← Table of contents
Ylämaan kansa

LUMEN VALTA-AIKANA.

Into Konrad Inha translation

I.

Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.

Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia. Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.

Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.

»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»

Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.

»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä, oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»

Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.

»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»

»Voi, isä!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau löytää vaikka minne? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä suurista mustista metsistä — niistä hän ei välitä mitään, ei yhtään mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme kylässä! Eikö totta, isä?»

Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti katsoen.

»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli. »Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman. Ethän sinä tahdo, että ne kaikki jäisivät ilman vain sen vuoksi, että hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin on isä ja äiti!»

Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti hän ravisti keltaista päätään.

»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä, että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan, sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.

Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti, vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa. Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun salaperäiseen lumoukseen.

Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen suoraan auringonnousuun.

Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja, ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin, navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän tien. Mitä voi hän nyt tehdä?

Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.

Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta maailmasta.

Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.

Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat vaimon kysyvän katseen.

»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää lunta.»

Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.

»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata olisi sitä katsella, Taavi!»

»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä, eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet. Ellet sinä pelkää olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»

»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle paistinpellille.

»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»

»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen, pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»

»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.

II.

Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään, jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä, tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan, viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia, lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan horjuttamasta.

Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat, ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia, ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.

Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla, täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään — taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.

Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen. Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta. Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.

Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine, smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea- ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti häntä puoleensa.

Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään, mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.

Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen. Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä, mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa juoksevan — aivan tien mutkassa!

Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan — jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.

Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä, metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.

Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.

Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan, mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.

Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen, kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui, epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan turviin.

Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia! Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.

Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti. Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta, että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi. Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin, ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.

Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä, jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä, niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen hataraa pakopaikkaansa.

Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin. Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä, etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen, ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä kadonnut.

III.

Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä, lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.

Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa, aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula, joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi, koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine, ennenkuin se alkoi selkään sopia.

Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin ennättäisi.

Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään. Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen, liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä kirpeän soinnahtelun.

Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys, joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta; ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.

Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta. Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään, vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.

Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt, ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase. Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä. Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut. Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten, että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.

»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen raivion edessään.

Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä kuitenkin muutaman askelen päässä.

»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan, kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.

»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa niistä pienokaiselle kelpo turkki!»

Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään, että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta, etteivät ne häntä huomaisi.

Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään; tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.

Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. Miksi sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.

Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.

Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!

Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.

Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.

Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —

»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»

»Isä! Oi isä rakas! Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.

»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»

IV.

Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti, väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi. Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki oli rauhallista, niin Taavi sanoi —

»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin? Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»

»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»

He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui ovensuuhun tuolille.

Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin syliin.

»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden mukaisesti, samalla peitellenkin.

»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen; ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»

Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.

»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»

»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä olet tahrannut housusi noin vereen?»

»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings