisyyksien latelemista, kunnes Diederich suuttui Käthcheniin. "Mutta tänään Teidät saa oppia perin pohjin tuntemaan!" hän huusi ja löi pöytään. Heti sai Käthchen naiskasvonsa takaisin. "Mitä Te tarkoitatte oikeastaan, herra tohtori?" Jadassohn täydensi: "Minä oletan, että Te ette tahdo mennä liian lähelle naisen kunniaa!" — "Minä tarkoitan vain sitä", änkytti Diederich, "että neiti Zillich miellyttää minua tuollaisena paljon enemmän." Hän pyöritteli silmiään neuvottomana. "Äskettäin, kun me olimme vähällä mennä kihloihin, hän ei miellyttänyt minua puoleksikaan siitä, mitä nyt." Silloin Käthchen rähähti nauramaan: naurua, joka oli aivan vapaa ja tuli sydämestä ja jota Diederich ei ollut myöskään tuntenut. Hänen tuli kuuma, hän nauroi mukana, ja he kaikki kolme pyörivät tuoleillaan ja huusivat lisää konjakkia.

"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi Käthchen, "muutoin isä ehtii kotiin ennen minua. Hän on sairaskäynneillä, joilla hän jakaa aina tällaisia kuvia." Hän veti nahkaisesta kukkarostaan kaksi kirjavaa kuvaa. "Tässä niitä on Teille." Jadassohn sai syntisen Magdaleenan, Diederich lampaan paimenen kera; hän ei ollut tyytyväinen. "Minä tahdon myöskin synnintekijättären." Käthchen etsi, mutta ei löytänyt. "Teille jää siis vain lammas", hän päätti, ja he poistuivat, Käthchen keskellä, kummankin käsikoukussa. Nykäyksittäin ja heiluen pitkissä kaarissa he kulkivat kaikki kolme pitkin huonosti valaistua Gäbbelchenstrassea, laulaen samalla erästä virttä, jonka Käthchen oli virittänyt. Eräässä nurkassa hän selitti olevansa pakotettu kiirehtimään ja katosi syrjäkadulle. "Hyvästi lammas!" hän huusi Diederichille, joka turhaan yritti hänen perässään. Jadassohn pidätti hänet ja sai äkkiä valtiotasäilyttävän äänensä takaisin, vakuuttaakseen Diederichille, että tämä kaikki oli vain sattumankaupalla syntynyttä pilaa. "Tässä ei ole ollenkaan mitään väärinymmärrettävää, sen minä tahtoisin todeta."

"Minä en aijokaan tässä mitään väärinymmärtää", sanoi Diederich.

"Ja jos Zillichin perhe", jatkoi Jadassohn, "soisi minulle sen etuoikeuden, että toivoisi lähempää yhteyttä, niin tämä tapaus ei pidättäisi millään lailla minua. Minä noudatan vain kunniantuntoa sanoessani tämän."

Diederich vastasi: "Minä osaan antaa oikean arvon Teidän virheettömälle käyttäytymisellenne." Sen jälkeen herrat löivät kantapäänsä yhteen, puristivat toistensa kättä ja erkanivat.

Käthchen ja Jadassohn olivat hyvästijättäessään vaihtaneet keskenään jonkin merkin; Diederich oli vakuutettu siitä, että nämä tulivat heti tapaamaan uudestaan toisensa "Viheriässä enkelissä". Hän avasi talvitakkinsa napit, ylevä tunne paisutti häntä sen johdosta, että oli keksinyt pahan satimen ja täysin säännönmukaisesti vetäytynyt asiasta erilleen. Hän tunsi tiettyä kunnioitusta ja sympatiaa Jadassohnia kohtaan. Hän itsekin olisi toiminut sillä tavalla! Miehet kyllä ymmärsivät toisiaan. Mutta sellainen nainen! Käthchenin toiset kasvot, papintytär, jonka kasvoista oli aavistamatta tullut näkyviin kahleista vapautunut nainen, tämä salakavala kaksoisolento, joka oli niin kaukana vilpittömyydestä, minkä Diederich tunsi olevan oman sydämensä pohjalla: se kauhistutti häntä kuten pokattomuuteen osuva katse. Hän napitti uudelleen takkinsa. Porvarillisen maailman ulkopuolella oli muitakin maailmoita kuin se, missä nyt herra Lauer eli.

Läähättäen hän istuutui illallispöytään. Hänen mielialansa näytti niin uhkaavalta, että nuo kolme naista pysyivät äänettöminä. Rouva Hessling rohkaisi mielensä. "Rakas poikani, eikö sinua maita?" Vastauksen asemesta Diederich tiuskasi sisarilleen: "Käthchen Zillichin kanssa te ette saa enää seurustella!" Kun nämä katsahtivat häneen, niin hän punastui ja lausui uhkaavasti: "Hän on kelvoton!" Mutta siskot nyrpistivät vain nenäänsä, eikä ne hirveät viittauksetkaan, joita hän sitten jyristen teki, näyttäneet heitä enemmän kiihdyttävän. "Sinähän puhut Jadassohnista?" kysyi Magda lopulta, aivan rauhallisesti. Diederich perääntyi. He tunsivat siis tämän suhteen ja olivat salaliittolaisia: kaikki naiset todennäköisesti. Guste Daimchenkin! Tämä oli jo kerta alkanut siitä puhuakin. Diederichin täytyi pyyhkiä otsaansa. Magda sanoi: "Jos sinulla oli vakavia aikomuksia Käthchenin suhteen, niin olisit voinut kysyä meiltä", jonka johdosta Diederich, säilyttääkseen arvonsa, sysäsi pöytää niin voimakkaasti, että kaikki karkasivat. Diederich huusi ja pyysi päästä sellaisista huomautuksista. Toivottavasti sentään oli vielä siveitäkin tyttöjä. Rouva Hessling sanoi vavisten: "Sinun tarvitsee vain katsahtaa sisariisi, rakas poikani." Ja Diederich katsahti heihin todellakin, hän tirkisti ja mietti ensi kertaa, eikä ilman pelkoa, mitä nämä naisolennot, jotka olivat hänen sisariaan, elämässään olivat tähän asti oikein tehneet… "Mitä vielä", hän päätti ja suoristautui, "teidän suitsianne täytyy vain kiristää. Kun minulla on kerta vaimo, niin saa ihmetellä!" Kun tytöt hymyilivät toisilleen, niin hän pelästyi, sillä hän oli ajatellut Guste Daimchenia, ja kenties nämä ajattelivat hymyillessään Gustea? Kehenkään ei ollut luottamista. Hän näki Gusten edessään, vaaleana, paksu- ja punakasvoisena. Hänen lihakkaat huulensa avautuivat, hän osoitti hänelle kieltään. Niin teki äsken Käthchen Zillichkin, kun huusi hänelle "hyvästi lammas!" ja Guste, joka niin suuresti muistutti häntä, olisi näyttänyt ulospistettyine kielineen, puolihumalassa, aivan samanlaiselta.

Magda sanoi sitten: "Käthchen on aika tyhmä; mutta onhan se käsitettävää, kun on niin kauan saanut odottaa, eikä ketään kuulu."

Heti puuttui Emmi puheeseen: "Mitäs sinä tarkoitat, sanohan? Jos Käthchen olisi tyytynyt johonkin Kienastin kaltaiseen, niin hänen ei olisi tarvinnut niin kauan odottaa."

Tietäen tosiasian olevan puolellaan Magda pullisti vain puseroaan ja vaikeni.

"Ylipäänsä", Emmi laski lautasliinan kädestään ja nousi. "Miten voit sinä heti uskoa, niitä miehet puhuvat Käthchenistä. Se on inhoittavata, pitääkö meidän sitten puolustamatta kuunnella häntä koskevia juoruja?" Suuttuneena hän painautui nurkkaansa ja alkoi lukea, Magda kohotti vain olkapäitään — sillä välin kun Diederich tuskallisesti ja turhaan etsi sopivaa keskustelun käännettä kysyäkseen, oliko kenties Guste Daimchenkin —? Niin pitkänä kihloissaoloaikanaan —? "On tilanteita", hän lausui, "jotka eivät ole enää mitään juorua." Silloin Emmi paiskasi kirjansakin pois.

"Ja jos onkin! Käthchen tekee, mitä tahtoo! Meillä tytöillä on yhtä suuri oikeus kuin teilläkin elää yksilöllisten taipumustemme mukaisesti! Miehet saavat olla iloisia, jos he sitten jälestäpäin saavat meidät!"

Diederich ponnahti pystyyn. "Sellaista niinä en tahdo kuulla kotonani", hän sanoi ja salamoi Magdalle niin kauan, että tämä ei enää nauranut.

Rouva Hessling toi hänelle sikaarin: "Diederichistäni minä tiedän aivan varmaan, että mitään sellaista hän ei tule koskaan ottamaan vaimokseen", hän silitteli poikaansa lohduttavasti. Diederich lisäsi painavasti: "Minä en osaa ajatellakaan, äiti, että kukaan oikea saksalainen mies olisi sitä koskaan tehnyt."

Äiti imarteli: "No, kaikki eivät ole niin ihanteellisia kuin minun poikani. Monet ajattelevat aineellisemmin ja ottavat rahan ohella myös jotakin kaupanpäälliseksi, mistä ihmiset sitten puhuvat." Diederichin pyytävän katseen vaikutuksesta hän jatkoi. "Esimerkiksi Daimchen. Jumalani, nyt hän on kuollut ja hänen kannaltaan se on samantekevää, mutta siihen aikaan siitä puhuttiin paljon." Nyt katsoivat kaikki lapset häneen vaativasti. "No niin", hän jatkoi ujosti. "Rouva Daimchenista ja herra Buckista. Gustehan syntyi liian aikaisin."

Tämän lauseensa jälkeen rouva Hesslingin täytyi vetäytyä takaisin uuninvarjostimen taakse, sillä kaikki lapset tunkeutuivat samaan aikaan hänen luokseen. "Siinä on kaikkein uusinta!" huusivat Emmi ja Magda. "Miten tuo juttu sitten oli!" Jota vastoin Diederich pyysi jyristen lopettamaan koko naistenjuorun. "Koska me kerta kuuntelimme sinun miestenjuorujasikin!" huusivat sisaret ja koettivat karkottaa veljeä uuninvarjostimen luota. Äiti katseli käsiään väännellen tuota ottelua. "Minähän en ole mitään sanonut, lapset! Vain silloin siitä puhuivat kaikki, ja herra Buck antoi myötäjäisetkin rouva Daimchenille."

"Niin ollen siis!" huusi Magda. "Siltä näyttävät Daimchenin perheessä perintöenot! Siitä ne kultaiset kukkarot!"

Diederich puolusti Gusten perintöä. "Se tulee Magdeburgista."

"Entäs sulhanen?" kysyi Emmi. "Tuleeko hänkin Magdeburgista?"

Äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin huumaantuneina. Sitten Emmi palasi aivan hiljaa sohvalleen, ottipa kirjankin jälleen käteensä. Magda alkoi korjata pöytää. Diederich meni uuninvarjostimen luo, jonka takana rouva Hessling oli kumartuneena, ja sanoi: "Näetkös sinä nyt, äiti, mihin sitä tullaan, kun ei hillitä kieltä? Ethän vain tahdo väittää, että Wolfgang Buck nai oman sisarensa?" Valittaen tuli syvyydestä: "Minä en mahda sille mitään, poikani. Minä en ole pitkään aikaan ajatellut koko juttua, eikä se ole edes varma. Kukaan elävä ihminen ei tiedä enää mitään." Kirjastaan Emmi paiskasi siihen väliin: "Vanha herra Buck kyllä tietää, mistä hän nyt saa rahat pojalleen." Ja pöytäliinaan, jota pani kokoon, Magda sanoi: "Kaikkea sitä ilmaantuukin." Silloin Diederich kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa taivaita avukseen. Ajoissa hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, mikä aikoi vallata hänet. "Olenko minä sitten joutunut tänne ryövärien ja murhamiesten joukkoon?" hän kysyi asiallisesti ja meni jäykkänä ovelle. Sillä hän kääntyi ympäri. "Minä en voi luonnollisestikaan estää Teitä toitottamasta uutta hienoa tietoanne kaupungilla. Mitä minun tulee, niin minä selitän, että minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne. Minä tulen panemaan sen lehteen!" Ja hän poistui.

Hän vältti Ratskellerin ja mietti yksinään Klappschilla maailmaa, missä sellaisia kauhuja tapahtui. Säädyllisellä ensiintymisellä hän ei voinut sitä vastaan tehdä mitään. Joka aikoi Buckilta riistää heidän häpeällisen saaliinsa, ei saanut kammoa koviakaan keinoja. "Panssaroidulla nyrkillä", hän sanoi olutlasiinsa; ja ruukunkansi, jolla hän soitti neljännen olutlasinsa, kalisi kuin kalvan kalske… Jonkun hetken kuluttua hänen ryhtinsä hieman, höltyi. Epäilyksiä ilmeni. Hänen sekaantumisestaan tuohon asiaan johtuisi, että koko kaupunki osoittaisi Gustea sormellaan. Kukaan mies, jolla oli puoleksikin säädyllisyyttä, ei nainut sellaista tyttöä. Diederichin oma tunne sanoi sen, sen sanoi hänelle kasvatus, joka oli istuttanut häneen miehuutta ja idealismia. Vahinko! Sääli Gusten kolmeasataaviittäkymmentätuhatta, jotka nyt olivat vailla isäntää ja päämäärää. Tilaisuus olisi ollut suotuisa antaa näille sellainen… Diederich pudisti pois tämän ajatuksen suuttuneena. Hän täytti vain velvollisuutensa! Rikos oli estettävä. Nainen sai katsoa, minne joutui miesten taistellessa. Mitä häntä liikutti yhden sellaisen kohtalo, joka kuului olentoihin, jotka omasta puolestaan pystyivät, sen hän tiesi, millaisiin petoksiin tahansa. Hän tarvitsi vain viidennen lasinsa, ja hänen päätöksensä oli valmis ja luja.

