Front matter (continued 4)

Berlin 13 kesäk. 1897.

Aika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän velvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää minulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä ulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on jokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan yksin ulos.

Minä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa asuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet Kronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi viikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi Kreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin, jonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä menen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.

Mutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle päin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni edessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut olen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas espanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia ja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia täytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni tahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta en uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että minä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen siitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan, rämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä katsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee siinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa mieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla tulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan, joka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni syvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen sielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti koskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean fariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi Jumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä välistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n »Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole minua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. Minä voisin kirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman sieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin erinomaisesti aikaa semmoiseen — —

Wien 30 lokak. 1897.

Olet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle pakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin ihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat minun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin — paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en uskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun sisimmät ajatukseni.

Kesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa Kreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan kätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että ne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni asunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni muuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän halusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän yhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin pääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei ajan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi minua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä ja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan ylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä yleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi, minä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista ja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi pitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan hymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani niin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni kiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle ystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että tuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on kerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla erityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani huolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä päivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta europpalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä jäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta on paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa hallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon hänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä tulee kuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai ruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja kokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka minkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville, hän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian, minun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa puhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä. Tämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas viiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin olisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että jos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä riippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen kanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä en kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä epäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä: missä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt? mitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.

Onneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan usein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin mielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain uutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät minua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä huomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan ohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja toiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua erityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy hämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.

Muutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä, Elisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa tulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija, ja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä esittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni Wieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin oikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi — kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli kutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan. Menimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja lopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme erääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin Berlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta tuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä, joka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan. Tohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti Teitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön kuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen oikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka on heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei…» Minä en vastannut mitään, ajattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö tahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon tietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon lähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja saattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä myydään ja ostetaan ihmislihaa…» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat etevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain veret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin markkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään puolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on siellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin osaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat alapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin tohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se ylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan nähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti maalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti miehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä nulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä teikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa miestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan vanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös miehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata, ei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen varieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla äänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään sanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että kiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille haluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja tilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden rouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin ihmenäyttelyssä.

Ei se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset orjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — — kuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni ja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä musikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi kuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon maailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin mieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin. Luulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää, sen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista täydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä puhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta olen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä iltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää, hiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi auttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä tahdon saada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi. Minä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta maailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin Juliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella, ja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun hämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo tomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla kunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin en ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja nyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme toisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt sovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut muuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.

* * * * *

Kun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä lähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen, mutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa ja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen eriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli minulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen kalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria hyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia [itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran kutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti suorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä sivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa tältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.

Kun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet heti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka oli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä rakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne takaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme kanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta meidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä nousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä ja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä odottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä, että Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt tullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli ennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän taas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään vaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen itsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut hautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan, sovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan johonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä oli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa, joka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti parhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat taas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta ei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi heidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet, miten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä oli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly oli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat itselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että hän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja rakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota nuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat lienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa hoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan sydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia. Aamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria tuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta kovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän kertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja sanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys hänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä häntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä joskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen; valkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin prinsessa.

Berlin 24 jouluk. 1897.

Jouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni. Enpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En pelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä hiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni surulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta kuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli elossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista, ja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan muistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani. Niinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme sen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion, että koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta sanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun asunnossani.

Mutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen poikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja — tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu solki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta, jota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta kallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä menoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi joulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut tulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin valoisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki on minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja hiljaisuutta!

Kreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla oikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani en tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville minun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä yksinäistä elämää.

Minä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja saan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti ei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas vääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä nahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä onnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan saavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —

Niin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt huonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin, tein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska tuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja elää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni alttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera, mutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin hengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan elättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä kaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin kohtuullisen rakkaudentarpeen.

Elämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin pimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia näköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen myrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin luistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta entisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen, vaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota nyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä tuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.

Tämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri, voidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla on liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein tunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti maksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä loppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä kumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —

Minä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani kuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade, että hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin yhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista, että hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi luottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen, ennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua joku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa ei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä, jos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme, olen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja hän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt enkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun täytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin vastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta mitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti, että hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun kreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on vain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan heittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan, mutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt, kun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä en voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin, että saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.

Olen sairas ikävästä ja kaihosta. Alinomaa vaivaan aivojani ajattelemalla jotain keinoa, millä voisin tavata rakastettuani. Istuessani tuossa juuri äsken yksin sohvassa kuvailin mielessäni, miten hän nyt viettää jouluaattoaan, miten hänen lapsensa kokoontuvat joulupuun ympärille ja kaikki ovat iloisia. Ja minä olen niin yksin… —

Emmy on lähettänyt minulle Dresdenistä kirjaillun sohvatyynyn; minua ilahuttaa, että hän muisti minua. Hän pyytää hartaasti, että tulisin tammikuussa Dresdeniin. Saapa nähdä, tokko ukko minua laskee. — Olen väsynyt, menen sänkyyn. Jumalan kiitos, että ilta on mennyt. Joulun ja uudenvuoden aatot ovat minusta pahimmat päivät koko vuodessa.

29 tammik. 98.

