TOINEN NÄYTÖS.

Sama kesähuone.

KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.

Konsuli (innokkaasti selittäen). … Ainoastaan pari sattuvaa sanaa… sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat; minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava, ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden siirretyksi valtion niskoille!

Setä Mads (deklamoi). … joka erityisesti on velvoitettu auttamaan juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?

Konsuli. Juuri niin, — jatka vaan, Mads — yksityisten apu ei… Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa — onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin. Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin jotakuinkin rauhoitetuksi.

Setä Mads (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio — mitä sanot siihen?

Konsuli. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads, jos keksit vielä pari kaunista käännettä, — ja hyvän loppupamauksen.

Setä Mads (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, — kova kohtalon kolaus, joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja heitti synkät murheen varjot moneen kotiin…

Konsuli. Ei, — ei kelpaa, — runollista tunteellisuutta! Semmoista ei kirjoiteta konttoripulpetin ääressä.

Setä Mads. No, sanotaan sitten niinkuin Wulff Wulffie — itse olisi sanonut.

Lausuu napittaessaan takkiansa.

Meidän on kylmäverisesti katsottava tapausta suoraan silmiin ja myönnettävä se onnettomuudeksi ei ainoastaan kaupungille, vaan koko tälle maankulmalle, se on merkittävä aineelliseksi tappioksi, joka lamauttaa paljon toimeliaisuutta ja jonka seurausten torjumiseksi tarvitaan vuosia.

Konsuli. Aivan niin. Siinäpä osuit! — — Kuuleppas, eikö ole omituista, — tuommoista pientä — miksi sitä sanoisin — selontekoa yleisön edessä — minä pelkään — pelkään todellakin! — ett'en voisi pyytää omaa poikaani sitä tekemään. Siinä täytyy punnita ja tutkia joka sanan käänne, joka kolkka, ett'eivät ne näyttäisi tarkoittavan kenenkään yksityisen etua — että voisivat pitää paikkansa vaikka taivaallisen tuomion edessä. Tämä nykyajan gentlemannimainen kasvatus ei opeta heitä käsittämään elämää taisteluna.

Rouva (tulee sisään liikutettuna, Ottarin, Karnan ja Elinan seurassa). Taivaan nimessä, Wulffie! Ottar tulee juuri sähkösanomakonttorista ja kertoo, ett'ei ainoastaan itäinen osa rantakaupunkia ole tuhkana, vaan nyt palavat myöskin kirkko ja talot torin varrella.

Ottar. Onneksi ei ole ihmisiä palanut. Mutta kaupunki on toistaiseksi aineellisesti mennyttä kalua, köyhä kuin kerjäläinen.

Rouva. Ajatelkaa — ajatelkaa! kaikkia noita perheitä, joilla ei ole kattoa päänsä päällä, — ei muuta kuin kovat tunturiseinät.

Karna. Tässä nyt ei auta "ajatteleminen", äiti! Tässä on vaan saatava esille meidän säästöpankki-kirjamme, niinkuin Ottar sanoi, ja annettava jotain tuntuvaa apua. Eikö niin, isä? Äiti antakoon tuhannen, Elina ja minä kumpikin kolmisatasemme, jotka jouluksi saimme, ja sinä, Ottar? Ja sinä, setä Mads? — ja sinä, isä?

Konsuli (harvaan, tyynesti). Luulenpa, Mads, että sinä annat ne sata kruunua jotka ansaitsit tänään. Ja minä ehdotan, että perheestä jokainen panee apunsa jauholastiin, jonka me "Wulff Wulffie" heti lähetämme sinne ensi hätään. Täältä tulee — kaikkiaan — katsokaamme — tulee kymmenen tuhatta kruunua. Joka on pidettävä runsaana ja riittävänä — jopa suurenmoisenakin apuna yksityisestä perheestä.

Rouva. Oi, sinä aina ritarillinen Wulffie! Sinä pakotat ihan itkemään.

