V. (continued 2)

Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean innostuneesti:

"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta minusta!"

Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.

"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille — jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni. Guste kohotti paljaita olkapäitään.

"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he tietävät, mitä tahtovat… Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti. Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä —" hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi — "jos minä saisin tuota jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken, mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä alentavan kokonaiskuva —." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti, hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!" huudahti Diederich Gustelle… Mutta Buckin katse, joka hirveätä tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta, tirkisti ja loisti iloiselta.

"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.

Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin, huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä. Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut, hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen käsivarteen.

Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä. "Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa, joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on skandaali…"

Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt asiata — erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."

Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä miellyttää", hän sanoi.

"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."

"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.

"Kippis!"

"Kippis! Mutta minun kannukseni" — Diederich salamoi. "Teidän epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä" — hän puhalsi nenänsä kautta — "ei nykyään tehdä mitään. Kansallisille teoille" — hän löi nyrkkiä pöytään — "kuuluu tulevaisuus!"

Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."

"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan viemistä."

"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina, joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä, sitä pitemmälle se ei kanna."

"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.

"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua… Minä en usko, että ihmiset, jotka sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi, sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla salissa, näettekö heitä?"

Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi. Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?… Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin, kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut, palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat teitä!"

Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki. Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia, kuten te sanoisitte. Kippis!"

Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!" Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.

"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut olemassa!"

"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja… Mutta oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan! Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on jo lakannut olemasta suuri."

"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rauta pysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!" Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta. Mutta Buck kiihtyi myöskin.

"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"

"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta. "Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden miljoonan asukkaan —"

"Sillä missä Saksan kotka —!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"

Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."

"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan —"

Diederich keskeytti: "— joka ei ole saksalaisen nimen arvoinen!"

Ja molemmat yhteen ääneen: "Sukulaisia ja veljiä ampua!"

Tanssijat, jotka olivat nauttimassa virvokkeita, huomasivat heidän melunsa ja hakivat paikalle naisensakin näkemään tätä sankarillista innostusta. Yksinpä kortinpelaajatkin kurkottivat päitään sisään; ja kaikki katselivat hämmästyneinä Diederichiä ja hänen toveriaan, jotka tuolillaan heiluen, rynkämäisillään pöydällä, kiiluvine silmineen ja paljastettuine hampaineen singahduttelivat toisilleen vasten naamaa tuimia sanoja.

"Yhden vihollisen, ja se on minun viholliseni!"

"Yksi on vain herra valtakunnassa, ketään muuta minä en siedä!"

"Minä voin olla sangen paha!"

Äänet sekaantuivat toisiinsa.

"Väärää humanismia!"

"Jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset!"

"Täytyy juurittaa pois viimeistä vesaa myöten!"

Pullo lensi seinää vastaan.

"Minä murskaan!"

"Saksalaisen tomun!… jaloistaan!… Ihania päiviä!"

Katselijain läpi tunkeutui tässä kohden eräs olento sidotuin silmin: Guste Daimchen, jonka tällä lailla piti etsiä itselleen jokin herra. Takaapäin hän tunnusteli Diederichiä ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Tämä teki itsensä kankeaksi ja toisti uhkaavasti. "Ihania päiviä!" Guste repi liinan silmiltään, tuijotti häneen tuskallisesti ja haki hänen sisarensa. Buckkin huomasi, että oli viisasta nousta pöydästä. Huomiota herättämättä hän tuki ystäväänsä tämän poistuessa, mutt'ei voinut kuitenkaan estää Diederichiä kääntymästä vielä kerran ympäri ja huutamasta tanssijain töllistelevälle joukolle mahtavasti suoristautuen, joskin lasimaisin silmin, salamoimatta:

"Minä murskaan!"

Sitten hän joutui alas ja autettiin vaunuihin.

* * * * *

Kun hän keskipäivän lähestyessä kovin särkevin päin astui perhehuoneeseen, niin hän suuresti hämmästyi sen johdosta, että Emmi poistui sieltä suuttuneena. Mutta Magdan tarvitsi tehdä hänelle vain varovaisia viittauksia, niin hän tiesi jo, mistä oli kysymys. "Teinkö minä siten tosiaankin? No niin, minä myönnän, että naisia oli läsnä. On monia tapoja näyttää olevansa saksalainen mies: naisilla on taas omansa… Tällaisessa tapauksessa on luonnollista, että asia sovitaan virheettömimmällä ja lojaalisimmalla tavalla."

Vaikka hän tuskin saattoi nähdä mitään silmillään, hän oli selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä välin kuin käytiin hakemassa kaksivaljakkoa, hän pukeutui käyntipukuun ja valkeaan kravattiin ja pani silinterin päähänsä; sitten hän ojensi kuskille Magdan laatiman luettelon ja ajoi tiehensä. Kaikkialla hän tahtoi tavata naisia, monet hän säikäytti näiden ollessa päivällisillä; — ja tuntematta tarkkaan, oliko hänen edessään rouva Harnisch, rouva Daimchen tai rouva Tietz, hän sanoi karhealla kohmeloisen äänellä:

"Minä myönnän… Saksalaisena miehenä, naisten läsnäollessa… Lojaalisin ja virheettömin tapa…"

Kello puoli kaksi hän oli jälleen kotonaan ja istuutui huokaisten pöytään. "Asia on sovittu."

Iltapäivä kuului eräälle vaikealle tehtävälle. Diederich antoi Napoleon Fischerin tulla ylös yksityisasuntoonsa.

"Herra Fischer", hän sanoi ja osoitti hänelle erästä tuolia, "minä otan Teidät vastaan täällä enkä konttorissa, koska meidän asiamme eivät ollenkaan koske herra Sötbieriä. Kysymyksessä on nimittäin politiikka."

Napoleon Fischer nyökkäsi, ikäänkuin olisi jo sitä ajatellut. Hän näytti jo olevan tottunut sellaisiin tuttavallisiin keskusteluihin ja kävi Diederichin ensi viittauksesta heti käsiksi sikaarilaatikkoon, vieläpä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle. Diederich ei ollut ollenkaan näin varma; hän läähätti — ja sitten hän päätti ilman kiertoteitä pyrkiä päämääräänsä röyhkeällä rehellisyydellä. Bismarck oli myöskin menetellyt sillä tavalla.

"Minä tahdon nimittäin tulla valtuusmieheksi", hän selitti, "ja siinä minä tarvitsen Teitä."

Konemestari loi häneen katseen kulmainsa alta. "Minä myöskin Teitä", hän sanoi. "Sillä minä tahdon myöskin tulla valtuusmieheksi."

"No, no, kuulkaahan! Minä olen valmis käyttämään…"

"Teillä oli kai jo pari kultarahaa kädessä?" — ja tuo proletaari näytti keltaisia hampaitaan. Hän ei enää ollenkaan peittänyt irvistystään. Diederich käsitti, että vaaliasioista oli hänen kanssaan vaikeampi puhua kuin jostakin loukkaantuneesta työläisnaisesta. "Nimittäin, herra tohtori", aloitti Napoleon, "minun puolueeni saa toisen noista kahdesta paikasta aivan varmasti. Toisen saavat todennäköisesti vapaamieliset. Jos Te tahdotte paiskata heidät pellolle, niin Te tarvitsette meitä."

"Sen minäkin oivallan", sanoi Diederich. "Tosin vanha Buckkin kannattaa minua, mutta hänen väkensä ei ole kauttaaltaan niin luottavaista, että äänestäisi minua, jos asettautuisin vapaamielisten ehdokkaaksi. Varmempaa on, että olen hyvissä väleissä Teidänkin kanssanne."

"Minä jo aavistankin, miten voitte tämän tehdä", selitti Napoleon. "Koska minä nimittäin jo kauan olen ajatellut tohtori Hesslingistä, että eiköhän hän jo pian astu poliittiselle taistelutantereelle."

Napoleon puhalteli ympyröitä, siinä määrin hän tunsi asemansa korkeaksi!

"Teidän oikeusjuttunne, herra tohtori, ja sitten tuo tuolla sotilasyhdistyksessä, tuo kaikki oli hyvää reklaamiksi. Mutta poliitikon on aina ajateltava: miten monta ääntä minä saan."

Napoleon selitteli kokemuksiaan! Kun hän puhui "kansallisesta melusta", niin Diederich tahtoi panna vastalauseensa; mutta Napoleon selviytyi hänestä pian.

"Mitäs Te sitten tahdotte. Me meidän puolueessamme tunnemme jossain määrin jotakin kunnioitusta kansallista melua kohtaan. Parempia afäärejä sillä aina tekee kuin vapaamielisyydellä. Porvarillinen demokratia ajaa kohta tiehensä yksillä ainokaisilla ajurinrattailla."

"Ja ne me vielä kalustamme sille ylellisesti!" huusi Diederich. Liittolaiset nauroivat hyvillään. Diederich toi lasin olutta.

"Mu-utta", sanoi sosialidemokraatti, ja hän esitti ehtonsa: kaupungin oli autettava ammattiyhdistyksen talonrakentamista!… Diederich hypähti tuoliltaan. "Ja sitä Te julkeattekin vaatia kansallismieliseltä mieheltä?"

Toinen pysyi rauhallisena ja ivallisena. "Jos me emme auta tuota kansallismielistä miestä vaaleissa, niin minne hän sitten jäisi?" — Ja suuttui sitten Diederich tai pyysi armoa, hänen täytyi antaa kirjallinen sitoumus siitä, ett'ei tullut vain äänestämään tuon ammattiyhdistyksen talon hyväksi, vaan myöskin muokkaamaan lähimmät valtuusmiestoverinsa asialle suosiollisiksi. Sitten hän selitti korkeasti keskustelun päättyneeksi ja otti olutlasin konemestarin kädestä. Mutta Napoleon Fischer vilkutti silmäänsä. Herra tohtori sai olla ylipäänsä iloinen, että oli tekimisissä hänen eikä puoluepukari Rillen kanssa. Sillä Rille, joka agiteerasi oman vaalinsa hyväksi, ei ollut taivutettavissa mihinkään kompromissiin. Ja puolueessa mielipiteet olivat jakautuneet; Diederichillä oli siis syytä itseään lähellä olevassa lehdessä tehdä jotakin Fischerin ehdokkuuden hyväksi. "Herra tohtori, Teillä on syytä pyytää päästä vapaaksi siitä, että vieraat ihmiset, kuten esim. Rille, saisivat pistää nenänsä Teidän asioihinne. Meidän molempien kesken on asianlaita kokonaan toinen. Me olemme jo yhdessä kahlanneet yhdessä jos toisessakin loassa."

Sitten hän meni ja jätti Diederichin tunteittensa valtaan. "Yhdessä kahlanneet yhdessä ja toisessakin loassa!" ajatteli Diederich, ja tuskan ja vihan väreet risteilivät hänessä. Ja tuon tuo koira uskalsi sanoa hänelle, hänen oma kulinsa, jonka hän saattoi joka hetki potkaista kadulle! Kuitenkaan se ei valitettavasti käynyt päinsä, sillä totta oli, että he olivat kahlanneet liassa. Tuo holländeri! Tuo loukkaantunut työläisnainen! Toinen tuttavallisuudenosoitus johti toiseen: nyt oli Diederich joutunut proletaarinsa kanssa ei vain liikettäkoskeviin, vaan myöskin poliittisiin suhteisiin Kernaammin olisi Diederich ollut tekemisissä puoluepukari Rillen kanssa, mutta silloin olisi ollut pelättävissä, että Napoleon Fischer olisi kostoksi saattanut ilmi, mitä tiesi. Diederich näki vielä itsensä pakotetuksi auttamaan häntä Rilleä vastaan. "Mutta" — hän pui nyrkkiään — "me puhumme tästä vielä. Ja jos tätä kestää kymmenen vuotta, niin tilitys tulee!"

Tämän jälkeen hänen täytyi käydä vanhan herra Buckin puheilla ja kuunnella antautumuksella hänen kaunohenkistä puhettaan. Siitä hyvästä hänet otettiin vapaamielisten ehdokkaaksi… "Netziger Zeitungissa", mikä lämpimässä kirjoituksessa suositteli valitsijoille herra tohtori Hesslingiä ihmisenä, kansalaisena ja poliitikkona, arvosteltiin heti tuon artikkelin alapuolella, joskin pienemmillä kirjaimilla, hyvin ankarasti työmies Fischerin asettamista ehdokkaaksi. Sosialidemokraattisella puolueella oli, niin sanottiin tuossa kirjoituksessa, käytettävänään, se täytyi valitettavasti myöntää, riittävästi itsenäisiä ammatinharjoittajia, sen ei tarvinnut vaatia porvarillisilta valtuusmiehiltä kollegiaalista kanssakäyntiä jonkun tavallisen työmiehen kanssa. Pitikö herra tohtori Hesslingin tavata kunnallisten laitosten sydämessä juuri oma konemestarinsa?

