Front matter (continued 3)

Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!

Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.

Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti välttämättömästi syntyvän pula.

Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran onnellisesti vältetty.

Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?

Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.

Kuka tuo Besobrasov oli? Mistä hän tuli? —

Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona…?

Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.

Hän huokasi… Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten kaikki. —

Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.

Keisari katseli häntä.

"Näytät rasittuneelta, Aleksandra…"

"Rasittuneelta? En ole rasittunut."

Äkkiä hän kohotti päätään.

"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"

"Ei koskaan, Aleksandra."

Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi taas puhua Besobrasovista.

Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta, havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.

"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja…"

"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.

Keisari kohautti olkapäitään.

"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?… He saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on mahdollista…"

"Mikä suinkin on mahdollista… niinpä kyllä!"

Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.

Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.

Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä. Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.

Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.

Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin läsnäollessa, olivat haihtuneet.

Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.

Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.

Huomenna hän lähtisi Hatsinaan…

Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.

Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä, ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.

Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.

Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä…

Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies. Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle. Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa tosiksi. —

Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.

Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset ansiot taka-alalle.

Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.

Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä, jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.

Mahdollista kyllä…! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn määrään saakka.

Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen pyrkimykset.

Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.

Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä, ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen Plehwen juonia.

Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin, kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.

Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen ohjaajaksi.

Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön pelätyn nagaikkahallinnon.

Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.

Kaikkialla ilmassa oli sähköä.

Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.

Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.

Uskottiinko hänen sanojaan?

Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."

Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.

Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään arvoa Venäjälle.

Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."

Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat meluttomasti selvitetyiksi."

Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut siksi, mitä se on." — —

Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.

Sergei Juljevitsh tunsi valtansa päättyneen.

Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.

Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun jättiläispatsaan musertamiseksi… Se oli yllättävä Venäjän niin valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli määrännyt…

* * * * *

Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan ympäröivät huolten uurtamat vaot.

Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.

Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua, poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.

Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi ohueksi hopeajuovaksi.

Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja — anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä, jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti…

"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta tukkaansa.

Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin…

Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi katsoa niitä suoraan silmiin?

Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva hymy.

Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? — Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa? Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?

Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.

Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän elämyksen.

Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä. Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä…

Keisarinna!… Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa ihmettä?

Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.

Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.

Aleksandra Feodorovna?…

Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan ja jatkoi nopein askelin matkaansa.

* * * * *

Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten, kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä purkaantumaan.

Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.

Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen, upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.

Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä…

Kävi, kuten käy jokaisessa sodassa.

Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla kansanomainen.

Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.

Hän ei sitä tehnyt. —

Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa…

Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra Feodorovnan kaipuulle toteumista. —

Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen…

Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa… Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin…

Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.

Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa ilmassa. —

Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa mutisivat… rukoilivat.

Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli haltioituneen hymyä. —

Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä. — Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea, väistyivät he kuiskutellen syrjään.

Ei kukaan puhunut. Yksikään ei seurannut häntä. —

Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.

Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle, kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.

Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista, mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —

Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.

— Ihme! Ihme! —

"Sarovin pyhä Serafin — —"

Lakkaamatta mutisivat keisarinnan huulet. —

Nuori pappi seisoi pyhimyksen kuvan alla, jonka kehä oli jalokivillä koristettu, ja hänen hehkuvissa silmissään oli levotonta vilkuilemista. Hän oli kotoisin Etelä-Venäjältä, oli vaeltanut paljon maailmalla päästen täysin selville pyhän elämyksen eroottisesta mystiikasta ja vuosikausia kuulunut pahamaineiseen Hlysty-lahkoon. [Hlysty oli nimenä eräällä irstailevalla itsensäkiduttaja-lahkolla 17-vuosisadalta. Sen tunnuslauseena oli: "Synti voidaan kuolettaa vain synnillä."] Hän ei uskonut siihen ihmeeseen, jota nuo mutisevat huulet rukoilivat.

Mutta rukoilijatar oli kaunis — jopa keisarinna — —

Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi myhäili — —

Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin merkillisiin silmiin.

Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen. Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan jotakin saastaista.

"Sarovin pyhä Serafin!" — —

Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —

Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —

Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot, jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet taintuneena kannettiin vaunuista.

Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut, oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin morsiamen tapaista. —

Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille. Olihan heillä yhteinen rakkaus! —

* * * * *

Seuraavassa elokuussa syntyi Venäjän valtakunnalle kruununperillinen.

Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu. Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.

Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.

Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen, saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.

Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —

Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin, jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.

Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari kansalleen myönsi.

Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi, kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan monikielinen liekki.

Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.

Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän, jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."

Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana, mitä sen tarpeisiin tulee?

Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita, joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa — hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi vapaamielisenä.

Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella. Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä vastapuolueen sotkuisia juonia.

Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —

Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville, päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.

Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen, että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi majesteetin puheille.

Avuttomasti hymyillen oli keisari tähän pyyntöön suostunut.

Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä. Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —

Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.

Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan makuusuojaan.

Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.

Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?

Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.

Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta Elisabet oli puhunut?

Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat vain rukoilla — rukoilla — —

Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä häntä vastaan.

Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.

"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä, että saisi heidän suunsa tukkoon?"

Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.

Aleksandra Feodorovna tuijotti lattiaan.

"Lisää myönnytyksiä", sanoi hän hitaasti.

"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle. Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."

Huoaten katsahti keisarinna uinuvaan lapseen.

"Otatko heidät vastaan?"

"Otan — olen luvannut."

Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:

"Ja aiotko selitellä heille perusteitasi?"

"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille, että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa vastaan —"

"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"

Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.

"Entä Witte?" kysyi hän viimein.

Keisarin otsa meni ryppyyn.

"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan."

Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli estetty kulkemasta?

Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa vavahtelivat.

Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.

Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa, pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.

Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien "varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.

Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.

Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.

Mutta hallitsijansa lupaukseen luottava kansa ei välittänyt vaarasta.

Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.

Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui, pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan. Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.

Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään. Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.

Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen, onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.

Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja keisarilleen, kuului seuraavasti:

"— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa. Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita. Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen. Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.

Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä! Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi. Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —

Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —

Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.

Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.

Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle avoimen kirjeen.

"Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden puolesta!"

Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.

Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —

* * * * *

Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —

Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.

Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä toimitettu maasta pois.

Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan unta. —

Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan. Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.

Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. — Besobrasov!

Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet uskollisina.

Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.

Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida, kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus yltyä.

Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva von Vyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin että Annushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.

Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —

Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä. Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen sisäosiin. —

* * * * *

Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat maanteiden lunta. —

Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen. Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.

Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?

Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin kapinoitsijain masentamiseksi?

"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasi Sergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."

