Front matter

VIIMEINEN TSAARITAR

Romaani nykyajalta

Kirj.

GERTRUD v. BROCKDORFF

Saksankielestä suomensi

Vilho Elomaa

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.

Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.

Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! —

Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —

Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.

Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.

Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.

Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerran tuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhän Andreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. — Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —

Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin huoneessa. —

Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.

Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.

Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko, Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —

Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen epävarmasti.

"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se… ei ole minun syyni, Nikolai! — Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää Äitiä…" [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa hartaudenharjoituksia.]

"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi rauhattomasti värisevän.

Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäiti!

Aleksandra Feodorovnan ruusuhuulet hymyilivät surullisesti ja pilkallisesti.

Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia, hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen, joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —

Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen, joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!…

Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.

"Hän on antava meidän tulla armostaan osallisiksi!" —

Hän vavahteli pohjattomasta katkeruudesta.

Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen… Mutta… minun?… Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät silmät epäluuloisesti tarkastavat?…

Hän oli kuohuksissaan!

Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.

Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset: Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon. Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan, hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!…

Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa pieluksiin…

Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.

Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset. Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi. Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen, melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.

Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!…

Keisari hymyili…

* * * * *

Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.

"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä onnitella teidän keisarillista majesteettianne."

Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti, oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut selvillä…

Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.

Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —

Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein manifestiajatuksen mielestään.

Ei tänään… ei!… Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa ikäänkuin raukeutena jäsenissään.

Ei tänään!…

Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?…

Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.

"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian myöhään."

Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle — hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."

Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.

"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.

"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi väikkynyt hänen edessään — "päättää työn…"

"Kenen työn?"

"Vapauttaja-tsaarin."

Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa tahtoon.

"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi", sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.

Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa. Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa ajatuksistaan painostavan mielikuvan.

"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."

Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys. Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.

Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.

"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei ainoakaan."

Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen, ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —

Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat tiensä risukon puhki.

Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.

Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä, että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää kesynä. Sinä saat sen kokea…

Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.

Hän kysyi hiljaisesti:

"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin suunnittelemaa perustuslakia?"

Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että keisari lysähti kokoon.

Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate, joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —

Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan itsepunomallasi köydellä.

Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti päätöstä, jonka täytyi tulla. —

Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.

"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. Ja Venäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."

Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.

"Teidän majesteettinne päättää viisaasti ja kokeneesti."

Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui omituisena päivän pilviverhosta.

"Kun tämä kansa kypsyy!… En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä. Jos minulle syntyy kruununperillinen…"

Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä marmorireunaa.

"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen siunauksensa."

Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin. — Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä, kaunispiirteistä päätään.

Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia. Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka…!

Inhoittavat yön aaveet!…

Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.

Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.

* * * * *

Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua, ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen moniaavisteista läheisyyttä. —

Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä putoilivat vaahterien lehdet… Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien lomista, riemuitsivat… ivallisina ja kammottavina.

"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä…"

Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?…

Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi sähkökellon nappia.

Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman…

Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa kutsun perille…

Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle, lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen suuriruhtinattaren vointia.

Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.

Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.

Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita, samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan kietoi häntä verkkoonsa!

Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia… Ja kyllä toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan sydämeen… Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro hiekkamereen.

Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.

Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan taivuttamaan päätänsä.

Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta… Ja nyt… tämä nainen… tämä vieras nainen!… Kuka hän oli?… Mitä hän tahtoi?…

Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa. Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia. Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?

Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää. Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.

Mukava, vaaraton keisarinna!…

Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän rinnalla…?!

Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.

"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä, sointuvalla äänellään.

Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta, jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.

Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna vain hymyili.

"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi jäykkänä seisoalleen.

"Keisari on… keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta. Vain sen kautta…"

Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu, jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat hampaat.

Hän oli väsynyt. — Vanhan, vieraan naisen läsnäolo kiusasi häntä.

Puolittain uhkamielisesti hän vihdoin virkkoi:

"Keisarin kunnianhimona on olla jotakin enemmän kuin vain arvonsa haltija…"

"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. "Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa säilyttämistä…"

Hänen sanoissaan piili jotakin uhkaavaa. Aleksandra Feodorovna puri huultaan.

"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä luopua. Vapaaehtoisesti… Ja jäi vain siksi, että piti niitä itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien onnen rinnalla."

Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu päivänvaloon, hän pelästyi.

Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen riistetyn itseltään…

Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin, jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa, niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet, jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä…

Nyt oli tämä miekka tylstynyt.

Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn kalvenneille huulilleen.

"Olet kiihtynyt, darling. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet kärsinyt."

Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.

"Anna minulle anteeksi, Aleksandra!"

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia. Mutta… olen usein saanut itkeä…"

Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua, joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi. Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään…

Kirkas rauha!…

Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli järjestänyt tämän kahdenolon.

Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren keisarinnan poskea.

Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi. Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.

Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön mietiskely.

Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies, jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!

Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?

Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla saksatar…

Vanha keisarinna tuijotti jäykästi eteensä.

Mahtava oli Aleksanteri III:nnen aikainen puolue uuden keisarin hovissa.

Täytyi varoa, ettei näkisi vallan avainten luisuvan käsistään…

* * * * *

Joka perjantai oli rahaministeri von Wittellä esittely keisarin luona.

Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.

Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta, todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista etelään olisi epäviisas teko.

Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan iskemättä?

Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei puolueeton sävy ärsytti häntä.

Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan ilmeisiltä.

Mutta lähemmin tarkastettaessa…

Selkkauksia Kiinassa?… Japani?

Keisari kohautti olkapäitään.

Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan? Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?… Aseiden?… Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siis oikeastaan tahtoi?… Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta. Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.

Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.

Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan…

— Tosiaanko?

Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui siihen, että tiesi olevansa tutkimaton…

Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?…

Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten luonteen perille.

Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti ärsyttävä vaikutus voitolle.

Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä. Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle…

Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn asiapaperiarkin taas kokoon.

Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.

"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja että Japani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."

"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi keisari nyreästi.

"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on tehnyt heidät epäluuloisiksi."

Witte hymyili.

"Venäläis-kiinalainen sopimus on antava makakeille enemmän ajattelemista."

"Olemme aikeissa tehdä sopimuksen Japaninkin kanssa."

"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät ehdottomasti, teidän majesteettinne."

Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä. Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.

Tuon herra von Witten ei saanut antaa kohota itseään korkeammalle. —

Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä, talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista…

Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.

Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin! Myöhemmin! —

Hän aikoi vastata, mutta keisari pudisti miltei kiivaasti päätään.

Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä. Kyllin täksi päiväksi! —

Witte huomasi esittelyn päättyneen, kumarsi ja poistui.

Etuhuoneessa odotti eräitä ministeriöiden herroja, jotka hän tunsi.

Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli hänen olonsa ollut helpompi…

Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat, alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät, kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.

Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa värileikkiä.

Liikkumattomana, ummessa silmin hän nojasi keisarillisten vaunujen patjoihin.

Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.

Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan. Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.

Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin mielikuvituksensa luomia utukuvia… kaikki järkisyyt pirstoutuivat tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.

Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä parannustöitä?…

Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi… ehkä keisarinna?

Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?…

Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, — saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?…

Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa…

Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.

[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv. 1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi. Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa vastaavanlaisine torneineen. Suom.]

Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella. Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille, julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.

Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan hyrskyaallon rajua rynnistystä.

He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille, nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde, joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä… Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä juhlaryysyissään… Naurettiin ja meluttiin.

Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle…

Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.

Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä, jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.

Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti suljetuilla huulillaan.

Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään… hymyili…

Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö, että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia, Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa nykyhetken lämpimän elämän… Mutta kansasi riemuitsee…

Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten vaunujen lasiruutujen takana.

Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut jakamaan sille siunaustaan.

Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät, raa'asti hymyilevät suut.

Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja, liehuvia liinoja… Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja väsyneeksi…

Raskasmieliseksi ja väsyneeksi…

Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan kalpeutta.

Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.

Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. — Muuan punainen suu hymyili… ivallisesti, ylimielisesti.

Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?…

Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.

Minkälainen katse se oli?…

"Hän vihaa minua", ajatteli Aleksandra Feodorovna.

"Hän vihaa minua…"

Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei saanut olla yksin ja itkeä… itkeä…?

Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna… keisarin äiti? — Voivatko äidit vihata?

Mutta tuo katse? — Tuo katse!…

Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on keisarinna…

Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä värisemään.

Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.

Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille ilkeätä huomautusta.

Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut vertauskuvallista?

Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen sormiensa välitse.

Nikolai Nikolajevitsh ymmärsi vihjauksen.

Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän kirjavaa hyörinää.

Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.

Värähdys hänen suupielissään teki Maria Feodorovnan varmaksi.

Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista tapauksista ulkopolitiikan alalla.

Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää shakkisiirtoa?

Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta poikkeava ilmiö Pietarissa.

Nikolai Nikolajevitsh kohautti hartioitaan.

Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se olisi?

Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.

Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.

"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."

Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.

Suuriruhtinas hymyili.

Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä…?

Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta… Maria Feodorovnan katse oli kiintynyt valtaistuimeen.

"Keisari ei pidä herra von Wittestä."

"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean riippumattomuusjulistus…"

Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan."

Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.

"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa, joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?

Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.

Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.

Mutta hän pelasi taitavasti.

Korea?

Oli kuunneltava ja odotettava.

Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien ryhmien läpi.

Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen samettinojaan.

Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja sietämättömäksi.

Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?…

Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa, ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla, kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.

Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.

Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.

Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada lapsia kalvoi häntä.

Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.

Hän käänsi katseensa toisaalle… näki Maria Feodorovnan, joka keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.

Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa, aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.

Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei voinut torjua.

Tahi… ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta, velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta taakasta?

Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.

Hänen silmissään punersi… kultakotkien peittäneen, valoaaltojen maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva puna, joka muistutti virtaavia veripuroja… Jättiläismäinen, korkeahyrskyinen virta!…

Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät vahakynttiläkruunut sinne tänne.

Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä kuumille kasvoille…

Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut, kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.

Verivirtoja… Kenenkä verta?

Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki kipeätä…

Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli tapahtunut.

Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä, vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.

Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä. Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin mustia helmoja.

Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää. Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat ratkaisuaan…

* * * * *

Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.

Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa, ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.

Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi, olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.

Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.

"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä, teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille…"

"Ei saavuttamaton?"

Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.

Ei saavuttamaton?… Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.

Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.

"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen…"

Witte käveli edestakaisin huoneessa.

"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.

"Ja hän?"

Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.

"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide, joka esitetään hänelle viimeiseksi."

Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan heitä vastaan?

Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.

"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."

"Kaikkiin mahdollisiin…?"

"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."

Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa maa-alueihin ja valtauksiin…

Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla hetkellä!…

Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa…

Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten viattoman veren tähden…

"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne…"

Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.

Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset, rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.

Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä vieraan keisarin vahingoksi.

"Vaikutusvaltani keisariin…?"

Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.

"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.

"Eräs vieras?"

Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.

Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.

"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.

"Keisarinna?"

Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?

Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.

"Ei mitään varmaa!… Pelkästään toive!…"

Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.

Pelkästään toive!… Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi hienoja, monihaaraisia verkkoja.

Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.

Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin itsevaltiuteenkin nähden.

Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä, vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan…

Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville; syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.

Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.

Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.

Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa, joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin silleen… Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää itsevaltiaansa käskyt…

Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari eleli suojissaan.

Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.

Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti hallitustehtäviään.

Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä, terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.

Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt apunsa.

Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.

Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.

Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.

Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.

Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.

Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.

Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.

Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli, joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä…

* * * * *

Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa Pistolkorsin, synt. Kagan.

Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten kasvonsa pois.

Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa, ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.

Hän oli Kremliin saapuessaan kalpeampi kuin tuo nuori juutalaisnainen.

Illalla hän kutsutti Elisabet Feodorovnan huoneeseensa.

Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.

"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa väsymystä ja huonomuistisuutta."

Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.

"Toisinaan olen kovin surullinen, Elisabet."

Suuriruhtinattaren huulilla vilahti hymy.

"Pikku Alix…!"

"Se ei enää ole nimeni, Elisabet!"

Epämääräinen surumielisyys värähteli hänen äänessään.

"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan…"

Hän katseli käsiään ja pudisti päätään.

"Toisinaan toivon, että olisin elänyt aikaisemmin…"

"Aikaisemmin?"

Aleksandra Feodorovna nauroi. Salaperäistä, miltei äänetöntä naurua.

"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni, jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi säikähdykseni."

"Entä nyt?" kysyi suuriruhtinatar nopeasti.

"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota. Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet. He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan, mutta kansa ei nähnyt heitä…"

Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet katkeraksi ja harvapuheiseksi.

"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien kohtaloita hartioillaan…"

"Mitäpä me kansasta huolimme, Aleksandra?"

Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.

"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin menetellyt viisaasti…"

Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista, sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty verkkoliina jätti paljaaksi…

"En ole sen koommin nähnyt tuota naista… Se kohtaus askarrutti kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan, etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."

"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar kohautti olkapäitään.

"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat, ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa…?"

Nuoren keisarinnan kädet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen.

"Minua pelottaa, Elisabet!"

"Pikku hupakko!"

Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän, äidillisen ilmeen.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia, sisko kultaseni."

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.

Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään… katsoivat häneen, hymyilivät…

Oliko se ivaa?… Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän sijasta oli synnyttänyt tyttären.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia."

Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin. Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa…

Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi. Keisari oli vetäytynyt pois… Työskentelikö hän?

Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta. Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua…

Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma, ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen rusottavaa ihoa.

Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä… Kauan… Tahtoi rukoilla, kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla. Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin jumaliaan…

Voi, se oli mahdotonta!

Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki… itki…

* * * * *

Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan. Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti muovailtavaa vahaa.

Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden yksinvaltiaan mielen.

Puolan vapauttaja!… Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle tavoitteleville toiveille?

Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.

Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan kentällä…

Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.

Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti, pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.

Tämä kansa… eikö se ollut kuin lapsikansaa?…

Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.

Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta…

Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta. Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä, suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.

Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville aatteilleen…

Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä mielipiteitä.

Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen yksityishuoneisiinsa.

Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi ristivaltikkaa kantaessaan…

Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja, paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu hämärä verhosi hänen piirteensä.

"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi torjuvasti kätensä…"

Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.

Vasta jonkun sekunnin kestäneen vaitiolon jälkeen tuli hänen vastauksensa.

Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista lamaantumista…

"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua… Punainen kummitus keisarille!"

Hän hymyili.

Pobjedonostsev hiveli luisilla sormillaan partaansa.

"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen majesteettinsa terveydentilaan…"

"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita suhteita."

Hän ei ollut huomaavinansa yliprokuraattorin ylenkatseellista elettä.

"… Keisari pelkää häntä… Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut. Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."

Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt otsa.

Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan asettaminen tiesi vallitsemista.

Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus oli välttämätön.

Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen yksinkertaista poistamista.

Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.

Toisin Aleksandra Feodorovna.

Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.

Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä ylitse.

Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa…

Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä aaveiden täyttämä hovi…

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja väkinäistä.

Maria Feodorovna vastasi tähän viestiin merkillisellä katseella…

Viime aikoina olivat molemmat keisarinnat tavanneet toisiaan harvoin.

Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui hänen uurteettoman otsansa takana.

Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta…

Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet, kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien huultensa ylitse.

Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen Aleksandran synnyttämistä.

Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi, jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi…

Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa. Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa [Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut… Hänen muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen, mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.

Suuri Katarina!… Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen jälkeensä voisi olla?

Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.

Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena, jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten…

Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista suunnitelman Nikolain näköpiiriin.

Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.

Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman leikkauksen.

Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona, surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.

Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen, jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt. Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven alla.

Keskustelun kestäessä hän ärtyisenä mainitsi herra von Witten nimen.

"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään itä-aasialaisella politiikallaan…"

"… On keltaisten kanssa yksissä juonissa."

Keisari kohotti katseensa. Hänen kasvonsa vetäytyivät laimeaan hymyyn.

"Non, mon cher. Sanotaan Li-Hung-Tshangin olevan hänen ystävänsä…"

Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei milloinkaan haitannut… Ei milloinkaan!…

Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.

Hän miltei iloitsi Pavlovin veitsestä…

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.

Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen urkkijajärjestö.]

Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen…

Kuin käärmeen puremana Nikolai ponnahti pystyyn.

"Sijaishallitus?"

Suuriruhtinas hymyili tyynnyttävästi.

"Äitikeisarinna."

Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti kadonneen.

"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun lääkärin käsiin."

Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa kuin kissa auringonvalossa…

Keisari silitteli avuttomin liikkein valkoista litevkaansa.

"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."

Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi väsynyttä ivaa.

Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?… Se ei ollut keisari, joka niin puhui. Vai… näkikö hän aaveita?… Oliko salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien vuoksi varoitti keisaria?

Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.

Ei!… Ei kukaan heistä…

Hän rypisti otsaansa.

Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli saksatar, keisarinnan sisar…

"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä…"

Keisarin ääni tuntui käyneen pontevammaksi.

"… ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja hengitän…" Hän ei lopettanut lausettaan.

Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen aateliston tyranniuden.

"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."

"Ase Venäjän mahdin kukistamiseksi, Venäjän yhtenäisyyden särkemiseksi."

Suuriruhtinas puhui terävästi ja käskevästi.

Keisari rypisti otsaansa. Hänen kasvoilleen tuli pingoittunut, miettivä ilme.

"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh. Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?…"

Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa…"

Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui joutavia, sivuasioita…

Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen. Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin vastustuksen.

Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella, poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja jäykästi…

Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin… Kamarilla oli mahtava…

Hän meni suoraa päätä Maria Feodorovnan luo.

Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.

Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli saatava liittoutuneiden puolelle.

Varovaiset tuntosarvet tunnustelivat paroonin kantaa.

Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.

Maria Feodorovna Katarina II:n sädekehän loistossa!

Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.

Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet… Hallita!… Hallita!…

Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen tarkkakuuloisuuden.

Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa, hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.

Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.

Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot rauhoittivat häntä hiukan.

Hän tiedusteli epäröiden paroonin asiaa.

Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan. Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui, kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta, joka uhkasi uutta hallitusta.

Keisarinna kuunteli häntä… kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.

"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat tiedot, parooni?"

Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se tehtiin.

"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."

Hän hymyili rauhoittavasti.

"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä mihinkään tekemättä minua uskotukseen…"

Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.

"Oletteko varma, parooni, ettette ole erehtynyt?"

Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista, kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn paperipinkan.

Keisarinna kohotti väsyneesti kätensä.

"Ei, ei! Uskon teitä… Uskon! Se on vain keisarin tähden…"

Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa. Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun…

Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan ajatuksissaan paroonin sanat.

Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt. Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat…

Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.

Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa. Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.

Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.

Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla, ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen kuulakkaassa loisteessa.

Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa kukkaspensaissa.

Alakuloisen suloista. Kuin kotona…

Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia…

Hän oli pannut kätensä ristiin.

Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät ovessa. Päättynyt!…

Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi ihmeellisesti rauhoittuneensa.

Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.

Loi ovella häneen varoittavan silmäyksen, tervehti ja jätti hänet yksin.

Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla, olivat hyvin kalpeat.

Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa, hymyä.

Ei tullut kumpaakaan.

Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois…

Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!… Joilla ei enää ollut mitään arvoa.

Täällä oli nykyisyys… Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton. Äiti poikaansa vastaan…

Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian edessä.

Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä… käsittämätön…

Äiti poikaansa vastaan… Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä tämä ristivaltikan kantajana…

Nuori keisarinna hymyili katkerasti.

Ja Pobjedonostsev? Vladimir Aleksandrovitsh! Ja kaikki muut!…

Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä huolimatta kätensä… Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai seisoi ylivoima vastassa…

Ei ihmisenä! Keisarina!… Toisia oli ennen häntä ollut samassa asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?

Aleksandra Feodorovna mietiskeli.

Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät. Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden asemesta.

Keisarinna huokasi.

Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät, ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen pinta!… Hänen poikansa!…

Hän kumartui kiivaasti, laski väristen poskensa sileä lie lakanalle.

Hänen poikansa!… Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!

Kauan lepäsi keisarinna pää kalpeiden, umpisilmäisten kasvojen vieressä.

Hänen huulensa kuiskasivat:

"Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti! Pyhä Jumalanäiti…!"

Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili huoneessa.

Hän rukoili…

Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti. Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.

Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi, englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin suojissa.

Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.

Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.

Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta. Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.

Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi… Ainoastaan Maria Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.

Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa, voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia…

Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode ja vuoksi.

Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä…

Pelkäsikö hän ratkaisua?…

Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa horjui ja epäröi.

Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?… Hänen tiensä kulki typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.

Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.

Jälkimaailma oli antanut hänelle lisänimen "Suuri"…

Maria Feodorovna tähysteli levottomasti huoneen hämärään.

Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa tähden…

Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.

Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.

Levollisuutta! Levollisuutta!…

Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.

Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa, tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa…

Huomenna…!

Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo, vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut kiireellistä neuvottelua.

Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.

Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati tavannut hänet vuoteensa äärestä.

Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.

"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta. Pysymme eroamattomina."

Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?…

Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.

Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat alakuloisina pimeydestä.

Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.

Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla… Millä hetkellä tahansa…

Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.

Parooni Freedericks tuli…

Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin tajunnut.

Vaati todisteita ja punnitsi niitä otsa rypyssä…

Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina…

Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin käteen.

"Kiitän teitä, rakas parooni. Vorontsov-Dashkov, sanoitte?"

Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.

Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.

Pobjedonostsev?… Vladimir Aleksandrovitsh?

Hän tuijotti väsynein katsein puiden latvojen vihertävään valaistukseen.

Häntä tahdottiin pakottaa? Pakottaa mihin?…

Luopumaan kruunustaan?

Nikolai Aleksandrovitsh pudisti päätään.

Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan…?

Hänen otsansa synkistyi… Kerrassaan kiusallista oli istua tuota miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa… Oliko kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?…

Keisari mietiskeli.

Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.

Vaarako?

Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.

Oliko mahdollista, että hän oli heidän tiellään?…

Pobjedonostsevin… kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät hänen ympärillään?… Vladimirin… Sergei Aleksandrovitshin? Maria Feodorovnan? Äitinsä! Omien…!

Erään pelon varjo lipui hänen kasvojensa ylitse.

Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt ristivaltikka kädessään?

Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.

Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä… Nousi, pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo, tuijotti tyhjyyteen…

Freedericksin hiljainen huudahdus sai hänet vihdoin hätkähtäen havahtumaan.

"Majesteetti…!"

Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa sävyä…

"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"

Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin, antaa käskyjä…

Makuusuojan etuhuoneessa odotti keisarinna Aleksandra Feodorovna.

Hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi hänen tietävän kaikki.

Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti, havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen…

Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.

Omituinen tunne valtasi hänet.

Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka, oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen omansa…

Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.

Hän sanoi:

"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt auttavat…"

Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään… Nöyrää, itsetiedottoman pilkallista hymyä.

Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja sulkeutui taas… Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.

Hän toimi tosiaan… Ehkä ensi kertaa elämässään… ehkäpä viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan aiheettomia… Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen, viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita, oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti keisarillista käskyä.

