KOLMAS NÄYTÖS.

Sama kesähuone.

Karna (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä tuskissaan; — kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden, yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että olisi ottanut meidät! — Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä sitä!… Ja isä! — isä! — Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?

Huutaa.

— Jatkaa! — Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas järkiinsä!…

Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.

— Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee tuolla, — kutsui minua mammonan tyttäreksi… Ja oli vähällä olla oikeassa! —

Ajatuksissaan.

Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan ruumiissa, jos hän tietäisi — —

Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille. Karna kiirehtiessään vasemmalle.

… En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään katsetta —

Puutarhuri (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, — sananen vaan!

Karna aikoo mennä ovesta.

Ei, ei, en nyt puhu kukista enkä puistosta, neiti… Vaan teidän isästänne.

Karna (pelästyneenä, kuiskaten). I-isästäkö —?

Puutarhuri. Jotain, josta teidän minun nähdäkseni on oltava selvillä. Sattuuhan joskus, että lähtee yöllä kävelylle raittiiseen ilmaan, kun ei saa unta… Asia on vaan se, että olen nyt monena yönä nähnyt teidän isänne kävelevän puistossa.

Karna (koettaa tointua). Niin, kai on niinkuin te sanoitte, unta saadakseen…

Puutarhuri (varovasti). Niin; mutta hän ei mene sisälle ennen kello kolmea, neljää… On hyvin sopimatonta, että veljenne lähtee asioimismatkoille juuri nyt.

Karna (jäykästi). Teidän ei suinkaan tarvitse vaivata itseänne huolehtimalla isästä. Miehellä, jolla on niin laaja liike, on tietysti aina jotain ajateltavaa.

Puutarhuri. Ymmärtäkää toki, ett'ei minun päähäni pistäisi vartioida häntä, joll'en olisi huomannut, niin huomannut, neiti, että siinä oli jotain omituisempaa. En voi vapautua tunteesta, että häntä on kohdannut suru, jota hän ei jaksa kantaa. Hän kävelee ja pysähtyy, kävelee ja pysähtyy, toistaen aina samaa sanaa tai huudahdusta.

Karna. Sanaa?… Huudahdusta?… Ja sitten?… Ja mitä — olette kuullut?…

Puutarhuri (terävästi, päättävästi). En mitään ole kuullut. En mitään tiedä — enkä mitään tahdo tietää.

Karna. Niin — ette tahdo tietää…

Epätoivoisena.

— Niin, sellainen on asema!… On asioita, jotka eivät siedä päivän valoa, joista täytyy kääntyä pois. —

Huudahtaa.

— Niin, joiden kanssa voi elää!

Puutarhuri. Niin, me pelkäämme maailman tuomiota, neiti Karna, se on syöpynyt veriimme. Onko omatuntomme paha vai hyvä, se tulee oikeastaan kysymykseen vasta toisessa sijassa.

Karna (itsekseen). On sellaisia suruun tuomituita.

Puutarhuri. Luonto on täynnä lääkelehtiä. Ihmisten puheet ja panettelut haihtuvat siellä kuin kaste. Sillä on uudet ilonsa joka päivä ja se antaa meille sen innon ja illusionin, jota tarvitsemme, ett'ei elämämme juoksisi aivan kuiville.

Karna. Lääkkeitä? — Lohdutusta? — Niin, kun tahtoo lohdutusta, — tahtoo unhotusta! — Nyt tiedän, miltä köyhästä tuntuu, kun rikas puhuu!

Puutarhuri. Te olitte isänne jumaloima voimakas tytär. Ja sitten ajattelin, — ehkä hän kuitenkin rakastaa tytärtään enempi kuin —

Vaikenee hämillään.

Karna. Kuin kultaista vasikkaa, tarkoitatte, — sanokaa suoraan vaan.

Puistaa epätoivoisena päätään.

Puutarhuri. Minä ajattelin enempi sitä, mitenkä hellästi te rakastitte häntä.

Karna (itsekseen). Minä ihailin sokeasti isääni!

Puutarhuri. Ja tämä teidän isänne hän tarvitsee nyt apua ja johdatusta tielle, joka voisi antaa hänen sielulleen rauhan.

Karna. Minun pitäisi koittaa, miten kallisarvoinen olisin hänelle, niinkö tarkoitatte? — Niinkuin en minä tietäisi, että repisin hänen sydämmensä kahtia, jos hän uhraisi kaiken sen, minkä minä vaatisin häneltä.

