ZACHARIAS TOPELIUS (continued 2)

Yleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä yleisö — lapset siihen luettuina — että arvostelijat, niin meillä kuin Ruotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus ja riemu oli yleinen. Topelius osasi olla lasten kannalla alentumatta sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin hänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja hengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin hän oli läheisessä yhteydessä luonnon ja sen ilmiöitten kanssa ja hän taisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten taikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla, niiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka ikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä vanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne milteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme heti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa karttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein vastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua sepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: »Olen 8-vuotias poika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan isänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta Suomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan kreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra… Ja minä asun Östergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!» Erään pienen suomalaisen pojan kirje kuuluu: »Kiltti Setä Toppelius Zakarias — Mulla on niin ikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi kirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää hakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle kertomuskirjan … terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä Siskolta ja kaljohan Sandelinilta… J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.»

Johan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka tuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein paraskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.

Sen arvostelun tilalle, joka minun olisi annettava Topeliuksesta satujen seppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan Kirkon kellot: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan aurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti, niin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen tyyni vesi.

* * * * *

Topeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle paljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman ja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti hänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut hauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden elämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan loivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli nimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti suvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä saarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J. Collanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun, tupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla ikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi likellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta lapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä ihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja, siintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein loikaan runoilija Mainiemen matalasta ullakkokamarista, missä niin monta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan kaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena tiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!

Topeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo lapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti sitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon ja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan vedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista, kareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat minkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä. Topeliuksen »kalaonni» olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen asianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin. Hän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä liikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa. Ja niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin paljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan Topeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin käsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin hyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja sanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun »Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?»

V. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär Toini Matilda, sittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman kirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna syntyi tytär Eeva Maria, joka sittemmin joutui naimisiin maalari A. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin, äiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui sillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck. Runoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja siitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei koskaan ollut täydellinen.

Valtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun sodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain jälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea se seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri Aleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja uusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että kenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja perustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti maan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m. ankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme luonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar ja sen toimittaja, olivat hänen »maanisällisen» tyytymättömyytensä alituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen novellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli »vaarallisia» näytteitä hänen lehdessään — Välskärin seitsemäs kertomus »Siniset» suututti siinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että hän päätti lakkauttaa lehden — ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta yleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius mahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä paino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan rohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa 1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin tapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan julistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana valtiopäivät, ja v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan loma-ajan kuluttua.

Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut »ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi arvioiminen.

* * * * *

On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä. Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.

Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, Rautakylän vanha parooni nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen romaaninsa Suomen herttuatar. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja» Suomessa. — Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen virkainnon vuoksi.

Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12 henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi, muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa, jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet kerran niin katkerasti moititulle tytölle. — Ajan- ja luonteenkuvaukset ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».

Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä, niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja vierovasta elämänkäsityksestään.

»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden harvinaisen vilkas.

Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866 julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona vv. 1853-1867 nimellä »Välskärin kertomukset».

Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä Antti Bäckin, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja, jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä, jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi, välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta, kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.

Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme! Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa, jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt, kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää, sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa esitystapaa.

Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa Kuninkaan sormus oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta, hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta, kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista, nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn, ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen »talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.

Toisessa kertomuksessa Miekka ja aura on tarkempi kuvaus Aaroni Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän tunnussanana pysyy: kuningas ja kansa, kaikki, mikä on sillä välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.

Kolmannessa kertomuksessa Tuli ja vesi saamme m.m. tietää, että Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän saa nimekseen Bertelsköld. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa, joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika, kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.

Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta Kapinassa omaa onneaan vastaan piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä sopimuksen. Siten hän oli tehnyt väärän valan, ja niinpä hänen onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea, mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.

Noita-akka siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen. Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, Mustan Jaanen, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään Mainiemen linnan,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu 1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden, röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia, jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle Kreeta-muorille.

[1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta länteen päin.

Kolmannen jakson kertomukset Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla R.R.R. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa 100,000 henkeä. — Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.

Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki, oma itse — ei mitään.»

Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa Erämaiden kevät, Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija y.m.

Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld, ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan, mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi. Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta Porvarikuningas. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen 86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä, veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti Kaarle Vihtori rakastaa.

Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen, ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle Vihtorin liittoon.

