SISÄLLYS: (continued 2)

Jo jäljitteli niin hullunkurisesti May Chesterin teeskentelevää puhetapaa, että Amy ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja hän kiirehti huoneesta minkä pääsi.

— Enkö ollutkin hyvä? Jo kysyi tyytyväisen näköisenä, kun he jatkoivat matkaansa.

— Et olisi voinut olla hirveämpi, vastasi Amy murhaavasti.

— Mikä kumma sinut sai kertomaan minun satulastani ja hatuista ja kengistä ja kaikesta muusta.

— Mutta sehän oli hauskaa, ja ihmiset pitävät semmoisesta. He tietävät meidän olevan köyhiä, on ihan turhaa uskotella, että meillä on palvelijoita tai että ostamme kolme, neljä hattua vuodessa ja käytämme yhtä hienoja ja kalliita tavaroita kuin he.

— No ei sinun silti tarvitse mennä kertomaan kaikkia meidän niksejämme ja turhanpäiten julistaa köyhyyttämme. Sinussa ei ole hitustakaan ylpeyttä etkä ikinä opi tietämään milloin pitää puhua ja milloin olla hiljaa, virkkoi Amy epätoivoissaan.

Jo-rukka näytti masentuneelta ja hieroi äänettömänä nenänpäätään tärkätyllä nenäliinallaan.

— Miten minun pitää täällä käyttäytyä? kysyi Jo heidän lähestyessään kolmatta paikkaa.

— Käyttäydy miten haluat; minä pesen käteni, vastasi Amy lyhyesti.

— Sitten pidänkin hauskaa. Pojat ovat kotona ja meille tulee oikein mukavaa. Tarvitsen totisesti hiukan vaihtelua, sillä hienous ei sovi minun rakenteelleni, vastasi Jo, joka tunsi päänsä olevan kerrassaan pyörällä näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen.

Kolme pitkää poikaa ja parvi herttaisia pikku lapsia tervehti tulijoita riemuissaan, ja Jon ärtyneet tunteet tyyntyivät heti. Hän jätti Amyn seurustelemaan emännän ja herra Tudorin kanssa, joka sattui parhaillaan olemaan talossa, liittyi nuorempien joukkoon ja huomasi vaihdoksen sangen virkistäväksi. Hän kuunteli kiinnostuneena koulujuttuja, leikki mukisematta koirien kanssa ja myönsi täydestä sydämestään, että "Tom Brown oli yliveto kaveri", huomaamatta mitään vikaa kiitoksen sanamuodossa.

Eräs pojista halusi näyttää kilpikonna-aitaansa, ja Jon innostus oli niin suuri, että talon emännän täytyi hymyillä oikoessaan päähinettään, joka poikien rutistusten jäljiltä oli sekasortoisessa tilassa.

Jätettyään sisarensa oman onnensa nojaan Amy nautti häiritsemättä olostaan. Herra Tudorin setä oli mennyt naimisiin englantilaisen naisen kanssa, joka oli ilmielävän lordin pikkuserkku, ja siksi Amy tunsi suurta kunnioitusta koko perhettä kohtaan. Sillä huolimatta amerikkalaisesta kasvatuksestaan hän ihaili suuresti hienoa syntyperää.

Mutta näinä autuuden hetkinäkään — keskustellessaan englantilaisen lordin etäisen sukulaisen kanssa — Amy ei unohtanut ajan kulkua. Säädettyjen vierailuminuuttien mentyä hän erosi vastahakoisesti ylhäisestä seurastaan ja lähti etsimään Jota toivoen, että parantumaton sisar ei olisi ryhtynyt mihinkään, mikä tuottaisi häpeää Marchin nimelle.

Olisi voinut tapahtua pahempaakin, mutta Amyn mielestä tämä jo oli kyllin hirveää. Jo näet istui nurmikolla poikaliudan ympäröimänä ja selosti ihailevalle kuulijakunnalleen Laurien uusimpia kujeita savikäpäläisen koiran loikoessa hänen juhlahameellaan. Yksi lapsista hätyytti kilpikonnia Amyn rakkaalla päivänvarjolla, toinen söi piparkakkua pitäen Jon hienoa hattua lautasena ja kolmas pelasi palloa hänen hansikkaillaan. Mutta kaikilla oli hauskaa, ja kun Jo keräili hujan hajan viskellyn omaisuutensa lähteäkseen, tuli koko joukko saattelemaan ja pyysi häntä tulemaan pian uudelleen.

— Reiluja poikia, vai mitä? Tunnen itseni taas nuoreksi ja virkeäksi, virkkoi Jo astellen tietä kädet tapansa mukaan selän takana, mutta tällä kertaa myös pitääkseen piilossa tahraantuneen päivänvarjon.

— Miksi sinä välttelet herra Tudoria? kysyi Amy huomauttamatta sanallakaan Jon kurjasta ulkoasusta.

— Minä en pidä hänestä; hän leuhkii aina, tiuskii sisarilleen, tuottaa harmia isälleen ja puhuu epäkunnioittavasti äidistään. Laurie sanoo että hän hurjistelee, enkä minä välitä hänen tuttavuudestaan.

— Pitäisi sinun olla edes kohtelias. Nyökkäsit hänelle vain kylmästi, sen sijaan hymyilit äsken kerrassaan ystävällisesti tervehtiessäsi Tommy Chamberlainia, jonka isä on vain sekatavarakauppias. Päinvastoin sinun olisi pitänyt menetellä, virkkoi Amy moittivasti.

— Eikä olisi, intti Jo. — En ihaile enkä pidä arvossa Tudoria hiukkaakaan, olkoon vain hänen isänsä sedän kummin kaima kolmannessa polvessa sukua lordille. Tommy on köyhä ja ujo, mutta hyväsydäminen ja hyvin lahjakas. Minä pidän hänestä ja osoitan sen mielelläni, sillä hän on gentlemanni isänsä ruskeista paperipusseista huolimatta.

— Sinun kanssasi ei kannata väitellä, valitti Amy.

— Ei kannatakaan, hyvä ystävä, myönsi Jo, niin että näytetään iloisilta ja jätetään tänne käyntikorttimme. Koko Kingin perhe näyttää olevan poissa kotoa, ja siitä olen syvästi kiitollinen.

Kun tuo velvollisuus oli suoritettu, jatkoivat tytöt matkaansa ja Jo sai taas uuden kiitoksen aiheen, kun viidennessä paikassa, johon he saapuivat, talon nuoret neidit eivät voineet ottaa vieraita vastaan.

— Mennään nyt kotiin ja jätetään Marchin tädin vierailu toiseen kertaan. Sinne voimme mennä milloin hyvänsä, ja on aika tylsää laahata tomussa parasta pukuaan, kun on vielä väsynyt ja pahalla tuulella.

— En minä ole pahalla tuulella, puhu vain itsestäsi. Täti on mielissään, jos osoitamme niin paljon kohteliaisuutta, että tulemme varta vasten vierailuasussa hänen luokseen; siitä ei ole meille paljon vaivaa, mutta se ilahduttaa häntä. Enkä usko, että pukusi likaantuu tiellä läheskään niin paljon kuin telmiessäsi likaisten koirien ja rajujen pojanviikareiden kanssa. Kumarruhan hiukan, että saan karistaa muruset hatustasi.

— Sinä olet hirveän kiltti, Amy, Jo sanoi katsahtaen nolona omista ryppyisistä vaatteistaan sisaren siistiin ja tahrattomaan pukuun. — Minä en ikinä huomaa ilahduttaa ihmisiä tuollaisilla pikku asioilla. Toisinaan aion tehdä jotakin, mutta en oikein sillä hetkellä ennätä. Siksi päästän pikku tilaisuudet käsistäni ja odotan hetkeä, jolloin voisin tehdä jonkin suuren palveluksen. Mutta loppujen lopuksi kai pienet ystävällisyyden osoitukset merkitsevät enemmän.

Amy hymyili ja lauhtui heti neuvoen äidillisesti:

— Naisen, varsinkin köyhän naisen, olisi opittava olemaan ystävällinen, sillä tavoin hän voi palkita muiden osoittaman hyväntahtoisuuden. Jos muistaisit sen ja käyttäytyisit sen mukaisesti, sinusta pidettäisiin enemmän kuin minusta, sillä sinä pystyisit parempaan.

— Minä olen oikukas otus ja sellaisena pysyn, vaikka myönnän, että sinä olet oikeassa. Minun vain on helpompi panna henkeni alttiiksi toisen edestä kuin koettaa miellyttää häntä, silloin kun se ei huvita. Onnetonta, että täytyy joko pitää ihmisistä kovasti tai inhota heitä.

— On vielä onnettomampaa, ettei voi peittää sitä. En pidä Tudorista sen enempää kuin sinäkään, mutta ei ole minun asiani osoittaa, että hän on sietämätön, eikä sinunkaan. Ei meidän kannata olla epämiellyttäviä, vaikka hän onkin.

— Mutta minun mielestäni tytön on näytettävä, milloin hän ei hyväksy pojan käytöstä; ja miten hän muuten sen osoittaisi kuin käytöksellään. Saarnaamisesta ei ole apua; tiedän sen surukseni yritettyäni turhaan paasata Laurielle. Mutta voin vaikuttaa häneen monin pikku keinoin sanomatta sanaakaan, ja sellaisia niksejä meidän olisi käytettävä toisiinkin.

— Teddy on ihan erikoistapaus, ei häntä voi ottaa esimerkiksi, sanoi Amy niin juhlallisen vakuuttavasti, että se olisi saanut tuon 'erikoistapauksen' vääntelehtimään naurusta. — Jos olisimme kauniita tai rikkaita ja ylhäisiä, voisimme käyttäytyä niin kuin meitä haluttaa. Mutta meidän ei auta rypistellä kulmiamme jollekin pojalle sen vuoksi, ettemme pidä hänestä, ja hymyillä toiselle, koska hän meitä miellyttää. Meitä ruvettaisiin vain pitämään omituisina ja ahdasmielisinä.

— Täytyykö sitten muka olla pitävinään ihmisistä, joita inhoaa, vain siksi, ettei ole kaunotar ja miljonääri? Hienoa moraalia tosiaan.

— En minä pysty siitä väittelemään, mutta niinhän kaikki tekevät, ja jos joku asettuu poikkiteloin, hänelle vain nauretaan. Minusta maailmanparantajat ovat hassuja, älä sinä vain rupea sellaiseksi.

— Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Tästä ei kyllä kannata väitellä, sillä sinulla on vanhanaikaiset mielipiteet, minä taas olen uudenaikainen. Sinä pääset kyllä mukavammin elämän läpi, mutta minulla on hauskempaa. Minä nauttisin varmasti vihellyksistä ja kivityksestä.

— No rauhoitu nyt äläkä vaivaa tätiä uudenaikaisilla aatteillasi.

— Minä koetan olla siivosti, mutta hänelle minun tekisi mieli esittää aivan erityisen teräviä ja vallankumouksellisia mielipiteitä.

Carrolin täti oli parhaillaan vierailemassa vanhan neidin luona ja he näyttivät syventyneen mielenkiintoiseen keskusteluun. Tyttöjen tullessa puhe lakkasi heti ja tädit vilkaisivat toisiinsa niin syyllisen näköisinä, että saattoi arvata keskustelun koskeneen veljentyttäriä. Jo oli pahalla tuulella ja vastustushalu sai hänessä taas vallan. Amy joka oli kiitettävästi täyttänyt velvollisuutensa, pysynyt tyynenä ja tehnyt kaikille mieliksi, oli herttaisimmalla tuulellaan. Tämä rakastettava mieliala teki heti vaikutuksen, tädit tuhlasivat hänelle hellyyttään ja jäljestäpäin he virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Tuo lapsi se aina vain kehittyy.