"Narri!"

"No no, ei sentään niin narrimainen!"

Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —

Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.

Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.

Illalla käskettiin Trepovin saapua Tsarskoje Seloon.

Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.

Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta! Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.

"Verisiäkö?" tutki keisari.

Kenraalikuvernööri kohautti leveitä hartioitaan.

"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä, haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."

Keisari oli hetken aikaa vaiti.

"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä keinoja", sanoi hän sitten.

"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."

Trepovin äänessä oli tuima, kimeä kaiku, joka ilmaisi hänen ärtyneen.

Keisari teki epäröivän kädenliikkeen ja koetti sovitella.

"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."

Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia, joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.

Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.

Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.

Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia. Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —

Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut "Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.

Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi keisari työhuoneessa. —

Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä, jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain tehtävissä.

Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain korviin. Missään ei ollut suojaa. —

Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään. Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.

Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä ihannettaan — Besobravin häviötä. —

Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin työhuoneeseensa.

Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma, herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti kiihtyneen sielunsa synnyttämä?

Eikö hän ollut onnellinen?

Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja toivo!

Nauroiko siellä joku?

Kah, itsehän hän vain nauroi.

Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen patjojen keskellä.

Itsekö hän oli nauranut?

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui nihkeältä ja kylmältä.

Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se tuli ja taas häipyi.

Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt unta? Alekseista?

Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä oli?

Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.

Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?

Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli vartija!

Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.

Kamarineiti katseli häntä hämmästyneenä.

Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.

"Ammuttu?"

"Kapinalliset eivät vielä kuulu kokonaan rauhoittuneen."

"Hyvä on, Hauksbee! Saatte mennä nukkumaan. Nyt olen ihan rauhallinen." —

Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!

Nyt hän oli turvassa. Vartijoiltaankin.

Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään riehuvaa eläintä vastaan. —

Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja kuitenkin sortunut pedon kynsiin!

Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet ristissä, liikahtamatta.

Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä — ehdottomasti tyyntyä! —

Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —

Mutta sitten — —?

Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten mieli teki hänet siihen pakottaa.

Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.

Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka vaanivat jossakin pimeydessä.

Vihollisiako?

Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.

Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?

Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen puiden latvoista tipahteli pisaria.

Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.

Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —

Keisari pudisti päätään epäilevästi.

"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."

Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.

"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"

Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen hän päätti jättää asian sikseen.

Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia. Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.

Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.

* * * * *

Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä kokonaan kitketyksi.

Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.

Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.

Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?

Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.

Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.

"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."

Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät Aleksandra Feodorovnan araksi. —

Missä oli totuus ja selvyys?

Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.

Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa, kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.

Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin. Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?

Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis tulossa uusi käänne taantumukseen päin?

Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli määrä verisesti kostaa kumouksellisille.

Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja luopui aikeestaan.

Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään lausunut keisarille kuolemantuomion.

Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja palvelijoita tutkittiin.

"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.

Trepov suoristautui täyteen mittaansa.

"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja lopullisesti masentaa kumousliikettä."

Keisarinna kävi kalpeaksi.

"Keinoja on mielestäni riittävästi."

Kenraalikuvernööri nauroi.

"Iivana julmalla oli toisenlaisia —"

"Ah!" huudahti keisarinna ja tavoitti käsillä ohimoitaan.

Miksi hänen oli pakko katsella tuon hirveän miehen naurua?

Trepov kumarsi.

"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen kumouksesta lopun."

Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?

"Ei keisari eikä suuriruhtinas-kruununperijä —"

Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —

"Teidän keisarillinen majesteettinne voi pahoin'."

Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on rasittunut."

"Älkää välittäkö, ruhtinatar! Se ei merkitse mitään — ei mitään."

Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten. Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä, ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.

Venäjän perillinen ja toivo! Sittenkin kaiken uhalla!

Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon. Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —

Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —

Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille, Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän kuolemantuomionsa.

Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.

Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä puolisonsa kera ajelemaan.

Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.

"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"

Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen sielussaan.

Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet, ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan herjausta.

Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?

Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.

Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei suostunut ilmoittamaan nimeään.

Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja seurasi paareja Kremliin.

Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä esittämään kertomuksensa asiain tilasta.

Hän kalpeni, purskahti itkemään ja mutisi: "Miksi tämä kauhea rikos?"

Päästäen Gripenbergin menemään keisari lähti heti tapaamaan keisarinnaa, joka lepäsi kauhistuksesta hervottomana. Ruhtinatar Obolenskaja oli kyynelet silmissä kumartuneena hallitsijattarensa puoleen, ja rouva Vyrubova seisoi kädet ristissä ja pää painuneena lepovuoteen vieressä.

Keisarin tullessa huoneeseen Aleksandra Feodorovna loi häneen katseensa; hienot piirteet olivat kuin kivettyneet, pelästys oli ne tehnyt miltei tuntemattomiksi.

Ruhtinatar teki selkoa, kuinka keisarinna joutui näin surkeaan tilaan. Kun hänen majesteetilleen oli ilmoitettu, mikä onnettomuus oli sattunut, oli hänet vallannut kouristuksen kaltainen raju nyyhkytys, joka oli päättynyt tainnostilaan. Lakkaamatta hän oli itsekseen toistanut perintöruhtinaan nimeä.

Keisari nyökkäsi. Kiihtymys oli hälvennyt hänen piirteistään, ja sijalle oli tullut suunnaton raukeus. Vyrubovan jäykistyneitä kasvoja oli hänen perin vastenmielistä katsella. Ja siksi hän, vähän aikaa neuvoteltuaan tohtori Botkinin kanssa, poistui jälleen palatakseen työhuoneeseensa.

Täällä oli pöydällä levällään itäaasialaisen sotanäyttämön kartta. Hartioitaan kohauttaen hän kääri sen kokoon. —

Tsarskoje Selossa pantiin toimeen sotaoikeus, joka helpotti kenraalikuvernöörin verisiä toimenpiteitä. Mitään edustajakokousta ei kutsuttu; kaikkien suuriruhtinasten pietarilaisia palatseja suojeltiin kaksin verroin lisätyillä vartiojoukoilla.

Keisari, josta alkoi tuntua, että kaiken pahan juurena olivat aasialaisen sodan selkkaukset, puolusti perheneuvottelussa avoimesti rauhan asiaa. Ja hänen esityksiinsä pantiin huomiota.

