Front matter (continued 2)

»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten minä ehkä ole kunniallinen ihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»

»En minä voi sinua muuksikaan kutsua», huusi Frieda täti vastaan.

Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi: »Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin, ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen…»

Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä, ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt. Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta, tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.

Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.

»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään. »Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen. Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin. Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman. Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi Osdorffin kanssa… Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»

Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat. Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.

»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja voittavan kaikki kuoleman ajatukset.

Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä tilasta heräisi.

Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.

»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»

Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa, antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.

Hänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä istuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden varaan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen minua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne ovat sinusta tehneet…»

»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras, jos saisin kuolla.»

»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää mitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa rikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää, että sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»

»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen järveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin, enkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun isän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»

Hän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan enää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää, ystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään purevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire Gotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä tyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa, oli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan keralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen nimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku pisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin periytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä näkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.

»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta… niin se on…»

* * * * *

Myöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli muuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja Meinert oli ivallinen ja pureva.

Isä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin heidän keskustelunsa aikana sohvalle.

Herättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään Hamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä päivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on ohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala ties minne.

Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille. Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Minä vihaan häntä niin äärettömästi.

* * * * *

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi. Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika, miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä», sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v. V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen. Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista, joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä, niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt… Monta kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta, kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona. »Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan, mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

* * * * *

Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle, jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen, hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen, sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!) Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut. Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin. Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta suuresti iloitsen.

* * * * *

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8 aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa. En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Jospa kaikki olisi pian ohi!

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella. Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v. V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle, mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

* * * * *

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa. Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v. Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi »vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja kylvetettäessä.

Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta, johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi, semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

* * * * *

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä. Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena, vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla vain luja tahto. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies, jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat, lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle — arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa…

* * * * *

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo »kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä, kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse… No, miksikä ei — Osdorffille!

* * * * *

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.

Se on tyttö. Nimeksi pantiin kasteessa Erika Susanne. Nyt voin käsittää, minkätähden Konni Liesmann niin piti lapsestaan, sillä minä rakastan omaani yhtä paljon ja tahtoisin mieluimmin pidellä sitä sylissäni koko päivän ja suudella sen supukkaista ruususuuta, sinisiä silmiä ja pikkuruisia nyrkkejä.

Kymmenen päivää synnytyksen jälkeen tuli Frieda täti ja isä tänne ja viipyivät minun luonani kahdeksan päivää. Tällä ajalla teki rouva Rammigen erään ehdotuksen, joka minusta tuntui peräti hassunkuriselta.

Samana yönä nimittäin, jona pikku Erika syntyi, oli hän ollut eräässä rikkaassa perheessä apuna lapsen syntymisessä, mutta lapsi, joka myöskin oli tyttö, oli jo seuraavana aamuna kuollut. Vanhemmat olivat suruunsa menehtyä, he kun olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä vuotta saamatta lapsia, ja olivat sentähden suuresti iloinneet tämän tytön syntymästä. Silloin oli rouva Rammigen kertonut heille minusta ja pikku Erikasta ja he olivat arvelleet, että ehkä minä suostuisin lahjottamaan taikka myymään lapseni heille. He ottaisivat sen itselleen ja pitäisivät ja kasvattaisivat aivan omana lapsenaan.

Minä nauroin rouva Rammigenille vasten silmiä ja sanoin, että omaa pikku kultuani en möisi kelienkään, vaikka saisin huoneellisen rahaa, mutta isä ja Frieda täti olivat toista mieltä. Heistä se oli suuri onni niin lapselle kuin muillekin asianomaisille, että tarjoutui tuommoinen tilaisuus pienokaisen turvaamiseksi. Minä itkin ja huusin ja kerjäsin, mutta kukaan ei minua kuunnellut, asiasta sovittiin minun selkäni takana konsuli Petersin kanssa — se on tuon perheen nimi — ja viisi päivää sen jälkeen lapsi vietiin pois.

Eronhetki oli katkera. Minä olin aivan suunniltani surusta… Oli aivan kuin kappale sydämestäni olisi irti reväisty. Heittäydyin pitkälleni lattiaan ja huusin epätoivossani. Isä koetti minua puhutella ja Frieda täti otti taas ankaran muotonsa ja sanoi, että minun tulisi polvillani kiittää Jumalaa hänen armostaan eikä käyttäytyä kuin mieletön. Vanha herra Peters silitti hiuksiani ja lupasi silloin tällöin antaa minulle tietoa pikku Erikani voinnista. Oikeastaan ei heidän sitä tarvinnut tehdä, hän sanoi, kun isä oli kerran minun nimessäni luopunut kaikista oikeuksista lapseen, mutta herra Peters lupasi kuitenkin. Lopuksi ylenmääräinen mielenliikutus vei minulta voimat niin, että menin tainnoksiin, ja kun siitä taas toinnuin, oli lapseni poissa.

Minun on mahdoton siihen mukaantua. Olen mielestäni tullut niin kovin köyhäksi. Ensimältä itkin yöt ja päivät. Nyt olen hiukan tyyntynyt.— —

Ja nyt minä tiedän, että minulla on päämäärä, johon on pyrittävä. Minun täytyy päästä rikkaaksi voidakseni saada takaisin lapseni. Rahalla saa aikaan mitä hyvänsä. Jos pääsen rikkaisiin naimisiin, niin sillä se on tehty. Kunhan olen rikas, niin saadaanpa nähdä, voivatko estää minua saamasta takaisin omaa lastani, jonka olen tuskalla ja kivulla maailmaan tuottanut ja jonka tähden jo sitä ennen olin niin paljon saanut kärsiä. — —

Toistaiseksi en nyt voi kumminkaan mitään tehdä.

Ovat määränneet minut pantavaksi täyshoitoon johonkin pappisperheeseen maalle. Frieda täti on tuon paikan keksinyt. Hän tuntuu minusta taas yhtä vastenmieliseltä kuin ennenkin iankaikkisine varotuksineen ja parannussaarnoineen. Minä vaan en ole mikään katuvainen Magdalena. Hyvänen aika, minä olen rikkonut ja saanut siitä kärsiä. Sillä pitäisi mielestäni se asia olla selvitetty. Olenpa iloinen, kun ovat taas menneet pois.

* * * * *

Enpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin konfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja että minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.

Seitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän kuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa Ulriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa G—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista väkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri vahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa tulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu päinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää vaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden, teeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten tahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.

Tässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta, jossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja elää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku tahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi tehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada hänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin lähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen Ulrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy heidän vihamiehensäkin tunnustaa.