— Tuletko auttamaan myyjäisissä, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta, kun tämä istuutui hänen viereensä olemuksessaan sellaista luottavaisuutta, josta vanhat ihmiset erityisesti nuorissa pitävät.

— Tulen, täti. Rouva Chester kysyi, tahdonko ottaa osaa puuhaan, ja minä tarjouduin hoitamaan jotakin pöytää, koska minulla ei ole muuta annettavaa kuin aikani.

— Minä en tule, puuttui Jo päättävästi puheeseen. — Minä en siedä, että minua kohdellaan alentuvasti. Chesterit pitävät suurenmoisena armonosoituksena, että sallivat meidän olla mukana noissa muka hienoissa myyjäisissä. Merkillistä että sinä suostuit, Amy; he tahtovat vain saada sinut työhön.

— Minä teen mielelläni työtä. Sehän koituu vapautettujen orjien hyväksi eikä vain Chesterien, ja minusta he ovat ystävällisiä antaessaan minun saada osani sekä työstä että hauskuudesta. Ei minua kiusaa, että ihmiset ovat minua kohtaan alentuvia, jos he tarkoittavat hyvää.

— Aivan niin. Pidän siitä, että sinulla on noin kiitollinen mieli, ystäväiseni. On hauskaa auttaa ihmisiä, jotka antavat arvoa vaivannäölle; muutamat eivät sitä ymmärrä ja se tuntuu vaikealta, huomautti Marchin täti katsellen silmälasiensa yli Jota, joka istui syrjässä keinutuolissa ja kiikkui jokseenkin synkän näköisenä.

Jos Jo olisi aavistanut mikä suuri onni häälyi vaa'assa heidän välillään, hän olisi hetkessä muuttunut lempeäksi kuin kyyhkynen. Se mitä Jo nyt sanoi, riisti häneltä monen vuoden hauskuudet ja antoi hänelle aiheellisen opetuksen pitää kielensä kurissa.

— Minä en pidä suosionosoituksista. Ne vaivaavat minua ja saavat minut tuntemaan itseni orjaksi. Hoidan mieluummin asiani omin päin ja olen riippumaton.

— Vai niin! myhähti Carrolin täti ja katsahti Marchin tätiin.

— Enkös minä sanonut, virkkoi Marchin täti nyökäten Carrolin tädille.

Jo ei onnekseen tiennyt minkä tyhmyyden oli tehnyt, vaan istui nenä pystyssä ja uhmaavan näköisenä, eikä se suinkaan parantanut hänen asemaansa.

— Puhutko sinä ranskaa, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta.

— Jonkin verran. Siitä saan kiittää Marchin tätiä, joka antaa Esterin puhua sitä minun kanssani niin usein kuin haluan, Amy vastasi luoden tätiinsä kiitollisen katseen, joka sai tämän hymyilemään ystävällisesti.

— Miten sinun kielitaitosi laita on? kysyi rouva Carrol Jolta.

— Minä en osaa yhtään. Minulla on kova pää enkä voi sietää ranskaa, se on lipevää ja tyhjänpäiväistä kieltä, kuului Jon töykeä vastaus.

Vanhat ladyt vaihtoivat taas katseen, ja Marchin täti virkkoi Amylle:

— Olet kai terve ja hyvissä voimissa, kultaseni? Eivät kai silmäsikään enää vaivaa sinua.

— Kiitos, eivät ensinkään, täti hyvä. Voin oikein hyvin ja aion olla oikein ahkera ensi talvena, jotta olisin valmis matkustamaan Roomaan, kun se ihana aika koittaa.

— Se on oikein, tyttöseni! Sinä ansaitset sen matkan, ja olen varma, että kerran sinne pääsetkin, virkkoi Marchin täti ja taputti Amya hyväksyvästi päälaelle tämän kumartuessa ottamaan hänen lankakeräänsä lattialta.

— Ärripurri, musta murri, istuu pankolla ja kehrää,

kirkui Polly, lensi orreltaan Jon tuolin taakse ja kurkisteli häntä niin lystikkään tunkeilevasti ja nenäkkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun.

— Erittäin huomiokykyinen lintu, virkkoi vanha lady.

— Tule kävelemään, kultaseni! huusi Polly ja lensi astiakaapille kerjäten sokeripalasta.

— Kiitos, kyllä minä lähden. Tule, Amy.

Jo päätti vierailun ja tunsi nyt selvemmin kuin milloinkaan, että kylässäkäynti vaikutti epäedullisesti hänen mielialaansa. Hän kätteli tätejä miesmäiseen tapaan, Amy sen sijaan suuteli kumpaakin, ja he lähtivät jättäen jälkeensä toinen varjon, toinen auringonpaisteen. Kun he olivat menneet, virkkoi Marchin täti:

— Niin on parasta tehdä, Mary; minulta saat rahat.

Ja Carrolin täti vastasi päättävästi: — Asia on selvä, jos vain hänen isänsä ja äitinsä suostuvat.

7

SEURAUKSIA

Rouva Chesterin myyjäisiä pidettiin niin hienoina ja maineikkaina, että seudun nuorten naisten mielestä oli suuri kunnia saada siellä myyntipöytä hoidettavakseen. Amy sai kutsun, mutta Jo ei saanut. Se oli onneksi kaikille asianomaisille, sillä Jo oli näihin aikoihin oikea vastarannan kiiski ja hänen täytyi saada monta kovaa kolausta ennen kuin hän oppi sopeutumaan. 'Mahtava, ikävä olento' jätettiin syrjään, mutta Amyn kyvyt ja aisti saivat asiallisen tunnustuksen, kun hänen huostaansa uskottiin taidepöytä. Hän panikin parhaansa valmistaakseen ja hankkiakseen pöydälle kauniita ja arvokkaita esineitä.

Kaikki sujui rauhallisesti avajaispäivän aattoon saakka. Mutta silloin syntyi erimielisyys, jollaista on melkein mahdotonta välttää, kun työskentelemässä on parikymmentä naista, joilla kullakin on omat ennakkoluulonsa ja eturistiriitansa.

May Chester kadehti Amya siksi, että tämä oli häntä suositumpi, ja juuri nyt sattui useita pikku tapauksia, jotka vahvistivat tuota tunnetta. Amyn sievä tussipiirros jätti täydellisesti varjoon Mayn maalaamat maljakot — siinä oli yksi pistävä piikki; vastustamaton Tudor oli äskettäin kutsuissa tanssinut neljä kertaa Amyn kanssa ja vain kerran Mayn kanssa, se oli toinen piikki; mutta pahin harmi, joka Mayn mieltä kaiveli ja sai hänet käyttäytymään epäystävällisesti, johtui hänen korviinsa kantautuneesta huhusta.

May oli kuullut, että Marchin tytöt olivat tehneet hänestä pilaa Lambilla käydessään. Syyn olisi tietysti pitänyt langeta Jon niskoille, sillä hänen vallaton matkimisensa oli onnistunut niin hyvin, että kaikki huomasivat ketä hän tarkoitti, ja Lambin tytöt olivat ihastuksissaan levittäneet juttua. Syyllisillä ei kuitenkaan ollut siitä pienintäkään aavistusta. Niinpä saattoi hyvin ymmärtää Amyn pahoittaneen mielensä, kun rouva Chester tuli Amyn luo tämän viimeistellessä sievää pöytäänsä ja lausui ystävällisesti, mutta silmissään kylmä ilme:

— Hyvä ystävä, nuoret neitoset näyttävät täällä oudoksuvan, kun en ole antanut tätä paikkaa omille tyttärilleni. Koska tämä on edustavin pöytä ja minun tyttäreni ovat nähneet suurimman vaivan myyjäisistä, on kai parasta, että he saavat tämän paikan. Olen kovin pahoillani, mutta sinähän olet niin innostunut asiaamme, ettet välitä pienestä pettymyksestä. Saat kyllä toisen pöydän, jos haluat.

Rouva Chester oli kuvitellut, että olisi helppo lausua nämä sanat. Mutta hänen olikin vaikea esittää asiaansa luontevasti, kun Amy katsoi häntä luottavasti, silmät täynnä ihmetystä ja levottomuutta.

Amy huomasi, että asiassa piili jotakin, mutta ei voinut arvata mitä. Hän sanoi hiljaa, niin että sanojen huomasi sattuneen häneen:

— Ehkä on parasta, etten tule ensinkään myymään.

— Ei, hyvä ystävä, älä huoli pahastua. Tämä on vain sopivaisuuskysymys, ymmärräthän. Minun mielestäni pöytä oli oikein sopiva sinulle ja olen kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla sait pöytäsi noin kauniiksi. Mutta tietysti täytyy luopua yksityisistä toiveistaan. Minä hankin sinulle kyllä hyvän paikan jostakin muualta. Haluaisitko kukkapöydän? Pikku tytöt ottivat sen huostaansa, mutta he ovat väsyneet kesken. Sinä saat siitä ihastuttavan ja kukkapöytä vetää aina ostajia luokseen, niin kuin tiedät.

— Varsinkin herroja, lisäsi May sellainen sävy äänessään, että Amy alkoi aavistaa, miksi oli kadottanut suosionsa. Hän punastui harmista, mutta ei muuten ollut huomaavinaan lapsellista ilkeyttä, vaan vastasi odottamattoman ystävällisesti:

— Kuten haluatte, rouva Chester. Siirryn heti kukkapöytään.

— Voit ottaa omat tavarasi mukaan jos haluat, aloitti May tuntien hiukan omantunnonvaivoja katsellessaan sieviä naulakkoja, simpukankuoria ja hauskoja koristuksia, jotka Amy oli järjestänyt huolellisesti ja aistikkaasti. Hänen tarkoituksenaan oli olla ystävällinen, mutta Amy käsitti hänet väärin ja vastasi nopeasti:

— Tietysti, jos ne ovat tiellä. Hän pyyhkäisi kaikki tuomansa tavarat pöydältä sikin sokin esiliinaansa ja lähti loukkaantuneena sekä omasta että taideteostensa puolesta.

— Nyt hän suuttui. Voi jospa en olisi ensinkään pyytänyt sinua puhumaan hänelle, äiti, virkkoi May katsellen surullisena tyhjiä paikkoja pöydällään.

— Tyttöjen riidat menevät pian ohi, vastasi hänen äitinsä, vaikka hänkin hiukan häpesi, että oli ollut osallisena jutussa.

Pikku tytöt ottivat Amyn ja hänen aarteensa iloisina vastaan. Heidän sydämellisyytensä lievitti hiukan hänen kiihtymystään, ja hän ryhtyi työhön aikoen vakaasti onnistua kukkatyttönä, vaikka taiteellinen menestys häneltä olikin riistetty.

Mutta kaikki näytti kääntyvän häntä vastaan. Aika oli täpärällä ja Amy oli väsynyt; kaikilla oli omat toimensa eikä kukaan ehtinyt auttamaan häntä. Pikku tytöistäkin oli vain haittaa, sillä he hääräsivät ja lörpöttelivät kuin harakat ja olivat vain häiriöksi koettaessaan järjestää parhaansa mukaan. Murattilaite ei ottanut pysyäkseen pystyssä, vaan uhkasi kaatua heti kun siihen ripustetut korit oli täytetty. Amyn parhaalle maalaukselle roiskui vettä ja siitä jäi sinipunainen kyynel Cupidon poskelle; hän iski vasaralla sormeensa ja vilustui ristivedossa, niin että oli huolissaan seuraavan päivän takia.

Kun Amy illalla kertoi asian kotiväelleen, se herätti suurta paheksumista. Rouva Marchin mielestä juttu oli häpeällinen, mutta hänestä Amy oli menetellyt oikein; Beth selitti jäävänsä kokonaan pois myyjäisistä, ja Jo kysyi, miksi Amy ei korjannut mukaansa kaikkia tavaroitaan ja jättänyt noita halpamaisia ihmisiä oman onnensa nojaan.