Ulkomaiden rahamiespiirit, jotka pelkäsivät menettävänsä pääomiaan, olivat muokanneet maaperää sovinnolliselle mielialalle. Englanti uskoi jo kyllin heikentäneensä venäläisten vaikutusvaltaa, niin ettei tarvinnut tältä suunnalta pelätä kilpailua siirtomaissa, ja puuhasi yksissä tuumin ranskalaisten rahamiesten kanssa. Sill'aikaa kun nämä herättivät Venäjällä taipuvaisuutta rauhanneuvotteluihin, tarjoutui Englannin diplomatia vaikuttamaan Japaniin, jotta tämä supistaisi vaatimuksiaan niin pieniksi kuin suinkin.

Uusi sisäministeri Bulygin oli saanut tsaarilta toimeksi valmistaa ehdotuksen perustuslailliseksi julistuskirjaksi. Samana päivänä maaliskuussa 1905, kun saapui onneton viesti Mukdenin suuresta taistelusta, julkaistiin kaksi keisarillista käskykirjettä.

Toisessa kehoitettiin kansaa suojelemaan Venäjän pyhää omaisuutta ja tukemaan tsaarivaltakunnan itsevaltiutta.

Toinen oli keisarin lahja kansalle: siinä luvattiin kutsua kypsyneitä, kansan valitsemia miehiä laatimaan ja pohtimaan lakiehdotuksia.

Tulisiko siitä parlamentti?

Sivistyneen säädyn miehet hymyilivät katkerasti. Sellainen parlamentti, joka säilytti yksinvallan perusehdot ja joka voitaisiin ratkaisevissa asioissa työntää syrjään kuin veretön haamu. Parlamentti ilman päätösvaltaa, ilman oikeutta määrätä, mitä veroja on maksettava — —.

Mutta sittenkin alku! Yksinvallan ensi myönnytys perustuslaillisuudelle.

Jumala suojelkoon tsaaria! Eläköön Nikolai toinen, rauhan keisari! —

Saman päivän iltana Wladimir Aleksandrovitsh aloitti perhepäivällisen jälkeen Tsarskoje Selossa poliittisen keskustelun keisarin kanssa. Kuropatkinilta oli äsken tullut sähkösanoma ja tehnyt yleiseksi sen vakaumuksen, että sodassa oli käynyt huonosti, ja sen johdosta oli yleisön mieliala painuksissa.

"Olisi pitänyt ehkäistä sellaisten sähkösanomien julkaiseminen", tuumi suuriruhtinas synkkänä.

Keisari kohautti hartioitaan.

"Silloin olisi se vaara, että mieliala kääntyisi myöhemmin meitä vastaan kaksin verroin kiihkeämpänä."

"Myöhemmin — kyllä! Mutta nyt se heikentää keisarillisen lahjan vaikutusta."

"Niinkö luulet?" — Keisari hillitsi haukotuksensa. Sielullisen jännityksen jälkeen valtasi hänet raukeus kuin tauti. — "Kuitenkaan ei voitane kieltää, että olemme ottaneet huomioon ajan vaatimukset."

"Ellei samalla muisteta, että ajan vaatimukset voivat viikon päästä olla perin erilaiset."

Hitaasti ja kummastuneena kohotti keisari raskaita silmäluomiaan.

"Perin erilaiset — kuinka niin?"

"Sattuvat paisumaan."

"Ei, Wladimir Aleksandrovitsh. Venäläisten luonteen mukaista ei ole häväistä pyhää perintöä —"

"Täytyy vain pitää muistissa, että vallankumous on jumalaton liike. Pobjedonostsev —"

Keisari keskeytti kädenliikkeellä.

"Pobjedonostsev on tehnyt voitavansa", sanoi hän lyhyesti ja omituisen jyrkästi. "Hänen vikansa ei ole, että hänen oli lopulta tunnustettava olevansa voimaton sammuttamaan kumouksen liekkiä."

"Niin, kun sen pesä on hänen valtapiirinsä ulkopuolella."

Suuriruhtinas nauroi ja kurotti laihtuneita, intohimojen uurtamia kasvojaan keisarin korvan likelle.

"Englanti!" kuiskasi hän.

Nikolai säpsähti ja tähysteli arasti ympärilleen.

"Englanti harrastaa rauhaa —"

"Sillä on omat salaiset harrastuksensa, joihin se ei suo kenenkään katsahtaa. Mutta Reczeyn kotiintulo —" [Mariska Reczey, venäläisen poliisin salainen välittäjätär, toimi Lontoossa urkkijana.]

Hän täydensi lauseen kädenliikkeellä.

"Onko hänellä kirjallisia todisteita?"

"Vähän. Hänen täytyi lähteä niin äkillisesti, kun hallitus alkoi häntä epäillä. Mutta silti kylliksi; jotta asiasta voi olla ihan varma."

"Vai niin!"

"Meidän täytyy olla varuillamme ja pitää armeijat aina valmiina."

"Niin että pysyy rauha!"

Suuriruhtinas huomasi keisarin hengähtävän ikäänkuin keventynein mielin ja hymyili kavalasti.

"Rauha taistelua varten —"

"Mitä taistelua?"

"Oikeuksistamme", vastasi suuriruhtinas lyhyesti ja jyrkästi, samalla kun suupieliin kaivautui tylyn kylmyyden piirre.

Vielä puoliyön jälkeen keisari käveli työhuoneessaan edestakaisin.

Ulkona oli tullut suojasää, ja suuri uuni lämmitti liiaksi. Mutta vaarallista olisi ollut avata ikkunaa, kun ulkopuolella tiheni talvinen usva kuin harmaantunut hopea. Niinpä hän siis sieti painostavaa kuumuutta, joka tuntui kuin ukkosen salaperäiseltä enteeltä.

Hän oli pyytänyt puheilleen Pobjedonostsevia, heti kun tämän vointi sallisi käydä Tsarskoje Selossa. Suuriruhtinas Mikael oli illalla kuiskannut hänelle sivumennen, että yliprokuraattorin sairaus oli vain murhayritysten pelkoa.

Jos todella niin olisi laita —

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen yksinkertainen uskonnollisuutensa salli hänen ajatella murhayrityksiä verrattain tyynesti. Eihän kukaan voisi karttaa Jumalan säätämää kohtaloa. Ei keisarikaan.

Hän hymyili, niin että poskipäät pistivät selvästi esille ja ilmaisivat hänen slaavilaisen syntyperänsä.

Ei keisarikaan. Hänkin oli vain ase kaikkivaltiaan kädessä. —

Etuhuoneen ovelta kuului koputusta. Sieltä tuli keisarinnan kamaripalvelija, joka toi keisarille pyynnön käydä Aleksandra Feodorovnan luona.