Kello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana seisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan on hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme vieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee postillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin meihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei tietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän sanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen kasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.

Daubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden ja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin veljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä ja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja hänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat todellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa vielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka kuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea ja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä suuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja muutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki, päivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen maatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin lauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan yleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.

Vakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka kuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä. »Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että veri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla» on hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja palvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan kuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä rouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti. Sika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä sanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen kätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen herkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt, mutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet hänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana lampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta — saavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran ilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita ja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi aikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana sanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin hänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni olentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon: Schafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä tavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän selviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne eivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa, koska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he arvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua kohtaan jyrkkiä ja ankaroita.

Mutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka, että minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun askeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä. Se on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi saa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu ja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he ovat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen antanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä lähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne minulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun se on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään välistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua, sillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti käytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen postimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan kirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös minä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka sunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili jok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä on kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun pelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.

Kotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa. Mieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan kaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän joukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.

Tänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee sängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut pari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä on suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla kaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja pitää paljon minusta.

Mutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva Klockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen herttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin erinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se ryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei osaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!

Minä häntä niin kovin ikävöin…

* * * * *

Jollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa, vaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän filosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja ja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen sovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä jonkun aikaa.

Ei voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat toiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten puheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa toisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.

Aikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan aviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He usein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat olevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille siitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä päivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään sievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä asiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa kuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi hakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun sai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen kotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta tuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja raakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni suon.

Yksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en jalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen saanut täällä kylläni.

Ennen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja kirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin. Silloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina nousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa valmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä kirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia ylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä puolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella tahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa ympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä herra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja karkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän aikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus myöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki syntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen makupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia, rakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo luvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara, jota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä vähät välitän…

Pastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun oikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen tyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti joka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea seurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin tultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla, silloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään ollut pölyjä pyyhkimässä?

Minä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi pitää hyvänään.

»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa meille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani sikolättinä?…» j.n.e.

Minä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun purskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.

Kipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset, jommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on ollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä tulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden tyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista, toinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti iloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla ikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin ajattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä kiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti, että nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi Toni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi Teidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä tyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas ja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni on aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian, mutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton tahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen virkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on mahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee, pysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin mukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä harrastuksia olla.»

Siinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun kotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille ainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään tulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa mokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten asiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee mieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen itkenyt sen tähden.

Minä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni onnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä, että se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten, kunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo monasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan koskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti käsittänyt.

Nyt minä sen tiedän.

Tyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja tuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona kauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja elämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta ihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin suloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon anteeksiantamusta…

Nyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen niinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja anteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja synnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta tarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen jäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten ja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Ei, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan uskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra on. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut, julmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään, säälimättömyydellään ja vihallaan!

Heidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat minulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee kerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa. »Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer Nachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa, mutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin herrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta nurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin kymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä tuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään viidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi olla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen perhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.

Monta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä pääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra Peters ei ole pitänyt sanaansa.

En ole kuullut hiiskaustakaan hänestä. Taikka olisivatko nuo salanneet minulta hänen kirjeensä? Täytyy ensi tilassa kirjottaa hänelle. Onneksi tunnen osotteen.

Klockin pikku Marie oli äskettäin tuhkarokossa. Hän osaa sanoa jo »mamma». Ai, miten herttainen hän on! Minä pistäysin kerran salaa häntä katsomaan, ja siitä hyvästä olivat pastorilaiset repiä silmät päästäni, kun saivat sen tietää. Pelkäsivät että minä olisin tuonut tartuntaa heidän poikiinsa. Onneksi ei kukaan ole sairastunut.

* * * * *

Kuusi viikkoa sitten sain Leneltä kirjeen. Hän kirjotti että minun pitäisi koettaa hankkia itselleni paikka jossain perheessä rouvan apulaisena. Minun ei mitenkään sopisi antaa isän kauempaa maksaa puolestani niin paljon täysihoidostani, kun tämä juttu jo ilman sitäkin oli tullut niin äärettömän kalliiksi. Juuri kuin minä täällä Daubilaisten täyshoitolaisena ylellisyydessä eläisin! … Lene ei aavista, miten täydelleen samaa mieltä minä olen tästä asiasta hänen kanssaan.

Sattumalta sain juuri samana päivänä tilaisuutta kirjottaa pari riviä Konni Liesmannille Hannoveriin, ja mainitsin silloin muun muassa etsiväni jotakin paikkaa itselleni ja pyysin häntä ilmottamaan, jos sattuisi saamaan tietoa semmoisesta. Jonkun päivän perästä hän vastasi, että hän hyvin mielellänsä ottaisi itse minut luoksensa. Minä saisin häneltä vapaan asunnon ja kaksikymmentä markkaa taskurahaa kuussa ja korvaukseksi siitä tarvitseisi minun vaan olla vähän apuna taloudessa, muuten tulisin siellä olemaan hänen sisarenaan. Minä tietysti ihastuin äärettömästi tästä ehdotuksesta ja ilmotin siitä heti kotiin. Kahdeksan päivän kuluttua sain isältä vastauksen, jossa hän sanoi hankkineensa Hannoverista tietoja rouva Liesmannista ja nämä tiedot olivat olleet sitä laatua, ettei hän voinut uskoa minua sen naisen seuraan. Siinä on tietysti Frieda täti takana. Hänen moitteensa minun kasvatukseni suhteen näyttävät koskeneen kovasti isään, niin että hän nyt korjatakseen erehdystään katsoo olevansa pakotettu tanssimaan tädin pillin mukaan. Nyt he tahtovat taas panna minusta ilmotuksen »Itzehoer Nachrichteniin». Luultavasti tahdotaan minua taaskin saada johonkin »kristilliseen perheeseen». Jumala varjelkoon siitä! Kunpa vaan keksisin keinon miten päästä täältä pois. Minä vaan yksinkertaisesti karkaisin ja lähtisin sittenkin Konni Liesmannin luo. Yöt päivät vaivaan päätäni tätä asiaa miettimällä.

* * * * *

Kesken kiirettä. Soma tapaus, joka minun täytyy saada kirjaani merkityksi, koska olisi vahinko jättää jälkimaailma siitä tietämättömäksi.

