Front matter (continued 3)

Minun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti… Mutta hän näki ainoastaan synnin. —

Rouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati vahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos vastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme kultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt uskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon voittanut», vastasin minä kylmästi.

Iltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran nähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi vaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan saavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella ilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa Petersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se oli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine kiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta nimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja rupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti. Arvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä se huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin seurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän kautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän nyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku Erikaani. Iltasella matkustin Berliniin.

* * * * *

Tuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa oli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue hotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva Beidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen oli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa neljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja käsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja rouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa karttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit, jotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja huomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.

»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti sisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi, neiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla toimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto kiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan. Yhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt kertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»

Minä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna on ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa…» sanoi hän, »me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»

Ehdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja. Olisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin kanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei ylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan höyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin myöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.

Puheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä joutilasta huonetta.

»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te tulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri sisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti samantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia naisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat kaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy ilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä teatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»

Ilmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin ranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.

»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa. Pannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin». Minun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»

Halusin nyt nähdä tuota huonetta, ja hän lähti näyttämään tietä.

Ei se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset, matto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset nukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa sänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua suorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen paikkaan.

»Paljonko tästä pitäisi maksaa?» kysyin.

»Sata kahdeksankymmentä markkaa kaikkiaan.»

Luulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan voin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno huone, miltei ilmaiseksi!

»Kuukaudessa?» kysyin.

»Tietysti, luulitteko että vuodessa?» sanoi rouva nauraen.

»Minusta se on kovin paljo», sanoin minä.

»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne? Päinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on aina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno daami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»

Rupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä oli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa sai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin tavarani sinne.

Minun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista tuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön kuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös, minussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle aamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli minusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:

Neiti Thymian Gotteball antaa opetusta englannin, ranskan, venäjän ja italian kielissä.

Kysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu tuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.

»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi! Mitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin, että saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on toki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on luettava.»

Minä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla täytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.

Ensimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin usein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume nousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi tiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni läheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä, toinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku, punainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka, vaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin omiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin olisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani kaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon kuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo kolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni on minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly — käyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan, toivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita auttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole minua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki kolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin Kindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet siinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen seikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta minulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Herra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa olen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet raakoja eivätkä antaneet minun tuntea että… j.n.e. Mutta täällä, jossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa… kauheaa!

Parantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki elämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa semmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan soppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten alkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi kerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi matkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä avaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut pankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen lahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti hälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi minua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut muka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa» oli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se eukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo hotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun silmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi poliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa pelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni kiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa tekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei kaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut rohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä pfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani, koska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän vei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani soopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä markkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo molemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin mahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään epäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen poikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen näköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää loiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin minun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin tule.

Ensimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan pojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi heti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta ulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja antoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat minua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille olisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi… Nyt olen pannut »Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla toivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan kovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni sivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella. Keskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä. Molly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä ja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet tuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja hierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna Kindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan samoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät tekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly saivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät vastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina samoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He ovat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole siihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa käyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset tuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia. Maailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.

18 elok. —93.

Kauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa pätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai maalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin haaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää viimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä, että todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton hiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en vieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman semmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä tajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.

Melkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon. Joka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi tulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten tuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin näyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta minä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt oikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki voimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa olen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En tiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian ylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.

Velttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät aamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani riittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra nielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin tuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän nähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko kuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina edeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti ensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.

»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa minua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa luonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin Te, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös, pitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän, »siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää. Useimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin verratakkaan…»

Minä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään vastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.

Kunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä nousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä. Tunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista, hiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut kuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa, viheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa iltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset istuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä silloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee… Poissa, poissa… Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.

* * * * *

Jos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille matkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt. Sillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät lähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen. Minusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia kirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa. Pitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi ei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina Casimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis [ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen »miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen suhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin päättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.

Kindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu varmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut kuritushuonetta.

Minun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut lunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas alkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin luovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee niitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa kuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni. Monta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset, joiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet sielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista kojetta voi tulla toimeen — minä en sano elää.

Kielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni rikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle pääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut sanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.

Vaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä ravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle vakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja silloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti heille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa kuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä, muun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.

Minulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui hirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle alulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun täytyy ensin tottua.

Tytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön ja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana. Tarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta vapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen puolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne tarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa on tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon saaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa päämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä todellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa kymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat saada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi poliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina vaara joutua syytteeseen parituksesta.

Usein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin tavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua missään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan vaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä paitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi on verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu kieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien opettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat he ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.

Miesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät oikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut vain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa hävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa ja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa. Tämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies sangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin. Jokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva ja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään ammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita niin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi yksi, vain yksi ainoa ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta tietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta minkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä, näihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun alapuolella.

Voisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo miehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet osansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä tietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi. Hyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja ja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta iltaan.

Kerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta minä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä, sillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on varsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin kutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat liikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun viereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle paperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan. Eräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen kumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo hirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa. Mutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen tiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa puhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin sivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen naisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen parempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi tuommoisesta juopporatista.

Tässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia ja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn muodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi oikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut päähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse ollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle tekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat ne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten (semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin kurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin… Kehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se on hirvittävää…

Lopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille teille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen, tyttöjä on, jotka kokonaan ja ainoastaan omasta kevytmielisyydestään ovat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään ainoa ole tehnyt sitä aivan tahallisesti ja täysin tietoisena tekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka elävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että sadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla käyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos sellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta ja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on rangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia kauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän kurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan pieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni meistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja kaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman erehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.

— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun tässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi maailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa ja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa kaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset viettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne olivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat sukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta palvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti ollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella olla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää yleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka menettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen ja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi olemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä neljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä kymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan seuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti kirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni täyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä. Mutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi muuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen, olisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin pian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos ja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme ei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle esteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta kokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät portit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te jotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus helvetin portin yläpuolella.]

Se minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat mukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja supattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi näkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen loukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni sylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku heikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät elämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin huutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä elämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät erottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne ivallisten katseiden esineinä…

Tahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka kristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta ammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta talousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi ajatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.

Minä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon heillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.

Nationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa mielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen, vaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden ja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa; äskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun tuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että kerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui. Hän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin lausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt tuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä pääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu kauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä miellytä.

Täällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti kauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —

8 tammik. 1894.

Taaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini, ainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa muistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.

Osdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä kevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat. Silloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä saan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen niin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja välistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta, lyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä pääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään ulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään harmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää auringonsädettä.

Äskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän ääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa, joista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit ja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä täynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin hihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen ja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli aina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen pfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle pyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski viinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä tungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun sen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki neulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin hänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat alas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä ja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna, joka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka taholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso, mustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna ja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa! Tyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä irvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt, en tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin saanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien tyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni riippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi päästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta kenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian kokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä parisilaisen hatun keltaisine sulkineen.

Ihmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi yhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä enemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on kaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen kauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet mukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän siirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin heidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan oikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen sijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin jyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten, rakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini haljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja koko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin vaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen tuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä pois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja silloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä olen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista tunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka sanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras henkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä hän tahtoo eikä mitä itse mielisin. Niin se on.

14 helmik.

On se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän istui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä. Minä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut sanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua tuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja heidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin olevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona, kunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään nähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin vaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.

»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni yhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa, aina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua miellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä vielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä. Hän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te ansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja oikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten minä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla ole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä periaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on jotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos vielä kerran näytätte sen minulle».

»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä vihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha hermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha ruumisten leikkelijä —»

»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä tahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli poissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin raivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain maksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa, siis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p. Suomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen pfennigin arvoinen. —

Jos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin viikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä miten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin mokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni hänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja toivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään sen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja kravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti aivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent. elostelija, enempää ei mitään.

»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta kalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha kaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä… siellä se istuu ja mulkoilee tänne päin…»

Hän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä uudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan nähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen kulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden kauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa, Pietarissa ja last not least Dresdenissä…»

»Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa —» keskeytin minä.

Hän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin Jüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että hänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä. Valitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä perusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt semmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä…»

»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja silmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä taskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se on tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset kuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet kaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut, — josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä arvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»

»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko alkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän kertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon Länsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä ja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan. Sukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian paljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän näytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia papereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.

»Ja Te olette kaikki juonut?» sanoin minä.

Hän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin saavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni lahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä haavaa ole mitään lahjotettavaa…», ja pannessaan papereitaan takaisin lompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä sittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin hautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin kuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».

»Silloinhan Teillä on vielä jotain lahjotettavaa», minä sanoin.

»Mitä, hautapaikkako?»

»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot tulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin pullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä hellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen», sanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte minulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».

»Hullu tuuma! Hullu tuuma!» nauroi ukko.

»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin minut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä en hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli lopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan, olimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan» rauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin mutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän puoleltanne on täyttä totta?»

»Olenhan minä kavaljeeri! Parole d'honneur» [Kunniasana], sanoi hän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa päätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni harjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle nimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä maksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.

Siis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita kertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä oikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se ilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että olin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja siellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin ja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat ja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa sinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän ihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.

8 maalisk. 94.

Viime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana rikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti ihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti rahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa maksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta kymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä eräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan arvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia voinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi sadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille matkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin että hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt ne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa antaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni, että säästämistä en voi enää ajatellakkaan.

Noin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija lienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja komisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski tekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä vastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon muuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön antama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin toimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma. Sillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella kerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää jotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki alkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No, mitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus kolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat ottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta tunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun tietysti olla.

Näin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä pulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen sattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko vaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja sen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa, vaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain muualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa oli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin hänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli väärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet kiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa mitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät. Paitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia sivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo hän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka ottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti taas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla. Eukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän briljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja vuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös pois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään vuokralaisia.

22 toukok. 1894.

Minä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria vastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko sydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut rahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee, niin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin kalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan repaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa kuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja välinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein täydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee, kunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään täkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän on jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin, »Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia. Sitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa hänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään huolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa sanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää, miksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti keskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.

Minä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis, suuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa maksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista markkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka oikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea yhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin vuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija, joka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan kuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon vuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen mies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän ottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi olla häät.

Nyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on mukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi hankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden ja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni valloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana toukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen, taikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.

Aivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein vanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke, mutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana jouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa pianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut hautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus viereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti en tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.

Monasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani kestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että tarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en ole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua kaunista.

Molly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta markkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä. Toissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa johonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä kauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen onnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla milloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!

Maatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa iltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin kaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta maailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun sitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni entistään tukalammalta… Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle se, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla häiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa leimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien ympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden vakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä, mutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä luulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään ruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin ryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä. Niin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa, ja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin oman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi tuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa haudoissansa! —

18 kesäk. 1894.

Eilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon! Siviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli näkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin pystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä ei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän saanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli kysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli suoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä paikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti aamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä, että siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan läikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.

Minä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet kiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja pyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi: »En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä Eläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista asioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan miesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä hetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa, jatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista nykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on lääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa ja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta hermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja oli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi minun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä. Annoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole milloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä kenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani huomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun hän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä kiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä kaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan itselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti minut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset otsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa minulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa, mutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi päätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä lapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt säästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar, eikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain tilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että tohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä huomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua, mutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian uudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni olevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja Kellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?» kysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä? Ettekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on kyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi: »Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut. Luulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.» »Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.

Tohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa se olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle riitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran hänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei voi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut ryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan vetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle, kun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin pieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla. Annan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi markka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin on syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen suuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita ja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.

* * * * *

Tohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta suuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen sisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella. Tahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä hyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän ei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi herättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä tuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja hyväilynsä niin lempeät ja hellät…

* * * * *

Nauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa, vaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää ja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat loppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä huomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti minulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja, tohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia! Casimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä kertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja päivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei suinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin naiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä. Ajattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä minä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää tavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet vankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä olentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne valittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan puhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla yhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä kamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin he olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla omiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa työvoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi. Mutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa todellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät kiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että annoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin rahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni oli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin tultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.

Sitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin tyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin. Rahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta siitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata markkaa, mutta pitkällekös se riittää.

18 syysk. 1894.

Eilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella ja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita tauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua siellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon unikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien, heleänpunaisten kukkien peittoon.

»Tuo on kai jonkinlaista allegoriaa», huomautin tohtorille.

»Mitenkä niin?» kysyi hän ja korjasi silmälasejaan nähdäkseen paremmin.

»Minä arvelen taiteilijan sillä tarkottavan, että unhotusta tuottavat unikukat loistavat paraiten tämän hirmuisen järkevän ja raskaan elämän leivän yllä ja valaisevat sitä hehkuvalla punallaan», minä sanoin. »Unikkoja on kaikki, täällä turhat toiveet, tuolla unhotus, huumaus — monta kertaa on unikon opiumi, jota tuuli lennättelee eikä kukaan talteen ota, tarpeellisempaa kuin maamiehen huolellisesti hoitamasta viljasta saatu ravitseva leipä…»

Tohtori ei vastannut mitään. Myöhemmin kun istuimme syömässä illallista terassilla, pani hän äkkiä veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja katsoi minuun. »Sanokaa minulle Thymian, ettekö Te ole kerran nähnyt parempia päiviä. Te olette saanut hyvän koulusivistyksen. Teillä on tavattomat tiedot. Miten Te olette joutunut tämmöiseen elämään?»

»Joutavia!» sanoin minä. »Isäni oli portinvartia ja äitini pesi vaatteita. Minut pantiin palvelukseen, mutta kun palvelustytön asema ei minua miellyttänyt enkä hienoksi naiseksi voinut päästä, valitsin keskitien ja elätän nykyään itseäni niinkuin hyvin tiedätte.»

»Ei», sanoi hän jyrkästi, »se ei ole totta. En minä tahdo väkisin vaatia teidän luottamustanne, sillä Teillä on tietenkin pätevät syynne, jos tahdotte menneisyytenne pitää salassa, mutta alhaisoa Te ette ole, siitä uskaltaisin vaikka valalle mennä. Jo Teidän ulkomuotonne panee semmoista olettamusta vastaan. Te olette puhdasrotuinen kaunotar, jommoisia kansan alimmissa kerroksissa tapaa perin harvoin, tuskin milloinkaan. Teillä on henkevyyttä ja tietoja kylliksi, että ne eivät voi pysyä salassa, vaan alinomaa välähtelevät esiin kuin valonsäteet taidokkaasti hiotun jalokiven särmistä. Minä en tahdo vaivata Teitä uteliaisuudellani, mutta Te herätätte minun mielenkiintoani ihmisenä ja lääkärinä. En voi käsittää, miten semmoisilla järjen ja sydämen lahjoilla varustettu ihminen kuin Te epäilemättä olette, semmoinen älykäs- ja teräväsilmäinen nainen on saattanut eksyä syvimmän, siveellisen kurjuuden umpikujaan ja sinne jäädä. Se on sielutieteellinen arvotus, johon minä en keksi vastausta.»

