PUNA-MCWHAN KESYTYS.

I.

Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään. Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies, nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat »Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen, melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi» (valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi lievennetty Walleyksi.

He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion kalpeutta vastaan.

Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan hylätyltä.

»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin, kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia kulkusiaan ravistellen.

Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä, epätoivoista itkua.

»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen toiveet äkkiä raukesivat.

Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin hirvi pitkin honteloin askelin.

Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään loukattuna.

Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut sitä lämmittää ja eloon herättää.

Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.

»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.

»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.

»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.

Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.

»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta! Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään luonaan tuolla tavalla!»

Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.

»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi McWha, alati moittivana.

Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut. Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet, kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.

Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.

»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!» nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa, hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.

»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan hevoset.»

»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän. Isäparka on kipeä!»

»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro nyt, mikä sinun nimesi on?»

»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»

»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»

Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan, sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.

»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.

Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.

Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.

»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan puolesta mitä voimme.»

»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.

»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.

»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan, eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun, kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa sen maahan siunata.»

He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt entisen isännän kolkosta läsnäolosta.

»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.

Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä tärkeästä asiasta.

»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.

McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.

»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen, että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»

McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.

»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»

»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi, äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.

McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti peitteensä sen viereen permannolle.

»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei minun puolestani!»

II.

Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle, antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.

»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.

Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten sydämeen, kotokutoisen paidan alle.

Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä, toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty, loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen makuulle suorimisesta.

Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään, ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:

»Kun se vain tekisi jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa hänelle säädyllisyyttä!»

Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.

Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti, — kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä, että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva, vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille —päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan mielisuosiota hän kaipasi.

Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.

Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset, aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä. Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui, vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista, ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.

Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa. Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan, kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin. Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan, sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä, ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä. Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».

Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen tavanmukaisen tylyn kysymyksen:

»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.

»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti, »vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te ehkä tahdoitte ottaa minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»

Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen. Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen hänet tuimasti syrjään.

»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»

»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.

Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin. Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.

Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»

Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi. Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.

»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja sulkien suurta kouraansa.

»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja Johnson oli riidan alkanut.

»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen. »Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse, älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»

McWha vetosi häneen kiukkuisesti.

»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä olet päällikkö, niin minä kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson menköön helvettiin; mutta jos sinä sanot, että me emme saa laulaa muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»

»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa. Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta muistaa, kuin vain tämä — ei mitään ruokotonta! Siinä kaikki, pojat. Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»

Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti kasvoihin hänen puhuessaan.

»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.

»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!» sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.

Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä. Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan», kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon, joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä Walley Johnsonin oikeutetun vihan.

»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on, vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»

Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi musertavasti:

»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun sorttisi on!»

Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän leiriin tuli.

Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään, jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.

Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.

»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.

»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen soinnahdus äänessään.

»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti tavallisen malttinsa.

»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa, ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.

»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen, miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.

»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku vaa'assaan.

Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.

»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!» tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset, hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen pirttiin.

Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.

»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.

Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan, työntäen tytön tylysti tieltään.

»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta yllyttänyt, kirottu mies!»

Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään. Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin, paiskaten oven kiinni perässään.

Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä. Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana molemmin käsin kasvonsa peittäen.

Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.

III.

Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi. Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.

Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa. McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä suvussa niin sitkeässä.

Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka! Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.

McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin epäjohdonmukaisesti.

Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan. Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran, kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.

»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina ollut lujassa.»

McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän. Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.

McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa, hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.

Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli. Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta. Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan niin salamyhkäisesti valmisteli.

Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä, mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin. Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä silminä.

Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä, leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta» sylissään.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen, joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.

Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman, hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen. Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin, oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin soita.

Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä, jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson ja viedä leirin mennessään.

Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa, »avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.

Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin, kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli, lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.

Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä, tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät alleen hautasi.

Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa, mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.

Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui. Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt, pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä kiinni ja parkui.

Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.

Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn, josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.

Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi. Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana. He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi. Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.

Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan, häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.

»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.

Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.