III. Itsekasvatus kotona ja koulussa

[s. 15]

Lincolnin vanhemmat koittivat vaikeissakin vaiheissa valvoa lastensa lukutaitoon tulemista. Siihen aikaan kuului perheen pyhään velvollisuuteen opettaa lapsensa lukemaan ainakin niin paljon, että osaavat aapisen ja katekismuksen. Äidin pehmeällä polvella oppi Aappo aanpuustavet, koitti tavailla, josta sukeutui suoralukukin. Abraham Lincoln tapasi isompana ihastuksella muistella niitä herttaisen viattomia lapsuuden päiviä kun hän sisarensa Saaran kanssa istuivat iltakaudet hartaina kuunnellen äitivainajan ihania legendoja sekä kauniita, opettavaisia satuja ja kertomuksia. Äiti näyttää olleen hyvä muistinen ja taitava kertoja, joka perintönä, vieläpä runsaan lisän kanssa lankesi Aapon osalle. Muutkin parhaimmat lahjansa ja luonteensa huomattavimmat ominaisuudet peri Aappo äidiltään.

Koulunkäyntiin ei siihen aikaan ollut harvaanasutuilla seuduilla läheskään sellaista tilaisuutta kun meidän päivinämme. Kiertokoulun tapaista kansakoulua koitettiin sentään pitää kuukausi kerrallaan ja parikin vuodessa mikäli suinkin kannatusta saatiin. Abraham Lincolnin ollessa seitsemän vuotias sattui seutuville saapumaan kiertävä koulunopettaja Sakarias Rincy, pitäen muutaman viikon lastenkoulua lähellä Lincolnin uudisasuntoa. Sinne saattoi toimelias ja huolekas äiti molemmat lapsensa Saaran ja Aapon. Siellä saivat nuoret ruveta keräämään itselleen tiedon kultaisia kipinöitä, ja hyväpäinen Aappo sivuutti helposti ei ainoastaan ikäisensä, vaan muutkin koulun oppilaat. Hänen [s. 16]lukuhalunsa ja tiedonjanonsa oli siksi suuri, ettei hän tyytynyt siihen, mitä päivällä opetettiin, vaan koitti illoin, takka- ja pärevalkean valossa lukea läksyjään ja kirjoitella.

Tuomas Lincoln, Aapon isä, meni uusiin naimisiin, oltuaan leskenä parisen vuotta, ja valitsi vaimokseen Sally Johnston nimisen lesken Elisabethtownista. Kummallakin leskellä oli kolme lasta, niin että uudessa kodissa oli näinollen kahdeksan henkeä. Abraham Lincoln sai siis äitipuolen. Mutta tämä äitipuoli oli niitä harvoja äitipuolia, josta voipi sanoa hyvää ja vaan hyvää. Ollen viisas, tarmokas, ehkäpä käskeväkin vaimo, sai hän Tuomas Lincolnin, perheen isän, suurempaan toimeliaisuuteen talossaan, jossa hyvät pellot, avarat niityt ja runsasantoiset kalavedet tarjosivat tekiälleen runsaat antimet. Niinpä ilmaantuu tupaan ovi ja ikkunat, lasketaan lankuista lattia ja varataan kaikki kylmää vastustamaan. Huonekaluja toi uusi emäntä tullessaan, niin että tuota pikaa näytti entinen kurja metsäpirtti muhkealta ajanmukaisemmalta uudistalolta, josta ei tuntunut puuttuvan mitään.

Ymmärtäväisenä kasvattajana huomasi äitipuoli mitkä aarteet ovat kätkettyinä niissä henkisissä lahjoissa, joita poikapuolensa Aappo omasi ja näitä Jumalan antamia lahjoja tulee kehittää. Nuoren Lincolnin kasvatus saa uudestaan osakseen äidillistä hoitoa, sillä tunnollinen perheenäiti piti huolta niin hyvin omien kuin orpojenkin kouluuttamisesta. Pahimpana haittana vaan oli koulun puute, jota lähiseudulla pidettiin vuosittain vaan parisen kuukautta.