Aamukahvilla hän osoitti suurta mielenkiintoa sisarien pukuihin, joita piti pidettävän "Sopusoinnun" juhlassa. Vain kaksi päivää jälellä, eikä mitään valmista! Kotiompelijatar oli harvoin saatavissa, hän neuloi nyt Buckeilla, Tietzillä, Harnischeilla ja kaikkialla. Tämän tytön suuri kysyntä näytti täyttävän Diederichin suorastaan ihailulla. Hän tarjoutui itse menemään hänen luokseen ja tuomaan hänet, maksoi mitä maksoi. Tämä onnistuikin hänelle, mutt'ei vaivattomasti. Toiselle aamiaiselle hän meni sitten niin hiljaisesti, että lähellä, asuinhuoneessa, keskustelu ei tullut häirityksi. Kotiompelijatar teki paraikaa viittailuja erääseen häväistysjuttuun, jonka piti saattaa kaikki tähänastinen varjoon. Sisarilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, ja kun lopulta nimet mainittiin, niin he tuntuivat aivan kauhistuvan ja epäilevän koko juttua. Rouva Hessling valitti mitä kuuluvimmin, että neiti Gehritz jotakin sellaista saattoi edes ajatella. Ompelijatar vakuutti sen sijaan, että koko kaupunki sen jo tiesi. Hän tuli juuri pormestarilta, jonka anoppi suorastaan oli vaatinut, että hänen vävypoikansa piti puuttua asiaan! Siitä huolimatta hänen oli vaikeata saada naiset vakuutetuiksi. Diederich oli odottanut, että asiain kulku olisi ollut päinvastainen. Hän oli tyytyväinen omaisiinsa. Mutta oliko sitten seinillä tosiasiallisesti ollut korvat? Teki melkein mieli uskoa, että suljetussa huoneessa syntynyt huhu nousi savun mukana uuninpiipusta ja levisi koko kaupungille.

Siitä huolimatta Diedrich ei ollut vielä rauhoittunut. Hän sanoi itselleen, että työkansan terve vaisto oli erinäisissä tapauksissa tekijä, joka oli hyväksyttävä ja jota voitiin käyttää hyväksi. Aina päivällisiin asti hän pyöri Napoleon Fischerin ympärillä: silloin — kello soi jo — kuului silityskoneen luota kimeä huuto, ja Diederich ja konemestari, jotka samanaikaisesti ryntäsivät paikalle, irroittivat yhdessä erään nuoren työläisnaisen käsivarren, joka oli tarttunut erääseen terästelaan. Siitä vuoti mustaa verta, ja Diederich antoi heti soittaa kaupungin sairashuoneelle. Hänestä tuntui pahalta katsella tuota kättä, mutta jäi kuitenkin siihen, kun tytölle pantiin hätäkääre. Hiljaisesti voivottaen tyttö katseli toimitusta, kalpeana kauhusta, kuten nuori eläin, jota on satutettu. Diederichin ihmisystävällisiä, hänen kotiolojaan koskevia kysymyksiä hän ei ymmärtänyt. Napoleon Fischer vastasi hänen puolestaan. Tyttö oli vasta neljäntoista vuotias. — Diederich arveli, että niin ei ollut ulkomuodosta päättäen ja että työläisnaisia oli kyliksi usein varotettu tuon koneen suhteen. "Hän saa lukea onnettomuuden omaksi viakseen, minulla ei ole mitään velvoituksia. No niin", hän sanoi lempeämmin, "tulkaapas hieman tänne, Fischer!"

Konttorissa hän täytti kaksi konjakkilasia. "Tätä voi käyttää pelästykseen… Sanokaapas rehellisesti, Fischer, luuletteko Te, että minun täytyy maksaa? Koneen ympärillä olevat turvalaitteet ovat toki mielestänne riittäviä?" Ja kun konemestari kohautti olkapäitään: "Te tahdotte sanoa, että minä voin antaa asian mennä oikeuteen? Mutta sitä minä en tee, minä maksan heti."

Napoleon Fischer näytti käsittämättömän suurta, keltaista hammasriviään, ja Diederich jatkoi: "Niin, sellainen minä olen. Te ajattelitte kai, että siihen pystyi vain herra Lauer? Mitä häneen tulee, niin Tehän olette omasta puoluelehdestänne lukenut selityksen hänen työläisystävällisyyteensä. Minä en tosin anna vangita itseäni majesteettirikoksen vuoksi, enkä tee siten työmiehiäni leivättömiksi; minä etsin käytännöllisempiä keinoja yhteiskunnallisen mielialani ilmaisemiseksi." Hän vaikeni hetkeksi hyvin juhlallisesti. "Ja siksi minä olen päättänyt maksaa tuolle tytölle palkan koko siltä ajalta, minkä hän tulee olemaan sairashuoneessa. Minkä verran hän sitten saa?" hän kysyi nopeasti.

"Markka viisikymmentä," sanoi Napoleon Fischer.

"No niin… Maatkoon nyt vaikka kahdeksan viikkoa, maatkoon nyt vaikka kaksitoista… ikuisesti sitä nyt ei kuitenkaan kestä."

"Hän on vasta neljäntoista vuotias", sanoi Napoleon Fischer kulmainsa alta. "Hän voi vaatia vahingonkorvausta." Diederich pelästyi, hän läähätti.

Napoleon Fischer oli saanut takaisin määrittelemättömän irvistyksensä ja katsahti työnantajansa nyrkkiä, joka tuskallisesti oli muodostunut tämän taskussa. Diederich veti sen esiin. "Tehkää nyt väelle tiettäväksi minun jalomielinen päätökseni! Ei sovellu Teille? Kapitalistien kehnoja tekoja Te kerrotte luonnollisesti kernaammin. Kokouksissanne Te nyt todennäköisesti pidätte jyriseviä puheita herra Buckista."

Napoleon Fischer näytti sellaiselta, joka ei ymmärtänyt, mitä Diederich ei ollut huomaavinaan. "Minäkään en pidä sitä juuri kauniina", hän jatkoi, "jos joku tahallaan antaa poikansa naida sellaisen tytön, jonka äidin kanssa hän on ollut tekemisissä, ja vielä ennen tuon tytön syntymistä… Mutta —"

"Mutta!" toisti Diederich vahvasti. "Minä en pitäisi sitä ollenkaan oikeana, jos minun väkeni sen tähden vääntäisi suunsa sijoiltaan ja jos Te, Fischer, nyt kenties kiihoittaisitte työmiehiä kaupungin viranomaisia vastaan sen johdosta, että jokin maistraatin jäsen on tehnyt jotakin, jota kukaan ei voi hänestä todistaa." Hänen nyrkkinsä iski suuttuneesti ilmaa. "Minustakin on selän takana kerrottu, että minä olisin aiheuttanut tuon jutun Laueria vastaan. Minä en tahdo tehdä itseäni mihinkään syypääksi, minun väkeni saa olla rauhassa."

Hänen äänensä kävi tuttavallisemmaksi, hän lähestyi tuota toisia. "No niin, koska minä tunnen Teidän vaikutusvaltanne, Fischer…"

Äkkiä hänen nyrkkinsä avautui, ja hänen kämmenellään makasi kolme suurta kultarahaa.

Napoleon Fischer näki ne ja väänsi kasvojaan, aivan kuin olisi nähnyt itse pirun. "Ei!" hän huusi, "ja vielä kerran ei! Vakaumustani minä en voi pettää! En koko maailman mammonan tähden!"

Hänen silmänsä veristivät ja hän itse kihisi. Diederich perääntyi, koskaan ennen hän ei ollut katsonut kumousta niin läheltä kasvoihin. "Totuus on saatava päivänvaloon!" kihisi Napoleon Fischer. "Siitä me köyhälistö pidämme huolen. Sitä Te ette voi estää, herra tohtori! Omistavien luokkien häpeälliset teot…"

Diederich kaatoi hänelle nopeasti uuden lasillisen konjakkia. "Fischer", hän sanoi hartaasti, "tämän rahan minä antaisin Teille siksi, että minun nimeäni ei tässä asiassa mainittaisi." Mutta Napoleon Fischer torjui, hänen ilmeissään oli korkeata ylpeyttä.

"Todistamispakkoa me emme käytä, herra tohtori. Emme me. Joka hankkii meille agitatsioniaiheita, saa olla kaikelta rauhassa."

"Sitten on kaikki järjestyksessä", sanoi Diederich keventyneesti. "Minä tiesin sen, että Te olette suuri poliitikko. Ja sen tähden, tuon tytön tähden, minä tarkoitan tuota loukkaantunutta työläisnaista —. Minä olen juuri tehnyt Teille palveluksen kertomalla Buckien sikamaisuuksista…"

Napoleon Fischer irvisti hyvillään. "Koska herra tohtori sanoo, että minä olen suuri poliitikko… Minä en tahdo puhua enää tuosta vahingonkorvauksesta. Likeisemmät tuttavuudet ensimäisten piirien kanssa ovat meille toki tärkeämpiä —"

"— Kuin tuollainen tyttö", täydensi Diederich. "Te ajattelette aina poliitikkona."

"Aina", vahvisti Fischer. "Hyvästi, herra tohtori." Hän vetäytyi pois — sillä välin kun Diederich pani merkille, että köyhalistöpolitiikalla oli etunsakin.

Hän pisti kolme kultarahaansa jälleen taskuunsa.

Seuraavan päivän iltana oli talon kaikki peilit kasattu asuinhuoneeseen. Emmi, Magda ja Inge Tietz kääntelivät itseään hiiden välissä, kunnes heidän kaulojaan alkoi pakottaa; sitten he heittäytyivät hermostuneina tuolin reunalle. "Jumalani, nythän on jo aika!" Mutta Diederich oli lujasti päättänyt olla saapumatta liian aikaisin, kuten Lauerin jutussa. Persoonallisuuden koko vaikutus meni penkin alle, kun tuli liian aikaisin. Kun he lopultakin läksivät, niin Inge Tietz pyysi vielä kerran rouva Hesslingiltä anteeksi sitä, että anasti hänen paikkansa vaunuissa. Vielä kerran rouva Hessling sanoi: "Jumalani, mielelläni. Minä vanha rouva olen liian heikko mihinkään sellaiseen suurenmoiseen. Nauttikaa nyt Te vain, lapset!" Ja hän syleili itkien tyttäriään, jotka vastasivat kylmästi. Sillä he tiesivät, että äiti vain pelkäsi, koska nyt ei missään puhuttu mistään muusta kuin tuosta hirvittävästä juorujutusta, jonka syntymiseen hän itse oli syypää.

Vaunuissa Inge Tietz alkoi heti siitä. "Niinpä niin, Buckit ja Daimchenit! Minä odotan vain kiihkeästi nähdäkseni, onko heillä ollut ylevää julkeutta tullakseen juhlaan." Magda sanoi rauhallisesti: "Heillä täytyy sitä olla, sillä muutoin he myöntäisivät tuon huhun oikeaksi." — "Joskin", selitti Emmi. "Minä pidän sitä heidän asianaan. Minä en kiihoita mieltäni sen johdosta." — "Liioin en minä", lisäsi Diederich. "Ja Teiltä, neiti Tietz, minä sen vasta tänä iltana kuulinkin."

Tämän johdosta Inge Tietz joutui pois suunniltaan. Niin helpolta kannalta tuota juttua ei saanut ottaa. Luuliko sitten Diederich, että hän, Inge Tietz oli tuon kaiken keksinyt. "Buckit ovat jo kauan sitten olleet huolissaan tämän asian tähden: sen tietävät heidän omat palvelijansa." — "Siis palvelijain juoruja", sanoi Diederich ja vastasi pieneen sysäykseen, jonka Magda oli antanut hänelle polvellaan. Sitten heidän täytyi astua alas vaunuista ja laskeutua portaita pitkin, jotka yhdistivät Kaiser-Wilhelm-Strassen uuden osan syvällä sijaitsevaan vanhaan Riekestrasseen. Diederich kiroili, sillä alkoi sataa ja tanssikengät kastuivat; juhlahuoneuston edessä oli myöskin proletaareja, jotka töllistelivät. Eikö nyt olisi voitu, kun kerta koko kaupunginosa korotettiin, tätäkin romua repiä maahan? Historiallisen "Sopusoinnun" talon oli täytynyt jäädä pystyyn — aivan kuin kaupungilla ei olisi ollut varoja rakentaa keskeiseen paikkaan uudenaikaista, ensiluokkaista seurataloa. Tuossa vanhassa arkussahan haisi homeelle! Ja aivan heti sisäänkäytävässä naiset aina hihittivät, koska siinä oli ystävyyden patsas, jolla tosin oli peruukki päässä, mutta muuten ei mitään päällään. "Varokaa", sanoi Diederich rappusissa, "taikka muuten me syöksymme sisään." Sillä portaiden molemmat ohuet kaaret koukistuivat kahden vanhuudesta laihtuneen käsivarren tavoin. Niiden puuaineksen ruskeanpunainen väri oli vaalennut. Mutta ylhäällä, siellä missä ne yhtyivät, käsinojan päällä, palmikkopäinen pormestari hymyili valkeilla marmorikasvoillaan, pormestari, joka kaiken tämän oli jättänyt kaupungille ja joka oli ollut Buck-sukua. Diederich katsoi vihaisesti tuon patsaan ohi.

Syvässä peilikäytävässä oli aivan hiljaista, vain yksi ainoa nainen oli siellä jälellä ja näytti eräästä oven raosta kurkistelevan juhlasaliin — ja äkkiä tytöt kauhistuivat: esitys oli alkanut! Magda ryntäsi käytävän poikki ja purskahti itkuun. Silloin tuo nainen pyörähti ympäri, sormi suulla. Se oli rouva von Wulckow, kappaleen kirjoittaja. Hän hymyili liikutettuna ja kuiskasi: "Hyvin käy, kappaleeni miellyttää. Te tulette juuri oikeaan aikaan, menkäähän vain pukeutumaan." Niinhän se olikin! Emiirillä ja Magdalla oli tehtävää vasta toisessa näytöksessä. Diederichkin oli joutunut päästään pyörälle. Sillä välin kun sisaret Inge Tietzin kanssa, jonka piti auttaa heitä, riensivät sivuhuoneiden läpi pukuhuoneeseen, hän asettui rouva von Wulckowin eteen ja jäi siihen neuvottomana seisomaan. "Nyt Te ette saa mennä sisään, se häiritsisi", sanoi armollinen rouva. Diederich änkytti anteeksipyyntöjä ja pyöritti silmiään, jolloin kohtasi puolittain häikäisevissä seinäpeileissä oman salaperäisenkalpean kuvansa. Hennonkeltaisessa seinämaalissa oli oikullisia, äkkinäisiä muutoksia, ja seinälaudoituksessa olevien kukkien ja muotokuvien värit olivat riutuneita… Rouva von Wulckow sulki erään pienen oven, jonka läpi joku näytti kulkeneen, joku lammaspaimen nauhoilla koristettuine sauvoineen. Hän sulki tuon oven hyvin varovasti, jotta esitys ei olisi häiriytynyt, mutta kuitenkin hieman tomua läksi liikkeelle, aivan kuin puuderia tuon maalatun paimenettaren tukasta.