Kiihkoisena.

Meidän täytyy pestä, pestä likaantuneet kätemme. Kaikki — kaikki pois! Ei saa jäädä rihmaakaan! —

Hiljaa.

— Sitten olen kai kyllin köyhä —

Puutarhuri. Voimakas tahto on vahva puu, jota ei myrsky kaada. Ja juuri synkimmässä pimeydessä, neiti Karna…

Reippaasti.

Teidän isänne tulee puistotietä tänne… Ettekö voisi koettaa —

Karna. Ei, ei, ei nyt — ei nyt…

Kiiruhtaa vasemmalle.

Konsuli (nousee hitaasti puistonrappusia. Hän on kalpean ja rasittuneen näköinen ja pyhkii yhtämittaa nenäliinalla otsaansa. Sisään tultuaan vaipuu hän tuoliin ja istuu mietteissään). … Kun vaan voisi olla ajattelematta, — kun saisi kunnollisesti nukutuksi! — Mutta se hyörii ja pyörii ja kiertää taas esiin. Lopuksi minä saan koko viinahullun ihmiskunnan kintereilleni.

Nousee kiivaasti ja pui raivoisasti nyrkkiään vasemmalle ovelle päin.

… Korkeasti kunnioitettu, korkeasti kunnioitettu, korkeasti siveellinen perhe, — onhan se oikeastaan kokonaisen elämän työ!

Vetää sanomalehden esille taskustaan, levittää sen ja lyö siihen.

Se on pörssikurssia kaikki tämä ja osakkeita kaikessa siinä, minkä ihmiset vaan keksivät panna liikkeesen. Mutta minä en saa liata käsiäni siinä, ennenkun olen tutkinut onko se oikein, se tai se! —

Silmät kattoon luotuina.

Muuten saan omalletunnolleni vainajat ja sairaat ja kaiken maailman synnit ja surkeudet.

Kävelee edestakaisin ja pysähtyy taas.

Ja täällä olen kuin olisin tyhjää ilmaa perheelleni. Talo on kuin kiinniruuvattu ruumiskirstu, täynnä ummehtunutta pahaa hajua…

Vaipuu voimatonna tuoliin takaisin.

Elina (tulet hiljaa ja varovasti sisään vasemmalta. Katselee ympärilleen. Hiipii isän luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Hiljaa). Isä… isä!

Konsuli katsoo kuin villiytyneenä häneen. Elina tuskallisesti.

Isä, kuule… Isä, minä näen, miten paha sinun on olla.

Konsuli (kumeasti). Entä äitisi —?

Elina. — Ei ole hänenkään hyvä, isä… nuo kovat hermonpuistatukset —

Konsuli (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn ovessa…

Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.

— Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa tuhatta…

Elina. Minkä hyväksi, isä?

Konsuli. Enkö sitä sanonut? — Sano äidillesi, että minä perustan sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, — ja että hän saa, minkä tahtoo.

Kuiskaten puoleksi kuin unessa.

Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta. Kolme sataa tuhatta kruunua! — jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon… Tuntuu melkein kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan… Mutta sairaalan hän saa! — Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?

Elina. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista, jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.

Konsuli (katkerasti). Jaha jaha, — minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä — jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin — no niin — — —

Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan — tuttavallisesti.

Kuule, Elina — niinkö on, — niinkö on, kuuletko… Karna istuu niin varjossa siellä ruokapöydässä… Sinäkö siinä —? Minusta näyttää kuin olisi hän saanut harmaita hiuksia.

Katsoo kysyvästi häneen.

Elina (tuskallisesti). Ei toki, isä —

Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.

Rakas isä kulta!

(Juoksee nyyhkien ulos.)

Konsuli (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he — onhan niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa…

Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.

Rambeck (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.

Konsuli (hajamielisesti). Hyvä loppusuoritus?

Rambeck (salaperäisesti, puoliääneen). Tahdoin vaan sanoa teille, että viinatehtaan osakkeet Shluysissä ovat kohonneet kuusi, sanoo kuusi prosenttia. Nyt ovat ne kohonneet kahteenkymmeneen viiteen ja kuuteen nekin, ukkoseni!

Konsuli (nopeasti, kiivaasti). Ne myöskin!