Ne muutamat viikot vuosittain, mitä Abraham Lincoln sai käydä koulua, ovat pikemmin verrattavat [s. 17]ahjoon, jossa rauta kuumennetaan sellaiseksi, että sitä voidaan mielinmäärin muodostella ja kehitellä alasimella. Niinpä Aappon ääretön opintohalu ikäänkuin suli koulussa, jota hän sitte harvinaisella tarmollaan tyydytti itseoppimisellaan ja hyviä kirjoja lukemalla. Ne kirjat, joita kotonaan löytyi: Raamattu, Kristityn vaellus, Aespoksen sadut ja jotain muitakin oli hän lukenut moneen kertaan, osaten ulkoa Raamattuakin hämmästyttävän paljo. Illoilla hän harjoitteli laskuja, piirustusta ja mittausoppiakin tehden kuvioita lapionpohjaan tai laudanpalasiin, tietysti helposti saatavissa olevalla hiilellä. Kyntäessään peltoa, tai muuallakin hevosajossa sukeutui kirja heti povesta esiin, silloin kun täytyi hevosten antaa levähtää. Päätoimena oli uutteran uudisasukkaan peltotyö, sivutoimena, lepohetkien hupina lukeminen ja opiskeleminen, kuvaavana esimerkkinä mainittakoon Aapon lukuhalusta eräskin tapaus, kun hän oli yhdennellätoista ikävuodellaan. Naapurinsa varakkaalla isännällä oli Ramsayn kirjottama oivallinen elämäkerta Yrjö Washingtonista. Aappo sai kun saikin sen lainaksi. Se oli äärretön aarre, jota hän oli uneksinut kauan. Luettuaan tuon jalon isänmaan ystävän miehuullista elämänkulkua nousee nuori rintansa isänmaallisesta innostuksesta ja pyrkimyksen hehkuva tuli polttaa rintaa. Sivu puoliyön hän lukee, kunnes väsymys voitti. Kalliin kirjansa pistää hän piiloon suuren hirren rakoon, niinkuin hyväänkin talteen. Onnettomuudekseen alkoikin aamupuolella ankarasti sataa ja vesi valuen virtana löysi tiensä rakoihinkin, kastellen kirjan aivan perinpohjin. Mitähän naapurin isäntä nyt sanoo, huokasi Aappo, huomattuaan kastuneen kirjan. Suoraa päätä riensi [s. 18]hän kirjanomistajan Granfortin luokse, kertoi onnettomuuden ja tarjoutui korvaamaan vahingon, ei rahalla, sillä mistä hän sitä saisi, vaan työllään, jota oli oppinut polvenkorkuisesta pojasta pitäen tekemään. Niin siinä sovittiin, että Aappo ahertaisi väen joukossa heinäniityllä kolme päivää. Sen hän mielellään tekikin ja ilonsa oli sitäkin suurempi kun sai pitää tosin pilaantuneen kirjan itse, mutta sitä saattoi silti lukea, ja siinä oli Aapolle verraton aarre.

Lincolnin syntymäkoti.

Jo varhain heräsi Aabraham Lincolnille halu harjaantua puhujaksi. Tämä halunsa havaittiin jo poikasena, kun tietysti noin vaan leikillään, hän tapasi kii[s. 19]paista kannon päälle, komentaa toiset lapset ympärilleen istumaan ja niin hän alkoi pitämään saarnaa, aivan samoin kun oli nähnyt matkustavien saarnamiesten tekevän. Hänellä oli sitäpaitsi sellainen muisti, että saattoi jotenkin tarkasti jäljetellä puhujaa, kuultuaan hänet kerran. Monta kaskua kerrotaan Aaposta, miten hän, kuultuaan jonkun saarnan, sen sitten seuraavina päivinä saarnasi ihmetellen kuunteleville sisaruksilleen ja isänsä työmiehille, joille toisinaan vierähti kyynelkin poskelle, sillä niin luontaisen liikuttavaa oli tuo saarnansa toisinaan.

Toinen huomattava ominaisuutensa niinikään veti erityistä huomiota puoleensa, hän nimittäin oli aika juttumaakari. Tämän luontaisen kaskujen kertomislahjansa oli hän runsaan lisän kanssa perinyt äidiltään, jolta hän näyttää muutkin henkiset lahjansa saaneen. Alituiset juttunsa ja toisinaan kenties liiankin naurettavat kaskunsa, pakkasivat yksitoikkoista isäänsä tuskauttamaan, varsinkin kiireinä aikoina, sillä sattuipa usein niinkin, että kun työstä väsyneenä istahdettiin hetkeksi huoahtamaan, ei maltettukaan niinpian nousta toimiinsa, kun Aappopoika kertoi kaskujaan, jotka tuntuivat niin tavattoman jännittäviltä.