Tämä porvarillisen lehden hyökkäys sai aikaan täyden yksimielisyyden sosiaalidemokraattien kesken; Rillenkin täytyi selittää kannattavansa Napoleonia — joka loistavasti meni maaliin. Diederich sai siltä puolueelta, joka hänet oli asettanut ehdokkaaksi, vain puolet sen äänistä, mutta toverit pelastivat hänet. Molemmat valitut esitettiin yhdessä valtuustolle. Pormestari tohtori Scheffelweis lausui heidät tervetulleiksi viittamaalla, että toiselta puolen toimelias porvari, toiselta puolen eteenpäinpyrkivä työmies —. Ja jo ensi istunnossa Diederich puuttui keskusteluun.

Kysymys koski Gäbbelchenstrassen kanavoimista. Vielä nyt, yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, useassa talossa tämän kadun varrella oli vähemmän kehuttava lokakaivo, josta lähtevä höyry ajottaisin täytti koko tienoon. Käydessään "Viheriässä enkelissä" Diederich oli havainnut tämän. Ja niin hän kääntyi pontevasti vastustamaan maistraatinedustajan finanssiteknillisiä epäilyksiä. Kulttuurikunnian vaatimusten ei tarvinnut ottaa huomioon kaikkia pikkumaisuuksia. "Saksalaisuus merkitsee kulttuuria", huudahti Diederich. "Hyvät herrat! Sitä ei ole sanonut sen pienempi kuin Hänen Majesteettinsa keisari. Ja eräässä toisessa tilaisuudessa Hänen Majesteettinsa on lausunut: Sikamaisuuden täytyy loppua. Missä vain ikänänsä menetellään suurpiirteisesti, siellä loistaa meille Hänen Majesteettinsa ylevä esimerkki, ja siksi, hyvät herrat, —"

"Eläköön!" huusi jokin ääni vasemmalla, ja Diederichin vastassa oli Napoleon Fischerin irvistys. Silloin hän suoristautui ja salamoi.

"Aivan oikein!" hän lisäsi purevasti. "Minä en voi paremmin lopettaa. Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari, eläköön, eläköön!"

Ällistynyt vaitiolo, — mutta kun sosialidemokraatit nauroivat, niin jotkut oikealla huusivat hurraata. Tohtori Heuteufel huomautti, eikö siihen merkilliseen yhteyteen, mihin tohtori Hessling oli asettanut keisarin persoonan, sisältynyt majesteettirikos. Mutta puheenjohtaja soitti heti kelloaan. Sanomalehdissä kuitenkin väiteltiin tästä asiasta. "Kansan ääni" väitti, että herra Hessling toi valtuuston kokoukseen pahimman byzantinismin hengen, jotavastoin "Netziger Zeitung" merkitsi hänen puheensa teeskentelemättömän patriotismin virkistäväksi teoksi. Että oli tosiaankin kysymys tärkeästä tapahtumasta, selvisi vasta sitten, kun se ilmestyi "Berliner Lokal-Anzeigeriin". Hänen Majesteettinsa lehti ylisti rajattomasti Netzigin valtuusmiehen, tohtori Hesslingin rohkeata esiintymistä. Se pani tyydytyksellä merkille, että uusi, päättävästi kansallinen henki, jota keisari edusti, edistyi nyt myöskin maaseudulla. Keisarin kehoitusta seurattiin, porvari heräsi unestaan, alettiin tehdä ero niiden välillä, jotka häntä kannattivat, ja niiden välillä, jotka häntä vastustivat. "Kunpa monet kaupunkiemme edustajat seuraisivat tohtori Hesslingin esimerkkiä!"

Tätä Lokal-Anzeigerin numeroa Diederich oli kantanut povellaan viikon päivät, sitten hiipi hän hiljaisimpana aamupäivätuntina, karttaen Kaiser-Wilhelm-Strassea, takaoven kautta Klappschen oluttupaan, missä tapasi seuraa: Napoleon Fischerin ja puolueen taloudenhoitajan, Rillen. Vaikka huoneusto olikin tyhjä, niin nuo kolme vetäytyivät äärimmäisimpään nurkkaan; tuskin oli neiti Klappsch tuonut olutta, kun hänet jo lähetettiin pois; itse Klappsch, joka kuunteli ovella, kuuli vain puheen huminaa. Hän koetti käyttää hyväkseen laskuovea, jonka kautta hän ojensi lasit sisään silloin kun oli paljon vieraita; mutta Rille, joka tunsi asian, paiskasi sen kiinni aivan hänen nenänsä edessä. Kuitenkin isäntä oli huomannut, että tohtori Hessling oli ponnahtanut pystyyn ja näyttänyt olevan aikeissa poistua. Sitä hän, Diederich, ei kansallismielisenä miehenä tullut koskaan tukemaan!… Mutta myöhemmin neiti Klappsch luuli kuitenkin nähneensä, kun hänet kutsuttiin ottamaan vastaan maksua, paperin, joka oli kolmen henkilön allekirjoittama.

Saman päivän iltapäiväksi rouva von Wulckow oli kutsunut Emmin ja Magdan teelle, ja Diederich seurasi heitä. Pystyssäpäin sisarukset astuivat Kaiser-Wilhelm-Strassen yli, ja Diederich nosti silinteriään kylmästi herroille, jotka vapaamuurariyhdistyksen portailta katselivat hämmästyneinä, miten hän astui hallintorakennukseen. Vahtisotilasta hän tervehti leikillisellä kädenliikkeellä. Ylhäällä pukuhuoneessa kohdeltiin upseereita ja heidän naisiaan, jotka jo tunsivat Hesslingin molemmat neidit. Lyöden kannuksensa yhteen luutnantti von Brietzen veti viitan Emmin harteilta, joka kiitti olkansa yli, kuten joku kreivitär. Sitten hän astui Diederichin jalalle huomauttaakseen siten, miten kuumalle maaperälle tämä oli joutunut. Ja tosiaankin, kun hän nyt ensin oli kehoittanut herra von Brietzeniä menemään edellä saliin, oli toimittanut presidentin rouvan edessä ihastuneet kumarruksensa ja tullut esitetyksi kaikille, niin mikä kunniakas yhtähyvin kuin vaarallinenkin tehtävä esiintyikään hänelle, kun sai pienellä tuolillaan ja naisten hameenhelmojen välissä, pitää teekuppia tasapainossa leivoslautasta kuljetettassa eteenpäin, hymyillä kunnioittavasti kakkua tarjottaessa ja syödessä tuhlata riutumusta osottavia sanoja "Salakreivittären" onnistuneen esityksen ylistämiseksi ja lausua miehellinen tunnustus presidentin suurpiirteisestä hallintotoiminnasta sekä painava sana kumouksesta ja uskollisuudesta keisaria kohtaan — ja kaiken tämän ohella ruokkia vielä Wulckowin kärttävää koiraa! Ratskellerin ja sotilasyhdistyksen huoletonta seuraa ei täällä saanut ajatella, vaan tuli tuijottaa kapteeni von Köckeritzin vedenkirkkaisiin silmiin, kapteenin, jonka kalju oli valkea, kasvot otsan keskivaiheilta alaspäin tulipunaiset. Ja kun jännityksestä kysymyksen johdosta, oliko palvellut, Diederichin pinnalle kohosi hiki, niin ei ollenkaan huomattu, että hänen vieressään oleva nainen, joka kampasi vaalean tukkansa sileästi päänsä yli ja jolla oli auringonpolttama nenä, alkoi puhua hevosista… Tällä kertaa Emmi pelasti Diederichin, sillä Emmi, herra von Brietzenin tukemana, jonka kanssa hän näytti suorastaan olevan luottamuksellisessa suhteessa, tarttui taitavasti hevoskeskusteluun, käytti ammattisanoja, niin, rohkenipa haaveilla ratsastuksestakin, johon hän tahtoi ryhtyä erään tätinsä maatilalla. Kun luutnantti tarjoutui sitten lähtemään hänen kanssaan ratsastamaan, niin Emmi esitti esteeksi rouva Hesslingin, joka ei tullut sitä sallimaan. Diederich ei enää tuntenut Emmiä. Hänen kauhistuttavat lahjansa jättivät täällä Magdan, jonka kuitenkin oli onnistunut päästä kihloihin, kokonaan varjoon. Peläten tuli Diederich ajatelleeksi, kuten silloin kun palasi "Viheriästä enkelistä", niitä arvaamattomia teitä, joita joku tyttö, kun kukaan ei nähnyt —. Silloin hän huomasi, ett'ei ollut kuullut erästä presidentinrouvan kysymystä ja että vaiettiin sen vuoksi, että hänen piti vastata. Hän haki apua ilmasta, mutta kohtasi vain erään suuren kuvan järkähtämättömän katseen, kuvan, joka esitti kalpeaa, kivettynyttä, husaarin uniformussa olevaa henkilöä, jonka toinen käsi oli lanteilla, viikset ulottuivat silmäkulmiin asti ja katse oli kylmä ja salamoitseva! Diederich vavahti, hän sai teetä vääräänkurkkuunsa, herra von Brietzen koputti häntä selkään.

Erään naisen, joka tähän asti oli vain syönyt, piti nyt laulaa. Vieraat olivat ryhmittyneet musiikkihuoneeseen. Diederich, joka oli ovella, veti salaa kelloaan, silloin rouva von Wulckow yskähti hänen takanaan. "Minä tiedän kyllä, että Te ette uhraa aikaanne, joka kuuluu niin vakaville velvollisuuksille, meille ja meidän kevyelle, voisinpa sanoa liiankin kevyelle keskustelullemme. Minun mieheni odottaa Teitä, tulkaapas vain." Sormi suulla hän kulki erään käytävän poikki, sitten erään tyhjän eteishuoneen läpi… Aivan hiljaa hän koputti. Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän katsahti tuskallisesti Diederichiin, jonka myöskään ei ollut hyvä olla. "Ottoseni", hän yritti, pitäen hennosti ovesta kiinni. Kun olivat jonkun aikaa kuunnelleet, niin sisältä kuului hirvittävä bassoääni: "Ottosesi ei ole täällä! Sano niille lampaanpäille, että saavat niellä yksinään teensä!" — "Hänellä on niin kiireitä tehtäviä", kuiskasi rouva von Wulckow, hieman kalpeampana. "Väärämieliset turmelevat hänen terveytensä… Valitettavasti minun täytyy nyt omistautua vierailleni, palvelija on ilmoittava Teidät." Ja hän lensi tiehensä.

Diederich odotti palvelijaa monta pitkää minuuttia. Mutta silloin siihen ilmestyi Wulckowin koira, meni suuremmoisesti ja halveksivasti Diederichin ohi ja raapi ovea. Heti kaikui sisältä: "Schnaps! Tule sisään!" — minkä jälkeen koira avasi oven. Kun se unhoitti vetää sitä perässään kiinni, niin Diederich uskalsi puikahtaa siitä sisälle. Herra von Wulckow istui savupilven keskellä kirjoituspöytänsä ääressä, suunnaton selkä oveenpäin käännettynä.

"Hyvää päivää, herra presidentti", sanoi Diederich, kumartaen samalla. "No, no, sinäkös siinä taas jaaritat, Schnaps?" kysyi Wulckow katsahtamatta taakseen. Hän taittoi erään paperin, sytytti hitaasti uuden sikaarin… "Nyt se sitten alkaa", ajatteli Diederich. Mutta silloin Wulckow alkoi kirjoittaa jotakin muuta. Vain koiran mielenkiinto kohdistui Diederichiin. Ilmeisesti sen mielestä vieras oli täällä vähemmän paikallaan, sen halveksunta muuttui vihamielisyydeksi; irvistävin hampain se nuuski Diederichin housuja, ja siinä pyrki jo olemaan muutakin kuin nuuskimista. Diederich tanssi niin äänettömästi kuin mahdollista toiselta jalalta toiselle, ja koira murisi uhkaavasti, mutta hiljaa, tietäen hyvin, ett'ei sentään saanut mennä perin pitkälle. Lopulta Diederichin onnistui saada tuoli itsensä ja vihollisensa väliin, ja turvautuneena siihen hän pyöri sen ympärillä, milloin hitaammin, milloin nopeammin, varoen aina Schnapsin syrjähyppyjä. Kerta hän näki Wulckowin kääntävän hieman päätään ja luuli nähneensä hänen naureskelevan. Sitten koira kyllästyi leikkiin, meni herransa luokse ja antoi hyväillä itseään; ja Wulckowin tuolin viereen paneutuneena se mittaili sitten kylmällä metsämiehen katseella Diederichiä, joka pyyhki hikeä.