Vapaa-ajattelijassa Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika, joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi. Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä »elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.

Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista, joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim. Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa, sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset, valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.

Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen — runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan omaa itseään. — — — Välskärin kertomuksista tuli ase ajan herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.

Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien tarpeellisuus.

* * * * *

Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen Viidenkymmenen vuoden kuluttua niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788 Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa Suomeen.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin, everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen, joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.

Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona, tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi. Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia, jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet, niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.

Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee hourekohtaukseen.

Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.

Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän kolminäytöksisen oopperansa Kaarle kuninkaan metsästys. Se käsittelee 16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen »kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä. Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10 vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka lievennetään maastakarkoitukseksi.

Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.

Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat omaa sielunelämäämme — olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti äkkiä — ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena Maamme, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti — se oli juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.

Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi — se oli tullut kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!

Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt 5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä Regina von Emmeritz jonka aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.

Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan, vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.

Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70 miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten, mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet. Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan». Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.

Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan, joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, — vaikkakin se seikka, että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen turmeltumattoman mielensä myllerryksiin — ja kun yritys ei onnistu, hän lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith. Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa, vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää … kuollakseen. Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.

Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä, Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe, sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten olosuhteiden vaikutuksesta — ne kasvavat esiin miltei yksinomaan persoonallisuuden omasta sydämestä.» — Se menestys, mikä Regina von Emmeritzillä oli näyttämöllä — sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla — osoittaa jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.

Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla, kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi. Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle», Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius kirjoitti kaksinäytöksisen Saaristoseikkailu nimisen pikku huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita. Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.

Toinen tilapäinen pikkunäytelmä oli »talvikappale» Sotavanhuksen joulu, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja. Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja »Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.

Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten, vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä Kypron prinsessa. Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten taiteenharrastajain avulla.

Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut. Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan, ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa kaikki.

Huolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja kauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja ihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä niin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli kumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun laskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi laulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale voinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera. Hänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta, kun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi kuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen hovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen satunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää näyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä tällöin vielä ei voinut olla, ja — lieneekö vieläkään?

Puhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada aikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla teatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan, koetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja Cygnæus. Ja he tahtoivat, »että teatteri asettaisi suomalaisen kansan näyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin, sattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta». Ettei tämä ohjelma suinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian tämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita, joista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel Hjort. — Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.

Oli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät suinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854 vuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui hänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa m.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän sepitti Sota valosta nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok. 1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on kohottava ja lakkaamatta pyrittävä valoa kohti, siinä tämän ylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen runoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään vaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain yöstä auringon valoon.

Emme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää tuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän sepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä ennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja. Semmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita Skrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti aallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.

Brita Skrivars on liikuttava kertomus tahdonlujasta »Amerikan leskestä», joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska hän voi »antaa uskonsa» vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen miehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa Brita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa kotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain — erotakseen hänestä. — Driva neiti oli »Kersantiksi» sanotun isänsä, erään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton hiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi kaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä Ouluun, »että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa». Mutta tyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran tanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän »hyppäsi harakkaa» keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen »panneen kampia» pojille ja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän »näpsäytteli» omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli näyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin hänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän kelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan majurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti päivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.

Vinsentti aallonhalkaisijalla on merkityksensä Helsingin ylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta ja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia tulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja särkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat todellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän esikuvan mukaan leikattu on niinikään Mirabeau tädissä — täti itse lienee mielikuvituksen luoma — tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva »pörhötakki», joka »ensimäisellä rautatiematkalla» ei väsy auttamasta kertomuksen sepittäjää, »19-vuotiasta tyttöä» ja hänen omaisiansa. Tuo käytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen »seppä» kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m. Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut koneinsinööri.

On syystä väitetty, että »historia on Topeliuksen mielikuvituksen virkistysjuomana» ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole historiallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen yhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta jännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee vaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä Viheriä kamari Linnaisten kartanossa kaikesta jännittävyydestään huolimatta salaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee kehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin Aulangon pastorinvaaliin tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille mielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa, joissa historiallinen aines on niukin.

Historiallisista romaaneista käsittelee Ljungarsin taru niitä aikoja, joina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja Kristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja Junkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka hillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet. Muuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä johtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän surullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet Vernan ruusut ja sitä seuraava Kuninkaan hansikas kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja myöhemmin ilmestyneet Nuoruuden unelmat Kustaa II:n Aadolfin ja Sigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi mainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman nimellä Talvi-illan tarinoita (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).

* * * * *

Hilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja. Niinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana hänen toisen poikansa Sakari Rafaelin ja niinikään v. 1862 kolmivuotiaan tyttären Roosa Emilian. Jo kuusi vuotta ennen Topelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa ja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta rakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja kehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen kaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän kuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella Itämeren eteläpuolella julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista kuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän aikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius keväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen alkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan kautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä matkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin pääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta huomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen sivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.

Ruotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja näiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten ulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna runoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa Suomen lippu, joka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut »sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin», lausui se kuitenkin tekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin näet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä, että sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan m.m.:

Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina Suomen toiveiden. Ja nouse kunniahan! Sylistä riennä sataman värisnä aavan ulapan sen aaltoin pauhinahan! Sun liehuissas niin Suomestas maat merten taa ne viestin saa. Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina sinivalkoinen!

Ajat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan välillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen esilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin katselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että kansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin käyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi levottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin kerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen, sananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli riitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta pyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä hänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden kesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten kieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20 vuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi katsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan suomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt kokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui niiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui kunnioittavansa »niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita, joita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan lakeihin ja laitoksiin». Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät varoja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen — Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. »Kotitarpeen poltto» maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva laki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa vain pari vuotta.

Niinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä elämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin hakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan miehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa tehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia edellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan maantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa hän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi vähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme kertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan johdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran »koko» käännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta ja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville luennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian ahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs Topeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut, että Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei aina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja lukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille ihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos hän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle. — — Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että hänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset teoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin täydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin kertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas, mutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi muodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein kuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun historiallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden johtotähtenä. »Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta opastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä vanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu opettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden vaihtelevista tapauksista».

Epäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi siinä, että hän »tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri aikakausina» ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava piirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee ihmistä sankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen perille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen myötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan, joiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa vihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin hävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat hänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä, alistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää kansan ja ihmiskunnan onnea.

Se luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin osoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni siinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita, jotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli sepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan käännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti Vaasan marssin pitäen kohtuullisena, että »heillä oli oma laulunsa, jonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun ympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään». Lähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan lukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja laulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi ilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on innostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja juhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä kuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että laulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin raikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa lausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys riippuvat sen nuorisosta:

Et turvatta sa, Suomi, jää. On vankka pohjas ranta tää, ja muuris meidän olla suo, jot' eivät myrskyt maahan luo. Pois unteluus, ja hervakkuus! Niin onnehen maan pohjaisen vie kunto, työ sen poikien.

Verraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta paitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän jälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita harrasti. V. 1864 perustettuun Helsingin Kasvatusopilliseen yhdistykseen hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden kuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla kannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja seuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä vastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa vallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa julkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli lähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet tietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva pohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin pansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla kuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin ainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja kuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä Rousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat sitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti kuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana elämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon. Oppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli Topeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen yksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen kokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja tunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle kehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti tehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen. Myöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti esiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka oikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään itsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan maatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene puolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin jyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava poikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja sisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän elämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja luonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen vene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin, kansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi opetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää käsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.

Topelius oli tahtonut lausua vain joitakuita koulutoiminnan johtavia aatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville ammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet viitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten tosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan kouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla Topelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu se vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat likeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava yhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä, joista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka, ettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei suinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.

Luonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa koulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa lausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa siitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin nuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan elämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja erityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston puheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli aina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun toimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta kaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan semmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia kasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa tämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin harkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen sisällisen elämän kehitykseen.

Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa Luonnon kirjassa, joka ilmestyi v. 1856, ja Maamme kirjassa v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta, mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta, v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi 13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000 kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat, käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla »ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva koulukirja.

Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan. Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:

Laps Suomen, kasva siinä vaan kuin nuori koivu puistossaan, ja sille henkes uhraa; pyhitä työs ja sydämes sun maalles, maalle isies!

Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy isänmaanrakkauden herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.»

Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti Kevätyhdistyksen. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja pelkurimaisuutta. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan, niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat opettaa rakkautta kaikkia Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan». Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa», jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia, joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua, hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin, saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä, pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e. Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja aatteita ajavan Sylviayhdistyksenkin lämmin kannattaja.

* * * * *

Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön. Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän Turun marssin, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan, jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin »nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus. Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta »isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet, v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».

Ja niinpä Topelius, kun ylioppilastalo, jonka aikaansaamiseksi hän palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870 vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta, jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän aina niin tarmokkaasti oli tukenut.

Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v. 1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan Östersundomin Koivuniemeen.

Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun. Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai 70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä virttä ja useita hänen mukailujansa.

* * * * *

Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen käsitelleet m.m. hänen satujansa. V. 1867 hän vielä julkaisi Hankoniemen silmä nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan. Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning, luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan, saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin. Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen. Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.

Topelius kirjoitti myöskin tekstin Matkustus Suomessa nimiseen kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa toimittamansa teksti kuvateokseen Suomi esitettynä kuvissa.

Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa 1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana Roineen rannalla. Muita semmoisia ovat Rose-Marie, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita Öisellä jäällä: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin kuuluvat vielä Sydämeni kuningas, oiva sulhaisihanne, valoa ja kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä isänmaan puolesta, ja Suomen talvessa, joka niin verrattomasti kuvaa karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta. Vielä voisimme lisätä Äitini, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:

Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totellen, oikeaan, hyveeseen, lempehen synnyinmaan.

Lapsenusko ja Arvoitukset ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.

Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana, jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu Vanha vuosi uudelle, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta. Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on Suomen kohoaminen. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa »hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista uumenista.

Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä Syyskuun yö 1867 on ankara nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle, kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto, turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa aikaan. Linnun viserrys (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä. Niinikään hän Pio Nonossa ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa Voltairen sydän Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan» Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa v. Dreysen hauta Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että hänet aateloidaan; runoissa Tähtisumu, Maailmojen luominen ja Iltatähti hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet, suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. Herra Meijer samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo Itävaltalainen ja Tonava kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen, jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut. Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne ole Meijer?»

Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä runossaan Giuseppe Garibaldi lämpimästi laulaa italialaisen kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla» kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo Fredrika Bremerin muistoksi, jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään soinnukas Musta kaarti (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.

Lystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi Uudenkaupungin räätäli, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää merenalaista sananlennätintä.

Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870 julkaisi nimellä Uusia lehtiä. Kokoelma sai osakseen suosiollisen arvostelun.

Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä 50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon. Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.

Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla, vaatien vain yhtä kieltä (suomea), Topelius myöhemmin asettui taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen kehityksensä tulos — lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja — on toden totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava. Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena, ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin maassa, missä oli kaksi yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään runossa Alkuperäinen velkakirja hän niinikään pontevasti tuo esiin kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä. Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa Lohikäärmeen hampaita. Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä. Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?

No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan, mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas, tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen, mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.

Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa Illan rauha hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha riita tuovat mukanaan.

Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.

III. Vanhuuden päivät.

Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen, vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa lähinnä kuluneina vuosina.

Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana, mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Lapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin suuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen Leikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja katsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies Lybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas Kuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat aiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari perustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.

Useampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa, kalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille vaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä huolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut terveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi vaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi lukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä kanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä molempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta saatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa Topelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan runoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän liikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan kirjeessä.

Matka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan henkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli alkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi niin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi moninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen puolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava nainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.

Niissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa kautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme kuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti tässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli tilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin sävelellä lauloivat haudalla.

Siinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p. 1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren runoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa pitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä isänmaalle.

Usein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen suhdetta käytännölliseen elämään. »Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan keskellä yhteiskunnan tarpeita», hän lausuu, »on vapaasyntyisen tieteen asema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti lausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla elinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa». Mutta voidakseen olla elinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan aatteen läpitunkema.

Niinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja yliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin. Niinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin. Topelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa kehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon. Hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin kiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän nyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun palveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä, mahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin voivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea hänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen. Tämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen professorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden alusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä hänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa lähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän puhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta lausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä kuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria kuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa virkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa kohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen tervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi »kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä enemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset kaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja niiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen». Kun sitten J.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä sivuhuoneessa, lausui hän: »Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin sinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista, niin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.» Kainona, kuten tavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui luonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä ura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin toiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita. »Sanonpa sinulle», virkkoi Snellman, »että meillä kyllä on tiedemiehiä ja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny joka päivä, veli Topelius.»

Runoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli vuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman Mainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille. Koivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla Sipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta lohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa pientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on päärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta, jolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa oli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi huoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta taas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa huone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja rannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä rantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot. Vähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni »Ainila», vastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut tunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat siellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden pauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt matka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä olevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä mille taholle halutti.

Tämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut niin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli laulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea, tahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän hermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä sivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi, milloin halutti.

* * * * *

Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä »elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan ajankuvauksen Tähtien turvatit, joka ensin julaistiin Finland-nimisen sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä Tähtien kuningaslapset. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja samana yönä — jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 — syntyneen lapsen, kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita. Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista». Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan, ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen mielenkiintoista sisällystä.

Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja — tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti. Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä, miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.

Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa, ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt. Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen kanssa.

Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia »leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja draamallisen niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia leikkejäkin runsaasti sisältävistä Lukemisista lapsille neljä viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja, jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä Nya trollsländanissa ja Sländanissa.

Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi — niinkuin ihmisen sanotaan yleensä tekevän — »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä Kanervia. Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. — Isänmaa ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.

Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on omistettu Uskolliselle palvelijalle, joka piti kaikkea, mitä talossa oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen lapsiaan. Tämä Stiina Sifri oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he lepäävät kirkon mullassakin.

Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän Haapani runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon salaperäisen taikakielen:

Jag plockat visor, jag samlat frågor från hedens ljung och från havets vågor, från forsens brus och från lärkans tunga, men mina aspar ha lärt mig sjunga.

[Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]

Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu Eräs vinttikamari niminen runo kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt 60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä, äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen, tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita täydentää v. 1889 sepitetty Mylly ja paja. Ahkera mylly oli peikkojen ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.

Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden rinnalla on m.m. Henrik Gabriel Porthan. Vanha professori pitää nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska hän voi toivoa, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on kevät, joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä 1877 sepitetty J.L. Runeberg, seuraavana vuonna taiteilijaseuran juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä, Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot. Kaikki ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille; viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä hiljaiselle työlle, joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin Aleksanteri II:n runon, jonka hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:

Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu, Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista. Kivehen kaiva sana kulumaton: Kansojen rakkaus.

Pohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle Frans Sedmigradskylle, 150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. — Sukua aikaisemmin mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen Suomen äideille, joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan» tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. Olavinlinna nimisessä heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään runossa »Eräs Lützenin muisto». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan sankaria»:

Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti. Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen, mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa, sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi, ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi, mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.

Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat Voima ja kunnia ja 1880-luvun runoelmista Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla ijankaikkinen elämä. Rigi Kulmissa runoilija lausuu, että ihmisnero meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka »munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.

Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu Ennen ja nyt, jossa iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen. Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä »Joulukuusi Taiteilijaseurassa» tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.

Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia! Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot, kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta, piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa, ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan. Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat, milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä, tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille voimille.

* * * * *

Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. Evankeliumi lapsille, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä. Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja» heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut» täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan elämää eikä oppia.»

Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille, mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi »setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.

Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana. Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa. Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882 ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille Emma Irene Åströmille sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella. Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.

Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle, Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain 28-vuotias! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde, joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta, jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa muistorunossa Noli me tangere Topelius muistiin piirtyvin, sydämen hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna, nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».

Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista. Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.

Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset, joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea. Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa» oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen lueskeli sanomalehtiä.

Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.

Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin — tosin etenkin ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa, jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli antanut nimeksi Polykarpus!

Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän talon isännällä oli.

Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän »osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.

Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä, ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki, yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä vuosikymmeninä.

Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70 vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies, joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä, jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.

Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura, Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona kunniatervehdyksillä.

Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886 Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä että Ruotsissa.

Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.

Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa — uudemmista mainittakoon Jean Sibelius — laatinut säveleitä.

Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan tulevaisuuteen.

Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy. Kansa, mi kesti, mitä kansa tää, häviämättä haudoillemme jää.

Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.

Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta Suomi 19. vuosisadalla, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi Lehtisiä mietekirjastani nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista — niitä on kaikkiaan 40 — syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja Suuruus.