Rambeck (asettaa sormet suulleen). Niinpä niin. Nuo, jotka aina vähän horjuivat, te tiedätte, ne ovat nyt nekin seuranneet jälestä…

Hieroo käsiään.

Sitä menoa mennen ei liike pysähdy noihin kahteenkymmeneen viiteen. Me kohta valloitamme markkinat toistensa perästä yli koko maailman.

Konsuli (raskaasti). Niin, kun vaan keinottelee ihmisten huonoilla intohimoilla, niin kyllä silloin kultaa virtaa… Mutta, jos nyt tahtoisi päästä vielä pitemmälle, kuuletteko — jos tahtoisi saada osakkeita taivaan valtakuntaan? Siellä ovat korot niukemmat, Rambeck.

Rambeck. Minä pyytäisin teitä toimimaan enemmän liikemiehen tavoin — yksi asia kerrassaan!

Kävelee kiivaasti edestakaisin, — tehden liikkeitä ikäänkuin soittaisi kädellään.

Kuusi, kuusi, kuusi, kuusi prosenttia kohonnut, se kuuluu kuin kellonsoitolta. Tiesin kyllä ilahuttavani teidän korvianne, konsuli.

Konsuli (ajatuksissaan). Nuo uudet kuusi prosenttia, ne edustavat nekin hyvän määrän ihmisonnea, kuuletteko.

Rambeck. Ei voi välittää siitä, mitä kuussa tapahtuu. Siitä, mitä tapahtuu toisessa maanosassa, Patagoniassa tai Mesopotamiassa, ei meidän tarvitse sen enempää välittää.

Konsuli (nousee). Niin ajattelimme ennen aikaan.

Tarttuu käsillään päähänsä.

On kuin olisi kulunut pitkä aika…

Tointuen.

— Kuulkaa, Rambeck, tahdotteko vapauttaa minut näistä osakkeista — al pari — vähän kerrassaan — kaikista!

Rambeck (säpsähtää ja katselee häneen ihmeissään). Teette pilaa, konsuli Wulffie! —

Rähähtää nauruun.

— Al pari! — Voisihan vaatia teitä pysymään sanassanne.

Konsuli. Minun täytyy sanoa teille, Rambeck, että tuntuu kuin olisin saanut vatsavaivoja niistä. Minä taisin ahmia niitä —

Nauraa mielipuolen tavoin.

… On aivan kuin olisin saanut tunnon vaivoja —

Rambeck. Vai niin? Vai niin?… Hm, — hm —

Nyökäyttää päätään.

— Soo, soo? — hm, hm —

Itsekseen.

Jotain osakkeissa, joka — jotain, josta on saanut vähän vatsanvaivoja? Mitä hullua se voisi olla — —? So, so! Lähden sähköittämään itään ja länteen…

Rientää.

Hyvästi, kunnioitettava herra! —

Mennessään kiireesti ulos.

Toivon parannusta vatsavaivoista!

Konsuli (kävelee hitaasti edestakaisin. Kello soi. Hän kuuntelee). Ei ole tavattavissa, ei.

Selma (tulee kiireesti. Hyvin liikutettuna). Palvelustyttö ei aikonut päästää minua sisälle; mutta minä tulin ilman luvatta…

Epätoivoisesti.

Minä en ymmärrä, mitään, en mitään, ainoastaan — tämän, — tämän.

Ottaa esille kirjeen.

Mitä tämä merkitsee, konsuli Wulffie? Palvelustyttö sanoo rouva Wulffien olevan sairaana, enkä minä ole puhunut kenenkään kanssa, sittenkun Ottar lähetti minulle tämän lyhyen kirjeen siitä, että hänen äkkiä täytyy matkustaa pois asioissa.

Konsuli. Asioissa?! Asioissa?… Hm, hm… Me olemme muuten sopineet siitä, että Ottar ei sovi käytännölliseen liike-elämään… Hän saa myötäjäisensä ja sitten perintönsä. Ei, ei, ei sinun tarvitse noin tuijottaa minuun…

Ivallisesti.

Sinä saat hänestä mitä hienotunteisimman ja arimmasti siveellisen miehen.

Selma (epätoivoisena). En mitään — en mitään käsitä enkä ymmärrä — ainoastaan tämän tämän —

Ojentaa kirjeen hänelle. Purskahtaa itkuun.