— Ei minun tarvitse olla halpamainen, vaikka he ovatkin. Minä en pidä sellaisesta, ja vaikka minulla mielestäni on täysi syy loukkaantua, en aio näyttää sitä heille. Se vaikuttaa paljon tehokkaammin kuin vihaiset sanat ja ajattelemattomat teot, eikö niin, äiti?

— Olet oikeassa, kultaseni; on aina parasta maksaa isku suudelmalla, vaikka se usein onkin vaikeata, sanoi äiti niin kuin konsanaan henkilö, joka on oppinut tuntemaan eron sanojen ja tekojen välillä.

Siitä huolimatta, että Amyn monta kertaa teki mieli näyttää olevansa loukkaantunut ja maksaa samalla mitalla takaisin, hän pysyi päätöksessään koko seuraavan päivän ja halusi voittaa vihollisensa ystävällisyydellä. Alku meni hyvin, sillä hän sai oikealla hetkellä hiljaisen muistutuksen asiasta.

Järjestäessään myyjäispäivän aamuna pöytäänsä sillä aikaa kuin pikku tytöt viereisessä huoneessa täyttivät namuskoreja, Amy otti esiin rakkaimman työnsä — pienen kirjasen, johon isä oli aarrevarastostaan löytänyt vanhanaikaiset kannet ja jonka pergamenttilehdille Amy oli koristeellisesti tekstannut raamatunlauseita. Kun hän ylpeänä selaili sen taidokasta kuvitusta, hänen silmänsä osuivat lauseeseen, joka pysähdytti hänet ajattelemaan. Punaisin, sinisin ja kullanvärisin kiehkuroin kehystetyllä pergamenttisivulla näkyi pieniä enkeleitä, jotka taluttivat toisiaan kädestä, ja kukkien ja orjantappuroiden keskellä olivat sanat: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Niinhän sitä täytyisi, mutta minä en rakasta, mietti Amy vilkaistessaan Mayn tyytymättömiin kasvoihin, jotka pilkistivät isojen kukkamaljakoiden takaa; maljakot eivät kyenneet täyttämään tyhjiä paikkoja, jotka Amyn sievät työt olivat jättäneet jälkeensä. Amy käänteli lehtiä ja luki sieltä täältä lauseen, joka lievitti hänen kiihtymystään ja katkeruuttaan. Omatunto piti Amylle pienen saarnan, kun hän luki kirjoittamansa raamatunlauseen; ja hän otti opetuksesta vaarin ja toteutti sen heti käytännössä.

Mayn pöydän ympärillä seisoi joukko tyttöjä ihaillen sieviä esineitä ja keskustellen myyjättärien vaihdoksesta. He puhuivat hiljaa, mutta Amy tiesi, että he puhuivat hänestä, ja kuultuaan asian Maylta he arvostelivat sitä vain hänen kannaltaan. Se ei tuntunut Amysta hauskalta, mutta hyvä tahto oli päässyt hänessä voitolle ja nyt tarjoutui tilaisuus osoittaa sitä. Hän kuuli Mayn sanovan surullisesti:

— Tämä on onnetonta: en ehdi enää hankkia tänne uusia tavaroita enkä pane pöydälleni minkälaista romua hyvänsä. Pöytä oli täydellinen, mutta nyt se on piloilla.

— Hän voisi tuoda tavarat takaisin jos pyytäisit, ehdotti muuan tytöistä.

— Kuinka minä tämän sotkun jälkeen voisin pyytää…, aloitti May, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä salin toiselta puolen kuului Amyn ystävällinen ääni:

— Sinä saat ne pyytämättäkin jos haluat. Aioin juuri tarjota niitä takaisin, sillä ne sopivat paremmin sinun pöydällesi kuin minun. Ole hyvä ja ota ne ja anna anteeksi, että eilen illalla ajattelemattomasti otin ne pois.

Amy vei tavaransa, nyökkäsi hymyillen ja kiiruhti takaisin, sillä ystävällinen työ oli helpompi suorittaa, jollei tarvinnut ottaa siitä kiitosta.

— Se oli kiltisti tehty! huudahti yksi tytöistä.

Mayn vastausta ei voinut kuulla; mutta eräs tytöistä, jonka mieliala oli käynyt hiukan happameksi mehujen sekoittamisesta, lisäsi ilkeästi naurahtaen:

— Erittäin kiltisti; hän taisi tietää, että ne eivät menisi kaupaksi hänen omalla pöydällään.

Se tuntui katkeralta, sillä kun uhrautuu, toivoo saavansa edes tunnustusta osakseen. Hetkisen Amy katui tekoaan, sillä hänestä näytti ettei hyvä aina saa palkkaansa. Mutta tällä kertaa se sai, sen Amy pian huomasi. Hänen mielensä tuntui keveältä ja hänen taitavat kätensä saivat pöydän hienoksi. Tytöt kohtelivat häntä ystävällisesti, ja välikohtaus näytti ihmeesti puhdistaneen ilman.

Päivä oli pitkä ja raskas Amyn mielestä. Usein hän istui aivan yksin pöytänsä takana, sillä pikku tytöt karkasivat tämän tästä. Harvat viitsivät ostaa kukkia kesäaikaan, ja hänen kukkakimppunsa alkoivat kuihtua ennen iltaa.

Taidepöytä oli houkuttelevin. Sen ympärillä oli aina ostajia, ja myyjättäret lensivät edestakaisin toimekkaan näköisinä kilisevine rahalaatikkoineen. Amy katseli usein kaihoisasti taidepöytään päin, jonka ääressä hän olisi ollut kuin kotonaan, sen sijaan että sai olla toimettomana syrjäisessä nurkassa. Kaikille se ei olisi ollut yhtä kova koettelemus, mutta sievälle ja iloiselle tytölle se kävi melkein ylivoimaiseksi. Kun hän ajatteli, että kotiväki, Laurie ja tämän ystävät tapaisivat hänet illalla näin syrjäisestä paikasta, hän tunsi itsensä suorastaan marttyyriksi.

Amy meni kotiin vasta iltapuolella. Hän oli niin kalpea ja hiljainen, että kaikki tiesivät hänen viettäneen raskaan päivän, vaikka hän ei valittanut eikä edes kertonut, miten päivä oli sujunut. Äiti ojensi hänelle sydämellisesti teekupin, Beth auttoi häntä pukeutumisessa ja sitoi pienen, sievän seppeleen hänen päähänsä, ja Jo hämmästytti koko perhettä pukeutumalla tavattoman huolellisesti ja vihjaamalla synkästi, että kohta olisi toinen ääni kellossa.

— Jo, älä tee tyhmyyksiä. En tahdo melua, niin että älä sinä puutu asiaan, vaan käyttäydy kunnolla, pyysi Amy lähtiessään kotoa hyvissä ajoin, jotta voisi vähän kaunistaa pientä pöytäparkaa, sillä hän toivoi saaneensa lisää kukkia.

— Aion vain miellyttää kaikkia tuttujamme, jotta he viipyisivät mahdollisimman kauan sinun nurkassasi. Teddy ystävineen tulee apuun ja meillä on varmasti vielä hauskaa, vastasi Jo ja kumartui portista katsomaan, joko Laurie oli tulossa. Pian kaikuivat tutut askelet hämärässä ja Jo riensi vastaan.

— Meidän poikako sieltä tulee?

— No, ihan varmasti! ja Laurie veti Jon käden kainaloonsa tyytyväisenä kuin hänen kaikki toiveensa olisivat toteutuneet.

— Voi Teddy, tiedätkö mitä on tapahtunut? ja Jo selosti Amyn kärsimän vääryyden kiihtyneenä sisarensa puolesta.

— Joukko meikäläisiä on päättänyt lähteä myyjäisiin ja minut saa vaikka hirttää, jollen pane heitä ostamaan joka ainoata kukkaa hänen pöydältään ja pysyttelemään sen jälkeen koko ajan hänen ympärillään, Laurie sanoi oikein innostuneena.

— Amy kertoi, että kukat ovat nuutuneita ja uudet tulevat ehkä liian myöhään. En haluaisi olla epäluuloinen enkä ilkeä, mutta ei ihme vaikka kukat jäisivät tyystin tulematta. Kun ihmiset kerran rupeavat halpamaisiksi, ei heitä pidätä mikään, huomautti Jo harmistuneena.

— Eikö Hayes antanut meidän puutarhamme kauneimpia kukkia teille? Minä käskin hänen antaa.

— Ihanko totta? Hän varmaan unohti. Kun sinun isoisäsi on sairas, en tahtonut häiritä häntä ja pyytää kukkia, vaikka olisinkin tarvinnut.

— Mutta Jo, luulitko sinä tosiaan, että sinun olisi pitänyt pyytää niitä! Nehän ovat sinun yhtä hyvin kuin minunkin! Meillähän on kaikki yhteistä, alkoi Laurie äänellä, joka sai aina Jon piikikkääksi.

— Hyvänen aika, mitä sinä puhut! Minua eivät kiinnosta puoletkaan sinun tavaroistasi. Mutta meillä ei ole aikaa jutella täällä, minun on mentävä auttamaan Amya; lähde sinä pukeutumaan hienoksi, ja jos olet tosiaan niin ystävällinen että lähetät Hayesin viemään hiukan tuoreita kukkia Amylle, siunaan sinua ikuisesti.

— Etkö voi antaa siunausta nyt heti? kysyi Laurie niin vetoavasti, että Jo löi epäkohteliaasti veräjän kiinni hänen edessään ja huusi rakosesta: — Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire.

Illalla olikin toinen ääni kellossa salaliittolaisten ansiosta. Hayes lähetti valtavasti kukkia ja niiden mukana seurasi kori, jonka hän oli järjestänyt parhaan taitonsa mukaan ja joka asetettiin keskelle pöytää. Koko Marchin perhe saapui myyjäisiin, ja Jo pani kaikki taitonsa liikkeelle, niin että ihmiset eivät vain tulleet vaan myös jäivät pöydän ääreen kuuntelemaan hänen lörpöttelyään ja ihailemaan Amyn aikaansaannoksia; heillä oli ilmeisesti hyvin hauskaa.

Laurie johti ystävineen ritarillisesti joukkoa. He ostivat Amylta joka ainoan kukkakimpun ja pysyttelivät koko ajan pöydän ympärillä, niin että he saivat Amyn nurkan huoneen iloisimmaksi paikaksi. Amy tunsi taas olonsa mukavaksi ja ainakin kiitollisuudesta, jollei juuri muun vuoksi, hän koetti olla niin vilkas ja viehättävä kuin osasi — tultuaan nyt siihen tulokseen että hyvä sittenkin saa palkkansa.

Jo käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Kun Amy oli turvallisesti kunniavartionsa ympäröimänä, Jo kierteli salia kuullen sieltä täältä pikku juoruja, jotka selittivät hänelle Chesterin perheen kannanmuutoksen. Hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa ja päätti mahdollisimman pian puhdistaa Amyn maineen. Kulkiessaan taidepöydän ohi hän etsi Amyn valmistamia tavaroita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. He ovat varmaan panneet ne piiloon, ajatteli Jo, joka saattoi antaa anteeksi itse kärsimänsä vääryyden, mutta oli hyvin vihainen milloin hänen omaisiaan loukattiin.

— Hyvää iltaa, Jo. Miten Amyn kauppa sujuu? kysyi May hyväntahtoisesti, sillä hän halusi näyttää, että hänkin saattoi olla jalomielinen.

— Hän on myynyt kaiken, mistä saattoi rahaa saada, ja nyt hän pitää hauskaa. Kukkapöytä vetää tunnetusti ostajia luokseen, varsinkin herrasmiehiä.

