V. Orjien vapautustaistelu

Afrikan tummien neekerien pitäminen orjina, oli ollut Amerikan yhteiskunnan ikävä haitta ja häpeällinen toimi, sotien niinhyvin vapaan yhteiskunnan perustussääntöjä, kun jumalallisiakin lakeja vastaan. Kun näitten kukoistavien valtioitten yhteislait laadittiin ja ne Yhdysvaltain perustuslaiksi hyväksyttiin, niin jonkinlaisena hätäkeinona on pidettävä, että orjuus sai perustuslajeissa ollenkaan suojaa ja tunnustusta. Tahdottiin senverran myöntyä Etelävaltalaisten kiivaisiin vaatimuksiin orjuuden suhteen, että perustuslajeessa sallittiin orjuus 20 vuodeksi, toivossa, että sillä ajalla se itsestään häviää. Orjista oli niin suuri hyöty Etelän suurille pumpulikasvattajille, ettei kysymystäkään orjien vapauttamiseen sallittu Etelässä enempi ottaa. Pumpuli alkoi tulla maailmassa yleiseen käytäntöön, ja sen kysyntä kasvoi. Niinpä kun nuo kaksikymmentä vuotta olivat kuluneet ja orjuuskysymys [s. 29]tuli valtiopäivien ratkaistavaksi, huomattiin heti, että se kysymys jakaa Liittovallat kahteen suureen osaan, orjuutta puoltaviin eteläläisiin ja sitä vastustaviin pohjoisvaltioihin. Sovinnon toivossa laadittiin uusi orjuutta koskeva laki “Missouri kompromissi”, jossa määrättiin orjuuden rajaksi 36°—30 aste, jota pohjoisempana ei orjia saa pitää. Tämä raja eroitti Pohjois- ja Etelävaltiot toisistaan.

Kun oikeus alentuu vääryyden kanssa sovittelulle, syntyy siinä aina epäonnistunut ja turmiollinen sovinto. Niinpä kävi Missourin sovittelunkin. Sen tarkoitus oli rauhoittaa ja tasoittaa välit, mutta juuri tuosta samaisesta sovittelusta tuli todellinen loukkauskivi. Orjuuskin vaan pakkasi pohjoisemmaksikin, ja kun joku territori pyrki valtioiksi, astui ensimmäisenä esiin kysymys, orjavaltiona vaiko vapaana? Jos orjavaltiona, niin silloin sitä vastusti Pohjoisvaltioitten edustajat, jos vapaana, silloin oli vastassa Etelän edusmiehet ja senaattorit. Tällaista kinaa, riitaa ja toisinaan myrskyäkin oli Liittovaltain valtiopäivillä useina kymmeninä vuosina.

Tuolla vuosien 1850 ja 1860 välillä taistellaan järjestynyttä aatteellista taistelua orjuuden poistamiseksi. Erityisiä seuroja syntyy sitä varten. Saarnatuoleista ja puhujalavoilta tuomitaan orjuus. Etevät valtiomiehet Summer, Lincoln, Greeley y. m. ajavat vapauden asiaa.

Marraskuulla 1860 olivat taas nuo Amerikan tärkeimmät vaalit, tasavallan presidentin valitseminen neljäksi vuodeksi kerrallaan. Republikaaninen puolue asetti ehdokkaakseen rehelliseksi tunnetun, kautta maan kuuluisan orjien puoltajan, entisen “airastenkiskojan” [s. 30]Abraham Lincolnin Illinoisista. Rehellisyys maan perii, sanoo sananlasku. Se loistava voitto, joka lankesi Lincolnin osalle näytti, että kansa pohjaltaan seisoi rehellisyyden ja oikeuden puolella. Presidentiksi pääsi pitkästä aikaa republikaanien ehdokas, ja valtioasian ehdoton määräämisvalta, joka oli ollut demokraateilla parisen vuosikymmentä siirtyi nyt tasavaltalaisille, joiden huomatuin mies, Lincoln, astui ohjaamaan valtiolaivaa.

Mutta tässä ennen niin vankassa valtiovenheessä oli nyt ammottava aukko. Tuskin saapui tieto Lincolnin voitosta noihin Etelän tulisiin valtioihin Caroliinaan ja Georgiaan, kun heillä oli suunnitelmansa valmiina erota kokonaan Yhdysvalloista, ja muodostaa Etelävaltioitten yhteisliiton. Näin surkeasti tapahtuikin. Samalla kun Etelävallat järjestäytyvät, samalla siirtyivät taitavimmat upseeritkin kapinallisten puolelle ja sielläpä säilytettiin suurimmat sotatarpeetkin, ja varastohuoneet. Ilmeistä oli, että syntyy veljessota, syntyy taistelu, johon johti luonnolliset syyt. Yhdysvallat katsoivat luopuneita valtioita kapinoitsijoiksi, jotka olivat asevoimalla masennettavat. Taistelua eivät kumminkaan alkaneet Yhdysvallat, vaan juuri kapinoivat, luopuneet valtiot itse, valloittamalla Yhdysvaltain asevaraston ja linnoituksen Fort Sumpterin.

