OVEEN KOLKUTTAVA HIRVI.

I.

Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo — pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata kohti riippuen.

Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä avaran astiakaapin hyllyillä.

Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan syrjällä hiljalleen porisemassa.

Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta, joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin, kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään, saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle — tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni lumikokkareita.

»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»

Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.

»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja kapineita poimimassa?»

Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan nälänkuoliaana.»

»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä teen sinulle seuraa.»

Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti höyryävän padan kantta.

Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.

Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.

»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.

Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin uljas tyyni rohkeus.

»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi olla vieraalle varoitus.

Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi, kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi. Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren mustan turpansa.

»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu, kuuletko!»

Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun. Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa turpaa.

»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas, kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»

Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin pahoin pelästynyt.

»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla! Päästät kaiken lämmön mäelle.»

Amanda nauroi rattoisasti.

»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi, jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla säikäyttänyt.»

Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä; mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä. Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta. Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.

Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.

»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy! Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet. Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö jauhoja!»

Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson, jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut, niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta puoleksi huoneeseen.

Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.

Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia. Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa: »Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»

Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»

Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti, ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi, että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.

»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»

»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen, eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät. Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää. Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»

»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»

Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.

»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko päivää.»

Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me saamme sen sinne», hän vastasi.

»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.

»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo tuolta!»

Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen. Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi, taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.

He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle, mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat metsään.

»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat, niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään haluttanut jatkaa yritystään.

Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan. Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan. Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.

»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti, sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat sormensa, ennenkuin istui syömään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä, joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on minun ajatukseni asiasta.»

»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä mielin, välttäen väittelyä.

II.

Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja. Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä, vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki, potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset. Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.

Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa, huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi, ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä. Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti, että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.

Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen, oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista. Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.

Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja rusinat unohtuivat.

Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia; ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet, korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse ollut tukkilainen.

»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»

»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!» vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään — jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.

»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi päätään.

»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille — ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon hoitoa kuin lapsikin.»

»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä vilpittömän hyväksyvänä.

»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä. »Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»

»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»

Rouva Carson väänteli käsiään.

»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme! Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä, niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»

Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi, ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut pesukarhunnahkaiset turkit.

»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka pelästynyt sävy äänessään.

»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee», impi rauhallisesti sanoi.

»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti päättävästi.

Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.

»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni valmiiksi.»

Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi itkeä huolesta.

»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi. »Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti. Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi! mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen? Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen, joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle. Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»

Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»

Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»

Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.

»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi. »Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»

Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin kuumaa, väkevää teetä.

Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat häneen hämmästyneinä. »Ettepä te näytä niistä paljoa välittävän!» hän jatkoi.

Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.

»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää. Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»

Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.

»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat, oli samaa mieltä kuin äitinsä.

III.

Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa herkempi kuin älykkäinkään härkä.

Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili, lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin, käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan, kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan painumatta.

Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.

Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan. Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.

Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla. Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle. Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin, ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti moisen ajatuksen mielestään. Hänen kimppuunsa eivät mokomat hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.

Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa — hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi. Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.

Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.

Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen — että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.

Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross, jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä pyydettäisi ajamaan.

»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.

»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä ajaisi kukaan muu kuin minä.»

»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin itse kävi istumaan.

Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella. Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta, että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa, ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli sangen hauskaa.

Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät, ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa. Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.

Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.

»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»

»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»

»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»

»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.

»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda vastaan kärsimättömästi.

»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»

»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»

Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla toinen, hieman matalampi.

Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.

»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross. Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa alle, kunnes tapasi colttinsa perän.

Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa, pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.

»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»

Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen mieleensä.

»Ehkä ne ovat ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»

»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»

»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen. »Mutta kestääkö sitä juhtanne?»

Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti haluavan käydä vihollistensa kimppuun.

Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös, se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko? voisitteko te?»

»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»

Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.

Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja ilmeisen kiihkeästi.

»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»

Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.

Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»

IV.

Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia, mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia. Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan. Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.

Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.

Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä, vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät, että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen saaliin paikalla.

John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea. Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa, taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät, ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa viimeiseen saakka.

Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä. Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien koko voiton kunnian itselleen.

»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»

John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.

»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi. »Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä tappelu.»

»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui lumelle ja alkoi itkeä.

»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena. »Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki on taas hyvin.»

»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä. Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»

Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli, paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.

Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa jyrkästi.

»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.

»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»

»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.

»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?» kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti? Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»

»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin paljoa ajastaan.»

»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme pidämme teidät, se on varma.»

Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.

»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä Settlementiin kuin jäädä tänne.»

»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.