Keisari oli kahden vaiheella.

"Sano hänen majesteetilleen, että minä tulen."

Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä lahjottu — —

"Neljännestunnin kuluttua!"

Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja lukitsi ne laatikkoon.

Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen kurkkuaan.

Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.

Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa] urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi puolisonsa vielä täysissä pukimissa.

Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.

"Häiritsinkö sinua?"

Keisari teki kieltävän liikkeen ja kumartui suutelemaan hänen kättään.

"Et koskaan, Aleksandra!"

"Minä olin niin peloissani", tunnusti keisarinna.

"Minunko tähteni?"

"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli puhe joistakin sähkösanomista."

"Kuropatkinilta —"

"Onko asema epäsuotuisa?" kysyi keisarinna kiireesti.

"Kuropatkin kertoo tappioista. Huomenna pidetään sotaneuvottelu."

"Raskaita tappioita, niinkö?"

Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi ruumiillista tuskaa.

"Taistelu ei ole vielä lopullisesti ratkaistu."

Keisarinna pudisti alakuloisena päätään.

"Sittenkun saamme tietää ratkaisun, on jo liian myöhäistä."

Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.

"Emmehän me ole tätä sotaa tahtoneet, Aleksandra."

"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo. Kaikki on yhdentekevää."

Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten uupunutta lohduttomuutta.

"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi, mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa, mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."

"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."

Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.

"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä ylempänä."

Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut tapahtunut ihmettä?

Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa — uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista kuohuvaa viiniä.

Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja keisarilliselle perheelle?

Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan. Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja haihtuisi huumauksen mukana.

Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään kumouksesta lopun!

Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!

Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.

Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut kuulleensa epäilyttäviä ääniä.

"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana, kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin raa'asti hymyilevät huulet.

Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta vältettäisiin kaikkea hälinää.

Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille sanattoman suostumuksensa.

Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.

Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin ja asettui itse viereen.

Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.

Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.

Samalla keisarinnan silmät seurasivat tarkasti Asevin sulavia liikkeitä.

Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden, ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen sinetti!

Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili läpitunkevalla katseella.

"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."

Ja kädenliikkeellä hän käski urkkijan poistua.

Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli jättänyt keisarinnan yksin.

Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin sähköaalto.

Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan. Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.

Oliko tuo Molok kyllästymätön?

Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt? Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!

Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se löysi tiensä.

Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?

Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon kauheuksia.

Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.

Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla — lujilla muureilla — —.

Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli kuuma ja kuiva.

Oliko kuumetta?

Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?

Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!

Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa. Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma rukouksensa — —

Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa, äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.

Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä pitkin Pietariin.

Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön vaara.

Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta, jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.

Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli saatava englannitar!

Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.

* * * * *

Tsarskoje Selossa kuluivat päivät hiljaisesti.

Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.

Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.

Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään. Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin julistuskirjoista.

Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!

Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.

Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.

Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.

Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä, muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.

Sovittaa ja katua!

Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen. Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.

Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen. Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.

Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain yltyi.

* * * * *

Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?

Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.

Heittikö Ranska siis miljoonansa kevytmielisesti pohjattomaan kaivoon?

Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.

Englanti!…

Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa koota voimiaan.

Itä-Aasian sota oli ratkaistu. Sen tarkoitus saavutettu. — Yleisön jännitys alkoi höltyä.

Englanti, eurooppalaisen ja aasialaisen politiikan liukas näyttämöllepanija, salli taistelevien valtojen poistua näyttämöltä. Rakensi rauhaa…

Mutta Venäjä pani uuden, rämisevän sävelen vanhaan merkkitoitotukseen.

Tsarskoje Selon sotaneuvosto päätti kutsua pois kenraali Kuropatkinin, joka vähemmän kuin vuosi sitten kansan riemuhuutojen saattamana ja Sarovin pyhän Serafinin suojelukseen suljettuna oli matkustanut Itä-Aasian sotanäyttämölle. Neuvosto määräsi hänen sijaansa vanhan, suositun kenraali Linjevitshin ja myönsi ensi kerran joukkojen olevan innoituksen tarpeessa. Lähetti myös suuriruhtinas Nikolain sotanäyttämölle.

Keisari oli päännyökkäyksellä ilmaissut suostumuksensa. Hänen puheensa oli katkonaista, liikkeensä olivat automaattisia ja nukentapaisia.

Häntä vanhastaan vaivanneet kaatuvataudin kohtaukset olivat ilmestyneet uudelleen, ja niiden ohella hän sai äkillisiä vihan- ja julmuudenpuuskia. — Hän oli joutunut suuriruhtinaspuolueen leikkipalloksi ja antoi ylimielisten käsien heitellä itseään mielin määrin.

Trepovin käsissä oli rajaton valta. Mutta hänenkin vallalleen olivat maanalaiset mahdit vetäneet rajan.

Keisarin vanhin henkipaashi oli täytynyt pidättää, koska hänen epäiltiin salaa vieneen uhkauskirjeen perintöruhtinaan makuuhuoneeseen. Hänen paperiensa joukosta tavattiin raskauttavia todistuskappaleita, jotka saattoivat useat muut paashit pahasti epäilynalaisiksi.

Säikähdyksen välttämiseksi linnassa tyydyttiin siihen, että heidät erotettiin, pantiin valvonnan alaisiksi ja heidän johtajansa selitettiin heikkomieliseksi…

Pääsiäisjuhlat vietettiin Tsarskoje Selossa eikä, kuten joka vuosi muulloin, talvipalatsissa.

Kun molemmat keisarinnat vanhan venäläisen tavan mukaan jakoivat pääsiäismunia hoviherroille, särkyi yksi Aleksandra Feodorovnan munista ja putosi kreivitär Mengdenin eteen.

Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja ihmeteltiin, että keisarinna pysyi välinpitämättömänä.

Maria Feodorovna koetti pilapuheella saada epämiellyttävän tunnelman karkoitetuksi. Aleksandra Feodorovna näytti pitävän koko tapausta edessään seisovan ministerin kömpelyyden aiheuttamana ja kääntyi kylmästi ja tyynesti seuraavan herran puoleen.

Seremonian päätyttyä keisarinnat eivät voineet olla vaihtamatta joitakuita sanoja keskenään.

Maria Feodorovna tiedusteli Aleksein vointia. Hän ei ollut nähnyt tätä moneen aikaan.

"Hän voi hyvin", vastasi Aleksandra Feodorovna. Hänen sormensa leikittelivät helmiristillä, joka valkoisena kuin norsunluu hohti juhlapuvun mustalla sametilla. Hänen katseensa äkillisesti leimahtava pelokas vihamielisyys ilmaisi, että tyyni äänensävy oli teeskentelyä. "Kiitän teidän keisarillista majesteettianne kysymästänne…"

Maria Feodorovna taivutti päätään.

"Minua ilahduttaa nähdä keisari — hyvässä voinnissa ja rauhallisena", sanoi hän hitaasti. Tuskin huomattava vaitiolo sanojen lomassa antoi näille merkityksettömille sanoille merkillisen terävyyden.

Aleksandra Feodorovnan suu värähti. — Hänen huulilleen pyrki jokin tyhjänpäiväinen lause. Mutta huulet vavahtelivat.

Uhkasiko Maria Feodorovna?

"Viime viikkojen käsitettävät kiihotukset lienevät heikentäneet keisarin terveyttä", jatkoi Maria Feodorovna.

"Lepo tekisi ehkä hyvää…"

Hän keskeytti hymyillen.

"Onko totta, mitä kerrotaan? Salaperäisiä matkavalmisteluja…"

Aleksandra Feodorovnan kapeat hartiat vetäytyivät kokoon. Näytti siltä, kuin hän palelisi. Mutta kasvot pysyivät kylminä.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on saanut vääriä tietoja. Matkako?… Keisariin vaikuttaisi tänä yleisen ahdingon ja yleisen veljeytymisen aikana ero kansastaan liian tuskallisesti."

Hän ei itsekään tiennyt, mikä voima sai nuo sanat hänen huulilleen, joka oli avuttomuuteen saakka tottumaton sujuvaan puheeseen.

Puhuttuaan hän säikähti.

"Yleinen ahdinko ja yleinen veljeytyminen…" Eikö niin sanottu vallankumouksellisten ohjelmassa?

Oliko hän puhunut ajattelemattomasti? Antautunut Maria Feodorovnan käsiin?

Sanat olivat venyviä…

Ei, Maria Feodorovnan huulilla ei näkynyt mitään voitonriemuista värähdystä.

Kylmästi ja tyynesti hän kääntyi toisaalle. Ryhtyi puheisiin ruhtinatar Obolenskajan kanssa.

Mutta Aleksandra Feodorovna pysyi jäisenä kuin epäjumalankuva…

Hän oli lausunut nuo sanat ja tunsi äkkiä, kuinka ristiriidat hänen henkisen katseensa edessä alkoivat pukeutua selviin, teräväpiirteisiin muotoihin.

Ahdinko ja veljeytyminen, —joukkojen yhtyminen muureiksi ja padoiksi, lujaliitteisiksi, erottamattomasti yhteenmuutetuiksi kokonaisuuksiksi.

Ja toiset? Hallitsevat? Eivätkö Maria Feodorovnan silmät välähtäneet, kun hän puhui matkasta, jota keisarinna salassa valmisteli?

Tohtori Botkin oli peläten hänen raskasmielisyytensä lisääntyvän rohjennut ehdottaa oleskelua ulkomailla tehokkaimpana parannuskeinona. — Kaikessa hiljaisuudessa oli ryhdytty valmistuksiin.

Mutta Maria Feodorovnalla oli palveluksessaan hyvinjärjestetty urkkija- ja kätyriarmeija. Ehkä juuri hän olikin kutonut suunnitelman, jonka avulla keisaria pidettäisiin loitommalla.

Tuo epäluulo oli ilkeä. — Mutta mahdotonko?

Romanovien perheriidat pirstoivat heidät lukemattomiin puolueihin.

Kukaan ei ollut hallitsija, tahi sitten kaikki… Kukaan heistä ei suonut toiselleen yksinvallan hekumantunnetta. Ulkovallat pitivät yllä eripuraisuutta.

Aleksandra Feodorovna tunsi äkkiä vilunväreitä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kulkenut pitkää, pimeää tietä alaspäin. Sen loppu oli tutkimaton…

Eikö Trepov ollut sanonut, että oli leikinasia kukistaa vallankumous, niin kauan kuin hallitus voi luottaa armeijaan?

Niin kauan kuin… Mutta jos armeija luopui hallituksesta?

Kenraalikuvernööri oli nauranut.

"Miljoonien yksimielinen ja horjuttamaton yhtyminen on harvinainen tekijä."

Keisarinna ei ymmärtänyt häntä. Eivätkö Jordan-juhlan aikana ammutut karteshit tietäneet sen alkamista? Eikö itse Preobrashenskin kaartissakin poreillut? Kaksi rykmenttiä Donin kasakoita oli määrätty Tsarskoje Seloon suojelemaan sitä pääsiäisviikkojen aikana. — Raakaa, luotettavaa väkeä!

Aleksandra Feodorovnan väsynyt katse kääntyi puistoon, joka oli verhoutunut pääsiäisvihantaan.

Kristus on noussut!

Hän suuteli helmiristiä ja painoi valvomisesta väsyneet kasvonsa ristiinpantuihin käsiinsä.

* * * * *

Trepov oli pitänyt sanansa.

Vapunpäiväksi odotetut ja suunnitellut vallankumouksellisten esiintymiset olivat kaikkialla ehkäistyt itsepintaiselta liikkeeltä oli riistetty hengityskyky.

Mutta Trepov ei enää ollut entisensä.

Alituinen murhayritysten pelko oli kuluttanut hänen rautaisen hermostonsa pilalle, hänen taipumaton tahtonsa muuttunut paatuneeksi julmuudeksi. Hän sairasteli ja kykeni vaivoin salaamaan kookkaan vartalonsa velttoa ryhtiä.

Vallankumouksellisen komitean ennustus, että kuolema oli kohtaava hänet hänen omassa vuoteessaan, ei ollut tekemättä vaikutustaan. Pelko kalvoi hänen mieltään. Hän kadotti politiikkansa selvän päämäärän näkyvistään, kävi hermostuneeksi ja häilyväksi ja alkoi epäillä alamaisjoukkoaan.

Keisari huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Hänellä oli tilaisuus tarkata miehen rappeutumista. Olisi ehkä ollut Trepoville parempi antaa hänelle lomaa ja lähettää ulkomaille.

Ehkäpä! Mutta Trepovin olo ei olisi ulkomailla ollut sen turvallisempi. Toiminnan propaganda kietoi koko maapallon verkkoonsa. Ja Pietarissa häntä tarvittiin.