Eilen oli pastori rouvineen kutsuttu kylään ristiäisiin, pojat olivat päässeet pienelle huvimatkalle Lübeckiin, ja minä olin saanut tehtäväkseni ommella nimikirjaimet neljäänkolmatta pyyheliinaan ja sen lisäksi parsia puolen tusinaa sukkia. Kaksi tuntia työskenneltyäni hävitin yhtäkkiä sormustimeni enkä löytänyt sitä, vaikka miten olisin hakenut. Kun ompelupöytä niinkuin kaikki laatikot ja muut säiliöt tässä talossa oli lukossa, läksin neiti Tonilta pyytämään mitä tarvitsin.

Koko talo oli hiljainen kuin hauta, palvelijoitakaan ei ollut kotona. Minun kotikenkäni, joissa rouvan määräyksen mukaan piti olla huopapohjat, eivät antaneet vähintäkään ääntä, ja niin kävelin kuulumattomin askelin Tonin huoneen ovelle yläkertaan. Olin juuri koputtaa, kun pysähdyin, sillä sisästä kuului naurua, puhetta ja kuiskauksia. »Ahaa», ajattelen itsekseni ja vetäydyn hiljaa takaisin, portaiden komeroon, josta hyvin voi pitää ovea silmällä.

Seisoin siinä kauan aikaa, mutta viimein kyllästyin, astuin taas esiin ja koputin ja retuutin ovea, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Ei hiiskaustakaan, ovi oli lukossa. »Vai niin», ajattelen, »siellä rakastellaankin lukittujen ovien takana,» ja minut valtaa ilkeä vahingonilo, kun olen tavannut nuo hurskaat sielut verekseltä synninteossa. Huoneessa ei ole muuta ovea kuin tuo yksi, minä asetun seisomaan sen viereen ja yskin ehtimiseen kuuluvasti, että he tietävät minun yhä olevan siinä. Kello tulee seitsemän, kahdeksan, on jo pilkkosen pimeä. Puoli yhdeksän tulee palvelustyttö kotiin. Silloin minä hyökkään rappujen suuhun ja huudan häntä tulemaan ylös, koska luulen muka olevan varkaita neidin huoneessa ja pelkään että ne ovat hänet murhanneet. Tyttö tietysti alkaa myös huutaa, silloin avautuu ovi ja kun käännyn ympäri, seisoo apulainen takanani, tarttuu kiinni minuun ja ravistelee ja käskee pitää suuni kiinni. Ja koko mies vapisee pelosta ja on naamastaan valkea kuin liitu, mutta minä olen pakahtua naurusta ja pujahdan samassa Tonin huoneeseen, jossa tämä seisoo pimeässä ja levittää peittoa sänkynsä päälle.

»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin viattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»

»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan, vielä minä Teille näytän…»

»Mitä sitten? Mitäs pahaa minä nyt olen tehnyt?»

Hän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan, mutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun katselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko viimeisten tuntien imelän-surullinen historia.

Nyt voin olla iloinen.

Tänä aamuna se räjähti… Loppu! … Pojat huutavat minua…

* * * * *

Klockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää vaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että tuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin kiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.

Unta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku Erikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä mitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi… jos elää, minun on sitä enää vaikea uskoa.

Levottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole yhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista vertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta saamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.

Eikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen äidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen rinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen edessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka on kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele, joka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä koskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu rakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta kaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä…

Minä kirjotan tätä vuoteessa kynttilän valossa. Pojat nukkuvat…

Jos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä häväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti lastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa» tuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain korkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.

Voipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes lähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua rakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä rakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti enimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.

Minä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan elämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset huvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli minulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen. Minä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä…

Miten julmaa se on, että yksi ainoa askel tieltä syrjään vie ihmisen auttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen… Miten kauheaa, että ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut ihmiset, joilla on heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää rakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden, raakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka on kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä, pehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku ja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme kauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen, joilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan lentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan, jossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja kristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken lian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä ihminen…

* * * * *

Pastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka voin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä, jotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin lukea… Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en ole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli päiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan sitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin ajatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta, vuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle viime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät täydellisinä jälkimaailman käsiin.

Jos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani vaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin vastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin paljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon joukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain, joka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi sietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa edes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja käytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän intoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se vastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä en tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa vastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole minua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.

Kun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli kuollut.

Tuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa kuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada edes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.

Siihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee jutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut ankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan paikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja vaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti kristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin kauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en mene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin paljon, että se riittää koko elinajakseni.

Minä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne tahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys on ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää vastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen ja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä tulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa ja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut kärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain pitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja parannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan tätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun hän lähti pois.

Silloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain kristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää mistään muualta meidän taloon saatu.

Rike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä, että Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä. Siellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen ja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika hyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä huonossa asemassa kuin itsekin oli.

Eräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja Toni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas talonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta; pian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen puutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni näen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan rahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja vaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi kahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle, ja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin hetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.

»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista rahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä otan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava takaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun; täytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»

Rike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan, josta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään. Minä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin hiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle asemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä pääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin kymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä enää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään hotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet Hannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes vahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun täytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis, lämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän aikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein Neitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.

Kadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät rattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti ohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi minua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta pian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin myöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän oli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja silkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni vasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan päivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että tämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä kahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa keskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa vetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa ja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään sopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin kulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil Reschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.

En milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita kuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja makuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa huoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan, ja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää ruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki oli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.

Minä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten me kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä paremmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut, ja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.

Kun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut ruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua. Mutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen silmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi pudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut, jotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani, niin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua. Luullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan vaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.

»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli herra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin ystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän herätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä tulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi sydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti ulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä kerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa, onnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki aina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun sitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen; äskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä hänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä ja sääliä.

»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani. »Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla varovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen asuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin käsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia, jolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te olette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee Emil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana yksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei Teille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja levätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin pitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven jälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke herätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska hänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä sitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen sokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen pastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —

Minä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi minulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle syöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa kotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman mitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa, hän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän kirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil Reschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä on olemassa! —

Kävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen nuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin Petersiä tapaamaan.

Tytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin erääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut heti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä Erikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos ja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa mukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa aamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan oikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni mitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu kylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki mielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.

Lastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja pitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.

Herra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo pikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa. Pitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä olin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja, käsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan ja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — — mam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli hänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.

Ah — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti liian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan, ja silloin oli minun tietysti mentävä pois…

Minut vietiin taas konsulin huoneeseen, ja palvelustyttö toi minulle sinne portviiniä, kaviarivoileivän ja konfehtia. Vanha herra puheli hyvin ystävällisesti. Hän koetti saada minua ymmärtämään, että siitä ei voinut olla mitään hyötyä, jos minä tulin näin aika-ajoin lastani tapaamaan, vaan se päinvastoin repisi aina auki vanhan haavan. Olihan Erikalla kaikin puolin hyvä olo ja he pitivät sitä kokonaan omana lapsenaan. He olivat laillisella tavalla hänet omaksensa ottaneet, heillä oli sentähden kaikki vanhemmanoikeudet häneen ja hän oli heidän ainoa perillisensä. Minun pitäisi olla vaan järkevä ja tyytyä siihen, mitä nyt olin saanut nähdä. Olinhan minä vielä niin nuori, että luultavasti joutuisin naimisiin ja saisin toisia lapsia. Minä kuuntelin vaan ja myönnyin kaikkeen, sillä ajatukseni olivat vielä kokonaan kiintyneinä tuohon pikkuiseen enkeliin lastenkamarissa. Lopuksi huomasin että audienssi oli lopussa; hyvästi sanoessani pisti herra Peters minun käteeni jotakin, jonka ulos tultuani huomasin olevan sinisen sadan markan setelin. Menin suoraan postikonttoriin, vaihdoin siellä setelin ja lähetin pastorille siitä neljäkymmentä markkaa, ja sillä olin siitä jutusta selvinnyt.

Matkastani Hannoveriin en muista juuri mitään, sillä minä itkin koko välin. Sydämeni oli pakahtumaisillaan ikävästä ja surusta.

Siitä on nyt kuukausi kulunut mutta yhä vielä pyörivät kaikki ajatukseni lapsen ympärillä. En voi päästä irti ikävöimisestäni, joka on kietonut sydämeni tuhansilla säkeillä ja täyttää sieluni tuskan ja surunsekaisen onnen tunteilla. Ne kyyneleet, joilla öisin kastelen päänalukseni, eivät johdu onnettomuudestani taikka turvattomasta asemastani, ei, niihin on syynä kohtalon kovuus ja ihmisten nurjat säädökset. Minä tunnen että minusta voisi tulla hyvä ihminen, jos saisin pitää itse lapseni ja kasvattaa sitä. Minä tiedän sen: sielussani asuvat valo ja pimeys liki toisiaan, ja nyt ne eivät ole enää niinkuin ennen erillään toisistaan ja toistensa vastakohtina, ne yhtyvät toisiinsa ja sekaantuvat, mustat varjot uhkaavat pimittää viimeisenkin heikon kajastuksen menneiden päivien kirkkaudesta, mutta kaikki tulisi vielä hyväksi, jos minä saisin olla Erikan äiti.

Olenhan minä toki hänen äitinsä! Hän ojensi käsiään vierasta vaimoa kohti ja kutsui tätä »äidiksi»! Tuo vieras on ostanut itselleen oikeuden olla Erikan äiti! Hänellä on enemmän rahaa kuin minulla ja on hankkinut itselleen viralliset rouvan oikeudet! Hyi sentään! Minun täytyy unohtaa. — Minä tahdon unohtaa. — Ehkäpä sittenkin tulee vielä kerran aika, jolloin voin vaatia minäkin oikeuksieni tunnustamista. —

Konni Liesmann otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on täällä komea asunto, neljä hienosti sisustettua huonetta, ja kaikki muu talous sen mukaan. Pikku Kurtilla on erityinen hoitaja ja hän on olevinaan Konnin sisarenpoika. Minä en voi käsittää tuommoista typerää teeskentelemishalua. Ensiksikin on minusta tyhmää, että Konni ei tahdo tunnustaa lasta omakseen, ja toiseksi tuntevat asian oikean laidan kaikki, joiden kanssa hän seurustelee. Kurt on voimakas, harvinaisen kehittynyt lapsi, paljon rotevakasvuisempi kuin Erika; minulle tuottaa surunsekaista nautintoa olla apuna sen hoitamisessa ja leikkiä sen kanssa. Paitsi Kurtin hoitajaa on meillä vielä toinen palvelustyttö. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin auttaa emäntää katsomaan, että kaikki työt tulevat kunnollisesti tehdyksi: ei minua siis työ rasita, ja kaikki ovat minulle kohteliaita, jotka täällä käyvät.

Kahdeksan päivää täällä oltuani tuli isä hakemaan minua pois. Hän on pelottavasti vanhennut viimeisinä vuosina, käynyt aivan harmaaksi ja ryppyiseksi. Hänellä on ollut monenlaisia huolia ja murheita näinä aikoina; apteekin hän oli aikoinaan ottanut melkein kokonaan velaksi korkeasta hinnasta ja hänen saamamiehensä, miltei kaikki äidin sukulaisia, vaativat aina korot määräpäivälleen maksettavaksi. Lene odottaa jo toista lastansa. Meinert on yhä vielä siellä. Isä sanoo olevansa niin tottunut häneen, ettei voi tulla enää ilman häntä toimeen. Minä en vastannut siihen mitään. Mieleni joutuu kuohuksiin aina, kun ajattelen ettei isä jo aikoja sitten ole heittänyt tuota roistoa ovesta ulos.

Frieda täti oli nähtävästi vannottanut isää ottamaan minut pois Konni Liesmannilta, mutta minä sanoin heti jyrkästi, etten lähde hänen matkassaan, ja entinen valtani isän yli ei jäänyt nytkään tekemättä vaikutustaan. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois ilman minua.

* * * * *

Koko tämä talous on herra von Vohsenin ylläpitämä. Hän maksaa vuokran ja antaa Konnille joka kuukausi kolmesataa viisikymmentä markkaa, paitsi lukemattomia lahjoja. Sen lisäksi on hän pannut pankkiin Kurtia varten viisitoistatuhatta markkaa, siltä varalta että hän sattuisi äkkiä kuolemaan; hänessä on nimittäin sydänvika. Minusta on tämä kaikki erinomaisen jalomielistä, mutta Konni häntä haukkuu alinomaa itaraksi ja panee usein toimeen myrskyisiä kohtauksia, puhuu »kadotetusta onnesta» ja valittaa että hänen, jos herra von Vohsen sattuisi kuolemaan, täytyisi lähteä lapsineen kerjuulle, kun hänestä niin huonosti huolta pidetään. Ensi aikoina olin minäkin taipuvainen pitämään Konnin puolta, mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan toisin. Konni ei näet ole rakastajalleen uskollinen. Hänellä on toinen ystävä, eräs upseeri, luutnantti von Kronen, erinomaisen kaunis mies, johon hän on silmittömästi rakastunut. Tämä ei käy talossa milloinkaan muulloin kuin herra von Vohsenin ollessa matkoilla. He ovat hyvin varovaisia ja tapaavat toisiaan muuten vaan ulkona kaupungissa, jossa ovat vuokranneet huoneen yhtymyksiään varten.

Konnin sijassa minä antaisin Vohsenille eropassin, sanoin hänelle itselleen kerran, ja tyytyisin siihen mieheen jota rakastan… Olin näet vielä niin yksinkertaisen naivi. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, hän vastasi. Kronen käytti rahansa itse, ja sellainen suhde, joka turvasi taloudellisen toimeentulon, oli toki varmempi kuin tuommoinen lemmenliitto, joka ei tuota ruokaa vatsaan eikä vaatteita ylle. Edellinen oli tavallansa afääri, hän sanoi, jälkimäinen taas yksinomaan huvitusta varten. Rakkaus ja afääri. Nyt minä alan ymmärtää… Sapienti sat.

Konnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä semmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat kukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan »johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs toinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen kanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut ennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin vaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin. On sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen menneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä on luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen tallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja elättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen hierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen täytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti sisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna. Vaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen todellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme —, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja tukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin Elisabethilla oli… Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun mielestäni milloinkaan hälvene!

Rouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa kutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole päässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään, ja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.

Eräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten, istuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku Kurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen oli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle Elsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet viime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni ei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella täällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän välillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun aina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin juoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva Kindermann astui sisään.

»Kas vaan», hän sanoi, »taitavat siellä riidellä, vai kuinka?»

»Eikö mitä», vastasin, »he ovat vaan eri mieltä.»

»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu parhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte, lapseni?»

Näytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me jouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta, olinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden mukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla pappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren tytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi vähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin toivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni suuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten ymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä Teidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy myöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset kenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte, saatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän täytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä, miten pian löydätte onnenne.»

»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee pyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»

»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään alkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se kyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein tyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä vielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa, mutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä kauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus iltasella katsomassa.»

Minä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois, saatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä oli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa ja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä ilahutti.

»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun luonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään täällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni hajamielisesti.

Seuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan hienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on herra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen, koska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa. Minua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen minulle; nyt se istuu kuin valettu.

Seuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää myöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua heille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.

Otin tuon uuden punaisen hameen päälleni ja menin.

Rouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen makuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna minun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan auki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea! Hyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa piiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani riippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten, se olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä. Lopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.

»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos vaan olette viisas… no no, enpä sano mitään… Te voisitte elää kuin prinsessa… Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama hohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne…»

»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole niistä välittänyt —»

»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan tuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin hienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu, mustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja jälkimäisen Kirschbaum.

Me söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia, sitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja lopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava elinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä juomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja viimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann soitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se kuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja hän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla päihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua vyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein istumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta kiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian pitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja tyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä pärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.

Jälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun olisi pitänyt noin tehdä.

»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan juutalaisrahjuksen suudella itseäni…»

»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja profeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu. Hän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse haluaisitte.»

»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan naimisissa.»

»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin kuuluvat? …»

Niin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun hän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on paras juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut kuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —

Kun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni olivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin teki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy saada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa silloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat miehet katselivat minua! Minä miellytin heitä…

Voi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla Kindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki: pitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat, kahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä, atlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi ihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi…

Minä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla tavalla asettaa elämänsä.

* * * * *

Herra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille seuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli annettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua myöntymään. Niin sitten teinkin.

Herra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa. Kaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli hellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti, sallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään astui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet vieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa, niiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he olivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein hyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää tyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne jaksoivatkin! …

Iloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä minun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu oli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava joku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille pienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni johtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen alushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita lippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä olin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni naurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.

»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan tehdä pilaa.»

Kaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin saattaa itseni kotiin.

Seuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka kerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja paketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi paria sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame, osotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen hajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En tiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö takaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin pikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän se ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä pelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille herroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista tavaroista on suurta iloa.

* * * * *

Eilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme kotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta siinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että minua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka kuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen päättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan rakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika. Minä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn vaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.

Maanantaina.

Rakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei kukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni. Sinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen. Sinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan kaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon. Oi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö? Vastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa tapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma, kuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi paljon mukavampi olla ilman sitä.

Minkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin epämukavia ja tarpeettomia.

Sentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää, että se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en lue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys ärsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona on taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt ennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin paras. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja äiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli lennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.

Mutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt. Hurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat veren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy vastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.

Jos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan olla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen vanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja muistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? … Ei, semmoiseen minä en rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta on hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa jälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin kuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin musta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän käteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani valkea, mustasiipinen joutsen.

Konni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja sanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen alueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.

Konnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä, ovat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä alakuloisuuden puuskia.

Hän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi elämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa vain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi kuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja voisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.

Miehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin orjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla katsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse tahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna kuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää kääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.

Näin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun toista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta valituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani tuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.

»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa, neiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä koskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa Teissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja siveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun postikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja paikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne liikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen sopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut romaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen eikä lemmenasioissa enää ensikertalainen… Ei, ei, elkää sanoko mitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te liiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat kyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte siihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät he enää yritäkkään… Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita tyttöjä… Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin Teitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan ihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan Teistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»

»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä olen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen. Jos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan muistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa itseni, ja ne on voitettu.»

»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No, jollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi Kindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei hän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi tempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni, siinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»

»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole ainoastaan se.»

»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku määrä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua sitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette ole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne parempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan hyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät hylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette enää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa tuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla ilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse ujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi. Meillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? … Me nautimme elämästä, teemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö voi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies parka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»

Niin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut. Niissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen kuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia. Minun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä. Ei kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa tekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää, että nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni toiseen maailmaan.

Minulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann on, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin kauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä itselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin, jossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä paljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti kuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —

Lähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä minut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän lahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.

Nyt en tiedä… Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi olla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä käyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo rakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa, sanoo hän.

Menisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa, pitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset ne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja hampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.

Rakas kirjani — tahtoisin tietää — olenko — — minä olen hullu.

* * * * *

- Valitettavasti on päiväkirjasta leikattu pois suuri joukko lehtiä juuri tältä ajalta, jolloin ristiriitaisuudet kirjottajan sielussa kärjistyvät ratkaisevaan käänteeseen, joka määrää hänen koko vastaisen elämänsä suunnan.

Nämä tarkasti poisleikatut sivut ovat antaneet minulle paljon ajattelemista.

Hänelle, joka myöhemmin merkitsi tähän kirjaan kaikki vähäpätöisimmät ja häpeällisimmätkin tapaukset hukkaan menneessä elämässään, mutta joka kuitenkin aina jossain määrin säilytti tunne-elämänsä herkkyyden, lienee tuntunut erityisen kiusalliselta muistella juuri tätä aikaa, jolloin hän epäröivin askelin astui yli viimeisen horjuvan sillan, mikä hänet vielä erotti tuosta »toisesta, maailmasta.»

Muuta selitystä en tiedä.

Valitettavasti on täten syntynyt suuri aukko muistiinpanoihin. Vaikka minä tuona aikana kyllä usein tapasin kirjottajaa ja puhelin hänen kanssaan, en voi paljonkaan omasta puolestani lisätä tämän aukon täyttämiseksi, koska hän ymmärrettävistä syistä oli hyvin vaitelias omaan elämäänsä ja tuttaviinsa nähden. Psykologisesti merkillepantava on se seikka, että hänet tähän aikaan oli vallannut oikea sivistyksen jano. Hän sanoi minulle kerran käyttävänsä jokaisen liikenevän pennin tietojen hankkimiseen. Kaksivuotisen Hamburgissa olonsa aikana, jossa hän oli rouva Kindermannin seuranaisena ja täyshoitolaisena, hän täydensi taitoaan ranskan ja englannin kielissä, oppi myöskin venäjän ja italian kielet ja nautti sitäpaitsi opetusta useissa eri tieteenhaaroissa. Hänen kirjotuspöydällään oli kasottain filosofiallisia ja muita tieteellisiä teoksia. Muistanpa hänen kerran, käydessäni hänen luonaan, huomauttaneen eräästä Carlylen teoksesta. Hän osasi siitä kokonaisia lukuja sanasta sanaan ulkoa. —

Suullisesti saamieni tietojen mukaan voin mainita, että rouva Liesmann tutustui Heringsdorfissa erääseen ruotsalaiseen ravintoloitsijaan ja seurasi lapsineen häntä Upsalaan, jossa he menivät naimisiin. Huolimatta vaimon epäilyttävästä entisyydestä kuuluu tästä monilla lapsilla siunatusta avioliitosta tulleen hyvin onnellinen.

Heti rouva Liesmannin matkustettua näyttää Thymian muuttaneen Kindermannin luo.

Viimeisen ja nyt seuraavan muistiinpanon välillä ovat kirjottajan ja hänen omaistensa välit kokonaan rikkaantuneet. Mitään tarkempaa en kumminkaan siitä asiasta tiedä. Arvelen Thymianin äidinpuolisten sukulaisten vaatineen hänen siirtymistään Kindermannin luota johonkin parempaan perheeseen. Mutta kun hän oli sillä välin tullut täysi-ikäiseksi, niin he nähtävästi, julkista häväistysjuttua peläten, eivät ole ryhtyneet mihinkään toimenpiteeseen sitä varten. Myöskin isästään näyttää Thymian tästä ajasta alkaen ruvenneen vieraantumaan.

Julkaisijan lisäys.

Eilen minä taas jouduin riitaan Kindermannin kanssa. Ruusuvesipullosta, jonka hän oli pistänyt minun laskuuni. Tuo ämmä alkaa käydä sietämättömäksi. Luulisi viisitoista markkaa päivässä riittävän maksuksi hänelle. Minä olisin muka ottanut tuon pullon tammikuun 22 päivän iltana ja Ludwig olisi ollut silloin myöskin läsnä, mutta se on hävytön vale. Sinä päivänä me söimme päivällistä Hamburger Hofin talvipuutarhassa ja sieltä menimme Thaliateatteriin. Eteisessä huomasi Ludwig äitinsä, ja koska hänessä on tätä kohtaan tavaton respekti, niin hän livahti pakoon ja minä menin yksin aitioon. Minä sen vuoksi muistan tämän illan erityisesti, että sain silloin teatterissa uuden tuttavan. Etuaitiossa istui muuan herra, joka taukoamatta katseli minua, ja hän oli niin hienon ja ylhäisen näköinen, että luulin hänen olevan vähintään jokin indialainen rajah taikka muuta sentapaista. Perästäpäin selvisi, että hän olikin silkkitehtailija Krefeldistä, nimeltään Schulze. Hän jätti meille kumminkin sievän summan rahaa.

Mokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä häntä mistään kiittää! Senkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja ettei se ole tapahtunut hänen kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän voi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän ja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja sanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella [porttolakadulla]. Hän muka se oli joka… j.n.e.

Hiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig ostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä sen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin ollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut ja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta rahaa… Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä tunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo puukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa tapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja. Ludwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä tuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein hän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.

Kunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi niin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi. Ei tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla on? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt kahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei kuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan olleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä, minä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä Ferdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on väärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen ja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää itseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin hänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen vastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut seiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin. »Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti, »kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei huoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja. Mutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani alttiiksi.»

Mieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta maltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen kanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle, hän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin lihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.

8 maalisk.

Perjantaina tuli Osdorff. [Mikäli minä tiedän, varustettiin »Osdorff» sukulaistensa toimesta tarpeellisilla matkarahoilla ja lähetettiin Amerikkaan, sittenkun kaikki yritykset totuttaa häntä säännölliseen työhön olivat rauenneet tyhjiin hänen typeryytensä ja laiskuutensa takia. Thymian lienee aina siihen asti ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan. (Julkaisijan huomautus.)] Aivan uskomatonta, miten se mies on ränsistynyt näiden neljän vuoden kuluessa. Minusta tuntuu kuin hän olisi vieläkin kasvanut. Ehdottomasti tuli mieleeni seuraavat säkeet Goliath jättiläisestä:

Er hatte Knochen wie ein Gaul, und eine freche Stirn, Und ein entsetzlich grosses Maul, und nur ein kleines Hirn — (Hänellä oli luut kuin hevosella ja julkea otsa, ja kauhean suuri suu ja vain pienet aivot).

Se on vain huomautettava, että »julkea otsa» ei häneen sovi. Julkea ei Casimir rukka missään suhteessa ole. Suurisuinen sitä vastoin yli kaiken määrän. Yhä vaan Osdorff kahdella f:llä. Ajattelenpa että häntä Amerikassa vielä opetetaan. Näen hänet hengessä jo seisovan kadunkulmassa kenkiä harjaamassa. Mutta kaikesta huolimatta säälin häntä. Onhan hän ainoa tuttavani entisiltä ajoilta.

Minä annoin hänelle viisikymmentä markkaa ja saatoin häntä laivaan Bremerhaveniin. Minusta tuntui kuin olisi kappale omaa nuoruuttani lähtenyt pois hänen mukanaan. Laivan erotessa rannasta nousivat kyyneleet silmiini. Teki mieleni itsekin lähteä, mutta tarkemmin ajateltuani maltoin toki mieleni. Mitäpä hyötyä siitä on, jos paneekin valtameren itsensä ja entisyytensä väliin, sisäinen ihminen seuraa mukana kuitenkin kaikkialle, eikä sitä omista ajatuksistaan pääse New Yorkissa enempää kuin Hamburgissa.

Takaisin tultuani pani Ludwig toimeen mustasukkaisuusnäytöksen. Mies parka! Sain hänet pian rauhottumaan.

Behrend on taas kynitty puhtaaksi. Kalkowiin minä en luota. Mies on aivan keinottelijan näköinen. Sanoin sen K:lle äskettäin. Hän vaan nauroi. Katsokoon ettei vielä polta nenäänsä. Jos tulisi ilmi, että täällä korttitemppuja harjotetaan, silloin olisi koko hökötys mennyttä.

Jalo von Kosmos käyttäytyi äskettäin hyvin hävyttömästi minua kohtaan. Annoin hänelle korvapuustin ja potkun. Sikamaisuuksia en suvaitse. Seuraavana päivänä hän tuli nöyränä ja surullisena pyytämään anteeksi. Koomillista, miten kaikki ovat kuin hassuuntuneet minuun.

14 maalisk.

Minä en ymmärrä, miksi ei tyttö enää tule lapsen kanssa Zoologiseen puutarhaan. Viime perjantaina en päässyt menemään sinne, sitten menin viitenä päivänä perätysten, mutta turhaan sain odottaa. Pelkään että Erika on sairastunut. Olen kovin levoton ja menisin mielelläni häntä katsomaan, mutta pelkään että minut ajetaan sieltä ulos. Eilen kävelin neljä kertaa Petersin asunnon ohi, vaan en nähnyt ketään.

Usein on jo tullut mieleeni ajatus varastaa lapseni heiltä. Mutta minne sen veisin? Eihän minun kurja elämäni salli minun tarjota hänelle mitään varmaa turvapaikkaa…

22 maalisk.

En voinut kestää kauempaa. Eilen menin Petersiin ja sain semmoisen vastaanoton kuin voin odottaakkin.

Tuskin oli tyttö laskenut minut saliin, kun hänen armonsa itse, puolison saattamana, hyökkäsi sisään tulipunaisena kiukusta ja rupesi minulle ärjymään. Se oli häpeämätöntä julkeutta minun puoleltani, hän huusi, että yhä uudestaan ja uudestaan tuppauduin lapsen läheisyyteen, ja jos se vielä kerran tapahtuisi, he kutsuisivat poliisin avukseen. Mutta tällä kerralla en minäkään ollut vaiti, vaan annoin heti sanan sanasta.

»Vai niin», vastasin, »vai sillä tavalla! Mitä pahaa minä olen lapselle tehnyt, että tässä poliisin pitäisi asiaan sekaantua?»

Minä sain taas hermotäristyksen; olisin tahtonut lyödä tuota rouvaa korvalle. Konsuli vanhus koetti välittää. »Eihän vaimoni sitä ihan niin sananmukaisesti tarkota. Mutta itse asiassa meillä on syytä pyytää, että vihdoinkin jättäisitte meidät rauhaan. Teillä oli julkeutta käskeä lasta sanomaan teitä äidiksi… neidin läsnäollessa! Lapsi ei ole enää niin nuori, ettei hänen mieleensä voisi jäädä jotain muistoa tuommoisista kohtauksista. Täytyyhän Teidän toki ymmärtää, ettei semmoinen voi mitenkään jatkua.»

»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »Minullakin on oikeuksia tähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia, äidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon välistä nähdä lastani, minä tahdon.»

Rouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla lähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:

»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä hän tulee vielä järkiinsä.»

Ja kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui: »Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte meitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra poliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan silmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle, että hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen suureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja varotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon rahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun enkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän poliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että tuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa…»

Tahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty ja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että minä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten vastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä). Ulos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin. Mieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka ruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten niin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin, juurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa elämää! —

Illalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu. Minä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan kohmeloa.

Sinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut mukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli joukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia» niissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen mitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään, jos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin keinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien vaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti kotona.

Minä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin pitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen lahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen. Kosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.

10 syysk.

Minä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa Ilsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin vieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein varsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt minuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua tervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana Harzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas Hannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen, jonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen, nähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat pöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta rouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig on liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan huomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä kadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa, ei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään toive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä häntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina käärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen huumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en uskalla enää ajatella.

Ludwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa yksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä ryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä, kuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta laatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen paljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja uhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen yksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee ja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni aivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä. Siinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä kiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota kuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä jaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen vietäväksi.

»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä varten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin sievä pikkunen rouva, Ludwig.»

»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on hän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»

»Hän on hyvin nuori», sanoin minä.

»Ei nuorempi kuin sinäkään, Thymian.»

»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja kokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi mies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa, sisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin sinä olet hänet siksi tehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen vaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa onnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset vaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää elävänä vakaumus, että heitä rakastetaan…

»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi istuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen? Minä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»

»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin minä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka on uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen tuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja minä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»

Hän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä sain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi viikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä vanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä kieltäytyä.

Elokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin. Se oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä voivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt luonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan alituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta Ludwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia, mutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi tuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen ihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin, että pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä todellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin kanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan katsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen luottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten minä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän, se on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai halpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni panna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin korkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi niin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään ja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja elää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä mukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu. Jos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja vihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä kasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja, sehän toki on minulle yhdentekevää, jollei hän minua sillä häiritse. Jos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei minulta vihanneksia varasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa tuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun viljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee. Halpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin, kun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten toisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.

Ludwigin vilpitön rakkaus vaikuttaa hypnotisesti minuun, niin että tunnen hänestä virtaavan samanlaista tunnetta itseenikin. Minä en rakasta häntä oikealla vaimonrakkaudella — semmoiseen minä luullakseni ylimalkaan en kykenekkään. Pikemmin voisin sanoa tuntevani jonkinlaista äidillistä hellyyttä tuota kymmentä vuotta vanhempaa miestä kohtaan. Hänen hyvyytensä ja rakkautensa täyttävät kuin lämmin, puhdas ilmavirta vaivatun, väsyneen sieluparkani ja herättävät eloon kaikki mitä siinä on hyvää ja jaloa, mutta juuri siitä syystä tunnen seurustelun Ludwigin kanssa olevan itselleni vaarallista, sillä jos nyt yhtäkkiä alkaisin katsella elämääni toisin silmin kuin tähän asti, olisi kaikki lopussa ja minulla ei olisi enää muuta neuvoa kuin hävitä maailmasta. Siksi olen hyvin tyytyväinen, että kesä on lopussa ja saan taas Hamburgin ilmaa hengittää. Minä teen kolme ristiä »hyväin- henkien» yli ja ajan ne ulos.

7 toukok. 1893.

Viime kuukausilta on paljon kerrottavaa.

Monta kertaa olin Kindermannille ennustanut, että hänen vielä kävisi hullusti. Mutta silloin minä ajattelin, että jonakin kauniina päivänä meidän temppelimme tarkastettaisiin, ja kuvailin mielessäni sitä rytäkkää, joka siitä seuraisi. Että hänen salonkinsa ja erikoishuoneensa saattaisivat hänet poliisin kynsiin, sitä en ollut osannut odottaakkaan.

Mutta kyllä hänen vieraansa kävivätkin lopulta julkeiksi! Mitä sikamaisuuksia siellä lienee tehtykään, sitä en osaa sanoa. Siitä puolesta Kindermannin ammattia en ole milloinkaan huolinut ottaa selkoa. Äkkiä se vaan pääsi hyvään vauhtiin ja sievät rahat hän lienee sillä ansainnut. Minkälaisia herroja ja naisia hänen luonaan on käynyt… Se on aivan uskomatonta.

Poliisi siis sai vainua asiasta. Ja eräänä iltana oli muutamalta parilta unohtunut ikkunaverhot auki, naapurit viereisessä talossa olivat nähneet kaikki, ja seuraavana päivänä meni koko hökötys nurin. Onneksi sai K. jo aikaisin aamulla viittauksen pikku L:ltä, joka aina on hyvin selvillä kaikesta mikä poliisia koskee, ja voi vielä järjestää asiansa. Hätätilassa hän olisi päässyt vielä lähtemään poiskin, mutta hän ei tahtonut. Mieluummin sanoi hän istuvansa vaikka vuoden linnassa, sillä sen jälkeen saa taas olla oma herransa. Sitä vastoin kehotti hän minua panemaan kiireimmän kautta kapineeni kokoon ja matkustamaan pois. Hän näytti oikein liikutetulta. »Minä vannon», sanoi hän, »että Teillä ei ole koko jutun kanssa mitään tekemistä ja että Te ette mitään tiedä. Minä olen Teitä rakastanut aina kuin omaa tytärtäni. Korkealle olen tahtonut Teitä nostaa, ja olisipa se kaunista, jos nyt sen sijaan syöksisin Teidät onnettomuuteen. Mutta jos joutuisitte kiinni, täytyisi Teidän tarvittaessa vannoa, ettette mitään tiedä.»

»Väärää valaa en kuitenkaan tahtoisi tehdä», minä vastasin.

»Joutavia», sanoi hän halveksivasti, »mikä on väärä vala! Jos Te uskotte Jumalaan, enkeleihin ja taivaaseen, niin eihän sitä silloin saisi väärin vannoa. Mutta ei taivas ole meikäläisiä varten, ja kun me sinne kerran emme muutenkaan pääsisi, niin yksi synti sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mitäpä tuommoinen vala on muuta kuin kunniasana? Sanon Teille, että jos saisin tänään yhden groschenin jokaisesta kunniasanasta, mitkä kunakin päivänä maailmassa rikotaan, niin huomenna ajelisin nelivaljakolla Jungfernstiegiä pitkin.»

Sitten antoi hän minulle kaikenlaisia hyviä neuvoja lähimmän tulevaisuuden varalta. Minun tuli matkustaa Berliniin ja etsiä käsiini eräs hänen ystävänsä, jolla on siellä huoneita vuokrattavana. Sain hänen osotteensa ja kirjeen hänelle vietäväksi. Tulisella kiireellä panimme nyt minun tavarani kokoon, kello kaksi lähdin matkaan ja kello kolme oli poliisi sulkenut talon ja ottanut rouva Kindermannin huostaansa.

Ajoin ensiksi Berlinin radan asemalle, jätin sinne enimmät tavarani ja menin itse rouva Adlerin luo Langenreiheen. Pyysin saada pariksi päivää jäädä sinne, johon hän mielellään suostui. Olin niin väsynyt ja masentunut, etten jaksanut sinä päivänä tehdä enää mitään muuta; seuraavana päivänä kirjotin Ludwigille ja pyysin häntä tulemaan sinne. Hän tuli heti ja oli aivan suunniltaan tuon sensatsionijutun johdosta, josta ilta- ja aamulehdet olivat tienneet kertoa, eikä päässyt päivittelemästä että minä olin »tietämättäni» joutunut asumaan tuommoiseen paheiden pesään. Sitten veti hän minut syliinsä ja sanoi, ettei hän enää kauempaa voinut nähdä minun koditonna ja yksinäisenä harhailevan maailmassa. Hän eroisi vaimostaan ja naisi minut. Aamulla hän oli sen jo sanonut hänelle, siitä oli tullut myrskyinen kohtaus, ja nyt hänen vaimonsa oli vanhempainsa luona. Vielä samana iltana hän aikoi käydä asianajajan puheilla ryhtyäkseen valmistaviin toimiin.

Minä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain houkuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä rauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan harhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli ihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän sielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin. Mutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä siitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on ainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa Ludwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa. Mistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se kävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin, kuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani semmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin vaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.

»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan sinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»

»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen oma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi pientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni…

Silloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella voimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut menemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa. Repäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla leikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä ja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua kohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä olen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni pois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu — yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä mitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun olla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen useimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä paaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien hairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella minua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella, johon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut, silloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut vikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta huolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin minä ollut hänen omansa, — kokonaan, ruumiineni, sieluineni… Olisin ollut hänelle uskollinen viimeiseen hengenvetooni asti, olisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan, mennyt kuolemaan hänen edestään… Mutta nyt — hänen raivonsa ja raa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen keskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi tunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia syitä.