"Alhainen nauta!" ajatteli Diederich — ja äkkiä hänen sisimmässään kuohui. Suuttumus ja paksu tupakansavu sulkivat hänen hengityksensä, ja hän ajatteli, yskimistään pidätellen: "Kuka minä olen, kun minun täytyy kärsiä tällaista? Minun halvin konerasvaajani ei sallisi minun kohdella itseään tällä tavalla. Minä olen tohtori. Minä olen valtuusmies! Tämä sivistymätön tolvana tarvitsee minua pikemmin kuin minä häntä!" Kaikelle, mitä hän sinä iltapäivänä oli kokenut, hän antoi nyt pahimman tulkinnan. Häntä oli pilkattu, tuo luutnantin lurjus oli koputtanut hänen selkäänsä! Nuo sotilaspäät ja astelevat kalkkunat olivat koko ajan puhuneet typeristä asioistaan ja antaneet hänen kuunnella sitä tyhmän tavoin! "Ja kuka maksaa nuo nälkäkurjet? Me!" Mieliala ja tunteet, kaikki raukesi äkkiä Diederichin rinnassa, ja raunioista kohosi villinä vihan lieska. "Verenimijät! Sapelinkalskuttajat! Pystynenäinen roskaväki!… Jospa me kerta teemme lopun koko joukosta —!" Hänen kätensä muuttuivat itsestään nyrkeiksi, mykän raivon puuskassa hän näki kaikki kumotuksi, hajonneeksi: valtion herrat, armeijan, virkamiehistön, kaikki voimaliitot ja itse voimankin! Voiman, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Jota vastaan me emme voi mitään, koska me kaikki sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meillä on siinä alistuvaisuus! Me olemme sen atoomeja, jonkin katoava molekyyli, jonka se on sylkäissyt!… Tuolta seinältä, sinisten pilvien takaa sen kalpeat, rautaiset kasvot katsoivat alas, järkähtämättöminä, salamoiden. Mutta Diederich kohotti nyrkkinsä hurjassa itsensäunhoituksessa.

Mutta silloin Wulckowin koira murahti, presidentin alta kuului jyrisevä rojahdus, pitkäinen rätinä — ja Diederich pelästyi kovasti. Hän ei ymmärtänyt, mikä hyökkäys tämä oli. Järjestyksen rakennus, joka oli jälleen pantu pystyyn hänen rinnassaan, vapisi enää vain hiljaa. Hallintoneuvoston herra presidentillä oli tärkeitä valtiotehtäviä toimitettavana. Paraikaa odotettiin, kunnes hän huomasi erään; ja silloin vakuutettiin hyvää mielialaa ja pidettiin huolta hyvistä afääreistä…

"No, pikku tohtorini?" sanoi herra von Wulckow ja kääntyi istuimellaan. "Mikäs Teidän on hätänä? Teistähän tulee sula valtiomies. Istuutukaapas tälle kunniapaikalle."

"Voin mielikseni sanoa", änkytti Diederich. "Jotakin olen jo saavuttanut kansallisen asian hyväksi."

Wulckow puhalsi hänen kasvoihinsa mahtavan savukeilan, sitten hän tuli aivan lähelle häntä lämminverisine, kyynillisine silmineen. "Te olette ensinnäkin saavuttanut sen, että olette joutunut valtuusmieheksi. Miten, sen voimme jättää sikseen. Joka tapauksessa voisitte Te käyttää hyväksenne asemaanne, sillä Teidän liikkeennehän kuuluu olevan aika kehno." Kun Diederich lyyhistyi kokoon, niin Wulckow nauroi kumisten. "Älkää olko millännekään, Te olette minun miehiäni. Mitäs luulette minun tähän kirjoittaneen?" Tuo suuri paperilehti katosi kämmenen alle, jonka hän pani sen päälle. "Tässä minä vaadin ministeriltä pientä muistomerkkiä eräälle tietylle tohtori Hesslingille tunnustukseksi siitä, mitä hän on tehnyt mielialan, muokkaamiseksi Netzigissä… Niin säädyllisenä Te ette ole tietenkään minua pitänyt?" hän lisäsi, sillä Diederich kumarteli edelleen tuolillaan aivan kuin sokaistuna ja huikaistuna. "Minä en tosiasiallisesti tiedä", hän lausui. "Minun vaatimattomat ansioni —"

"Alku aina hankala", sanoi Wulckow. "Sen pitäisi ollakin vain kehoitukseksi. Teidän ryhtinne Lauerin jutussa ei ollut huono. Niin, ja Teidän puheenne tuossa kanavoimiskiistassa on saanut koko antimonarkistisen lehdistön pois suunniltaan. Jo kolmella paikkakunnalla on sen johdosta nostettu kanne majesteettirikoksesta. Siitä täytyy meidän toki osoittaa Teille kiitollisuuttamme."

Diederich huudahti: "Minun kaunein palkintoni on siinä, että Lokal-Anzeiger on saattanut minun suoran porvarillisen nimeni Kaikkeinkorkeimpien silmien nähtäväksi!"

"No niin, ottakaapas sikaari", lopetti Wulckow, ja Diederich käsitti, että nyt alkoivat afäärit ja ylevien tunteiden keskellä hänessä oli herännyt arveluja, että Wulckowin armonosoituksella ennen kaikkea oli jokin erikoinen syynsä. Koetteeksi hän sanoi:

"Ratzenhauseniin vievää rataa varten tulee nyt kaupunkikin kyllä myöntämään avustuksensa."

Wulckow kurkotti kaulaansa. "Onneksenne. Meillä on muuten halvempi suunnitelma, joka ei ylipäänsä kosketa Netzigiä. Pitäkää siis niinmuodoin huolta siitä, että ihmiset tulevat järkiinsä. Sillä ehdolla saatte Te sitten Quitzinin ritaritilalle luovuttaa valoanne."

"Sitäkään ei maistraatti taas tahdo." Diederich pyysi käsillään armahdusta. "Kaupungille siitä koituu vahinkoa, eikä herra von Quitzin maksa sille mitään veroa… Mutta nyt minä olen valtuusmies, ja kansallismielisenä miehenä —"

"Siitä pyytäisin päästä. Minun serkkuni, herra von Quitzin rakentaa muuten itselleen yksinkertaisesti sähkölaitoksen, se tulee hänelle halvaksi, uskokaapas, kaksi ministeriä tulee hänen luokseen metsästämään — ja sitten hän tarjoaa Teille valoa halvemmalla itse täällä Netzigissä."

Diederich suoristautui. "Minä olen päättänyt, herra presidentti, kaiken vihollisuuden vastakohdaksi pitää korkealla kansallisia lippua täällä Netzigissä." Sitten, hiljaisemmalla äänellä: "Yhdestä vihollisesta me voimme muutoin päästä, yhdestä hyvin vaarallisesta, niin tuosta vanhasta Gausenfeldin Klüsingistä."

"Hänestäkö?" Wulckow naurahti halveksivasti. "Hän elää minun armoillani. Hän hankkii paperin maaseutulehdilie."

"Tiedättekö, hankkiiko hän vielä väärille lehdille? Siitä minulla on toki, suokaa anteeksi, herra presidentti, paremmat tiedot."

"Netziger Zeitung on tullut kansallisessa suhteessa luotettavammaksi."

"Kyllä —" Diederich nyökkäsi tärkeästi, "siitä päivästä lähtien, kun vanha Klüsing antoi, herra presidentti, tarjota minulle osan paperinhankinnasta. Gausenfeldillä oli muka liiaksi työtä. Luonnollisesti hän pelkäsi, että minä olisin osallisena jossakin kilpailevassa kansallisessa lehdessä. Ja kenties hän myöskin pelkäsi sitä —" huomattava väliaika — "että herra presidentti mieluummin tilaa paperin kansallisesta tehtaasta."

"Siis — Te hankitte nyt paperin Netziger Zeitungille?"

"Koskaan minä en tule, herra presidentti, siinä määrässä kieltämään kansallista mielialaani, että hankkisin paperia jollekin sanomalehdelle, niin kauan kuin siinä on vapaamielisillä rahoja sijoitettuna."

"No hyvä." Wulckow laski nyrkkinsä reisilleen. "Nyt Teidän ei tarvitse sanoa enää mitään. Te tahdotte hankkia kaiken Netziger Zeitungille. Maaseutulehdet Te tahdotte myöskin. Luultavasti myöskin paperin hankinnan hallitukselle. Muuten vielä jotakin?" Ja Diederich asiallisesti:

"Herra presidentti, minä en ole Klüsingin kaltainen, kumouksellisten kanssa minä en tee afääreitä. Jos Te, herra presidentti, pipliaseuran esimiehenä tahtoisitte myöskin tukea minun liikeyritystäni, niin minä voin sanoa, että kansallinen asia siitä vain voittaisi."

"No hyvä", toisti Wulckow ja räpäytti silmäänsä. Diederich löi valttinsa pöytään.

"Herra presidentti! Klüsingin johdolla Gausenfeld on kumouksen hautomispaikka. Hänen kahdeksastasadasta työmiehestään kukaan ei äänestä muita kuin sosialisteja."

"Entäs Teidän oma väkenne?" Diederich löi rintoihinsa. "Jumala olkoon todistajanani, että kernaammin minä vielä tänä päivänä sulkisin liikkeeni ja laskisin itseni omaisteni kanssa kurjuuteen, kuin sietäisin työssäni ketään, jota en tietäisi keisarille uskolliseksi."

"Hyvin sopiva mieliala", sanoi Wulckow. Diederich katsahti häneen sinisin silmin. "Minä otan vain palvellutta väkeä, neljäkymmentä on ollut sodassa mukana. Nuorisoa minä en ota työhöni ollenkaan enää, sen jälkeen kun sattui tuo juttu tuon työmiehen kanssa, jonka vahtisotilas ampui kunnian kentällä, kuten Hänen Majesteettinsa suvaitsi siitä sanoa, sen jälkeen kun tuo työmies oli morsiamensa kanssa minun lumppujeni takana —"

Wulckow teki estävän viittauksen. "Teidän huolenpitonne, pikku tohtorini!"

Diederich ei antanut pilata suunnitelmaansa. "Minun lumppujeni keskellä ei saa ilmetä mitään kumouksellista. Teidän lumppujenne laita, minä tarkoitan politiikkaa, on kokonaan toinen. Siinä me voimme käyttää kumousta hyväksemme, jotta vapaamielisistä lumpuista saadaan keisarille uskollista paperia." Ja hän veti kasvoilleen hyvin merkitsevän ilmeen. Wulckow ei näyttänyt hämmästyvän, hän naurahti hirveästi.

"Pikku tohtorini, minä en ole myöskään niin yksinkertainen. Selittäkääpäs, mitä juonia olette punonut konemestarinne kanssa!"

Kun hän näki Diederichin horjuvan, niin hän jatkoi: "Hän on kai myöskin niitä vanhoja palvelleita, vai miten, herra valtuusmies?"

Diederich nielasi, hän näki, että mikään kiertely ei auttanut. "Herra presidentti", hän sanoi päättävästi, ja sitten hiljaa ja nopeasti: "Tuo mies pyrkii valtiopäiville, ja kansalliselta kannalta hän on parempi kuin Heuteufel. Sillä ensinnäkin monet vapaamieliset tulevat pelosta muuttumaan kansallisiksi, ja toiseksi, jos Napoleon Fischer tulee valituksi, me saamme Netzigiin keisari Wilhelmin patsaan. Minulla on siitä kirjallinen lupaus."