Suuremmaksi tultuaan alkaa hän kehittää Englannin kielen taitoaan, lainaten sitä varten sellaisia kirjoja, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kielenrakennetta, aine- ja oikokirjotusta. Ja samalla kun Lincoln ahtaa muistiinsa kieliopin kankeita sääntöjä, samalla jatketaan puheharjoituksia. Kun yksi ja toinen tarvitsi apulaista kirjeitä kirjoittaessaan, kääntyivät he nuoren Aapon puoleen, joka nyt alkoi jo olla ikäisiään eteväm[s. 20]pi, omaten selvän käsialan, ja sujuvasti laati niin asiakirjoja, kuin muitakin yksityiskirjeitä.

Harjaantuakseen käytännölliseksi puhujaksi kulki hän jalan tai ratsain pitkät matkat kuuntelemaan kiitettyjä puhujia, joko ne olivat politikoitsioita tai kuuluisia saarnamiehiä. Väittelyseuroihin ja puhumaklupeihin hän niinikään yhtyi missä vaan sai siihen tilaisuuden, ja tuskinpa mitään tärkeää kokousta lähiseutuvilla pidettiin, ettei nuori Lincoln ollut muassa, alkaen herättää huomiotakin selvillä, älykkäillä ja samalla hupaisilla lausunnoillaan.

Ollessaan seitsemännellätoista ikävuodellaan saa elämänsä kehitys huomattavan sykäyksen eteenpäin, hän pääsee ensikerran ulos avaraan maailmaan, niin kuin sanotaan. Hän oli rakentanut, asuen Ohiovirran varrella, vähäisen lautan, jonka nyt eräs lähiseudun varakas pumpulikasvattaja vuokrasi omistajineen, viemään muitten mukana suurta pumpulilastia New Orleansiin, tuohon etelän suurkaupunkiin, joka sijaitsee Missisippivirran suistamolla lähellä leppoisaa Mexikon lahtea. Täällä sai Aappo nähdä maailmaa ja sen elämää laajemmissa piireissä, kun kotiseutunsa ahtaassa saarekkeessa. Tällä matkallaan oppi hän tuntemaan orjuuden kaikkine kamaluuksineen, tuon Amerikan yhteiskunnan raskaan kirouksen ja kansansa kauniin historian varjostavan pilkun, joka häiritsevänä epäkohtana oli summentanut hänen kirkasta sieluaan lukiessaan Yhdysvaltain kunniakasta historiaa. Nyt hän tapasi noita Haamin tummia lapsia, kohtasi epätoivoon asti kiusatuita orjia, jotka henkensä kaupalla kulkivat pakosalla ja koittivat päästä Missisippi joella kulkeviin aluksiin armoa pyytäen tai väkivallalla, miten kulloinkin asian haarat [s. 21]sallivat. Olipa nuori Lincoln toverineen kerrankin ihan hengenvaarassa, kun karanneet orjat yrittivät hänen lauttansa anastaa. New Orleansin orjamarkkinoilla huohahteli hänen rehellisestä ja ihmisystävällisestä sydämestään virtaava meri monen monta kertaa, nähdessään mitä raakuutta, sydämettömyyttä ja julmuutta osoitettiin kanssaihmiselleen, jotka ovat sielun ja ruumiin puolesta samoja ihmisiä kun muutkin ja henkensä puolesta Kristuksen lunastamia sieluja. Eräässä tilaisuudessa, toisella matkallaan lausui Lincoln nuo ennustusta uhkaavat sanansa: “Jos minulle joskuskin tarjoutuu tilaisuus koskea tuohon kamalaan toimeen, niin minä kosken kovasti”.

Näin kuluivat Abraham Lincolnin lapsuus ja varhaisin nuoruus. Ahkeran uudisasukkaan tavalla raivasi hän pala palalta alaa niin hyvin peltoviljelykselle isänsä kanssa, kun hän samalla raivasi, esteistä huolimatta, uusia aloja henkisen elämänsä lupaavalla vainiolla.