Eilen tulin kotiin kahdeksan päivän matkalta Dresdenistä; elättäjäni oli suurenmoisen jalomielisyyden puuskassa antanut minulle luvan viettää ystävättäreni luona sen ajan — kahdeksan päivää — jonka hän itse viipyi maatilallaan.

Minä en tuntenut Emmyn raha-asioita, mutta kun hän on niin hyvännäköinen ja käy aina mitä hienoimmin puettuna, arvelin hänellä olevan hyvät tulot. Mutta se ei näytä olevankaan niin, hänen koko omaisuutensa lieneekin noissa komeissa puvuissa, ja ainakin kolme neljännestä hänen jalokivistään on väärennettyjä. Hän valitti minulle, ettei hänellä milloinkaan ole onnea rakastajainsa kanssa, ne jättävät hänet aina liian pian. Sitä ei minun sovi valittaa; miehet riippuvat minussa kuin takkiaiset. Kaikki minä ne voisin pitää, tuota yhtä vaan, jonka itse tahtoisin, en saa, hän vaan ei huoli minusta.

Emmy asuu erään pesijättären luona yksinkertaisessa huoneessa, jonka huomattavimpana koristeena on Lassallen [kuuluisa saksalainen sosialisti] luonnollista kokoa suurempi muotokuva. Pesijättären mies on nimittäin ankara sosialisti, jolla on aina suu täynnä suuria sanoja, varsinkin työväen kokouksissa, joissa hän pitää pitkiä mahtipontisia esitelmiä, mutta muuten hän on laiska tyhjäntoimittaja, joka jo vuosikausia on elänyt yksinomaan vaimoparkansa ansioista. Mitä minä kuulin näiden aviopuolisoiden keskinäisistä suhteista, oli sangen huvittavaa. Dresdenissä ovat nimittäin olot aivan erilaiset kuin meillä. Ja siveyspoliisi toimii siellä kerrassaan keskiaikaisella tavalla, mikä tekee varsin omituisen vaikutuksen meihin, jotka olemme päässeet osallisiksi preussilaisen kulttuurin siunauksista. Niinpä esimerkiksi pitävät siellä viranomaiset pyhänä velvollisuutenaan estää kaikki luvattomat yhteydet miesten ja naisten välillä ja väijyvät noita vaivaisia yöt päivät saadakseen heidät kiinni synninteosta.

Tämä pesijätär on köyhä, kunniallinen vaimo, joka on koko ikänsä tehnyt rehellistä, ankaraa työtä eikä ole milloinkaan ennättänyt luvattomia huvituksia ajattelemaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän tutustunut nykyiseen mieheensä ja senjälkeen he elivät yhdessä, mutta eivät menneet laillisesti naimisiin, koska miehen »periaatteet» eivät sitä sallineet. Mutta poliisilla oli tietysti myöskin mielipiteensä asiasta, aina vähän väliä käytiin vaimon luona kotitarkastuksilla, mies tavattiinkin sieltä usein ja vaimo raukka sai joka kerta lähteä muutamaksi päivää vankilaan. Kuusi kertaa rangaistaan tällä tavalla, mutta jos rikos vielä sittenkin uudistuu, niin asianomainen karkotetaan kaupungista. Kerran oli Emmy joutunut olemaan mukana hyvin kriitillisessä kohtauksessa. Poliisi tunkeutuu sisään yöllä, Ihan keskiyöllä, emäntä koputtaa Emmyn oveen ja pyytää häntä taivaan nimessä piilottamaan miehen omaan huoneeseensa, ja Emmy tuntee sääliä tuota hädänalaista kohtaan, laskee miehen sisään ja tämä piiloutuu vaatekaapin ja erään oven väliin. Emmy menee jälleen sänkyynsä, ja samassa astuvat poliisit sisään kolmen miehen voimalla, tarkastavat kaikki huoneet ja käskevät hänen myös avata. Hän ei ensin tahdo sitä tehdä, mutta »lain nimessä» on hänen kuitenkin viimein mukautuminen. Poliisit nuuskivat joka nurkan, ja Emmy sanoi olleensa nauruun purskahtaa, kun yksi heistä rähmi nelinkontin lattialla ja tarkasti vaatekaapin alustankin, jonne mahtuakseen miehen olisi täytynyt pusertua ohueksi kuin lauta. Kypärikin oli poliisilta siinä kömpiessään pudonnut päästä ja vierinyt lattialla, joten tuo kohtaus lienee ollutkin todella naurettava. Mutta ahtaassa piilossaan seisoi mies tulisessa tuskassa ja olisi ehkä jäänyt keksimättä, jollei sattunut huomaamattaan koskettamaan takanaan olevaa ovea, se narahti ja silloin poliisit miehen niskaan. Vaimo olisi nyt ehdottomasti saanut lähteä kaupungista, elleivät olisi kiireimmän kautta laittautuneet naimisiin. Häät kuuluvat olleen suurenmoiset, kaksitoista pientä tyttöä punaisissa vaatteissa oli kulkenut edellä, sirotellen punaisia neilikoita, kun lähdettiin siviilivirastoon. Ei siitä naimisesta kuitenkaan tuolle vaimorukalle suurta iloa ollut; hänen täytyy, niinkuin jo sanoin, kokonaan elättää miehensä, joka vetelehtii laiskana kaiket päivät ja iltaisin pitää kapakoissa isoäänisiä puheita ja esiintyy siellä kuin hyväkin työmies. Minä olen kyllä sydämestäni demokraatti, mutta on hyvin opettavaista joskus nähdä, millaisia aineksia puolueen suurisuisimmissa huutajissa voi tavata. Mies, jolla ei vielä milloinkaan ole kädet työstä känsistyneet, joka antaa naisen elättää itseänsä, semmoinen mies tahtoo esiintyä »orjain», »sorrettujen», »yhteiskunnan lapsipuolten» edustajana ja asianajajana. Sehän on suoraa ivaa.