Hän levitti erään paperin presidentin eteen, Wulckow luki, nousi sitten ylös, potkasi jalallaan tuolin tieltään ja astui lattian poikki puhaltaen savua suustaan. "Siis Kühlemann karkaa, ja hänen puolella miljoonallaan kaupunki ei rakenna mitään lastenseintä, vaan pystyttää keisari Wilhelmin patsaan." Hän pysähtyi. "Pankaa merkille, hyvä mies, omien etujenne nimessä! Jos Netzigillä tulee olemaan sosialidemokraatti valtiopäivillä, mutt'ei mitään keisari Wilhelm Suurta, silloin Te opitte minut tuntemaan. Minä teen viilokkia Teistä! Minä lyön Teidät niin pieneksi, että Teitä ei oteta enää vastaan lastenseimeenkään!"

Diederich oli vetäytynyt tuoleineen aina seinään saakka. "Herra presidentti! Kaikki mitä minussa on, minun tulevaisuuteni, minä asetan tämän suuren kansallisen asian palvelukseen. Minullekin voi sattua jotakin inhimillistä…"

"Jumala Teitä sitten armahtakoon!"

"Jos nyt sitten Kühlemannin sappikivet häviäisivät vielä kuitenkin?"

"Te olette vastuunalainen! Minun pääni on myöskin kysymyksessä!" Wulckow istuutui rutisten tuolilleen. Hän poltti raivoisasti. Kun pilvet hajosivat, niin hän oli tullut iloisemmalle tuulelle. "Mitä minä Teille sanoin 'Sopusoinnun' juhlassa, siinä minä pysyn. Nämä valtiopäivät eivät ole pitkäaikaiset, ryhtykää alustaviin toimiin kaupungissa. Auttakaa minua taistelussani Buckia vastaan, minä autan Teitä Klüsingiä vastaan."

"Herra presidentti!" Wulckowin hymy oli nostanut Diederichissä ylenpalttisia toiveita, hän ei voinut enää hillitä itseään. "Jos antaisitte salakättä tietää, että Te mahdollisesti riistätte häneltä tilaukset! Hän ei kuuluta sitä maailmalle, sitä Teidän ei tarvitse pelätä; mutta hän ryhtyy toimiin. Kenties hän neuvottelee —"

"Seuraajansa kanssa", lopetti Wulckow. Silloin täytyi Diederichin hypätä pystyyn ja vuorostaan kulkea lattian poikki. "Jospa Te tietäisitte, herra presidentti… Gausenfeld on niin sanoakseni tuhathevosvoimainen kone, ja siinä se seisoo ja ruostuu, koska virtaa puuttuu, minä tahdon sanoa, uudenaikaista, suurpiirteistä henkeä!"

"Sitä näyttää Teillä olevan", arveli Wulckow.

"Kansallisen asian palveluksessa", vakuutti Diederich. Hän palasi. "Keisari Wilhelmin patsaan komitea tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi, jos meitä onnestaisi siinä suhteessa, että Te, herra presidentti, ilmaisisitte asiaa kohtaan arvossapidetyn mielenkiintonne ottamalla vastaan kunniapuheenjohtajan paikan."

"Tehty", sanoi Wulckow.

"Herra kunniapuheenjohtajansa uhrautuvaa työtä on komitea ymmärtävä pitää vastaavassa arvossa."

"Selittäkääpäs sitä puuhaa hieman lähemmin!" Wulckowin äänessä oli jotakin turmiota ennustavaa nurinaa, mutta kiihtyneisyydessään ei Diederich huomannut sitä.

"Komitean keskuudessa tuo ajatus on jo ollut pohdittavana. Patsas toivotaan saatavan pystytetyksi hyvin yleiseen paikkaan ja kansanpuistolla ympäröidyksi, jotta hallitsijan ja kansan välinen eroittamaton yhdistys tulisi aistin havaittavasti näkyviin. Silloin me olemme ajatelleet kaupungin keskuksessa erästä suurempaa tonttimaata; naapuritalotkin ovat saatavissa; se on Meisestrassella."

"Soso, Meisestrassella." Wulckowin silmäkulmat olivat vetäytyneet kokoon rajuilmaa uhkaavasti. Diederich pelästyi, mutta mitään pysähtymisen keinoa ei ollut enää olemassa.

"Sellainen ajatus on sukeltanut esiin, että meidän pitäisi, ennenkuin kaupunki tarttuu lähemmin asiaan, varata itsellemme kysymykseentulevat tontit ja siten ehkäistä epäoikeutettu keinottelu. Meidän herra kunniapuheenjohtajallamme olisi tietenkin ensimäinen oikeus…"

Tämän sanan jälkeen Diederich perääntyi, sillä rajuilma puhkesi. "Hyvä herra! Minäs Te minua pidätte? Olenko minä Teidän liikeagenttinne? Tämä on kuulumatonta, tällaista ei ole ennen tapahtunut! Tuollainen kamasaksa vihjaa kuninkaalliselle hallintoneuvoston presidentille, että tämän pitäisi ottaa osaa hänen likaisiin afääreinänsä!"

Wulckow jyrisi yli-inhimillisesti; hän kävi väkivaltaisine ruumiinlämpöineen ja persoonallisine tuoksuineen Diederichiä kohden, joka perääntyi. Koirakin oli noussut pystyyn ja valmistautui haukuskellen hyökkäämään. Koko huone täyttyi yht'äkkiä kauhulla ja pauhulla.

"Te teette itsenne vikapääksi raskaaseen virkamiehen loukkaukseen, hyvä herra!" huusi Wulckow, ja Diederich, joka kopeloi takanaan olevaa ovea, oli vain epätietoinen siitä, kumpi tuli tarttumaan ensimäisenä hänen kurkkuunsa, koirako vai presidentti. Hänen tuskallisesti harhailevat silmänsä sattuivat seinällä oleviin valkoisiin kasvoihin, jotka sieltä katsoivat alas uhkaavasti ja salamoiden. Nyt hän oli saanut sen kurkkuunsa, vallan! Hän oli uskaltanut antautua tuttavalliseen kanssakäymiseen vallan kanssa. Se oli hänen tuhonsa, valta nousi häntä vastaan maailmanlopun kauhulla… Kirjoituspöydän takana oleva ovi avautui, joku poliisinpukuinen henkilö astui sisään. Vapisevaa Diederichiä hän ei enää yllättänyt. Uniformun läsnäolo sai hirveän ajatuksen juolahtamaan Wulckowin päähän. "Minä voin tuossa tuokiossa antaa pidättää Teidät, ruikutusprinssin, virkamiehen lahjomisyrityksestä, virkakunnan lahjomisyrityksestä ja hallintopiirin korkeimman virkakunnan lahjomisyrityksestä! Minä toimitan Teidät kuritushuoneeseen, minä tuhoan koko Teidän elämänne!"

Poliisilaitoksen virkailijaan tämä viimeinen tuomio ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta Diederichiin verrattuna. Hän pani tuomansa paperin pöydälle ja meni tiehensä. Muutoin Wulckowkin kääntyi äkkiä, hän sytytti sikaarin, Diederich oli häneen nähden lakannut olemasta. Ja Schnapskin jätti hänet kuin minkäkin mitättömän. Silloin Diederich uskalsi panna kätensä ristiin.

"Herra presidentti", hän kuiskasi horjuen, "herra presidentti, sallikaa minun, herra presidentti, sallikaa minun vakuuttaa, että tässä on kysymyksessä, jos saan vakuuttaa, hyvin valitettava väärinkäsitys. Koskaan minä en yrittäisi, huomioonottaen minun hyvintunnetun kansallisen mielialani —. Miten minä voisin!"

Hän odotti, mutta kukaan ei välittänyt hänestä.

"Jos minä katsoisin omaa etuani", hän alotti uudestaan, hieman selvemmin, "sen sijaan että aina pidän kansallisia etuja silmällä, niin minä en olisi tänään täällä, vaan herra Buckin luona. Sillä tuo herra Buck, niin juuri, hän on vihjannut minulle, että minun pitäisi myydä tonttini kaupungille vapaamielistä lastenseintä varten. Mutta tuon pyynnön minä olen suuttumuksella torjunut ja olen suoraa päätä tullut Teidän luoksenne, herra presidentti. Sillä parempi on, sen olen sanonut, että minulla on keisari Wilhelm Suuren muistopatsas sydämessäni kuin lastenseimi taskussani, sen olen sanonut ja sanon täällä kuuluvalla äänellä!" Kun Diederich itse asiassa kohotti ääntään, niin Wulckow kääntyi häneen päin. "Oletteko Te vielä täällä?" hän kysyi. Ja Diederich, tointuen uudestaan: "Herra presidentti —"

"Mitäs Te vielä tahdotte? Minä en ylipäänsä tunne Teitä. En ole koskaan ollut missään tekemisissä kanssanne."

"Herra presidentti, kansallistettujen ollessa kysymyksessä —"

"Tonttikeinottelijain kanssa minä en keskustele. Myykää tonttinne, ja sitten, sitten myöhemmin me voimme jutella keskenämme."

Diederich, kalvenneena ja tuntien itsensä ikäänkuin likistetyksi seinää vastaan: "Siinä tapauksessa meidän ehtomme jäävät entiselleen? Rintatähti? Klüsingiä koskeva viittaus? Kunniapuheenjohtaja?"

Wulckow rypisti kasvojaan. "Minun puolestani. Mutta myykää heti!"

Diederich veti henkeään. "Minä teen sen uhrauksen!" hän selitti. "Sillä korkeimman, mitä keisarille uskollisella miehellä on, minun keisarille uskollisen mielialani täytyy olla kaiken epäilyn yläpuolella."

"No niin", sanoi Wulckow, sillä välin kuin Diederich vetäytyi pois, ylpeänä lopputuloksen johdosta, joskin sen tunteen masentamana, että presidentti liittolaisena ei sietänyt häntä sen paremmin kuin hän itse omaa konemestariaan.

Salissa hän tapasi Emmin ja Magdan kahdenkesken selailemasta erästä loistoteosta. Vieraat olivat poistuneet, rouva Wulckowkin oli jättänyt heidät, sillä hänen täytyi pukeutua eversti Haffken rouvan luona pidettävää illatsua varten. "Minun neuvotteluni presidentin kanssa kävi kumpaakin osapuolta läpeensä tyydyttävällä tavalla", vakuutti Diederich; ja ulkona kadulla: "Siitä sen näkee, mitä merkitsee, kun kaksi lojaalista miestä keskustelee keskenään. Meidän juutalaistuneessa liike-elämässämme sitä ei enää tunnet." Emmi, niin ikään kääntyneenä, selitti, että tuli ottamaan ratsastustunteja. "Jos minä annan sinulle siihen rahaa", sanoi Diederich, mutta vain järjestyksen vuoksi, sillä hän oli ylpeä Emmin puolesta. "Eikö luutnantti von Brietzenillä ole sisaria?" hän kysyi. "Sinun pitäisi tulla tutuksi ja hankkia meille kutsut everstinnan seuraaviin illatsuihin." Eversti meni juuri ylempänä ohitse. Diederich katseli pitkään hänen jälkeensä. "Kyllä minä tiedän", hän sanoi, "ettei pitäisi kääntyä; mutta tuo nyt on kuitenkin korkeinta, se vetää puoleensa!"

* * * * *

Wulckowin kanssa tehty sopimus oli vain lisännyt hänen surujaan. Talonmyynnin kouriintuntuvan velvoituksen vastikkeina oli vain toiveita ja näköaloja: utuisia näköaloja, aivan liian rohkeita toiveita… Oli jäätävän kylmä; Diederich meni sunnuntaina kaupungin puistoon, missä jo kävi pimeäksi, ja eräällä yksinäisellä polulla hän tapasi Wolfgang Buckin.

"Minä olen nyt tehnyt kuitenkin päätökseni", selitti Buck. "Minä menen teatteriin."

"Entäs Teidän porvarillinen asemanne? Teidän naimisenne?"

"Minä olen sitä yrittänyt, mutta teatteri tuntuu puoleensavetävämmältä. Siellä näytellään vähemmän komedioja, nähkääs, siellä ollaan asioissa rehellisempiä. Naisetkin ovat kauniimpia."

"Se ei ole minkäänlainen näkökanta", vastasi Diederich. Mutta Buck ei laskenut leikkiä. "Minun täytyy myöntää, että tuo Gustea ja minua koskeva huhu on minua huvittanut. Toiselta puolen: niin mieletön kuin se onkin, se on kuitenkin olemassa, tyttö kärsii sen johdosta, enkä minä voi kauemmin pitää häntä huonossa valossa."

Diederich loi häneen halventavan syrjäsilmäyksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin Buck olisi ottanut tuon huhun tekosyyksi vetäytyäkseen syrjään. "Tehän tiedätte kyllä", hän sanoi ankarasti, "mitä Te sillä saatte aikaan. Kukaan muu ei tietenkään, ota häntä enää helposti. Siihen tarvitaan jo, piruvieköön, koko joukon ritarillisuutta."

Buck vahvisti tämän.

"Todella uudenaikainen, suurpiirteinen mies", hän sanoi merkitsevästi, "tuntisi pakostakin erityistä tyydytystä saadessaan sellaisissa olosuhteissa pelastaa tytön ja puolustaa häntä. Tässä tapauksessa, missä myöskin on rahaa, jalomielisyys tulisi vasta viime kädessä kysymykseen. Ajatelkaapas jumalantuomiota Lohengrinissä."

"Miten niin, Lohengrinissä?"

Buck ei vastannut tähän mitään; kun he saapuivat Sachsentorille, niin hän kävi levottomaksi. "Tuletteko kanssani sisälle?" hän kysyi. — "Minne sitten?" — "Aivan lähelle, Schweinichenstrassen 77:ään. Minun täytyy se toki sanoa hänelle, Te voisitte kenties silloin…"

Diederich vihelsi hampaittensa välistä.

"Te olette tosiaankin —. Te ette ole vielä hänelle mitään sanonut? Sitä ennen Te kuulutatte sen kaupungilla? Teidän asianne, ystäväni, mutta jättäkää minut leikin ulkopuolelle, minulla ei ole tapana ilmoittaa toisten ihmisten morsiamille heidän kihlauksensa purkumista."

"Tehkää yksi poikkeus", pyysi Buck. "Minusta kaikki kohtaukset ovat elämässä niin raskaita."

"Minulla on periaatteita", sanoi Diederich. Buck palasi takaisin asiaan.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Teidän tulee vain mykässä roolissa tarjota minulle moraalista tukea."

"Moraalista?" kysyi Diederich.

"Tuon kohtalokkaan huhun niinsanoakseni edustajana."

"Mitäs Te sillä tahdotte sanoa?"

"Minä lasken leikkiä. Siinä me olemme, tulkaahan."

Ja Diederich, Buckin viimeisen puheenkäänteen satuttamana, meni äänettömästi mukaan.

Rouva Daimchen oli mennyt ulos, ja Guste antoi odottaa itseään. Buck meni katsomaan, mitä hän teki. Lopulta Guste tuli, mutta yksinään. "Eikö Wolfgangkin ollut täällä?" hän kysyi.

Buck oli karannut!

"Tätä minä en käsitä", sanoi Diederich. "Hänellä oli kuitenkin jotakin aivan tärkeätä asiata Teille."

Guste punastui näiden sanojen jälkeen. Diederich kääntyi ovea kohden. "Sitten minäkin sanon hyvästi."

"Mitä hän sitten tahtoi?" tiedusteli Guste. "Hänelle ei kuitenkaan usein tapahdu, että jotakin tahtoisi. Ja miksi hän toi Teidät mukanaan?"

"Sitä minäkään en käsitä. Vieläpä minä saan sanoa, että kokonaan paheksin sitä, että hän tällaisessa tilaisuudessa käyttää todistajia. Minun vikani se ei ole, hyvästi."

Mutta mitä neuvottomampana hän katsoi Gusteen, sitä ahdistavammaksi tämä muuttui.

"Minun täytyy kieltäytyä", hän ilmiantoi lopulta, "polttamasta suutani jonkun kolmannen henkilön asiassa, semminkin kun tuo kolmas lähtee karkuun ja vetäytyy syrjään kaikkein ensimäisistä velvollisuuksistaan."

Gusten aukireväistyt silmät näkivät noiden sanojen tulevan yksitellen Diederichin suusta. Kun viimeinen oli tullut ulos, niin hän pysyi silmänräpäyksen liikkumattomana, mutta sitten vei kädet kasvoilleen. Hän nyyhkytti, näkyi, miten hänen poskensa pullistuivat ja kyyneleet vuotivat hänen sormiensa välistä. Hänellä ei ollut nenäliinaa; Diederich lainasi hänelle omansa, liikutettuna hänen tuskansa johdosta. "Lopultakaan", arveli Diederich, "hänessä ei ole niin paljon menetettävää." Mutta silloin Guste suuttui. "Sen sanotte Te! Te, joka aina olette yllyttänyt minua häntä vastaan. Että hänen nimenomaan on täytynyt lähettää Teidät, se tuntuu minusta enemmän kuin kummalliselta."

"Mitäs Te sillä tarkoitatte, pyydän?" vastasi Diederich omasta puolestaan. "Teidän piti kylläkin tietää yhtä hyvin kuin minunkin, arvoisa neiti, mitä Teillä oli odotettavana tuolta puheenaolevalta herralta. Sillä missä mieliala on löyhä, siellä on kaikki löyhää."

Kun Guste tarkasti häntä pilkallisesti, niin hän sanoi ankarammin:

"Minä ennustin Teille tämän kaiken oikein."

"Siksi, että se Teille niin soveltuu", vastaa Guste myrkyllisesti. Ja Diederich sala-ivalla: "Hänhän on toimittanut niin, että minun pitäisi sekottaa hänen keittopataansa. Ja jos tuo pata ei olisi ollut käärittynä ruskeisiin lappuihin, niin hän olisi jo kauan sitten antanut sen kiehua yli laitojensa."

Silloin Gusten kieli vasta laukesi. "Onkos Teillä aavistustakaan! Sellaista se on, sitä minä en voi antaa hänelle anteeksi, sitä, että kaikki oli hänestä aina samantekevää, vielä minun rahanikin!"

Diederich oli järkytetty, "Sellaisen kanssa ei pidä ryhtyä mihinkään", hän huomautti. "Sellaiset eivät osaa mihinkään pysähtyä, vaan luiskahtavat aina sormien välistä." Hän nyökäytti painavasti. "Jolle raha on samantekevää, se ei ymmärrä elämää."

Guste hymyili kalpeasti. "Te ymmärrätte sen loistavasti."

"Toivokaamme", sanoi Diederich. Guste tuli lähemmäksi, vilkutti hänelle viimeisten kyynelten lävitse.

"Oikeassapa olette ollut. Mitähän luulette, jos minä tekisin tästä lopun?" Hän väänsi suutaan. "Minä en ole kuitenkaan häntä ylipäänsä rakastanut. Olen vain odottanut tilaisuutta päästäkseni hänestä eroon. Nyt hän on niin alhainen ja menee itsestään… Silloin me teemme sen ilman häntä", hän lisäsi katsahtaen houkuttelevasti. Mutta Diederich otti vain nenäliinansa takaisin, kaikesta muusta hän näytti kiittävän. Guste käsitti, että Diederich ajatteli yhä vielä yhtä ankarasti kuin silloin rakkaudenkammiossa; sitä nöyremmin hän käyttäytyi.

"Te viittaatte siihen asemaan, missä minä nyt olen."

Diederich torjui. "Minä en ole mitään sanonut." Guste valitti hiljaa. "Jos ihmiset puhuvat minusta halpamielisesti, sille minä en mahda mitään!"

"Enkä minä."

Gusten pää painui. "No niin, täytyyhän minun se käsittää. Sellainen kuin minä ei ansaitse enää, että kukaan todella hieno mies, jolla on vakavat käsitykset elämästä, ottaisi häntä enää." Ja samalla hän tirkisti kulmainsa alta sanojensa vaikutusta.

Diederich läähätti. "Saattaa olla niinkin —", hän alotti ja pysähtyi. Guste pidätti henkeään. "Olettakaammepa kerta", sanoi Diederich terävän painokkaasti, "että jollakin on päinvastoin mitä vakavimmat käsitykset elämästä, että hän tuntee uudenaikaisesi ja suurpiirteisesti, on täysin tietoinen siitä vastuunalaisuudesta, mikä hänellä on itseään ja tulevia lapsiaan yhtä hyvin kuin keisaria ja isänmaatakin kohtaan, ja että hän ottaa suojellakseen tuota turvatonta naista ja kohottaa hänet rinnalleen."

Gusten ilme oli käynyt yhä hurskaammaksi. Hän pani kämmenensä yhteen ja katsoi pää kallellaan Diederichiin, sisimmässään rukoillen. Tämä ei näyttänyt vielä riittävän, Diederich vaati ilmeisesti jotakin aivan erikoista: ja niin Guste heittäytyi polvilleen. Silloin Diederich lähestyi häntä armollisesti: "Niin sen pitää olla", hän sanoi ja salamoi.

Tässä kohden rouva Daimchen astui sisään. "No no", hän huomautti, "mitäs nyt on tekeillä?" Ja Guste nopeaneuvoisesti: "Jumalani, me etsimme minun sormustani, äiti", — minkä jälkeen rouva Daimchenkin laskeutui lattialle. Diederich ei tahtonut olla huonompi. Jonkun aikaa kestäneen mykän etsiskelyn jälkeen Guste huusi: "Jo löytyi!" Hän nousi päättäväisesti ylös.

"Tiedäkin äiti, että minä olen muuttanut mieltäni."

Rouva Daimchen, joka vielä oli hengästyksissään, ei käsittänyt heti. Guste ja Diederich koettivat yhteisvoimin selittää hänelle asiata. Viimein hän tunnusti, että oli itsekin, kun ihmiset nyt kerta juorusivat, jotakin sellaista jo ajatellut. "Wolfgang oli niinkuin hieman nurisevainen, paitsi silloin kun oli jotakin juonut. Vain tuo perhe, sen vertaiseksi Hesslingit eivät kohoa."

Sen tuli rouva Daimchen näkemään, väitti Diederich; ja hän julisti, että mitään ei ollut lopullisesti päätetty, niin kauan kun ei oltu sovittu kaikista käytännöllisistä seikoista. Gusten myötäjäisten määrä oli näytettävä toteen asiakirjoilla, sitten hän vaati omaisuuden yhteisyyttä — ja mitä hän myöhemmin teki rahoilla, siihen ei kukaan saanut sekaantua! Jos esitettiin jokin vastaväite, niin hän tarttui ovenripaan, ja joka kerta Guste sanoi äidilleen hiljaa ja tuskaisesti: "Pitääkö sitten huomenna koko kaupungin venähyttää suunsa sen johdosta, että olen päässyt irti toisesta ja toinenkin on taas heti tipotiessään?"

Kun kaikki oli sovittu, niin Diederich oli rattoisalla tuulella. Hän jäi Daimchenille illallisille ja tahtoi jo, muitta mutkitta, lähettää palvelustytön hakemaan kihlajaisshamppanjaa. Tämä loukkasi rouva Daimchenia, sillä luonnollisesti hänellä oli sitä jonkunverran kotona, sillä herrat upseerit, joiden kanssa he seurustelivat, kaipasivat sitä. "Ylipäänsä Teillä on enemmän onnea kuin ymmärrystä, sillä herra luutnantti von Brietzenin Guste olisi myöskin saanut." Siihen Diederich nauroi hyväntuulisesti. Kaikki kävi hyvin. Hänelle rahat ja luutnantti von Brietzen Emmille!… Tultiin hyvin iloiselle tuulelle; toista pulloa juotaessa morsiuspari horjui toisiaan vastaan tuoleillaan, heidän jalkansa olivat toisiinsa kietoutuneet polvia myöten, ja Diederichin kädet askartelivat siellä päin. Ylempänä rouva Daimchen pyöritteli peukaloitaan. Äkkiä Diederich päästi jyrisevän rojahduksen ja selitti, että otti siitä niskoilleen täyden vastuunalaisuuden, että se oli aristokraattisissa piireissä tavallista, hän kun seurusteli Wulckowien kanssa.

Mikä yllätys, kun Netzig sai kuulla tapausten käänteen! Onnittelijain tiedustelun, mitä hän nyt tuli tekemään vaimonsa puolellatoista miljoonalla, Diederich vastasi, että hän ei sitä vielä ollenkaan tiennyt. Hän tuli kenties muuttamaan Berliniin, suurisuuntaisille yrityksille se oli viisainta. Tehtaansa hän aikoi tilaisuuden sattuessa myydä. "Paperiteollisuus käy paraikaa kriisin läpi; tällä, keskellä Netzigiä sijaitsevalla latopahasella ei ole mitään merkitystä minun olosuhteissani."