Jo ei voinut olla pistelemättä, mutta May otti sen vastaan niin nöyrästi, että toinen heti katui sanojaan ja alkoi kehua suuria kukkamaljakolta, jotka vielä olivat myymättä.

— Missähän Amyn piirustus lienee? Ajattelin ostaa sen isälle, virkkoi Jo, sillä hän halusi innokkaasti kuulla, minkä kohtalon sisaren työ oli saanut.

— Kaikki Amyn tavarat on myyty jo kauan sitten; pidin huolta että oikeat ihmiset huomasivat ne, ja ne tuottivat meille sievoisen summan, vastasi May, joka päivän kuluessa oli voittanut monta pikku kiusausta niin kuin Amykin.

Jo kiiruhti tyytyväisenä kertomaan hyvät uutiset Amylle. Tämä oli ihmeissään ja liikuttunut Mayn sanoista ja käytöksestä.

— Nyt hyvät herrat, saatte osoittaa huomiota muille pöydille yhtä avokätisesti kuin minunkin pöydälleni ja muistakaa erityisesti taidepöytää, käski Amy Teddyn joukkoa.

— 'Chesterin valtaus' olkoon tunnuslauseenne; täyttäkää miehekkäästi velvollisuutenne, sieltä saatte koko rahan edestä taidetta, virkkoi parantumaton Jo, kun uskollinen sotajoukko oli lähdössä kentälle.

— Käskynne mukaan, vaikka minun mielestäni maaliskuu (March) on paljon kauniimpi kuin toukokuu (May), sanoi pikku Parker, joka koetti olla samalla kertaa sukkela ja kohtelias.

Mutta Laurie vaiensi pojan. — Erinomaista pikku pojan puheeksi, hän sanoi ja talutti pojan pois taputettuaan häntä isällisesti päälaelle.

— Osta maljakot, Amy kuiskasi Laurielle kootakseen vielä tulisia hiiliä vihamiehensä pään päälle.

Mayn suureksi riemuksi herra Laurence osti maljakot ja käveli sitten edestakaisin salissa kantaen niitä kainalossaan. Toiset herrasmiehet sijoittivat yhtä innokkaasti rahansa kaikenlaisiin pikkutavaroihin ja kuljettivat sitten mukanaan vahakukkia, maalattuja viuhkoja, kultalangalla koristettuja kirjesalkkuja ja muita hyödyllisiä ja sopivia ostoksia.

Carrolin tätikin oli paikalla ja sai kuulla tapauksen. Hän ilmoitti tyytyväisen näköisenä rouva Marchille jotakin. Tämä hymyili mielihyvästä ja katsoi Amya samalla kertaa ylpeänä ja levottomana, mutta vasta useiden päivien kuluttua hän kertoi toisille ilonaiheensa.

Myyjäiset onnistuivat hienosti. Kun May toivotti Amylle hyvää yötä, ei hän makeillut niin kuin ennen, vaan suuteli Amya herttaisesti ja hänen katseensa tuntui sanovan: "Anna anteeksi ja unohda."

Amy tunsi saaneensa hyvityksen. Kotiin saapuessaan hän näki kukkamaljakoiden komeilevan eteisen uuninreunustalla, kummassakin komea kukkakimppu. "Kunniapalkinto jalomieliselle Marchin tytölle", oli Laurie kirjoittanut.

— Sinä olet luonteeltasi paljon lujempi ja jalompi ja hienompi kuin olisin uskonut, Amy. Käyttäydyit hienosti; kunnioitan sinua täydestä sydämestäni, virkkoi Jo lämpimästi kun he myöhään illalla harjasivat hiuksiaan.

— Me kaikki kunnioitamme — oli suurenmoista, että olit niin valmis antamaan anteeksi. Se mahtoi olla kauhean vaikeaa, kun olit nähnyt tavaroistasi niin paljon vaivaa ja iloinnut saadessasi itse myydä ne. Minä en varmaan olisi voinut olla yhtä ystävällinen, lisäsi Beth vuoteestaan.

— Mitä turhia, tytöt, ei minua tarvitse kehua. Tein vain niin kuin olisin muiden toivonut tekevän minulle. Teitä naurattaa kun sanon, että tahdon olla lady, mutta minä tarkoitan, että on oltava hieno sekä tavoiltaan että mieleltään, ja minä yritän parhaani mukaan. En osaa oikein selittää, mutta tahtoisin päästä eroon pikkusieluisuudesta ja typeryydestä, jotka usein ovat naisten vikana. En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta koetan parhaani ja toivon joskus tulevani äidin kaltaiseksi.

Amy puhui vakavana. Jo syleili häntä hellästi ja sanoi:

— Nyt ymmärrän mitä tarkoitat enkä enää milloinkaan naura sinulle. Sinä edistyt nopeammin kuin luulet, ja minä aion oppia sinulta todellista kohteliaisuutta, sillä sinä näyt olevan perillä salaisuudesta. Jatka vain, sisko, jonakin päivänä saat palkkasi, ja silloin ei kukaan ole iloisempi kuin minä.

Viikon kuluttua Amy sai palkkansa, mutta Jo-raukan oli kovin vaikea iloita siitä. Carrolin tädiltä tuli kirje ja sitä lukiessa rouva Marchin kasvot kirkastuivat niin, että Jo ja Beth, jotka olivat läsnä, halusivat välttämättä kuulla, mitä hyviä uutisia kirjeessä oli.

— Carrolin täti matkustaa ensi kuussa ulkomaille ja tahtoo… minut mukaansa! huudahti Jo hypähtäen innoissaan seisomaan.

— Ei rakkaani, ei sinua, vaan Amyn.

— Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen toivonut sitä jo kauan — se olisi kovin hyödyllistä ja samalla äärettömän ihanaa — minun täytyy päästä.

— Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.

— Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.

— Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa, ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi sinun sanojasi: — Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska 'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka hänelle tuottaa.

— Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi surullisesti:

— Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa valittelulla ja kateudella.

— Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. — Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli kädessään.

— Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.

Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon, ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.

— Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti puhdistaessaan parasta palettiaan. — Tämä matka ratkaisee elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa, ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.

— Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina uusia kauluksia Amylle.

— Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi, vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.

— Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.

— Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi, olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja, virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana eläminen.

— Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun toiveesi toteutuvat aina — minun eivät milloinkaan.

— Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä veitsellä.

— Totta kai!

— No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat, jotka olemme yhdessä tehneet.

— Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.

Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti:

— Voi, pidä huolta heistä, ja jos jotakin tapahtuu…

— Lupaan sen, hyvä ystävä, ja jos jotakin tapahtuu, tulen lohduttamaan sinua, kuiskasi Laurie ollenkaan aavistamatta, että hänen täytyisi toteuttaa lupauksensa.

Niin Amy matkusti vanhaan maailmaan, joka nuorten silmissä näyttää uudelta ja kauniilta. Isä ja ystävä jäivät rannalle ja toivoivat hartaasti, että kohtalo olisi lempeä onnelliselle tytölle, joka huiskutti heille laivan kannelta, kunnes ei enää muuta näkynyt kuin kesäinen auringonpaiste, joka leikitteli meren laineilla.

8

ULKOMAANKIRJEENVAIHTAJAMME

Lontoossa

Rakas kotiväki.

Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle; emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani, sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja kirjoittanut.

Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä, varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.

Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella — ja ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan, matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.

Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta, kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu, että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda sitä.

Queenstownissa erosimme herra Lennoxista — hän on eräs uusi tuttavani — ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja lauloi katsoen minuun:

Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn? Hän rannoilla kulkee Killarneyn. Hänen silmänsä hurma on vaara ja turma, sillä kumma on katse Kate Kearneyn. Typerää, vai mitä?

Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille, osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät, sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran, minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi virnistellen:

— Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne jenkkien parhaalla voiteella.

Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua, tytöt? Minä pidän matkustamisesta.

En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat, ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä — ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista ja metsä syvän tumma — koko matkan olin ihastuksissani ja samoin oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä mikään saanut häntä hämmästymään.

Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:

— Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden keskellä!

Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. — Miten sievä se on! Mennään sinne joskus, eikö niin isä?

Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. — Emme, kultaseni, jollet tahdo olutta. Se on panimo.

Äänettömyys — sitten Flo huudahtaa: — Hirveätä, tuolla on hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.

— Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa rautaketjuja.

— Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.

— Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.

— Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.

— Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia maisemasta.

Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti, etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä: tavarat vaikuttavat huokeilta — kauniit silkkinauhatkin maksavat vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja hienolta?

Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:

— No, mitä nyt, neiti?

Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti luukun kiinni mumisten: — Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas luukun ja sanoin: — Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.

Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme. Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on Wellingtonin herttuan asunto.

Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat, joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä, joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin tahtonut piirtää heidät.

Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat — vanhat miehet, lihavat naiset, pienet lapset — ja nuoret harrastavat samalla hakkailua. Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on aika hauska keksintö.

Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako, että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta — sanon vain että se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

Keskiyöllä

On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin, jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä kun voimme.

He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet, jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

Amynanne

Pariisissa

Rakkaat tytöt!

Viime kirjeessäni kerroin teille Lontoossa olostamme — miten ystävällisiä Vaughanit meille olivat ja miten hauskoja kutsuja he järjestivät. Minä nautin eniten käynnistä Hampton Courtissa ja Kensington-museossa. Hamptonissa näin Rafaelin luonnoksia ja museossa Turnerin, Lawrencen, Reynoldsin, Hogarthin ja muiden suuruuksien maalauksia.

Richmond Parkissa vietimme ihanan päivän. Teimme sinne aito englantilaisen huviretken ja siellä oli minulle yllin kyllin upeita tammia ja saksanhirviä piirrettäväksi; sain kuulla myös satakielen laulavan, ja nähdä leivosten kohoavan korkealle pilviin. Fredin ja Frankin ansiosta näimme Lontoota mielin määrin, ja sieltä oli hyvin ikävä lähteä. Sillä vaikka englantilaiset vastahakoisesti avaavat ovensa ulkomaalaisille, niin sen tapahduttua heidän vieraanvaraisuudelleen ei ole vertaa. On toiveita tavata Vaughanit ensi talvena Roomassa. Minulle on kauhea pettymys, jos emme tapaa, sillä Grace ja minä olemme ylimmät ystävät ja pojat ovat oikein mukavia — etenkin Fred.

No niin, olimme tuskin ehtineet asettua tänne, kun hän taas ilmestyi eteemme ja kertoi tulleensa lomalle ja olevansa menossa Sveitsiin. Täti oli alussa vähän pidättyväinen, mutta Fred selitti asian niin rauhallisesti, ettei täti voinut huomauttaa mitään, ja nyt kaikki sujuu erinomaisesti.

Fred puhuu ranskaa kuin äidinkieltään, enkä ymmärrä miten tulisimme toimeen ilman häntä. Setä osaa tuskin sanaakaan ja puhuu itsepäisesti englantia hyvin kovalla äänellä, ikään kuin saisi siten ihmiset paremmin ymmärtämään. Täti ääntää vanhanaikaisesti, ja vaikka Flo ja minä luulimme osaavamme ranskaa aika hyvin, huomasimme ettemme osaakaan, ja olemme hyvin onnellisia, että meillä on Fred 'puhemiehenä', kuten setä sanoo.

Meillä on suurenmoista täällä! Aamusta iltaan katselemme nähtävyyksiä, syömme lounaamme jossakin hauskassa kahvilassa ja joudumme kaikenlaisiin hassuihin seikkailuihin. Sateiset päivät vietän Louvressa ja nautin tauluista. Jo nyrpistäisi varmaan nenäänsä hienoimmille, koska hän ei ymmärrä taidetta; mutta minäpä ymmärrän ja kehitän arvostelukykyäni ja makuani parhaani mukaan.