Näin hän puhui, mutta minä en vastannut ensin mitään. Katselin lasissani kimeltelevää punaista viiniä, katselin ihmisiä, jotka istuivat alempana sähkölamppujen valossa nauttien illallistaan. Oli lämmin ilta ja puutarha vielä melkein täynnä väkeä; ohi kiitävät junat näyttivät valaistuine ikkunoineen siltä kuin olisi pitkiä riviä kiiltomatoja liukunut sivutsemme. Soittokunta viritti surumielisen sävelen, joka teki minuun omituisen vaikutuksen, silmiäni painosti ja hämärti, tunsin tohtorin katselevan yhä minua ja tuijotin liikkumatonna edessäni olevaan punaiseen viiniin.

»Se oli kai tuo vanha juttu», sanoi hän viimein hiljaa, »onneton rakkaus, eikö niin? Ja sitten askel askelelta edemmäs ja alemmas, kunnes jalka tarttui liejuun eikä enää päässytkään pois…»

Ravistin päätäni. Kylmät väreet kävivät selässäni, sydämeni löi harvaan ja raskaasti kuin rautavasara. »Minä en ole koskaan yhtäkään miestä oikein rakastanut», sanoin. »Teitä minä rakastan, tohtori! Niin, Teitä minä rakastan!» Enempää en voinut puhua. Painoin pääni kättäni vasten, peitin silmäni nenäliinalla ja lupasin myöhemmin kertoa hänelle kaikki. Tohtori oli vaiti, edeskäypä toi samppanjaa ja kun vein lasia huulilleni, tipahti siihen kyynel ja minä join senkin. Emme päässeet enää kiinni oikeaan tunnelmaan, kello yhdeksän läksimme pois, ajoimme Eläintarhaan ja aloimme astua pitkin sen pimeitä käytäviä. Äkkiä pani tohtori kätensä minun vyötäisilleni ja kysyi hiljaa: »Oliko se äsken totta, Thymian? Olenko minä todellakin Teille kallis oman personallisuuteni vuoksi? Vai lausuitteko nuo sanat noin vaan ilman syvempää tarkotusta?»

»Minä rakastan Teitä», sanoin minä, ja taas tulivat kyyneleet silmiini. »Olen rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut. Tahtoisin olla vaan Teidän omanne, ainoastaan Teidän. Sydämeni ja aistini janoovat Teitä. Minä en tiedä mitään, jota en olisi valmis tekemään Teidän tähtenne… Muilta minä voin kyllä ottaa rahaa, mutta Teiltä en sitä tahtoisi tehdä, raha on niin saastaista ja minun rakkauteni Teihin on niin puhdas.»

»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi. »Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies, koettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä voisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä ole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille ystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin entisistä vaiheistanne?»

Kävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän ensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi puristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin Thymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään? Jos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää hyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»

»Oi, miten mielelläni!» vastasin minä.

»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään mahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy tahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt olette, ja päästä täysin valveille». —

Mieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata pantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni patjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen Ostendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt sieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin unelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon huolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä lakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino 150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa markkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia samppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki minussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen tohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää minä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan myös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä kauhea loppu.

12 jouluk.

Tohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi tyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin minut.

Viime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä naista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla viimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut, tahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin Dresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen erääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan istumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen joka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja katson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän näytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden muotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota pysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne tänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista, tuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja mautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies Lütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen, jonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän viimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä ja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista jälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää tulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että hän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä mieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin sääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä meidän pöytäämme.

»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista — Thymian Gotteball G—stä».

»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli mukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror, herra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä), rouva se ja se, neiti se ja se… Ja kun rouva Christiansen näki kaikki nuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo vielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja kun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani ja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.

»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin, mutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän vihdoin puhumaan.

»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen. Keskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona suuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle kotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en tietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää tuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan mitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla mahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän armoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta levottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet ollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä kahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille; kun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin hurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle seuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin. Ylpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois. No, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!

Minun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani en jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen heittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin, mitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä teen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja perustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi nykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi minun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin hyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana olisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa tapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme siitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja otan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot huonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön jalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun päästäkseni.

Osdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin hänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta, hän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin, luulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin pilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen erotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei tietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra kreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia. Ensin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta kun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin sisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja raukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun rahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira, jonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin krokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä tässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä meikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen kädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein ulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle heidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni. Lukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas ja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle määräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia kamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli minulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että minä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli hän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa, mutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan aamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana, paita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen niskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla oli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin hänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla vielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme naimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.

Eilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja etsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska, kymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti otamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin, jossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin. Kahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan häntä niin… tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä saa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —

* * * * *

»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin tänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa aamunuttuani.

»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi olla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta kutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»

»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä ajattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta f:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti rouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään huoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti enemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa tohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa yksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää sangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja sisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei käynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.

Minä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt lepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en ole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan lumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä siellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen luonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä tuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa semmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa roolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut saada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta olemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä mitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei juo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä piireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti iltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee teatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella tähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen sääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse pelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt kunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä meillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä, jos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä, mitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän, nukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi tuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo sohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää tukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun vaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan ja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä ja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.

Kesäkuu.

Tohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan huomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja helppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut tähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina iloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että kerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä minulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina kaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas melkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti en pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta tyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein Schlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan. Hänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi aina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä useamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous, en voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia: tämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja savustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen vieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja luulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin vaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.

Nykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari, ranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista ja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura. Päivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein saan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin huvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat minua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi, jos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta Casimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi pari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan käsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä tuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät… Minulla on nyt suuri huoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas vuokratuiksi.

8 syysk.

On ilta ja olen yksin. Tekee mieleni kirjottaa. Herra jumala näitä huolia! Viidentenätoista on maksettava huonekalujen vuokra ja minulla ei ole vielä penniäkään. Tohtori on perheineen rannikolla, kirjottaa en uskalla hänelle enkä muuten tahtoisikaan häntä vaivata, kun hän jo ilmankin antaa minulle enemmän kuin hänen oikeastaan sopisi. Minulla ei ole kuin neljä huonetta vuokrattuna ja opettajattaren olen ottanut kahdeksastakymmenestä markasta kuukaudessa, joka tuottaa minulle tappiota, jollei ole niin paljon muita vuokralaisia, että tulot heistä riittävät sen korvaamaan. Jokapäiväiset menot, palvelijain palkat, kaasulaskut ja kaikki sen semmoiset panevat pään ihan pyörälle, enkä uskokkaan enää, että tätä liikettä voin kauan pitää pystyssä. Kaiken muun lisäisi vielä eräs pariskunta, joka oli asunut täällä kaksi kuukautta, kaikessa hiljaisuudessa hävisi pois ja jätti maksamatta koko laskunsa, kolmesataa seitsemäntoista markkaa kahdeksankymmentä pfennigiä. Epäilemättä tämä yritys kannattaisi, jos minulla olisi älykäs kelpo mies vieressäni auttamassa. Mutta Casimir vaan tyhmenee ja rappeutuu päivä päivältä. Äskettäin hän oli sairaana, lääkäri sanoo hänessä olevan pahan sydänvian. Hän ehkä pian kuolee. Ei meidän pidä sitä toivoa, mutta Jumala suokoon! Sitä on todellakin mahdoton ymmärtää, mitä varten tuommoisen ihmisen pitää elää. Välistä hän saa päähänsä olla pukeumatta, riisuu pois alusvaatteetkin eikä hyvällä eikä pahalla saa häntä silloin ottamaan paitaakaan päälleen. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin lukita hänet huoneeseensa, sillä muuten olisi kaikki hukassa. Hän alkaa muutenkin käydä epämukavaksi ja vastenmieliseksi; ellen anna hänelle riittävästi taskurahaa, hän lainaa minun nimeeni ja olipa hän äskettäin koettanut varkain pantata lusikoita, mutta ei ollut tietysti saanut niillä mitään, ne kun ovat vaan alpakkahopeaa. Jos minä häntä nuhtelen, niin hän rupee hävyttömäksi. Oh, kyllä tässä on kestämistä!

Minä ikävöitsen tohtoriani. Hänen läsnäolonsa antaa minulle rohkeutta, elämänhalua ja luottamusta itseeni. Nyt on mieleni synkkä ja toivoton.

10 lokak.

Nyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen on minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla. Jo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan ja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville, missä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n syntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten tulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään, minulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain tulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja jollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään illalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis neljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö hämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on vieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin olivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä siellä… Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei ole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän miten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani hakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna minun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri huonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi. Nainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin hänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin vieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä tiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta, kutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä kiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan portaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet päällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa Casimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten minä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla sillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa siihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista nähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir on jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että meidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.

Paria päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata minua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä olevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo »itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä minua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä olin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja toverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki viisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään hänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään ulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena iltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi tyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa koetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan kuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi hurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät semmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat kauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä tehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin, mutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian poliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat kerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole hyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi kun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.

Huone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi ja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu, paljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata Markiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa. Minä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein hirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on ollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana olen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten ymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.

12 jouluk.

Tammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon Potsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi mahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen kun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä iltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa, hilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran kuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole niistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen. Periaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen mitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut. Minä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä olisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt eivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki muut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren juomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa pois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen täyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän minusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että hän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput annetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi. Meillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista neljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä hän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän on ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei tarvitse häntä nähdä.

17 tammik.

Tällä kertaa minulla oli onni matkassani, uudessa asunnossa sain kaikki huoneet heti vuokratuiksi. Paljon kolikoita ei siitä tosin heltiä, täytyy välttämättä hankkia itselleni sivutuloja. Aion yrittää taas antaa kieliopetusta. Helpolta ei tämä tunnu, mutta tahdon koettaa sittenkin. Tahdon elättää itseni kunniallisella tavalla. Entisessä asunnossa herrat viime aikoina rupesivat minua liiaksi lähentelemään, mutta minä tein jyrkästi lopun heidän yrityksistään. Se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Minulla on tohtorini, häneen minä tyydyn, hänelle koko sydämeni kuuluu. Hän on niin hyvä, aivan liian hyvä minulle. Casimir on taas sairas. Sairaana ollessaan hän pysyy kotona, muuten ei.