Nikolai II oli liiaksi yksinvaltias tunteakseen sisäistä kiitollisuutta tehdyistä palveluksista. Miestä käytettiin, niin kauan kuin häntä tarvittiin. Sitten…?

Keisari sivuutti väsyneesti hartioita kohauttaen ihmiset kuin elottomat ja epäoleelliset esineet. Alituinen kiihoituksentila oli valanut häneen jonkinlaista tylsyyttä. Hän paastosi, noudatti kirkollisia säädöksiä ja palveli Jumalaansa. — Jumala oli auttava…

Ja vielä oli sota!

Loppumattoman pitkän, harmaan käärmeen tavoin se kiemurteli läpi Itä-Aasian.

Se oli käynyt vastenmieliseksi ja vihatuksi. Korean-salmen tapaukset olivat avanneet optimistienkin silmät. Keisarin ne kokonaan masensivat. Alettiin vaatia rauhaa… Mainittiin Witten nimi. Huhuttiin, että keisari oli valinnut hänet valtuutetukseen rauhanneuvotteluihin.

Sergei Juljevitsh olikin todella kutsuttu Tsarskoje Seloon. Hänen rauhalliset piirteensä olivat merkillinen ilmiö Aleksanterinpalatsin hermostuneessa, salaisten kiihoitusten kyllästämässä ilmapiirissä.

Keisari tunsi mielessään tuon rauhan. Hän tunsi etevämmyydenkin, joka virtasi miehen olemuksesta häneen alas.

Witte ei ollut tahtonut tätä sotaa. Oli kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla koettanut estää sitä puhkeamasta. Witte oli voittaja.

Se ärsytti keisaria ja teki hänet huonotuuliseksi. Epäsuosiollisessa äänilajissa hän alkoi puhua kansan rauhanvaatimuksista.

Pääministerin liikkumattomille kasvoille ilmestyi hetkeksi omituinen ilme.

Kun keisari oli lopettanut, alkoi hän puhua. Levollisella, soinnuttomalla äänellä. Selitti, että hänen täytyi kieltäytyä ottamasta osaa mahdollisesti aloitettaviin rauhanneuvotteluihin.

"Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta. Tulokset eivät muodostu sensuuntaisiksi, että minä itse voisin saada jotakin hyödyllistä aikaan. Venäjä kykenisi jatkamaan sotaa vielä viisi vuotta, jos maan sisäinen tila olisi toinen. Hallitus arvostelee tilannetta väärin. Julkisesti ja täysin tahallisesti. Siitä nykyisen tilanteen kaikki kauheudet. Joka tunti vie maata yhä enemmän alaspäin."

Hän vaikeni, katsoi hetkisen jännittyneenä keisarin kalvenneihin kasvoihin.

Nikolai ei keskeyttänyt häntä. Kun Sergei Juljevitsh lopetti, kohotti hän katseensa.

"Kiitän teidän ylhäisyyttänne."

Hänen äänensä sointu oli väritön ja alakuloinen. Hän taivutti päätään ja ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun päättyneen.

Hallitsijaperheen neuvottelu Tsarskoje Selossa. — Keisari tahtoi rauhaa. — Vladimir Aleksandrovitsh, joka vähän aikaa sitten oli osoittanut sovinnollista mieltä, kallistui äkkiä taas sotapuolueeseen. Ennenaikainen rauha heikentäisi Venäjää, huonontaisi sen luottoa, vähentäisi hallituksen valtaa. Putoaisi sytyttävänä kipinänä vallankumouksellisen puolueen vaivoin tukahdutettuihin kumousajatuksiin.

Keisari vastusti häntä.

Hän halusi rauhaa. Kyllin kauan oli tämä hirveä murhaaminen vaivannut maan kukoistavimman nuorison joukossa. Venäjän veri uhkasi vuotaa kuiviin Itä-Aasian tappotanterilla. Ihmiskunnan velvollisuus oli… Hän täydensi lauseensa kädenliikkeellä. Ivahymy oli vastauksena. — Hetkisen vallitsi hiljaisuus. Sitten puuttui Mikael Aleksandrovitsh puheeseen.

Hän kuului maltillisempaan puolueeseen ja piti suuriruhtinaista enimmin keisarin puolta. Hänkin vaati sotaa. Vaati sitä itsevaltiuden, oikeuden, kirkon nimessä…

Keisari teki vastentahtoisen eleen. Viimeinen, väsynyt puolustautumisyritys… Siitä ei välitetty. Hänen mielipiteensä tukahdutettiin, kumottiin todisteilla.

Mitä Witte oli sanonut? "Minun käsitykseni ei ole, että päävirtaus Venäjällä kulkee rauhaa kohti, tahi että hallituksen päämies haluaa muuttaa tätä virtausta…"

Oliko hän toistamiseen saava aiheen voitonriemuun?

Sotaa jatkettiin. Vastoin kansan ja keisarinkin tahtoa. Liikekannallepanoa yhä laajennettiin. Luultiinko armeijaa tarvittavan sisäisten levottomuuksien tukahduttamiseen?

Krasnoje Selossa oli pidetty upseerien kokous, joka pani vastalauseen siihen, että heitä käytettiin poliiseina ja pyöveleinä. Vähäinen metelipahainen, jonka kukistamiseen ei edes tarvittu Trepovia. Mutta kuvaava ajan merkki, joita alkoi jyrähdellä vanhan kaartin keskuudessa.

Eikö keisari, vieläkään ymmärtänyt niitä oikein?

Puheessaan Orelin kuvernementin kokoonkutsutuille edustajille, jotka hän otti vastaan Pietarhovissa, hän nimenomaan huomautti, että yksinvaltainen hallitus tultaisiin Venäjällä pysyttämään voimassa.

"Valtio voi vain silloin olla luja ja voimakas, kun se säilyttää vanhat perintätapansa."

Hän oli puhunut hitaasti ja merkitsevästi. Lähetystönjäsenten kasvoilla näkyvä peittelemätön tyytymättömyys sai hänet hämilleen. Lupauksia pyrki hänen huulilleen. Viimeisellä hetkellä hän kuitenkin sai estettyä ne tulemasta kuuluville. Muutamin sisällyksettömin lausein hän päätti keskustelun lähetystön kanssa.

He lähtivät vaieten. Katseissa kuvastui närkästynyttä välinpitämättömyyttä. Poistuivat paatuneina ja vihamielisinä.

Nikolain käyttäytyminen ei enää kummastuttanut. Venäjä tiesi, ettei sillä ollut enää mitään odotettavana keisariltaan.

Keisari huomasi mielten kylmenemisen. Hän syytti sotaa. Kuten oli tottunut vierittämään kaiken vääryyden toisten hartioille. Hän pani toivonsa rauhaan. Rauha oli tuleva, koska Englanti sitä tahtoi.

Washingtonissa aloitettiin valmistavat neuvottelut.

Tsaarin hovissa neuvoteltiin, kenet lähetettäisiin Venäjän viralliseksi edustajaksi.

Herra von Witte?

Sotapuolue puolsi häntä. Riittämättömillä valtuuksilla varustettuna Sergei Juljevitshin täytyisi palata voitettuna. Niin päästäisiin epämieluisasta varoittajasta.

Kun Witte, oltuaan keisarin luona jäähyväiskäynnillä, lähti Tsarskoje Selosta, kohtasi hän puiston reunassa keisarilliset vaunut, joiden leveiden ikkunoiden takaa näkyivät rouva Vyrubovan hienot, hermostuneet piirteet.

Annushka piti silmänsä ummessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli näkijän ilme.

Kun vaunujen pyörät alkoivat ratista karkeahiekkaisella käytävällä, hätkähti hän.

Hän oli viime aikoina alkanut huomiotaherättävän usein käydä Pietarissa. Kreivitär Mengden vei hänet spiritistisiin piireihin; nämät pitivät istuntojaan Creutzin palatsissa, joissa kirjava seura hurskastelijoita, pappeja ja ihmeidentekijöitä tapasi toisensa.

Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnakin, joka puolisonsa kuoleman jälkeen vietti yksinäistä, nunnamaista elämää kuluttaen aikansa hartauden- ja katumusharjoituksissa, otti silloin tällöin istuntoihin osaa.

Oli herättänyt huomiota, että hän oli käynyt puolisonsa murhaajan luona vankilassa ja pitkän keskustelun aikana saanut tämän liikutetuksi kyyneliin asti.

Maria Feodorovna puhui siitä ivallisesti, toiset pudistelivat päitään.

Mutta suuriruhtinattaren liikuttava hurskaus, hänen elämäntapojensa puhtaus teki kaikki moitteet tehottomiksi. Hän tuntui säteilevän salaperäistä lumoa ympärilleen. Kerrottiin hänen aikovan vihkiytyä kreikkalaiseksi nunnaksi…

Aleksandra Feodorovna säikähti, kun suuriruhtinatar itse ilmaisi hänelle aikomuksensa.

"Sinäkö, Elisabet?"

"Minulla ei enää ole muuta kunnianhimoa kuin saada seurata Herraani ja Vapahtajaani."

Hän lisäsi salaperäisen matalalla äänellä:

"Sen täyttymisen hetki, josta olen uneksinut, on lähellä."

Keisarinna värisi. Elisabetin salaperäiset sanat saivat kylmät väreet kulkemaan hänen ruumiinsa läpi.

"Täyttymisen? Minkä täyttymisen?"

Suuriruhtinattaren huulilla väreili hymy.

"Eräs pyhimys on ilmestynyt…"

Hänen silmänsä suurenivat, ja niihin tuli etäinen ilme.

"Pyhimys? Mistä?"

"Idästä… Siperiasta, niin kerrotaan… He sanovat häntä isä Joannin seuraajaksi. Mutta hänellä on oma tehtävänsä."

Aleksandra Feodorovna vavahti tuon nimen kuullessaan.

Kun Elisabet vaikeni, kysyi hän nopeasti:

"Itsekö hän sanoo itseään pyhäksi? Vai toisetko…?"

"Hän itse. Mutta hänellä on isä Joannin antama suosituskirje. Hän sanoo itsessään olevan valon lähteen, joka huuhtoo pois synnit."

Aleksandra Feodorovnaa kasvoille kohosi äkkiä tumma puna. Hän piti päätään poispäin käännettynä ja katseli ulos puistoon. Sieltä kuului viikatteen suhinaa. Puunlatvoilla oli kypsä, tumma kesäinen vihreys. Kaiken yllä lepäsi ennen lopullista sammumista vielä kerran hillittömästi purkautuva kaipuu.

Hän istui hetkisen hiljaa, ennenkuin uudelleen kääntyi Elisabetiin päin.

"Hänen nimensä?"

"Rasputin."

Keisarinna kohotti kapeita hartioitaan. Näytti siltä, kuin nimen mainitseminen olisi selvittänyt hänen ajatuksensa.

"Meidän aikanamme tapahtuu runsaasti pyhiä ihmeitä", sanoi hän laimeasti. "Mutta ihmiset eivät niitä enää näe."

Elisabet hymyili…

* * * * *

Auringonsäteen tavoin, joka varkain hiipii esiin lehväaitauksen varjosta ja luo välkkeensä tummalle hiekkatielle, ilmestyi Grigori Jefimovitsh Rasputinin, talonpojan ja munkin, nimi keisarinnan tielle.

Pietari oli hänen ihmetöittensä ja ennustustensa täyttämä. Annushka oli nähnyt hänet…

Samoin kuin Besobrasovin aikana, virtasi nytkin hänen olennostaan salaperäinen voima. Hän surkutteli Aleksandra Feodorovnaa.

Eikö Rasputin ollut ainoa, joka voi vapauttaa ihmissielun synnin vallasta?

Hän levitti käsivartensa ja kuiskasi hänen nimensä. Vapahtajan nimen… Hän oli joutunut huumauksen valtaan.

Aleksandra Feodorovna pysyi torjuvalla kannalla. Siperialainen munkki…! Hämärä epäilys varoitti häntä.

Aikakin oli suuri ja merkillinen. Tapahtui maailmanhistoriallisia asioita.

Tsaarinistuin oli uudelleen pönkitettävä, rauhanajatus herätettävä henkiin uudestaan.

Washingtonissa vierivät arpanopat.

Keisari oli poikansa kastajaispäivänä antanut julistuksen, jossa Venäjälle myönnettiin neuvotteleva ja hyväksyvä kansanedustuslaitos ja jossa tehdyt lisätyt myönnytykset saivat osakseen yleistä tyydytystä laajoissa venäläisissä piireissä. Kansan nurinan, joka vaati paino- ja kokoontumisvapautta sekä henkilökohtaista loukkaamattomuutta, vaiensi kellojen virallinen riemusoitto.