Kotona paistoi turhamielisyyden aurinko. Sisaret saivat lisää taskurahoja, ja äidilleen hän, Diederich, soi niin monta liikuttavaa kohtausta ja syleilyä kuin tämä vain suinkin saattoi toivoa; niin, hän otti mielellään vastaan hänen siunauksensa. Niin usein kuin Guste tulikin, hän esiintyi aina hyvän haltiattaren osassa: kädet täynnä kukkia, makeisia, hopeaisia kukkaroita. Hänen rinnallaan Diederich näytti kulkevan kukkien päällä. Päivät haihtuivat taivaallisen helposti ostoksiin, shamppanja-aamiaisiin ja morsiusparin vieraissakäynteihin, jonne mentäessä ylevä kuski istui ajajan istuimella ja sisällä vaunuissa kihlautuneet olivat innostavassa keskinäisessä puuhassa.

Iloinen oikku, joka leikitteli heidän kanssaan, vei heidät eräänä iltana Lohengriniin; molempien äitien oli täytynyt ymmärtää jäädä kotiin. Morsiusparin luja tahto oli ollut säädyllisyyden uhmaamiseksi istua kahden kesken näyttämöaitiossa. Seinällä oleva punainen, leveä plyyssisohva, jolla saattoi istua kenenkään näkemättä, oli litistynyt ja tahrainen, siinä oli jotakin viehättävän kysymyksenalaista. Guste oli tietävinään, että tämä aitio kuului herroille upseereille ja että he ottivat siellä näyttelijättäriä vastaan.

"Me olemme onnellisesti näyttelijättärien yläpuolella", selitti Diederich ja antoi kuitenkin ymmärtää, että hän tosin joku aika sitten jonkin teatterinaisen kanssa, jonka nimeä hän luonnollisesti ei voinut mainita —. Gusten kuumeiset kysymykset keskeytti oikeaan aikaan orkesterinjohtajan koputus. He asettuivat paikoilleen.

"Hähnisch on tullut vielä kuvottavammaksi", huomautti Guste heti, ja hän nyökäytti johtajaa kohden, joka teki Diederichiin ylen taiteellisen, joskin sairaan vaikutuksen. Mustat, hajalliset hiussuortuvat keikkuivat, sillä aikaa kun hän löi tahtia kaikkine jäsenineen, hänen kasvoillaan, minkä ihrat keikkuivat myöskin mukana; ja hänen hännystakissaan ja housuissaan kävi aaltomainen liike. Orkesterissa oli touhua, Diederich antoi kuitenkin ymmärtää, että hän ei pannut suurta arvoa alkusoitolle. Ylipäänsä, arveli Guste, kun oli nähnyt Lohengrinin Berlinissä! Esirippu nousi, ja hän jo hihitti halveksivasti. "Jumalani, Ortrud! Hän on yöpuvussa ja kureliiveissä!" Diederich piti kiinni enemmän tammen alla olevasta kuninkaasta, joka ilmeisesti oli huomatuin persoonallisuus. Hänen esiintymisensä ei vaikuttanut erittäin terävältä; Wulckow sai bassonsa ja täyspartansa paremmin täyteen arvoonsa; mutta mitä hän sanoi, oli kansalliselta kannalta tervehdittävää. "Valvoa valtakunnan kunniaa, idässä ja lännessä." Hyvä! Niin usein kun hän sen saksaksi lauloi, hän ojensi kätensä, ja musiikki vahvisti sitä omalta osaltaan. Muutoin se korosti myöskin ytimekkäästi kaikkea sitä, mitä yleisön piti kuulla. Ytimekkäästi, se oli oikea sana. Diederich toivoi, että hänellä olisi ollut kanavoimiskiistassaan tällainen musiikki säestäjänään. Torventoitottaja teki hänet sensijaan alakuloiseksi, sillä hän muistutti hiuskarvalleen paksua Delitzschiä kaikessa menneessä olutkunniallisuudessaan. Sen johdosta Diederich tarkasti lähemmin vasallien kasvoja ja huomasi kaikkialla uusteutooneja. He olivat saaneet suuremmat mahat ja parrat ja olivat läkkipeltinä varustaneet itsensä kovaa aikaa vastaan. Kaikki eivät myöskään näyttäneet olevan suotuisissa olosuhteissa; aatelismiehet näyttivät keskiajan keskinkertaisilta virkamiehiltä nahkaisine kasvoineen ja notkupolvineen, aatelittomat vielä vähemmän loistavilta; mutta seurustelu heidän kanssaan olisi luistanut moitteettoman muodonmukaisesti. Ylipäänsä Diederich huomasi, että tässä oopperassa tunsi olevansa kuin kotonaan. Kilpiä ja miekkoja, paljon rätisevää läkkipeltiä, keisarille uskollinen mieliala, tervehdyksiä ja onnitteluja, korkealle kohotettuja lippuja ja saksalainen tammi: olisi saattanut olla mukana näyttelemässä.

Mitä seurueen naiselliseen puoleen tulee, niin siinä oli toivomisen varaa. Guste teki pilkallisia kysymyksiä: kuka nyt oli sitten tuokin, jonka kanssa tuokin —. "Kenties kuttu riippuvaatteissa? Tai tuo paksu lehmä, jolla on kultaiset renkaat sarvien välissä?" Ja Diederich oli vähällä hyväksyä tuon tumman, kureliivillä varustetun naisen, kun kuitenkin ajoissa huomasi, että hänkään ei ollut koko tärkeässä asiassa virheetön. Hänen puolisonsa Telramund näytti lähinnä omaavan siedettävät tavat, mutta tässäkin hyvin ilkeällä juorulla oli osansa. Valitettavasti uhkasi saksalaista uskollisuutta, sielläkin, missä se tarjosi niin loistavan kuvan, tummatukkainen juutalaisrotu.

Elsan esiintyessä oli ilman muuta selvää, millä puolella luokan saatettiin olettaa olevan. Kunnon kuninkaan ei olisi tarvinnut käsitellä asiata siinä määrin objektiivisesti: Elsan ilmeisesti germaanilainen tyyppi, hänen lainehtivat, vaaleat hiuksensa, hänen hyvärotuinen käyttäytymisensä tarjosivat etukäteen tietyt takeet. Diederich kiinnitti häneen katseensa, tämä katsahti ylös ja hymyili rakastettavasi! Diederich tarttui teatterikiikariin, mutta Guste riisti sen häneltä. "Siis se on Merée?" sähisi Guste; ja kun Diederich hymyili paljonpuhuvasti: "Sinulla on hieno maku, voin tuntea itseni siitä imarrelluksi. Loppuunkulunut juutalainen!" — "Juutalainen?" — "Itse hän nimittää itseään Meréeksi, mutta hänen nimensä on kuitenkin Meseritz, ja neljänkymmenen ikäinen hän on." Nolona Diederich tarttui kiikariin, jonka Guste pilkallisesti tarjosi hänelle, ja tuli itsekin vakuutetuksi. No niin, näkyjen maailma. Pettyneenä Diederich nojasi taaksepäin. Kuitenkaan ei hän voinut estää sitä, että Elsan siveä, naisellisen hyväntuntemuksen aavistus liikutti häntä aivan yhtä hyvin kuin kuningasta ja aatelisia. Jumalantuomio näytti Diederichistäkin mainiolta, käytännölliseltä ratkaisutavalta, mikä ei saattanut ketään huonoon valoon. Tosin nähtiin etukäteen, että aateliset eivät tulleet sekaantumaan tuohon mätään asiaan. Täytyi jo ottaa laskiessa huomioon jokin tavallisuudesta poikkeava; musiikki teki tehtävänsä, se sai ennakolta arvaamaan kaiken. Diederichin suu oli auki ja silmät niin tyhmänantavat, että Guste sai salaa naurutaudin. Nyt oli Diederich niin kaukana, kaikki olivat niin kaukana, että Lohengrin saattoi tulla. Hän tuli, säihkyt, lähetti pois taikajoutsenen, säihkyi vielä hurmaavammin. Vasallit, aateliset, kuningas, kaikki joutuivat saman hämmästyksen valtaan kuin Diederichkin. Turhaan ei ollut olemassa korkeampia voimia!… Niin, kaikkein korkein voima ruumiillistui täällä ja salamoi tenhoavasti. Joutsenen- tai kotkankypärä: Elsa kyllä tiesi, miksi hän heittäytyi hänen edessään polvilleen. Diederich puolestaan salamoi Gustea kohden, tältä hävisi nauru. Gustekin oli kokenut, miltä tuntui, kun oli joutunut kaikkien juorun esineeksi, kun oli vapautunut ensimäisestä eikä voinut enää missään näyttää itseään ja olisi ylipäänsä ollut pakotettu lähtemään tiehensä: ja sitten tuli sankari ja pelastaja, joka ei välittänyt koko jutusta mitään, vaan otti omansa! "Niin sen pitää olla!" sanoi Diederich ja nyökkäsi polvistuneeseen Elsaan päin — sillä välin kun Guste, luomet luotuina alas, vaipui katuvassa alamaisuudessa hänen olkapäätään vastaan.

Jatko voitiin sitten arvata. Telramund teki itsensä yksinkertaisesti mahdottomaksi. Voimaa vastaan ei tietenkään voitu mitään. Sen edustajaan, Lohengriniin, kuningaskin suhtautui korkeintaan kuten paremmanpuoleinen liittolaisruhtinas. Hän lauloi esimiehelleen voitonhymniä. Oikeamielisyyden juhlaa vietettiin lennokkaasti, kumoukselliset saivat pudistaa saksalaisen tomun jaloistaan.

Toinen näytös — Guste söi edelleen makeisia, melkein alttiiksiantautuneena — toi kohottavalla tavalla esiin sen vastakohdan, mikä oli oikeamielisten loistavan juhlan välillä, mitä vietettiin ilman mitään soraääntä palatsin ylevästi valaistuissa suojissa, ja toiselta puolen niiden kahden kapinoitsijan välillä, jotka kovin masennettuina makasivat kivilattialla. Diederich arveli jo sopivassa tilaisuudessa itsekin käyttäneensä sanoja: "nouse, toverini, häpeästäni." Hän johtui Ortrudista henkilökohtaisiin muistoihinsa; vallan tavallinen luuska, siitä ei ollut mitään sanottavaa, mutta jotakin liikahti hänessä, kun Ortrud takertui mieheensä ja valtasi hänet. Hän uneksi… Elsaan, tuohon tyhmään hanheen nähden, jolle hän teki mitä tahansa, Ortrudilla oli joitakin avuja, jotka ovat ominaisia ponteville ja ankaroille naisille. Elsa voitiin tosin naida. Diederich tirkisti Gusteen. "On olemassa onnea ilman katumusta," huomautti Elsa, ja Diederich Gustelle: "Toivokaamme sitä."

Tarpeekseen nukkuneille aatelisille ja vasalleille ilmoitti sitten paksu Delitzsch, että he Jumalan armosta olivat saaneet itselleen uuden ruhtinaan. Vielä eilen he olivat olleet uskollisia ja vilpittömiä Telramundia kohtaan, tänään he olivat Lohengrinin uskollisia ja vilpittömiä alamaisia. He eivät sallineet itselleen mitään mielipidettä ja nielivät jokaisen ehdotuksen. "Valtiopäivät me saatamme vielä samanlaisiksi," lupasi Diederich.

Mutta kun Ortrud lupasi Elsalle mennä luostariin, niin Guste suuttui. "Se on hänelle tarpeetonta, siitä minä vihastun aina, kun hänellä ei kuitenkaan enää ole mitään, ja ylipäänsä." — "Juutalaista röyhkeyttä," mutisi Diederich. Muutoin hän ei voinut olla huomaamatta Lohengrinia, lievästi sanoen, liian varomattomaksi, kun hän jätti kokonaan Elsan ratkaistavaksi, pitikö hänen ilmaista nimensä ja sen kautta saattaa koko asia kysymyksenalaiseksi, vai ei. Niin paljon ei pitänyt vaatia naisilta. Ja miksi? Vasalleillehan hänen ei tarvinnut todistaa, että hänen kätensä ja liivinsä olivat tahrattomat, nurisija Telramundista huolimatta: heidän kansallista mielialaansa ei voitu millään lailla epäillä.

