ZACHARIAS TOPELIUS

Elämä ja toiminta

Kirj.

A. J. SARLIN

Helsingissä 1917, Kansanvalistusseuran elämäkertoja 27.

Raittiuskansan Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Alkusananen

I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus:

Esi-isät ja vanhemmat. Koti ja kasvatus. Kirjailun alkua. Koulu. Ylioppilastutkinto. Yliopisto-oloja ja ylioppilaselämää. Kandidaattitutkinto.

II. Miehuus ja miehuudentoiminta:

Sanomalehtimieheksi. Tohtorinarvo. Naimisiinmeno. Kanervankukkia I. Helsingfors Tidningar. Topeliuksen suhde taiteeseen. Kanervankukkia II, III. Sadut. Mainiemi. Erinomainen »kalaonni». Luopuminen sanomalehdentoimittajan virasta. Novellikirjailua. Näytelmäkappaleita. Ulkomaanmatkoja. 1863 vuoden valtiopäivät. Professorina. Kasvatusopillisia harrastuksia. Lukukirjat. Kansanvalistuspyrintöjä. Yhdistysten jäsenyys. Virsikirjakomiteassa. Uusia lehtiä. Inspehtorina ja yliopistonrehtorina.

III. Vanhuuden päivät:

Jäähyväisvierailut kotiseudulla. Oleskelua Tammisaaren saaristossa. Cannesin matka. Eroaminen yliopistosta. Koivuniemi. Tähtien kuningaslapset. Kanervia. Evankeliumi lapsille. Puolison sairaus ja kuolema. Perhe-elämää. Lehtisiä mietekirjastani. Ulkomaanmatkoja. 80-vuotisjuhla. Sairaus ja kuolema. Loppusananen.

Alkusananen.

Elämäkertaa kirjoittaissani olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Valfrid Vasenius: Zacharias Topelius, hänen elämänsä ja runoutensa I, II (1914); V(asenius), Topelius, Zacharias, Finsk Biografisk handbok; Eliel Vest: Sakari Topelius, elämäkerrallinen kuvaus (1906); V(asenius), Z. Topelius lyyrillisenä runoilijana, Valvoja toukokuulla 1881; V(asenius), Z. Topelius draamojen kirjoittajana; Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius, Nordisk tidskrift, 1883, Werner Söderhjelmin, E.G. Palménin ja Kaarle Krohnin Topeliusta koskevia kirjoituksia 1898 vuoden Valvojassa, E. Nervander: Z. Topelius, Oma maa (I nidos, tammikuu — helmikuu); Arvid Hultin, Studier bland våra lyriker, Finsk Tidskrift, tom X; R.F. von Willebrand, Topelius såsom novellförfattare, Finsk tidskrift, tom XVI; Emil Böök, Zacharias Topelius, Pedagogisk tidskrift 1898; Paavo Snellman, Topelius pedagoogina, Pedagogiska föreningens tidskrift 1905; Z. Topeliuksen teoksia; Z. Topelius, Minnesalbum från den 14 januari intill den 21 mars 1898; Hellen Lindgren, Vittra Stormän (1894); Z. Schalin, Kuddnäs, runoilija Z. Topeliuksen lapsuuskoti (Helsingin Sanomissa); saman tekijän tämän vuoden Finsk tidskriftissä julkaisema Mainiemen linnaa koskeva tutkimus sekä A.J. Sarlin, Zacharias Topeliuksen, lasten ystävän, satujen suuren sedän muistolle.

Niistä mielenkiintoisista suullisista tiedoista, joita tireht. Z. Schalin työni kestäessä minulle ystävällisesti on antanut kuin myös maisteri Niilo Liakan huomautuksista lausun täten heille sulimmat kiitokseni.

Turussa lokakuussa 1917.

A. J. S.

I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.

Topelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko Laurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta Ouluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli Toppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen pojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa lahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli taiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka lapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista Kaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu ryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon pakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi kasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa tukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa pois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja myytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin suosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin musiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin tapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi suomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia olalle ja kehoitti häntä sanoen: »Soita, poikaseni!» Tästä tuli Kristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin mielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton koti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään marjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli nähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän opastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi erään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka laivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä, tarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika vastasi niinikään suomeksi: »Oulusta». Silloin nainen heittäysi hänen kaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana oli ajanut pakenemaan Tukholmaan.

Tämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä taidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa isoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla maalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen, leikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli Zacharias Topelius, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui jonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein hellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai mellastella ukon huoneessa, jota muiden tuskin sallittiin siivotakaan. Pieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja ja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen hennomatta häntä kieltää.

Pikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu runojen kokooja Zacharias Topelius, ja äidin nimi oli Katarina Sofia Calamnius. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin sopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä olemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä tavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti uskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset kasvattajan vakavaan toimeen.

Ymmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin vaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä siitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti mitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.

Esivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka tulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset olivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa aatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan suvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään sukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle elämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä ja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset lahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria Oclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen kunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset lahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja äidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa havaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun Kristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias Lithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä, Sakke on voinut periä viettymystä runoiluun.

Etevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen kieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. »Jos», hän jatkaa, »kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa, porvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on suomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän harrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä julkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo olevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa».

Ylempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi tulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet lapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa, miten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat menneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen väestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut maallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta, Pohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen kansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton kuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista malttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta hurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja suurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä vastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta pyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen orjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen pakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan sopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet, joissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se henkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän uskollisesti leiviskäänsä hoitikin.

Poikasen koti Kuddnäsin kartano sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä, Lapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella, josta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä, valkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa puurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät. Sakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen kerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli harvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään »kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja». (Sakke oli ruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa, hän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli miekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin laskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla »Taivaan mäestä», joka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä harjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa suopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman päällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä huvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä. Topelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain nuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana Mainiemessä asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että saaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein kaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin toimin kalaretkiltään. Pikku Saken »metsästys» — jos niin saan sanoa — supistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta tultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään. Rotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan että olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa tappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla leikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!

Vanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain järkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle omistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.

Luontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia huveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta näkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta vaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta. Tottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä riistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön kertomaan pienokaisilleen satuja — sekä isä että äiti lauloivat heille lauluja — ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona suosittujen Franzénin ja Choræuksen runoihin. Itsestään on selvää, että esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat herttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään ja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.

Isä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi tutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen moninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla sähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita ja kukkia. Lapsia — Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni sisar Johanna Sofia — kehoitettiin valppain katsein huomaamaan ympäröivää luontoa.

Pikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa, sillä isä oli sanonut hänelle, että »kunnon miehen tulee elää kynä kädessä». Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa. Mainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.

4 p. olin Lithénillä. 5 kuoli kanarialintu — oli minulla vieraita. 10 sain 60 siikaa. 11 vedin minä nuottaa. 14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.

Jo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja hedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia kantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin alalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo lapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa on lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan seikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla järkevää ja karkaisevaa.

Samanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne pääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan meilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten ensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä kiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja niiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se kasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa kodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea sivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti liikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta etenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta lapsuusvuosina, jota isä syystä piti »ensimäisenä alkuna kaikkeen väärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä», annettiin auttamattomasti vitsaa. »Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus tuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä kohottamaan häpeän punan poskillemme», kertoo Topelius itse. Miten lapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin kuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan »Moppe». Sakke oli eräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan voittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe äkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se kaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka. Virkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää Joosuaa antamalla hänelle — tosin kolme päivää itsensä kanssa taisteltuaan — rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi, että hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.

Pikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä kepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka samalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta viasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa poikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty salin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa ovea ja kysyy: »Oletko kiltti jo?» — »En», vastaa poika, »en minä vielä ole kiltti!» Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika vastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni ruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja nuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!

Jo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen »runonsa», keltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se on laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä. Varsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja, joilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku myi — neuloista. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja numeroilla varustettu — »Pikku Kirjastoksi». Maamme-kirjasta tunnemme kaikki Lohikäärme nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja sitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat, joskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20, Siirappi niminen — toinen painos — kuuluu:

Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia, mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa. Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100 Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja huusi kadulla kulkijoille: »Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni! Ottakaa hänet kiinni!» Kun ihmiset näkivät hullunkurisen puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.

Loppu.

Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831. Z. T——uksella —

3 neulaa.

Professori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli vastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja sen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko asukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen ympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, »myllyn ja pajan», joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa, laivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen olivat melkoisesti kehittyneet.

Kodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat luonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi, rantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja kukkineen ja »jalanjälkineen kalliossa», sekä purosta, joka syksyisin ja keväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti, joskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi arkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi, etenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu. Sen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten herkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin sateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.

Kotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja kaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja kylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli »rakennukset» toisiinsa kinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt salaisia »aarteita». Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja sormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne täytyi kaivaa esiin — aarrekätköistä.

Runsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika sai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain ystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. — Kanssakäymisessä Sakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa. Kaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen raatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä lasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli, niinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme esineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat olivat niinikään hänen leikkitovereitaan.

* * * * *

Sittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet lähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut koulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen poikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin koulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten voisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän sittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla. Ouluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta vastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla. Pieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun, jossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä olivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen ajan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke pääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden lopulla tutkinnon päätyttyä »promovoitiin» seuraavalle luokalle, merkittiin hänet — todistuksia ei siihen aikaan käytetty — oppilasluettelossa ymmärtäväiseksi (begriplig) ja ahkeraksi; käytöksessä hänellä oli mainesana siivo.

Äsken mainitulla »collega superiorin» luokalla — luokkia oli koulussa kaikkiaan neljä — luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia latinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian ohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin ja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet! Äidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman ulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla venäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin huvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan. Erikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he mielellään kuuluvat kuitanneen — aivastuksella! Venäjän opettaja muuten ei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen tunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman rangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan »istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä». Ellei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin kämmenille!

Kielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään. Historiaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan, mikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä vanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla varustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko posliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä milloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien mielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen tehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen tuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien mielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen johonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä hyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten pojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen kirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla — ellei tahtonut saada kämmenilleen — tuli »deklinoida ja konjugoida elämän korkeimpia totuuksia». Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia muistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana jo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat saivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille niin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin »kolmannesta äidinkielestään».

Eipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla. Vaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli pojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin kaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun kurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui »ryhmysauvansa» päihin ja »sahasi» aikalailla uhrinsa alaspäin taipunutta niskaa!

Vaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka sitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen ja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella, vakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia olivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät ja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu kykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää velvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä ja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen, liikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.

Toverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei siveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo olleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat omalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin rehtorin suosikiksi. »Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta poljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai housuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin voitti toveriensa luottamuksen», kertoo Topelius itse. Mitä Saken talvipukuun tulee — jatkaa Vasenius elämäkerrassaan — hyväksyivät toverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin joutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen nurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä tavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään uudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan hänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.

Hän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat tarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli runsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta piirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja hänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin suinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa vanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle, että hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että hänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on koetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen ympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen totuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta huolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin mieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä sen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa. Kirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä nuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee sovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta »esiintyä miehekkäänä» ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän ei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät välit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen koommin tiettävästi sattunutkaan.

Ahkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja missä sitäpaitsi usein kuultiin »ohukaispannun pihisevän liedessä». Oman kertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon arvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli historiaan kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo melkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa saaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin maailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain vapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen lapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa oli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli vanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja vapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä muistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli puhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat, jotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat myöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen ymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana oli: »kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia intohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet sykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet, niinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta, voitonriemusta ja epätoivosta — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja nimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot seisovat niin korkealla hyllyillä».

Romaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita vastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli pitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi kiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika kai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen omituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan noilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet irti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien kimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen — huolimatta siitä, että sillä saattoi olla vaaransa — valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä miestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla historiallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.

Mutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut aiheen luonnosta, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta tyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle. Hän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa, puhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa vuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana olleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain elävä, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo. Näin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä, että hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä. Lapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä käsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa kansanrunoudessa.

Topeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt sen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään tarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja vieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi nokkosiin — niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän sapelilla — ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina voitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta tekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja, jotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan heittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä ritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita vastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset lumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja lävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki oli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita sankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden sormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin koulutunneillakin.

Aivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin vaikea eroittaa »unelman ja elon valveen» välillä olevaa hienoa utuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien haaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia laiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin ja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki ne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut Pilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa aaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja taivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän virmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat pilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä — — — Hän sanoo kerran itse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä koulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut häntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy todellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin mietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan kosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua joen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen meren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin kahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta kohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa aiheen kuuluisaan runoon Jäänlähtö Oulunjoesta, joka tahtoo opettaa, että vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä luova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin päämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!

Sakke piti edelleen päiväkirjaa — olihan se isän tahto — ja vähitellen tämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä elämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin mainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli Aleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa tätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin veli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on antanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.

1831 vuoden alussa pojan isä kuoli. Hän oli kirjoittanut 13-vuotiaalle pojalleen kirjeen, mihin hän oli koonnut ne periaatteet, joiden mukaan oli koettanut tätä kasvattaa. Ennen olemme maininneet muutamia isän antamia elämänohjeita. Lisättäköön tähän vielä joitakuita, joista eräät olivat latinankielisiä. Isä teroittaa, että hänen aina on pyrittävä toiminnassaan siihen, mikä on totta ja oikeata, että hänen tulee harrastaa kaikkea, mikä on jaloa, hyvää ja hyödyllistä, sekä edistää lähimmäistensä onnea, oppia tuntemaan itsensä, ei vain mielenlaatuun ja taipumuksiin nähden, vaan ruumiillisessakin suhteessa. Järjestyksessä on voima. — Todistavathan nämä neuvot, että jalon ja hellän isän ainoana huolena hänen kuollessaan, niinkuin hän itse lausuikin, olivat pojan kasvatus ja tämän tulevaisuus. Ja kuinka uskollisesti poika noudattikin rakkaan isänsä opastusta, siitä ovat hänen kehityksensä ja koko hänen vastainen elämänsä parhaina todisteina.

Isä oli lausunut sen toivomuksen, että poika opiskelisi yliopistossa, sitten rupeaisi siviilivirkamieheksi tai kauppiaaksi sekä vihdoin viljelisi maata perintötilallaan. Joskaan isä ei suorastaan neuvonut poikaansa antautumaan lääkäriksi, oli tämän joka tapauksessa hankittava lääkeopillisia tietoja, koska terveyden säilyttäminen oli ihmiselle välttämättömänä onnenehtona.

Suoritettuaan hyvällä menestyksellä koulun kahden viimeisenkin, n.s. konrehtorin ja rehtorin luokan oppimäärät ja oltuaan viimeisenä lukukautena koko koulun priimuksena Topelius kesäkuussa 1832 päätti koulunkäyntinsä.

Ei ollut epäilemistä, ettei Sakke olisi ollut, niinkuin sanotaan, hyvä toveri. Hänellä lienee ollut hyviä ystäviäkin toveripiirissä, joskin hänen aikaisin kehittynyt yksilöisyytensä varhain antoi koko hänen kehitykselleen suunnan, joka melkolailla eroitti hänet ikäveljistänsä. Vain ani harvat hänen luokkatovereistaan seurasivat häntä koko kouluajan, ja nuori ikäkin eroitti hänet useimmista kumppaneista. Ennen kaikkea tuo äsken mainitsemamme yksilöisyys vähitellen loi ajatus- ja tunnemaailmaan, jonka täytyi olla outo tovereiden suurelle joukolle, ja siten jäi kun jäikin tuo sekä mietiskelyyn että haaveiluihin niin aikaisin taipuvainen ja nyt jo omaa elämäänsä elävä poika vieraaksi useimmille heistä.

* * * * *

Vietettyään ihanan kesänsä Kuddnäsissä ja sen läheisessä saaristossa nuoren toivorikkaan Saken nyt täytyi ajatella kouluopintojen jatkamista. Tämä saattaisi tapahtua joko jossain lukiossa tai yksityisesti. Äiti neuvotteli asiasta m.m. pojan sedän kanssa ja yksityisopetuksen tie katsottiin sopivimmaksi. Pojan holhoojaksi ja opettajaksi tuli J.L. Runeberg, joka hiljakkoin oli perustanut oman kodin Helsingissä ja tulojensa kartuttamiseksi seuraavasta syksystä aikoi ottaa täyshoitolaisia.

Erään vanhemman toverin, ylioppilas J.J. Östringin kanssa Sakke hollikyydillä ajaa täryytti viisikymmenpenikulmaisen matkan Uudestakaarlepyystä Helsinkiin. Kun Sakke oli kuullut, että linnavankeja äskettäin oli karannut Viaporista, pani tämä heti hänen herkän mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan. Kenties matkalla saisi kokea jännittäviä seikkailuja ja tutustua rosvoihin, jommoisista ryöväriromaanit olivat kertoneet! Poika otti mukaansa Kuddnäsistä kaksi vanhaa Kaarle XII:n aikuista pistoolia ja latasi toisen hauleilla, toisen suoloilla. Kun sitten tultiin Hämeenkankaan jylhään metsäseutuun, tarttui Sakke suoloilla ladattuun pistooliinsa ja odotti hana vireessä rosvoja! Mutta, ikävä kyllä, niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Ainakin majataloissa hän nyt toivoi olevan paremman »onnen»! Ja niinpä hän kievareihin yövyttäessä tutki lattiat nähdäkseen eikö niissä ollut salaperäisiä laskuluukkuja, ja ovet hän iltasin salpasi huolellisesti, etteivät pahantekijät häntä yllättäisi nukkuessa! Nämäkin toiveet pettivät, ja ilman sen pahempia vaikeuksia kuin että huono kyytihevonen joskus väsyi ennen aikojaan toivorikkaat nuorukaisemme lokak. 2 p:nä kahdella hevosella ajaa porhalsivat tulliportista Suomen pääkaupunkiin.