Emmy aikoo ensi syksynä mennä naimisiin ylikyypparinsa kanssa ja he ovat tuumineet sitten ruveta pitämään ravintola- tai kahvilaliikettä; hän on hyvin onnellinen ajatellessaan tulevaisuuttaan, ja minä luulen varmaan, että hänen aikeensa tulee onnistumaan. Jos minäkin olisin tavannut oikeaan aikaan kunnollisen miehen, joka olisi minua tukenut, olisin ollut elämääni tyytyväinen, enkä olisi enää palannut entisiin epävarmoihin oloihin.

Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkia tyttöjä kohtaan, jotka onnettomien olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tätä elämää viettämään. Emmykin on syntyisin kunnollisesta perheestä, vääpelin tytär. Isä sai 1870—71 vuosien sotaretkeltä parantumattoman taudin ja kuoli 1879. Emmy oli kuudesta sisaruksesta vanhin ja juuri ripille päässyt, kun äiti kuoli. Pikku siskot joutuivat orpojen kotiin, Emmy vanhan isoäidin luo, joka häntä vartioi hyvin ankarasti, varjellakseen tyttöä erään tätinsä kohtalolta, äidin sisaren, joka myöskin kuului »langenneihin». Tämän tädin oli aikoinaan eräs baijerilainen prinssi keksinyt jostain tyttölästä ja kuljettanut mukanaan Müncheniin, jossa hänet korotettiin ruhtinaallisen jalkavaimon arvoon. Emmyä pidettiin siis hyvin tiukalla tuon vanhan eukon luona, mutta siitä huolimatta hän sai silloin tällöin tilaisuutta pujahtaa ulos. Naapurissa oli hiukan vanhempi tyttö, joka oli jo kaikista asioista selvillä, ja tämä otti hänet usein mukaansa yhteisille retkille ja opetti hänelle kaikki mitä itsekin osasi, ja kun Emmy oli huomiota herättävän kaunis tyttö, sai hän heti peräänsä juoksemaan pyytäjiä paljonkin. Myöhemmin hän tuli johonkin hotelliin oppiakseen keittämään, ja siellä hän joutui isännän pauloihin, joka sai hänet vuokraamaan itselleen huoneen, voidakseen käydä usein hänen luonaan. Siitä se sitten alkoi menemään porras portaalta alaspäin…

Niin niin… semmoista se on elämä! —

Tuo viikko Dresdenissä oli minulle hyvin hauska. Tuntui virkistävältä saada pitkästä aikaa puhua jonkun ihmisen kanssa aivan vapaasti. Eräänä iltana olimme yhdessä jonkun Emmyn tuttavan, erään hotellinomistajan, ja toisen vieraan herran, erään amerikkalaisen kanssa, ja jälkimäinen, mister Staak, oli minut ihan hukuttaa mielistelyihinsä; kotimatkalla hän alkoi tulla liian rohkeaksi, ja silloin käskin hänen tietää huutia. Ei sillä että minulla olisi ollut mitään erityistä häntä vastaan, mutta se olisi ollut petos kreivillistä ystävääni ja suojelijaani kohtaan. Hän oli luvannut minut tälle matkalle, luottaen lupaukseeni pysyä hänelle uskollisena, ja lupaustani en ole vielä koskaan rikkonut enkä kenenkään luottamusta pettänyt.

2 maalisk. 98.

Olen ollut kovin sairas. Helmikuun alussa se alkoi. Yskää, nuhaa, pistoksia rinnassa, kova kuume. Lähetin hakemaan Juliusta, joka tietysti tuli heti, tutki minut ja sanoi tautini olevan keuhkopussin tulehdusta. Minä olen kai vilustunut automobiilimatkalla, jonka tein kreivin kanssa Potsdamiin. Oli kauhea veto ja minä olin verraten ohuessa puvussa. Minähän siedän niin kovin vähän. Julius kävi minua katsomassa kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, viipyi joka kerta toista tuntia, ja hänen läheisyytensä lohdutti ja tyynnytti minua. Ja kun heräsin eräänä yönä, istui hän silloinkin sänkyni vieressä, tyttö oli hänet hakenut, kun minä olin niin rajusti hourinut, että hän oli ruvennut pelkäämään. Kun tulin tajuihini, oli kuume poissa ja tunsin itseni vain väsyneeksi, mutta olin onnellinen nähdessäni hänet vieressäni. Ja minä pyysin häntä jäämään siihen ja olemaan taas hyvä minulle niinkuin ennenkin, koska hänen rakkautensa kaipuu teki minut sairaaksi.

»Mitä minä olen sinulle tehnyt, kun olet minulle noin paha?» kysyin. Hän teki kieltävän eleen ja vastasi hiljaa: »Ei mitenkään voisi johtua mieleeni olla sinulle paha, Thymian. Päinvastoin! Tuttavuutemme alusta asti olen ollut sinuun suuresti kiintynyt, tunteeni sinua kohtaan läheni jo syvempää intohimoa ja olisi siksi ehkä kehittynytkin, elleivät velvollisuuteni perhettäni kohtaan olisi auttaneet minua olemaan varuillani».