"Tämä talo on niin romanttinen", kuiskasi rouva von Wulckow. "Eikö Teistäkin, herra tohtori? Kun täällä näkee itsensä peilistä, niin luulee, että vannehame on päällä" — minkä jälkeen Diederich, yhä neuvottomampana, katsahti hänen hameeseensa. Rouva von Wulckowin paljaat olkapäät olivat ontot ja eteenpäin kääntyneet, hiukset slaavilaisen vaaleat, ja hänellä oli lornetti.

"Te sovellutte loistavasti tänne, rouva von Wulckow… rouva kreivitär", hän korjasi ja sai hymyn palkinnokseen rohkeasta liehakoimisestaan. Jokamies ei olisi niin sattuvasti muistuttanut rouva von Wulckowille, että tämä oli syntyään kreivitär Züsewitz!

"Tosiaankin", huomautti rouva, "on vaikea uskoa, että tätä taloa ei aikoinaan rakennettu todella ylevälle seurapiirille, vaan ainoastaan hyville Netzigin porvareille." Hän hymyili rukoilevasti.

"Niin, se on koomillista", vahvisti Diederich kumartaen. "Mutta tänään voi epäilemättä vain rouva kreivitär tuntea olevansa täällä vallan kuin kotonaan."

"Teillä on varmasti kauneusaistia", päätteli rouva von Wulckow; ja kun Diederich vahvisti tämän, niin rouva selitti, että hänen, Diederichin, ei silloin pitänyt kokonaan olla näkemättä ensimäistä näytöstä, vaan piti katsella oven raosta. Hän itse oli jo kauan muutellut jalkojaan ja viittasi nyt viuhkallaan näyttämölle päin. "Herra majuri Kunze tulee pian poistumaan. Hän ei olekaan erikoisen hyvä, mutta minkäs sille mahtaa, hän kuuluu 'Sopusoinnun' johtokuntaan ja on tehnyt ihmisille ymmärrettäväksi kappaleeni taiteellisen merkityksen." Sillä välin kun Diederich vaivatta tunsi majurin, joka ei ollut ollenkaan muuttanut muotoaan, kappaleentekijä selitti hänelle lentävällä nopeudella tapaukset. Tuo nuori talonpoikaistyttö, jonka kanssa. Kunze keskusteli, oli hänen avioton tyttärensä, siis kreivin tytär, minkä vuoksi kappaleen nimenäkin oli "Salakreivitär." Paraikaa Kunze selitti hänelle, karkeasti kuten aina, tätä asiaintilaa. Hän ilmaisi myöskin hänelle naittavansa hänet eräälle köyhälle serkulle ja jättävänsä hänelle puolet omaisuudestaan perinnöksi. Tämän johdosta, kun hän oli mennyt, tuo tyttö ja hänen hoitajaäitinsä, kunnon vuokraviljelijän vaimo, iloitsivat äänekkäästi.

"Kukas on sitten tuo hirvittävä henkilö?" kysyi Diederich mitään ajattelematta. Rouva von Wulckow hämmästyi.

"Hänhän on kaupunginteatterin vanha koomillisten osain esittäjä. Meillä ei ollut muuten ketään sopivata siihen osaan; mutta minun sisarentyttäreni näyttelee kernaasti hänen kanssaan."

Ja Diederich pelästyi; hirvittävällä henkilöllä hän oli tarkoittanut tuota sisarentytärtä. "Neiti sisarentyttärenne on vallan hurmaava", vakuutti hän nopeasti ja tirkisti ihastuneena noita paksuja, punaisia kasvoja, jotka olivat aivan olkapäissä kiinni — Wulckowin olkapäissä! "Lahjoja hänellä on myöskin", hän lisäsi varmuuden vuoksi. Rouva von Wulckow kuiskasi: "Olkaapas nyt vain tarkkaavainen!" — ja esiin astui kulissien takaa asessori Jadassohn. Mikä yllätys! Hänen housuissaan oli aivan uusi silitystaite ja hänen mahtavasti liehuvan hännystakkipukunsa täydennyksenä oli jättiläiskravatti, missä oli vastaavansuuri, punainen hohtokivi. Mutta niin kovin kuin tuo kivi loistikin, Jadassohnin korvat voittivat sen kuitenkin loistamisessa. Kun hänen tukkansa oli hiljan leikattu ja hänen päänsä hyvin laaka, niin hänen korvansa ulkonivat vapaasti ja valaisivat kahden lampun tavoin hänen juhlallista komeuttaan. Hän levitteli käsiään, joissa oli keltaiset kätimet, aivan kuin olisi ollut vaatimassa jollekin useampien vuosien kuritushuonerangaistusta; ja tosiasiallisesti hän sanoi tuolle sisarentyttärelle, joka oli suorastaan hämmentynyt, ja tuolle koomilliselle ulvovalle vanhukselle mitä tuskallisimpia asioita… Rouva von Wulckow kuiskasi: "Hän on kappaleen kehno luonne."

"Totisesti onkin", sanoi Diederich vakuuttavasti.

"Tunnetteko sitten minun näytelmäni?"

"Enpä kyllä, en. Mutta minä näen jo, mitä hän tahtoo."

Jadassohn, joka oli vanhan kreivi Kunzen poika ja perijä, oli nimittäin kuunnellut eikä mitenkään aikonut luovuttaa sisarentyttärelle puolta Jumalan hänelle suomasta omaisuudesta. Hän vaati käskevästi, että tytön piti heti kohta lähteä tiehensä; muussa tapauksessa hän, Jadassohn, tuli vangituttamaan hänet perinnöntavoittelijana ja toimittamaan Kunzen holhouksenalaiseksi.

"Se on kehnoa", huomautti Diederich. "Tyttö on kuitenkin hänen sisarensa." Kappaleentekijä selitti hänelle:

"No niin. Mutta toiselta puolen hän on oikeassa, jos hän tahtoo tehdä noista maatiloista fideikommissitilan. Hänhän työskentelee koko suvun hyväksi, joskin siinä silloin yksityinen jäisi liian vähille. Salakreivittärelle se on luonnollisesti traagillista."

"Jos sitä oikein ajattelee —." Diederich oli ylen iloinen. Tästä aristokraattisesta kannasta oli hänelle itselleenkin hyötyä, kun hänellä ei ollut mitään halua päästää Magdaa naimisiin mennessään osalliseksi liikkeeseen.

"Rouva kreivitär, Teidän kappaleenne on ensiluokkainen", hän sanoi liikutettuna. Mutta rouva von Wulckow tarttui silloin tuskallisesti hänen käsivarteensa: yleisössä oli syntynyt melua, kaapittiin permantoa, pärskyttiin ja hihitettiin. "Hän liioittelee", voihkasi kappaleentekijä. "Minä olen sen aina sanonut hänelle."

Sillä Jadassohn esiintyi tosiaankin kuulumattomalla tavalla. Hän sulki sisarentyttären ja tuon koomillisen vanhuksen pöydän taakse ja täytti koko näyttämön kreivillisen persoonallisuutensa pauhaavalla vakuuttamisella. Mitä enemmän yleisö häntä paheksi, sitä julkeammin hän esiintyi lavalla. Nyt jo vihellettiinkin; niin, useat kääntyivät ovea kohden, jonka takana rouva von Wulckow vapisi, ja vihelsivät. Kenties se johtui vain siitä, että ovi narahti — mutta kappaleentekijä perääntyi, kadotti lornettinsa ja hapuili avuttomassa kauhussaan ilmaa, kunnes Diederich toi sen hänelle takaisin. Hän koetti häntä lohduttaa. "Ei se merkitse mitään, Jadassohn poistuu toki toivottavasti pian?" Rouva von Wulckow kuunteli suljetun oven läpi. "Niin, jumalankiitos", hän jaaritteli, ja hänen hampaansa kalisivat. "Nyt hän on valmis, nyt minun sisarentyttäreni pakenee tuon koomillisen vanhuksen kanssa, ja sitten tulee jälleen Kunze luutnantin kanssa, nähkääs."

"Luutnanttikin näyttelee mukana?" kysyi Diederich täynnä kunnioitusta.

"Niin, se tahtoo sanoa, hän käy vielä gimnaasia, hän on maakunnanoikeuden puheenjohtajan, Spreziuksen poika: tuo köyhä sukulainen, nähkääs, jonka vanha kreivi tahtoo antaa tyttärelleen mieheksi. Hän lupaa vanhukselle hakevansa salakreivittären vaikka maailman ääristä."

"Hyvin käsitettävää", sanoi Diederich. "Se on hänen omien etujensa mukaista."

"Te tulette näkemään, hän on jalo ihminen."

"Mutta Jadassohnia, jos saan luvan tehdä sellaisen huomautuksen, Teidän ei olisi pitänyt laskea näyttelemään", sanoi Diederich nuhtelevasti ja salaisella tyydytyksellä. "Korvienkaan vuoksi."

Rouva von Wulckow sanoi masentuneesti:

"Minä en luullut niiden vaikuttavan sillä lailla näyttämöllä. Luuletteko, että kappale tulee nyt epäonnistumaan?"

"Rouva kreivitär!" Diederich laski käden sydämelleen. "Sellaista kappaletta kuin 'Salakreivitärtä' ei ole niin helppo turmella!"

"Eikö totta? Teatterissahan kaikki riippuu taiteellisesta merkityksestä."

"Varmasti. Tosin tuollaisella korvaparilla on suuri vaikutuksensa" — ja Diederich oli hyvin miettiväisen näköinen.

Rouva von Wulckow huusi rukoilevasti:

"Toinen näytös on kuitenkin paljon parempi! Se tapahtuu eräässä jäykässä tehtailijan perheessä, missä salakreivitär on sisäkkönä. Sitten on siellä eräs soitonopettaja, hän ei ole mikään hieno mies, on suudellut perheen yhtä tytärtä ja tekee nyt kreivittärelle naimatarjouksen, jonka tämä luonnollisesti jyrkästi torjuu. Soitonopettaja! Miten hän voisi!"

Diederich vahvisti, että sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka —"

"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti, kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te osaatte kaikkia keksiäkin?"

Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.

"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."

"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin runoilijoita?"

"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut 'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"

Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut kysellä enempää.

"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow. "Kuuletteko jotakin?"

Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow. "Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja yritti saada menestystä — mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."

Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä, jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat —?" Kun kuultiin, että Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi." Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä, jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se on!"

Guste katsahti taakseen; hänen silmänsä menivät sikkaraan. "Tuollakin puhutaan siitä", hän sanoi salaperäisesti.

"Mistä niin?" änkytti Diederich.

"Me tiedämme jo. Ja minä tiedän myöskin, kuka sen on pannut alulle."

Diederichin pinnalle nousi hiki. "Mikäs Teidän oikein on?" kysyi Guste. Buck, joka sivuoven kautta tirkisti ravintolanpuolelle, sanoi välinpitämättömästi:

"Hessling on varovainen poliitikko, hän ei kuule kernaasti sitä, että pormestari toiselta puolen on hyvä aviomies, mutta että hän toiselta puolen ei voi mitään kieltää anopiltaan."

Diederich kävi tummanpunaiseksi.

"Se on alhaista! Miten voi kukaan sellaista kuvitellakaan!"

Guste hihitti rajusti. Buck pysyi liikkumattomana. "Ensinnäkin se näyttää olevan totta, sillä pormestarinna on yllättänyt molemmat ja uskonut salaisuutensa eräälle ystävättärelleen. Mutta sitten sehän oli silmiinpistävätä."

Guste lisäsi: "No niin, Te, herra tohtori, ette olisi luonnollisestikaan sitä koskaan huomannut." Samalla vilkutti hän rakastuneesti silmää sulhaselleen. Diederich salamoi. "Vai niin!" hän sanoi jäykästi. "Nyt minä kyllä tiedän tarpeeksi." Ja hän käänsi heille selkänsä. He keksivät siis itsekin alhaisia juoruja, vieläpä itse pormestaristakin! Diederich saattoi pitää päänsä pystyssä. Hän lähestyi Kühnchenin ryhmää, joka liikkui ravintolaa kohden ja jätti jälkeensä siveellisen suuttumuksen vanaveden. Pormestarin anoppi vannoi punehtunein kasvoin, että "Buckien joukko" tuli vastaisuudessa näkemään hänen talonsa vain ulkoapäin, ja useammat naiset yhtyivät hänen päätökseensä, tavaratalonomistaja Cohnin neuvosta huolimatta, joka toistaiseksi pani kaikki epäilyksenalaiseksi, koska sellaista siveellistä hairahtumista ei näyttänyt voivan odottaa niin koetellulta vanhalta liberaalilta kuin herra Buckilta. Professori Kühnchen oli pikemminkin sitä mieltä, että liian pitkälle menevä radikalismi turmeli myöskin moraalin. Vieläpä tohtori Heuteufelkin, joka muuten järjesteli vapaiden miesten sunnuntaijuhlia, huomautti, että vanhalta Buckilta ei ollut koskaan puuttunut perhevaistoa, voihinpa sanoa taipumusta nepotismiin. "Teillä kaikilla on tiedossanne esimerkkejä tästä. Ja että hän nyt, säilyttääkseen rahat perheelle, valmistautuu naittamaan äpäränsä aviolapselleen, sen minä, hyvät naiset ja herrat, selittäisin lääketieteellisesti taipumukseksi, joka aikaisemmin on pidetty aisoissa, mutta nyt vanhalla ukolla on päässyt valloilleen." Naisten kasvot saivat tällöin pelästyneen ilmeen, ja pastorska Zillich lähetti Käthcheninsä hakemaan nenäliinaa vaatesäiliöstä.