Guste lupasi, että kolmannessa näytöksessä tuli esille kaikkein kauneinta, mutta sitä varten hänen piti saada lisää makeisia. Kun niitä tuotiin, niin häämarssi alkoi, ja Diederich lauloi mukana. Juhlapukuiset vasallit menettivät ratkaisevasti vaikutuksestaan, kun esiintyivät ilman läkkipeltiä ja lippuja, Lohengrinillekin olisi ollut parempi, jos ei olisi näyttäytynyt ihokkaassa. Häntä katsellessaan Diederich tuli taas uudestaan vakuutetuksi uniformun merkityksestä. Onneksi naiset olivat poissa maidonhappamine äänineen. Mutta kuningas! Hän ei osannut erota morsiusparista, lähenteli heitä ja näytti kernaimmin tahtovan jäädä siihen katselijaksi. Diederich, jonka mielestä kuningas oli koko ajan ollut liian sovittelevainen, nimitti häntä nyt yksinkertaisesti nulkiksi.

Lopuksi hän löysi oven, Lohengrin ja Elsa heittäytyivät sohvalle "hekumaan, jonka vain Jumala voi suoda." Ensiksi he kietoutuivat toisiinsa vain yläruumiillaan, alemmat ruumiinosat pysyttelivät mahdollisimman kaukana toisistaan. Mutta mitä enemmän he lauloivat, sitä lähemmäksi he lipuivat toisiaan, — minkä ohessa heidän kasvonsa kääntyivät usein Hähnischiin päin. Hähnisch ja hänen orkesterinsa näyttivät saattavan heidät tuliseen kiihkoon: se olikin käsitettävissä, sillä myöskin Diederich ja Guste läähättivät yksinäisessä aitiossaan ja katselivat toisiaan kiihtynein silmin. Tunteet kulkivat tenhosävelten tietä, joita Hähnisch aaltoilevin jäsenin loihti esiin, ja kädet seurasivat niitä. Diederich antoi kätensä vaipua Gusten selän ja tuolin väliin, syleili häntä alhaalta ja mutisi hurmaantuneena: "Kun minä näin tämän ensi kertaa, niin minä sanoin heti, että hän tai ei kukaan!"

Mutta silloin heidät herätti lumouksesta eräs välinäytös, joka näytti varmasti antavan Netzigin taiteenystäville paljon puheenaihetta. Lohengrin näytti metsästyspaitansa! Hän juuri viritti: "Atmest du nicht mit mir die süssen Düfte" (Etkö hengitä kanssani sulotuoksuja), silloin se tuli esiin ihokkaan alta, mikä avautui. Aina siihen asti kun Elsa, silminnähtävästi kiihtyneenä, oli saanut sen napitetuksi, salissa vallitsi vilkas levottomuus; sitten yleisö vaipui uudestaan lumouksen valtaan. Guste tosin, joka oli niellyt makeista vääräänkurkkuunsa, joutui erääseen arveluun! "Miten kauan tuo paita jo on ollut hänen päällään? Ja ylipäänsä, hänellä ei ole mitään mukanaan, joutsen kun ui tiehensä matkatavarain kanssa!" Diederich jätti hänet miettimään. "Sinä olet aivan samanlainen hanhi kuin Elsakin," hän huomautti. Sillä Elsa aikoi turmella kaikki asiansa sen tähden, ett'ei malttanut olla kysymättä miehensä poliittisia salaisuuksia. Kumous kukistettiin kokonaan, sillä Telramundin pelkurimainen murhayritys epäonnistui Jumalan sallimuksesta; mutta naiset, Diederichin täytyi sanoa se itselleen, vaikuttivat vielä kumouksellisemmin, jollei niiden suitsia pidetty kireällä.

Muutoksen jälkeen tämä kävi täysin selväksi. Tammi, liput, kaikki kansalliset värit olivat siinä taas, ja "für deutsches Land das deutsche Schwert, so sei des Reiches Kraft bewährt" (Saksanmaan puolesta Saksan miekka, sillä lailla valtakunnan voima tulee osoitetuksi): hyvä! Mutta Lohengrin näytti nyt todellisesti päättäneen vetäytyä syrjään julkisesta elämästä. "Kaikkialla minua epäiltiin," hän saattoi myöskin sanoa. Vuoron perään hän syytti Telramund-vainajata ja tainnoksissa olevata Elsaa. Kun kumpikaan heistä ei väittänyt mitään vastaan, niin hän olisi ilman muuta pitänyt oikeutensa; sitä paitsi hän oli todellisuudessa arvoasteessa ylinnä. Sillä nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen nimensä mainitseminen sai aikaan koko kokouksessa, joka ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä, suunnattoman liikutuksen. Vasallit eivät voineet mitenkään rauhoittua, kaikkea muuta he näyttivät odottaneen, mutt'ei sitä, että hänen nimensä oli Lohengrin. Sitä kiihkeämmin he koettivat saada rakasta valtiastaan ainakin tällä kertaa jättämään seurauksiltaan tärkeän eroamisensa. Mutta Lohengrin pysyi käheänä ja luoksepääsemättömänä. Muutoin joutsen jo odotti. Ortrudin viimeinen röyhkeä työ sai hänet yleiseksi tyydytykseksi taittamaan niskansa. Valitettavasti Elsakin heti sen jälkeen peitti taistelukentän, jonka Lohengrin jätti taakseen voimakkaan kyyhkysen, eikä lumouksesta päästetyn joutsenen vetämänä. Sen johdosta nuori, vasta tavattu Gottfried tuli ruhtinaaksi, kolmanneksi kolmen päivän sisällä, jolle aateliset ja vasallit vannoivat uskollisuutta, uskollisina ja vilpittöminä, kuten aina.

"Se johtuu siitä," huomautti Diederich auttaessaan viittaa Gusten päälle. Kaikki nämä ratkaisevat tapaukset, jotka olivat vallan olemuksenilmaisuja, olivat kohottaneet ja syvästi tyydyttäneet häntä.

"Mistä se sitten johtuu," huomautti Guste valmiina väittämään vastaan. "Vain siitä, että Elsa tahtoo tietää, kuka Lohengrin on. Ja sitä hän voi kyllä vaatiakin, se nyt ei ole muuta kuin säädyllistä." — "Siinä on korkeampi ajatus," selitti Diederich hänelle ankarasti. "Gralin historia osoittaa, että kaikkeinkorkein herra ei ole lähinnä jumalaa muille kuin omalle omalletunnolleen vastuussa. Niin, ja me taas hänelle. Jos Hänen Majesteettinsa etu on kysymyksessä, niin saat tehdä, mitä tahdot, minä en sano mitään, ja mahdollisesti —." Yksi kädenliike ilmaisi, että Diederichkin senlaatuisessa ristiriidassa arvelematta uhraisi Gusten. Tämä vihastutti Gustea. "Sehän on murhaa! Miten voi sellaista hyväksyä, kun Lohengrin on tuntematon nahjus. Ei edes hääyönä Elsa huomannut hänessä mitään!" Ja Guste nyrpisti nenäänsä samalla lailla kuin silloin rakkaudenkammiosta lähdettäessä, jolloin ei myöskään ollut tapahtunut mitään.

Kotimatkalla kihlautuneet rakensivat sovinnon. "Se on sitä taidetta, jota me tarvitsemme!" huudahti Diederich. "Se on saksalaista taidetta!" Sillä siinä ilmestyi hänelle sanoin ja sävelin kaikki kansalliset vaatimukset täyttyneinä. Kapinoiminen oli siinä samaa kuin rikos, olevainen ja lainmukainen joutui loistavan juhlimisen alaiseksi, aatelille ja jumalanarmolle pantiin korkein arvo, ja kansa, tuo tapausten ikuisesti yllättämä kuoro, tappeli kernaasti herrojensa vihollisia vastaan. Sotainen pohja ja mystilliset huiput, nämä molemmat havaittiin siinä. Sekin vaikutti tässä tutulta ja sympaattiselta, että kauniimpana ja rakastetumpana puolena tässä taideluomassa oli mies. "Ich fühl' das Herze mir vergehn, schau ich den wonniglichen Mann (Minä tunnen sydämeni menehtyvän, kun katson hekumaatarjoavaan mieheen)" lauloivat myöskin miehet kuninkaan keralla. Niin oli musiikkikin osaltaan täynnä miehellistä hekumaa, oli sankarillista ollessaan ylellistä ja palavassa himossaan keisarille uskollista. Kuka pystyi sitä vastustamaan? Tuhatta sellaista oopperanesitystä, eikä enää ollut olemassa ketään, joka ei olisi ollut kansallismielinen! Ja Diederich lausui: "Teatterikin on yksi minun aseistani." Tuskin yksi majesteettirikosjuttukaan saattoi niin perinpohjin herättää porvarit unestaan. "Minä olen saattanut Lauerin vankilaan, mutta sille, joka on kirjoittanut Lohengrinin, minä nostan hattuani." Hän ehdotti suosionosoitussähkösanoman lähettämistä Wagnerille. Gusten täytyi selittää hänelle, että se ei ollut enää mahdollista. Jouduttuaan kerta näin korkealentoisiin ajatuksiin Diederich lausui mielipiteensä taiteesta ylipäänsä. Taiteiden joukossa oli arvoasteensa. "Korkeinta on musiikki, siksi se onkin saksalaista taidetta. Sitten tulee draama."

"Miksi?" kysyi Guste.

"Siksi, että siihen usein voidaan sovittaa musiikkia, ja siksi, että sitä ei tarvitse lukea, ja ylipäätään."

"Ja mikä tulee sitten?"

"Luonnollisesti muotokuvamaalaus, keisarinkuvien tähden. Muu nyt ei ole niin tärkeätä."

"Entäs romaani?"

"Se ei ole mitään taidetta. Ainakaan, jumalankiitos, ei mitään saksalaista: sen sanoo jo nimikin."

* * * * *

Ja niin oli hääpäivä saapunut. Sillä molemmilla oli kiire: Gustella ihmisten tähden, Diederichillä poliittisista syistä. Suuremman vaikutuksen aikaansaamiseksi oli päätetty, että Magdan ja Kienastin piti samana päivänä viettää häänsä. Kienast oli saapunut, ja Diederich tarkasti häntä usein levottomasti, sillä Kienast oli leikkauttanut partansa, taivuttanut viiksensä kärjet silmäkulmiin asti, ja hän salamoi myöskin. Magdan voitto-osuuden määrästä keskusteltaessa hän osoitti pelottavaa liikeneroa. Diederich, joka oli huolissaan asian päättymisen johdosta, vaikka olikin päättänyt täyttää väsymättä velvollisuutensa omaa itseään kohtaan, syventyi nyt useammin liikekirjoihinsa… Vieläpä hääpäivänäänkin hän istui konttorissaan, vaikka oli jo vetänytkin hännystakin päälleen; silloin hänelle tuotiin kortti: Karnauke, virkavapaa yliluutnantti. "Mitähän se mies mahtaa tahtoa, Sötbier?" Vanha kirjanpitäjä ei liioin sitä tiennyt. No saman tekevä. "Upseeria en voi työntää luotani." Ja Diederich meni itse avaamaan.

Mutta ovelle ilmestyi tavattoman jäykkä herra, jolla oli päällään vihertävä, vettätippuva kesäviitta, mikä oli kaulasta tiukasti napitettu. Hänen suippokärkisten lakeerikenkiensä alle syntyi heti lätäkkö, ja hänen maanviljelijänhatustaan, jota hän merkillisellä tavalla piti päässänsä, valui vettä virtanaan. "Kuivatkaamme ensin itseämme", hän sanoi ja läksi, ennenkuin Diederich oli sitä myöntänyt, uunin luo. Sieltä hän sanoi sorahtaen: "Myytte, mitä? Pula, miten?" Diederich ei heti käsittänyt; sitten hän loi levottoman katseensa Sötbieriin. Vanhus oli jälleen käynyt käsiksi kirjeisiinsä. "Herra yliluutnantti on varmastikin erehtynyt talon numerossa", huomautti Diederich varovasti, mutta se ei auttanut. "Joutavia. Tunnen asian. Ei mitään tyhjiä puheita. Korkeampi käsky. Turpa tukkoon ja myykää, muuten piru perii."

