ZACHARIAS TOPELIUS (continued 3)

Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus, syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko, 80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia, raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita, että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta, raikkaasta henkäyksestä.»

V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt »kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli ylpeä Pohjanmaastaan».

Pari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita, jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest, olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia, puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi, hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista »pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa, kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on välskäri Topelius.»

Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.

Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan, hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut. Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!) oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan. Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:

Tääll' illan vieno hämärä on elon taistot tyyntävä. Vain muistot päiväin menneitten sua vastaan hiipii hyväillen. Käy sisään hetkeks, kulkija! Ja rauhaa nauti, onnea!

Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10 vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle, kunnioitetulle runoilijalleen.

Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä, joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.

Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta, päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan rakkautta.

Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua. Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia koti- ja ulkomaalta — paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta, Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä — yhteensä enemmän kuin puoli kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata, mitä oli kylvänyt.

Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään, tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia, jos jokin niistä on juurtunut» — lähettää nöyrän kiitoksensa ja tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen, kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.

Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät, eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan: »ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä. Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta, joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi ja ummisti taas silmänsä.

Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.

* * * * *

Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon. Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen, yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen suruharsoon verhottu rintakuva.

Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M., Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan. Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan vakavan ylevä tunnelma — — kaikki piirtyi varmaan useimpien läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.

Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas: graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.

Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta, herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren, kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.

Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä syvällistä, valoisaa elämänkatsomusta, joka oli Topeliukselle omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten, että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui niin onnelliseksi. Suloinen sopusointu, lempeä suvaitsevaisuus ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä, jonka vaatimattomuus oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko. Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään, kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui: »Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas jättävä.»

* * * * *

Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että muotoon nähden hänen lyriikkansa on saanut paljon vaikutteita kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija, hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on edistyksen ja vapauden runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä. Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet. Isänmaanrakkaus tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa. Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat oman erityisen lukunsa.

Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta, niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät satunsa ja kertomuksensa, joihin hän on osannut luoda niin omituisen, ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.

Yhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli novellienkin kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän Välskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen ajanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun ja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme, toisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja kärsimykset ovat kuin omiamme.

Topelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän kirjoitti useita näytelmiä, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan elämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen ominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden voittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.

Hänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli ruotsalainen, sydämeltään suomalainen. Rakasta maatasi ja uhraa kaikki sen hyväksi, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen, mitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa hän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton sovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus olivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa halki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse niin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen opetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava mielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa se, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja keskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.

Valoa lemmit ja valoa soitit, lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, valon laulaja, Zachris Topelius.