Tulipalo oli v. 1808 hävittänyt suuren osan Helsinkiä, joka Topeliuksen sinne saapuessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan oli ollut pääkaupunkina. Merenlahtia, soita, puita ja vuoria oli monin paikoin, missä nyt on komeita monikerroksisia kivipalatseja, puistoja, asfalttikatuja tai hiekkakäytävien risteilemiä, vihantia nurmikenttiä. Verrattain harvat silloiset kivirakennukset saattoi helposti laskea, ja asukasluku nousi ehkä 15,000. Tästä huolimatta Helsinki Saken tähän asti näkemien pikkukaupunkien rinnalla tietysti oli muhkea ja suurenmoinen. Poika sanookin, ja syystä, kauniiksi tätä kaupunkia, jonka rakennusjärjestelmän Ehrenström oli suunnitellut, jonka julkisia rakennuksia varten Engel oli tehnyt piirustukset ja jonka halki kulki muuan kahden kilometrin pituinen, suurilla kustannuksilla osittain vuoreen louhittu katu. Se vei torille, jonka molemmin puolin seisoivat raskas, vakava senaatin »linna» ja vastapäätä sitä kotimaisen sivistyksen ystävällisesti hymyilevä ahjo, Suomen yliopisto.

Nukuttuaan ensimäisen yönsä Östringin kortteerissa meni Topelius seuraavana päivänä entisen kotiopettajansa J.F. Blankin kanssa Kruununhakaan tavatakseen Runebergia. Ennenkuin he saapuivat runoilijan asuntoon, he tapasivat hänet kadulla, ja tämä ilmoitti heille, että Sakke saisi tulla »milloin tahansa». Hän muuttikin jo samana päivänä tavaransa uuteen asuntoonsa. Mutta kun poika kuuli, että hänen huoneensa ei vielä ollut täydessä kunnossa, niin hän lähti kaupunkia katselelemaan. Senaatintorilla hän näki paraatin, joka hänestä näytti »hiiden komealta», sitten hän tapasi muutamia oululaisia, käveli heidän kanssaan tarkemmin katuja tarkkaamatta ja pyrki tovereista erottuaan takaisin Kruununhakaan, mutta eksyikin kaupungin toisessa laidassa olevaan Hietalahteen! Kyselemällä pojan viimein onnistui osata uuteen asuntoonsa, mutta hän myöhästyi päivälliseltä — 2 tuntia! Hyväluontoinen isäntä laski vähän leikkiä pojan löytöretkestä, mutta päivällisettä hän ei silti jäänyt!

* * * * *

Sakke asui huonetoverinsa S. Barckin kanssa maisterin huoneen viereisessä kamarissa. Tehtäviä oli vain yksi kutakin päivää kohti, joten lukeminen ei tullut rasittavaksi, joskin opetus saattoi kestää tunnin, pari, jopa kolmekin tuntia kerrallaan. Poika nautti samoin kuin muut täyshoitolaiset Runebergilla asuessaan sangen suurta vapautta. Hän sai liikkua ulkona milteipä mielinmäärin, polttaa piippuaan ja lueskella myöhäiseen yöhön. Runeberg osoitti hänelle heti alussa suurta luottamusta, sitä enemmän kun hän huomasi, että Sakke oli hyvin kasvatettu poika. Runoilija oli hänelle lempeä vanhempi ystävä, ja se seikka, että hän kohteli oppilastaan vapaana, ajattelevana ihmisenä, jonka itsensä oli vastattava teoistaan, velvoitti tätä enemmän kuin kaikki varoitukset. Ja hän oli kuin kotonaan tässä vaatimattomassa, mutta viihtyisässä runoilijaperheessä.

Runebergin ja hänen nuoren oppilaansa henkilökohtaista kiintymistä lujittivat kirjalliset harrastukset. Topelius tutustui jo Helsingissä-olonsa toisena päivänä juuri ilmestyneisiin Hirvenhiihtäjiin ja Runebergin toiseen runovihkoon, josta kertyvät tulot maisteri lahjoitti niille, jotka olivat joutuneet kärsimään maata samana vuonna kohdanneesta kadosta. Itsenäisyyden merkitystä hän pontevasti teroitti holhokilleen. Tämän tuli noudattaa omaa luontoaan, olla vapaa ja itselleen uskollinen. Hänen ei pitäisi antaa pois omaa itseänsä eikä lukea muiden kirjoituksia enempää kuin että taisi säilyttää oman itsensä. — Vieraampi oli suhde runoilijan hiljaiseen, nuoreen puolisoon. Tämä näytti Topeliuksen tiedonannon mukaan hieman väsähtyneeltä ja huolestuneelta, joka lienee aiheutunut pääasiallisesti siitä, että hänen oli pidettävä huolta kuudesta runsasruokaisesta pojasta, jotka olivat lähteneet hyvin erilaisista kodeista ja kenties olivat jossain määrin hemmoteltuja.

Opintojensa ohella Topelius jatkoi romaanien lukemista entiseen tapaansa, lueskeli myös hyvin ahkerasti Fryxellin kertomuksia Ruotsin historiasta ja Runebergin kirjastosta löytämäänsä runokalenteria, josta hän jäljenteli lauluja ja kirjoitti nuotteja.

Jouluiltansakin Topelius nyt viettää runoilijan kodissa, ja hän kertoo siitä m.m., että hän muutettuaan pukua meni sisään. Oli paljon vieraita ja juotiin teetä. Kun he sitten klo 11 istuivat pöytään, oli hauska, sillä maisteri luki muutamia pilarunoja. Sakke sai kotoaan kauniit hiuksiset, kultahelaiset kellonvitjat ja maisterilta 16 vahatikkua sisältävän lompakon. Lompakossa oli raapaisulaatta (= plån), josta tikulla raapaistiin tulta. Joululahjoja tuli paljon, koko vaatekorillinen. Klo 2 noustiin pöydästä ja klo 3 Sakke meni levolle. Joulunpyhiksi hänet oli kutsuttu Runebergin sukulaisten luo, jotka myös kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. Kaikki tämä lujitti vanhemman ja vastaisen runoilijan jo ennestään hyviä välejä. Topelius on myöhemmin pikku kuvauksessaan »Kuinka maailma edistyy» kertonut, miten hän seuraavina iltoina oli asettunut pimeän huoneensa kadunpuoleiseen ikkunaan odottamaan, että joku tulisi kadulla ja kulkisi ohitse. Kun joku tuli, niin hän raapaisi tulta tikullaan. Se syttyi sinervään, aavemaiseen liekkiin ja poika luuli tämän herättävän suurta ihmettelyä kaikissa, jotka sen näkivät. Ylioppilaat, hän jatkaa, hankkivat itselleen näihin aikoihin, kun tulitikut vielä olivat milteipä tuntemattomat, tuollaisten tikkujen avulla loitsijanmaineen siten, että he tultuaan rahvaan pariin vain ottivat lastun lattialta, pyyhkäisivät sitä uuninkylkeen tai seinään, jolloin lastu syttyi palamaan. Tarvitsi vain olla tulitikku kätkettynä »loitsijan» käteen!

Topelius tutustuu jo ensimäisenä talvena pääkaupunkielämään. Hän katselee ilotulituksia, käy markkinoilla, katsoopa luvalliseksi juoda joskus vähän oluttakin, koska oluen juonti hänen mielestään on halpaa huvia verraten toverien paljoa suurempaan tuhlaavaisuuteen tällä alalla! Hän käy ahkeraan teatterissa, konserteissa ja, suoritettuaan tanssikoulun, usein julkisissa tanssitilaisuuksissakin ja naamiaisissa. Tämän ohella hän luistelee, voimistelee, vieläpä harjoittelee miekkailuakin. Kevään tultua hän ui jo toukokuussa.

Toverielämän raaempiinkin puoliin, kortinpeluuseen ja juomatapoihin, Topelius jossain määrin tutustui. Etenkin korttia hän pelasi usein ja uhrasi siihen verrattain paljon aikaakin sekä Helsingissä että kotikaupungissa ollessaan. Hän ei kumminkaan joutunut näiden huonojen tapojen uhriksi. Siksi vankka oli hänen vastustuskykynsä, joka perustui hänen omaan oikeudentuntoonsa ja niiden molempien kotien vaikutukseen, joiden turvissa hän oli kasvanut ja kehittynyt.