Tämä puhe oli liian loukkaavaa; Diederich ei voinut olla näkemättä, että tämän herran tavaton jäykkyys ei ollut todellista hänen sotilaallisesta menneisyydestään huolimatta ja että hänen silmänsä olivat lasimaiset. Samalla hetkellä kun Diederich pani tämän merkille, Karnauke otti päästään viheriän hattunsa ja valutti siinä olevan veden Diederichin hännystakkipaidalle. Tämä aiheutti vastalauseen Diederichin puolelta, mutta luutnantti pani sen pahakseen. "Olen käytettävissänne", hän sorautti. "Herrat von Quitsin ja von Wulckow puhuttelevat Teitä minun välitykselläni." Samalla hän vilkutti silmäänsä pinnistävästi — ja Diederich, jonka valtasi hirvittävä epäluulo, unhoitti vihansa ja ajatteli vain sitä, miten olisi pakottanut luutnantin poistumaan. "Me puhumme tästä ulkona", hän kuiskasi hänelle ja toisella puolella olevalle Sötbierille: "Tuo herra on mielettömästi humalassa, minun täytyy miettiä, miten pääsisin hänestä irti." Mutta Sötbier puristi huulensa yhteen, rypisti otsaansa, ja tällä kertaa hän ei tarttunut enää kirjeisiinsä.

Luutnantti meni suoraa päätä sateeseen, Diederich seurasi häntä. "Ei sen vuoksi mitään vihamielisyyttä, puhuahan voimme toki." Vasta sitten kun hänkin oli läpimärkä, onnistui hänen luotsata tuo herra takaisin taloon. Tyhjän konehuoneen läpi yliluutnantti huusi: "Lasit, naukku! Ostan kaikki, naukutkin!" Vaikka työmiehillä olikin lomaa hänen häittensä johdosta, Diederich katseli pelokkaasti ympärilleen; hän avasi sen koppilon oven, missä kloorisäkit olivat, ja toimitti toivottomalla sysäyksellä tuon herran sinne sisälle. Siellä haisi hirveästi, herra aivasteli useampaan kertaan ja sanoi sitten: "Karnauke nimeni, miksi Te haisette tällä tavalla?"

"Onko tässä joku Teidän takananne?" kysyi Diederich. Herra pani senkin pahakseen. "Mitäs Te sillä tarkoitatte?… Vai niin, ostan mitä on." Diederichin katsetta seuraten hän tarkasti tippuvaa kesäviittaansa. "Tilapäinen pula", hän sorahutti. "Toimin ritarien asiamiehenä. Kunnianasia."

"Mitäs Teidän päämiehenne sitten tarjoaa?"

"Satakaksikymmentä koko kirstusta."

Ja kun Diederich suuttui tai vihastui ja selitti, että hänen kiinteimistönsä arvo oli kaksisataatuhatta markkaa, niin yliluutnantti pysyi tarjouksessaan: "Satakaksikymmentä koko kirstu."

"Ei synny mitään" — Diederich teki varomattoman liikkeen uloskäytävää kohden, minkä jälkeen luutnantti asettui vakavasti hänen eteensä. Diederichin täytyi panna vastaan, hän kaatui eräälle kloorisäkille, ja herra tuli hänen päälleen. "Nouskaapas ylös," yski Diederich, "täällä me tulemme valkaistuiksi." Yliluutnantti nousi pystyyn ulisten, aivan kuin hänen vaatteittensa läpi olisi häntä poltettu, — ja äkkiä hän sai takaisin jäykän ryhtinsä. Hän vilkutti silmää. "Presidentti von Wulckow tietää visusti, että Te myytte, muutoin ei mitään afäärejä hänen kanssaan. Serkku Quitzin hankkii tästä ympäriltä maata. Luottaa varmasti Teidän suostumukseenne. Satakaksikymmentä koko kirstu." Diederich, valkeampana kuin jos olisi jäänyt makaamaan klooriin, yritti vielä: "Sataviisikymmentä," — mutta hänen äänensä petti. Se oli enemmän kuin lojaalisesti saattoi käsittää! Wulckow, pöyristyneenä virkamiehen kunnian vuoksi, lahjomattomana kuin viimeinen tuomio!… Levottomalla katseella hän silmäsi vielä kerran Karnauken, virkavapaan yliluutnantin olentoa. Hänet nyt lähetti Wulckow, hänelle hän uskoi asiansa! Eikö tätä asiata olisi voitu äskettäin järjestää kahden kesken, kaikella mahdollisella varovaisuudella ja molemminpuolisella kunnioituksella? Mutta nuo junkkarit saattoivat vain karata ihmisten kurkkuun, liikeasioista he eivät vieläkään ymmärtäneet mitään. "Menkäähän sitten edellä notaarin luokse," kuiskasi Diederich, "minä tulen heti." Hän antoi hänen mennä. Mutta kun hän itse aikoi poistua, niin Sötbier seisoi siinä, huulet edelleen yhteenpuristettuina. "Mitäs te tahdotte?" Diederich oli uuvuksissa.

"Nuori herra," alotti vanhus ontosti, "mitä Te nyt aijotte tehdä, sen suhteen minä en voi enää olla vastuunalainen."

"Ei sitä Teiltä vaaditakaan." Diederich suoristautui. "Minä tiedän yksin, mitä minä teen." Vanhus kohotti rukoilevasti kätensä.

"Te ette sitä tiedä, nuori herra! Autuaan isävainajanne ja minun yhteistä työtämme minä puolustan! Sillä, että me rakensimme tämän vankalla työllä ja ahkeruudella, sillä Te olette tullut suureksi. Ja jos Te kerta ostatte kalliita koneita ja sitten kieltäydytte täyttämästä sopimuksianne, se on vikuroimista, sillä Te saatte liikkeen menemään alas. Ja nyt Te myytte tämän vanhan talon?"

"Te olette kuunnellut oven takana. Jos jotakin tapahtuu ilman Teidän läsnäoloanne, niin sitä Te ette koskaan oikein siedä. Älkää vain kylmetytä itseänne täällä." Diederich ilkkui.

"Teidän ei pidä myydä sitä!" voivotti Sötbier. "Minä en voi katsella sitä, miten minun vanhan herrani poika ja perillinen kaivaa pohjan liikkeen vankkojen perustusten alta ja harrastaa suurmiehenpolitiikkaa."

Diederich katseli häntä säälien. "Suurpiirteisyyttä ei keksitty vielä Teidän aikananne. Nykyään uskalletaan jotakin. Alkuunpano on pääasia. Myöhemmin tulette näkemään, mitä hyötyä siitä oli, kun nyt myyn tämän talon."

"Niin, sen Te tulette vasta myöhemmin näkemään. Kenties silloin, kun teette vararikon, tai kun Teidän lankonne, herra Kienast nostaa kanteen Teitä vastaan. Te olette tehnyt yhtä ja toista sisartenne ja äitinne vahingoksi! Jospa minä sanoisin jotakin herra Kienastille! Vain siksi, että minä tunnen kunnioitusta perhettä kohtaan, minä en saata Teitä onnettomuuteen!"

Vanhus oli poissa suunniltaan. Hän värisi, vihan kyyneleet kiilsivät hänen luomissaan. Diederich lähestyi häntä ja nosti nyrkkinsä hänen nenänsä alle. "Koettakaapaskin sitä! Minä näytän toteen, että Te olette tehnyt varkauksia ja jo pitkän aikaa. Luuletteko Te, että minä en olisi ryhtynyt mihinkään varokeinoihin?"

Vanhus kohotti myöskin vapisevan nyrkkinsä. He puhkuivat toisilleen. Sötbier pyöritteli verisiä silmämuniaan, Diederich salamoi. Sitten vanhus vetäytyi takaisin. "Ei, niin ei saa tapahtua. Minä olin aina vanhan herrani uskollinen palvelija. Minun omatuntoni käskee minun säilyttämään hänen seuraajalleen koetellut voimani niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista."

"Se Teille sopisi", sanoi Diederich kovasti ja kylmästi. "Olkaa iloinen sen johdosta, ett'en heitä Teitä heti ulos. Kirjoittakaa vain heti eronpyyntönne, niin se on jo etukäteen hyväksytty." Ja hän poistui.

Notaarin luona hän vaati, että kauppakirjassa ostaja mainittiin "tuntemattomaksi". Karnauke hymähti hieman. "Tuntematon sopii hyvin. Mehän tunnemme herra von Quitzinin." Sen johdota notaarikin hymyili. "Minä huomaan", hän sanoi, "herra von Quitzin hankkii itselleen maata. Tähän asti on hänelle kuulunut Meisestrassella vain pikkuinen 'Kanan kapakka'. Mutta, herra tohtori, hän ostelee jo myöskin niitä kahta tonttia, jotka ovat Teidän talonne takana. Silloin hänen maansa rajoittuu kaupunginpuistoon ja silloin tuolla paikalla on suurenmoisia mahdollisuuksia."

Diederich vapisi taas. Hiljaa hän pyysi notaaria vaikenemaan siksi, kun se oli tapahtunut. Sitten hän jätti hyvästi, hänellä ei ollut aikaa hukattavana. "Tiedän", sanoi yliluutnantti ja piti hänestä lujasti kiinni. "Riemunpäivä. Aamiaiset Hotel Reichshofissa. Olen varustettu." Hän avasi viheriän viittansa ja näytti rutistunutta vierailupukuaan. Diederich katsahti häneen kauhuissaan, hän koetti puolustaa itseään; mutta luutnantti uhkasi uudestaan todistajillaan.

Morsian oli jo kauan odottanut häntä, molemmat äidit kuivasivat hänen kyyneleitään, läsnäolevien naisten hymyillessä salaviittauksellisesti. Tämäkin sulhanen livisti tiehensä! Magda ja Kienast olivat suutuksissaan, ja Meisestrassen ja Schweinichenstrassen välillä juoksi lähettejä… Lopultakin! Diederich oli siinä, joskin vanhassa hännystakissaan. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä. Aviovirastossa ja kirkossa hän teki hämmästyneen vaikutuksen. Kaikilta puolin huomattiin, että sillä lailla syntyneessä liitossa ei ollut mitään siunausta. Myöskin pastori Zillich mainitsi puheessaan, että maallinen omaisuus oli jotakin katoavaista. Hänen pettymyksensä käsitettiin. Käthcheniä ei näkynyt ollenkaan.

Hääaamiaisilla Diederich istui äänettä ja ajatukset silminnähtävästi muualla. Vieläpä hän unhoitti syömisenkin ja tuijotti ilmaan. Vain yliluutnantti Karnauke pystyi herättämään hänen huomiotaan. Tosin luutnantti tekikin tehtävänsä; jo liemiruuan jälkeen hän piti morsiamelle maljapuheen, mikä sisälsi sellaisia viittailuja, joita seurueen siihen asti nauttima viinimäärä ei edellyttänyt. Enemmän levottomuutta herätti Diederichissä Karnauken tietyt muut puheenkäänteet, joita tämä säesti häneen päin käännetyillä silmäniskuinaan ja jotka saivat valitettavasti Kienastinkin vaipumaan mietteisiin. Hetki, jota Diederich oli sykkivin sydämin odottanut, saapui: Kienast nousi ylös ja pyysi saada sanoa hänelle sanan kahden kesken… Mutta sitten yliluutnantti kilisti lasinsa laitaan ja nousi vikkelän kankeasti istuimeltaan. Juhlan jo pitkälle kehittynyt melu taukosi äkisti; Karnauken suipoissa sormissa nähtiin sininen nauha ja sen alla risti, minkä reunat välkkyivät kullalta… Voi sitä melua ja voi niitä onnentoivotuksia! Diederich ojensi molemmat kätensä, autuus, jota hän tuskin jaksoi kestää, vuoti hänen sydämestään, hän puhui itsestään ja ennen kuin edes tiesi mitä. "Hänen Majesteettinsa… Kuulumaton armo… Vaatimattomat ansiot, koskaan horjumaton uskollisuus…" Hän kumarteli, hän laski käden sydämelleen, kun Karnauke ojensi hänelle tuon ristin, sulki silmänsä ja vaipui: aivan kuin hänen edessään olisi seisonut eräs toinen, antaja itse. Armonauringonpaisteessa Diederich tunsi, että tämä oli pelastus ja voitto. Wulckow piti sopimuksen. Voima piti Diederichiin nähden sopimuksensa! Neljännen luokan ritarimerkki salamoi, se oli tapaus, sitä tuli seuraamaan keisari Wilhelmin patsas, Gausenfeld, afäärejä ja mainetta!

Eron hetki lähestyi. Kienast, yhä vielä liikutettuna ja ujona, sai sanotuksi muutamia sisällöltään yleisiä sanoja, joissa kosketeltiin niitä ihania päiviä, joita kohden he kulkivat ja niitä suuria asioita, joita hänellä ja koko perheellä oli edessään — ja Diederich ja Guste olivat jo tiessään.