SISÄLLYS: (continued 4)

— Sinä olet kuullut kaikki viime aikojen uutiset. Mutta etkö sinä tiedä mitään? Kuvittelin, että Jo kirjoittaa sinulle kokonaisia romaaneja.

— Hänellä on paljon työtä. Minä taas kiertelen ympäri maailmaa, niin että on vaikea säännöllisesti kirjoittaa. Milloin sinä aloitat suuren taideteoksesi? Laurie kysyi vaihtaen puheenaihetta pohdittuaan hetken, mahtoiko Amy tietää hänen salaisuutensa ja halusiko tämä kenties ottaa sen puheeksi.

— En milloinkaan, tyttö vastasi alakuloisesti mutta varmasti. — Roomassa haihtui turhamaisuuteni. Kun olin nähnyt sikäläiset ihmeet, tunsin itseni aivan mitättömäksi ja samoin kaikki tyhmät haaveeni.

— Miksi ihmeessä — vaikka olet noin tarmokas ja lahjakas?

— Siksi juuri. Lahjakkuus ei ole neroutta eikä suurinkaan tarmo voi sitä siksi muuttaa. Tahdon tulla suureksi taiteilijaksi tai sitten olla kokonaan maalaamatta. En tahdo olla keskinkertainen töhertäjä, ja siksi en aio enää yrittääkään.

— No mihin sinä nyt ryhdyt, jos saan kysyä?

— Aion kehittää muita taipumuksiani ja olla tilaisuuden tullen seurapiirin koristeena.

Se oli Amylle ominaista puhetta ja kuulosti uskaliaalta. Mutta rohkeus sopii nuorille ja Amyn tavoitteella oli vahva perusta. Laurie oli huvittunut, mutta piti tuosta elämänhalusta, joka sai Amyn haikailematta pyrkimään uuteen päämäärään, kun entinen petti.

— Hienoa! Ja tässä on varmaan Fred Vaughan aika astua näyttämölle.

Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan vakavana:

— Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta jotakin. Saanko?

— En lupaa vastata.

— Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni, ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi. Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin — mitä?

— En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen tunnosta.

— Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä veljellisen huolehtivaksi.

— En.

— Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti sinun eteesi, niinkö?

— Sangen mahdollista.

— Sinä siis pidät Fredistä?

— Voisin pitää jos koettaisin.

— Mutta sinä et koeta ennen kuin aika tulee? Varjelkoon, mitä yliluonnollista varovaisuutta! Hän on kunnon poika, mutta en kuvitellut häntä mieheksi, johon sinä voisit rakastua.

— Hän on rikas, ritarillinen ja käyttäytyy hyvin, aloitti Amy koettaen pysyä aivan tyynenä ja arvokkaana, mutta oli vähän häpeissään suunnitelmiensa vilpittömyydestä huolimatta.

— Ymmärrän. Seuraelämän kuningatar ei tule toimeen ilman rahaa, niin että sinä aiot tehdä hyvän naimakaupan ja päästä siten alkuun, vai miten? Sehän on maailman tapa, mutta tuntuu oudolta kuulla sinun äitisi tyttären sanovan noin.

— Siitä huolimatta se on totta.

Noihin sanoihin sisältyvä tyyni päättäväisyys oli yllättävä vastakohta puhujan nuoruudelle. Laurie vaistosi sen ja heittäytyi jälleen pitkäkseen tuntien selittämätöntä pettymystä. Hänen äänettömyytensä ja samalla omat hiljaiset itsesyytökset hämmensivät Amya ja saivat hänet viipymättä aloittamaan aikomansa läksytyksen.

— Toivoisin että tekisit minulle mieliksi ja terästäytyisit vähän, hän sanoi ankarasti.

— Terästä sinä minua, niin olet kiltti tyttö.

— Voisinkin ehkä, jos koettaisin, sanoi Amy sen näköisenä kuin olisi halunnut ryhtyä tuumasta toimeen.

— Koeta vain, minä annan luvan, vastasi Laurie, sillä hänen mielestään oli hauskaa pitkästä aikaa taas kiusata jotakuta.

— Sinä suutut heti.