Kääntyi kylmästi ja virallisesti suuriruhtinaihin:

"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen, Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien sanattomasta kauhistuksesta…

Maria Feodorovna ja Mikael Aleksandrovitsh eivät olleet toisten joukossa.

Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli antanut hänelle elämän…

Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa…

Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.

Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.

Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään, kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.

Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä, huoneisiinsa tavallista aikaisemmin…

Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan… Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi, voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi…

Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset, korvaamattomat minuutit.

Paetako?…

Typerä sana… Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa… tällä kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan. Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi uupuneet hermot ennalleen.

Ei mitään pakoa!…

Hän hymyili ja soitti kamarirouvaansa…

* * * * *

Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta. Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon puolesta.

"Jumala on kaikkivaltias! Jumala tsaaria varjelkoon!"

Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.

Mitä keisarinna heille oli? Kuka hänet tunsi?

Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen kuvaansa mielessään.

Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia, räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston näihin yksinkertaisiin sieluihin.

Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.

Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan, viattoman huvin.

Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä piili hitunen totuuttakin.

Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.

Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä, minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa vieraampien kanssa jääkylmänä…

Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.

Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan välittömässä läheisyydessä.

Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli hapuileva ja horjuva kuin näkijän.

Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun ympärillä oli riemuitseva hymy.

"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle, hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.

Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.

Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.

Tuo itä-aasialainen politiikka… mitä herra von Witte oikeastaan tahtoi?

Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää samaa tekstiä.

Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja persoonaton hänen sävynsä.

Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään ympäröivät tummat renkaat.

Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno, taukoamatta vaikuttava myrkky…

Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella sielullista ahdistusta vastaan.

Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi odotukseksi.

Tsarskoje Selon kesäkuiset päivät olivat helteisiä ja painostavia.

Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä…

Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut. Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin, humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen…

Rouva Vyrubova laski isä Joann Kronstadtilaisen kirjan syrjään.

Hän oli lukenut… suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.

Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet keskeyttämään lukemisen.

Nukkuiko Aleksandra Feodorovna?

Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään. Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa, kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut päätään…

Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa, arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.

Annushka Vyrubova huokasi.

Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.

Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaen muistaa jotakin.

"Suokaa anteeksi, ystäväni!"

Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen vihannuuteen.

"Olin kaukana poissa sillä aikaa kun luitte. Kaukana poissa."

Hänen pidätetyssä äänessään oli jotakin kaihoavaa…

Seuraavalla hetkellä hän näytti taas muistavan olevansa keisarinna.

Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.

"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova… Se saa ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä… Mitä luimmekaan äsken?"

Hän katsahti kirjaan ja punastui.

"Isä Joannin saarnoja."

Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon oli lopettanut.

Aleksandra Feodorovna teki torjuvan eleen.

"Myöhemmin, Annushka!… Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa… Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin suuri!"

Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.

Rouva Vyrubova kertoi… Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat olivat hurskaita ja sydämellisiä…

Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä kansanlauluja.

Ja kuinka hän puhui talonpojista…

Aleksandra Feodorovna tunsi tarvetta tehdä kysymyksiä.

Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia. Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja kruunauskulkueessa.

"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä…"

Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?… Hän itsekö…?

Varmaankin Elisabet…

Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?

Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin… Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.

Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.

Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?

Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.

Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.

Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.

Ja keisari itse… eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan asettaman tsaarin?

Mutta Nikolai vaikeni… Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä…

Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka syöksi veret hänen poskilleen.

Kertomus keskeytyi jyrkästi.

"Onko isä Joann palannut?"

Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen kutsumuksensa.

"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn…"

Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä… Hän oli polvistunut Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.

Saada synnyttää poika!

Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt… Kunnes isä Joann saapui ja sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.

Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista, joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä…

Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään närkästyksestä.

"Rukoilkaa ja katukaa!"

Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.

Missä hän oli?… Mitä hänelle tapahtui?

Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat kalpeassa aamuvalossa.

Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?

Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan… Kunnes uudelleen heräsi todellisuuteen… Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet olivat turhat.

Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen itselleen kuuliaisen välikappaleen… Siinä tapauksessa hän oli saavuttanut tarkoituksensa.

Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.

Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä. Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.

Muuan ääni kuului jostakin etäältä…

Vyrubova oli noussut.

"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"

Aleksandra Feodorovna kielsi.

"Tänään on perjantai, niinhän?"

"Keskiviikko, teidän majesteettinne."

Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.

"Luulin, että… herra von Witte…?"

"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."

Keisarinna mietti.

Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä… Hän koetti hymyillä.

Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa keisarinnana.

Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi hänen käsiinsä.

"Olette levoton, ystäväni?"

Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.

"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka… Kaikki!"

Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.

"Keisarinnojen kohtalon…"

Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän silmäyksen.

"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi, ikäänkuin itsekseen.

"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."

Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin. Rypistivät ne kasaan.

Pyhä mies!… Ja hänen tuomionsa oli julistettu…

"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään, kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.

"Vallanhimoinen pappi!"

Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan kuuluville, yhden ainoan…

"Nikolai!"

Se oli kuin avunhuuto… Hänen koko ruumistaan tempaisi.

Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!… Tuskan hetki!…

Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin. Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja menivät menojaan.

Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi. Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!

Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.

Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle ilmaisi mielipahansa?

Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon… kuka sitä ihmetteli?

Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen kirkon helmassa?

Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan… Toisen tyttärensä synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon. Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia viikkoja sitten…

Ja sittenkin…! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä ennustuksen lahjaa?

Hän oli ennustanut tytärtä…

Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?

Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.

Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta… Keisarinna koetti saavuttaa hänen rakkautensa… Tuhansilla hellyydenosoituksilla, tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat surumielisen hymyn puolison huulille.

Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.

Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava. Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen… Tai istui molempien tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.

Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä kuin lapsi…

Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.

Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan kätkevän taakseen vaarallisia juonia…

Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta toivomuksesta.

Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön… Armollisesti hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.

Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?

Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen…

Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä…

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.

Rakastihan hän puolisoaan…

Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos… Tahi olikohan se vain heikkoutta?… Ehkäpä viisautta?

Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä… Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.

Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti… Nikolai Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen Mikaelille.

Niin oli sanonut pappi… ihmeiden tekijä… Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.

Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään. Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.

Pobjedonostsev, isä Joann… Maria Feodorovna… eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa… Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?… Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.

Yksinäisenä ja voimattomana…

Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto… Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.

Toisinaan kuului lapsenitkua…

Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli… Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.

Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen…

Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.

Tietenkin oli poikkeuksia… Vyrubova… Freedericks… Witte…

Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?

Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta… Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa…

Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen salaliittolaisilta?

Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt…?

Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa ympärille, joka värähteli katkerasti.

* * * * *

Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot; hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi ja laahustavaksi.

Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.

"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella, valittavalla äänellään.

Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.

"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.

"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."

Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.

"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän varovaisesti.

"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne…"

Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?… Hänen lahjomattomuutensa?

"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova. Enkä yleensä politiikasta."

Vyrubova hymyili, niinikään.

"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."

Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.

Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan… Joutuen hetkeksi hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.

"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata, joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."

Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut. Vapisevin huulin hän lausui nimen.

"Besobrasov, teidän majesteettinne…"

Besobrasov?

Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa sen nimen.

Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin lähemmästä ympäristöstä.

Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä kertoi mitä tiesi.

Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan" [salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta] perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut hänestä mitään.

Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan punaan.

Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut… Hän veti miettiväisenä punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.

— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt valaistus. —

Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina. Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa tavattoman suurilta ja tummilta.

Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.

Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.

"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt…"

Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.

Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut, mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.

Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.

Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan — ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja epätodellisemmalta.

Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen rinnalla.

"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"

Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.

"Ja korkea suosijani… keisarinna Aleksandra Feodorovna?"…

"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."

Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi asiastaan.

"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."

Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki hänet tahdottomaksi.

He astelivat ääneti rinnakkain.

Puisto oli täällä aivan yksinäinen… Sisäpolkujen muodostama haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —

Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon jollakin eriskummaisella tavalla.

Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.

"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa silmänräpäyksessä.

Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia… Mahdotonta oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka…!"

Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne. Keisarihuoneen parasta…"

"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen. "Monenlaisia puolueita majailee palatsissa…"

Besobrasov oli vaiti hetkisen.

"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata salaa jalomielisyytensä avulla —"

Hän hymyili taas.

"Se on viimeisen Romanovin arvoista."

Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.

Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.

"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"

"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.

Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja vangitsee tahdon.

Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen…

Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.

"Puhuiko keisarinna Wittestä?"

"Vähän."

"Pobjedonostsevista?"

"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."

Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti punnitsevan asioita.

"Entä… pyhä miehemme?"

Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.

"Sitä en tiedä."

"Käykö keisarinna kappelissa?"

"Kolmasti päivässä."

"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"

"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt, ettei hän ole synnyttävä kruununperijää…"

Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen kanssa.

Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi… väsyneeksi…

Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen kysymyksensä.

"Luotatko minuun?"…

Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä…

"Luotan sinuun."

"Tahdotko auttaa minua?"

Puhuteltu katsoi häneen… jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.

Besobrasov mutisi.

"Tahdon vain parasta… hänelle. Kaikille…"

Annushka hengähti syvään.

"Tahdon auttaa sinua."

Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.

"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.

"Ei mitään, ratsumestari!"

Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.

"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta…"

"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.

Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta… Siellä oli aivan hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu… Puoleksi lehdettömät hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.

Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:

"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua. Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka…"

Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä. Hän oli väsynyt… Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki näkymätön, salaperäinen virta.

"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka… Elämme merkillistä aikaa. Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa…"

Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois; vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.

Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi… Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa, nautinnollista hymyä…

"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan, joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus… Mutta todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä, että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona monet häntä pitävät…"

Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.

"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka… Mutta hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään. Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia…"

Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.

"Ja sinä… kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään kiihtymyksestä.

"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka… Oh, sinä olet narrimainen!"…

Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat… ojensi kätensä… Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää, joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin…

* * * * *

Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.

Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi… Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus, ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa varallisuutta.

Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja. Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista Itä-Aasiassa…

Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.

Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä. Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.

Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa. Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle. Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi… Kaikki aivan viattomasti… ilman salatarkoituksia… välinpitämättömästi…

Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.

"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne ajatus… Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan puolueryhmittelyjä…"

"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan…"

Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.

Besobrasov hymyili yhä.

"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."

Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.

Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan…

Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.

Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä… Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.

Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi… kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä…

Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa… Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.

Sammutettava Besobrasovista huolimatta… Besobrasovista huolimatta!

Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.

* * * * *

Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.

Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa, tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta…

Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan. Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.

Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.

Ei koskaan… ei koskaan!

Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin, nuo hymyilevät huulet… eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna ei tiennyt mitään?… Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?…

Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle! Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä…

Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse…

Maria Feodorovna oli pahin kaikista… Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.

Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.

Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —

Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.

Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.

Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran…

Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —

Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla…

Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.

Tahi… kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?

Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli petollinen… Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren armon arvoiseksi.

Oliko hän tehnyt syntiä?

Voi, isä Joann oli ankara… Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi raskaan vian päälleen…

Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden ja sieluntaistelujen jälkiä.

Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista kulmikkuutta hänen liikkeissään… Käsien hermostunut liikehtiminen oli käynyt alituiseksi.

"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa. Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja muistamaton…

Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.

"Hyvä on, Hauksbee!"

Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä, joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen painostavasta pakkovallasta…

Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.

Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia, unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei vähemmän vaikeana arvoituksena.

Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä, valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä äänensävyllä.

Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia mieltäkiihoittavia elämyksiä.

Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin, Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.

Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.

Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen, ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut. Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.

Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.

Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään. Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä, surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina olivat silmiinpistävän kalpeat.

Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti, miltei epäystävällisesti. —

Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.

Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.

"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.

Rouva Vyrubova pudisti päätään.

"Ei, ei rakasta… puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin monia tunteja ranskalaisen seurassa."

"Onko hän puhunut siitä?"

"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä hänen luokseen. Oli jo myöhäinen… Puhuimme isä Joannista ja heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa. — Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan palatsissa…"

"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta, Annushka."

Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena hän etsi muistikuvistaan.

"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin, että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"

Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan eläimen notkea ruumis.

"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.

Annushka hymyili.

"Sattuma, rakkaani!… Hän tahtoi minua varoittaa… varmasti!… Hän on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."

Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.

"Tutkiiko keisarinna historiaa?"

"Silloin tällöin."

"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan ruhtinatarta."

"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti sidottu niiden hallitsijain kohtaloon…"

"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen…"

Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.

"Sinä olet ihmeellinen…!"

Besobrasov nauroi.

"Joko olet lopettanut?"

"Niin luulen…"

"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"

Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.

"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli ulkomaalainen… Sinä hymyilet?…

"En suinkaan, pikku Annushkani."

Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen aiheeseen.

"Entä isä Joann?"

Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.

"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut… Toissapäivänä, kun hän saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun…"

Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.

"Kadotamme pyhän miehen…"

Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.

Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden takana…

Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia liikahteli hänen mielessään.

Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton, kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja…

Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta…

Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä…

Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —

Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista…

Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.

Mitä oli tapahtunut?… Keisarinna…?

Vähitellen hän pääsi selvyyteen.

Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.

Annushka käsitti kaikki.

Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.

Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella… Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä…

Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.

Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.

Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu…

Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.

Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin… Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.

Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.

Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni…

Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.

Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä…

Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita… kaikki. Annushkakin… Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut palatsissa… Ei ollut palatsissa…

Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.

Synti! Synti!… Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla, jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.

Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?

Hän hymyili katkerasti… puristi huulensa yhteen…

"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen…"

Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut ennustus?…

Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei ollut useita…

Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä…

Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.

Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.

Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen karkoittamisensa…

Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.

Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin äitinä… Myöskin kristittynä… Isä Joann puhui hyvyydestä, joka itsensä voittaa…

Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään… Väsynein, kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan pyhäsavupilveen…

Katua ja kieltäytyä!

Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.

Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.

Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa…

Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.

Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja puoleensavetävää rakastettavuutta…

Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet…

Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään kansan toiveita.

Kansan?…

Aleksandra Feodorovna pudisti vaaleakutrista päätään.