Selittäkää minulle, selittäkää minulle… Raskas kohtalo, kirjoittaa hän, on antanut hänelle elämäntehtävän, johon tarvitaan jakamaton mieli ja hänen kaikki voimansa, — voidakseen kääntää mielipiteet likemaailmassa toiselle tolalle.

Konsuli. Elämäntehtävän? Elämäntehtävän? — He, he, he, rahat taskussa, — voi harjoittaa sitä yhtä hyvin kuin muutakin urheilua.

Selma (ankaran nnelenliikutuksen vallassa, — huutaa). Hän matkustaa, — matkustaa ainiaaksi tästä maasta. Ja minun luotani! — minun!

Konsuli (päätään pudistaen). Ainiaaksi, — pah!

Selma. Minun luotani —! Hänen omatuntonsa ei salli hänen viedä vaimoansa kaikkiin niihin vastoinkäymisiin ja uhrauksiin, jotka nyt tulevat hänen osakseen.

Konsuli. Matkustaa?… Matkustaa, sanot sinä?

Selma. Kirje on pantu postiin Englannissa, silloinkun hän nousi Atlantin laivaan.

Konsuli (huutaa). Ottar! — matkustanut maasta pois! ijäksi — minun poikani! — — —

Huojua ja tarttuu tuoliin.

Selma, Mutta selittäkää, selittäkää!

Katselee hetken epätoivoisena häntä.

Jumalani, oi Jumalani, ei hänkään ymmärrä, — ei tiedä…

Ulos ovesta, huutaen.

Ottar! — Ottar!…

Konsuli (synkästi). Niin selitä, selitä… Nyt pakenevat ne joka tuulen ajamina —

Tarttuu molemmin käsin päähänsä, huudahtaa tuskasta ja horjuu ulos.

Tohtori (tulee vähän ajan päästä sisälle vasemmalta, Setä Madsin seurassa). Niin hermot…

Pudistaa päätään.

… Nyt hänellä on sekin hullu päähänpisto, että hänen heikkoutensa vaatii täydellistä yksinäisyyttä; hän vaan ikävöi rauhaa! — Jaha, niinkuin ei hermojen elastillisuus tarvitsisi jonkunverran vahvistusta. Jos ne saavat liiaksi tuota hyvää lepoa, niin autuuteni kautta nukahtavat ne ainiaaksi. Koetin taas tänään kiihottaa niitä naputtamalla pöytään, mutta aivan ilman vaikutusta. Ei ainoatakaan hyvää merkkiä. Veltostumisen merkki… Ei edes pienintä ilmettä siitä, että hän koetti voittaa itseänsä, ei vaikuttanut mitään —

Setä Mads (hämmästyen). Mitä, mitä? — onko se muuttunut parannuskeinoksi tämä hiton ikävä ja väsyttävä, joka — joka —

Tohtori (tyytyväisesti). Hän oli aina valitellut, minun mentyäni, niin juuri. Niin, nähkääs, sattuu väliin, että lääkärin täytyy osata petkuttaa, jos sairas on liian arka. Hänen hermonsa ovat olleet kokeiluni esineenä. Minä olen niin sanoakseni asteittain mitannut ne joka aamu kokeilun jälkeen. Mutta, minä uskon tämän teille sen vuoksi, että tauti on saanut uuden käänteen. Hänen silmissään on omituisen raskas, alakuloinen ilme — hän ei vastaa mihinkään kysymyksiini… Ettekö te, arvoisa herra, voisi johtaa minua, hänen ja talon vanhaa ystävää ja lääkäriä, oikeille jälille?

Setä Mads. Jälille? — Jälille? —

Niistää nenäänsä erityisen vitkallisesti.

Tohtori. On tainnut tapahtua jotakin, josta —. Teidän täytyy se uskoa minulle, herra Mads. Vaikka se olisi jotain erityisen vaikeaa. Te tiedätte, että minä vaikenen kuin hauta.

Setä Mads (omituisella äänenpainolla). Niin tietysti, — tietysti —

Itsekseen.

— Kaupungin salainen posti.

Tohtori (?varovasti). Ei suinkaan ole purettu —? — — kihlausta, tarkoitan, Ottarin ja Selma Reinskougin välillä? — Hän matkusti niin omituisen äkkiä taas pois ja Selma näytti niin itkettyneeltä harsonsa takaa, kun tapasin hänet tänään.