Riittävää vapautta Topeliukselta näin ollen ei suinkaan puuttunut. Opinnot ylioppilastutkintoa varten olivat tietenkin pääasiana, eikä niitä saanut laiminlyödä. Opetusta tosin ei aina ulkonaisesti hoidettu ankarinten kasvatusopillisten sääntöjen mukaan. Olihan Runeberg jo Helsingin lyseossa sovelluttanut luonnollisia, uudenaikaisia opetusperiaatteita, ja olihan kaikki pikkumainen turhantarkkuus vierasta hänen raittiille luonnonlaadulleen ja hänen kaikkea aiheetonta tyrkytystä ja pakotusta vastustavalle, humaaniselle katsantotavalleen. Niinpä joskus sattuu, että pojilla oli lupa, kun »maisteri lähti pyydystämään lintuja kuvilla»; toisen kerran opetus alkaa maisterista tuntua niin ikävältä, että hän lyö kirjat kiinni ja rientää oppilaittensa kanssa pihalle lumipalloja heittelemään! Kumminkin Runeberg oli opettajana erittäin perusteellinen ja tunnollinen. Se, mikä näennäisesti pienten helpoitusten kautta oli menetetty, korvattiin pian uusin voimin ja suuremmalla ahkeruudella, eikä Runeberg liioin suvainnut pintapuolisuutta eikä leväperäisyyttä opinnoissa. Hän kohteli oppilaitaan ystävällisesti ja toverillisesti, mutta vaati samalla tarkkaa velvollisuuden täyttämistä. Hän vetosi heidän parempiin puoliinsa, kunnian- ja oikeudentuntoon, mieluummin kuin käytti vanhanaikaisia, usein tehottomia rangaistuskeinoja. Ankaruutta ja nuhteita tietysti ei kumminkaan aina voitu välttää.

Liiallisen ja tylsyttävän ulkoluvun asemesta vaadittiin, että oppilaat itse oppivat ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä. Vanhentuneet kirjat vaihdettiin uudempiin ja, mitä erikoisesti historiaan tulee, vakuuttaa Topelius, että vasta Runeberg opetti hänet ymmärtämään, mitä historia on.

* * * * *

Kesäkuun alussa v. 1833 Topelius neljän toverin kanssa suorittaa ylioppilastutkintonsa, josta hän pian antaa tiedon äidilleen kysyen m.m. eikö tämä ollut iloisin kirje, minkä hän koskaan oli kirjoittanut. Hän lupaa kiiruhtaa kotiin »yötä päivää, lentävää karkua». Hänen tämän jälkeen toimeenpanemissaan ylioppilaskekkereissä oli kutsuvierasten joukossa Runebergkin, joka »oli niin ystävällinen 15-vuotiaalle kokemattomalle nuorukaiselle, että ajoissa otti hänen kätensä kainaloonsa ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista».

Kesänsä Topelius vietti kotiseudulla tehden kalastusretkiä sukulaisten ja toverien kanssa, vieraillen kaupungissa, harrastellen metsästystä ja ampuen maaliin pistoolilla. Vielä syyskuussakin hän ottaa osaa kotitalon syysaskareihin, nuotanvetoon, elonleikkuuseen y.m. ja lueskelee tämän ohella Ovidiusta, keveämpää kirjallisuutta sekä sanomalehtiä alkaen harrastaa yleisiäkin asioita. Kaiholla hän usein muistelee tähän aikaan Tukholmassa oleskelevaa Matildaansa.

Lokakuun 1 p:nä hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan entisen opettajansa Blankin kanssa.

Nyt hän rupesi harjoittamaan yliopistollisia opintoja kandidaattitutkintoa varten, johon kuului 11 ainetta, ja isän lausumaa toivomusta noudattaen lääkäriksi aikovana hän antautui luonnontieteellisiin opintoihin. Tämän ohella hän kirjoitti ruotsin- ja latinankielisiä aineita Runebergin johdolla. Heidän yhdessäolonsa ei supistunut vain tähän. Tuntien päätyttyä sunnuntaiaamuisin seurustelu jatkui hilpeän, nuorelle ylioppilaalle runsaita herätteitä antavan tarinoimisen muodossa ja opetuskin oli maksuton.

Tietysti kaunokirjallisuuden harrastus jatkuu. Topelius lueskelee m.m. Walter Scottia ja Lafontainen romaaneja, Almqvistin Törnrosens bok nimistä kirjaa ja ravitsee orastavia runoilijavaistojaan suurten ruotsalaisten Tegnérin, jota hän pitää runoilijain kuninkaana, niinikään suuresti ihailemansa Franzénin, Geijerin y.m. runoilla. Hän tutustuu myöskin saksalaisen kirjallisuuden merkkimiehiin.

Latinaa ja kreikkaa hän lukee tutkintoaan varten hyvin perusteellisesti. Ensiksi mainittuun kieleen hän perehtyy verrattain pian siihen määrin, että pystyy esiintymään vastaväittäjänä tähtitieteessä osakunnan latinalaisessa väittelyharjoituksessa. Homeroon Iliaadia hän arvostelee, osittain pisteliäästikin, mutta lopputuloksena on sentään, että hän pitää sitä maailman etevimpänä luonnonrunouden tuotteena ja sen tekijää runoilijain kruununa. Suurella innolla Topelius niinikään harjoittaa opintoja kemiassa, eläin- ja kasvitieteessä sekä kuuntelee kirjallisuushistorian ja historian luentoja. Viimemainitussa aineessa luennoitseva G. Rein kuului hänen »suosikkeihinsa». Suomen keskiajan historia innostutti Topeliusta erittäin, koska se enemmän kuin mikään muu tiede ravitsi hänen runollista mieltään ja isänmaantunnettaan. Nyt hän sai arvatenkin kiihkeästi kaipaamaansa täydennystä siihen, mitä ennen oli lukenut tai kuullut omaistensa kertovan samoista asioista. Hän rakastaa historiaa ja tahtoo siinä korkeimman arvolauseen.

Kerran hän kumminkin poistuu luennolta »sydämensä pohjia myöten suuttuneena». Rein on luennoidessaan Suomen sodasta Kaarle XII:n aikana kaunistellen tapahtumia »raukkamaisen lempeästi» kertonut venäläisten julmuuksista. »Mitä taas voitiin sanoa venäläisille kiitokseksi, siitä hän ei unhoittanut pienintäkään pikkuseikkaa.» Topelius sanoo luulleensa Reiniä toisenlaiseksi mieheksi ja lisää, ettei historia ole mikään »nöyrin palvelijattarenne», joka unhon vaipalla peittää ylhäisten hairahdukset. Totuutta ei voi koskaan valevärillä kaunistaa. Ken kateederista puhuen yrittää semmoista, hän on syypää majesteetinrikokseen tiedettä vastaan. —

Hän on ahkera kuin muurahainen, järjestää tarkoin työnsä, määrää työhön käytettävän ajan pituuden lueskellen vähintään 7, mutta joskus 9, jopa 10:kin tuntia päivässä. Hän ottaa yksityistä opetusta ranskan ja saksan kielessä, pianonsoitossa ja piirustuksessa, eikä hän unhoita luistelua, voimistelua eikä miekkailuakaan. Sydän rehellisenä, puhtaana ja lapsellisena hän pyrkii eteenpäin, eikä hän sano tahtovansa vaihtaa lapsensydäntään paljoonkaan hyvään. Hän toivoo, että tulevaisuus kypsyttää hänessä piilevät hyvät siemenet ja tukahuttaa pahat sekä että pyhän totuuden henki on johdattava hänen askeliaan.

Äidin huolia lievittääkseen — tämähän kustansi oleskelun yliopistokaupungissa — poika suoritti stipendiaattitutkinnon. Tämä yliopiston pienin apuraha teki 11 riksiä 5 killinkiä pankkoa.

* * * * *

Yliopiston muuttaminen Turusta Helsinkiin aiheutti tietysti suuria muutoksia korkeakoulun elämässä. Elettiin uuden ja vanhan välistä murrosaikaa. Kehitystä ehkäisevä, ylimmälle hallitusvallalle nöyristelevä, mutta hallittavien kanssa rettelöivä virkavaltaisuus oli yliopiston johdossa päässyt valtaan. Politiikkaan ylioppilaat eivät mitenkään saaneet sekaantua, heidän tuli sokeasti totella annettuja ohjeita, alistua »erehtymättömän» auktoriteetin, arvovallan, holhoukseen, heidänkin tuli osaltaan niin paljon kuin suinkin vaikuttaa siihen, että toteutuisi kenraalikuvernööri Menschikowin surkeankuuluisa tunnuslause, ettei Suomesta saisi kuulua mitään, ei hyvää eikä pahaa. Yliopistopiireissä vallitsi ahdasmielinen ja valonarka vanhoillisuuden henki, joka vastusti uudistuspyrintöjä ja todellista edistystä, opetusmenetelmät olivat vanhentuneet ja vanhat kielet muita opintoaineita sortavassa valta-asemassa.

Luonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen vapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa syntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi vastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota sietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista pakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä vapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten yliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa vastaan. Oltiin vielä ikäänkuin »tien haussa», isänmaalliseen yhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet ja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä »isien» virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta, panivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan aikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan tai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.

Yliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin turhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin A.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen käsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä. Niinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden — joiden joukossa Lauri Stenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin — karkoittaminen yliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan kunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan professorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa prof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut kahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan useat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden samanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän lamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti alaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.

Väärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan ylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.

Niinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti — sitä ennen näissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja — kuvaamattomin innostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun Suomen maljan. Se jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen isänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin kuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan pohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan painovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura, johon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla käsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella kirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa henkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja »innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.»

Topelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän nuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin. Ensimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen karkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta kirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon, jota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin sanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti osakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian vähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin muitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen osaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään kyennyt astumaan isänsä jälkiä.

Niin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden muutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan jo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus. Kuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien hiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla, Lönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen tarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle herätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät helmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten valtiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten vaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä nuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita vanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan välillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.

Ylempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström ja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä myöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen jalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä piiri on historiassamme tunnettu Lauantaiseuran nimellä, ja sen ohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen sivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin keskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta, kirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty vain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin aloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad, Helsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on ollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.

Topelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin keskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa Runebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti paljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.

Sivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä Topeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja hänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa, vapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on selvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön piiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan varmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin liikkuen missä piirissä hyvänsä »kuin kala vedessä». Tuleva kirjailija tekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan — tarkaten oloja ja ihmisluonteita — lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa tuotannossaan käyttää hyväkseen.

Runebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa Topeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden johdosta Topelius innostuneena huudahtaa: »Oi sinä kaunis sielu, sinä jalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!» Ja varmaa on, että Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti vaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä valoisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon lopulliseen voittoon.

Hänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä. Eteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin jalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien ympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan ritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.

* * * * *

Loma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka iloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai leikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin yleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi kokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli keilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä kesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on pianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut tanssija ja sanoo leikillisesti olevansa »mieltynyt kaikkiin tyttöihin yleensä ja muutamiin erittäin». Korttia hän pelasi sangen mielellään. Liikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista kodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa »kuin pakolainen isänmaahansa» ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon askareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei estä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden »nekkujen» valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen luo nuori »isäntä» joskus ratsasti ja katseli työtä »mahtavan näköisenä», tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona. Nimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat juhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten leikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa lapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen »kissannaukujaiset», jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon päivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan käsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin pääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään arvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla, leikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka, lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija, ei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin, sanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.

Asuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa vietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden, ammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. — »virallisesti» luettiin tutkintoa varten. — Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja uutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten. Seuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten juhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen olemassaolonsa muistoksi. — Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta kuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain mielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin ja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin. Rein oli »ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina». Luonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän pitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun korkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä korkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa (lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain admittiturin.

Julkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin perustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).

Nuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli kestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua yhdelle aineelle, jonka toivoo osaavansa valita oikein.

Topelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja yliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti tunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja sen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että Franzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat juhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan suurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten mieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei »vanha professori nimeltä Franzänn» olisi saapunut eikä myöskään vieraita Upsalasta, sillä hän pelkäsi, että »keisari vihastuu», niinkuin hänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus kunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja »silloinen sukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen suloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän siunauksen kanssa».

Ylioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa toverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia tarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui alttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä erinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin itsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus Matildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet puhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli ollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda eivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes salaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis — lieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä itsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa kerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista — luopumaan Matildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä selvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen höltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui kesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn raatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut hänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. »Se oli nuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti ilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.»

II. Miehuus ja miehuudentoiminta.

Ylempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli perin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta itsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava elämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli kehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä taipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua sanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella rupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia pääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien elämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien, joiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli kuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.

1842 vuoden alusta Topelius on Helsingfors Tidningarin toimittaja, ja kokonaista 10 vuotta hän pysyy tässä toimessaan. Ainoana kirjallisena ansionansa paikan saamiseksi hänellä oli mainittavana edellisenä vuonna osakunnan vuosijuhlassa pitämänsä esitelmä Pohjanmaasta. Se katsottiinkin riittäväksi.

Jo useita vuosia aikaisemmin Topeliuksen huomio oli kiintynyt erääseen mustakutriseen, nuoreen tyttöön, jota hän sanoo solakaksi ja kookkaaksi, luontevaryhtiseksi ja musikaaliseksi. Hänen silmänsä ovat syvät ja sielukkaat. Hän oli uusikaarlepyyläisen kauppiaan S. Lindqvistin ja hänen vaimonsa Johanna Kyntzellin tytär Emilia. Matilda on hänen kallis ystävänsä, jolle hän omistaa koko unhoittumattoman kunnioituksensa ja ystävyytensä, hänen kaunis entisyytensä, Emma on hänen tulevaisuutensa ja maallinen iäisyytensä. Tilda hänen vaaleanvihreä lapsuudenunelmansa, jonka muisto on hänelle iäti suloinen ja rakas, mutta Emma on hänen vaaleanpunainen nuoruudenenkelinsä ja elämänsä armas toivonkukka. Neljänkolmatta vuotinen runoilijanalku on tulisesti rakastunut Emiliaansa ja syksyllä 1842 he kihlautuvat. Tämä tyttö vastasi hänen naisihannettansa, johon kuului että tuon valitun tuli olla uskonnollinen, siveellisen puhdas, omata riittävästi sivistystä, olla miellyttävän näköinen, rakastaa elämän runollisuutta, mutta tuntea olevansa tutustunut sen proosaankin, olla jossakin etevä sekä todella musikaalinen. Mitä »kolikkoihin» tulee, ei niitä hyljeksitty eikä etsitty. Hänestäkin Topelius kumminkin olisi ollut valmis luopumaan ystävänsä Henrik Backmanin hyväksi, koska oli luullut Emilian suosivan häntä. Vasta kun ystävä oli valinnut toisen, Topelius oli täysin varma Emilian ja omista tunteistaan ja otti ratkaisevan askeleen.

Kahta vuotta myöhemmin hän suoritti lisensiaattitutkintonsa, johon oli aineiksi valinnut filosofian, eläin- ja kasvitieteen sekä yleisen historian. Tohtoriksi hän tuli v. 1847. Latinaksi kirjoitettu väitöskirja käsitteli muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa solmittaissa.

Topeliuksen kaikelle aatteelliselle ja inhimilliselle herkkään mieleen vaikuttivat ajan virtaukset valtavasti. Niinpä herännäisyysliikekään ei saattanut olla häntä koskettamatta, semminkin kuin hänen luonnollisen iloisen mielensä hilpeästi leikittelevän pinnan alla käy alati etsiskelevän uskonnollisen mietiskelyn pohjavirta. Nuoreen mieleen vaikutti paljon sekin, että paitsi hänen omaa sisartaan useat hänen tovereistaan, Stenbäck, Östring ja von Essen, kuuluivat herännäisiin. V. 1840 painetussa runossa Harhailevia teitä kuvastuvat sen taistelun hyökyaallot, jota käydään hänen povessaan. Hänen sielussaan on yö, vaikka elämän aamu koittaa, »henki janoaa, tuo sille elon vettä», sillä maailman tarjoamaan juomaan sekoittuvat »kuolon virrat». Hänen tiensä käy »usvien halki» ja siksi hän eksyy, »maan loiste» häikäisee hänen silmänsä eikä hän henno polkea sen ruusuja. Mutta sittenkin elämän riemut etovat hänen kuolemaan asti väsynyttä sieluaan, ja vain Jumalan syliin pakenemalla hän voi saada rauhaa. Liikkeen hyvät puolet, sen harras totuudenetsintä ja sen jäsenten vakava pyrkimys elämässä toteuttaa aatteensa herättivät varmaan Topeliuksessakin kunnioitusta sitä kohtaan, mutta hänen terve elämänkatsomuksensa ei voinut hyväksyä sen ahdasmielisyyttä ja sen yksipuolisuuksia. Niitä olivat, että heränneet itsekkäästi ajattelivat vain omaa, yksilöllistä autuuttaan, vaikka juuri itsekkäisyyden voittaminen on ainoa uhri minkä Jumala meiltä vaatii, että he pitivät kaiken maallisen saastaisena, Jumalasta eksyneenä, kaikkia, jotka eivät olleet heränneitä, kadotettuina, hyljeksivät, vieläpä vihasivat taidetta j.n.e. Tästä johtuva itsevanhurskaus ja suvaitsemattomuus toisinajattelevia kohtaan, joka useinkin vei hellimpäin perhesiteidenkin katkeamiseen, ei voinut olla vaikuttamatta vieroittavasti laajoissa piireissä. Topelius, joka samoin kuin Runebergkin rakasti elämää tulisesti sykkivin valtimoin ja joka kaikissa sen muodoissa ja kaikkialla luonnossa näki korkeimman olennon läsnäolon ja sen ilmauksia, asettui tähän elämälle vihamieliseen liikkeeseen nähden hylkäävälle kannalle. Mitäpä auttaa ihmisiä, sanoo Topelius, jos he sulkeutuvat pimeimpään luostariin, eristäytyen koko maailmasta, jos heidän sydämensä kuitenkin on loitonnut Jumalasta. — — Tämä on katolilaista. Pietistiystävämme ovat meidän aikamme munkkeja ja nunnia. — — Vapaa, pakoton sanani on: en ole pietisti. — Eikä Topelius luovu vakaumuksestaan — niin luja se on — Emmankaan kadottamisen uhalla. Emma muuten pääasiassa onkin samaa mieltä kuin hänen sulhasensa: Voi ja pitää rakastaa Jumalaa vihaamatta maailmaa.