— Ei sinuun voi suuttua. Tulen tekoon tarvitaan kaksi piikiveä, mutta sinä olet kylmä ja pehmeä kuin lumi.

— Et tiedäkään, mihin kykenen. Lumikin voi saada aikaan sekä hehkua että kirvelyä, jos sitä oikein käytetään. Sinun velttoutesi on melkein pelkkää teeskentelyä, jo pieni ärsytys osoittaisi sen.

— Ärsytä pois! Se ei koske minuun, mutta sinulle siitä on huvia, sanoi iso mies pienelle vaimolleen, kun tämä hutki häntä. Pidä sinä minua aviomiehenä tai lattiamattona ja piekse itsesi väsyksiin, jos kerran kaipaat moista voimistelua.

Amy oli todella ärtynyt ja olisi tahtonut nähdä Laurien ravistavan itsestään tylsyyden, joka oli täysin muuttanut hänet. Niinpä Amy teroitti sekä kielensä että kynänsä ja alkoi:

— Flo ja minä olemme keksineet sinulle uuden nimen. Se on Laiska-Lassi. Mitä pidät siitä?

Amy luuli, että se harmittaisi Laurieta, mutta tämä vain taivutti kädet niskansa alle ja sanoi tyynesti:

— Ei hullumpi. Kiitos vain.

— Tahdotko kuulla suorin sanoin, mitä sinusta oikeastaan ajattelen?

— Olen pelkkänä korvana.

— No niin, minä halveksin sinua.

Jos hän olisi sanonut vaikka "minä vihaan sinua" nenäkkäästi tai keimailevasti, Laurie olisi nauranut huvittuneena. Mutta Amyn äänen vakava, melkein surullinen sävy, sai hänet avaamaan silmänsä ja kysymään kiireesti:

— Miksi, saanko tietää?

— Siksi, että sinä jos kukaan voisit olla hyvä, hyödyllinen ja onnellinen, ja kuitenkin olet kelvoton, laiska ja onneton.

— Vahvaa kieltä, hyvä neiti.

— Jos kerran pidät siitä, niin jatkan.

— Ole hyvä, tämä on tosiaan mielenkiintoista.

— Arvasin sen. Itsekkäät ihmiset puhuvat aina mielellään itsestään.

— Olenko minä itsekäs? Hämmästynyt kysymys lipsahti Laurien huulilta, sillä hän oli ollut ylpeä anteliaisuudestaan.

— Olet, hyvin itsekäs, jatkoi Amy kylmän rauhallisesti, ja se tehosi kaksin verroin paremmin kuin kiivaus. — Voin todistaa sen sinulle; minä näet olen pitänyt sinua silmällä enkä totisesti ole tyytyväinen sinuun. Olet nyt ollut ulkomailla lähes puoli vuotta etkä ole tehnyt muuta kuin tuhlannut aikaa ja rahaa ja tuottanut pettymystä ystävillesi.

— Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan jälkeen?

— Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran, sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden. Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea — niin, se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain… Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja säälivästi.

— Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.

— Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa minkä arvoista teidän imartelunne on.

Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa makaavalle marttyyrille.

Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.

— Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!

Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:

— Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos, ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!

— Niin minäkin!

Käsi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja Laurien toivomuksessa oli pontta riittämiin jo Amynkin mielestä. Amylle juolahti mieleen muuan ajatus, ja hän katsahti Laurieta, mutta tämä oli työntänyt lakin silmilleen muka suojaksi auringolta. Amy näki vain hänen rintansa nousevan ja laskevan ja käden, jossa sormus oli, hautautuneen syvälle ruohikkoon.

Samassa moni pikkuseikka ja vihje kirkastui Amylle ja paljasti asian, jota sisar ei ollut hänelle uskonut. Hän muisti nyt, että Laurie oli välttänyt puhumasta Josta. Hän palautti mieleensä varjon, joka oli laskeutunut Laurien kasvoille, muutoksen joka tässä oli tapahtunut, ja pienen sormuksen. Amy oli aavistellut, että rakkaussurut saattaisivat olla syynä Laurien muuttumiseen, ja nyt hän oli varma siitä. Hänen ankarat silmänsä kostuivat, ja kun hän taas puhui, ääni oli kauniin lempeä ja ystävällinen, niin kuin Amylla konsanaan saattoi.