Matkallaan Käthchen kulki Guste Daimchenin ohitse, mutta hän ei tervehtänyt häntä, vaan loi katseensa alas; silloin Gusten ilme kävi tyrmistyneeksi. Ravintolassa se huomattiin ja lausuttiin paheksuminen, mihin liittyi sääliä. Gusten piti nyt kokea, mitä merkitsi, kun ei välittänyt yleisestä moraalista. Hänen hyväkseen mahdettiin sentään myöntää, että oli petetty ja huonon vaikutuksen alaisena. Mutta ylikaitsija Daimchenin rouva, hän tunsi asian ja häntä oli varoitettu! Pormestarin anoppi kertoi käynnistään Gusten äidin luona ja turhista ponnistuksistaan saada kolkuttamalla tunnustamaan tuo paatunut vanha rouva, jolle laillinen yhteys Buck-suvun kanssa kylläkin merkitsi erään nuoruudenunelman täyttymistä!…

"Niin, ja entäs sitten herra asianajaja Buck!" kähisi Kühnchen. Tosiaankin, kenenkä saattoi tuo herra saada uskomaan, ett'ei tarkoin tiennyt sitä uutta häpeää, mikä kohtasi hänen perhettään? Eikö hän sitten tiennyt Lauerin perheen rikoksia? Ja kuitenkaan hän ei epäröinyt, vaan levitti julkisesti oikeuden eteen sisarensa ja lankonsa likaisen pyykin, vain siksi, että hänestä puhuttaisiin! Tohtori Heuteufel, jonka mieli teki edelleen korjata silloista esiintymistään oikeudessa, selitti: "Se ei ole mikään asianajaja, se on näyttelijä!" Ja kun Diederich pyysi saada huomauttaa, että Buckilla nyt oli kuitenkin tietyt, joskin vastustettavat poliittiset ja moraaliset mielipiteet, niin hänelle vastattiin: "Herra tohtori, Te olette hänen ystävänsä. Että Te puolustatte häntä, on luettava Teille ansioksi, mutta käsitystämme Te ette voi muuttaa"; — minkä jälkeen Diederich vetäytyi syrjään huolestunein ilmein, mutta pitäen samalla silmällä toimittaja Nothgroschenia, joka vaatimattomasti pureksi sianlihasämpylää ja kuuli kaikki. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus, sillä sisällä, lähellä näyttämöä, vanha herra Buck huomattiin nuorten tyttöjen seurassa. Kävi ilmi, että hän selitti heille seinillä olevia maalauksia, silloista elämää, mikä kalvenneena ja iloisena ympäröi koko salia, sekä kaupungin ympäristöä, millainen se oli ollut hävinneine niittyineen ja puutarhoineen ja kaikkine ihmisineen, jotka kerta tässä salissa olivat herroina melunneet, mutta nyt olivat vaipuneet syvyyteen sen polven tieltä, mikä täällä nyt melusi… Nyt näytti kokonaan siltä, kuin he, nuo tytöt ja tuo vanhus, olisivat jäljitelleet noita kuvia. Aivan heidän yläpuolellaan oli Burgtor kuvattuna, ja eräs herra astui esiin peruukkeineen ja virkavitjoineen, sama herra, joka marmoriin hakattuna seisoi portaiden päässä. Mutta siinä kukkia täynnään olevassa rakastettavassa metsikössä, mikä silloin oli kukoistanut tuolla Gausenfeldin tehtaan asemesta, tuli häntä vastaan kirkkaita lapsia tanssien, heitti seppeleen hänen päälleen ja tahtoi häntä sen avulla pyörittää. Punaisten, pienten pilvien heijastus lankesi hänen onnellisille kasvoilleen. Niin onnellisena hymyili myöskin vanha Buck tällä haavaa, antoi tyttöjen kulettaa itseään sinne tänne ja oli heidän piirittämänään kuin elävän seppeleen ympäröimänä. Hänen suruttomuutensa oli käsittämätöntä, se oli yllyttävää. Oliko hän jo siinä määrin tylsistyttänyt omantuntonsa, että hän aviottoman tyttärensä —. "Meidän tyttäremme eivät olekaan toki mitään aviottomia", sanoi tavaratalonomistaja Cohnin rouva. "Minun Sidonieni Guste Daimchenin kanssa käsikoukussa!"… Buck ja hänen nuoret ystävättärensä eivät ollenkaan huomanneet, että olivat tyhjän huoneen päässä. Edempänä muodosti vihamielinen yleisö muurin; silmät alkoivat säihkyä ja rohkeus kasvoi. "Tuo suku on jo aikansa ollut arvossa! Yksi on jo vankilassa ja toinen joutuu sinne pian!"… "Siinä se on oikea rotanpyydystin!" muristiin, ja ylhäällä: "Minä en kärsi tätä enää kauempaa!" Äkkiä kaksi naista ponnistautui irti yleisestä ahdingosta, otti vauhtia ja ryntäsi tyhjän tilan läpi. Oikeusneuvos Harnischin rouva, joka punaisine samettilaahustimineen riensi eteenpäin, sattui Cohnin keltaisen rouvan kanssa täsmälleen samaan aikaan päämaaliin, valtasi Metansa samalla kun toinen otti pois Sidoniensa, ja mikä tyydytys, kun palasivat! "Olin vähällä mennä tainnuksiin", sanoi pastorska Zillich, kun nyt Käthchenkin saapui paikalle.

Hyväntuulisuus palasi, laskettiin leikkiä tuosta vanhasta syntisestä, häntä verrattiin rouva von Wulckowin kappaleessa olevaan kreiviin. Tosin Guste ei ollut mikään salakreivitär; runoudessa voitiin, kirjailijan mieliksi tuntea myötätuntoa sellaisia olosuhteita kohtaan. Ylipäänsä ne olivat siinä vielä siedettäviä, sillä kreivittären piti naida vain serkkunsa, kun sen sijaan Gusten —!

Vanha Buck, joka ei enää nähnyt ympärillään muita kuin poikansa tulevan vaimon ja erään veljensä tyttären, sai kasvoilleen kysyvän ilmeen; niin, hän joutui hämilleen niiden katseiden alaisena, jotka häntä tarkastivat hänen hyljätyssä tilassaan. Se huomattiin — vieläpä Diederich kysyi itseltään, oliko sitten rouva Hesslingin vanha häväistysjuttu ollenkaan tosi? Kun hän nyt näki sen kummituksen, minkä itse oli päästänyt maailmaan, ruumiillistuvan ja käyvän yhä uhkaavammaksi, niin häntä itseään ahdisti. Tällä kertaa ei ollut kysymys mistään Lauerista, vaan vanhasta herra Buckista, Diederichin lapsuusaikaan kaikkein kunnioitetuimmasta olennosta, kaupungin suurmiehestä, sen kansalaishengen ruumiillistumasta, tuosta, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna neljäkymmentäkahdeksan! Omassa sydämessään Diederich tunsi pöyristystä oman yrityksensä johdosta. Se näytti myöskin mielettömältä; sellainen sivallus ei tuhonnut suinkaan tuota vanhusta. Mutta jos kävi selville, kuka oli alkuunpanija, niin Diederich sai olla varma siitä, että kaikki kääntyivät häntä vastaan… Yhtä kaikki se oli isku, joka oli sattunut. Nyt ei ollut kysymyksessä vain perhe, joka mureni ja oli vanhukselle kuormaksi: veli vararikon partaalla, vävypoika vankilassa, tytär matkoilla rakastajansa kanssa, yksi pojista talonpoikaistunut ja toisen mieliala ja elämäntavat epäilyksenalaiset, — nyt horjui hän, ensi kertaa, itse. Alas Buck, jotta Diederich saattoi nousta! Siitä huolimatta häntä ahdisti sisintä myöten, hän nousi ylös mennäkseen sivuhuoneisiin.

Hän riensi, sillä toiseen näytökseen soitettiin jo: siinä hän törmäsi yhteen pormestarin anopin kanssa, jolla oli eräästä toisesta syystä yhtä kova kiire. Hän ennätti kuitenkin ajoissa estää vävypoikansa, jota hänen rouvansa saattoi, lähestymästä vanhaa Buckia ja verhoamasta häntä arvovallallaan. "Sinun arvovallallasi pormestarina, sellaista häväistystä!" Hänen äänensä oli käheä kiihtymyksestä. Mutta rouva väitti kimakalla, pienellä äänellään, että Buckit olivat sittenkin hienointa väkeä, ja mainitsi, että vielä eilen Milli Buck oli antanut hänelle satumaisen leikkuumallin. Salaisin sysäyksin kumpikin ajoi pormestaria omalle puolelleen; hän antoi vuorotellen kummallekin perään, hänen kalpea poskipartansa kääntyi oikealle ja vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat kuin jäniksen. Ohikulkijat nyhkäsivät toisiaan ja toistivat leikkinä sen, minkä Diederich oli kuullut Buckilta. Näin tärkeiden tapausten johdosta Diederich unhoitti tuskansa, pysähtyi ja teki taisteluun vaativan kumarruksen. Pormestari suoristautui, jätti naisensa ja ojensi Diederichille kätensä. "Hyvä herra tohtori Hessling, hauska tavata, eikös tämä ole kerta kaikkiaan onnistunut juhla?"

Mutta Diederich ei ollut suinkaan taipuvainen antautumaan mitättömiin sydämellisyydenosoituksiin, joista tohtori Scheffelweis niin kovin piti. Hän ojentautui suoraksi kuin kohtalo ja salamoi.

"Herra pormestari, en katso itseäni oikeutetuksi olemaan ilmaisematta Teille eräitä asioita, joita —"

"Mitä asioita?" kysyi pormestari ja kalpeni.

"Asioita, joita sattuu", sanoi Diederich kovanpuoleisesti. Pormestari pyysi armoa. "Minähän tiedän jo tuon meidän kaikkein kunnioittaman vanhan Buckin kohtalokkaan historian — sikamaisuuden, minä tahdoin sanoa", hän kuiskasi tutunomaisesti. Diederich pysyi kylmänä.

"Nyt on kysymys enemmästä. Teillä ei ole syytä kauempaa pettää itseänne, herra pormestari: asia koskee Teitä itseänne."

"Nuori mies, minun täytyy pyytää…"

"Olen käytettävissänne, herra pormestari!"

Tohtori Scheffelweis erehtyi, kun luuli, että tämä mies oli johdettavissa pois aineesta paremmin vaativalla esiintymisellä kuin pyytelemällä! Hän oli Diederichin kädessä; peilikäytävä oli tyhjentynyt, nuo molemmat naisetkin olivat hävinneet tungoksen mukana.

"Buck ja kumppanit tähtäävät vastaiskua", hän sanoi asiallisesti. "Naamari on riistetty heidän kasvoiltaan, he kostavat."

"Minulleko?" Pormestari ponnahti pystyyn.

"Parjausta, minä toistan: hävytöntä parjausta tullaan syytämään Teitä vastaan. Kukaan ihminen ei niitä uskoisi, mutta tällaisina poliittisten taisteluiden aikana —"

Hän ei lopettanut, vaan kohotti olkapäitään. Tohtori Scheffelweis oli silminnähtävästi pienentynyt. Hän tahtoi katsahtaa Diederichin, mutta osui syrjään. Silloin Diederich sai saman äänen, joka hänellä oli ollut oikeudessa.

"Herra pormestari! Te muistatte meidän ensimäisen keskustelumme Teidän luonanne, herra asessori Jadassohnin kanssa. Minä valmistin Teitä jo silloin siihen, että meidän kaupunkiimme on saatava uusi henki. Löyhä demokraattinen mieliala on kulunut köyhäksi! Tänään on oltava piukan kansallisia! Te saitte varotuksen!"

Tohtori Scheffelweis teki tiliä.

"Minä olen aina ollut sisimmässäni Teidän puolellanne, hyvä ystävä: sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen Hänen Majesteettinsa erityinen ihailija. Meidän jalo nuori keisarimme on niin omintakeinen ajattelija… impulssiivinen… ja…"

"Persoonallisin persoonallisuus", täydensi Diederich lujasti.

Pormestari puhui perässä: "Persoonallisuus… Mutta minä minun asemassani, joka ottaa huomioon molemmat puolet, voin vain tänäänkin toistaa: Hankkikaa uusia tosiasioita!"

"Entäs minun oikeusjuttuni? Minä suorastaan murskasin Hänen Majesteettinsa viholliset!"

"Minä en ollut Teille siinä millään lailla esteenä. Vieläpä minä onnittelinkin Teitä."

"Siitä minä en tiedä mitään."

"Ainakin äänettömästi."

"Tänään täytyy ratkaista kantansa avoimesti, herra pormestari. Hänen Majesteettinsa on itse sanonut: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan! Kansalaistemme täytyy lopultakin herätä unestaan ja ottaa itse osaa taisteluun kumouksellisia aineksia vastaan!"

Tässä tohtori Scheffelweis loi katseensa maahan. Sitä vaativammin Diederich ojentautui.

"Mutta missä oikein viivyttelee pormestari?" hän kysyi, ja hänen kysymyksensä kaikui uhkaavassa hiljaisuudessa niin kauan, että tohtori Scheffelweis päätti tirkistää häneen. Puhumaan hän ei lauennut; Diederichin olemus, salamoiva, pörröttynyt, hieman pöyhkeä, sulki hänen puheensa. Nopeassa hämmennyksessään hän ajatteli: "toiselta puolen — toiselta puolen" — ja tirkisti edelleen tuohon uuden nuorison kuvaan, nuorison, joka tiesi mitä tahtoi, tulossa olevan ankaran ajan edustajaan!

Alaslasketuin suupielin Diederich otti tämän kunnianosoituksen vastaan. Hän nautti taas silmänräpäyksen niistä hetkistä, jolloin hän merkitsi omaa itseään enemmän ja toimi erään korkeamman hengessä. Pormestari oli häntä pitempi, mutta Diederich katsoi alas häneen aivan kuin valtaistuimelta. "Lähinnä meillä on kaupungin valtuusmiesvaalit: silloin kaikki riippuu Teistä", hän sanoi armollisesti ja tiukasti. "Lauerin juttu on saanut aikaan muutoksen yleisessä mielipiteessä. Ihmiset pelkäävät minua. Joka minua tahtoo auttaa, on tervetullut, joka asettuu minua vastaan —"

Tohtori Scheffelweis ei odottanut jälkilauseen loppumista. "Olen kokonaan samaa mieltä kuin Tekin", hän kuiskasi hartaasti, "herra Buckin ystäviä ei pidä enää valita."

"Se on Teidän omien etujenne mukaista. Väärämielisten seurassa Te menetätte hyvän maineenne, herra pormestari! Voisitteko Te elää tämän päivän jälkeen, jos oikeamieliset eivät enää vastustaisi noita kauheita parjauksia?" Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä tohtori Scheffelweis vapisi; sitten Diederich toisti rohkaisevasti: "Kaikki riippuu Teistä." — Pormestari mutisi: "Teidän tarmonne ja sopiva mielialanne —"

"Minun ylensopiva mielialani!"

"Kyllä… Mutta Te olette poliittinen tuittupää, nuori ystäväni. Kaupunki ei ole vielä valmis vastaanottamaan Teitä. Miten Te aijotte saada sen valmiiksi?"

Vastauksen asemasta Diederich vetäytyi äkkiä takaisin ja kumarsi. Wulckow seisoi sisäänkäytävässä.

Hän astui esiin vatsan hyllyessä joustavasti, laski mustan käpälänsä tohtori Scheffelweisin olalle ja sanoi kumisten: "Kas niin, pikku pormestarini, näin yksinänne täällä? Teidän valtuusmiehennehän ovat potkaisseet Teidät pois seurastaan?" — mihin tohtori Scheffelweis vastasi kalpealla hymyllä. Mutta Diederich katsahti hyvin levottomasti salinoveen päin, mikä vielä oli auki. Hän astui Wulckowin eteen, niin että viimeksimainittua ei voitu salista käsin nähdä, ja kuiskasi hänelle jotakin, minkä johdosta tämä kääntyi ympäri ja järjesti vaatteitaan. Sitten hän sanoi Diederichille: "Te olette totisesti hyvin sopiva, pikku tohtorini."

Diederich hymyili hyvillään. "Teidän tunnustuksenne, herra presidentti, tekee minut onnelliseksi."

Wulckow sanoi armollisesti: "Te pystytte muuten myöskin yhteen ja toiseen. Meidän täytyy siitä kerran puhua." Hän kurkotti päätään, mikä oli ruskeapilkkuinen ja poskipäiltään slaavilainen, ja mulkoili Diederichiä silmillään, mitkä olivat täynnään lämminveristä, veitikkamaista väkivaltaisuutta, mulkoili niin kauan, että Diederich alkoi läähättää. Tämä menestys näytti tyydyttävän Wulckowia. Hän harjasi partansa peilin edessä, mutta sotki sen taas heti hännystakkipaitaansa vastaan, sillä hän piti päätään härän tavoin, ja sanoi: "Eteenpäin sitten! Tuo joutava loruhan on jo käynnissä." Ja Diederichin ja pormestarin välissä hän valmistautui painolla häiritsemään esitystä. Silloin kaikui ravintolasta käsin ohut ääni:

"Jumalani, Ottoseni!"

"No niin, siinä hän on", mörisi Wulckow ja meni vaimoaan vastaan. "Ajattelinkin jo, että kun tosi eteen tulee, niin hän pelkää. Enemmän rohkeutta, parahin Fridani!"

"Jumalani, Ottoseni, minua niin kovin pelottaa." Toisten herrojen puoleen kääntyen hän jaaritteli sujuvasti, joskin vavisten. "Minä tiedän kylläkin, että taisteluun olisi mentävä iloisin mielin."

"Semminkin", sanoi Diederich ketterästi, "kun jo etukäteen tietää voittavansa siinä." Ja hän kumarsi ritarillisesti. Rouva von Wulckow kosketti häntä viuhkallaan.

"Herra tohtori Hessling piti nimittäin minulle seuraa täällä ulkona jo ensi näytöksen aikana. Hänellä on kauneusaistia, antaapa vielä hyödyllisiä viittauksiakin."

"Olen sen huomannut", sanoi Wulckow; ja sillä välin kun Diederich kiitollisena kumarteli vuorotellen hänelle ja hänen rouvalleen, hän, presidentti, lisäsi: "Emmeköhän jää tänne ravintolan puolelle."

"Se oli myöskin minun taistelusuunnitelmani", jaaritteli rouva von Wulckow. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen huomannut, että täältä voidaan avata pieni ovi saliin. Siten voimme iloita siitä, että olemme erillämme tapahtumista, jota minä nyt kerta kaipaan, ja samalla olla au fait (niiden tasalla)."

"Pikku pormestarimme", sanoi Wulckow ja maiskautti, "hummerisalaattia Teidän pitäisi myöskin ottaa." Hän veti tohtori Scheffelweisia korvasta ja lisäsi: "Maistraatti on taas näytellyt valitettavaa osaa siinä kunnallisessa työnvälitysasiassa."

Pormestari söi tottelevaisena ja kuunteli sillä välin kun Diederich tähysi rouva von Wulckowin kanssa näyttämölle. Siellä oli Magda Hessling paraikaa soittotunnillaan, ja opettaja, mustakiharainen soittomestari, suuteli häntä kiihkeästi, mitä tämä ei näyttänyt panevan pahakseen. "Kienastin ei pitäisi olla näkemässä tätä", ajatteli Diederich, mutta myöskin omasta puolestaan hän tunsi itsensä loukatuksi. Hän lausui:

"Eikös rouva kreivittärenkin mielestä soitonopettaja näyttele liian naturalistisesti?"

Kappaleentekijä vastasi oudoksuen: "Juuri noin oli minun tarkoitukseni."

"Minä arvelinkin vain", sanoi Diederich epävarmasti — ja sitten hän pelästyi, sillä ovelle ilmestyi rouva Hessling tai joku hänen näköisensä nainen. Emmi tuli myöskin, pari yllätettiin, huudettiin, itkettiin. Sitä äänekkäämmin puhui Wulckow.

"Ei, pormestari. Vanhasta Buckista Te ette selviydy tällä kertaa puhumalla, kun hän kerta on ajanut läpi kunnallisen työnvälityksen. Mutta sovelluttamisesta riippuu kaikki, ja se on Teidän asianne."

Tohtori Scheffelweis tahtoi sanoa jotakin, mutta silloin Magda huusi, ett'ei ollenkaan aikonut mennä naimisiin tuon miehen kanssa, jolle palvelustyttökin kyllä riitti. Kappaleentekijä huomautti:

"Tuo hänen täytyy esittää vielä tavallisemmin. Hehän ovat nousukkaita."

Ja Diederich hymyili hyväksyvästi, vaikka häneen koskikin kipeästi nämä olosuhteet, jotka ilmenivät hänen omaa kotiaan niin suuresti muistuttavassa perheessä. Sisimmässään hän myönsi Emmin olevan oikeassa, kun tämä selitti, että häväistys oli heti poistettava maailmasta, ja huusi palvelustyttöä paikalle. Mutta kun palvelustyttö ilmestyi, niin saakeli soikoon, hän olikin salakreivitär! Hiljaisuudessa, mikä seurasi hänen esilletuloaan, kuului Wulckowin bassoääni.

"Pysykää poissa minun tieltäni noine houreinenne, joita Te sanotte sosiaalisiksi velvollisuuksiksenne. Maatalouden rappeutuminenko olisi sosiaalista?"

Yleisön joukossa useat kääntyivät ympäri; kappaleentekijä: "Ottoseni, Jumalan tähden!"

"Mitäs nyt on sitten tapahtunut?" Hän astui ovelle. "Koettakaatpahan nyt viheltää!"

Kukaan ei viheltänyt. Hän kääntyi jälleen pormestarin puoleen:

"Teidän työnvälityksellänne Te vedätte meikäläiseltä, jonka maatilat ovat idässä, kaikki työmiehet, se nyt on varma asia. Ja edelleen: Teillä on vielä työmiestenkin edustajia tuossa kurjassa työnvälityksessänne — ja esiinnytte myöskin maatyönvälittäjänä. Mihin Te siis pyritte? Järjestämään maatyöläiset. Ettekö sitä huomaa, pikku pormestarini?" Hänen käpälänsä putosi tohtori Scheffelweisin mukaantuvalle olkapäälle. "Me pääsemme Teidän juonienne perille. Niitä ei tulla sallimaan!"

Näyttämöllä Wulckowin sisarentytär puhui yleisölle, sillä tehtailijan perheen ei pitänyt mitään kuulla.

"Miten? Minäkö, kreivintytär, naisin soitonopettajan? Se olkoon kaukana minusta. Jos nuo ihmiset lupaavatkin minulle myötäjäiset, niin alentakoot muut itsensä rahasta. Mutta minä tiedän, mihin minut minun jalo syntyperäni velvoittaa!"

Tässä kohden taputettiin käsiä. Rouva Harnischin ja rouva Tietzin nähtiin pyyhkivän kyyneliä, jotka kreivittären jalomielisyys oli nostattanut heidän silmiinsä. Mutta noiden pyyhittyjen tilalle tuli toisia, kun sisarentytär sanoi:

"Voi kuitenkin! Mistä minä palvelustyttönä keksin itselleni yhtä jalosyntyisen?"

Pormestari oli kaikesta päättäen uskaltanut sanoa jotakin vastaan, sillä Wulckow jyrisi: "Sen johdosta, että on olemassa vähemmän työttömiä, minä en tahdo kärsiä. Minun rahani on minun rahaani."

Silloin Diederich ei voinut enää pidättäytyä kumartamasta hänelle. Mutta kappaleentekijäkin sai syyllä kumarruksen osakseen.

"Minä tiedän", hän sanoi, itsekin liikutettuna, "onnistuneeni tässä paikassa."

"Tämä on taidetta, mikä puhuu sydämelle", vakuutti Diederich. Kun Magda ja Emmi sulkivat pianon ja ovet, niin hän lisäsi: "Ja ylen draamallista." Sitten toiselle puolelle:

"Ensi viikolla valitaan valtuusmiehet Lauerin ja nuoremman Buckin tilalle. Hyvä, että hän menee omasta alotteestaan." Wulckow sanoi: "Pitäkääkin sitten huolta siitä, että säädyllisiä ihmisiä tulee valtuustoon. Teidän pitäisi olla hyvissä väleissä 'Netziger Zeitungin' kanssa."

Diederich hiljensi ystävällisesti ääntään. "Toistaiseksi minä pysyttäydyn syrjässä, herra presidentti. Kansalliselle asialle se on parempi."

"Katsokaapas", sanoi Wulckow; ja tosiasiallisesti hän katsoi terävästi Diederichiin. "Tehän voisitte hyvin valituttaa itsenne?" hän kysyi.

"Minä tekisin kyllä sen uhrauksen. Meidän kunnallisissa laitoksissamme on liian vähän jäseniä, jotka kansallisessa suhteessa ovat luotettavia."

"Ja mitä Te tahtoisitte tehdä valituksi tultuanne?"

"Huolehtia siitä, että työnvälitys taukoaa."

"No niin", sanoi Wulckow, "kansallisena miehenä."

"Upseerina", sanoi luutnantti näyttämöllä, "minä en voi sietää sitä, rakas Magda, että tätä tyttöä, vaikkapa hän onkin vain köyhä palvelustyttö, kohdellaan jollakin tavoin väärin."

Ensimäisen näytöksen luutnantti, tuo köyhä serkku, jonka piti naida salakreivitär, oli Magdan sulhanen! Katselijat tuntuivat vapisevan jännityksestä. Kappaleentekijä huomasi sen itse. "Kekseliäisyys on myöskin minun vahvimpia puoliani", hän sanoi Diederichille, joka tosiasiallisesti oli hämmästynyt. Tohtori Scheffelweisilla ei ollut aikaa antautua draamallisen runouden tunnelmien valtaan; hän näki olevansa vaarassa.

"Kukaan", hän vakuutti, "ei tulisi iloisemmin tervehtimään —" Wulckow keskeytti hänet.

"Tuon me tunnemme, pikku pormestarimme. Te osaatte kyllä iloisesti tervehtiä, jos Teiltä ei mitään vaadita."

Diederich lisäsi: "Mutta vetää selvä juopa keisarille uskollisten ja kumouksen välille!"

Pormestari kohotti rukoilevasti kätensä: "Hyvät herrat, älkää ymmärtäkö minua väärin, minä olen kaikkeen valmis! Mutta tuo juopa ei tässä auta, sillä meillä on asia niin, että melkein kaikki, jotka eivät äänestä vapaamielisiä, äänestävät sosialidemokraatteja."

Wulckow päästi raivoisan murinan, minkä jälkeen haki itselleen makkaran. Diederich ilmaisi rautaista luottamusta.

"Jos hyviä vaaleja ei saada itsestään, niin sitten ne on tehtävä sellaisiksi."

"Mutta miten?" kysyi Wulckow.

Wulckowin sisarentytär huusi omasta puolestaan yleisölle:

"Hänen täytyy toki nähdä, että minä olen kreivitär, hänen, joka on saanut alkunsa samasta jalosta suvusta!"

"Oh, rouva kreivitär!" sanoi Diederich. "Nyt minä olen todellakin utelias tietämään, huomaako hän sitä."

"Itsestäänymmärrettävästi", vastasi kappaleentekijä. "He tuntevat toki toisensa jo paremmista tavoista."

Tosiaankin luutnantti ja sisarentytär vaihtoivat keskenään silmäyksiä, sillä aikaa kuin Emmi ja Magda söivät juustoa veitsellä rouva Hesslingin kanssa. Diederich piti suutaan auki. Tuo tehtailijaperheen sivistymätön käyttäytyminen herätti mitä hilpeimmän mielialan yleisön joukossa. Buckin tyttäret, rouva Cohn, Guste Daimchen, kaikki riemuitsivat. Wulckowkin sen huomasi; hän imi rasvan sormistaan ja sanoi:

"Frieda, sinä olet päässyt pälkähästä, he nauravat."

Kappaleentekijä alkoi kukoistaa ihmeteltävästi. Hänen silmänsä loistivat lornetin takana, hän huokasi, hänen povensa aaltoili, hän ei pysynyt enää tuolillaan. Hän uskalsi lähteä puolittain ravintolahuoneesta; heti kääntyivät useat häneen päin uteliain katsein, ja pormestarin anoppi antoi hänelle merkin. Rouva von Wulckow huusi kuumeisesti olkapäänsä yli:

"Hyvät herrat, taistelu on voitettu!"

"Jospa se onnistuisi meillekin yhtä nopeasti", sanoi hänen puolisonsa. "No niin, tohtori, mitenkä Te tahtoisitte saada netzigiläisille kuolaimet suuhun?"

"Herra presidentti!" Diederich pani käden sydämelleen. "Netzigistä tulee keisarille uskollinen, sen takaan kaikella sillä, mitä minä olen ja mitä minulla on!"

"Hyvä", sanoi Wulckow.

"Sillä", Diederich jatkoi, "meillä on agitaattori, jota minä nimittäisin ensiluokkaiseksi: niin juuri, ensiluokkaiseksi", hän toisti ja käsitti tuolla sanalla kaikkea suurta; "ja se on Hänen Majesteettinsa itse!"

Tohtori Scheffelweis tointui nopeasti. "Persoonallisin persoonallisuus", hän lausui. "Omintakeinen. Impulsiivinen."