Jo pitäisi varmaan enemmän kuuluisuuksien muistoesineistä, minä olen nähnyt Napoleonin kolmikulmaisen hatun ja harmaan takin, hänen poikansa kehdon ja hänen vanhan hammasharjansa ja lisäksi Marie Antoinetten pienen kengän, Saint Denis'n sormuksen, Kaarle Suuren miekan ja paljon muita mielenkiintoisia esineitä. Kun tulen kotiin, saatte kuulla niistä tuntimääriä, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.

Palais Royal on taivaallinen paikka — siellä on niin paljon jalokiviä ja ihania tavaroita, että olen aivan onneton, kun en voi ostaa niitä. Fred olisi halunnut lahjoittaa minulle jotakin, mutta en tietystikään suostunut. Boulognen metsä ja Champs Elysées ovat myös suurenmoiset.

Olen nähnyt keisarillisen perheen monta kertaa. Keisari on ruma, ankaran näköinen mies, keisarinna taas kalpea ja kaunis, mutta mauttomasti pukeutunut — hänellä oli purppuranpunainen puku, vihreä hattu ja keltaiset hansikkaat. Pikku Napoleon on komea poika, hän juttelee opettajan kanssa ja heittelee lentosuukkoja ihmisille ajaessaan nelivaljakossa; kuskeilla on punaiset silkkitakit ja edellä ja jäljessä kulkee ratsuvartio.

Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan häntä. Se on tosi ranskalaista.

Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen tavannut — paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi. Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.

Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.

Adieu, halaan teitä kaikkia…

Vôtre Amie.

Heidelbergissä

Rakas äiti.

Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.

Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole kokenut mitään niin romanttista — kuutamo, joki, laivasilta, vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.

Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa — luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta, jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä, sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.

Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran, että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon, Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on nöyryyttävää.

Nyt seuraa sitten vakava asia — se tapahtui näet täällä ja Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: — Voi sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika älykäs ja hyvin rikas — vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon tytöt helposti tarttuvat.

Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan. Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää, että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen — irstaan näköiselle paronille — jotain ihastuttavasta vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua — Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin. Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua jännitti vähän.

Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen, että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit. Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani, mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi — äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

— Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä. Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: — Tahdon, kun hän kysyy minulta: — Tahdotko tulla vaimokseni?

Olen kertonut tämän tietysti aivan luottamuksellisesti. Älä ole levoton minun takiani; muistathan että olen sinun järkevä Amysi; saat olla varma, etten tee mitään ajattelematonta. Lähetä minulle niin paljon neuvoja kuin haluat, noudatan niitä, jos voin. Jospa nyt voisin nähdä sinut ja puhua kanssasi, äiti kulta. Rakasta minua ja luota minuun.

Oma Amysi.

9

HELLIÄ HUOLIA

— Jo, olen huolissani Bethistä.

— Minkä vuoksi, äiti? Hänhän on ollut tavallista terveemmän näköinen lasten syntymästä lähtien.

— En ole nyt huolissani hänen terveydestään vaan hänen mielentilastaan. Minusta tuntuu, että jokin asia painaa hänen mieltään, ja tahtoisin että sinä ottaisit siitä selvää.

— Miksi sinä sellaista ajattelet, äiti?

— Hän istuu usein yksikseen eikä enää juttele isän kanssa niin paljon kuin ennen. Eräänä päivänä näin hänen itkevän pienokaisten vuoteen ääressä. Hän laulaa vain surullisia lauluja ja joskus hänen kasvoillaan on outo ilme, jota en ymmärrä. Se ei ole Bethin tapaista ja se huolestuttaa minua.

— Oletko kysynyt häneltä?

— Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.

Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan mitään salaisia huolia — paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:

— Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita, epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti, Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.

— Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi, huokasi äiti hymyillen.

— Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan, etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.

— Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta heihin voisi turvautua.

— Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.

— Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen, muuta minä en toivo.

— Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.

— Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?

— Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle. Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille, niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.

Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä sai aikaan loput.

Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona, hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja kuului huudahdus: — Selvä on! Tulen tänään teille.

Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta. Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:

— Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.

— Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi, Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää paperia.

— Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä keksintö oli aiheuttanut. — En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie — Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi, kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. — Kauheaa, jos Laurie ei rakasta Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä hymyili hänelle seinältä. — Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.

Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen. Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle päättävästi:

— Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä pidä siitä.

Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.

Vaikka Laurie liehitteli Amya ja laski leikkiä Jon kanssa, hän oli aina käyttäytynyt Bethiä kohtaan erikoisen hellästi ja ystävällisesti. Mutta kaikkihan olivat Bethille kilttejä, eikä kukaan siksi ollut tullut ajatelleeksi, että Laurie pitäisi Bethistä enemmän kuin muista. Päinvastoin perheessä oli viime aikoina vakiintunut se käsitys, että 'poikakulta' alkoi yhä enemmän pitää Josta, vaikka tämä ei sietänyt kuulla puhuttavankaan asiasta, vaan suuttui silmittömästi, jos joku uskalsi vihjata siihen. Jos he olisivat olleet selvillä kuluneen vuoden hellistä kohtauksista tai pikemminkin niiden yrityksistä — ne oli näet tukahdutettu alkuunsa — he olisivat suureksi tyydytyksekseen voineet huomauttaa: — Enkös minä sanonut. Mutta Jo vihasi hakkailua ja hänellä oli aina valmiina leikkipuhe tai hymy vaaran uhatessa.

Mentyään korkeakouluun Laurie rakastui aluksi noin kerran kuukaudessa. Nämä pienet ihastukset olivat kiihkeitä, mutta menivät pian ohi jälkiä jättämättä ja huvittivat kovasti Jota, ja tämä seurasi kiinnostuneena toivon, epätoivon ja alistumisen vaiheita, joita hänelle uskottiin heidän jokaviikkoisissa keskusteluissaan.

Sen jälkeen seurasi aika, jolloin Laurie lakkasi palvomasta monia kohteita, vihjaili salaperäisesti yhteen kaikkivoittavaan intohimoon ja joutui ajoittain synkkämielisyyden valtaan. Sitten hän jätti arkaluontoisen aiheen kokonaan, kirjoitti filosofisia kirjeitä Jolle, ryhtyi ahkeraksi ja ilmoitti 'pingottavansa' ja aikovansa suorittaa loistavan loppututkinnon.

Tämä miellytti tyttöä enemmän kuin hämärähetkien lemmentunnustukset, hellät kädenpuristukset ja paljonpuhuvat silmäykset. Jon järki oli kehittynyt aikaisemmin kuin sydän, ja hän harrasti mieluummin mielikuvitussankareita kuin eläviä, koska edelliset saattoi työntää pöytälaatikkoon silloin kun halusi, kun taas jälkimmäisiä oli vaikeampi käsitellä.

Näin olivat asiat, kun Jo teki tärkeän havaintonsa, ja tänä iltana hän piti Laurieta silmällä tarkemmin kuin milloinkaan ennen. Jollei hän olisi saanut ajatusta päähänsä, hän ei olisi huomannut mitään erityistä siinä, että Laurie oli hyvin ystävällinen Bethille, joka puolestaan oli hiljainen kuten aina. Mutta hänen päästettyään vilkkaan mielikuvituksensa valloilleen se lähti harhateille, eikä terve järkikään, jota ahkera romaaninkirjoittaminen oli heikentänyt, päässyt avuksi.

Kuten tavallisesti, Beth lepäili sohvalla ja Laurie istui matalalla jakkaralla hänen vieressään ja huvitti häntä kaikenlaisilla kuulumisilla. Beth näet kaipasi jokaviikkoisia tiedonantoja eikä Laurie suinkaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä.

Tänä iltana Jo kuvitteli, että Beth katsoi erityisen ihastuneena vilkkaita ruskeita kasvoja ja kuunteli tavattoman kiinnostuneena selostusta jostakin jännittävästä krikettiottelusta, vaikka pelitermit olivatkin hänelle täyttä hepreaa. Jo kuvitteli innoissaan, että Lauriekin oli entistä huomaavaisempi tyttöä kohtaan, nauroi vähemmän kuin tavallisesti, alensi silloin tällöin ääntään, oli hiukan hajamielinen ja levitti todella melkein hellästi vaipan Bethin jaloille.

— Kuka tietää, kummempaakin on tapahtunut, ajatteli Jo häärätessään huoneessa. — Beth tekisi hänestä suorastaan enkelin, ja hän osaisi tehdä pikkusiskon elämän ihanan helpoksi ja mukavaksi, jos he vain rakastavat toisiaan. Minä en ymmärrä miten Laurie voisi olla rakastamatta — ja kyllä hän rakastaisikin, jos me muut olisimme poissa tieltä.

Kukaan muu ei ollutkaan tiellä kuin Jo, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen oli kiireesti kadottava. Mutta mihin hän menisi? Palaen halusta uhrautua sisarensa vuoksi hän istuutui selvittämään kysymystä.

Heidän sohvansa oli varsin kunnioitettava sohvavanhus — pitkä, leveä, matala ja hyvin pehmustettu. Se oli hiukan nukkavieru, eikä ihmekään, sillä tytöt olivat lapsina pelmunneet siinä, onkineet selkänojan takaa, ratsastaneet käsinojilla ja leikkineet eläintarhaa sen alla. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli perheen turvapaikka, ja sen toiseen nurkkaan Jo mieluimmin vetäytyi laiskottelemaan. Niiden monien pieluksien joukossa, jotka koristivat kunnianarvoisaa sohvaa, oli kova ja pyöreä tyyny, joka oli täytetty karkeilla jouhilla ja jonka kummassakin päässä oli pyöreä nappi. Tämä luotaantyöntävä tyyny oli Jon yksityisomaisuutta, ja sitä saattoi käyttää puolustusaseena, suojavarustuksena tai tehokkaana unen ehkäisijänä.

Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä — syystäkin, häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.

Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.

— No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.

— Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi näkyvistä salaperäisellä tavalla.

— Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä näin lauantai-iltana.

— Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.

— En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa häntä tyynyillä?

Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä pojan niskaan kysymällä ankarasti:

— Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?

— En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.

— Sepä hyvä. Noin sinä typerästi tuhlaat rahaa — lähetät kukkia tytöille, joista et välitä pennin vertaa, Jo jatkoi moittivasti.

— Mitä minä voin tehdä, kun järkevät tytöt, joista minä välitän monen dollarin verran, eivät anna minun lähettää kukkia eivätkä muutakaan? Täytyyhän minun tunteitteni jollain tavoin purkautua.

— Äiti ei hyväksy hakkailua, ei leikilläkään, ja sinä, Teddy, hakkailet hillittömästi.

— Maksaisin vaikka mitä, jos voisin sanoa samaa sinusta. Mutta kun en voi, niin sanon vain, etten ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos kerran molemmat osapuolet ymmärtävät sen olevan leikkiä.

— Niin, se näyttää kyllä hauskalta, mutta minä en opi sitä. Olen koettanut, sillä tunnen itseni noloksi seurassa, kun kaikki muut hakkailevat, mutta en tunne edistyväni, sanoi Jo muistamatta enää olevansa neuvonantaja.

— Ota oppia Amysta; hän on todellinen kyky siinä asiassa.

— Niin onkin, hän hakkailee taitavasti eikä näy milloinkaan menevän liian pitkälle. Luulen että toiset luonnostaan miellyttävät ihmisiä näkemättä vähääkään vaivaa, kun taas toiset puhuvat ja puuhaavat väärässä paikassa väärään aikaan.

— Minä olen iloinen, ettet sinä osaa keimailla. On virkistävää tavata järkevä, reilu tyttö, joka osaa olla hauska ja ystävällinen tekeytymättä naurettavaksi. Näin meidän kesken, Jo, jotkut tytöistä menevät niin pitkälle, että minua hävettää. Olen varma, että he eivät tarkoita mitään pahaa, mutta jos he vain tietäisivät, mitä me pojat puhumme heistä jälkeenpäin, luulen että he heti parantaisivat tapansa.

— Kyllä hekin puhuvat teistä, ja koska heillä on terävämpi kieli, te joudutte vetämään lyhyemmän tikun, sillä te olette ihan yhtä hupsuja. Jos te käyttäytyisitte kunnolla, tytötkin olisivat toisenlaisia. Mutta kun he tietävät, että te pidätte heidän lörpötyksistään, he jatkavat sitä — ja sitten te paheksutte heitä.

— Tiedättepäs te tämän asian mainiosti, hyvä neiti, sanoi Laurie ylimielisesti. — Me emme pidä lörpöttelijöistä ja keimailijoista, vaikka joskus saattaa näyttää siltä. Herttaisista, vaatimattomista tytöistä puhutaan miesten kesken vain kunnioittavassa äänilajissa. Voi sinä viaton olento! Jos voisit olla minun kengissäni kuukauden verran, näkisit asioita, jotka hämmästyttäisivät sinua jonkin verran. Kautta kunniani, kun tapaan jonkun liirum-laarum tytön minua aina haluttaa sanoa niin kuin ystävämme Cock Robin:

Huutia tiedä, kelvoton, julkea houkko!

Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan, että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn ja virkkoi ääntään hiljentäen:

— Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä, joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.

— Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa levottomuutta ja iloa.

— Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään kyllin hyvä — hm — olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä, Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään nimen.

— En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.

— Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten ääneen: — Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat hyvin.

— Istun mieluummin tässä, jos sallit.

— Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien omia kapinallisia sanoja.

— Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi rohkeasti hapsuja.

— Lähdetkö? kysyi Jo kaivellen tyynyä esiin.

Laurie pakeni heti, ja hänen laulaessaan Jo hiipi pois eikä palannut ennen kuin nuori mies oli suutuksissaan lähtenyt matkoihinsa.

Sinä iltana Jo makasi kauan valveilla. Hän oli juuri nukahtamaisillaan, kun Bethin vuoteesta kuului tukahdutettu nyyhkytys, joka sai hänet ryntäämään sisarensa luo.

— Mikä sinun on? hän kysyi hätääntyneenä.

— Minä luulin että sinä nukut, nyyhkytti Beth.

— Onko sinulla se vanha vaiva?

— Ei, tämä on uusi; kyllä minä kestän sen, ja Beth koetti hillitä itkuaan.

— Kerro minulle, niin minä parannan sinut niin kuin niin monesti ennenkin.

— Et voi, ei tässä auta mikään. Samassa Bethin ääni petti, hän tarrautui sisareensa ja purskahti niin epätoivoiseen itkuun, että Jo pelästyi.

— Mihin sinua koskee? Haenko minä äidin?

Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:

— Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.

Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut, että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:

— Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?

— Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.

— Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?

— Ei nyt, ei vielä.

— Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä voimme.

— Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.

— Tuntuuko jo paremmalta?

— Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.

— Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.

He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät useimmat vaivat.

Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.

— Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. — Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.

— Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.

Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:

— Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä, oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja koetella vähän siipiäni.

— Mihin sinä lähtisit?

— New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa tyttöä, mutta minä voisin yrittää.

— Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan vastaan.

— Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.

— En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?

— Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa, tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.

— Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän äkkinäiseen päähänpistoon.

— Niin onkin, äiti.

— Kerrotko sinä minulle nekin?

Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena sanoi hitaasti:

— On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin, että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.

— Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.

— En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei tule kysymykseenkään.

— Olen iloinen siitä, Jo.

— Niinkö, miksi?

— Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset, rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin rakkautta.

— Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?

— Oletko varma hänen tunteistaan?

Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä, mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä ihailijastaan.

— Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen kuin juttu kehittyy pitemmälle.

— Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.

Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen:

— Kylläpä rouva Moffat ihmettelisi sinun lyhytnäköisyyttäsi, jos hän tietäisi tämän, ja kyllä hän ilahtuu siitä, että hänen Anniellaan on vielä toivoa.

— Jo, äideillä saattaa olla eri menettelytavat, mutta kaikki he haluavat kuitenkin samaa — nähdä lapsensa onnellisina. Meg on löytänyt onnensa, ja siitä olen iloinen. Sinun annan nauttia vapaudestasi, kunnes kyllästyt siihen, sillä vasta sitten huomaat, että on olemassa vielä parempaa. Amysta olen nyt eniten huolissani, mutta hän on niin järkevä, että selviää kyllä. Bethin suhteen toivon vain, että hän paranisi. Muuten hän on parina viime päivänä näyttänyt iloisemmalta. Oletko puhunut hänen kanssaan?

— Olen. Hän myönsi, että hänellä on jokin suru, ja hän lupasi kertoa sen joskus. En pyytänyt enempää, sillä luulen tietäväni mikä häntä painaa. Ja Jo kertoi mitä oli huomannut.

Rouva March pudisti päätään eikä nähnyt asiaa yhtä romanttiselta kannalta. Hän oli kuitenkin vakava ja sanoi uudelleen, että etupäässä Laurien vuoksi Jon oli lähdettävä kotoa joksikin ajaksi.

— Ei puhuta Laurielle mitään, ennen kuin suunnitelma on lyöty lukkoon. Minä pääsen silloin lähtemään ennen kuin hän oikein tajuaakaan asiaa. Bethille täytyy uskotella, että menen vain huvin vuoksi, sillä hänelle en voi puhua Lauriesta. Mutta hän saa hyvitellä ja lohduttaa Laurieta minun lähdettyäni ja parantaa pojan tästä ihastuksesta. Lauriehan on kokenut jo monia pikku pettymyksiä, niin että kaikki käy hyvin ja hän toipuu pian lemmensurustaan.

Jo puhui toiveikkaasti, vaikka pelkäsikin, että tämä pettymys olisi pahempi kuin edelliset ja ettei Laurie toipuisi surusta yhtä helposti kuin ennen.

Pidettiin perheneuvottelu ja Jon tuuma hyväksyttiin. Rouva Kirke otti mielellään Jon ja lupasi tehdä hänen olonsa viihtyisäksi. Opetuksesta Jo ansaitsisi rahat omiin tarpeisiinsa ja vapaa-aikansa hän voisi saada tuottavaksi kirjoittamalla, niin että uudesta ympäristöstä ja tuttavapiiristä olisi hänelle sekä hyötyä että huvia.

Jo oli ihastunut tulevaisuudennäkymiin ja halusi lähteä pian. Koti alkoi käydä liian ahtaaksi hänen levottomalle ja vaihtelunhaluiselle mielelleen. Kun kaikki oli järjestetty, hän kertoi pelosta vapisten asian Laurielle. Mutta hänen hämmästyksekseen Laurie suhtautui siihen hyvin rauhallisesti. Tämä oli viime aikoina ollut tavallista vakavampi, mutta kuitenkin hyvin herttainen; ja kun hänelle leikillä huomautettiin, että oli kuin lehti olisi kääntynyt, hän sanoi vakavasti:

— Niin se onkin kääntynyt ja tarkoitukseni on, ettei se enää käänny takaisin.

Jolle oli helpotus, että Laurie juuri nyt sai tuollaisen hyveen puuskan, ja hän valmisteli keventyneenä matkaansa. Bethkin oli tavallista iloisempi ja Jo toivoi, että hänen päätöksensä olisi parhaaksi heille kaikille.

— Erään asian jätän erikoisesti sinun huoleksesi, hän sanoi Bethille lähtöä edeltävänä iltana.

— Tarkoitatko juttujasi? kysyi Beth.

— En, tarkoitan poikaa. Olethan oikein kiltti hänelle?

— Tietysti olen, mutta en pysty täyttämään sinun paikkaasi ja hän tulee ikävöimään sinua kovasti.

— Se ei ole hänelle haitaksi. Muista että jätän hänet sinun hoitoosi, kiusattavaksi, helliteltäväksi ja kurissa pidettäväksi.

— Teen parhaani sinun tähtesi, lupasi Beth ihmetellen, miksi Jo katsoi häneen niin kummallisesti.

Kun Laurie sanoi hyvästit, hän kuiskasi merkitsevästi:

— Tämä ei hyödytä tippaakaan, Jo. Sinuun olen iskenyt silmäni, niin että varo tekemisiäsi tai tulen hakemaan sinut kotiin.

10

JON PÄIVÄKIRJA

New Yorkissa, marraskuussa

Rakas äiti ja Beth.

Nyt aion kirjoittaa teille kokonaisen kirjan, sillä minulla on hirveästi kerrottavaa, vaikka en olekaan Euroopassa matkusteleva hieno neiti. Kun isän vanhat rakkaat kasvot katosivat näkyvistäni, tunsin mieleni hieman apeaksi ja olisin vuodattanut pari kyynelkarpaloa, jollei suruani olisi häirinnyt muuan irlantilainen äiti, jonka kaikki neljä lasta huusivat täyttä kurkkua. Huvittelin heittämällä lapsille piparkakkuja joka kerta, kun he avasivat suunsa itkuun.

Pian aurinko tuli näkyviin. Pidin sitä hyvänä enteenä, mieleni kirkastui, ja sen jälkeen matka tuntui oikein hauskalta.

Rouva Kirke otti minut niin ystävällisesti vastaan, että olin heti kuin kotonani tässä suuressa talossa, joka on täynnä outoja ihmisiä. Sain huoneekseni pienen hauskan ullakkokamarin, sillä hänellä ei ollut antaa muuta. Mutta täällä on uuni, ja kirjoituspöytä on päivänpuoleisen ikkunan ääressä, niin että voin istua täällä kirjoittamassa milloin vain haluan. Hieno näköala ja vastapäinen kirkontorni korvaavat pitkät portaat, jotka tänne on noustava, ja minä ihastuin soppeeni heti. Lastenkamari, jossa minun on määrä opettaa ja ommella, on viihtyisä huone, aivan rouva Kirken oman huoneen vieressä. Pikku tytöt ovat herttaisia, vaikka kenties hiukan hemmoteltuja. Kerroin heille seitsemästä pahasta porsaasta ja sain heidät heti puolelleni. Olen varma, että minusta tulee mallikelpoinen kotiopettajatar.

Saan syödä lasten kanssa, jos se miellyttää minua enemmän kuin ateriat suuressa vieraspöydässä. Toistaiseksi se miellyttää, sillä minä olen ujo, vaikka kukaan ei sitä uskoisi.

— Ole kuin kotonasi, tyttöseni, sanoi rouva Kirke äidillisesti. — Minä olen puuhassa aamusta iltaan, kuten hyvin voi ymmärtää, kun minulla on näin suuri perhe, mutta suuri kivi vierähtää sydämeltäni, kun tiedän lasten olevan sinun hoidossasi. Voit tulla meille milloin haluat, ja sinun oman huoneesi koetan tehdä niin mukavaksi kuin voin. Iltaisin olet aina vapaa, ja täällä on paljon hauskoja ihmisiä, jos kaipaat seuraa. Tule minun luokseni, jos jokin on hullusti, ja koeta viihtyä täällä. Nyt soitetaan teelle, minun täytyy juosta vaihtamaan myssyäni. Hän riensi pois ja jätti minut järjestämään pientä pesääni.

Mennessäni vähän myöhemmin alakertaan näin herttaisen tapauksen. Talossa on hyvin korkeat portaat. Kun seisoin kolmannen kerroksen portaiden yläpäässä antaakseni pienen palvelustytön kömpiä ohitseni, näin erään herran tulevan hänen perässään, ottavan raskaan hiilikannun hänen kädestään ja kantavan sen portaiden yläpäähän asti. Laskettuaan sen sitten erään oven eteen hän jatkoi matkaansa nyökättyään ystävällisesti tytölle ja sanottuaan ulkomaalaisesti korostaen:

— Näin se käy paremmin. Teidän selkänne on liian hento tuommoisia taakkoja kantamaan.