Tämän aikakautemme raskaimman ja enimmän uhria vaativan veljessodan vaiheita ei käy edes suuremmissakaan kaarekkeissa kuvaamaan, sillä niin monipuoliset ovat sen vaihtelevat asianhaarat. Olkoon kumminkin sanottu, että Etelävallat tuntuivat alkuvaiheina olevan voitolla, joka vaan lisäsi kuormaa ja toi murhetta presidenttinä olevalle Lincolnille. Me [s. 31]jotka tänään juhlien muistelemme suuren isänmaan ystävän ihmeellistä edistymistä, saatamme pian arvella sen olleen paljasta riemukulkua. Mutta muistammehan Lincolnin lapsuuden aikaiset valkeudet. Vielä suurempaa pontevuutta, miehuutta, kestävyyttä ja luottamusta Jumalaan tarvittiin niinä vaikeina sotavuosina, jona Lincoln johti kansansa hallitusta, samalla kun sota-asioitakin.

Sodan raivotessa tulisemmin, tuon sodan, jonka suoranaisena synnyttäjänä oli ollut orjuuden kirousta tuottava pahe, epäkohta, sai lopuksikin sellaisen sysäyksen, että sen täytyi väistyä oikeuden tieltä, poistua kristikansan keskuudesta. Tuolla merkillisellä uuden vuoden julistuksellaan vuonna 1863 irroitti Abraham Lincoln kuuden miljoonan orjan kahleet ja teki heidät vapaiksi kansalaisiksi, joilla oli yhtäläiset oikeudet kuin muillakin ihmisillä. Tämä oli suuremmoinen historiallinen ennätys, joka samalla antoi Lincolnille kunniakkaan sijan maailman sivistyshistoriassa.

Kun Abraham Lincolnin ensimmäinen virkakausi, neljä vuotta alkoi täyttyä ja pidettiin taas presidentin valitsemisäänestys, niin Lincoln sai hämmästyttävän äänten enemmistön 400 000 äänellä, ja valittiin uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi marrask. 8 p. 1864. Sotaa jatkettiin, vaikkakin voitto oli jo alkanut huomattavasti kallistua orjien vapauttajain Pohjoisvaltojen puolelle. Olisi siis ollut syytä odottaa Etelän taipuvan, mutta he olivat hekin harvinaisen sitkeitä. Nimpä toista virkakautta alkaessaan lausuikin Lincoln: “Pyrkikäämme eteenpäin täydentääksemme alkamaamme työtä, vihaamatta ketään, tunnollisuudella kaikkia kohtaan, horjumattomalla luottamuksella siihen oikeuteen, [s. 32]jonka ylimmäinen valvoja on Jumala. Ahkeroikaamme kansan haavojen parantamista, pitäkäämme huolta niistä, jotka kärsivät taistelun kauhuutta, heidän leskistään ja orvoistaan; harrastakaamme kaikkea, mikä saattaa turvata oikeata, kestävää rauhaa meidän ja kaikkien muitten kansojen välillä”.

Keväällä v. 1865 murtui lopuksikin Etelävaltioitten voimakas vastustus, kun niitten paras kenraali, urhoollinen Robert Lee antautui Richmondin luona Pohjoisvaltioitten taitavalle piirittäjälle kenraali Grantille. Sota oli niellyt enemmän kun puoli miljoonaa asekuntoista miestä, siis hirveän ihmishukan.

Syytä oli riemuun. Suuri tehtävä oli suoritettu. Kaikkialla kiitettiin tarmokasta ja oikeuksista tinkimätöntä, mutta samalla lempeää presidentti Lincolnia.

Mutta ilon ollen ylimmällään tulee kun salamoivalta taivaalta järisyttävä tieto — tieto siitä, että suuri isänmaan ystävä on salamurhaajan kautta saanut marttyyri kuoleman. Muutamat liittoutuneet eteläiset panivat toimeen tämän raa'an teon. Abraham Lincoln kuoli huhtik. 15 p:nä 1865.

Miehen sellaisen kuin Abraham Lincolnin merkitys tulee selväksi vasta aikojen kuluessa, kun se asia, jonka edestä sankari taisteli, harrasti ja kuoli, kirkkaana ja selvänä nousee näkyviin historian taivaalta. — Kansat siunaavat sellaisen miehen muistoa.