10 helmik.

Ei ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin siihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi onnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista päivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli, sitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi pitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä tutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut itselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui lääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön tuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön huoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa. Minun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine ruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki siihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn osansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän kuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita juoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä merkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin tiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen häntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta minulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet johonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.

Surua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja jos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he niin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn vuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan suorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei ole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni rahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa, täytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu samoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta minulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää enää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on nyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö leiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis, älykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei mitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja ykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa eteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin, mutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän huojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat minua yöt ja päivät.

* * * * *

Niin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin ollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän tarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta ryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas vanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin miehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän onkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän rohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen hienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi minuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan tahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo viisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua, jossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme ja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä milloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.

Eräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat vierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän esiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää minkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen hienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä, kun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut, että tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle, kuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa, tuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi hän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa hermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi kaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja Nix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa vähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori kuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain kolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.

Itse paholainen lienee ollut sinä iltana liikkeellä peliään pitämässä; kun kahden näytöksen välillä hiukkasen pistäymme ulos kävelemään, tulee tohtori meitä vastaan. Kirottu sattuma, että hänen pitikin juuri sinä iltana tulla rouvineen Apolloteatteriin. Hän katsoi minuun kummastuneena ja minä tiesin samassa, että hän nähdessään minut Nixin seurassa arvaa koko jutun. Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi tullut vaatimaan minulta selitystä, mutta hän pysyi yksinkertaisesti poissa ja lähetti ensimäisenä päivänä hyyrynkin postissa. Se vaikutti minuun äärettömän kiusallisesti, kun häntä kuitenkin niin sydämestäni rakastan, enkä milloinkaan olisi antanut toisen miehen koskea itseeni, jollei hätä olisi pakottanut. Kiukussani lähetin rahat hänelle takaisin, nähköön hän että meikäläiselläkin on ylpeytensä. Mutta kun hyyry täytyi sittenkin maksaa, kirjotin D:lle ja pyysin rendezvous'ta. Hän tuli, minä valitin hänelle surujani ja hän oli heti valmis maksamaan minun vuokrani, oli hyvin iloinen ja sanoi etsineensä minua jo kaikkialta. Täten on D. tullut ystäväkseni ja astunut tohtorin sijalle, ja se onkin oikeastaan edullisempaa minulle, sillä hän käyttäytyy kovin hienosti, mutta tohtoria kuitenkin yhä vielä ikävöin. Sydämeni alkaa aina ankarasti sykkiä, kun vaan kuulen ovikellon kilahduksen, ja pettymyksen tunne valtaa minut, kun se onkin joku muu henkilö.

Uudenvuoden aattona.

D. läksi juuri pois. Hänet oli kutsuttu johonkin perheeseen, jossa hänen täytyi muodon vuoksi ainakin näyttäytyä. En osaa vielä nukkua ja otin sentähden päiväkirjani esille, pitkästä aikaa taas jotain siihen kirjottaakseni. Viimeiset muistiinpanot tein huhtikuussa, ja siitä lähtien on moni seikka toiseksi muuttunut. Toukokuun alussa jäi Casimir taas kerran yöksi ulos, ja se teki minut vähän levottomaksi, kun hän muuten viime aikoina, tuon tautinsa saatuaan, on elänyt jokseenkin säännöllisesti. Se minua oli tosin kummastuttanut, että hänellä oli usein rahoja, joskus pari kultakolikkoakin, kun en voinut käsittää, mistä hän niitä oli saanut, mutta niissä piireissä, joissa hän liikkuu, ei panna rahalle suurta arvoa, vaan se menee niinkuin tuleekin, ja siksi en pitänyt mahdottomana, että silloin tällöin joku hyväntahtoisuudessaan tai säälistä pisti hänelle kympin kouraan. En pannut siihen asiaan sen enempää huomiota.

Mutta tuona yönä minulla oli pahoja aavistuksia ja seuraavana aamuna olin saada halvauksen, kun sisään astuu poliisi ja ilmottaa, että Casimir oli vangittu edellisenä iltana, tavattuna törkeästä siveellisyysrikoksesta. No, sille ei mitään tainnut, asia meni laillista menoaan. Casimirin toverit keräsivät kaksituhatta markkaa takuuta varten, mutta oikeus ei siitä huolinut, ja kuutta viikkoa myöhemmin otettiin juttu käsiteltäväksi ja minut haastettiin myöskin todistamaan. Minä kieltäysin antamasta mitään lausuntoa, mutta muuten tuli selvästi ilmi, että hän oli tarjoutunut miesten käytettäväksi, ynnä muita törkeyksiä, ja hänet tuomittiin kuudeksi viikoksi vankeuteen. Se kuuluu olleen sangen lievä tuomio ja perustuneen siihen, että rikollisen puolustaja oli osottanut hänen olevan niin henkisesti tylsän, ettei häntä voinut pitää täysin vastuunalaisena teoistaan.

