SISÄLLYS: (continued 3)

— Me otamme tämän (toimittajat eivät milloinkaan puhu yksikössä), jollette pane pahaksenne erinäisiä korjauksia. Kertomus on liian pitkä, mutta siitä tulee sopivan pituinen, kun poistetaan nämä merkityt kohdat, hän sanoi liikemiesmäisesti.

Jo tuskin tunsi omaa käsikirjoitustaan, niin tuhrittuja ja sotkettuja sen sivut ja luvut olivat. Hän katseli toimittajan merkitsemiä poistoja jokseenkin samanlaisin tuntein kuin äiti, jota pyydetään katkaisemaan pienokaisensa jalat, jotta se mahtuisi uuteen kehtoon. Ihmeekseen hän huomasi, että kaikki opettavaiset huomautukset, jotka hän oli pannut jännityksen ja tunteellisuuden vastapainoksi, oli karsittu.

— Mutta sir, eikö kertomuksessa aina pitäisi olla jokin opetus, sen vuoksi annoin muutamien rikollisteni tehdä parannuksen.

Herra Dashwoodin toimittajan vakavuus suli hymyyn, sillä Jo oli unohtanut 'ystävänsä' ja esiintynyt tekijänä.

— Katsokaahan, ihmiset tahtovat kertomuksesta huvia, he eivät pidä siveyssaarnoista. Ne eivät nykyään mene kaupaksi.

— Kelpaako tämä, kun nämä muutokset on tehty?

— Kelpaa; aihe on tuore ja hyvin esitetty — kieli sujuvaa ja niin poispäin, vastasi herra Dashwood kohteliaasti.

— Paljonko — tarkoitan, minkälaisen korvauksen…, aloitti Jo tietämättä oikein miten esittäisi asiansa.

— Aivan niin, me maksamme tällaisista kaksikymmentäviisi-kolmekymmentä dollaria. Suoritamme maksun kertomuksen ilmestyttyä, vastasi herra Dashwood, ikään kuin tuollainen pikkuseikka olisi häneltä aivan unohtunut.

— No hyvä, saatte sen, virkkoi Jo ja ojensi takaisin käsikirjoituksensa tyytyväisen näköisenä, sillä kun on ansainnut yhden dollarin palstalta, tuntuu kahdenkymmenenviidenkin dollarin korvaus suurenmoiselta.

— Voinko kertoa ystävälleni, että otatte toisenkin, jos hänellä sattuisi olemaan parempia? kysyi Jo hyvän menestyksen rohkaisemana. Äskeistä lipsahdusta hän ei lainkaan huomannut.

— Voimmehan katsoa. Emme voi luvata mitään varmasti. Sanokaa että hänen on kirjoitettava lyhyesti ja mehevästi ja unohdettava moraali. Millä nimellä ystävänne haluaa julkaista kertomuksensa? kysyi toimittaja välinpitämättömällä äänellä.

— Mieluimmin nimettömänä. Hänellä ei ole kirjailijanimeä eikä hän tahdo saattaa omaa nimeään julkisuuteen, vastasi Jo punastuen tahtomattaan.

— Tehdään niin kuin hän haluaa. Kertomus julkaistaan ensi viikolla. Tuletteko perimään maksun vai lähetänkö sen postitse? kysyi herra Dashwood, joka tietenkin halusi päästä perille uuden avustajansa nimestä.

— Tulen perimään rahat täältä. Näkemiin, sir.

Jon mentyä herra Dashwood nosti taas jalkansa pöydälle ja huomautti hyväntahtoisesti itsekseen: — Köyhä ja ylpeä kuten tavallista, mutta hänessä on kuitenkin ainesta.

Seuraten herra Dashwoodin ohjeita ja pitäen rouva Northburya esikuvanaan Jo sukelsi seikkailutarinoiden kuohuiseen mereen. Mutta erään ystävän heittämän pelastusrenkaan ansiosta hän pääsi pinnalle ajoissa, ennen kuin tuo harharetki ehti tuottaa hänelle vahinkoa.

Kuten useimmat nuoret kirjoittajat Jokin sijoitti henkilöt ja tapahtumapaikat ulkomaille. Hän kuvaili rosvojen, kreivien, mustalaisten, nunnien ja herttuattarien luonteita ja elämänvaiheita niin vilkkaasti ja elävästi, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Hänen lukijakuntansa ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin sivuseikkoihin kuin kielioppiin, välimerkkeihin ja todenmukaisuuteen, ja herra Dashwood salli armollisesti hänen täyttää lehden palstat mahdollisimman vähäisestä korvauksesta. Hän ei pitänyt tarpeellisena kertoa Jolle suopeutensa varsinaista syytä, sitä että muuan hänen avustajistaan oli halpamaisesti jättänyt hänet pulaan saatuaan edullisemman tarjouksen.

Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä. Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme kyllä.

Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.

Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan pohjalla.

Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä hyviä ja huonoja että mitättömiä.

Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita, jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.

Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.

Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta, joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.

Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.

Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen, kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan. Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni puhumaan paremmin kuin sanat.

Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.

— Nytpä tiedän, virkkoi Jo itsekseen, kun hän vähitellen huomasi, että todellinen hyväntahtoisuus lähimmäisiä kohtaan saattaa kaunistaa ruman saksalaisen opettajan, joka ahmii ruokansa, parsii itse sukkansa ja on lisäksi saanut taakakseen nimen Bhaer — karhu.

Jo piti hyvyyttä suuressa arvossa, mutta tosi naisen tavoin hän kunnioitti myös älykkyyttä, ja muuan seikka, jonka hän sai tietää professorista, kohotti hänen silmissään suuresti tämän arvoa. Professori ei milloinkaan puhunut itsestään eikä kukaan tiennyt, että hän oli kotimaassaan suuressa maineessa etevänä ja lahjomattomana tiedemiehenä. Mutta keskustellessaan neiti Nortonin kanssa muuan hänen maanmiehensä paljasti asian, ja Jo oli ylpeä tietäessään, että hänen ystävänsä oli arvossapidetty berliiniläinen professori, vaikka nyt ansaitsikin niukan leipänsä opettamalla kieltä Amerikassa. Hänen raskas, vaatimaton elämänsä sai tästä tiedosta erityisen kauniin hohdon.

Aivan odottamatta hänessä ilmautui älyäkin parempi ominaisuus. Neiti Norton seurusteli kirjallisissa piireissä, joihin Jolla ei olisi ollut pääsyä ilman häntä. Yksinäinen nainen tunsi mielenkiintoa kunnianhimoista tyttöä kohtaan, ja ystävällisyydessään hän järjesti sekä Jolle että professorille monta hauskaa hetkeä.

Eräänä iltana hän pyysi heidät mukaansa illanviettoon, joka pidettiin muutamien kuuluisuuksien kunniaksi.

Jo oli valmistautunut nöyrästi palvomaan suuruuksia, joita hän nuoruutensa innolla oli etäältä ihaillut. Mutta sinä iltana hänen kunnioituksensa neroutta kohtaan sai kovan kolauksen, ja kesti kauan ennen kuin hän toipui pettymyksestä nähtyään, että nuo korkeat olennot olivatkin loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Voi hyvin kuvitella millaisen iskun Jo koki, kun hän luodessaan salaa ujon, ihailevan katseen runoilijaan joka säkeistään päätellen eli 'innoituksesta ja päivänpaisteesta', näki tämän ahmivan illallistaan sellaisella innolla, että se nostatti punan henkeville kasvoille. Jo käänsi katseensa särkyneestä ihanteesta ja teki uusia havaintoja, jotka karkottivat hänen romanttiset harhaluulonsa.

Suuri kirjailija istui kahden viinikarahvin välissä ja liikutteli niitä tahdissa kuin kello heiluriaan. Tunnettu teologi hakkaili häpeämättömästi erästä kirjallisen salongin emäntää. Tämä puolestaan heitti tuikeita silmäyksiä toiseen naiseen, joka lempeästi ivaili häntä voitettuaan kilpailun erään syvällisen filosofin suosiosta; tavoiteltu tyytyi kaikessa rauhassa juomaan teetä ja oli valmis nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä, daamin puhetulva kun teki keskustelun mahdottomaksi. Kuuluisat luonnontutkijat unohtivat alkueläimensä ja jääkautensa juorutessaan taiteesta samalla kun harrastivat ostereita ja jäätelöä. Nuori muusikko, joka uuden Orfeuksen tavoin lumosi kaupungin asukkaita, puhui hevosista; ja englantilaisen ylhäisön edustaja oli koko seurueen mitättömimmän näköinen mies.

Ilta oli tuskin ehtinyt puoleen, kun Josta alkoi tuntua, että hänen kaikki ihanteensa olivat romahtaneet, ja hän vetäytyi yksinäiseen nurkkaan toipumaan. Pian tuli herra Bhaer hänen luokseen, hänkin näytti tuntevan olonsa oudoksi. Kohta paikalle saapui joukko filosofeja pitämään älyllisiä turnajaisia, kukin ratsastaen omalla keppihevosellaan.

Keskustelu liikkui korkealla Jon käsityskyvyn yläpuolella, mutta hän kuunteli sitä mielellään. Kun kaikki oli lopussa, oli ankara päänsärky ainoa asia, jonka hänen 'sisäinen käsityskykynsä' sai aikaan. Vähitellen hän ymmärsi, että maailma oli hajoamassa ja että se rakennettaisiin uudestaan, puhujien mielestä ehdottomasti entistä paremmalle perustalle. Uskonto todistettaisiin pätemättömäksi ja järjestä tulisi ainoa jumala. Filosofia ja metafysiikka olivat Jolle aivan uutta, ja kuunnellessaan keskustelua hän joutui oudon, puoleksi miellyttävän, puoleksi tuskaisen kiihtymyksen valtaan, ja hänestä tuntui, että hän ajelehti ajassa ja avaruudessa kuin karkuun päässyt ilmapallo.

Jo katsahti sivulleen nähdäkseen mitä professori piti näistä mielipiteistä. Jo ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin ankarana. Hän pudisti päätään ja viittasi tyttöä lähtemään, mutta Jo kuunteli parhaillaan ihastuksissaan esitystä spekulatiivisesta filosofiasta ja jäi paikoilleen saadakseen tietää, mitä nuo viisaat miehet asettaisivat maailman perustaksi hävitettyään kaiken vanhan.

Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.

Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan, vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun, sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti. Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa; vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja kiittää häntä.

Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi, että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha, arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut ainoastaan hyvä vaan myös suuri.

Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi, hän oli vähällä kadottaa kaiken.

Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan, ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".

Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta. Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.

— Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?

— Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on tuo hattu päässänne, sanoi Jo.

Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä. Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi nauraa kuin iloinen bassoviulu.

— Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi. No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te saatte hatun päähänne.

Mutta oppitunti keskeytyi vähäksi aikaa kokonaan, kun herra Bhaerin silmiin sattui hatussa näkyvä kuva.

— Toivoisin ettei tällaisia lehtiä tulisi taloon. Ne eivät kelpaa lasten katseltaviksi eivätkä nuorten luettaviksi. Se on pahasta, enkä voi antaa anteeksi niille, jotka toimittavat mokomaa roskaa.

Jo vilkaisi lehteä ja näki piirroksen, johon oli kuvattu mielipuoli, ruumis, ryöväri ja kyykäärme. Se ei miellyttänyt häntä. Hän käänsi lehden, mutta ei inhosta vaan pelosta, sillä hän luuli hetken lehteä "Tulivuoreksi". Se se ei kuitenkaan ollut, ja hän rauhoittui pian muistaessaan, että salaisuus ei olisi missään tapauksessa tullut ilmi, koska hänen kertomuksensa olivat nimettömiä. Mutta kuinka ollakaan, Jon ilmeestä ja punastumisesta professori oli jo aavistanut totuuden, sillä hajamielisyydessäänkin hän huomasi enemmän kuin arveltiin.

Professori tiesi Jon kirjoittelevan ja oli monesti tavannut hänet sanomalehtitoimistossa. Mutta kun tyttö ei itse milloinkaan puhunut puuhistaan, ei hänkään niistä kysellyt, vaikka olisi mielellään lukenut Jon kirjoitelmia. Nyt hänelle juolahti mieleen, että tyttö häpesi omia kirjoituksiaan, ja se huolestutti häntä. Hän ei ajatellut kuten moni muu: — Tuo ei kuulu minuun; minulla ei ole oikeutta huomauttaa siitä hänelle. Hän muisti vain, että Jo oli nuori ja köyhä, etäällä isän ja äidin huolenpidon ulottuvilta. Hetkessä tuo kaikki välähti hänen mieleensä, mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään.

— Aivan niin, hyvä ettette tahdo lukea tuollaista. Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin mieluummin ruutia kuin tuollaista roskaa.

— Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia, sanoi Jo järjestellen ompeleensa ryppyjä niin ponnekkaasti, että neula jätti kankaaseen rivin pieniä repeämiä.

— Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna. Heillä ei ole oikeutta kätkeä myrkkyä makeisiin ja antaa niitä sitten syötäväksi. Ei, heidän pitäisi hiukan ajatella ja ruveta ennemmin vaikka kadunlakaisijoiksi kuin ryhtyä tuollaiseen.

Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.

— Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi professori palatessaan keventyneenä uunin luota.

Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla, etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:

— Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.

— Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".

Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään, miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että inhotti.

— Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne käsiinsä?

Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.

— Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi tulisilmäiseksi kekäleeksi.

Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.

— En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan, niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: — Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.

Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi, niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla. Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.

Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra, joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen uskoonsa.

Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:

— En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset olivat olleet Jolle hyväksi.

Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan surulliselta.

Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa; hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä ei olisikaan hänelle huvia.

Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi. Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä jännityskertomukselle.

Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin, kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.

— Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.

Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:

— Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.

— Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.

— Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se olisi varmaan uutta nähtävää teille.

— Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer kysyi muuttuneella äänellä.

— On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja haluaisin teidän tapaavan hänet.

Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa, tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä punaisemmaksi hän tuli.

Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon, ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi sydämellisesti:

— En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan olkapäilleen ja lähti.

Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme. Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin, jota ei saattanut löytää.

— Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi Platonin.

Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.

Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista, jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus:

— Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen, ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.

12

SYDÄNSURUA

Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.

— Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:

— Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"

Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain, ja mitä minä silloin teen?

Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti, ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.

Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon, hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.

— Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman päähän.

— Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.

Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi. Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa. Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:

— No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!

— Niin aionkin.

Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti kätensä anovasti.

— Ei, Teddy, ole niin kiltti!

— Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo. Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.

— Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi alistuneesti.

Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:

— Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta vastauksen, sillä en kestä tätä enää.

Olisin tahtonut säästää sinut tältä. Luulin että ymmärtäisit…, aloitti Jo joka oli huomannut asian vaikeammaksi kuin oli odottanut.

— Tiedän sen, mutta tyttölapset ovat niin merkillisiä, ettei koskaan voi tietää mitä he tarkoittavat. He sanovat 'ei' silloin kun tarkoittavat 'kyllä', ja kiusaavat miehen järjiltään ihan huvin vuoksi, vastasi Laurie vetäen kiistämättömän tosiseikan puolustuksekseen.

— Minä en tee niin. En ole koskaan tahtonut saada sinua rakastumaan itseeni ja lähdin pois estääkseni sen.

— Minä arvasin sen. Se oli ihan sinun kaltaistasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Minä rakastan sinua vain enemmän ja olen tehnyt ankarasti työtä ollakseni sinulle mieliksi. Olen lopettanut biljardinpeluun ja kaiken, mistä sinä et pidä, olen odottanut enkä ole valittanut koskaan, sillä olen toivonut sinun rakastavan minua, vaikka en ole puoleksikaan niin hyvä kuin — tässä Laurien ääni petti, ja hän rupesi listimään voikukkia selvitellessään kirottua kurkkuaan.

— Sinä olet hyvä. Sinä olet aivan liian hyvä minulle. Minä olen kiitollinen sinulle. Olen oikein ylpeä sinusta ja pidän sinusta paljon, enkä käsitä miksi en voi rakastaa sinua niin kuin tahtoisit. Olen koettanut, mutta en voi muuttaa tunteitani, ja sen vuoksi valehtelisin, jos sanoisin rakastavani sinua.

— Ihanko totta, Jo?

Laurie tarttui Jon molempiin käsiin ja katsoi kysyessään tyttöä tavalla, jota tämä ei helpolla unohtanut.

— Ihan totta, hyvä ystävä.

He seisoivat lehdossa lähellä aidan yli vieviä portaita. Kun Jo vastahakoisesti oli lausunut nuo sanat, Laurie päästi hänen kätensä ja kääntyi mennäkseen eteenpäin, mutta ensi kerran aita oli hänelle liian korkea. Hän nojasi päätään sammaleista pylvästä vasten ja seisoi niin hiljaa, että Jo aivan pelästyi.

— Voi Teddy, anna anteeksi, olen niin kauhean pahoillani, että voisin tappaa itseni, jos siitä vain olisi hyötyä! Älä ota tätä niin raskaasti. Enhän mahda sille mitään, ei ihminen voi pakottaa itseään rakastamaan ketään, huudahti Jo suorasukaisesti, mutta katuvaisena. Hän taputti hiljaa Laurieta olkapäähän ja muisti ajan, jolloin Laurie oli lohduttanut häntä sillä tavoin.

— Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.

— En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä, Jo vastasi päättävästi.

He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:

— Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.

Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja huudahti rajusti:

— Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.

— Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.

— Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.

— Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.

— Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.

Jota nauratti, mutta hän hillitsi itsensä ja virkkoi kiivaasti, sillä hänkin alkoi vähitellen kiihtyä:

— Älä kiroa, Teddy! Hän ei ole vanha eikä mikään peijakas, vaan hyvä ja ystävällinen ja sinun jälkeesi paras ystäväni. Minä pyydän ettet raivostu. Tahdon olla sinulle ystävällinen, mutta suutun varmasti, jos parjaat professoriani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta rakastua häneen enempää kuin kehenkään muuhunkaan.

— Kohta sinä rakastut kuitenkin, ja mitä minusta silloin tulee?

— Sinäkin rakastut johonkin toiseen niin kuin järkevä poika ainakin ja unohdat tämän surun.

— En voi rakastaa ketään muuta. Enkä milloinkaan unohda sinua, Jo, en milloinkaan! Laurie polki jalkaa tehostaakseen kiihkeätä vakuutustaan.

— Mihin ihmeeseen joudun hänen kanssaan? huokaili Jo saatuaan huomata, että tunteita oli vaikeampi hallita kuin hän oli luullutkaan. — Et ole vielä kuullut, mitä halusin sanoa sinulle. Istu tuohon ja kuuntele, sillä tahdon ennen kaikkea menetellä oikein ja tehdä sinut onnelliseksi, hän sanoi koettaen tyynnyttää pojan järkipuheella, mikä osoitti ettei hän tiennyt mitään rakkaudesta.

Laurie oli havaitsevinaan sanoissa heikon toivon kipinän ja heittäytyi nurmelle Jon jalkojen juureen, nojasi kyynärpäänsä alimpaan portaaseen ja katsoi tyttöä odottavasti. Mutta nyt Jon oli entistä vaikeampi pitää ajatuksensa selvinä ja puhua rauhallisesti. Miten hän saattoi lausua kovia sanoja pojalleen, joka katsoi häntä silmät täynnä rakkautta ja kaipausta. Hän käänsi Laurien pään lempeästi poispäin ja silitteli aaltoilevaa tukkaa, joka hänen toivomuksestaan oli saanut kasvaa. Miten liikuttavaa sekin oli!

— Olen samaa mieltä äidin kanssa, että me emme sovi toisillemme, sillä kiivas luonteemme ja tahtomme tekisivät meidät hyvin onnettomiksi, jos olisimme niin hupsuja, että… Jo pysähtyi hetkeksi, mutta Laurie täydensi lauseen kasvot säteillen:

—… että menisimme naimisiin. Ei, se ei ole totta! Jos sinä rakastaisit minua, Jo, minusta tulisi täydellinen pyhimys, sillä voisit tehdä minusta mitä ikinä haluat.

— En voi. Minä olen koettanut, mutta en ole onnistunut enkä uskalla vaarantaa onneamme sellaisella kokeilulla. Me emme sovi toisillemme, niin että pysytään hyvinä ystävinä koko elämämme eikä tehdä mitään harkitsematonta.

— Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.

— Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein suunniltaan.

— Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä ensinkään.

— Kunpa ei olisikaan!

Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.

— Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä. Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee onnellisia. Sano, sano!

Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi, että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.

— En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.

— Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.

— Vielä sinä muutatkin, intti Jo. — Unohdat pian tämän ja löydät jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi. Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua ja me riitelisimme — kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani, jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä tulisi kamalaa!

— Mitä vielä? kysyi Laurie, jonka oli vaikea kärsivällisesti kuunnella tuota ennustusten tulvaa.

— Ei mitään, sanon vain etten kai milloinkaan mene naimisiin. Olen onnellinen näin ja rakastan vapauttani niin paljon, ettei minulla ole ollenkaan kiire luopua siitä jonkun kuolevaisen vuoksi.

— Kyllä minä sinut tiedän! puuttui Laurie puheeseen. — Nyt sinä ajattelet noin, mutta tulee aika, jolloin sinulla on joku, jota rakastat silmittömästi ja jonka edestä olisit valmis vaikka kuolemaan. Minä tunnen sinut ja tiedän, että niin siinä käy ja minun on seistävä syrjästäkatsojana.

Rakastunut Laurie parka paiskasi lakkinsa maahan, ja se olisi vaikuttanut vallan naurettavalta, jolleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin kärsivän näköiset.

— Aivan niin, minä tahdonkin elää ja kuolla hänen hyväkseen, jos hän joskus tulee tielleni ja saa minut vastoin tahtoani rakastumaan, ja sinun on se kestettävä! huudahti Jo, jonka kärsivällisyyden Teddy-parka oli saanut loppumaan. — Olen tehnyt parhaani, mutta sinä et tahdokaan tulla järkiisi. Olet itsekäs, kun kerjäät minulta sitä, mitä en voi sinulle antaa. Pidän sinusta ystävänä, mutta en milloinkaan mene kanssasi naimisiin. Mitä pikemmin sen uskot, sitä parempi meille kummallekin — se siitä!

Tuo puhe oli kuin tulta tappuroihin. Laurie katseli tyttöä hetkisen ikään kuin epäröiden mitä tehdä. Sitten hän äkkiä käänsi Jolle selkänsä ja sanoi epätoivoisella äänellä:

— Sinä kadut vielä, Jo!

— Mihin menet, Laurie? kysyi Jo pelästyneenä hänen synkkää ilmettään.

— Helvettiin! kuului lohdullinen vastaus.

Jon sydän lakkasi hetkeksi lyömästä, kun hän näki Laurien syöksyvän joen rantaan. Mutta tarvitaan paljon syntiä, kurjuutta tai mielettömyyttä ennen kuin nuori mies turvautuu väkivaltaiseen kuolemaan, eikä Laurie ollut niin heikko, että olisi lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan romanttinen hukuttautuminen, vaan hän meni kuin sokean vaiston johdattamana veneelleen, heitti yltään takin ja lakin ja alkoi soutaa voimainsa takaa, parempaa vauhtia kuin monessakaan soutukilpailussa. Jo veti syvään henkeä katsellessaan poikaparkaa, joka koetti voittaa sydänsurunsa.

— Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja kätkenyt sen lehtien alle.

— Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä, jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä, miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on hirveää.

Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään, ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut häntä.

Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää, ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän tahtoi myöntää.

Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä, isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä, joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa. Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa, ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti "Pathétique"-sonaattia — aivan uudella tavalla.

— Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään. Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka sydän oli tulvillaan myötätuntoa.

Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin ääni:

— Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.

Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa. Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.

— En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan, kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille lausuen hellästi kuin nainen:

— Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.

Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:

— Kuka sinulle on kertonut?

— Jo itse.

— No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.

— Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. — Haluaisitko lähteä pois kotoa joksikin aikaa?

— Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan, kuului Laurien uhmaileva vastaus.

— Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa joksikin aikaa. Mihin matkustat?

— Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.

— Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?

— En voi.

— Ainahan mielesi on tehnyt lähteä matkoille ja minä lupasin, että tutkinnon suoritettuasi pääset.

— Niin, mutta en aikonut lähteä yksinäni. Laurie kulki kiivaasti huoneen poikki kasvoillaan ilme, jota isoisän ei onnekseen tarvinnut nähdä.

— Ei sinun tarvitse lähteä yksinäsi. On eräs, joka on aina valmis kanssasi vaikka minne.

— Kuka? kysyi Laurie ja pysähtyi kuuntelemaan.

— Minä.

Laurie tuli nopeasti takaisin hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi ääni karheana:

— Minä olen itsekäs lurjus; mutta — isoisä — tiedäthän, että —

— Herra paratkoon, tiedän kyllä. Olen itse nuorena kokenut saman ja sitten olen nähnyt isäsi kokemukset. Istu nyt, poikaseni, rauhallisesti kuuntelemaan minun suunnitelmiani. Kaikki on valmista ja voimme toteuttaa sen milloin hyvänsä. Isoisä piti kiinni pojan kädestä kuin peläten, että tämä karkaisi hänen käsistään niin kuin isänsä aikoinaan.

— No niin, isoisä? sanoi Laurie osoittamatta erityistä kiinnostusta.

— Minulla on Lontoossa liikeyrityksiä, jotka kaipaavat valvontaa. Ajattelin, että sinä ottaisit ne hoitoosi, mutta on kai sittenkin parempi, että käyn niihin käsiksi itse. Brooke hoitaa kyllä sillä välin täkäläiset asiat. Liikekumppanini tekevät melkein kaiken työn, ja minä olen mukana vain siihen asti, kun sinä asetut paikalleni.

— Mutta sinähän inhoat matkustamista. Ja sinun iässäsi…, aloitti Laurie, joka oli kiitollinen uhrauksesta, mutta olisi kuitenkin mieluummin lähtenyt yksinään, jos hänen kerran täytyi matkustaa.

Vanhus tiesi sen mainiosti ja koetti juuri estää sitä, sillä kun pojanpoika oli tuollaisessa mielentilassa, ei häntä ollut viisasta jättää omiin hoteisiinsa. Niinpä hän koetti unohtaa kotoiset mukavuudet ja sanoi urheasti:

— Hyvä mies, en minä nyt sentään aivan ikäloppu ole. Minusta on hauskaa ajatella matkaa. Se tekee vain hyvää vanhoille luilleni; nykypäivinähän matkustaminen on yhtä mukavaa kuin tuolissa istuminen.

Laurie liikahti levottomasti, mikä pani ajattelemaan, ettei ainakaan hänen tuolinsa ollut varsin mukava tai ettei suunnitelma ollut hänelle mieleen. Isoisä lisäsi kiireesti:

— En aio tulla esiliinaksi enkä taakaksesi. Ajattelin vain ettet mielelläsi jätä minua yksin tänne. Saat vapaasti mennä minne haluat sillä aikaa kun minä huvittelen omalla tavallani. Minulla on ystäviä Lontoossa ja Pariisissa ja menen mielelläni heitä tervehtimään. Sinä voit sillä välin käydä Italiassa, Saksassa, Sveitsissä missä vain. Voit mielesi mukaan etsiä huvisi taideteoksista, musiikista, maisemista tai seikkailuista.

Lauriesta tuntui tällä hetkellä kuin hänen sydämensä olisi ollut auttamattomasti murtunut, ja koko maailma oli hänelle lohduton autiomaa. Mutta pari sanaa, jotka vanhus oli taitavasti sijoittanut viimeiseen lauseeseen, saivat murtuneen sydämen odottamatta sykähtämään ja loihtivat pienen keitaan autiomaahan. Laurie huoahti ja sanoi sitten välinpitämättömästi:

— Aivan kuten haluat, isoisä. En välitä mihin menen tai mitä teen.

— Mutta minä välitän, poika, muista se. Minä annan sinulle täyden vapauden luottaen, ettet käytä sitä väärin. Lupaa se minulle, Laurie.

— Lupaan mitä ikinä pyydät.

— Hyvä, ajatteli vanhus mielessään. — Tällä hetkellä et välitä siitä, mitä lupaat, mutta tulee aika, jolloin tuo lupaus pitää sinut poissa pahoilta teiltä, jollen aivan erehdy.

Herra Laurence oli toimekas mies ja takoi niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja ennen kuin Laurie ehti tointua sen verran, että olisi ryhtynyt vastarintaan, he olivat jo matkalla. Valmistelujen kestäessä Laurie oli raskasmielinen, oikullinen ja hermostunut, hänelle ei maistunut ruoka, hän pukeutui huolimattomasti ja kulutti suuren osan ajastaan pianon ääressä. Hän karttoi Jota, mutta tuijotti häntä ikkunastaan niin kärsivän näköisenä, että Jo näki yöllä hänen kasvonsa unissaan ja tunsi päivällä raskasta syyllisyyttä.

Laurie ei milloinkaan puhunut onnettomasta rakkaudestaan niin kuin jotkut pettymyksen kärsineet eikä hän sallinut kenenkään, ei edes rouva Marchin, lohduttaa tai osoittaa myötätuntoa. Se oli jossakin suhteessa helpotus hänen ystävilleen. Mutta hänen lähtöään edeltävät viikot olivat surkeat ja kaikki olivat iloisia siitä, että poikaparka pääsi uuteen ympäristöön, joka auttaisi häntä unohtamaan surunsa. Laurie tietysti hymyili synkkänä tälle heidän harhaluulolleen, mutta antoi toisten pysyä käsityksessään ajatellen ylimielisesti, että hänen uskollinen rakkautensa kestäisi ikuisesti.

Lähdön hetkellä Laurie näytteli hyväntuulista ja huoletonta. Iloisuus ei tarttunut kehenkään, mutta toiset koettivat hänen tähtensä näyttää hilpeiltä, ja kaikki sujui mainiosti, kunnes rouva March suuteli häntä äidillisesti. Silloin Laurielle tuli kiire. Hän syleili kaikkia unohtamatta murheellista Hannaakaan ja juoksi alas portaita kuin henkensä edestä. Jo tuli kohta perästä huiskuttaakseen hänelle, jos hän sattuisi katsomaan taakseen. Laurie katsoikin, tuli takaisin, kiersi käsivartensa Jon ympäri ja katsoi häneen liikuttavan rukoilevasti:

— Voi, Jo, etkö sittenkin voisi?

— Teddy kulta, kunpa voisinkin!

Muuta ei sanottu. Seurasi hetken äänettömyys, sitten Laurie suoristautui ja sanoi: — Hyvä on, mitä siitä! ja lähti. Mutta kaikki ei ollut hyvin, eikä Jo sanonut "mitä siitä", sillä Laurien kiharaisen pään hetkeksi painuessa hänen olkaansa vasten hänestä tuntui, kuin hän olisi haavoittanut parasta ystäväänsä. Ja kun Laurie lähti jälkeensä katsomatta, Jo tiesi ettei tämä milloinkaan palaisi hänen luokseen.

13

BETHIN SALAISUUS

Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo, jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti, ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen sydämelleen.

Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni. Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti pelkonsa.

Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken. Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.

He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä, sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth itse puhuisi.

Jo hämmästeli — ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti, aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.

Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta. Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.

— Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta en ole voinut.

Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.

— Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.

— Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.

— Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa, silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin te. Se oli kurjaa, Jo.

— Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi aivan yksin?

Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä, ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.

— Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte niin onnellisia — ainakin minä luulin niin.

— Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa totuuden.

Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:

— Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan poissa ollessani.

— Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti sinusta? kysyi Beth viattomasti. — Minä pidän hänestä paljon, hän on hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli. Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.

— Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.

— Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen. Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.

— Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin, rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.

Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja iloisena odottaa kuolemaa.

Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti, vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, — sillä hänestä oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät kummankin.

Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:

— Kerrotko kotona kun palaamme?

— Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.

— Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa, niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?

— Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.

Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen tapaansa:

— En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä, tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on taivaassakin koti-ikävä.

Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi, ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa. Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen katseensa kävi surulliseksi.

Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.

— Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja. Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja, jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria. Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda. Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman kaukana.

— Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan. Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä, sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti, aivan toisin kuin entinen ujo Beth.

— Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki käy helposti, kun sinä olet tukenani.

Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.

Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja, sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni ääneti lohduttamaan häntä.

14

UUSIA VAIKUTELMIA

Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut, kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia, siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.

Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia, venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni hevospoika.

Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota, katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi tytön luo.

— Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan! huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle — suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.

— Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi teidän luoksenne ja tässä olen.

— Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?

— Oikein hyvin — eilen illalla — Chauvain-hotellissa. Kävin tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.

— Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin! Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.

— Onko teillä illalla tanssiaiset?

— Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia, jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti ihastuu siitä kovin.

— Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.

— Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä käynyt siellä koskaan?

— Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme sinne taas.

— Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.

— Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa, jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja kaikki sujuu loistavasti.

— Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.

— Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.

— Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut. Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.

Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä. Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.

— Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon parantunut matkan aikana.

— Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja kumartaen ihastuneen näköisenä.

Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä huolimatta välinpitämättömältä.

— Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.

Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat kauniisti kuin kesäkuussa.

— Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä, että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.

— Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.

Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan. Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat: "Innoituksen tuli palaa."

Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki ääneen Jon eloisan kirjeen.

— Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy, kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.

Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille, Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä, nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut ja tyylikäs.

Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.

Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin maiseman keskipiste.

Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:

— Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan? Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.

— Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi Laurie laimeasti.

— Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.

— Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään saarta.

— Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui kuuntelemaan.

Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi palata illalla.

Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja taitoa tuoda ne kauniisti esiin.

Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.

— Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle solmulle niskaan.

— Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa, kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.

Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.

— Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen, sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä kummassakin kädessään.

Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa, ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.

— Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.

— Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.

— Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut kultasepän ikkunassa.

— Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. — Jos olisin tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan, vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.

— Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan ranteeseensa.

— Älä viitsi puhua tuolla tavoin.

— Luulin sinun pitävän sellaisesta.

— En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän entisestä suorapuheisuudestasi.

— Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.

Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään joulutanssiaisten loistoa.

Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät, hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti, oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia, muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.

Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.

Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia. Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:

— Viitsitkö tanssia?

— Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.

Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan erehdyksensä mitä pikimmin.

— Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?

— Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut leikkiä.

— Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin

tytärtä jumalten, niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,

kuului Laurien lohdullinen vastaus.

He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.

Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä. Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi — ei suinkaan rynnännyt — pyytämään Amya seuraavaan tanssiin, riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan Carrolin tädin viereen.

Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan tanssi vilkkaasti ja sirosti.

Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta oli kehittymässä ihastuttava nainen.

Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano — muusikot tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.

Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat. Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut rangaistuksensa.

Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:

— Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!

— Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen toisella hänelle kahvikuppia.

— Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.

— Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.

— Se on tylliä.

— Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?

— Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!

— En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää erehdyksen, eikö niin?

— Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.

Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen, hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan herran osoittavan heille alamaisuutta.

— Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.

— En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.

— No — tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja — ja — tuota kangasunelmaa — ymmärräthän, nauroi Laurie.

Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:

— Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen huvitellessanikin. Ja tämä — hän kosketti pukuansa — no, harso on halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä tyhjästä.

Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt, miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan. Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.

15

HYLLYLLÄ

Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté. Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan. Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa huudahdukseen: — Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa, koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä ilonpitoa kotona, oli vastauksena: — Ei, se häiritsee lapsukaisia. Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut, hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä, jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa, kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin, mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut, että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan, kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua. Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

— En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

— Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

— Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet ovat hirveän itsekkäitä — parhaimmatkin heistä.

— Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä olet itse tehnyt väärin.

— Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

— Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

— Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

— Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on sinussa, Meg.

— Kuinka niin?

— Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

— Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on kaksi lasta hoidettavanani.

— Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua sinulle ihan suoraan — muista, että oma äitisi tässä säälii ja nuhtelee.

— Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni kaikenlaista.

Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä enemmän.

— Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit erehtyvät — olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma, että asia korjaantuisi ajoissa.

— Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä miten voin osoittaa sen.

— Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina lastenkamarissa.

— Eikö minun sitten pitäisi olla?

— Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi, älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi parasta teille kaikille.

— Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?

— Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja, joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille. Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään, järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.

— Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.

— Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä. Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin, keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.

— John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.

— Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit, jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.

— Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä, mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut asiasta.

— Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon teitä kaikkia!

Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla sai mitä ikinä halusi.

Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki äidin hellät hyväilyt.

Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan. Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan, suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon masentavan virkeän näköisenä.

— Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.

— Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.

— Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?

— Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.

Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:

— No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?

— Vain sinua, rakas.

— Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?

— Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit kuinka väsynyt, miksen sitten minä?

— Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi vanhanaikainen John.

— Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana nyökätessään teekannun takaa miehelleen.

— Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä. John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan, sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti ja kuului pieni, kärsimätön ääni:

— Avaa ovi, Demi tattoo teetä!

— Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään avaamaan ovea.

— Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli himoiten piparkakkuja.

— Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.

— Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään ja sanoi Megille:

— Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.

— Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan saavuttaisiin lastenkamariin.

Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti kävelyretket ennen aamua.

Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.

Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:

— Vielä tokelia, äiti.

— Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. — Emme saa rauhaa ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus, että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin, Meg.

— Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.

— Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan niin kuin äiti on käskenyt!

— Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.

— Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse mene.

— Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.

Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:

— Ole lempeä hänelle, John!

Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui, kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua. Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista, ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.

Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus, joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi yläkertaan ja rukoili:

— Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.

— Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.

— Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään siitä, että oli pettänyt poikansa.

— Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu tähän, minä hoidan hänet.

— Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.

— Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.

Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä.

— Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?

— Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko päivän.

Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.

— Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.

Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä nikottaen katuvaisena:

— Demi on kiltti jo.

Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa. Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta. John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa, mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä ottelusta kuin koko päivän työstä.

Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:

— Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille. Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua, sillä minä en yksinäni selviä Demistä.

Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä, että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.

Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen. Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:

— Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.

John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin Johnin puheet.

— Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja lisäsi ääneen:

— Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?

— Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja konserttihattuni.

— Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se pannaan päähän?

— Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin. Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.

— Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.

— Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas vireeseen. Mennäänkö, John?

— Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?

— No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin. Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden, sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä vastaan.

Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut, mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen, tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.

16

LAISKA-LASSI

Laurie oli aikonut viipyä Nizzassa viikon, mutta jäikin sinne kuukaudeksi. Hän oli kyllästynyt yksin kiertelemään maita mantereita, ja Amyn seura tuntui kotoisalta. Hän kaipasi jo hemmottelua, johon oli tottunut, ja oli iloinen saadessaan taas hiukan tuntea sitä. Vieraiden imarteleva huomio ei ollut läheskään niin mieluisaa kuin tyttöjen kotona osoittama sisarellinen palvonta.

Amy ei tosin hemmotellut Laurieta niin kuin toiset, mutta oli todella iloinen nähdessään tutun Teddyn ja tarrautui häneen, koska hän tuntui edustavan kotiväkeä, jota Amy jo ikävöi enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Kumpikin haki lohdutusta toisen seurasta ja he olivat usein yhdessä, ratsastivat, kävelivät, tanssivat tai laiskottelivat. Nizzassa näet ei voi tehdä työtä huvikauden aikana.

Mutta samalla kun he näyttivät huolettomasti huvittelevan, he tahattomasti tarkkailivat ja muodostivat mielipiteitä toisistaan. Amyn arvo nousi päivä päivältä ystävän silmissä, kun taas Laurien laski, ja molemmat tunsivat sen ennen kuin asiasta oli vaihdettu sanaakaan. Amy koetti olla mieliksi Laurielle ja onnistuikin, sillä hän oli kiitollinen Laurien tarjoamista hauskuuksista ja palkitsi hänet pikku palveluksilla, jotka hän osasi tehdä naisellisen viehättävästi.

Laurie taas ei välittänyt nähdä vaivaa mistään, vaan antoi kaiken mennä omaa latuaan ja piti luonnollisena, että toiset naiset olivat hänelle ystävällisiä, koska yksi oli ollut kylmä. Hänelle ei tuottanut vähintäkään vaivaa olla avokätinen, ja hän olisi lahjoittanut Amylle kaikki Nizzan kalleudet, jos tämä vain olisi ottanut vastaan. Mutta samalla Laurie tunsi, ettei voinut muuttaa käsitystä, jonka Amy hänestä oli muodostanut, ja hän melkein pelkäsi ankaria sinisilmiä, jotka tuntuivat tarkastelevan häntä puolittain surullisen, puolittain ivallisen hämmästyneinä.

— Toiset menivät täksi päiväksi Monacoon, mutta minä jäin mieluummin kirjoittamaan kirjeitä. Nyt ne on kirjoitettu ja minä aion lähteä Valrosaan piirtämään. Tuletko mukaan? kysyi Amy kerran, kun Laurie tapansa mukaan puolenpäivän maissa tuli käymään.

— Hm, miksikäs en! Mutta eikö nyt ole vähän liian kuuma kävelyilma? Laurie vastasi verkkaisesti, sillä viileä salonki näytti houkuttelevalta auringonpaahteen jälkeen.

— Otan pienet vaunut ja Baptiste voi ajaa, niin että sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää päivänvarjoa ja suojella hansikkaitasi, sanoi Amy vilkaisten merkitsevästi tahrattomiin nahkakäsineisiin, jotka olivat Laurien heikko kohta.

— Siinä tapauksessa tulen mielelläni. Laurie ojensi kätensä ottaakseen Amyn luonnoslehtiön. Mutta tyttö työnsi sen omaan kainaloonsa ja tokaisi:

— Älä vaivaudu. Se ei häiritse minua, mutta sinua se rasittaisi.

Laurie kohautti kulmakarvojaan ja seurasi hätäilemättä Amya, joka juoksi alakertaan. Mutta vaunuihin istuuduttuaan Laurie tarttui omin käsin ohjaksiin ja jätti Baptisten ristissä käsin torkkumaan pukille.

He eivät sentään riidelleet — Amy oli liian hyvätapainen, Laurie taas liian laiska. Niinpä Laurie hetken kuluttua vilkaisi kysyvästi sivulleen, tyttö vastasi hymyllä ja matka jatkui sovinnollisen mielialan vallitessa.

Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu; paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa. Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita, suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja, jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja valkoisina taivasta vasten.

Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle, työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.

— Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä tuoksua.

— En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita korkeammalla.

— Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.

Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua — sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen. Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti sydämelliseen nauruun.

— Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.

— Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän sanoi samoin — ja silloin se oli täyttä totta.

— Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä istuutuessaan.

— Pikapuoliin.

— Noin sinä olet sanonut ainakin kymmenen kertaa viimeisten kolmen viikon aikana.

— Luultavasti; lyhyet vastaukset ovat vaivattomia.

— Hän odottaa sinua ja sinun pitäisi todellakin mennä.

— Sinäpä olet vieraanvarainen otus! Kyllä minä sen tiedän.

— Mikset sitten lähde?

— Luisumista kohti rappiota, luulisin.

— Velttoutta kai tarkoitat. Se on tosiaan kauheaa! Amy näytti ankaralta.

— Ei niin pahaa kuin näyttää. Olisin vain kiusaksi hänelle jos menisin, niin että voin aivan hyvin pysyä täällä ja kiusata sinua, sillä sinä kestät paremmin. Niin, ja se taitaa tehdä sinulle oikein hyvää, sanoi Laurie ja lähti kävelemään pitkin leveätä kaidetta.

Amy pudisti päätään ja avasi alistuneen näköisenä luonnoslehtiönsä. Mutta hän oli päättänyt läksyttää poikaa ja hetken kuluttua hän aloitti uudelleen.

— Mitä sinä nyt teet?

— Katselen sisiliskoja.

— Ei, ei, mitä sinä aiot tehdä ja mitä tahtoisit tehdä, tarkoitan.

— Polttaa sikarin jos sallit.

— Sinä olet raivostuttava. En pidä sikareista ja annan luvan vain jos saan piirtää sinut. Tarvitsen tähän ihmishahmon.

— Mitä suurimmalla mielihyvällä. Piirrätkö minut kokonaan vai kolmeneljäsosapituisena? Seisonko päälläni vai jaloillani? Ehdottaisin kunnioittavimmin lepoasentoa. Piirrä sitten itsesikin mukaan ja anna kuvalle nimeksi "Suloinen joutilaisuus".

— Pysy siinä asennossa ja nuku vaikka, jos sinua haluttaa. Minä aion olla ahkera, sanoi Amy toimekkaana.

— Ilahduttavaa innostusta! Laurie nojautui peräti tyytyväisenä kiviseen uurnaan.

— Mitähän Jo sanoisi, jos näkisi sinut nyt? kysyi Amy kärsimättömästi; hän toivoi piristävänsä Laurieta mainitsemalla tarmokkaan sisarensa nimen.

— Hän sanoisi tapansa mukaan: "Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire!"

Laurie nauroi puhuessaan, mutta nauru oli väkinäistä ja hänen kasvonsa synkistyivät hetkeksi, sillä tutun nimen mainitseminen kosketti haavaa, joka ei vielä ollut parantunut. Äänensävy herätti Amyn huomiota, hän katsahti Laurieen ja huomasi hänen kasvoillaan oudon ilmeen, kovan ja katkeran, täynnä tyytymättömyyttä ja kaipausta. Ilme haihtui, ennen kuin Amy oli ehtinyt tarkemmin tutkia sitä, ja Laurie näytti taas välinpitämättömältä. Amy katseli häntä hetkisen tuntien esteettistä mielihyvää ja ajatteli, kuinka italialaisen näköinen Laurie oli lojuessaan siinä avopäin ja uneksiva katse silmissään. Hän näytti unohtaneen Amyn ja vaipuneen haaveiluun.

— Olet kuin hautapatsas, joka esittää nuorta ritaria nukkuvana, Amy sanoi ja piirsi huolellisesti hyvin muodostunutta profiilia, jonka taustana oli tumma kivi.

— Kunpa olisinkin!

— Tuo nyt on typerä toivomus, paitsi jos olet turmellut elämäsi. Olet niin muuttunut, että toisinaan ajattelen, että… Amy vaikeni silmissään ujo ja miettiväinen katse.

Laurie huomasi hänen levottomuutensa, jota toinen epäröi paljastaa, hän katsoi Amya suoraan silmiin ja sanoi niin kuin ennen rouva Marchille:

— Kaikki on hyvin, hyvä rouva.

Se rauhoitti Amya ja haihdutti epäilykset, jotka viime aikoina olivat alkaneet huolestuttaa häntä. Mutta se myös liikutti häntä ja hän osoitti sen sanomalla sydämellisesti:

— Sepä hauskaa, en minä nyt sinua kelvottomanakaan pitänyt, mutta kuvittelin, että olit tuhlannut rahasi Baden-Badenissa, rakastunut suin päin johonkin hurmaavaan ranskalaiseen aviovaimoon tai sotkeutunut hämäräperäisiin juttuihin, niin kuin nuoret miehet yleensä ulkomaanmatkoilla. Älä makaa enää auringossa. Käy lepäämään tähän ruohikolle ja "ollaan ystäviä" kuten Jon oli tapana sanoa, kun me istahdimme sohvan nurkkaan kertomaan salaisuuksia toisillemme.

Laurie heittäytyi tottelevaisesti nurmelle ja pisteli huvikseen päivänkakkaroita Amyn hatunnauhoihin.

— Olen valmis kuulemaan salaisuuksia. Hän katsahti Amyyn ilmeisen kiinnostuneena.

— Minulla ei ole mitään kerrottavaa; sinä saat aloittaa.

— No, minulle ei ole siunaantunut ainuttakaan salaisuutta. Ajattelin että sinulla ehkä olisi uutisia kotoa.