»Sinä halveksit minua, Julius», sanoin minä.

»Enhän toki», hän vastasi, »en minä sinua halveksi, joskin olin toivonut sinun voivan osottaa suurempaa lujuutta. Tiedänhän minä, miten suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan sinun oli taisteltava, mutta uskon sittenkin, että elämäsi olisi voitu vielä toisin järjestää, varsinkin miehesi kuoltua. En sinua kuitenkaan moiti, sillä yleensä lienee tavattoman vaikea kohota tuosta alhosta ylös kunnialliseen elämään ja siihen pysyväisesti jäädä. Sanon vaan yhä vieläkin, etten ole voinut enkä voi nytkään käsittää, miten nainen, jolla on semmoiset hengenlahjat kuin sinulla, voi elää tässä loassa ja siihen vielä uudestaankin palata. Mutta nythän on kaikki hyvin järjestetty. Luulenpa etteivät sadat ja tuhannet »kunnialliset» naiset olisi voineet vastustaa kiusausta, joka kreivissä sinua lähestyi. Sinulle onkin tämä asema nykyään ehdottomasti paras, enkä ymmärrä mistä sinä voisit parempaa toivoakkaan. Vanha ystäväsi on ylhäinen ja rikas ja hankkii sinulle kaikki mitä vaan haluat. Sinulla on yltäkylläisesti kaikkea, mitä tuhannet muut vaimot itselleen turhaan toivovat, ei ole mitään huolia, mukavuus ja loisto sinua ympäröivät ja aikasi voit käyttää oman mielesi mukaan. Etkö älyä itse, että panisit vaaraan mukavan, huolettoman elämäsi, jos alkaisit kreivin selän takana pitämään yhtyyttä jonkun toisen miehen kanssa?»

Minä kiersin käsivarteni pääni ympäri ja katselin kyynelsilmin alaspäin pitkin peittoani. »Niinpä niin», sanoin katkerasti, »mitäpä tämmöisessä nartussa muuta olisikaan kuin irstautta, rahanhimoa ja petollisuutta. Sielu ja kaipaava sydän ovat kunniallisten, säädyllisten naisten etuoikeuksia…»

»Ei, ei, ei niin!» huudahti hän ja siirtyi tuolilta istumaan vuoteeni laidalle, veti oikean käsivarteni alas ja tarttui käteeni, »sitä minä en ollenkaan tarkottanut. Sinulla on sydän, Thymian, ja sinulla on sielu. Jos minä todellakin pitäisin sinua vaan tuommoisena tavallisena »narttuna», ei minua luultavasti paljonkaan arveluttaisi poimia kirsikoita naapurin puutarhasta…»

»Tuo vertaus ei ole oikea», sanoin minä. »Voidaksesi poimia naapurin kirsikoita, täytyy sinun astua sen muurin yli, joka suojelee kunkin ihmisen yksityisomaisuutta. Mutta jos kirsikkapuu kasvaa avonaisella kentällä, niin ei se seikka, että joku henkilö on ruvennut sitä hoitamaan ja suojelemaan, anna tälle vielä laillista omistusoikeutta tuon puun kantamiin hedelmiin…»

»Sinä olet viisas, Thymian, kovin viisas», sanoi Julius, »mutta juuri sentähden että olet niin viisas, täytyy sinun ymmärtää, että kahdenkeskinen sopimus ei pysy voimassa, elleivät molemmat asianomaiset täytä siinä tekemiään sitoumuksia. Kreivi takaa sinun toimeentulosi, sinä lupaat olla hänelle uskollinen.»

Minä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään: »Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä, kuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit ovat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista onnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä tiedät mitä minä tarkotan —»

Minä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan jokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän lyhyydestä.

»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on keuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on meidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»

Hän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli ajatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos viettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti eläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»

»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää mitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa. Sentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta voimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti. En jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut hillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui ylitseni ja sanoi hellästi:

»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun vedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun ystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.

Siitä asti ovat meidän välimme taas entisellään.

Hän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä, koskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani matkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin onnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä ilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse lähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle seuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle sydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle kaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.

Nizza 17 huhtik. 1898.

Tahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä. Minulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää toimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan» minua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut hulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan jokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain kohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän köyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita ihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina ylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren seuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana jossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt ja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä palvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa tilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse milloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta saa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään hän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa myös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole kuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen entisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen verrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi millään tasottaa.

Nyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan rasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia vaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin, mutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti ja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on todellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta sille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan hyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen, eivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta minä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja kuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa tuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä elämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin tointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa, mutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä itsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään erityistä ammattia.

Meri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä, olisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine miekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei lasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy viljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.

Syksyllä 1898.

Miten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja nyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta, etenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut kokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä katsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran tien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri mitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni erikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan, ainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen verran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei milloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli aitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä, he pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun elämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on käyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta kovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden toisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta, näkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii jonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen, esiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana, mutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa sen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä päättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja, mutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.

Jos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin. Taikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen umpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn mahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin meidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita hänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.

Usein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella puolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin Jumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari tehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa. Ja jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen isä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden eikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän harhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle? Mikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta kättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on jumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo auttaa, se on… Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen maailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät kukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka rajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun suuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan parantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia, korjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan uuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset autuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.