Seuraavana päivänä oli asia kaikissa sanomalehdissä. Otsakkeena oli »Aste asteelta alaspäin» tai »Hukkaan mennyt elämä», ja sen alla oli luettavana jotenkin näin:

»Lukittujen ovien takana käsitteli rikosoikeus Moabitissa eilen kreivi Casimir Edmund Maria Osdorffia vastaan tehtyä syytöstä siveellisyysrikoksesta. Syytetty on entisen valtiopäivämiehen kreivi Knut Osdorff vainajan neljäs poika; hän on suorittanut kymnaasin kurssin jossain maaseutukaupungissa, ja koetettuaan täällä turhaan oppia jotain säätynsä arvon mukaista tointa hän siirtyi Amerikkaan. Entisen lemmittynsä, eräissä Berlinin piireissä kauneutensa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi hyvin tunnetun ja halutun »neidin» toimesta palasi hän Saksaan takaisin, eli sitten jonkun aikaa tämän kanssa vapaassa yhteydessä ja vihdoin nai hänet. Nuori rouva, joka viisaasti kyllä ei huolinut miehensä arvonimestä, vaan kutsuu itseään yksinkertaisesti rouva Osdorfiksi, ei näytä sen jälkeen paljonkaan välittäneen miehestään, koska tuo älyltään ja tahdoltaan heikko olento, jolla ei enää pitkiin aikoihin ole ollut vähintäkään siveellistä ryhtiä, sortui nyt kerrassaan paheiden lokaan. Juttu päättyi syytetyn tuomitsemisella kolmen kuukauden vankeuteen, josta hän saa lukea itselleen hyväksi sen ajan, minkä on ollut tutkintovankilassa.»

Tuomio oli julistettu ja sille ei siis tainnut mitään, ja syytetyn asiamies ilmotti, että olisi ollut turhaa vedota korkeampaan oikeuteen. Mielelläni olisin nyt suonut Casimirin pääsevän vapaaksi, voidakseni valmistaa hänelle tilaisuuden päästä Z——iin, sillä ettei hän voisi kestää tavallista vankeutta, sen kyllä tiesin. Oikeus kuitenkin hylkäsi pyyntömme rangaistusajan lykkäämisestä tuonnemmaksi, karkaamisen pelosta. Minne tuo vaivainen syntinen olisi voinut paeta, sitä minä en käsitä.

Ennen olen usein salaisesti toivonut, että Casimir kuolisi, koska minulla on ollut hänestä niin suuri risti, mutta kaikesta huolimatta koski tämä minuun kovasti, ja kun käydessäni vankilassa häntä katsomassa hän tuli minua vastaan niin surkean laihan ja kurjan näköisenä, silloin katosi viimeinenkin vihankauna sydämestäni ja sääli vain jäi jäljelle. Hän valitti näkevänsä nälkää, kun ei voinut syödä vankilan ruokaa, jonka hän sanoi olevan semmoista, että se rupesi häntä aina ylenannattamaan. Pyysin tirehtööriä lähettämään hänet sairaalaan, koska hän oli noin heikko, mutta siitä ei lähtenyt apua.

Noin kahdeksan päivää Casimirin tuomion jälkeen ilmotti palvelustyttö eräänä aamuna jonkun vanhan herran kysyvän minua. Minä olin juuri kähertäjän käsissä ja hänen täytyi hiukkasen odottaa. Ikäänkuin jonkin vaistomaisen aavistuksen vaikutuksesta otin sukkelasti päälleni valkean aamunuttuni, joka pukee minua erinomaisesti.

Sisään astuessani huomasin heti, että edessäni oli ylhäinen herra. Näin myöskin että hän vähän hätkähti huomatessaan minut. Sitten hän esittäytyi: kreivi Y., Casimirin entinen holhooja. Ajattelin itsekseni, että tuo on nyt tullut sanomaan minulle mitättömälle korkea-aatelisen mielipiteensä, mutta koetin esiintyä hyvin herttaisena, ja se keino ei ole minua milloinkaan pettänyt. Eikä nytkään. Kreivi kertoi, että Osdorffin perhe ei ollut aavistanutkaan Casimirin olevan Saksassa. He olivat pitäneet häntä kuolleena ja tiedustelleet asiaa Saksan konsulivirastojen kautta. Nyt olivat saaneet hämmästyksekseen lukea sanomalehdistä kertomuksen tuosta oikeusjutusta. Casimirin äiti oli kuollut puoli vuotta sitten, mutta sisarukset elivät vielä kaikki ja heille oli tämä asia tietysti äärettömän ikävä. He tahtoivat pitää huolta siitä, että Casimir rangaistusajan päätyttyä pääsisi johonkin hermotautisten parantolaan, ja kysyivät nyt minulta, enkö olisi suostuvainen lailliseen avioeroon.

Minä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen toivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin Amerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä, vaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään paremmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä olen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja olen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen koettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta kunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä Casimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä ole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni. Mutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja sukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun mieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin, kreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella tunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli tuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen mieheen.

»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin, »miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»

Kreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä viiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli minua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija tarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan mitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin hänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista yrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.

»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman mitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo vuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa palveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän lupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin että hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä minun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä, jos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on kuumana.

Kotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä ja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen sängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä niin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti harkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa tarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä minä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen ystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka tässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä tavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta ja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he hankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia hedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan heistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan, syyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin, tulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään ainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä. Päinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä, hellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä pääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi »valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa Friedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua yhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta kuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari, ja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti isänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli tahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä tuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin varakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta hän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea tukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse ihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että hänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja alttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.

Casimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän eräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi hänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli kuusi aamulla oli kaikki lopussa.

Kreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi minulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin kirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset, koko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana. Asuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita seppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä hevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa liike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla suruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla lauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli minusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän lienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut paljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta ja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla, lausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten mitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät tiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan ihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa värähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta elämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos jokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt vaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli kaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon vakavia, kalpeita kasvoja.

Voi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin kuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan hänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin se tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa taas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota surkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui menettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta jäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.

Itkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä sydämestäni. —

Siitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa jälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin häntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan ole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein luonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä hyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi jakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille panemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen. Jos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala, anna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää, surutonta, rauhallista vuotta!

5 helmik. 1897.

Näetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on todellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti hehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan partansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä miehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään se herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin sanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin se on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta, hän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään tavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun heikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset herrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä maailmassa on koskaan täydellistä.

Ja niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että vähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen käytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu ei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme illallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli hän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi kummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä sormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja virkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän valopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan tuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät jälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja…»

Katsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?» Ja hän vastasi: »Se riippuu siitä… ystävänne pitäisi olla luultavasti jotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille isoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä hetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.

»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos vielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies…»

»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä olen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut, ja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas oven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä tarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta Teitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki, mikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon panen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on oltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin…» Vastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä kuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi todellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja me olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari…

Viikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni olen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani, ja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii minulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee ja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen vihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla on ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en tarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea menojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin, että tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen tilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että pääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran häiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä kutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä, että häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta kiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.

Tohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä selvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän otti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi odottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä on toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä tuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen nostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä vuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet hänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin näytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle aion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä näin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin, mutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen toistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on kovimmat kyynäspäät.

Mutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin, vihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani seuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin kokemuksia.

* * * * *

Tämän ja seuraavan lehden väliin oli pistetty mustalla kehyksellä varustettu, sanomalehdestä leikattu, näin kuuluva kuolinilmotus:

Tänä aamuna kello 1/2 8 kuoli lyhyen, ankaran taudin sairastettuaan hellästi rakastettu ainoa tyttäremme ERIKA

täytettyään juuri kahdeksannen ikävuotensa. Katkeramman surunvaltaamina kuin milloinkaan ennen elämässämme seisomme hänen hautansa partaalla.

Pyydämme että surunvalituskäyntejä ei tehtäisi. Hautaus tapahtuu sunnuntaina, 25 huhtikuuta, kello 1/2 11 aamupäiviä. Lähdetään surutalosta.

Konsuli Wilhelm Peters ja rouva Agnes, o.s. Siedetopf.

Seuraavissa muistiinpanoissa ei, kummallista kyllä, sanallakaan viitata suoraan tähän kuolemantapaukseen — omituinen, mutta sielutieteellisesti ehkä selitettävä seikka.

Julkaisijan lisäys.

Paris 22 toukok.

Huvimajamme ihanat päivät ovat päättymäisillään. Ei ole tullut sen aikana mitään kirjotetuksi, ja jollei minulla tänään olisi sattumalta muutama joutilas hetki päivällisen ja oopperan välillä, saisin viedä kirjani Berliniin takaisin samanlaisena kuin se oli sieltä lähdettäissä.

Matka oli ihmeellinen, kuukaudet ovat menneet kuin unessa. En olisi koskaan luullut maailmaa niin kauniiksi. Olinhan kyllä lukenut matkakertomuksia etelämaista, mutta värikkäimmätkään kuvaukset eivät anna mitään oikeaa käsitystä tuosta satumaisesta todellisuudesta.

Mutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti mieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana maailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä ihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään hyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen niin paljon köyhää ja rumaa elämää.

Me olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa. Nizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren rannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme auringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia värivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen eivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta. Hehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden kova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen väritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa. Kauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt ruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää väriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa, että usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti nauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella yhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä ihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.

Kreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut aikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän tehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy milloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä, että olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni. Se ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita itsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa hallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata toivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja kieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään minusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten helppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää häntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että hän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan eikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva ja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas, taipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle. Minä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen tahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä pyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla aina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan näyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en ole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.

Varma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin kiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne olevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja ajatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka eivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu kyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu alituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin, jota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin Juliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi kaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että se ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon ihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu. Miehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin, sitä ei ole kukaan kysynyt.

Kun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu kaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin kohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen olento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä kerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet riistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten onnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten sitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät näkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää, elämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana… Ja onko tämä kaipuu niin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta naimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja vietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.

Tämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä kreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian juurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja yksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta antautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen toisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta kääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de la paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan ymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut ystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan päivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan mutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan huolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.

Me asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka kerta eri huoneissa.

Eilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan, kun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu nainen ja huudahtaa kreiville: »Bon soir, mon cher cousin!» [Hyvää iltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi osottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän hämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli: »Ma nièce, la comtesse Osdorff… Madame la princesse Tch—» [sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi tuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai sitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet ja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei ainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt minulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen juttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin että en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa, ruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme asettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta huomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman kreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin mokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän joka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota vanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi, ettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden leimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen päältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen talonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin mennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja mitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on sentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt juuri — —!»