Topelius haki hiljattain Vaasaan perustetun lukion lehtorinvirkaa väiteltyään latinaksi kirjoitetuista »teeseistä» ja suoritettuaan opettajakokeensa Turussa. Hänen kilpahakijansa Renvall sai viran. Olihan tämä pieni vastoinkäyminen; täten nuoret joutuisivat kauemmaksi kotiseudulta ja omaisista, mutta olihan korvauksena että joutuisivat likempään yhteyteen sivistyneen maailman kanssa. Heillä oli toivottavissa 2,000 ruplan tulot Helsingissä. Topelius tuli v. 1846 yliopistonkirjaston ylimääräiseksi apulaiseksi ja samasta vuodesta aina vuoteen 1850 Helsingin lyseon historian, tilastotieteen ja ruotsinkielen opettajaksi. Sen lisäksi hän toimi jonkun vuoden Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. ja parin vuoden kuluessa uuden yhdistetyn Pohjalaisosakunnan kuraattorina. Osakunnan luottamuksesta iloiten ja vaatimattomasti arvioiden voimansa vähäisiksi Topelius tunnollisesti hoiti näitä palkattomia tehtäviä. Hänellä on pian viisi virkaa kuusi nälkää, pikku toimet nielevät paljon aikaa, etenkin kuin vielä luonnontieteellinen yhdistys Societas pro fauna et flora fennica, jonka jäsenenä hän jo oli ollut useita vuosia, valitsee hänet sihteerikseen.

Tästä huolimatta Topelius ja hänen morsiamensa olivat iloisia ja katsoivat luottavaisesti tulevaisuutta kohti. Nuori sulhasmies tietää olevansa köyhä, mutta pitää itsensä rikkaana, kun omistaa Emilian, terveytensä ja sielunrauhansa. Hänen sanomalehtensä lupasi tulla tuottavaksi. Hän sai palkkiota sen toimittamisesta tilaajamäärän mukaan, joka kasvoi jo ensimäisenä vuotena niin, että puhdas voitto teki toista tuhatta ruplaa. Täten nuoret huolimatta apen taloudellisen aseman huonoudesta katsoivat voivansa perustaa oman kodin, ja joulukuun 30 p. 1845 he äidin lämpiminten siunausten ja ystävien ja sukulaisten harrasten onnentoivotusten saattamina viettivät iloiset häänsä morsiamen kodissa. Hellä ja herttainen oli äidin ja pojan suhde tätä ennen ollut ja semmoisena se edelleenkin pysyi. Äiti ymmärsi siinä kumminkin jonkun muutoksen tapahtuneen, ja liikuttavaa on, kun hän kirjeessä pojalleen pyytää, että hän tästäpitäen saisi olla hänen toisena uskottunansa.

Nuoret muuttivat asumaan satamavouti Kraemeriltä vuokraamaansa huoneistoon, joka oli Bernhardin ja Unioninkadun nurkkauksessa. Kauan viihtyi sitten onnellinen perhe tässä ensimäisessä asunnossaan, tämän »halvan katon alla», jossa asumista nuori sulhanen Emiliaan rakastuneena oli pitänyt sanoin kuvaamattomana onnena. Epäilemättä oli asian laita niin, kuin hän eräässä kirjeessään Emilialle oli vakuuttanut, ettei hänellä ollut sitä rohkeutta eikä sitä intoa, mikä oli hänen pääkaupunkilaisilla oppineilla ystävillään, jotka saattoivat uhrata elämänsä yksinomaan tieteelle. Hänessä oli se lämminten sydänten inhimillinen heikkous, että tarvitsi rakkautta rauhansa ja ilonsa säilyttämiseksi. Rakkautta vailla hän ei voinut elää, ja hänen sisimmän sielunsa lemmitty oli Emilia.

On huomautettu, miten likeisessä yhteydessä yliopisto ja Topelius olivat toisiinsa. Korkeakoulun elämä vaikutti ratkaisevasti hänen kehitykseensä, ja hän puolestaan on usein kuvannut tuon opinahjonsa vaiheita ja sen elämässä esiintyviä virtauksia. Samana keväänä, toukok. 28 p. 1833, jolloin Topeliuksen ensimäinen runo Tiedonjano tuli julkisuuteen, alkaa hänen akateeminen uransakin.

* * * * *

Maailma suur on, ja määräni kaukana loistavi tuolla kirkasna kuin on tähtönen hohtehess' elämän aamun. Päin sitä aina ma kuitenki kuljen. Rinnassa mulla henk' iankaikkinen taukoamatta se murtavi tiensä, voimalla raivaten estehet tieltään, kunneka kerran lähtehen loistavan vuossa se vilppahan löytävi kylvyn.

Näin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa esikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan, kaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa on murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on meidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet »äärettömyyden» rantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa valon palvelukseen. Aalto nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa Topelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen tahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä valoa johtotähtenä. Nuorukaisen ajatuksia runossaan nuorukainen toivoo saavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt nautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja pyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen pienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä esimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta antaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta myöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva Kaksikymmenvuotias. Aramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen rakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen lemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on huomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on rakastettu ja rakkaus useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras ihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti runoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, ken hänen korkeimman rakkautensa esineenä on (Ken on elämäsi valkeus?). Sepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin Nuorukaisen valinta. Elämän portilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän hän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan sumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen vakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa ja taistelua.

Topeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden on odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista, omien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se todellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin jo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen haaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa todellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan Unelma ja todellisuus, että samoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on vain »hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä». Mutta unelmien »särkyvään vaahtoon» hän sentään on nähnyt iäisyyden heijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi runoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon sielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa. Leivosten ääniä toukokuussa on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo lohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää liljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen laulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo aurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja Topelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat vaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä, vienolla musikaalisuudellaan.

Todellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta jo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset aiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen varhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin Sormilasku, Merimies peräsimessään ja Talvilaulu v:lta 1844. Ylen liikuttavan ilmauksen saa runossa Kummulla keväällä se suru, jota 24-vuotias runoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun H. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu virranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin välähdys.

Olemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä valiojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin hedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin, vaikutti valtavasti häneen. Enemmän valoa, enemmän vapautta, siinä ne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana kulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että Suomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot vahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi, että sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti tuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin kevät. (Toivon päivänä, Vapunpäivänä 1844.)

Samana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan laulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta elinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien kansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa! yksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin lähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan tulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa sivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä. Topelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen mielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet myöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät kaksi kansallisuutta muodostavat yhden, jakamattoman kansan, että niiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. — Samaan henkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille ja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan kuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme lähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia, mutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä hedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä heidän nimensä kunnioittavassa muistossa.

Tosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa. Kuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä esimerkkinä runo Matkustava ylioppilas.

Hänen äänensä loitolta kuului jo, ja lyyraa kultasi aurinko. Kädessään piiska hän vauhtia ajoi kohti kartanoa.

Niin hän saapuu ja »iloisena kuin kuningas». Puku, vyö tupsuineen, pistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan. Talon tyttöjä hän »leukaan nipistää» ja kaataa isännälle täyden maljan. Sukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on tapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e. Kaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen, mutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä surren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa sanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.

V. 1845 Topelius nimellä Kanervankukkia julkaisi vihkon lyyrillisiä esikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän sitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai »lentokirjasiin». Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain 160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla sepitetty Kanervankukkia niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden seppo lausuu:

Ne nyt yhtehen nitelin, seppelyiseksi sitelin, korven vaaleat, punervat aamukasteiset kanervat, suon ne Suomen neitosille ratoksi suruisen hetken, viihdykkeeksi vienosille.

Arvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään verrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä muodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita, merkityksettömiä määräyssanoja, »Kanervankukkien ulkonaisen puvun hämäryyttä ja häälyväisyyttä» kuin myöskin runoilijan taipumusta mystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään osakseen hänen »sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata elämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta ihannoidakseen». Yleisö — sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli tietysti verrattain vähälukuinen — lienee kyllä jossain määrin aavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut, vaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli jo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet. Ymmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat ymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain sangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun, joka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja Runebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen yhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen runoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat luonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia isänmaallisia aatteita, että ne olivat todellista runoutta. Valistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen edellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä luonteen eheyttä ja sopusointua.

Vain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti uuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti arvostelleen itseään.

V. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi mainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Sekä runossaan Tukholma että suorasanaisessa tuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo palanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin nähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä innostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin puoliin, mutta maan »ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai seisoo vaskivarustuksissa toreilla». Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan asukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen heräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.

Seuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi tulleen esitelmänsä Onko Suomen kansalla historiaa? Hän vastaa, että sillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että edellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan ennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin voinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona Topelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei ollut. Ja »Suomen kansana» hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän ei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta Suomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle yhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole ilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan sekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt muistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin muodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti mieltä.

»Helsingfors Tidningarin» toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta ja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme sanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain seitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli lakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun Viikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta myöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta myöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen Suometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni uutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin »sakseilla», niinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin muualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla kaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin valonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain korkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei lainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan, että sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa yleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä muutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle selvinnyt.

Aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten ankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita sietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko kansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä kehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja välinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa luonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan oireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet Lauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen lisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta Saiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi yhteiskunnalliseksi voimaksi.

Topelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana täysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva mielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja arvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt tutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa ei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada lehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä semmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä aikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä neuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä tarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja tyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän innostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli kannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea, sanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä, sisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden kuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. Leopoldinkirjeitä, jotka ilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys suuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä havainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija — muuten ensimäinen maassamme — ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla kuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita: uutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä. Viimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen kyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt ammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin, lukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä suurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.

Lukuisia kauniita luonnoksia ja tunnelmakuvia, joiden aiheet oli otettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo omalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v. 1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan elämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin yleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden kauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta ja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen hymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden pohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.

* * * * *

Käytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän kirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta, palvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista kansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja kaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin ovat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan Suomen äideille kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei kiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja lapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja hyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot, niinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit opettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja, omaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita maan päällä.

Topelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita laulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana, joka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille niin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja. Epäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä vaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus perhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin tulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi, että musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen välikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi tajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa selvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen musiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa suhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa antamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa sanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen musiikkielämän kohottamiseksi.

Luonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää teatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä antoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet olivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani harvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä kokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo lausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään näyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin P. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa. — Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta taiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja mahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä toteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä johtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 Suomen taideyhdistys, jonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei rakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan siksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja kehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme on omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä ymmärtää ja sen tunnustaa.

Suuriarvoiset olivat myöskin ne kirja-arvostelut, joita Topelius julkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden virtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä kirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg, Franzén, Choræus ja Frese edustavat, vain »Ruotsin kirjallisuuden lisänä», mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin pukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen, kansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei ruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus kuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä. Kuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun ajattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä puuttuisivat.

Meillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi Topelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret liikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon. Meillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi jäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen kehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu. Tämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä omaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan kanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä suuressa europpalaisessa kansanperheessä. — Ollen mitä likeisimmässä yhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli Akateemisen lukuyhdistyksenkin perustajia ja kuului useina vuosina sen johtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun aikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa kesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja heidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.

* * * * *

Paljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten asiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt runotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme vähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata todellisuutta, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka pirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan Naamiaiset, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia lemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja (Luistelija), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä ja itse elettyä todellisuutta onkaan Rekipolskan vahvasti korostetussa poljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä ilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa Haapojen rakkaus, joka herttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla hengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli hakenut suojaa sen oksien alla, tai Salomaan joulussa, missä kuvataan, miten »erämaan verenhimoinen hukka» ei rohkene kajota kylmästä värisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan tähteä etsimään. — Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei lakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä lauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa sydämiin (Toivon päivänä). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät suoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä, turvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla vertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen sarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä Sininen juova meressä kuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta. Kauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot käyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa viimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa tapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää meillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa 30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa Kevät 1848:

Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää, tulee synkästi pauhaten; nuo värjyvät pilvet häilyää, käy varjot pois paeten; hänen henkensä maailman kumoo väri taivaan on hurmeinen.

Myrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon rauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu rauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain luonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa. Aineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä sitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman uudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.

Topelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden toukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä. Kahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä kevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja, kenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin ihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä. Silloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset olivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran juhlakentällä, Cygnæus piti »laskevan auringon valossa kauniimman puheen Suomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi», ja Maamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin Paciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä muistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi samana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen innostus sai kaikki sydämet sykkimään.

Ylevähenkisessä runossaan Suomen nimi Topelius sydämeen syöpyvin ja suloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää innostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa vuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli tuonut ilmi »Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan», että kaikki »usvat» haihtuvat:

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää, niin hiljaa, hengähtämättä, ja sydän rinnassa sylkähtää, ja kyynel poskella välkähtää, pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, — ylt'ympäri silloin raikuu, yks riemu määrätön myrskyää, ja torvet ylvähät säestää, ja »Maamme», »Maamme» se kaikuu.

Ja mikä on se »väkevä nimi», joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa korviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?

Siis sielus pohjahan piirrä se ja viime hetkehes kanna, sit' uskollisesti palvele, kaikk' yksin Suomelle, Suomelle työs, lempes, henkesi anna!

Isänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava. Uskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä kalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia kyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään. V. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä painattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Yliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin annetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta ja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa Ainoa perintömme, jonka Topelius uudessa, »Uusia lehtiä» nimisessä kokoelmassa julkaisee nimellä Synkkinä aikoina, hän panee vastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien rakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa kansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon vartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on muokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa runossaan Syksyn voittamattomuus. Puhuipa Topelius sanasen korkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä Ylioppilaslaulussaan, jonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä marrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä tilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen ylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut ymmärtävänsä, että sen tulee olla »valon vartiana» tässä maassa, »murtaa yön ja tuonelan vallat» sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi, sillä välin kuin nuoriso itse »aallon lailla uinumaan se käypi unholaan», s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren aatteen palveluksessa.

Niinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon, sen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka todistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen Laula! Laula! ja Mitähän he odottavat? Viimeksi mainitussa runoilija huomaa omassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee kevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. Alistuminen, kolmas sen Selman kevätajatuksia nimisen sikermän sievistä runoista, joista edelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin hyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta. Samanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana Linnunrata, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista, jotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan eri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he vain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka viimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman rakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi »Linnunrata». Tanssiaisissa ja vuorilla kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti nuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle huville. Kansanlaulu konserttisalissa kutsuu niinikään ihmisiä takaisin luonnon helmaan. Tuomien tuoksussa — yksi Sylvian lauluja — on hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. — Kauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle (Maaliskuun 14 p:nä 1851), M.A. Castrenille ja Y.A. Wallinille omistetut kauniit laulut.

Erittäin herttainen Simson ja Salomo kuvaa kauniisti lapsen rakkautta äitiin, Pikku poikanen, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan Mikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee vanhempain katkeraa surua:

Hän jaloks, suureks ois ylennyt ja kunniaks isäinmaansa, mun työni ja toimeni täyttänyt, enemmän voinut ja ehtinyt sanoissa, teoissansa. — — — — — Hän, ilomme, onnemme, toivomme, tuki vanhuutemme teillä, hän kerran ois sulkenut silmämme ja seisonut ääressä hautamme, sitä kastanut kyyneleillä. — — — — — —

Itsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin ensiksi ajattelee sitä, mitä isänmaa menetti, sitten vasta vanhempia. Topeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa Ikuinen valo, runoissa Rauhanrukouksia illan tyvenessä ja Etelätuuli kertoo (eräs Sylvian lauluja). Oikea koti nimisessä runossa Topelius kehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.

Luonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa Sylvian lauluissaan. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa meitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin aikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta ihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän vuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia on vielä muutakin. Se on »luonto koko laajuudessaan. Sen povella on kevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se elämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.» Lieneekö monta poikaa tai tyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa, viimein saaden lohtua Sylvialta (Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan hätää), tai joka ei osaisi laulaa Kevätpäivää Kangasalla, tai sitä, joka alkaa: »Ken sävel kiitävä kirkas sa» (Sylvian ensimäinen laulu), jonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei olisi makeasti nauranut, kun Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa tapahtua? Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian korkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja tulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa? Voineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?

V. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja hävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, etenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin pitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan. Kolmannen runokokoelmansa alkurunossa, Kukkasia aallon kohinassa, hän kuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo kevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille. Kenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa, että miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat paranevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on kuolematon ja väkevä kuin kevät.

Ne runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren joukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena Kanervankukkia nimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.

Kanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri suurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. »suuremmoisia näköaloja ja mieltäylentävää maailmankatsomusta». Muutamilla runoilla myönnetään olevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden »suloa ja sievyyttä», mutta kaivataan sitä »miellyttävää yksinkertaisuutta», joka on Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa tunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän julkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja eräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran sävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku oli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa, joiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin veroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin, kun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen suruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan »kanervan» vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.

Yhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot olivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja koruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava, korvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä. Samat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa Franzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat, haki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta, elävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus, kyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten ihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä. Tottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt maahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä runoilijanakin oli tulevaisuuden mies.

Aikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli, ja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä valoisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet, Topelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa runossa Jäänlähtö Oulunjoesta, samalla kuin joen vastustamaton vapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua sensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin ennen. »Luonnonkuvauksena» Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee sensuurin epäluuloisen Argus-silmän.

Ei mikään sulku matkaamme saa estää; ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää, vaan raukkana ken pyrkii pakohon, kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Topeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana vuonna kirjoitettua Saimaan kanavaa. Saimaa, joka muinoin »meren tyttärenä» on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on sallinut »viekasten ihmisten» sulkea vetensä ahtaiden sulkujen komeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi alistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan. Täten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.

Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet ja sorretut ja unhoon joutuneet nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.

Kansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis todistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä tunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää todellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa palvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa maatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi. Useissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita aatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän Nuorukaisen unelmissa teroittaa samaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin Ylioppilaslaulussa, runossa Suomen kohtalo lausutaan taaskin se usein ennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:

Maa armas, lasten hoimahan, sydänten nuorten voimahan soi Luoja onnes vaalinnan, ja vastaisuuden Suomen.

V. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen Kanervankukkia. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain lauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme maininneet muutamia esimerkkejä.

* * * * *

Koulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain jäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat Topeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen sanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi Kuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän vuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan Pietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan poikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella olevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen kesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen juhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi pakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa kesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä tilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen lausuneen: »Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun runoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun apinakseni.»

V. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen lapsi, tytär Aina Sofia, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon lyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen mainittu, 2-vuotiaana kuollut poika Mikael.

Niinkuin jo se runsas lyyrillinen tuotanto, jota ylempänä olemme koettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä neljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile vain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa, päämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän miehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat, jotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen kirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan elämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä yleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä aikoina.

* * * * *

Mutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen runouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän novelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita, avustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin hämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja lahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut toimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin velvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka hän v. 1852 saikin.

Mainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten töitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon. Olihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja Topelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen historian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000 hopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.

Topeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla hän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin aikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti vallitsevien mielipiteiden kanssa.

Englanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat sanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan. Englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme maininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa Ensimäinen veripisara, jossa hän syvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme puolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava ystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa, ja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä voitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat tappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut edistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan oli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet professorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää tervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto. ja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi kuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän ei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla, joissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa niin kauniina kuvastuu (Rauhanrukouksia ja Kukkasia aallon kohinassa).

Ennenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua on meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.

Luonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen ikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä »astuneensa rikki lastenkenkiään», olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy siitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa Satuja ja oli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun Eos nimisen lastenlehden ja sen seuraajien Trollsländanin ja Nya Trollsländanin toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin julkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän aikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa Lukemisia lapsille (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin tulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se rauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta pauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä salaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin kallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella takoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei tahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin runoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja ellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin elävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi itse asiaan eikä opetukseen. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin saarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään! Emme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme tahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka te kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme terveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita sydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.

Tätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa. Rikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.

Kuka ei muistaisi Refanut-laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni laivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän palatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä tuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata — koko Aavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen kapteeni palasi yksin, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. — Liian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain itsekäs kunnianhimo, menevät myttyyn.

Prinsessa Kultakutri, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut ylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on halunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, Hirmu, joka oli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja koetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa Morus Pandorus von Pikkulukuli Kukkulun tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin, Pimpepanturin kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia kieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä todellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi Adalminan, jonka kauneus ja viisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja kateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin löysi onnen. Ja kuinka kävi Fransin ja Mimmin sadussa Kun ruusuilla nukutaan? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat mansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he jatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen. Seuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo, joita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka 20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.

Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa, vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa; ja ennenkuin voit arvatakaan tän, on elon kello lyönyt seitsemän.

Kertomuksessa Maamme lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus luodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli vastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria ajatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta nämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä. Runossa Parempia ja huonompia ylvästelevä ja turhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:

Huonompi on korskapää, tuhma, joka ylvästää luullen halvaks pienempänsä. Parempi on nöyrä tuo, joka muille hyvää suo, vaatii paljon itseltänsä.

Ja kuinka kävi Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla? Koivu oli uneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären marmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi lattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui pehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät talvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan onnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen sisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka pikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle suosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. Turhamaisuus ja väärä kunnianhimo saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton tulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka toisella tavalla kuin se oli luullut. Ilo-Matti, reipas viulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla soittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen täytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa itsekkyytensä ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin. Huonostihan kävi Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi, sillä hän joutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut leikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea, että ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä talvea. Kenpä ei olisi lukenut Kuu kirkasta, kertomusta ukosta ja akasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät valollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he ikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. Puu-Pietari on valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla, jonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän jää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on kaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan ontto-tornissa asuva 700-vuotias tonttu-ukko, joka osasi kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen asti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon susia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä, jotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää hänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun merkityksen! Pikku-Lassi on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin seurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki maat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla maailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on paras ja että Jumala vallitsee kaikkialla. Tulitikku ei saa rauhaa. Kun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa vastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea laiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren aaltoihin. Kevytmielisyys ja turha halu herättää huomiota siis saavat aikaan paljon pahaa. Entäs Petter-Matin kivi, tuo Pohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet nousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin jaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin tiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä aimo maakappaleen.

Pikku haltia, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen, kahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota hyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka rovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas vapauteen — mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan ole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee, luopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai ulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.

Mainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu joku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu Totuuden helmi, josta näkyy, että niiden, jotka pysyvät totuudessa, käy hyvin, mutta valehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä kehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. Pikku Matti teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin kotiseudun- ja isänmaanrakkautta. Egyptinmaan pääsky on Ilia, Milia ja Emilia sisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita ulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen onnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta sadusta Myrsky ja päiväpaiste. Runonmuotoinen Jättiläissatu kertoo pyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen uhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi, kun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan ja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi Armelias on rikas m.m. Vadelmamato, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja vinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja Ainalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle ei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle Hiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta hän »pakahtuu pyryilmaksi» suutuksissaan siitä, että pappi ennättää kastaa pienen Sampo Lappalaisen, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri on ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto ovat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät yleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien, älykkäämpien ihmisten rinnalla.

Lukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin kätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne aikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta tuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius on runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat kirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina tästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden sisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta niiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen selviää. »Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää», laulaa Topelius runossaan Valkeille kirsikankukille, ja tätä periaatetta hän sovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei suinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa lapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä viehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla ja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja merenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan. Ja kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä veitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka paljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen taituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen vilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan todellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt joutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä ja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä rukoili.

Kuinka runollisen hieno onkaan satu Aallottaren jäljet, joka vertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin nuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar, joka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen hiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka toisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava heidän alati taistelevat vanhempansa. Tai Aallottaren hopeamalja, satu tuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan sen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!

Kuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs satujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn ilmenee esim. runopukuisesta sadusta Auringon kuningaslapset. Leimu ja Lempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla ratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he saapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai tikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä syntyi paljon ikävää:

Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska: ei kukka heilinyt, ei tähkäpää, kun Lemmen jalass' oli tikku tää. Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.

Ihmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen elämän säikeitä — olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta viivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta. Ihannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä yhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen selitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin hurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista, kuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.

Paljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin »satuja», jotka voivat olla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän ylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja tulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin esiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän syvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku suosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän miehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen perustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän pienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan estä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä vallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin. Rikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin. Kuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran hetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi paisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen: Paavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua kauluksesta, mutta kun — pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat pojat pelosta päistikkaa maahan (Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät).

Monet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin lapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa poikamaisuutta ovat esim. Valterin seikkailut, Urholan linna ja Akseli ja Stiina. Mopesta oli vähän puhetta jo kirjasen alussa. Sillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota jo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys hänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä lapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen mielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen kaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä maailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat sanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? — Historiallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa, m. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä (Raahen poika) ja Elias Lönnrotista (Sammatin poika) sekä nuo verrattomat Hopearahan kertomukset. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina pojasta ja hänen sisarestaan, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja jotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät vihdoin koivun kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten lehtien lomitse säteilevän iltatähden. He menivät mökkiin, jossa tapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät lintuset — tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden kuolleen siskonsa muuttuneen — olivat osoittaneet heille tietä kuiskaten heidän korviinsa: »Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja äitiä!» Ken ei tässä Koivun ja tähden sadussa tuntisi Kristoffer Topeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin sadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta isoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin tavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.