"No niin", sanoi Wulckow. Hän laski nyrkkinsä polvilleen ja mulkoili niiden välitse maahan, huolellisen ihmissyöjän asennossa. Yht'äkkiä nuo molemmat toiset huomasivat, että hän tarkasti heitä karsaasti kulmainsa alta.

"Hyvät herrat" — hän pysähtyi jälleen — "niin, minä tahdon sanoa Teille kerran jotakin. Minä luulen, että valtiopäivät tullaan hajoittamaan."

Diederich ja tohtori Scheffelweis kurkottivat päätään, he kuiskasivat. "Herra presidentti tietää —?"

"Sotaministeri oli hiljan minun kanssani metsästysretkellä, serkkuni von Quitzin luona."

Diederich kumarsi. Hän änkytti, ett'ei tiennyt mitään, mutta oli sitä ennustanut! Jo silloin kun hänet otettiin sotilasyhdistykseen, hän oli toistanut Hänen Majesteettinsa puheen, — ja oliko hän vain toistanut sen? Siinä hän oli lausunut nimenomaan: "Minä tyhjennän koko hökkelin!" Ja nyt sen piti tapahtua, aivan sillä lailla, kuin toimittaisi sen itse. Se tuntui hänestä mystilliseltä… Wulckow sanoi sillä välin:

"Herrat Eugen Richter ja kumppanit eivät sovellu meille enää. Jos he eivät niele sotilaslakiehdotusta, niin sitten tulee loppu"; — ja Wulckow pyyhkäsi nyrkillään suutaan, aivan kuin ahmiminen juuri alkaisi.

Diederich tointui. "Se on — se on suurpiirteistä! Se lähtee aivan varmasti Hänen Majesteettinsa persoonallisesta alkuunpanosta!" Tohtori Scheffelweis oli kalvennut. "Sitten on taas tulossa valtiopäivämiesvaalit? Ja minä kun olin niin iloinen sen johdosta, että meillä oli meidän kelvolliseksi osoittautunut edustajamme…" Hän pelästyi vielä enemmän. "Asia on luonnollisesti niin, että Kühlemannkin on herra Richterin ystävä…"

"Nurisija!" puhkui Diederich. "Isänmaaton henkilö!" Hän pyöritti silmiään. "Herra presidentti! Tällä kertaa sellaisista ihmisistä ei tule mitään Netzigissä. Antakaa minun vain ensin tulla valtuusmieheksi, herra pormestari!" "Mitäs sitten?" kysyi Wulckow. Diederich ei sitä tiennyt. Onneksi salissa sattui välikohtaus, tuoleja siirrettiin, ja joku avautti itselleen suuren oven: se oli itse Kühlemann. Ukko laahusti raskaan, sairaan massansa nopeasti peilikäytävän läpi. Ravintolan puolella huomattiin, että hän oli Lauerin jutun jälkeen vielä enemmän riutunut.

"Hän olisi kernaammin julistanut Lauerin syyttömäksi, mutta toiset tuomarit äänestivät hänet kumoon", sanoi Diederich. Tohtori Scheffelweis arveli: "Sappikivet saavat toki lopulta ruumiin riutumaan." Mihin Wulckow humoristisesti: "Niinpä niin, ja valtiopäivillä me olemme hänen sappikiviään."

Pormestari nauroi suotuisasti. Mutta Diederich repäsi silmänsä auki. Hän lähestyi presidentin korvaa ja kuiskasi:

"Hänen testamenttinsa!"

"Mitäs siitä sitten?"

"Hän on määrännyt kaupungin perillisekseen", selitti tohtori Scheffelweis tärkeänä. "Todennäköisesti me rakennamme hänen rahoillaan lastenkodin."

"Rakennatte?" Diederich naurahti halveksivasti. "Mitään kansallisempaa tarkoitusta Te ette voi itsellenne keksiä?"

"Juuri niin." Wulckow nyökäytti tunnustavasti Diederichille. "Millainen panos hänellä sitten on?"

"Vähintään puoli miljoonaa", sanoi pormestari ja vakuutti: "Olisin onnellinen, jos saataisiin aikaan, että —"

"No se nyt saadaan", väitti Diederich.

Silloin kuului salista naurua, mikä helähti kokonaan toiselta kuin aikaisempi. Se oli hillitöntä ja ilmaisi varmasti vahingoniloa. Kappaleentekijäkin vetäytyi paeten ravintolanpuolelle; niin, hän näytti valmiilta hiipimään sisään. "Ikihyvä Jumala!" hän vaikeroitsi. "Kaikki on menetetty." "No niin?" sanoi hänen puolisonsa ja asettui uhkaavasti ovelle. Mutta tämäkään ei voinut enää estää ilomielisyyttä. Magda oli sanonut kreivittärelle: "Pidäpäs kiirettä, sinä tyhmä maalaistyttö, jotta herra luutnantti saa kahvia." Eräs toinen ääni korjasi: "teetä", Magda toisti "kahvia", tuo toinen pysyi väitteessään ja Magda myöskin. Yleisö käsitti, että jokin erehdys oli olemassa hänen ja kuiskaajan välillä. Muutoin luutnantti puuttui taitavasti asiaan, hän löi kannuksensa yhteen ja sanoi: "Pyydän saada molempia —" minkä jälkeen nauru muuttui suopeammaksi. Mutta kappaleentekijä oli kuohuksissa. "Yleisö! Se on nauta ja pysyy sinä!" hän kirkui.

"Nurinkurisesti voi käydä aina", sanoi Wulckow — ja tirkisti Diederichiin.

Diederich vastasi yhtä merkitsevästi: "Jos ihmiset ymmärtävät toisiaan, niin silloin ei, herra presidentti." Tämän jälkeen hän piti parempana omistautua kokonaan kappaleentekijälle ja hänen tuotteelleen. Kunpa vain pormestari sillä välin pettäisi ystävänsä ja sitoutuisi vaaleissa noudattamaan kaikkia Wulckowin toivomuksia!

"Minun sisareni on hanhi", selitti Diederich. "Minä tulen sen hänelle sanomaan!"

Rouva von Wulckow hymyili torjuvasti. "Tyttö rukka, hän tekee mitä voi. Mutta yleisön puolelta se on totisesti sietämätöntä julkeutta ja kiittämättömyyttä. Vielä äsken sen mieliala oli kohotettu ja ihanteelle innostutettu!"

Diederich sanoi liikutettuna: "Rouva kreivitär, tätä katkerata kokemusta Te ette tee yksinänne. Niin on aina asianlaita julkisessa elämässä." Sillä hän ajatteli niitä yleviä tunteita, jotka olivat vallalla hänen ja Lauerin välisen kiistan jälkeen, ja niitä koettelemuksia, mitä siitä seurasi. "Lopulta voittaa kuitenkin hyvä asia!" hän vakuutti.

"Eikö totta?" sanoi rouva von Wulckow hymyllä, mikä tuntui puhjenneen kuin pilvistä. "Hyvä, tosi, kaunis."

Hän ojensi hänelle kapean oikean kätensä; "minä luulen, ystäväni, me ymmärrämme toisiamme" — ja Diederich, oivaltaen hetken merkityksen, painoi sille rohkeasti huulensa, kumartaen. Hän pani käden sydämelleen ja sanoi syvyydestä: "Luottakaa minuun, rouva kreivitär…"

Sisarentytär ja nuori Sprezius olivat nyt jääneet kahden kesken, olivat tunteneet toisensa alennetuksi kreivittäreksi ja köyhäksi serkuksi, tiesivät nyt kuuluvansa toisilleen ja haaveksivat yhdessä tulevasta loistosta, kun he kullatuissa puvuissa muiden arvohenkilöiden kanssa saivat paistattaa itseään, nöyrän ylväinä, Hänen Majesteettinsa auringossa… Silloin Diederich kuuli kappaleentekijän huokailevan.

"Teille minä vain sen sanon", hän huokaili. "Minä kaipaan täällä toki kovin hovia. Kun ihminen, kuten minäkin, syntyään kuuluu hoviaateliin —. Ja nyt —."

Hänen lornettinsa takana Diederich näki kyynelparin kimaltelevan. Tämä suuren traagillisen näkeminen järkytti häntä siinä määrässä, että hän seisoi jäykkänä. "Rouva kreivitär!" hän sanoi sysäyksittäin ja pidätetysti. "Salakreivitär olette myöskin —" Hän pelästyi ja vaikeni.

Pormestarin kalpea ääni antoi paraikaa ilmi presidentille, että Kühlemann ei tullut enää esiintymään ehdokkaana ja että vapaamieliset tahtoivat asettaa ehdokkaakseen tohtori Heuteufelin. Hän oli Wulckowin kanssa yhtä mieltä siitä, että vastatoimiin oli ryhdyttävä, niin kauan kun kukaan ei vielä osannut odottaa valtiopäivien hajottamista…

Diederich uskalsi lopulta jälleen hiljaa ja varovasti: "Mutta, rouva kreivitär, eikö totta, kaikki päättyy hyvin? He saavat toki toisensa?"

Rouva von Wulckow, noudattaen tahtia ja itsehillintää, rajoitti jälleen tunteensa tuttavallisuutta. Kevyellä jaaritteluäänellä hän selitti:

"Jumalani, hyvä tohtori, minkäs sille mahdatte, surkea rahakysymys! Onhan mahdotonta, että nuo nuoret tulisivat onnellisiksi."

"He voivat toki nostaa oikeusjutun!" huusi Diederich, tuntien oikeudentunteensa loukatuksi. Mutta rouva von Wulckow nyrpisti nenäänsä. "Fi donc! (hyi olkoon!) Siitä olisi seurauksena, että nuori kreivi, siis Jadassohn, toimittaisi isänsä holhouksenalaiseksi. Kolmannessa näytöksessä, jonka tulette vielä näkemään, hän uhkaa luutnanttia sillä eräässä kohtauksessa, jota pidän onnistuneena. Pitääkö luutnantin ottaa tämä niskoilleen? Ja sukutilan pirstominen? Teidän piireissänne se kävisi kenties päinsä. Mutta meidän piireissämme on paljon sellaista, joka juuri on mahdotonta."

Diederich kumarsi. "Tuolla ylhäällä on luonnollisesti vallalla käsitteet, joita me emme pysty arvostelemaan. Yhtä vähän kuin oikeuskaan", hän lisäsi. Kappaleentekijä hymyili lempeästi.

"Nähkääs, ja niin luutnantti luopuu asiaankuuluvasti salakreivittärestä ja nai tehtailijantyttären."

"Magdan?"

"Niin juuri. Ja salakreivitär soitonopettajan. Niin tahtoivat korkeammat voimat, hyvä herra tohtori, joiden tahtoon —" hänen äänensä synkkeni hieman — "meidän nyt kerta täytyy taipua."

Diederichillä oli vielä yksi epäilys jälellä, muttei maininnut sitä. Luutnantin olisi pitänyt naida salakreivitär ilman rahaakin, se olisi syvästi tyydyttänyt Diederichin pehmeää ja idyllistä sydäntä. Mutta voi, tämä ankara aika ajatteli toisin!

Esirippu laski, yleisö vapautui hitaasti mielenliikutuksesta, osoitti sitten sitä lämpimämpää myötätuntoa palvelustyttöä ja luutnanttia kohtaan, joiden täytyi vielä kauemmin, se nähtiin valitettavasti, kestää kovaa kohtaloaan olla kykenemättömänä ottamaan osaa hovielämään.

"Todellakin surkeata!" huokasi rouva Harnisch ja rouva Cohn.

Ravintolanpuolella sanoi Wulckow pormestarille keskustelun lopulla:

"Me opetamme sille joukolle vielä oikeata mieltä!"

Sitten hän laski rohkeasti käpälänsä Diederichin olalle. "No niin, pikku tohtorini, onko minun rouvani jo kutsunut Teitä teelle?"

"Tietysti, ja tulkaa sitten pian!" Presidentinrouva ojensi kätensä suudeltavaksi, ja Diederich poistui onnellisena. Wulckow itse tahtoi nähdä hänet jälleen! Yhdessä Diederichin kanssa hän tahtoi valloittaa Netzigin!

Sillä välin kun rouva von Wulckow ylläpiti piiriä peilikäytävässä, Diederich muokkasi maaperää. Heuteufel, Cohn, Harnisch ja vielä muutamat muut herrat vaikeuttivat hänen työtään, sillä he antoivat, vaikkakin varovaisesti, ymmärtää, että pitivät tätä kaikkea tyhjänä höpinänä. Diederich oli pakotettu, saadakseen heidät vaikenemaan, tekemään viittailuja suurpiirteiseen kolmanteen näytökseen. Toimittaja Nothgroschenille hän saneli perinpohjin sen, mitä oli tekijältä kuullut, sillä Nothgroschenin täytyi lähteä, lehden kun piti joutua painoon. "Jos vain kirjoitattekin mielettömyyksiä, niin minä paiskaan töherryksenne vasten silmiänne!" — minkä jälkeen Nothgroschen kiitti ja sulkeutui suosioon. Professori Kühnchen, joka puolestaan oli kuunnellut, tarttui Diederichin takinnappiin ja kirkui: "Te, rakkaani! Yhden seikan olisitte vielä voinut mainita meidän juorutirehtöörillemme!" Toimittaja, joka kuuli nimeään mainittavan, palasi takaisin, ja Kühnchen jatkoi: "Nimittäin sen, että jo kerran ennemmin on aavistettu meidän kaikkein kunnioittaman presidentinrouvan ihana taidekuva, vielä sellaisen vanhan mestarin kuin Goethen 'Äpärätytössä'. Niin, ja tämä onkin sitten korkeinta, mitä voidaan sanoa tekijättären ylistykseksi!"

Diederich epäili Kühnchenin keksintöä tähän tarkoitukseen sopivaksi, mutta piti tarpeettomana ilmoittaa sitä hänelle. Tuo pieni ukko riensi jo tungoksen läpi liehuvin hiuksin; ja pian nähtiin, mitenkä hän rouva von Wulckowin edessä hassasi jalkojaan ja esitti hänelle vertailevan tutkimuksensa tulokset. Diederich ei ollut osannut aavistaa, miten nolosti Kühnchenille tuli käymään. Kappaleentekijä sanoi jääkylmästi. "Herra professori, sen mitä Te nyt mainitsette, täytyy perustua erehdykseen. Onko tuo Äpärätytär muutoin Goethen kirjoittama?" hän kysyi ja nyrpisti nenäänsä. Kühnchen vakuutti, mutta se ei häntä ollenkaan auttanut.