* * * * *

Minä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään puhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en saa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan keuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen yskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan pelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä usko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta ajatuksesta.

Nizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori ihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta nyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos minä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan äitivainajani kuoltua.

Ei minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan silloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen elämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on kerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää kuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on hän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi kovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.

Nyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun kreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja Badeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä matkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin kävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä istui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin yksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti. Hän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis, erinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien yli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti molemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan ympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme keskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen miehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon matkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa, varsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei hänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme seura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli hyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo monta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä aikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin Eläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme luona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin, mutta suurempi, kahdeksan huonetta.

En tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on jonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja tämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei hänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole kaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut vielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän tekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen, postivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja salaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella pääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee ainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.

Puhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi liikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos. Minä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa; jos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman teeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.

Kerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli siellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar. Illallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu. Vieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet nähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät tienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi ja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia minua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään ihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa ole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He kaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä, ja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet lihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri viimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei minua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi minulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö, nenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun mielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa sanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä ivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun kuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia. Sekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta salaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään sala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei minua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O— kotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten olemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri poikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta tuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin mennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle milloin tahansa.

Tammikuu.

Sattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime kuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän aikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun aitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen niin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä herra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka olin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään minut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä oli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta käsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut. Hän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo purkautunut.

»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista yhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin sitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti hänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.

»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että jokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin mielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten ole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän rikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On vieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin yksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään selvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan. Tiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä voisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään raakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä hetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä itseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt itseni vain naurettavaksi.

Hän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen osotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta pyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin nyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista syömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein päästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa, eikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari hauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi kuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.

»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä sanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.

»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan platonisesti.»

»Onneksi olkoon!» sanoi hän ja kilisti. »Eläköön platoninen rakkaus!»

Kello yksi saattoi hän minut kotiin.

Nyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli joulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi kuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta aina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von O— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä varmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä, pääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana muutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta. Maria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle, ettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä oli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja luulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se varmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.

Kaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt ja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri tavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole. Ja nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat. Heillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von O— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin siellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja jotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa minäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua suuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon upseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka hän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä taas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka siitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.

Hyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista ja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun maailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti kun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta kuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki aistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne, kullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin nähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin. Merkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille voi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin vanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin. Niissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma ratkaisee kaikki.

Muutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet merkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia täpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät itkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä onkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä hänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand, postikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.

»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen mitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen siitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»

»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten sinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on tapahtunut?»

»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin», sanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet samassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua luokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»

»Mikä hänen isänsä sitten oli?» tiedustelin.

»Parturinapulainen. Ihan köyhää väkeä.»

»Ahaa, he asuivat sitten kai teidän piharakennuksessanne?»

»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun huomasi puhuneensa liikoja.

Unohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen kävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden myyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen Marian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin. Hänkin oli aivan punainen ja sanoi:

»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille pataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden…»

Minä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki käydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut Marian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin. Hänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa samaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli pohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa tähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi johonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi liikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta pian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä, niinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen tulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että täytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä kuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu on vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi sanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä saisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään… Maria oli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet naimisiin j.n.e… kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan yritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni ja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja sitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta minua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä, ettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi tarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.

Kun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi levittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi me huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni, oli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän välillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä laaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä siellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt nähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä, jotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan. On helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule tietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri ja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla, ettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta nämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat ne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen viskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on synnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä — —»

Maria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara Wiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä keskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut suinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä kuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme hävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni päätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi itsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti olleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan puustavin mukaan usko.

Toukok. 1899.

En ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en kumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja pakottaa minua toimintaan.

Minussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen. Se pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse enkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin jokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista pitemmältä jatkuu.

Tämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti vainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt. Kauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi olin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani koskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se on aina ollut periaatteeni.

Mutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja vaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään — niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen voima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun olen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja sisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki ne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa lahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin, pronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan kun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun kotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo kahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon enkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia, sillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin joukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä yhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin laskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja vaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi ja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin eräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen silkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen olisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta leikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius tulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.

»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin aivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi saa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi minun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa hermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin etten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän saa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy luonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan jotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin tahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin itseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin ystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti itsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä hullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.

Tahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen kykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän lapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja ja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa on minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja sitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on yleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni, miten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä kallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen levottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla on ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —

Äskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä vuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä istuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut sanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia kohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen vieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit. Pelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä, että olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän vastasi: »Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente felice di poter metterlo ai suoi piedi.» [Tietysti, rouva, ne ovat kaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]

No, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä tarjottiin, sanoin vaan: »Grazie, signore!» [Kiitoksia, herra!] ja korjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä vastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan nähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa ennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja sanoi vapisten vihasta:

»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi ylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan vastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»

»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä koskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»

»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme arvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä tahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»

Olin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä käytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.

»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän vielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»

»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin koruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni kreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä kunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja vaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä oloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä käyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä taikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy lopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä sentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin rakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»

»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin tuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.

Minusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi mustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä huvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä. Tahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja tehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.

* * * * *

Eilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan ajelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei hän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään taida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin, että hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa äidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa ranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen ravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen. Juuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin huonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea. Miksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella. Ihan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut mitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni, ja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin vilutaudissa.

Illemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein aivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan tuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan minulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi, »tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi estää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus puhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla yhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin ne…»

Oikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes yhden ihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin hyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni. Hän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä, joskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä, hän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman ja totisemman ilmeen.

»Herra siunatkoon, Thymian, onko sinulla aavistustakaan, kuinka paljo näistä tulee?»

»Ei», sanoin hätäisesti.

»Kolmetoista tuhatta markkaa! — — Ihmislapsi, mitä ihmeen kummaa sinä olet kaikella tällä rihkamalla tehnyt?»

Sitä en tiennyt itsekkään. Paljon olen lahjottanut pois, paljon hävittänyt, ja paljon on vielä koskematonna paketeissa ja laatikoissa ylisillä.

»Mutta ne sinä ainakin voisit lähettää takaisin», sanoi Julius.

»En tee sitä häpeää itselleni», vastasin, »tulkoon ennen mitä tahansa.»

»Teillä on merkilliset käsitykset häpeästä ja kunniasta», huudahti hän. »Miten aiot sitten menetellä? Jotakin tässä täytyy tehdä, muuten sinulta viedään jonakin kauniina päivänä huonekalut asunnostasi… Miten sinä saatoitkin noin tehdä?»

»Se on minussa niinkuin tauti.»

»Tautipa kyllä. Sen olen sinusta jo kauan sitten nähnyt. Sinun hermosi ovat kokonaan pilalla. Mutta ole nyt aluksi aivan rauhassa. Koetan tuumia, mitä tässä olisi tehtävä. Parasta lienee heti ilmottaa kaikki kreiville.»

Sitä minä en kuitenkaan tahtonut, ja hänen täytyi luvata luopua siitä tuumasta.

Minua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan munuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.

Minun tekee niin pahaa…

Joulukuu.

Nyt olisi paljon kerrottavaa.

Kesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois Berlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä ja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli ainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä olevani väsynyt ja kipeä…

Elokuun lopussa oli minulla kriitillinen päivä.

Oli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden seuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi tuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista terveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat ruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin ajatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin tullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään ympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani luiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen kauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään. Pyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun siellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli osotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.

Sitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle oli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani kotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle tapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka oli tuonut äidin Davosista kotiin.

Vähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja tunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.

»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut vielä täydellisesti palannut.

»Niin, mitä sinulle on tapahtunut, lapsi parka!» vastasi Julius, »sen sinä kai itse paraiten tiedät. Koetappas vaan muistella. Jospa olisimme jotain voineet edes aavistaa! Miksi et ollut siitä sanaakaan maininnut?»

»Ah, nyt muistan, minä jouduin vaunujen alle kadulla — —»

»Niin, ja entäs se toinen — —! Nyt on jo kaikki ohi…

Minä en ymmärtänyt, mitä Julius tuolla »toisella» tarkotti, ja silloin hän kertoi minulla olleen perillisen toivoa, olin ollut jo ehkä puolivälissä raskauden tilaa, mutta tuon saamani hirveän iskun johdosta olin synnyttänyt keskoset. Ja tästä kaikesta minä en ole tiennyt mitään, en kerrassa mitään. Sillä kaikki oli ollut kutakuinkin kunnossa. Eikä tuo tieto suuresti mieltäni liikuttanut; luulenkin olleen parasta, ette noin kävi, sillä mitäpä minusta olisi ollut tuon lapsen hoitajaksi. Mutta paljon olin saanut sen tähden kärsiä, vasta loppusyksystä pääsin jalkeille.

Kaikki ovat olleet hyviä minua kohtaan. Tuo raha-asiakin on nyt toistaiseksi järjestetty. Julius ja minä olemme sopineet, että minä myyn suurimman osan jalokivistäni ja niiden hinnalla suoritan osan velastani. Huhtikuusta asti vuokraan pienemmän asunnon ja muutan liiat huonekalut rahaksi. Mitäpä minä teen viidellä huoneella, kolmessa on aivan tarpeeksi. Erityistä kyökkipalvelijaa en myöskään tarvitse. Mitä tällä tavalla saan säästymään kreivin antamista kuukausirahoista, sillä vähitellen maksan kaikki velkani.

Ostokiihkoni on epäilemättä ollut yhteydessä raskaudentilani kanssa, sillä nyt se on hävinnyt, olen taas niinkuin ennenkin.

Mariasta en ole kuullut enää mitään.

Kesäkuun puolivälissä oli hän matkustanut Ostendeen, heinäkuussa oli koko talous täällä hajonnut ja Markiewicz hakenut pois huonekalunsa, enkä sen jälkeen ole mitään suoranaista elonmerkkiä hänestä saanut.

Mutta epäsuoralla tavalla hän on hyvinkin selvästi ilmottanut minulle olemassaolonsa. Marraskuussa, kun olin taas päässyt sängystä pystyyn, tuli kreivini kerran iltapäivällä luokseni ja antoi minulle erään hänelle osotetun kirjeen, joka oli lähetetty heinäkuun alussa Kölnistä ja kuului seuraavalla tavalla:

Kunnioitettava Herra Kreivi!

Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.

En uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus mieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta ja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen tunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi sitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en ole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä toisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin tehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen kanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en unissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että hän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta. Mutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni, näytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun humoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea tätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön parjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi. Sitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin, läpitunkevin katsein minua tarkastavan.

»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä paperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta — kysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden tahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan tottakin pohjalla?»

Nyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi. Mutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.

»On tottakin», sanoin hiljaa.

Hän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui ikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia katsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin että asia oli koskenut häneen kovasti.

»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella äänellä. »En, minä olen sinuun luottanut… Mutta tyhmäähän se olikin… olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää kuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla silmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni niin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä koskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu ja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut minut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä tapahtunut.

»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän» vähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan minun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta naiselta —»

»Katunaiselta, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni itkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole parempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö ruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen, olisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua ainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun hyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut, sillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin huonompaa, se olisi halpamaista.

Niin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka jos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei ole. Minä olen katukaisa.

»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi, »kaikki jää entiselleen…»

Ja kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi. Olen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa ystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.

Kun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut tukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin mustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se teki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt jo valkea hius… Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut mummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää kuoleman kaipuuta.

1 tammik. 1900.

Olin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta D. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa ilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä kreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä milloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen, sanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme toisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin asioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka minua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi taukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:

»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin kynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin vääntäisin konnalta.»

»Minulla on tämä kai ollut verissä», sanoin surumielisesti.

»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti, »tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta joutua turmiolle.»

Kreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan tavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.

Kuulimme kellonlyönnin ilmottavan uuden vuosisadan alkamista.

»Onnellista uuttavuotta!» sanoi D., kun kilistimme.

»Ja täyttyköön minun toivoni!» minä sanoin.

»Ja se olisi?»

»Päästä lepoon, kuolla.»

»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta puuttuu elämän suola, Thymian… Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja ruumiin voimia kysyvää työtä.»

Minä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne minulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa minulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen valmis — —

Mutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on auttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin päästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.

Toukokuu 1900.

Viime kuussa sain eräänä aamuna kirjeen G—stä oikeusneuvos Ellbaumilta.

Aavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin sydämin, enkä siinä erehtynytkään.

Oikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä maaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa haltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa kautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä veloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä neljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun 1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten tiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva Helene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille paljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan elättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa suurempi kuin siihen kiinnitetty velka.

Sanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada siitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan minulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota naista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä, että isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi jouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus. Tulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu »Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».

Ensimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä vanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä tulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että minun oli hänelle myöskin vastattava.

Ja silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku raukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä sukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä tulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä auttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista, vaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton, eikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta en sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja loistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja kurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja kukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää verta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on jälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari, johon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se köyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä ja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään voi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Mutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle, ja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä kaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana itselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi Emmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan ja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle toissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi liietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan G——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa kasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää katuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria päivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän kertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista vuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti myöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli sekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti kirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi käyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No niin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan…

Sitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän on kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle vihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni, että häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.

Minä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska, miellyttävä asunto.

Kreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko hänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan sulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on oikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on rakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine luulla.

14 elok.

Pihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran päästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen maatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla oli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni hyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi koetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi minun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en ollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin mieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen, vanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen kadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti pitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten sukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta sitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole saanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei hänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä kenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla pitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi eläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä syömässä päivällisen kyökissäni.

Kreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin siinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen toistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä paremmaksi.

Erityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua ja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa. Eräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka tähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut taas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja vettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen ikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa. Minulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun mieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin vähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain kellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.

»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa», sanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa varten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus, salamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin korkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on tunnelmaa — —»

»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva kehys minulle», vastasin kuivasti.

»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin ajattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.

»Sitä tuskin voisin todeksi uskoa», minä sanoin.

»Näin onkin parempi — — meille kummallekin», sanoi kreivi.

En vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista olisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen hullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että tuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen, antaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden tunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin raataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän noita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät pystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.

Myöhemmin emme ole puhuneet enää tästä asiasta.

Kreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä hänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa seurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti kreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään, ja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut Ilsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen tänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin noina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana muisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta ja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni oli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni haluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä hamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä vieraita kasvoja vaan.

D:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän ilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle, mutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on nyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja kiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin. D. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä viehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän heittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi kokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet kirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme päällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään paikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain läpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata rintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen sen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten metsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki on silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista… Oma sydän vaan rinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä, että oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän täytyy olla ihmisen omassa sielussa.

»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten», sanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.

»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä olin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»

Hän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta kun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki oli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän verratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto kysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole tavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti minulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se varmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.

Emmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut lainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun 1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja ei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.

Marraskuu.

Me vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat loppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä näyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä sinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta kuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti, ja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran saanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa, mutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi sieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —

O Jesu, rakas Herrani, Sun suojaas jätän itseni Ja rakkaan lapsen' tässä. Sun enkelisi vartiat Ain' olkoot hälle valppahat, Ettei hän hukkaan joudu…

Hyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään onnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen pyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi, jonka puolesta silloin rukoilit, on joutunut hukkaan, maailma on sen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä uutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.

Voi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni. Parempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.

Heti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua korvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo oli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä seuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri lajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä, että ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.

Oli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille. Kaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet kuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher Hof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen perästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut torin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja sydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua sisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin oven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla oli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä, ei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja siellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen tukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten hän on sama kuin ennenkin.

Eteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri muuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen piironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan hajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden aikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni lapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert kantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos ovesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin itsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta minun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin viimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli…

Senjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda tädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja niiden takana paloi lamppu… tuo entinen kiiltäväksi hangattuine messinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla oli kukkaruukkuja… aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän itse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai jotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen hyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta olennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.

En nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa emäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen kanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin perheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.

»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin oloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä iässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen kuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää…»

»Millä tavalla sitten?» minä kysyin.

»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä täällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan oli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli hukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai sen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi, tiedättehän —?»

»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin. Mitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»

»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä vasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän kuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän, josta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse kertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen asia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta täytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa, jolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän kuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä nähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä katutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut. Eikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina lopulta sortuvat…»

»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis tullut naimisiin?»

»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä jonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva Gotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei toinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo. Vanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä tyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan voi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni yöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt kuljeksii, onko hän edes elossakaan.»

Nyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta syypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»

»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän höperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»

»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli varoja, mikäli olen kuullut.»

Emäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän asian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.

»Miten voi vanha neiti Gotteball?» kysyin vielä.

»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla vielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen vuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa. Kälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään Friedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka hän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt tietysti hänkin sitä kiroo.»

»Niin, niin, hänkin sitä kiroo…» sanoin minä ja kysyin Lenen osotetta, jonka sainkin tietää.

Kello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon vanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa läpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että hänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin kohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja kutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.

Jos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en olisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua tähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin ylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan syvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».

Se oli liikaa!

Tunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni himmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään silmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan: »Konna!»

»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan setelipakan esille.

»Lukekaa rouvalle summa tähän pöydälle», sanoi oikeusneuvos.

»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä äänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.

Silloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi täysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että minua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua, jos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä — minä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt. Sillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani yhtäkään ihmiselämää, jonka minä olisin perikatoon syössyt. Ja jos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen edessään, niin kyllä hän ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain! Ette ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan kenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että omassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa Te olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me vielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin minä voisin nauraa, jos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»

»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on puhevapaus — —»

Oikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan, mutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen sopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa — vastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat, rouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»

Pahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä pöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin nimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli mennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin pyörtyväni.

Oikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua yksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä suostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että vaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä, niin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.

Kuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua hyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on vuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja kysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa vielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän varmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on hän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi… Te ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme — — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä, paljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti… Te olitte varmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli onni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»

Kello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin tapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni nähdä.

Lene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän joutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä kielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe ei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella että olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä mikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut mahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin murheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen kanssaan.

Neljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä, muuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein aito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta lujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta hyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät kasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.

Olin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle kauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen ilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää minua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun vihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä suhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa Claire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän ei lankee; tanakoilla jaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi, joka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta lankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä olen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee kerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana esimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään neuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —

Tällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat katuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista tiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin ulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn merkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä aitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka tuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.

Minä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima veti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat liittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis kerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja ilmaan, nauroivat ja huusivat… Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan sulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi avonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin kerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi ihminen… Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin tietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen yhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on ollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.

Sieltä menin hautuumaalle.

Muurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja, joista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme kuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin vanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui, sitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut olevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren ja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön tunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle hyvästi.

Kuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon syytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä saattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on äärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä rakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi vaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa olivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että tämä kirous periytyi myöskin minulle.

Seisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan, toinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne eivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka», halveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka pitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.

Ja kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni molempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja avaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen kodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi enää ajaa pois — —

Haaveita!

Tuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui kuin tumma verho hautojen päälle.

Minun täytyi lähteä.

Katkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni ja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna hoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan lienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat kuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa muurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut kyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois. Frieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä ohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö sisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi tullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi, hänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.

Riensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin mahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan pitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun läsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan emäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä naista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»

Kello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla taas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa mukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo lokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä, jopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen naaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen virkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka vähänkään mieleeni.

Nyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni jäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut oikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu minulle kokonaan.

Kukapa tietää miten kauan — —

Tahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä toisensa uudessa elämässä…

Huhtik. 1901.

Minä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon »koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan saada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt tietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen kuvalehtiin.

On ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä itsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni, jota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin sattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset ovat pienen rahan puutteessa.

Tarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä, kurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla käyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä sinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.

Olen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin emännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen hyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan, hyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti arkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi paikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen jäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa pois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän kanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani ja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti kuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta entistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen varasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan moitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja viimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan rappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut häntä pitää.

Hyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen seurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut lapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa kurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka avuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä kotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti tuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän kuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas rupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten hoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta viikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua merkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan kysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista äideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että merkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui ja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä rouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni, ja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen enimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa, jos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen kuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia on aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta tohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä tuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat oikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua yhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen kokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää levinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä harrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja äskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan jäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten voi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta, jos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse tarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan. Kukkaro tekee ihmisen.

Kreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin uusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti vaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta vasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.

Tämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka, ollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat, oikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni Friedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset naiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa, sitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä yleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan. Minun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien ominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten henkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja oikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen rakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei ole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata molemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja kirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty »siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun alhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat ja myrkyttävät hänen sielunsa.

En milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut niin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th—— asianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa väleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon puhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se ei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että tuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen käärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia… Oi, minkälaiset kielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja hyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!

Minulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani ovat liian hyviä käyttää semmoiseen.