Setä Mads. Vai niin — tämä kaikki on kaupunkilaisista ihmeellistä?

Tohtori. Kaupunkilaisista? — Kaupunkilaisista? —

Itsekseen.

Vai niin, — vai siinä se siis puristaa!…

Ääneen.

Te kyllä tiedätte, että minä olen viimeinen välittämään siitä, mitä kaupungissa juorutaan ja puhellaan… Mutta muuten, — suoraan sanoen, — siellä puhutaan siitä kaikissa piireissä ja lausutaan yleistä ja suurta ihastusta niistä tavattomista summista, joita konsuli näinä päivinä niin odottamatta on lahjoittanut sekä merimieskodille että kaupungin yksityiselle vaivashoidolle. Siellä on myöskin meidän kesken ja suurimpana salaisuutena! — käymässä tuuma, että olisi pyydettävä konsulin suostumusta hänen muotokuvansa ripustamiseksi Pörssiin. Lista oli jo täyteen merkitty eilen, heti samana aamuna.

Panee hatun päähänsä.

Niin, hyvästi sitten. Hyvästi, herra Mads…

Setä Mads (saattaessaan tohtoria ovelle). He, he, he, vai niin, vai todellakin, — todellakin…

Yksin.

Ripustavat hänen muotokuvansa Pörssiin. Näyttää pikemmin siltä kuin tahtoisi hän ripustaa itsensä jonnekin täällä kotona… Sikamaista muuten, tuo arvelu, että se olisi kihlaus, joka — — Muuten on tämä kovin, kovin ikävätä. On kuin olisi meritaudissa. Ja kaikki näyttävätkin merikipeiltä… Tämmöinen kohtaus! — sen täytyy loppua kerran. Eihän nyt sentään tarvitse kutsua pappia ja hankkia hautajaisia ja mennä maan alle senvuoksi, että huomaa omistavansa liian paljon rahoja!…

Elina (pistää päänsä vasemmasta ovesta. Huolestuneella äänellä). Eikö isä ole täälläkään?

Setä Mads. Ei ole.

Elina (huutaa sisähuoneeseen). Hän ei ole täällä, Karna! — Minusta tuntuu, että se voivotteleminen kuuluikin rappusilta tai käytävästä —

Poistuu taas.

Konsuli (tulee oikealta ovesta. Hiljaa varovasti). Ei kai sinulla ole tulitikkuja, Mads —?

Setä Mads. Tulitikkuja… Tulta sikariin… Ei katsos, siitä asti kun minut kiellettiin tupakoimasta, ei minulla ole milloinkaan sitä tavaraa taskussa. Tarpeet vähenevät ja ikävyys lisääntyy.

Konsuli (puoliääneen). Sinä olet oikeassa, Mads, minulla täytyy olla joku, johon luotan, joku luja lähtöpiste. Naisista ei minun tarvitse huolehtia.

Setä Mads (suuttuneesti). Ei, nyt menee tämä jo liika pitkälle. Elä nyt koeta uskotellakaan ketään, että epäilet omaa perhettäsi, mies. Minä sanon sinulle syyn kaikkeen tähän, minä! Sinulla on vatsakatarri; sama, joka minullakin on. Sinun täytyy lakata tupakoimasta, sinunkin, ukkoseni, jos vähänkin toivot pääseväsi rauhaan… Sen minä sanon, että vatsakatarri sinulla on. Ja kun sitten yöllä makaat ja mietit ja näet kaiken liioiteltuna ja pikimustana, niin riittää sitä vielä päiväksikin. Sinä et osaa vaan sitä hoitaa. Karlsbaderia sinä tarvitset.

Konsuli (vetää syvään henkeä. Tuttavallisesti). Johtuu niin paljon mieleeni… tämmöisen raa'an nousukkaan kuin minun ei olisi milloinkaan pitänyt naida semmoista, jolla on liiaksi paljon vanhaa sivistystä veressä. Siitä ei milloinkaan synny hyvää. Siinä on kaksi omaatuntoa, siinä.

Kuiskaten.

Ja hänen hienompi omatuntonsa voittaa ja saattaa minut epätoivoon.