Se oli hienosti tehty, eikö ollutkin? Pidän tuollaisesta, sillä kuten isä sanoo, pikkuasioista voi lukea ihmisen luonteen. Kun kerroin illalla tapauksen rouva Kirkelle, hän nauroi ja sanoi:

— Se oli varmaan professori Bhaer; tuo oli niin hänen kaltaistaan.

Rouva K. kertoi miehen olevan kotoisin Berliinistä; hän on hyvin viisas, mutta köyhä kuin kirkonrotta. Hän elättää tunteja antamalla itsensä ja kaksi pientä orpoa sisarenpoikaansa; sisar oli ollut naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänen toivomuksensa oli ollut, että pojat koulutettaisiin täällä. Professorin tarina ei siis ole erikoisen romanttinen, mutta minusta se on mielenkiintoinen. Ilokseni kuulin, että rouva Kirke luovuttaa hänelle olohuoneensa muutamien oppituntien ajaksi. Sen ja lastenkamarin välillä on lasiovi; aion kurkistaa miltä hän näyttää ja sitten kertoa teille. Hän on lähes neljänkymmenen niin että voit olla rauhassa, pikku äiti.

Juotuani ilta teen ja saatuani pikku tytöt nukkumaan kävin ison ompelukorin kimppuun ja vietin rauhallisen illan jutellen uuden ystäväni kanssa. Kirjoitan kirjettä joka päivä ja lähetän sen teille kerran viikossa. Hyvää yötä nyt, huomenna jatkan.

Tiistai-iltana

Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land…"

Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin. Hän on täysverinen saksalainen — roteva, pörrötukkainen ja tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:

— Herein!

Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.

— Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.

— Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla, sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.

— Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.

Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia. Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä, ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan, että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.

Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: — Niin, herra professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen, että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä kuunnellessaan.

Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti sanovan: — Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin. Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: — Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!

Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn, pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.

Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin ympärilleni.

Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta. Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä tuntuu olevan jotakin.

Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla — ikävä kertoa — on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä, ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja koko päivän.

Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen kysyvän hiljaa toveriltaan:

— Kuka tuo uusi on?

— Kotiopettajatar tai joku semmoinen.

— Mitä hittoa hän tekee meidän pöydässämme?

— Kuuluu olevan rouvan tuttavia.

— Hän on hauskan näköinen, mutta hänessä ei ole tyyliä.

— Ei tippaakaan. Anna tulta jo, lähdetään sitten.

Ensin minua suututti, mutta sitten en enää välittänyt, sillä kotiopettajatar on aivan yhtä hyvä kuin kirjanpitäjä, ja minulla on järkeä päässäni, vaikkei minussa olekaan 'tyyliä'. Kaikilla ei ole järkeäkään, päätellen niistä huomautuksista, joita mokomat hienot olennot lausuivat kolistellessaan matkoihinsa röyhyten kuin huonot savupiiput. Minä inhoan arkipäiväisiä ihmisiä!

Torstaina

Eilinen päivä kului rauhallisesti opettamiseen ja ompeluun sekä kirjoittamiseen pienessä huoneessani, joka on hyvin viihtyisä lampun valossa, kun tuli palaa uunissa. Sain kuulla hiukan asioita, ja minut esiteltiin professorille.

Tina kuuluu olevan erään täällä asuvan ranskalaisen silittäjättären tytär. Lapsi on sydämestään kiintynyt herra Bhaeriin ja seuraa häntä kuin pieni koira, milloin hän vain on kotosalla. Professorista se on hauskaa, sillä hän pitää paljon lapsista, vaikka onkin vanhapoika. Kitty ja Minnie Kirke pitävät myös kovasti professorista. Hän keksii kaikenlaisia hauskoja leikkejä, tuo heille lahjoja ja kertoo jännittäviä satuja. Nuoret miehet pitävät näköjään häntä pilkkanaan, sanovat häntä vanhaksi Fritziksi, Oluttynnyriksi tai Maakarhuksi ja vääntelevät kaikin tavoin hänen nimeänsä. Mutta professorin mielestä se on vain hauskaa, väittää rouva Kirke, ja hän suhtautuu siihen niin hyväntahtoisesti, että kaikki pitävät hänestä hänen ulkomaalaisista tavoistaan huolimatta.

Se nuori tyttö on nimeltään Norton. Hän on rikas, sivistynyt ja ystävällinen. Hän puhutteli minua tänään päivällispöydässä (menin nimittäin taas suureen pöytään, ihmisiä on hauska katsella) ja kutsui minut omaan huoneeseensa. Hänellä on paljon hienoja kirjoja ja tauluja, hän tuntee mielenkiintoisia ihmisiä ja vaikuttaa ystävälliseltä. Sen vuoksi koetan olla herttainen, sillä minäkin tahdon päästä hyvään seurapiiriin, vaikken samanlaiseen kuin Amy.

Eilen illalla istuin olohuoneessa, kun herra Bhaer tuli tuomaan sanomalehtiä rouva Kirkelle. Tämä ei ollut paikalla, mutta Minnie, joka on hiukan pikkuvanha, esitteli minut professorille hyvin sievästi:

— Tässä on äidin ystävä, neiti March.

— Niin, ja hän on hauska ja me pidämme hänestä hurjasti, lisäsi Kitty, joka on kauhea lapsi.

Me kumarsimme toisillemme ja sitten purskahdimme nauruun, sillä muodollinen esittely ja suorasukainen lisäys muodostivat hullunkurisen vastakohdan.

— Niin, niin, nuo veitikat taitavat kiusata teitä, neiti March. Kutsukaa minut, kun tarvitsette apua! hän sanoi ja rypisti otsaansa uhkaavasti, mikä huvitti pikku ilkiöitä.

Lupasin kutsua ja hän lähti. Mutta näyttää siltä, että kohtaloni on tavata häntä vähän väliä, sillä tänään kun kuljin hänen huoneensa ohi mennessäni kävelylle, kopautin vahingossa sateenvarjollani hänen oveaan. Se lennähti auki, ja edessäni seisoi itse professori aamutakissa, toisessa kädessä iso sininen sukka ja toisessa parsinneula. Hän ei tullut ensinkään hämilleen, sillä kun asian selitettyäni kiiruhdin eteenpäin, hän heilautti kättään sukkineen päivineen ja sanoi selvällä, iloisella äänellään: — Teillä on kaunis kävelyilma. Bon voyage, mademoiselle. Nauroin mennessäni alas portaita. Mutta on aika liikuttavaa, että tuon miesparan täytyy itse parsia ja paikata vaatteensa. Olen kyllä kuullut, että Saksassa herrat harrastavat koruompelua, mutta sukanparsiminen on sentään toista eikä näytä vallan hauskalta.

Lauantaina

Ei ole tapahtunut mitään muuta kirjoittamisen arvoista, kuin käynti neiti Nortonin luona. Hänen huoneensa on täynnä kauniita esineitä. Hän oli hyvin herttainen, näytti minulle aarteitaan ja kysyi tahtoisinko joskus tulla luennoille tai konsertteihin hänen seurakseen. Hän esitti asian ikään kuin tekisin sillä hänelle suuren palveluksen, mutta minä luulen, että rouva Kirke on kertonut hänelle meistä, ja hän tahtoi jotenkin osoittaa ystävällisyyttä minulle. Minä en tavallisesti halua olla kiitollisuudenvelassa kenellekään, mutta neiti Nortonin kaltaisen henkilön kutsu ei nöyryytä minua, ja siksi suostuin kiitollisena.

Tullessani takaisin lastenkamariin kuului olohuoneesta sellainen meteli, että minun täytyi kurkistaa sisään. Siellä oli herra Bhaer nelin kontin lattialla. Tina istui hänen selässään, Kitty kuljetti häntä talutusnuorasta ja Minnie syötti kuminakakkuja kahdelle pikku pojalle, jotka ulvoivat ja riehuivat tuoleista rakennetuissa häkeissä.

— Me leikimme eläintarhaa, selitti Kitty.

— Tämä on minun evelanttini! lisäsi Tina pitäen kiinni professorin tukasta.

— Äiti antaa meidän aina tehdä mitä vain lauantai-iltapäivisin, kun Franz ja Emil tulevat tänne, eikö niin, herra Bhaer, sanoi Minnie.

"Evelantti" nousi istumaan, näytti olevan yhtä tosissaan kuin lapset ja sanoi vakavana minulle:

— Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin. Jos pidämme liian kovaa melua, komentakaa vain, niin koetamme olla hiljempää.

Lupasin komentaa, mutta jätin oven auki ja nautin ilosta yhtä paljon kuin hekin. En milloinkaan ole nähnyt niin riemukasta leikkiä. He olivat hippasilla, marssivat, lauloivat ja tanssivat, ja kun huoneessa alkoi hämärtyä, he kerääntyivät professorin ympärille sohvaan kuuntelemaan ihmeellisiä satuja uuninpiipulla istuvista haikaroista ja pienistä tontuista, jotka ratsastavat lumihiutaleilla maahan. Olisivatpa amerikkalaiset yhtä yksinkertaisia ja luonnollisia kuin saksalaiset!

Olen niin innostunut kirjoittamiseen, että jatkaisin tätä vaikka kuinka kauan, jolleivät taloudelliset seikat saisi minua nyt lopettamaan. Sillä vaikka olen käyttänyt ohutta paperia ja kirjoittanut tiheään, minä vapisen ajatellessani miten paljon postimerkkejä tähän kirjeeseen tarvitaan. Lähettäkää minulle Amyn kirjeitä niin pian kuin voitte. Minun pikku uutiseni tuntuvat kovin köyhiltä hänen loistavien kuvaustensa rinnalla, mutta tiedän, että luette niitä mielellänne. Opiskeleeko Teddy niin ahkerasti, ettei lainkaan ehdi kirjoittaa ystävilleen? Pidä hänestä hyvää huolta, Beth; kertokaa minulle miten Megin lapset voivat ja viekää tuhannet terveiset kaikille

uskolliselta Joltanne.

P.S. Kirjeeni näkyi olevan melkein täynnä Bhaeria. Mutta minä olen kiinnostunut erikoisista ihmisistä enkä tosiaan tiedä mistä muusta voisin teille kirjoittaa. Voikaa hyvin!

Joulukuussa

Rakkahin Betsy!

Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla iloinen.

Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.

Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi sitä iloa!

Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi. Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli etsimässä jotakin.

— Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa? Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka äskettäin annoin hänelle.

Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta. Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja. Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko, jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.

Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista — yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.

— Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan nuo kalleudet riepupussiinsa. — Muut hän kai on repinyt laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme, että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu usein pulaan.

— Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. — Voin varsin hyvin tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta postistani ja lainaa minulle kirjoja.

Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät kahteen sukkapariin — ne olivat näet kokonaan kadottaneet muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.

Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin, että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös. Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.

— Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä kuin ankka. — Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?

— Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.

— Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin. Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. — Te ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa, ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.

Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia, mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle, ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen, niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta. Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin kunnostautunut.

— Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa nurkkaan.

Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen tapaansa:

— Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.

Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa — ja kyllä minä nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki. En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.

Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?

On hauskaa, että Laurie vaikuttaa onnelliselta ja ahkeralta ja on lakannut tupakoimasta ja antaa tukkansa kasvaa. Näettehän nyt, että Beth on taitavampi käsittelemään häntä kuin minä. En ole ensinkään mustasukkainen, rakkaani.

Yritä parhaasi mutta älä tee hänestä pyhimystä. Pelkään etten voisi pitää hänestä, jollei hänessä ole edes vähän inhimillistä ilkeyttä. Lukekaa hänelle kirjeitäni. En ehdi kirjoittaa paljon ja se ajaa kyllä saman asian. Suurenmoista, että Beth on edelleen hyvissä voimissa.