"Joka tapauksessa olette lukenut aikakauskirjasta 'Das traute Heim' (Armas koti) erään kirjoittamani romaanin, ja sen minä olen nyt dramatisoinut. Minun teokseni ovat kaikki alkuperäisiä. Nämä herrat —" hän tarkasti piiriä — "tulevat kyllä kumoamaan kaikki ilkeämieliset huhut."

Sillä sai Kühnchen mennä; hän poistui ja huohotti. Diederich huomautti hänelle, halveksivan armahtavaisella äänellä, Nothgroschenista, joka vaarallisine tietoineen oli jo ennättänyt mennä tiehensä; ja Kühnchen syöksyi hänen jälkeensä estääkseen pahimman tapahtumasta.

Kun Diederich käänsi päänsä, niin salissa oli tapahtunut muutos: Ei vain presidentinrouvalla, vaan vanhalla Buckillakin oli piirinsä. Oli ihmeteltävää, mutta siinä sitä sai oppia tuntemaan ihmisiä. He eivät kestäneet sitä, että äsken olivat päästäneet vaistonsa valloilleen; vakuuttavin kasvoin tuli toinen toisensa jälkeen vanhuksen eteen ja tahtoi näyttää, ettei ollut sitä tehnyt. Niin suuri oli kaikkien raskaiden järkytystenkin jälkeen kaiken sen valta, mikä oli olemassaolevaa ja vanhuudesta tunnustettua! Vieläpä Diederichkin huomasi sopimattomaksi olla seuraamatta silmiinpistävällä tavalla enemmistön esimerkkiä. Otettuaan varman selvän siitä, että Wulckow oli jo poissa, hän läksi kunniatervehdykselle. Vanhus istuikin yksin tyynytuolillaan, joka oli asetettu häntä varten aivan näyttämön eteen. Hän antoi valkean kätensä levätä merkittävän hennosti käsinojalla ja silmäsi ylös Diederichiin.

"Siinähän Tekin olette, minun hyvä Hesslingini. Minä olen usein valittanut sitä, että Te ette itse käy meillä" — hän sanoi teeskentelemättömästi ja lempeästi. Diederich tunsi taas kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän ojensi kätensä, iloitsi siitä, että herra Buck piti sitä hieman kauemmin omassaan, ja änkytti jotakin liikeasioista ja suruista ja ollakseen rehellinen, kuten hän lisäsi — sillä hänet valtasi äkillinen rehellisyyden kaipuu — epäilyistä ja esteistä.

"On kaunista Teidän puoleltanne", sanoi siihen vanhus, "että ette anna minun sitä vain arvata, vaan että sen tunnustatte minulle. Te olette nuori ja toimitte niiden vaikutteiden alaisena, joita nykyajan henget seuraavat. Vanhuuden suvaitsemattomuuteen minä en tahdo vaipua."

Silloin Diederich loi katseensa maahan. Hän oli ymmärtänyt: Tämä merkitsi sen oikeusjutun anteeksiantamista, joka oli riistänyt vanhuksen langolta kansalaiskunnian; ja hänestä tuntui tukalalta niin suuren lempeyden — ja niin suuren halveksimisen johdosta. Vanhus sanoi tosin:

"Minä kunnioitan taistelua ja tunnen sen liian hyvin vihatakseni ketään, joka taistelee minun omiani vastaan." Minkä jälkeen Diederich, peläten, että tämä veisi liian pitkälle, alkoi tehdä kaikkea tyhjäksi. Hän ei tiennyt itse mitään —. Asioihin saattoi joutua —. Vanhus auttoi häntä. "Minä tiedän: Te etsitte, ettekä ole vielä löytänyt itseänne."

Hän upotti valkean partansa silkkiseen kaulahuiviinsa. Kun hän sen jälleen veti ylös, niin Diederich käsitti, että jotakin uutta oli tulossa.

"Te ette olekaan vielä ostanut sitä taloa oman talonne takaa", sanoi herra Buck. "Te olette kai muuttanut suunnitelmianne?"

Diederich ajatteli: "Hän tietää kaikki", ja näki salaisimmat laskunsa paljastetuiksi.

Vanhus hymyili viekkaasti ja hyväntahtoisesti. "Ehkä Te tahtoisitte ensin siirtää tehtaanne ja sitten vasta laajentaa sitä? Minä voisin ajatella, että Te haluatte myydä kiinteimistönne ja vain odotatte sopivaa tilaisuutta — minkä minäkin otan huomiooni", hän lisäsi, ja silmäten häntä: "Kaupungilla on aikomuksena lastenkodin perustaminen."

"Vanha koira", ajatteli Diederich. "Hän keinottelee parhaan ystävänsä kuolemalla!" Mutta samalla hänelle selvisi, mitä hänen oli ehdotettava Wulckowille Netzigin valtaamiseksi!… Hän läähätti.

"Enpä suinkaan, herra Buck. Isäni perintömaasta minä en luovu!"

Silloin vanhus tarttui uudestaan hänen käteensä. "Minä en ole mikään viettelijä", hän sanoi. "Teidän lapsenrakkautenne tuottaa Teille kunniaa."

"Aasi", ajatteli Diederich.

"Niin me tulemme etsimään itsellemme toista tonttimaata. Niin, kenties tulette auttamaan meitä siinä. Hyvä Hessling, me emme anna omaa etuaan tavoittelemattoman yhteistunteen kuolla itsessämme — emme silloinkaan, kun se näyttää hetken toimivan väärään suuntaan."

Hän nousi ylös.

"Jos tahdotte tulla valtuusmieheksi, niin saatte minun kannatukseni."

Diederich jäykistyi, käsittämättä tätä. Vanhuksen silmät olivat siniset ja syvät, ja hän tarjosi Diederichille juuri sitä kunniavirkaa, josta Diederich oli toimittanut pois hänen lankonsa. Pitikö nyt sylkeä vai kätkeytyä? Diederich piti parempana lyödä kantapäänsä yhteen ja esittää virheettömästi kiitoksensa.

"Nähkääs", vastasi vanhus, "yhteistunne rakentaa sillan nuorista vanhoihin, vieläpä niihinkin asti, jotka eivät ole enää elossa."

Hän vei kätensä puolikaaressa seinien yli ja menneen sukupolven yli, mikä virttyneenä ja iloisena astui esiin maalatusta syvyydestään. Hän hymyili vannehameisille tytöille ja samalla myöskin eräälle veljensätyttärelle ja Meta Harnischille, jotka menivät siitä ohitse. Kun hän käänsi kasvonsa vanhaa pormestaria kohden, joka kukkien ja lasten keskitse astui esiin kaupungin portista, niin Diederich huomasi näiden molempien yhdennäköisyyden. Vanha Buck viittasi häneen ja noihin muihin maalatun kokouksen jäseniin.

"Hänestä minä olen paljon kuullut. Tämän naisen minä vielä tunsin. Eikös tuo pappismies näytä pastori Zillichiltä? Ei, meidän joukossamme ei voi ilmaantua mitään vakavaa vieraantumista, sillä me olemme jo kauan sitten olleet velvoitetut hyväntahtoisuuteen toisiamme kohtaan ja edistyksen kannattamiseen, jo niidenkin vuoksi, jotka jättivät meille 'Sopusoinnun'."

"Soman sopusoinnun", ajatteli Diederich ja katsahti ympärilleen, miettien, miten pääsisi tiehensä. Vanhus oli tapansa mukaisesti siirtynyt liikeasioista sentimentaaliseen jaaritukseen. "Hänestä tulee aina oppinut esiin", ajatteli Diederich.

Juuri silloin Guste Daimchen ja Inge Tietz menivät siitä ohitse. Guste riippui Ingen käsikoukussa, ja tämä kehui kovasti sitä, mitä oli kokenut kulissien takana. "Meidän tuskamme, kun he yhä sanoivat: teetä, kahvia, kahvia, teetä." Guste väitti: "Seuraavaksi kerraksi Wolfgang kirjoittaa paljon kauniimman kappaleen, ja minä näyttelen silloin mukana." Silloin Inge irtaantui, hänen ilmeensä kävi aran torjuvaksi. "Niinkö?" hän kysyi, ja Gusten kasvoilta hävisi äkkiä niiden harmiton into. "Miksei sitten?" hän kysyi surkean suuttuneena. "Mikäs sinun on taas?"

Diederich, joka häneltä olisi saattanut tätä kysyä, kääntyi jälleen valeen vanhan Buckin puoleen. Tämä jaaritteli edelleen.

"Samat ystävät silloin kuin nytkin, ja myöskin samat viholliset ovat siinä. Jo kovin himmentyneenä tuo rautainen ritari, tuo lasten pelätin tuossa portinkomerossaan. Don Antonio Manrique, julma ratsukenraali, sinä joka kolmikymmenvuotisessa sodassa meidän köyhältä Netzigiltämme kiskoit pakkoveroa. Jos nyt Riekestrasse ei olisi saanut sinulta nimeään, niin mihin olisi sitten viimeinenkin kaiku sinusta hävinnyt?… Myöskin yksi, jota ei meidän vapaudenhenkemme miellyttänyt ja joka aikoi hävittää sukupuuttoon."

Hiljainen hihitys pudisti äkkiä vanhusta. Hän tarttui Diederichin käteen.

"Eikös hän muistuta meidän herra von Wulckowiamme?"

Diederichin ilme muuttui vielä virheettömämmäksi, mutta vanhus ei sitä huomannut, hän oli nyt kerta kaikkiaan hyvällä tuulella, ja hänen päähänsä pälkähti jotakin. Hän viittasi Diederichiä tulemaan erään kasviryhmän taakse ja näytti hänelle seinällä kahta olentoa, erästä nuorta lammaspaimenta, joka kaihoten avasi käsivartensa, ja erään puron takana olevaa paimentyttöä, joka valmistautui hyppäämään tuon puron yli. Vanhus kuiskasi: "Luuletteko, että nuo pääsevät toistensa luokse? Sitä eivät monet enää tiedä. Minä sen tiedän vielä." Hän katsahti ympärilleen, näkikö kukaan häntä, ja avasi äkkiä erään pienen oven, jota kukaan ei olisi koskaan löytänyt. Ovessa oleva paimentyttö liikkui rakastajaa kohden. Hieman vielä, ja oven takana pimeässä tytön täytyi kylläkin olla sylissä… Vanhus viittaa huoneeseen, minkä oli paljastanut. "Tämän nimenä on rakkaudenkammio." Jostakin pihamaalta tunkeutui verhottoman ikkunan läpi lyhdynvalo tähän huoneeseen ja valaisi peilin ja hoikkajalkaisen sohvan. Vanhus veti sisäänsä ummehtunutta ilmaa, mikä virtasi esiin ties miten menneiltä päiviltä, ja hymyili ajatuksissaan. Sitten hän sulki tuon pienen oven.

Mutta Diederich, jonka mieltä tämä kiinnitti vain kohtalaisesti, näki jonkun tulevan, joka lupasi paljon enemmän mielenliikutusta. Se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche: sillä hän oli siinä. Hänen lomansa oli loppunut, hän oli palannut etelästä ja tullut juhlaan, joskin hieman myöhästyneenä ja myöskin ilman Judith Laueria, jonka loma kesti vielä, aina siihen asti kun hänen miehensä pääsi vankilasta. Mistä Fritzsche meni ohitse vartalonvääntein, mitkä eivät vaikuttaneet luonnollisilta, siinä kuiskailtiin, ja jokainen, jota hän tervehti, kurkisti salaa herra Buckiin. Fritzsche huomasi kylläkin, että hänen piti tehdä jotakin, hän antoi itselleen sysäyksen ja läksi. Vanhus, joka ei aavistanut mitään, huomasi hänet äkkiä edessään. Hän kalpeni kerta kaikkiaan, Diederich pelästyi ja ojensi jo kätensä. Mutta mitään ei tapahtunut, vanhus oli tointunut. Hän seisoi siinä niin jäykkänä, että hänen selkänsä kovertui, ja katsoi kylmästi ja vieraasti mieheen, joka oli vietellyt hänen tyttärensä.

"Olette jo palannut, herra maakunnanoikeusneuvos?" hän sanoi kuuluvasti.

Fritzsche koetti nauraa iloisesti. "Siellä etelässä oli ilma kauniimpi, herra kaupunkineuvos. Niin, ja entäs sitten taide!"

"Siitä meillä on täällä vain kajastus" — ja vanhus viittasi, hellittämättä katsettaan Fritzschestä, seiniin. Hänen ryhtinsä teki vaikutuksen useimpiin, jotka tuolta takaapäin vaanivat hänessä heikkoutta. Hän piti puolensa tässä tukalassa asemassa, hän edusti vanhaa arvoa, hän yksin koko hajoavan perheen puolesta, seurueen puolesta, joka puuttui. Tällä hetkellä hän sai osakseen monen myötätunnon, jota hän oli jo niin paljon kadottanut… Diederich kuuli hänen vielä sanovan: "Minä olen saanut aikaan sen, että meidän uusi katujonomme sai toisen suunnan, vain siksi, että tämä talo ja nämä maalaukset saattoivat säilyä. Niillä saattaa olla arvoa vain kuvauksina, mutta sellainen kuva, joka saattaa antaa omalle ajalleen ja sen tavoille kestävyyttä, voi toivoa itsekin kestävänsä ja säilyvänsä." Silloin Diederich painui pois, hän häpesi Fritzschen puolesta.

* * * * *

Pormestarin anoppi kysyi häneltä, mitä vanhus oli sanonut "Salakreivittärestä". Diederich mietti, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ollut edes maininnut siitä mitään. Molemmat olivat pettyneitä.

Sillä välin hän huomasi, että Käthchen Zillich katseli pilkallisesti, ja hänelle se juuri oli kaikkein vähimmin luvallista. "No niin, neiti Käthchen", sanoi Diederich hyvin kuuluvasti, "mitäs Te ajattelette viheriästä enkelistä?" Käthchen vastasi vielä kuuluvammin: "Viheriästä enkelistä? Oletteko Te se?" Ja hän nauroi hänelle vasten naamaa. "Teidän pitäisi totisesti olla varovaisempi", arveli Diederich rypistellen otsaansa. "Minä tunnen itseni suorastaan velvoitetuksi huomauttamaan siitä isällenne."

"Isälleni!" huudahti Käthchen heti. Diederich pelästyi. Onneksi pastori Zillich ei ollut kuullut.