Setä Mads. Johan sinä taas puhut pahaa perheestäsi, — Lindasta! Ja usko nyt toki kerran, että Karlsbaderia, Karlsbaderia, Karlsbaderia sinä tarvitset! ja sitä tarvitsee sekä ruumiisi että taloutesi. Usko pois, koko maailma muuttuu yhdellä kertaa kuin taivaanvaltakunnaksi… Ja sitäpaitsi, Wulffie, tuolla tuulella ollessasi saatat vahinkoa sekä itsellesi että lahjoituksellesi, se ei ole ekonomiiaa, se —

Konsuli. Sen sanot sinä, kun et tiedä, mitä merkitsee, hyvä, kunnon. Mads, että väkijuoma-osakkeet ovat kohonneet kahteenkymmeneen viiteen prosenttiin. Maailma ei enää kestä väärennystä yli neljännen osan, alkoholi voi pian syttyä tuleen. Niin ymmärrät sinä hyvin, minkätähden semmoinen kuin minä, joka nyt anniskelen pian kaikissa maissa ja yli koko maailman, en voi kylliksi tarkkaan varoa tulitikkuja! — Ja sitäpaitsi — minä (laskee kiihkeästi sormillaan) — Sokeri väärennettyä, kahvi väärennettyä, tee väärennettyä, kaakao väärennettyä, tupakka väärennettyä, maito väärennettyä, voi väärennettyä, viini väärennettyä, tapeetit väärennettyjä, — kaikki, kaikki, yksin huoneetkin, joissa asumme, — ainoastaan paperimassaa, — niin että herramme kohta täytyy sylkeä koko tämä kurja maamöhkäle suustansa.

Setä Mads (änkyttää). Sinä, sinä, sinä peloitat minua, Wulffie. Sinä puhut niin, että minä aivan — aivan —. Kuulisitpa vaan itse, mitä sanot!

Konsuli. Kun en vaan olisi tullut katsoneeksi taakseni konttorin ovessa — siellä oli ihmisiä päällekkäin konttoripöydän tasalle ja ne kiemurtelivat, päät ja niskat taapäin väännyksissä, niinkuin olisi niiden ollut vaikea hengittää — olivat häkään tukehtuneet… Hm-m, minä tiedän kyllä, minkälaatuisia ihmisiä ne olivat, ja mitenkä ne olivat joutuneet perikatoon. Tulitikku vaan tuleen siellä sisällä, ja usko pois —. Niin, lähellä olimme me tuomiopäivää, mutta minä paiskasin oven kiinni, minä.

Setä Mads (itsekseen, peläten). Mutta hänhän on hermokuumeessa, — hurjia mielikuvitelmia! — Täytyy hakea tohtoria — lähettää vaunut —

Viittilöi PUUTARHURILLE, joka nousee rappusia. SETÄ MADS katsoo avutonna häneen.

Puutarhuri (Setä Madsille surullisesti päätä puistaen). Minä olen jo kauvan huomannut asiain olevan huonosti; mutta selvästi ymmärsin sen vasta yöllä, kun hän tahtoi sulkea suihkulähteen tuolla senvuoksi, että se myrkyttää maailman.

On menevinään työhönsä, samalla tarkastaen konsulia.

Setä Mads (epätoivoissaan). Toivotaan parasta, — että se vaan on jotain ohimenevää — vatsasta johtuvaa, — jotain, joka estää häntä ajattelemasta.

Konsuli (seisoo ja tuijottaa oveen oikealle. Hiljaa). Kun vaan saisit minut viedyksi tuon vanhan naisen ohitse, joka koko ajan istuu ja katselee minua, hänellä on ollut poika, joka — —

Salaperäisesti.

Minä uskon sinulle yhden asian, Mads, — sinulle ainoastaan. Ei kukaan saa sitä tietää! — Ottar löi minua —

Koettaen päätään kuin tuskaa tuntien.

— Tänne jonnekin aivoihin, ennenkun hän matkusti Ameriikkaan…

Karna (tulee vasemmalta, ikäänkuin jotain etsien). Eikö hän ole täällä —?

Puutarhuri (astuu nopeasti häntä vastaan ovessa). On, neiti Karna… Mutta teidän ei pitäisi tulla sisään tänne — nyt. Hänen mielensä on niin kiihoittunut… Minä pelkään, — minä olen niin huolissani —

Koettaa saada häntä poistumaan.

— Minuun te voitte luottaa, tiedättekö — aina —

Karna. Voi, ei, ei, meidän täytyy saada puhua, isän ja minun.