— Tiedän ettei minulla ole oikeutta puhua sinulle näin, ja jollet olisi maailman hyväluontoisin mies, suuttuisit minuun silmittömästi. Mutta me pidämme sinusta paljon ja olemme ylpeitä sinusta enkä soisi, että kotiväki joutuisi pettymään sinun suhteesi niin kuin minä — tai ehkäpä he ymmärtäisivät muutoksen paremmin.

— Varmaankin, kuului hatun alta katkerasti, ja se oli yhtä liikuttavaa kuin jos sanat olisi lausuttu murtuneella äänellä.

— Heidän olisi toki täytynyt kirjoittaa minulle; nyt olen puhunut tyhmyyksiä ja motkottanut, kun minun päinvastoin olisi pitänyt olla kärsivällisempi ja ystävällisempi kuin milloinkaan. En ole koskaan pitänyt neiti Randalista, ja nyt vihaan häntä! sanoi Amy viekkaasti tahtoen saada tällä kertaa varmuuden asiasta.

— Hiiteen neiti Randal! Laurie keikautti hatun silmiltään ja kasvot paljastivat selvästi hänen tunteensa mainittua nuorta naista kohtaan.

— Anteeksi! Luulin ihan… Valtioviisaasti Amy vaikeni.

— Etpäs luullut. Tiesit varsin hyvin, etten koskaan ole välittänyt kenestäkään muusta kuin Josta. Laurie puhui entiseen kiivaaseen sävyynsä katsoen poispäin Amysta.

— Niin minä arvelinkin, mutta kun kotona ei koskaan puhuttu siitä ja kun sinä sitten matkustit, luulin erehtyneeni. Eikö Jo ollut hyvä sinulle? Kumma, mutta minä olin varma, että hän rakastaa sinua sydämestään.

— Kyllä hän oli hyvä minulle, mutta ei niin kuin olisin halunnut. Onnekseen hän ei rakastanut minua, jos kerran olen tuollainen tyhjäntoimittaja kuin sinä sanoit. Se on kuitenkin hänen syynsä, sen voit kertoa hänelle.

Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.

— Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan paremmin, rakas Teddy.

— Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon ystävällisen nuhtelevaan tapaan. — Odota kunnes itse olet kokenut samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.

— Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti kuin kokematon konsanaan.

Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin: valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi istumaan ja kysyi epäröiden:

— Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?

— Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!

— Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.

— Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.

— Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua, aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.

— Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja unohtaisit surusi.

— Mahdotonta.

— Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset, ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni. Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta kovasydämisestä tytöstä huolimatta.

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen Laurien polvelle ja kysyi:

— Mitäs pidät?

Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa, kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura uneksijan pään ympärille.

— Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: — Tosiaan, minä se olen.

— Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen rinnalle.

Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.

Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta. Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden" veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa:

— Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni sen sinulle.

— Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen. Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa, että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?

Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä, mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:

— Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en voi peruuttaa sanaakaan.

Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.

— Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he erosivat tädin ovella.

— Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle, ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:

— Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan. Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.

— Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti, että se melkein teki kipeää.

Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun, joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan:

"Rakas kasvattajani!

Sanotko puolestani hyvästit tädillesi. Ja juhli itse voittoasi, sillä 'Laiska-Lassi' on lähtenyt isoisänsä luo niin kuin kiltti poika ainakin. Toivotan hauskaa talvea, ja suokoot jumalat sinulle ihanan kuherruskuukauden Valrosassa! Luulen, että Fredillekin tekisi ravistelu hyvää. Sano se hänelle ja vie perille onnitteluni.

Kiitollinen Telemakhoksesi."

— Kunnon poika! Olen iloinen että hän lähti, tuumi Amy hymyillen hyväksyvästi. Hetken perästä hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa, ja hän jatkoi tahtomattaan huokaisten:

— Niin, olen iloinen, mutta ikävä minulle häntä tulee!

17

VARJOJEN LAAKSO

Kun ensi järkytys oli voitettu, omaiset tyytyivät väistämättömään, koettivat kestää sen iloisina ja tukivat toisiaan rakkaudellaan, joka murheen päivinä yhdistää perheenjäseniä toisiinsa. He kätkivät surun ja kukin yritti parhaansa tehdäkseen viimeisen vuoden mahdollisimman onnelliseksi.