Konsuli (tyynesti Ottarille). Elä vaan sano äidille, että minä sillä tavoin pääsen jauhoistani. Hän ei käsitä kauppoja, katsos.

Ottar. Niin, isä, se oli jalosti tehty.

Konsuli. Jalosti?… Jalosti? En vihaa mitään niinkuin tuota sanaa liikeasioissa! Niinpiankun joku alkaa jalostella, silloin sekaantuvat kaikki käsitteet. Jos tahdot antaa, niin anna. Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene. Mutta liikeasioissa ei ole sijaa ei jalomielisyydelle eikä tunteellisuudelle. Siellä ei voi muuta kuin laskea oikein ja pitää omaa etuansa silmällä. Jalomielisyyttään saa hoidella toisessa kerroksessa.

Setä Mads. Niin, niin, niin, — minun sata kruunuani… Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, että niillä pölyytetään vähän jauhoja yleisön silmiin, kun ne lopulta kuitenkin joutuvat hätääkärsivien kurkkuihin.

Selma (tullen kiireesti. Nähdessään Ottarin). Voi, miten olen odottanut sinua, Ottar! Lupasithan sinä —

Vaikenee nähdessään toiset. Pelästyneenä.

Onko se hyvin vaarallista! Kotona sain kuulla ainoastaan ensimmäisen sähkösanoman tulipalosta… Ja sitten olen kävellyt edes takaisin ja odottanut vaan sinua —.

Karna. Ah — kuka nyt semmoisesta!

Konsuli (leikillisesti Selmalle). Niin, nyt on päätetty, että hän istuu konttorissa koko päivän. Toivon, että pian saat kävellä Wulffie nuoremman kanssa, joka kuuluu yhtiöön Wulffie & Poika.

Selma (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa sinun tulevan.

Ottar. Tuo tulipalohan se tuli väliin.

Selma. Tulipaloko? — Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä Wulffie nuorempi! Ohhoi, — täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä pieni retki tuonne tulevaan kotiimme… ja arvaappas, mitä minulla on täällä?

Näyttää hänelle jotain.

— Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!… Eteisessä riippui sinun harmaa matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut siellä, — ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.

Ottar. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme ulos, emmekö?

Selma. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.

Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.

Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä meillä on… niinkuin he sanoisivat: — no, rakastakaa nyt. Te saatte luvan siihen… Liike sen sallii…

Veitikkamaisesti kuiskaten.

Ottar! Sallivatko sinun liiketoimesi meidän pujahtaa hetkeksi puutarhaan. — Sinun ja minun! — sill'aikaa kun muut ovat niin innoissaan palosta.

Ottar (ottaa häntä vyötäisistä). Hiljaa — joudu, tule, — minun täytyy taas pian palata!

He poistuvat puutarhaan.

Setä Mads (huutaa heidän jälkeensä). Mutta, Selma, ethän sinä saanut kuulla viimeisiä sähkösanomia tulipalosta…

Toisille.

Noilla kahdella on oma tulipalonsa vartioitavana.

Palvelustyttö (tulee sisään). Neiti Svane ja neiti Zinkbauer ja neiti Solenfeldt laitoksesta ovat täällä ja kysyvät, voisiko rouva uhrata edes silmänräpäyksen heille?

Rouva. Voi, niin sopimatonta kesken tätä kaikkea. Mutta käske heidät tänne kesähuoneesen, Miina.

Setä Mads. Tuli ja leimaus! — silloin on meidän aika paeta, Wulffie.

Molemmat menevät puistoon.

Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään ja tervehtivät.

Rouva (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille istuimet, Elina.

Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua

Neiti Svane. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie, me tulisimme niin onnettomiksi. —

Ottaa esille nenäliinan.

Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! — Olemmehan me niin turvattomia. Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.

Neiti Solenfeldt. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, — niin —

Neiti Zinkbauer (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen saanut kunnon tippaa kielelleni, — niin että vanha ihminen, kuolkoon hän tavalla tai toisella — —. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa…

Kiihtyy uudelleen.

Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi kahvinpapuakaan siinä, niin —. Ja entä kerma! — Jauhot, joilla ne sen paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.

Neiti Solenfeldt (rauhoittaen). Hys, hys, neiti Zinkbauer, — kyllä vielä keino kahvin parantamiseksi keksitään, sen saatte nähdä, kun vaan vähän rauhoitutte.

Rouvalle.

— Hänelle sattuu väliin semmoisia kohtauksia, ett'ei hän suoraan sanoen voi hallita itseään.

Karna (astuu luokse). Tulkaa istumaan tänne minun luokseni, neiti Zinkbauer, niin juttelemme me, sill'aikaa kun muut selvittävät asiansa.

Neiti Zinkbauer (lyö äkäisesti ja uhkaavasti käsivartensa tuolinkäsinojaan). Se johtaja, se johtaja, sanon minä, joka tärvelee vanhojen ihmisten kahvin. Jos vaan häntä ei Jumalan rangaistus kohtaa, niin —

Karna (lohdutellen). Saattepa nähdä, kyllä vielä saatte kahvinne. — Tehän pidätte väkevästä?

Neiti Zinkbauer. Väkevästä?… sehän on surkeinta, sekoitettua likaa…

Huutaa.

Juokoon sen johtaja itse —

Karna (koettaa viedä hänet syrjään toisen pöydän luo). Hys, hys, niin —. Katsotaanpas näitä kauniita vesivärimaalauksia, neiti Zinkbauer.

Neiti Zinkbauer (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa petoksella, — ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut… Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin — Niin niin, — saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.

Rouva. Vanhus parka!

Neiti Solenfeldt. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin lapsettaa —

Neiti Svane. Voi — tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.

Neiti Solenfeldt. — että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä katkeruutta, suoraan sanoen.

Neiti Svane. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia…

KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.

Neiti Svane (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja kaukana meistä jokaisesta — sen tohdin vapaasti sanoa — on kaikki valittaminen.

Neiti Solenfeldt (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!

Neiti Svane. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään —

Neiti Solenfeldt. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta uuteen vuoteen!

Karna. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.

Neiti Zinkbauer (hypähtää ylös). Niin tietysti, — siinä jouduitte viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!… Tietysti on Zinkbauer oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa… Entä teelehdet!… Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, — entä se, jota johtaja antaa meille oikeana maalaisvoina —? Kyllä kai!

Neiti Svane. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä, — elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen… Hän tekee meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!

Rouva. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on niin suuri perhe!

Neiti Zinkbauer. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan! — perhe! — Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat kerman, saamme me maidon.

Karna. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia tutkitaan!

Konsuli (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä, että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä antaa, tähän havannaan tässä.

Naputtaa tuhan sikaristaan.

Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut muut.

Neiti Svane. Niin niin, niin niin, herra konsuli! — Suuressa maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan siunattava ja kiitettävä antajan kättä.

Konsuli. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia prosentteja sekoitusta ja lisäystä! — seurauksena kilpailusta — maailman suurimmasta liikevoimasta!

Neiti Solenfeldt. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.

Konsuli. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa, kauppias, joka myy, valittaa, — laitos, joka nauttii, valittaa —

Neiti Svane (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille —

Surkeasti.

Mehän olemme niin vanhoja — ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin lapset tänne luoksenne.

Rouva (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!

Konsuli (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.

Karna. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän tarkastettava laitoksessa, isä!

Konsuli. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä… Hm, — semmoinen herättäisi vaan ikävää huomiota… Ja kaikki se parin, kolmen vanhan neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta —

Karna. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä kyllä otan selvän!

Konsuli. Niin, niin, — voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa johtajalle yksityisen muistutuksen.

Ääneen.

Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet… lähettää neideille jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?

Rouva. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!

Neiti Solenfeldt (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa, ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.