Tammikuussa

Onnellista uutta vuotta koko perheelle, siihen luettuna herra Laurence ja muuan nuori herra nimeltä Teddy. En osaa kuvata miten ihastunut olin teidän joululahjastanne. Sain sen vasta illalla, kun jo olin menettänyt kaiken toivoni. Kirje tuli jo aamulla, mutta siinä ette maininneet mitään paketista; olitte kai tarkoittaneet sen yllätykseksi. Olin vähän pettynyt, sillä minusta oli tuntunut, että muistaisitte minua.

Olin aika surkea istuessani teen jälkeen huoneessani. Mutta kun suuri, nuhruinen ja kolhiintunut paketti tuotiin minulle, hypähdin pystyyn, rutistin sitä rintaani vasten ja tanssin ympäri huonetta. Se tuntui niin kotoiselta ja piristävältä, että istahdin lattialle, luin, katselin ja söin ja nauroin ja itkin yhtaikaa kuin hassu.

Kaikki tavarat tulivat tarpeeseen ja ne ovat sitä mieluisampia, kun te olette ne itse tehneet. Bethin uusi kynänpyyhin on erinomainen ja Hannan piparkakkulähetys on suorastaan aarre. Saat olla varma, pikku äiti, että käytän lähettämääsi kaunista villapukua, ja isän valitsemat kirjat lupaan lukea tarkasti läpi. Monet, monet kiitokset teille kaikille!

Kirjoista puheenollen — sitä tavaraa alkaa kertyä minulle oikein runsaasti. Herra Bhaerilta näet sain hienon Shakespeare-laitoksen uudenvuodenlahjaksi. Hän pitää sitä itse suuressa arvossa ja säilytti sitä kunniapaikalla saksalaisen Raamatun, Platonin, Homeroksen ja Miltonin teosten rinnalla. Voitte siis kuvitella, miltä tuntui, kun hän laski sen eteeni avattuna, jolloin näin siinä nimeni sekä vielä "ystävältänne Friedrich Bhaerilta".

— Olette usein sanonut, että haluaisitte kirjaston. Tässä saatte sellaisen, sillä näiden kansien sisään on sidottu monta kirjaa. Jos luette tätä tarkoin, siitä on teille paljon hyötyä, sillä kun tutkitte tämän kirjan henkilöitä, opitte tuntemaan eläviä ihmisiä ja kuvaamaan niitä omalla kynällänne.

Kiitin häntä niin kauniisti kuin taisin ja nyt puhun 'kirjastostani' aivan kuin minulla olisi sata kirjaa. En ole aavistanutkaan, että Shakespearesta löytyisi niin paljon, mutta minuahan ei ole aikaisemmin ollutkaan Bhaer opastamassa. Olen iloinen, että pidätte siitä mitä olen hänestä kertonut ja toivon, että joskus saatte tutustua häneen. Äiti ihailisi hänen hyvyyttään ja isä hänen viisauttaan. Minä ihailen kumpaakin ja tunnen olevani rikas, kun minulla on Friedrich Bhaerin kaltainen ystävä.

Kun minulla oli vähän rahaa enkä tiennyt, mistä hän pitäisi, ostin kaikenlaisia pikku esineitä, ja asettelin ne sinne tänne hänen huoneeseensa, jotta hän löytäisi ne odottamatta. Niitä oli hyödyllisiä, sieviä ja lystikkäitä.

Ostin hänen pöydälleen uuden mustetolpon ja pienen kukkamaljakon — hänellä on aina kukkanen tai oksa lasissa mieltä ilahduttamassa; ompelin pannulapun, jolla hän saa tarttua pelteihin, niin ettei hänen tarvitse polttaa nenäliinoja. Tein samanlaisen kuin Beth, suuren, lihavan perhosen, jolla on mustan ja keltaisen kirjavat siivet, tuntosarvet villalangasta ja lasihelmet silminä. Hän ihastui siihen kovasti ja pani sen uunin reunukselle kuin minkäkin taide-esineen, niin että juttu meni oikeastaan vähän vinoon. Vaikka hän on köyhä, hän muisti jokaista lasta ja palvelijaa joululahjalla. Eikä kukaan, ranskalaisesta silittäjästä aina neiti Nortoniin asti, unohtanut häntä. Siitä olin hyvin iloinen.

Täällä pidettiin hauskat uudenvuoden naamiaiset. En ensin aikonut ottaa niihin osaa, koska minulla ei ollut pukua. Mutta viime hetkessä rouva Kirke muisti, että hänellä oli jokin vanha brokadipuku, ja neiti Norton lainasi minulle pitsejä ja höyheniä; ja niin pukeuduin Sheridanin "Kilpakosijoiden" rouva Malapropiksi ja purjehdin sisään naamio kasvoillani.

Kukaan ei tuntenut minua, sillä muutin ääntäni, eikä kukaan voinut kuvitella, että hiljainen, ylpeän näköinen neiti March osasi tanssia, naamioitua ja leikitellä sanoilla. Minulla oli kovin hauskaa, ja kun naamiot otettiin pois, oli huvittavaa nähdä, miten he tuijottivat minua.

Kuulin erään nuoren miehen selittävän toverilleen, että minä varmasti olen näyttelijätär. Hän oli muistavinaan, että oli nähnyt minut jossakin pikku teatterissa. Megiä tämä juttu huvittaa. Herra Bhaer esiintyi Nick Bottomina ja Tina oli Titania, täydellinen pieni keijukainen hänen sylissään. Oli oikein kaunis näky, kun he tanssivat yhdessä.

Minulla oli siis loppujen lopuksi oikein hauska uusivuosi. Kun huoneessani mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut, minusta alkoi tuntua, että olen kaikista kömmähdyksistäni huolimatta sittenkin vähän edistynyt. Olen nykyään aina hyvällä tuulella, teen työni mielelläni ja ajattelen enemmän kuin ennen muita ihmisiä ja se tuottaa tyydytystä. Voikaa kaikki oikein hyvin! Teitä rakastava

Jo.

11

YSTÄVÄ

Vaikka Jo viihtyi hyvin uudessa ympäristössään ja vaikka hän joutui tekemään ahkerasti työtä ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, hänellä oli silti aikaa myös kirjallisiin harrastuksiin. Hän oli asettanut itselleen tavoitteen, ja oli luonnollista, että köyhä ja kunnianhimoinen tyttö pyrki juuri sellaiseen päämäärään, mutta keinot, joilla hän pyrki tavoitteeseensa, eivät olleet kaikkein parhaat. Hän huomasi, että raha soi valtaa; rahaa ja valtaa hän sen vuoksi päätti tavoitella, mutta ei omaksi hyväkseen, vaan niiden hyödyksi, joita hän rakasti enemmän kuin itseään.

Jolla oli jo vuosia ollut rakas pilvilinnansa. Hänen unelmansa oli saada koti mukavaksi ja antaa Bethille mitä tämä ikinä halusi — talvisista mansikoista pienoisurkuihin saakka; hän itse tahtoi päästä ulkomaille ja omistaa niin paljon rahaa, että voisi nauttia antamisen ylellisyydestä. Menestyminen kilpakirjoituksessa näytti viitoittaneen tien, joka monien ponnistusten ja raskaan vaelluksen jälkeen viimein johtaisi toiveiden täyttymiseen. Mutta hänen romaaninsa kova kohtalo lamautti joksikin aikaa kaiken rohkeuden.

Jo antoi kirjallisten töittensä levätä ja aloitti sitten aikojen kuluttua toisesta päästä.

Hän ryhtyi kirjoittamaan seikkailukertomuksia, sillä noihin aikoihin luettiin paljon roskaa. Hän ei uskonut kenellekään suunnitelmiaan, vaan sepitti jännityskertomuksen ja vei sen rohkeasti herra Dashwoodille, joka toimitti "Tulivuori"-nimistä viikkolehteä.

Naisellinen vaisto sanoi Jolle että vaatteet tehoavat moniin ihmisiin enemmän kuin luonne ja tavat. Hän pukeutui sen vuoksi parhaimpiinsa ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei häntä yhtään jännittänyt eikä hermostuttanut, hän kiipesi likaisia ja pimeitä portaita toiseen kerrokseen ja joutui sotkuiseen huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua. Siellä istui kolme miestä jalat pöydällä. Hattua he eivät viitsineet ottaa päästään Jon astuessa sisään. Hiukan hämmentyneenä moisesta vastaanotosta Jo pysähtyi epäröiden kynnykselle ja sopersi hämillään:

— Suokaa anteeksi, mutta etsin "Tulivuoren" toimitusta. Haluaisin tavata herra Dashwoodin.

Korkeimmalla törröttävä jalkapari tömähti lattiaan ja paksuimman savupilven keskeltä nousi seisomaan herrasmies. Pidellen varovasti sikaria sormiensa välissä hän astui Jon luo ja nyökkäsi uneliaan näköisenä. Jo ajatteli, että asiasta oli selviydyttävä millä keinoin hyvänsä, ojensi käsikirjoituksensa ja sai punastumistaan punastuen soperretuksi katkelmia puheesta, jonka oli tätä tilaisuutta varten huolellisesti valmistanut.

— Eräs ystäväni pyysi, että jättäisin tänne — hänen kertomuksensa — tahtoisi kuulla teidän mielipiteenne — kirjoittaa mielellään lisää, jos tämä kelpaa. Sillä aikaa kun Jo punasteli ja änkytti, herra Dashwood otti käsikirjoituksen ja käänteli sen lehtiä likaisilla sormillaan tarkastellen sen ulkoasua.

— Tämä ei näköjään ole ensimmäinen yritys, hän virkkoi huomattuaan, että liuskat oli numeroitu ja vain niiden toiselle puolelle kirjoitettu. Eikä arkkien ympärillä ollut silkkinauhaa.

— Ei, sir; hän on jo hiukan kokeillut ja saanut kerran palkinnon kertomuksesta "Viiri" -lehdessä.

— Vai niin, todellako? Herra Dashwood vilkaisi tyttöön nopeasti ja näytti panevan merkille kaiken hänen ulkoasussaan aina hatun ruusukkeesta kengännappeihin saakka.

— No niin, voitte jättää sen tänne, jos haluatte. Meillä on tällä hetkellä tämänkaltaista tavaraa enemmän kuin tarvitsemme; mutta voin kyllä silmäillä tätä ja antaa teille vastauksen ensi viikolla.

Jo ei olisi nyt halunnutkaan jättää käsikirjoitustaan, sillä herra Dashwood ei miellyttänyt häntä vähääkään, mutta hän ei voinut kuin kumartaa ja lähteä matkoihinsa kopean ja arvokkaan näköisenä kuten aina kun oli suuttunut tai hämillään. Ja nyt hän oli kumpaakin, sillä hän huomasi puhuvista katseista, että miehet pitivät juttua 'ystävästä' vain pilana. Hän hämmentyi entistä enemmän, kun kuuli lähtiessään toisten nauravan jollekin toimittajan lausumalle hiljaiselle huomautukselle. Kotiin saapuessaan Jo oli melkein päättänyt olla enää palaamatta; hän ryhtyi vimmatusti ompelemaan esiliinoja haihduttaakseen suuttumustaan. Parin tunnin kuluttua hän saattoikin jo nauraa koko tapaukselle ja ruveta innokkaasti odottamaan seuraavaa viikkoa.

Mennessään uudestaan käymään hän tapasi herra Dashwoodin yksinään ja oli siitä hyvin iloinen. Herra Dashwood ei ollut nyt läheskään yhtä nukuksissa kuin edellisellä kerralla, ja hän käyttäytyi paljon paremmin. Toinen kohtaaminen oli siis paljon miellyttävämpi kuin ensimmäinen.