Talon viihtyisin huone annettiin Bethille ja sinne kerättiin kaikki, mistä hän piti: kukkia, tauluja, piano, hänen pieni työpöytänsä ja rakkaat kissanpojat. Isän parhaat kirjat löysivät tiensä sinne, samoin äidin nojatuoli, Jon kirjoituspöytä ja Amyn kauneimmat piirustukset. Joka päivä Meg toi lapsensa luomaan auringonpaistetta Beth-tädin huoneeseen. John varasi pienen rahasumman pitääkseen potilaan hedelmissä, joista tämä piti. Vanha Hanna valmisti kyynelet silmissä yhä uusia herkullisia ruokia houkutellakseen Bethille ruokahalua, ja meren takaa saapui pieniä lahjoja ja hauskoja kirjeitä kuin lämpöisiä tuulahduksia ainaisen kesän mailta.

Palvottuna kuin kodinhaltija Beth vietti päivänsä entiseen tapaansa rauhallisena ja ahkerana. Mikään ei kyennyt muuttamaan herttaista epäitsekästä luonnetta, ja vielä valmistautuessaan erkanemaan elämästä, hän koetti tehdä sen onnelliseksi jälkeen jääville. Hänen heikot sormensa eivät milloinkaan olleet joutilaina.

Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille, jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille, milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara. Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.

Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi usein ympärilleen sanoen — 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia, yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.

Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.

Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan. Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli myös valmiimpi kuin kukaan toinen.

Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä. Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta, syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.

Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä, lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa, velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.

Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt, ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.

Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja uhrautuvaisuus.

Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta", ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.

— Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.

OMA BETH

Tyynnä varjossa hän vuottaa kunnes koittaa valkeus. Hän, tuo kirkas, surevaisen kotimme on siunaus. Maiset ilot, tuskat, toiveet aallon lailla raukeaa rantaan tumman, pyhän virran, jolle hän nyt seisahtaa.

Rakas sisko, jättäessäs pyrkimykset ihmisten, jätä mulle hyvyytesi, anna voimas ihmeinen. Anna kärsiväisyys suuri, joka elos kaunisti, joka tuskan synkät hetket ilomielin kohtasi.

Anna rohkeutes tyyni — sitä, oi, ma tarvitsen! Sillä sait sa viheriöimään polun velvoituksien. Jätä mulle luontos hellä, joka enkelsydämin toisten virheet anteeks antoi. Rakas, anna minunkin!

Tuolla puolen virran tumman tästä lähtein nähdä saan hahmon rakkaan, joka vartoo mua rantaan onnen maan. Usko, toivo, lapset surun enkeleiksi mulle saa. Sisko ennen mua mennyt minut kotiin johdattaa.

Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.

— En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.

— Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.

— Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.

— Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä näyttää.

— Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma, että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.

— Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle. Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla, jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.

Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi, varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen isän huomaan.

Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja, näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.

Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.

Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa, Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.

18

UNOHTAMISTA OPPIMASSA

Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi, nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.

Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee, kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään aiheetonta kerskailla surupuvullaan.

Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin, joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut, kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja ponnistella eteenpäin.

Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.

Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta. Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen. Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen toistaiseksi.

Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.

Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan, Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä ainakin.

Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.

Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään, mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa jotenkin.

— Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.

Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa, hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään sanoi vakavana itsekseen:

— Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?

Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin.

Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.

Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.

— Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.

Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa sormusta ja sanoi:

— Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan. Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä…

Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla onnelliseksi?

Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.

— Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.

Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli jäänyt kesken.

Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui suloisesti kuihtuneet ruusut.

Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään, vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.

Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi vältellä pojan hämmentäviä silmiä.

Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen naimisiin rahojen vuoksi."

Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut, vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti. Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua. Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.

Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä, ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina, joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä. Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka makasi ruohikossa hattu silmillä.

Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:

— Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.

Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi nauttimaan Amyn kirjeestä.

Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä, joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti, nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie tulisi häntä lohduttamaan.

Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman, vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.

Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour -hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti itse etsimään mademoisellea.

Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle. Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.

Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut, kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä kukaan muu ei vielä ollut nähnyt — Amyn luonteen hellän puolen. Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta — kyynelten kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.

Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:

— Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!

Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli, tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.

Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän tervehdyksensä.

— En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti koettaen turhaan puhua luonnollisesti.

— Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta minä vain tunnen ja… Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.

— Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. — Bethin on hyvä olla ja hän on onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?

— En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.

— Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos olisit vähän aikaa minun luonani.

Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.

— Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta. Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan vain hänelle.

Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut yksinäisyyden ja surun taakasta.

Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen ja huudahti itsekseen:

— Nyt minä ymmärrän kaiken — se lapsi on ikävöinyt nuorta Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.

Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.

Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.

Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi, että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut täyttää Jon paikan.

Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä, sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin, olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja suloisimmasta vaiheesta.

Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin. He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.

He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut "Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen, saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa. Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:

— Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut ihan ylellisen laiska.

— En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta järjestelystä.

Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi keveästi aaltoja.

— Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei pitänyt äänettömyydestä.

— Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko, Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.

— Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.

Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.

19

YKSIN

Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa talossa — kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan helpottuvan.

— En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään, koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun. Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän harmaata päätä hän pyysi arasti:

— Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

— Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa, jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana, rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman, koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: — Sinä tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä, ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan. Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

— Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

— Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja, piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen kuoresi putoamaan pois.

— Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

— Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

— Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka minun jutuistani välittää?

— Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta, kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi hauskaa.

— En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle, isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

— En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

— Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi. Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä, nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen onnistumisestasi niin kuin mekin.

— Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo, jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi, että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten' varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin. Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

— Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

— Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

— Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

— Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

— En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun, nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

— Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni, jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi rakastavan toista.

— Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin antanut hänelle rukkaset?

— Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

— Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties saattanut vastata myöntävästi — en siksi, että rakastaisin häntä enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin silloin, että minua rakastettaisiin.

— Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

— Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

— Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin aivan toinen tyttö kuin ennen.

Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elää toisilleen!"

— Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan, rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät, oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan. Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili, sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta, hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.

— Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen varmasti.

— Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta? Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?

20

YLLÄTYKSIÄ

Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti. Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan! Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

— Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta… ja Jo huokaisi, ikään kuin tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

— Teddy, Teddy!

— Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

— Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani. Missä Amy on?

— Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

— Mitä — vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

— Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

— Te olette jo menneet naimisiin!

— Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

— Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

— Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

— Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui istumaan henkeään haukkoen.

— Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

— Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

— En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

— Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule ripittäytymään, Teddy!

— Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

— Miksi Amy sinua sanoo?

— Herrakseen.

— Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

— Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

— Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili kuin ennenkin.

— Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

— En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa, tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

— Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun ällistyksesi.

— Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

— Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka sai Jon huudahtamaan:

— Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu totta, hyvä herra, jos voit.

— Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti Laurie takkatulelle. — Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin. Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

— Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle sopii.

— En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

— Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

— Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa, mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

— Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle. Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen synkät.

— Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla, niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

— Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

— Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia, emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

— Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

— Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

— Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni, etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut. Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan toisemme.

— Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia, vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan murheelliseksi, sanoi iloisesti:

— Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

— Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

— Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin nelikymmenvuotias.

— Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

— Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja…

— Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta. — Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme, niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme onnellisina yhdessä.

— Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa, mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat Laurien tullessa haihtuneet.

— Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla on mielessäsi, täti?

— Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

— Kuin enkelit!

— Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

— Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin luulla niin — tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

— Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko ikänsä.

— No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

— Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

— Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä, jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

— Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin auringolla oli suurempi valta.

— Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. — Sain totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä. Joskus kerron sinulle kaikki — hän ei sitä varmastikaan tee, sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin tyhjäntoimittajan kanssa.

— Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun luokseni, niin minä puolustan sinua.

— Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn. Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn huutavan:

— Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti 'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin, hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa, äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

— Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti hiljaa.

— Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään, kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

— Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku miehen kanssa.

— Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän, hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen, iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

— Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

— Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

— Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

— Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle, vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

— No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

— Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle, hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut: — Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä — nenäliinaa ei tietenkään löytynyt — ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen. Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin keskiyön aurinko.

— Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet ennen kuin hän oli päässyt sisään.

— Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita, ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja tanssiaskelia.

— Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

— Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä tapahtuneen muutoksen.

— En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen jälkeen kun viimeksi näin teidät.

— Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä. Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

— Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija, joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen, kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan, sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena. Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä, ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen: Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi lähteäkseen.

— Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla? ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan, näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: — Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

— Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt, sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta pianojakkaraa:

— Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä petti. Oli vaikea sanoa:

"Ei löydy maassa murhetta, jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

— Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi. Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

— Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

"Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja sointua sanoihin:

"Jos voisinkin, kanssasi, armas, sinne liitäisin!"

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi ystävällisesti:

— Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin. Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin professori.

— Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

— Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä viimeisen vieraan lähdettyä.

— Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

— Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut hänelle.

21

VASTANAINEET

— Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.

— Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.

— En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin…

—… viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.

— Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa, vai miten, rouva?

— Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia, äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.

— Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.

— No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.

— Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.

— Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten ilkikurisesti Amyyn.

— Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta sitten koota seurapiirin ympärilleen.

— Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä Aristoteleen filosofiaan.

— Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti satamaan.

— Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.

Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:

— Rouva Laurence!

— Herrani!

— Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.

— Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?

— Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.

— No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin rahojen vuoksi — Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi vahingoniloisen arvokkaasti.

— Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.

— Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti vakuuttavasti puhuvansa totta.

— Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.

— Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi, ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.

— Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää, että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella. Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.

Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:

— Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?

— Totta kai, ole hyvä.

— Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?

— Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle, että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani. Epäiletkö sitä?

Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.

— Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi. Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan puutarhakävelyjä muistellen.

— Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa köyhyyttä.

— Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja. Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta varmaankaan kieltäydy.

Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.

22

DAISY JA DEMI

Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi, olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.

He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita. Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen', joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista, nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori; Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.

Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti toisten hyökkäyksiltä.

Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:

— Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!

Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.

— Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.

Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.

Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia loputtomiin tiedusteluihinsa.

Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan. Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.

— Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä noita ruumiinsa liikkuvia osia.

— Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen nöyränä pojan vaaleaa päätä.

— Mikä se pieni tahto on?

— Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.

— Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.

— En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.

— Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän omaksui tämän uuden ajatuksen. — Vedetäänkö minut niin kuin kello?

— Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se toimitetaan silloin, kun me emme näe.

Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.

— Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.

Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena, että isoäiti huomautti levottomana:

— Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on mahdotonta vastata.

— Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä. Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano minulle missä sinun tahtosi on?

Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten, Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: — Minun pikku mahassani. Sen kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää metafysiikka rauhaan.

Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat vanhempiaan.

Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.

— Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan rusinavanukasta.

— Minusta on kivaa olla kipeä.

— Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.

Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.

— Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.

— Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava keksintö.

— Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti, joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa" kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:

— Sitten mennään syömään kaikki rusinat.

Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus, Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja kello, jota sai pudistella mielin määrin.

Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.

Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin hän ei olisi tullut tervehtimään — niin, hän kysyi aina pastori Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.

Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa, etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:

— Isä, isä, professori on täällä!

Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja opettaja sanoi tyynen arvokkaasti:

— Hyvää iltaa, herra Bhaer. Suokaa anteeksi, viivyn vielä hetken, oppituntimme loppuu aivan heti. Kas niin Demi, muodosta nyt kirjain ja sano mikä se on.

— Minä osaan sen! Muutaman kerran nytkähdeltyään punaiset sääret kohosivat ilmaan muodostaen kulman, ja etevä oppilas huusi voitonriemuisena: — Tämä on V, ukki, tämä on V!

— Isä on mainio koulumestari, nauroi Jo, kun vanha herra kömpi seisomaan ja tyttärenpoika koetti seisoa päällään osoittaakseen iloaan oppitunnin päättymisestä.

— Mitä sinä olet tänään puuhannut, Bübchen? kysyi herra Bhaer ja poimi voimistelijan polvelleen.

— Minä olin katsomassa pikku Meriä.

— Entä mitä teit siellä?

— Minä annoin sille suukon, tokaisi Demi peittelemättä.

— No mutta sinäpä alat varhain. Mitä pikku Meri siitä arveli? ripitti professori pientä rikollista, joka seisoi hänen polvellaan takintaskuja kaivellen.