Neiti Svane. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat rauhattomuutta laitokseen.

Rouva. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.

Konsuli (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?

Neiti Zinkbauer (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien edessä, mitä he lienevätkin, — ja kun lanteita alkaa pakottaa, niin —

Konsuli (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri… Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.

Puutarhuri (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, — sepä oli mainiosti keksitty ajatus! Prosentittain!… He aivan kivettyivät, nuo vanhat ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden portilla! —

Näyttää kukkia.

Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.

Karna. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.

Puutarhuri. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä…

Ojentaa kukkia häntä kohden.

Katsokaa tätä kasvia tässä, — niin voimakas väri kukissa, ja voimakkaat, mehukkaat varret, — kuin sotaan lähdössä!… Ei, mutta katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä ilmanalassamme, — olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä —

Karna. Esi-isä?

Puutarhuri. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin. Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.

Karna (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen mitalin siitä?

Puutarhuri. Mitalin — mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, —

Ojentaa kukkaset hänelle.

Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen historiaan.

Karna (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.

Puutarhuri (terävästi). Niin, tietysti! —

Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella. Huudahtaa:

Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!

Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.

… Melkein vaan kultamöhkäle!

KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.

Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin… Mutta mikä on multaa, se mullaksi jää…

Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.

Kauhea näky… kauhea näky!

Karna (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! — Täytyy pois!

Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.

Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!

Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.

Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.

Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.

— Hänen täytyy pois — niin… Hänen täytyy pois!

Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.

Uh, sitä ihmistä! — —

Lähestyy lasipalloa. Seisoo ajatuksissaan hetken. Muuttelee asentoa pari kertaa, katsoen samalla paikkaan, jossa seisoi. Polkee taas jalkaa.

Uh — Äsch!

Astuu miettiväisenä pöydän hio, jossa ottaa kukat käteensä ja katselee niitä.

Kultamöhkäle —

Heittää kukat kiivaasti takaisin pöydälle.

kivettynyt metalliksi!

Elina (tulee sisään vasemmalta). Karna, Karna, — oletko täällä? Äiti tahtoo, että tuomme tänne pullon vanhaa satavuotista madeiraa, ja juomme Ottarin kunniaksi, sittenkun ne ovat valmiit siellä konttorissa ja ovat allekirjoittaneet yhtiökirjan. Setä Mads meni puutarhurin luo hakemaan vähän tuoreita kukkia koristeeksi. Ja sitten annetaan palvelijoillekin virvoituksia. — Voi, minä olen oikein juhlatuulella tästä kaikesta, kuuletko! Tästähän syntyykin aivan täydellinen muutos… Ajattele, kun Ottar ottaa isältä kaikki huolet, niin ei äidin aina tarvitse hätäillä ja aina kuulostella, kun isä tulee, onko tekeillä jotain ikävää…

Palvelustyttö tuo sisään tarjottimen, jolla on viiniä ja laseja, ja asettaa sen pöydälle. Elina järjestää ja puuhailee

Kuules, Miina, teidän pitää kaikkien tulla sisään onnittelemaan Ottaria ja juomaan hänen maljansa.

Palvelustyttö. Häntä kai kutsutaan sitten konsuliksi ja päälliköksi, neiti? — Sitä olemme arvelleet.

PUUTARHURI tuo sisään kimpun ruusuja. Palvelustyttö poistuu.

Elina (ottaa kukat ja katselee niitä). Ihania ruusuja, puutarhuri!

Puutarhuri. Niin, kauniita ne ovat, Elina neiti, ne ovatkin viimeiset, jotka tähän taloon tuon.

Elina Viimeiset? Mitä?

Puutarhuri. Niin, sitä vaan, että huomenna niitä on tuomassa toinen. — Rahalla saa niin monta puutarhuria kuin vaan tahtoo, ettekö sitä tiedä!

Karna säpsähtää. Seisoo silmänräpäyksen ja katsoo häneen. Ottaa sitten, kuin tahtomattaan yhden sinisistä kukista ja pistää rintaansa.