"Luonnollisesti minä kerroin isälleni aivan tuoreeltaan meidän pienen retkemme. Mitäs siitä sitten, sehän olitte vain Te."

Hän meni liian pitkälle. Diederich läähätti. "Niin, ja kauniimpien korvien ihailijaa varten Jadassohnkin oli siellä." Nähtyään, että sanat sattuivat, hän lisäsi. "Seuraavalla kerralla Viheriässä enkelissä me maalaamme nuo korvat vihreiksi, se synnyttää tunnelmaa."

"Jos luulette, että se riippuu korvista." Samalla Käthchenin katse ilmaisi niin rajatonta halveksimista, että Diederich päätti kaikin keinoin puuttua asiaan. He olivat tuon kasviryhmän luona. "Mitäs luulette?" kysyi Diederich. "Tuleeko tuo paimentyttö hyppäämään tuon puron yli ja tekemään tuon paimenen onnelliseksi?"

"Lammas", sanoi Käthchen. Diederich ei kuullut sitä, vaan meni eteenpäin ja kopeloi seinää. Hän oli löytänyt oven. "Näetkös nyt? Hän hyppää."

Käthchen lähestyi ja kurkotti kaulaansa tuohon salaiseen huoneeseen. Silloin hän sai työnnön ja joutui kokonaan sisälle. Diederich veti oven kiinni ja hyökkäsi äkkiä Käthchen'in kimppuun, läähättäen hurjasti.

"Päästäkää minut pois, minä raapin!" huusi Käthchen ja tahtoi kirkua. Mutta hänen täytyi nauraa, mikä lamasi hänen puolustuskykynsä ja saattoi hänet yhä lähemmäksi sohvaa. Taistelu Käthchenin paljaiden käsivarsien ja olkapäiden kanssa sai Diederichin kokonaan pois suunniltaan. "Kas niin", hän yski, "nyt tästä tulee jotakin." Päästyään askeleen eteenpäin hän toisti: "Nyt tästä tulee jotakin. Vieläkös minä olen lammas? Niin, kun joku ajattelee, että tyttö on sievä, ja hänellä itsellään on rehelliset aikomukset, silloin hän on lammas. Nyt tästä tulee jotakin." Viime sysäyksellä hän työnsi häntä eteenpäin. "Ah", sanoi Käthchen, ja naurusta tukehtumaisillaan: "Mitäs tästä sitten tulee?"

Äkkiä hänen puolustautumisensa muuttui vakavaksi. Kaasuvalon kaistale, mikä tunki sisään verhottomasta akkunasta, valaisi hänen epäjärjestystään, ja hänen ponnistuksista ikäänkuin paisuneet kasvonsa olivat käännetyt ovea kohden. Diederich käänsi päätään: Guste Daimchen seisoi siinä. Guste tuijotti älyttömänä eteensä, Käthchenin silmät pullistuivat, ja Diederich, polvillaan sohvalla, väänsi kaulaansa… Lopulta Guste veti oven kiinni ja lähestyi päättävästi Käthcheniä.

"Sinä saastainen lutka!" hän sanoi sydämensä syvyydestä.

"Itse sinä olet niitä!" sanoi Käthchen nopeasti tointuen. Silloin Guste vain läähätti ja katsoi Käthchen'istä Diederichiin neuvottomana ja niin suuttuneena, että hänen silmiinsä ilmestyi kostea kiilto. Diederich vakuutti: "Neiti Guste, tämä oli vain pelkkää pilaa"; mutta hän sai huonon vastaanoton, sillä Guste rähähti: "Minä tunnen Teidät, Teiltä tätä saattoi odottaa."

"Niin, sinä tunnet hänet", huomautti Käthchen pilkallisesti. Hän nousi ylös, samalla kun Guste tuli yhä lähemmäksi. Diederich puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen, otti arvokkaan asennon ja poistui, antaakseen naisten järjestää tuon asian keskenään.

"Että minun piti tuollaista nähdäkin!" huusi Guste; ja Käthchen: "Sinä et nähnyt mitään! Ja mitäs se muuten sinua liikuttaa?"

Diederichistä tämä alkoi tuntua kummalliselta, semminkin kun Guste vaikeni. Käthchen pääsi ilmeisesti voitonpuolelle. Hän heitti niskansa taaksepäin ja satoi: "Sinun puoleltasi minä pidän tätä muuten merkillisenä. Sinun, jota vastaan voidaan niin paljon sanoa!"

Guste kävi heti hyvin levottomaksi. "Minua?" hän kysyi pitkään. "Mitäs minä sitten teen?"

Käthchen keimaili äkkiä — samalla kuin Diederichin valtasi pelko.

"Sen sinä toki tiedät itsekin. Minusta se on liian kiusallista."

"Minä en tiedä ollenkaan mitään", sanoi Guste valittaen.

"Ei olisi voinut luullakaan, että mitään sellaista olisi edes olemassakaan", sanoi Käthchen ja nyrpisti nenäänsä. Guste menetti malttinsa. "Annapas vain kuulua! Mitäs Teillä kaikilla oikein on?"

Diederich ehdotti: "On toki sentään parempi, jos jätämme tämän huoneen." Mutta Guste polki jalkaa.

"Minä en astu askeltakaan, ennenkuin saan tietää. Koko illan olen huomannut, että minua mulkoillaan, aivan kuin olisin niellyt kuolleen kalan."

Käthchen kääntyi pois. "Siitä sen näet. Saat olla iloinen sen johdosta, että sinua ei ole paiskattu ulos velipuolesi Wolfgangin kanssa."

"Kenen kanssa?… Velipuoleni… Miten niin velipuoleni?"

Syvässä hiljaisuudessa Guste yski hiljaa ja katseli kaikkialle. Yht'äkkiä hän käsitti. "Sellaista halpamaisuutta!" hän huusi kauhuissaan. Käthchenin kasvoille levisi tyydytyksen hymy. Diederich puolestaan teki torjuvan liikkeen. Guste kohotti sormensa Käthcheniä kohden. "Sen Te tytöt olette keksineet! Te kadehditte minun rahojani!"

"Pöh", päästi Käthchen. "Sinun rahoistasi me emme välitä, jos niitä sitten onkaan."

"Se ei ole totta!" kirkasi Guste. Äkkiä hän kaatui sohvalle ja voivotti. "Jumalani, Jumalani, mitäs me sitten olemme saaneet aikaan."

"Näethän sen kyllä", sanoi Käthchen säälistä. Guste nyyhkytti yhä kovemmin; Diederich kosketti hänen olkapäätään. "Neiti Guste, ettehän toki tahdo, että ihmiset tulisivat tänne." Hän etsi jotakin, millä olisi lohduttanut Gustea. "Sellaista ei voi koskaan tietää. Toistenne näköisiä Te ette ole."

Mutta tuo lohduttaminen vaikuttikin Gusteen kiihoittavasti. Hän hyppäsi pystyyn ja muuttui hyökkääväksi. "Sinä — sinä olet ylipäänsä hieno numero", hän kähisi Käthchenille. "Minä tulen kertomaan mitä sinusta näin!"

"Ja sinun puheitasi sitten uskottaisiin! Sellaisen puheisiin ei kukaan enää usko. Minusta tietää jokainen, että olen siveä."

"Siveä! Silitä nyt edes vaatteesi!"

"Niin saastainen kuin sinä —"

"Olet vain sinä!"

Tämän johdosta molemmat pelästyivät, keskeyttivät ja seisoivat vastapäätä toisiaan, vihaa ja tuskaa oli heidän paksuissa kasvoissaan, jotka niin kovin muistuttivat toisiaan; yläruumis eteenpäin kumarassa, olkapäät pystyssä, kädet lanteilla, he näyttivät siltä, kuin heidän tuoksuavat tanssiaispukunsa ratkeaisivat. Guste otti vielä hyökätäkseen.

"Minä kerron sen kuitenkin!"

Silloin Käthcheniltä hävisi viimeisetkin pidäkkeet. "Mutta teekin se sitten pian, taikka minä muuten ennätän ennemmin ja kerron kaikille, ett'et sinä, vaan minä avasin tämän oven ja yllätin teidät molemmat."

Kun Guste tähän vain räpytteli silmiään, niin Käthchen lisäsi, äkkiä selvenneenä: "Niinpä niin, sen minä olen velkapää tekemään. Sinulle se ei ole enää mahdollista."

Mutta Diederichin katse oli kohdannut Gusten katseen, tuli ymmärretyksi ja siirtyi alemmaksi, kunnes kohtasi Gusten pikkusormessa olevan hohtokiven, minkä olivat yhdessä vetäneet esiin lumppujen joukosta. Silloin Diederich hymyili ritarillisesti, ja Guste kovin punastuneena tuli niin lähelle häntä, että melkein nojasi häneen. Käthchen hiipi ovelle. Kumartuneena Gusten olkapään yli Diederich sanoi hiljaa: "Mutta Teidän sulhasennepa jättää Teidät pitkäksi aikaa yksikseen." — "Ah hän", vastasi Guste. Diederich alensi vielä hieman kasvojaan ja painoi ne hänen olkapäälleen. Guste pysyi aivan hiljaa. "Vahinko", sanoi Diederich ja vetäytyi pois niin odottamatta, että Guste horjahti. Guste käsitti yht'äkkiä, että hänen asemansa oli oleellisesti muuttunut. Hänen rahansa ei ollut enää valttia, se oli menettänyt arvonsa, Diederichin kaltainen mies oli arvokkaampi. Gusten katse muuttui äkkiä nartun katseeksi. Diederich sanoi harkitusti: "Teidän sulhasenne asemassa minä kyllä menettelisin toisella tavalla."

Käthchen veti jälleen oven kiinni mitä suurimmalla varovaisuudella ja tuli takaisin, sormi suulla.

"Tiedättekös mitä? Näytös on jo alkanut — luullakseni jo kauan sitten."

"Jumalani!" sanoi Guste; ja Diederich: "No niin, sitten me olemme satimessa." Hän tunnusteli seiniä keksiäkseen ulospääsyn, vieläpä hän työnsi sohvankin paikoiltaan. Kun ei löytänyt mitään, niin hän suuttui.

"Tämä on todellakin ansa. Ja tämän vanhan hökkelin tähden vanha Buck siirsi koko katujonon suunnan. Hän tulee vielä näkemään, että minä tämän hajotan. Tulla vain ensin valtuusmieheksi!"

Käthchen hihitti. "Miksi Te niin kerskutte? Täällähän on aika mukavata. Nyt voimme me tehdä, mitä tahdomme." Ja hän hyppäsi sohvalle. Silloin Guste ponnahti ja tahtoi myöskin päästä sille. Mutta hän jäi roikkumaan. Diederich sieppasi hänestä kiinni: Käthchenkin tarttui häneen. Diederich iski silmää kumpaisellekin. "Mitäs me sitten teemme?" Käthchen sanoi: "Teidän pitää se tietää. Me tunnemme nyt toisemme kaikki kolme." — "Ja mitään menetettävää ei meillä liioin enää ole", sanoi Guste. Silloin he kaikki päästivät kielensä valloilleen.

Mutta Käthchen tyrmistyi. "Lapset! Tuossa peilissä minä näytän kuolleelta isoäidiltäni."

"Se on vallan musta."

"Ja kokonaan likainen."

Hallahtavassa kaasuvalossa he ryhtyivät ottamaan selvää niistä julistuksista ja hyväilynimistä, joita oli vanhojen vuosilukujen ohella kirjailtujen vaasien ja amorettien kupeisiin piirrettyjen, toisiinsa kietoutuneiden sydänten kehyksissä. "Tässä ruukussa täällä alhaalla, eikös olekin jotakin!" sanoi Käthchen. "'Vasta nyt pitää meidän kärsiä'… Miksi? Koska he olivat täällä sisällä? Ne olivat toki hulluja."

"Me emme ole hulluja", väitti Diederich. "Neiti Guste, Teillähän on hohtokivi." Hän piirsi sillä kolme sydäntä, varusti sen allekirjoituksella ja antoi tyttöjen selittää, mitä tuo kaikki merkitsi. Kun nämä kääntyivät kirkuen pois, niin hän sanoi uljaasti: "Miksi sitten tämän nimenä on rakkaudenkammio."

Äkkiä Gustelta pääsi hätähuuto. "Joku katselee meitä!"

Peilin takaa pisti esiin kuolonkalpea pää!…Käthchen oli jo ovella. "Tulkaapas takaisin", huusi Diederich. "Se on vain pään kuva."

Peili oli toiselta syrjältä irtaantunut seinästä, sitä voitiin vielä enemmän kääntää: silloin tuli koko kuva näkyviin.

"Sehän on se paimentyttö, joka tuolla ulkona hyppää puron yli!"

"Nyt se on hänelle tapahtunut", sanoi Diederich; sillä paimentyttö istui siinä ja itki. Mutta peilin takapuolella paimen poistui.

"Ja täältä päästään ulos!" Diederich viittasi erääseen valaistuun rakoon, hän kopeloi sitä, seinäverho avautui.

"Tämä on uloskäytävä", huomautti Diederich ja meni edellä. Aivan hänen selkänsä takana Käthchen sanoi pilkallisesti:

"Minulle ei tapahtunut mitään."

Ja Guste surumielisesti: "Eikä minulle."

* * * * *

Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären, joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea sisarenne." — "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta Harnisch sanoi:

"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."

Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin; Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä, minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä. Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."

Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta… Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta tulee ministeri."

"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."

"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori…"

Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?" kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa." Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin vatsaa.

Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan vaikutuksista. "Teetä — kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja. Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!" Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti, "sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse, joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä. Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin Lauerin näkeminen linnan pihalla.

"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä niin, se johtuu siitä."

"Mutta oikeastaan" — ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se sitten johtuu?"

"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."

"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."

"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."

Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan… Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan. Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.

"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin morsiamenne kuvan?"

"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.

"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.

"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa, suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."

"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"

Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu, että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti." Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.

Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne —." Mutta hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."

"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt… Nyt minä voin sen Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."

"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. Tosin Teidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."

"Sen minä sanoin — erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut… Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin Hamletia. — Kippis!"

"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"

"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?… Te neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä olen?" — "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.

"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?" kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista luistavammin.

"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian muodollisia."

Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin joutui hämilleen. "Oikeastaan — joka kerta kun minä eroan Teidän sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."

"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."

Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja nieleksi jotakin.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet kumoon?"

"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti: "Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti. "Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena, minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"

Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon. "Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.

"Miten niin, joskin?"

"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei sillä ole mitään väliä."

"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.

"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä rangaistusta."