— No se tykkäsi siitä ja se antoi minulle suukon ja se oli minusta kivaa. Eikös pikku pojat tykkää pikku tytöistä? jatkoi Demi suu täynnä suklaata ja naama tyytyväisyydestä loistaen.

— Sinä pikku kukonpoika! Mistä sinä sen sait päähäsi? kysyi Jo, jota nämä viattomat paljastukset huvittivat yhtä paljon kuin professoria.

— Ei se ole minun päässäni, se on minun suussani, vastasi Demi ja pisti esiin kielensä, jolla näkyi suklaanappi.

— Säästä toki muutama suklaanappi pienelle ystävättärellesi. Suloista suloiselle, pikku mies. Herra Bhaer tarjosi Jollekin niin kauniisti hymyillen, että tästä tuntui kuin hänelle olisi tarjottu jumalten nektaria. Demikin näki hymyn, pani sen merkille ja kysäisi epähienosti:

— Tykkäävätkö isot pojat isoista tytöistä, setä?

Herra Bhaer ei osannut valehdella. Hän vastasi sen vuoksi epämääräisesti, että he taisivat toisinaan pitääkin. Ääni, jolla selitys annettiin, sai pastori Marchin laskemaan vaateharjan kädestään, istahtamaan nojatuoliin sen näköisenä, kuin 'pikku kukonpoika' olisi saanut hänen päähänsä ajatuksen, joka oli sekä suloinen että katkera.

Miksi Jo-täti tavatessaan Demin hetkeä myöhemmin astiakaapilla melkein rutisti hänet hengiltä, vaikka poika oli luullut saavansa toruja, ja miksi hän jatkoi tätä uutta kasvatustapaa antamalla odottamatta pojalle suuren marmeladileivän, jäi Demille arvoitukseksi.

23

SATEENVARJON ALLA

Sillä aikaa kuin Laurie ja Amy astelivat plyyssimatoilla järjestellessään kotiaan ja rakennellessaan hauskoja tulevaisuuden suunnitelmia, herra Bhaer ja Jo nauttivat aivan toisenlaisista kävelyretkistä pitkin kuraisia teitä ja savisia peltoja.

— Minulla on aina ollut tapana käydä iltaisin kävelemässä enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua siitä vain sen vuoksi, että usein satun tapaamaan professorin jaloittelemassa, tuumi Jo kohdattuaan tämän jo kolmisen kertaa ulkona.

Megin luo johti kaksi tietä, mutta valitsipa Jo niistä kumman hyvänsä aina hän tapasi professorin joko meno- tai tulomatkalla. Hän käveli aina kiireesti eikä näyttänyt huomaavan Jota ennen kuin tämä oli aivan hänen edessään. Silloin hän oli hämmästyvinään ikään kuin hän likinäköisyytensä vuoksi ei olisi aikaisemmin tuntenut tulijaa. Jos Jo oli menossa Megin luo, professorilla oli aina jotakin lapsille vietäväksi, jos taas tyttö oli kotimatkalla, herra Bhaer oli ollut kävelemässä joen rannalla ja oli juuri aikeissa tulla tervehtimään Marcheja mikäli nämä eivät olleet kyllästyneet hänen alituisiin vierailuihinsa.

Asiain näin ollen Jo ei voinut muuta kuin kohteliaasti tervehtiä häntä ja toivottaa hänet tervetulleeksi. Jos hän oli kyllästynyt professorin käynteihin, hän salasi erinomaisen taitavasti ikävystymisensä, ja piti aina huolta, että illallisella tarjottiin kahvia, "koska Friedrich — tarkoitan herra Bhaer — ei pidä teestä".

Jo toisella viikolla kaikki olivat huomanneet mitä oli tekeillä, mutta kukaan ei ollut näkevinään muutosta, joka Jon olemuksessa oli tapahtunut. He eivät kyselleet miksi hän lauleli työtä tehdessään, järjesti tukkansa kolmesti päivässä ja palasi niin säteilevänä iltakävelyiltään. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan, että professori Bhaer pastorin kanssa filosofoidessaan antoi hänen tyttärelleen rakkauden oppitunteja.