Elina. Mitä te tarkoitatte, Hein?

Puutarhuri (hämmentyneenä, sammaltaa). Minä tarkoitin… tarkoitin… Olen tuonut niin paljon ruusuja. Tästä lähtien tuon vaan sinisiä kukkia…

Kiiruhtaa alas puistonrappusia.

Karna seisoo silmänräpäyksen kuin huumautuneena. Hymyilee sitten ivallisesti ja repäsee kukan rinnastaan.

En ainakaan minä huoli hänen kukistaan!

Setä Mads (tulee sisään puistonrappusia). Aah, — viinit jo pöydällä!… Atlantinmeren suolaama vanha Madeira maistuu ihanalta, ihanalta. Me vaan juomme mitään puheita pitämättä…

Karna (vallattoman iloisesti). Sanoppas minulle, setä Mads, — Amsterdammissako vai Leedsissäkö sinulla oli se vaikea rakkaudentautisi? — Sinähän paranit siitä kahdeksassa päivässä?

Setä Mads. Elä nyt, — se kesti paljoa kauvemmin. Se oli niitä syöpäläisiä, joita ei tahdo saada millään lähtemään.

Karna. Ja sinun isäsi täytyi sitten tulla päästämään sinua pinteestä… Mutta se pähkinä taisi olla kovanlainen purtava, kuules setä Mads?

Setä Mads. Niin oli, — yksi niitä pähkinöitä, joita purressa saa hammastaudin koko elämäkseen.

Karna (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia raukkoja.

Rouva (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen sohvannurkkaan). … Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme päivän, — uuden yhtiön syntymäpäivän, — tällä suuremmoisella avulla noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!… Hyväntekeväisyydessä on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! — Tiedättekö, lapset, ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin olisi se onnea kukkurallaan.

Karna. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?

Rouva. Sitähän tarkoitan. — Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan. Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin hyväksi — —

Elina (joka katselee puutarhaan). Ottar — tuolla ulkona… He ovat siis jo valmiit… Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on mahtanut pitää häntä pihdissään.

Ottar (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä, missä on minun hattuni?…

Elina (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! — Eläköön!

Riemuissaan.

Minä ensiksi sain onnitella!

Ottar (verannan ovella, — herää). Jumalani tekö täällä!

Horjuen ja lattiaan tuijottaen astuu äidin luo. Hän jää siihen seisomaan ja silittelee äitinsä otsaa ja poskia, äiti tarttuu molemmin käsin yhä tuskallisemmin hänen käsivarteensa.

Voi sinua, äiti parka! — Äiti, äiti parka!…

Heikosti.

Minusta ovat aina sinun silmäsi näyttäneet niin puhtailta. Niitä helmiä ei kukaan voi sinulta viedä!

Valittaen.

Äiti! — Äiti.

Rouva (pelästyneenä). Mutta, mitä on tapahtunut, Ottar!

Karna (äkkiä). Voi jumalani, ett'ei vaan isä olisi!

Ryntää oikeanpuoliselle ovelle.

Rouva (hypähtää sohvasta. Huutaen). Isä, sanot sinä, — isäkö?

Ottar (pysäyttää heidät päättävästi. Terävästi). Ei, isä voi vallan hyvin.

Setä Mads. Ettekö ole voineet sopia yhtiökontrahdista… Wulffie tahtoo koko johdon…?

Karna (tulisesti). Siinä olen sinun puolellasi, Ottar, elä anna heidän tehdä itsestäsi nollaa. Isän tulee ymmärtää, että yhtiökumppani ei ole sama kuin poika…

Ottar. Yhtiökumppani? —

Pudistaa päätään.

— Ei, siksi en tule koskaan —

Heittäytyy tuolille. Hiljaa itsekseen.

Häpeä!… Häpeä taloomme…

Karna. Mutta, mitä puhetta tämä on, Ottar! Etkö sinä käsitä, että aivan peloitat meidät?