Konsuli (ojentaa huudahtaen käsivartensa Karnaa kohti). Auta, auta minua, kuuletko, Karna! —

Hengittäen keveämmin.

— Olinhan aivan unhottanut, että minulla on tytär… Karna ja minä, me kaksi!

Karna. Ethän voi sanoa meille sen iloisempaa, isä, kuin että otat asian mietittäväksesi!

Konsuli (puistaa päätään). Hys, hys, ei se ole niin helppoa kuin luulet, — olkaamme kaikella muotoa kysymättä näiltä tunkeilevilta ihmisiltä, mikä on ollut syynä heidän kunkin kuolemaansa.

Karna. Isä, isä parka! — Minä tiesin kyllä, että kun se kerran selviäisi sinulle, vaikuttaisi se voimakkaammin sinuun kuin kehenkään muuhun. Sinä et ole tottunut näihin sallisiin myrskyihin, — olet joutunut kaikkeen tuohon hirvittävään sitä ajattelematta, niinkuin muutkin liikemiehet.

Konsuli (jatkaa). … Jos nuo ihmiset saavat vastata, voipi täällä syntyä ilmaa, kaksikymmentäviisi prosenttia alkoholia ilmassa!

Karna (huolestuneesti). Elä nyt noin liioittele, isä — se on sairaaloista.

Konsuli. Täällä hiipii ihmisiä esiin sekä katosta että seinistä — — jos ne vaan voisivat puhua.

Karna (lohduttaen). Kaikkihan on niin selvää ja yksinkertaista, isä… Emme voi olleita asioita toisiksi muuttaa. Mutta kyllä muuttaa elintapamme — käyttää koko omaisuutemme sovittaaksemme… esimerkiksi rakennutamme valoisia, terveellisiä asunnoita ja iloisia koteja työväelle yli koko maan niin pitkältä kuin varoja riittää. Mitä sanot siihen, isä?… Ja puisto —

Katsahtaa tahtomattaan Heiniin. Syvään huoaten.

Kun se kerran on valmiina, annetaan kaupungille, suomaan iloa ja lepoa noille, jotka tulevat tomuisilta kaduilta ja auringottomista kodeista, ja humisemaan luonnon raikasta ilmaa heihin… Se voisi parantaa paljon siitä, mitä on rikottu.

Konsuli (itkee). Rakkahin tyttäreni, surun päivänä sinä et minua tuntenut, poljit minua kovalla kantapäällä…

Hellästi.

Oman isäsi ilo olit sinä. —

Hypähtää ylös, raivoaa.

— Minä sanon sinulle, Wulff Wulffie tulee toimeen ilman sinuakin —

Jää seisomaan ja tuijottamaan jotakin, joka yhä enemmin ja enemmin kiinnittää hänen huomiotaan. Huutaa tuskallisesti.

Auta minua, kuuletko sinä, Karna, — nyt ne taas alkavat elää, — kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun päälleni. — —

Väristen.

Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, — ne ovat kuiville itkettyneet —

Karna (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, — etkö ymmärrä, että se on vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!

Konsuli (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, — kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.

Kauhuissaan.

Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös ensimmäisestä kirstusta… Ja nyt vielä toinen takimmaisesta kirstusta… Ja taas yksi, ja taas, ja taas, — eivätkö milloinkaan lopu? — Hm-m, — he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka kaikille kansoille —

Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.

Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.

Hiljaa, hädissään Karnalle.

Kun vaan menisivät portin kautta, — eivät toki aikone tulla aivan talon läpi!

Karna (vääntelee käsiään). Voi isäni! Kauheata, kauheata —

Konsuli. Ne tuijottavat niin… Ja kuule, kuule, miten ne ulvovat —

Repii mielettömänä tukkaansa.

Se on hautausvirttä se!

Pitää käsiään silmillään ja korvissaan ja vaipuu tuoliin. Nousee raivostuneena, napittaa tapansa mukaan tiukasti takkinsa yli rinnan, mutta kieroon. Nostaa uhkaavana kätensä. Kovalla käskevällä äänellä.

Sikamaisen suurta kielten sekasotkua… Käyttäytyvät kuin olisivat humalassa ruumisvaatteissaan… Ei sellaista sovi tarjota Wulffie ja kumppanille!

Karna (syöksee hurjasti puutarhurin luo ja peittää päänsä hänen rintaansa). Hein, — Hein!

Esirippu laskee.