Ottar (mumisee aivan epätoivoissaan). Äiti! — Äiti!

Karna. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.

Ottar (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan. Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.

Elina (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!

Karna. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!

Rouva (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse). Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? — jotain isän kanssa, sen ymmärrän.

Ottar (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään). Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois… Tämä kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! — meidän täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä omistamme! — kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme peittää!

Rouva. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain… Voi, — minua värisyttää…

Setä Mads (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista prosenttia!

Ottar. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt tulen, minä — noihin osakepakkoihin… Me omistamme niitä kahden miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi… Aina kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! — (ivallisesti) — jok'ikisenä päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi juovuspäissään, — ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä —

Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.

Setä Mads (kääntyen vuoroon jokaiseen naisista). Rakas, rakas, Linda. Karna kulta, kuulkaa toki, — olkaa järkeviä ihmisiä… Tuota, — sehän ei ole muuta kuin mitä koko maailma tekee! Jos ei Wulffie ottanut voittoa niin otti sen toinen. Se on kuin pisara meressä… Atlantinmer —

Karna (kiivaasti Setä Madsille). Vaiti! — Vaiti! —

Ottariin kääntyen.

— Sano, että valehtelet, Ottar! —

Polkien jalkaa.

— Olet tullut hulluksi — raivoat!

ROUVA heittäytyy sohvaan, peittäen kasvonsa käsiinsä.

Elina (kumartuu hänen ylitseen, huutaa). Äiti! — Äiti! —

Karna seisoo ja katsele Ottaria, joka istuu huojuen epätoivoisena tuolissaan.

Konsuli (astuu sisään). Mitä mielettömyyttä tämä on! Minun täytyy sanoa, että minun kiihoittunut herra poikani — ja jumalan kiitos ei vielä yhtiökumppanini! — ymmärtää asettaa asiat ylösalasin! Rakas Linda, etkö ymmärrä, että tässä on kysymys kauppaliikkeestä, jota harjoitetaan yli koko maailman. Osakkeet ostetaan niiden hinnan mukaan, eikä suinkaan sen liikkeen luonnon mukaan, sen yrityksen mukaan, johon se on pantu, ja — jos se on Austraaliassa tai Patagoniassa — samantekevä! — valitaan vaan edullisimmat. Se on yksinkertainen, jokapäiväinen pörssiasia. Kilpailu on kaupassa kaiken pohja ja perustus, ja siihen, josta ihmiset eivät välittäisi, siihen ovat he pakoitetut! — Siinä ei auta yksityisen vastustus.

Karna (huudahtaa epätoivoisena). Se on siis totta! Me harjoitamme myrkynsekoitusliikettä!

Konsuli. Lorua ja naisten senttimenttaalisuutta! — Voisihan sitä asettua sillekin kannalle, että koko maailma on hullu! — No, no, Linda, — tule nyt järkiisi taas — elä anna hermoillesi valtaa, kuuletko ..

Voimakkaasti.

Totuus on kerran sanottava ja koska minun nyt kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi — niin on poika liika paljon saanut oleskella täällä luonasi kotimoraalin hienostutettavana ja aivan liika vähän tuolla alhaalla konttorissa, jossa kone jyskyttää ja jossa nenä ei saa tottua vaatimaan, että joka osakkeen tulee lemuta hajuvesille.

Setä Mads (ivallisesti). Niin, kunhan se päivä koittaa, että kauppaa käydään ainoastaan hyvää tekeväin tarkoitusten vuoksi, niin — —. Ei, täällä alkaa ilma käydä aivan liika tukahduttavaksi… Täällä on deklamoitu niin paljon, että tarvitsee nukkua kokonaisen yön, ennenkun saa sen mielestään.

Rouva (painaa kätensä rintaansa vasten ja huutaa). Wulffie!

Kaatuu pyörtyneenä sohvaan; kaikki rientävät apuun.

Esirippu laskee.