Rauha tuli. — Japani oli viime hetkellä peruuttanut vaatimuksensa ja ilmoittanut hämmästyneelle, valtuuksien puutteessa itsepintaiselle Wittelle myöntyvänsä hänen esittämiinsä ehtoihin.

Witte palasi kunniakkaana matkaltaan.

Korea oli menetetty. Rauha saavutettu. Sisäinenkin?…

Sota oli monessa suhteessa ollut kokeilua… Sen oli täytynyt panna armeijan voima ja kyky koetteelle. Armeija oli kestänyt kokeen. — Mutta se oli ravistettu hereille sokeudestaan ja itse ottanut mittapuun käteensä. Upseeriston suunnaton turmeltuneisuus ja siveettömyys, lahjusten- ja nautinnonhimo, virkamiehistön petollinen keinotteluvimma sidottiin kaakinpuuhun. Armeija menetti johtajiensa ihannekuvan. Se menetti luottamuksensa, menetti uskonsa tsaarin lupauksiin. Taistelusta palaavat olivat toisia miehiä kuin ne, jotka tsaarin pyhä kuva mielessään olivat lähteneet vainotielle. He olivat oppineet arvostelemaan, tulistumaan…

Lisäksi raha-asioiden täydellinen rappiotila.

Witte oli osannut polkea maasta rahoja. Nyt olivat lähteet kuivuneet. Kotimaiset lainat menivät myttyyn. Uusien jättiläissummien kiskominen kiihtyneeltä väestöltä havaittiin mahdottomaksi. Ranskalaiset lainat kiristivät kukkaroa.

Selvittämätön sekasorto…

Valtakunnanneuvostossa suuriruhtinas Mikael piti kaikin tavoin rappeutuneelle venäläiselle aatelistolle rippisaarnan:

"He ovat imeneet talonpojasta verenkin, sivistämättä häntä hituakaan. Mitään eivät herrat ole toimittaneet, mutta kaikki hyvin palkatut virat he ovat anastaneet. Ainoat aateliset, jotka ansaitsevat tunnustusta, ovat Itämerenmaakuntain paroonit. He ovat edes antaneet talonpojille kouluja, nostaneet heidät siitä raakalaisuuden allikosta, jossa venäläinen talonpoika elää usein kuin eläin."

Se oli uutta puhetta!… Eikö järkevän maltillisuutensa tähden suosittu suuriruhtinas ajatellut, kuka oli näyttänyt aatelistolle esimerkin?

Oliko yhä vielä kuolemaa vastaan taistelevan Pobjedonostsevin nimi jo niin kokonaan unohdettu hänen vielä eläessään?

Venäjän aateliston rivien läpi kävi kuohahdus. Mikael Aleksandrovitsh etsi hätävaraa, vierittääkseen syyn Romanovien niskoilta. Suojelkaa tsaaria! Suojelkaa hallitsevaa Romanov-sukua!

Rauha, jota Aleksandra Feodorovna oli odottanut kuin taivaan lahjaa, ei täyttänyt hänen toiveitaan. Pettymys antoi hänen terveydelleen viimeisen, ratkaisevan iskun.

Hermokohtaukset toistuivat yhä tiheämmin. Itkukouristukset olivat jokapäiväisiä. Tohtori Botkin määräsi matkoja, lepoa ja virkistystä.

Aleksandra Feodorovna nauroi tylysti, kammottavasti.

Lepoa!?

Hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen sulavan sinertävät hampaat ja tehden suupielten ympärillä levottomasti vaanivan piirteen terävämmäksi. Lepoa?!…

"Jumalassa on lepo", sanoi Elisabet Feodorovna, — ja rouva Vyrubova, jonka suurissa silmissä usein oli etäinen hohto, toisteli noita sanoja kuin jotakin säekertoa.

"Jumalassa on lepo…"

He olivat molemmat tuon ihmeellisen munkin opetuslapsia, joka oli tullut Siperiasta pelastaakseen Venäjä-äidin.

Päivä päivältä hänen kannattajiensa lukumäärä kasvoi. Jotkut väittivät, että hän oli Kristus.

Mutta keisarinna taisteli vastaan…

Muisto toivioretkestä Sarovin pyhän Serafinin haudalle ahdisti häntä. Tahi ehkä jokin muukin… vaistomaisempi tunne.

Hän taisteli vastaan…

Pikku kruununperijä-suuriruhtinas Aleksei leikki Pietarhovin puistossa. Kokonainen armeija kätkeytyneitä vartijoita valvoi hänen askeliaan.

Keisarinna vapisi.

Nyt, kun poliittiset päivänkysymykset olivat työntyneet syrjemmäksi, oli hänellä elämässään vain tämä ainoa.

Keisari oli muuttunut vieraaksi ja omituiseksi. Hänen terveytensä oli heikontunut. Myönnytykset, joihin hän oli ollut pakotettu, vaivasivat hänen yksinvaltaista tuntoaan. Oliko hän hoitanut saamaansa perintöä huonosti? Oliko hän vapaaehtoisesti ja tarpeettomasti vähentänyt Jumalan hänelle suomia oikeuksia?

Hän kysyi Aleksandra Feodorovnalta. Vaivasi tätä kysymyksillään. Puhui munkillisesta kieltäytymisestä, munkillisesta eristäytymisestä. Onneton se, jonka täytyi tuo kaikki kestää, voidakseen täyttää Jumalan tahdon…

Aleksandra Feodorovna oli haaveillut keisarin taakan keventämisestä. Olisi tahtonut nähdä kreivi Witten pääministerinä englantilaiseen tapaan kantavan työtaakan ja edesvastuun. Hänen oli täytynyt myöntää, että hallitsijan luonne muodostui Pietarin hovissa erilaiseksi kuin Thames-joen varrella.

Nikolai muuttui väärämieliseksi ja julmuriksi. Kamarillan keinotekoisesti ylläpitämänä viha Witteä kohtaan heikensi hänen politiikkaansa ja myrkytti hänen luonnettaan kiihkomielisellä epäluulolla.

Hermostuneisuus teki hänet horjuvaksi ja lapselliseksi. Nöyryytyksentunne Witten saavuttaman menestyksen johdosta kalvoi hänen mieltään. Eikö kukaan muu kyennyt puolustamaan yksinvaltiaan istuinta kuin tuo entinen lounaisradan virkamies?

Matkasuunnitelmia tehtiin ja hyljättiin. Keisarillinen pursi "Poljarnaja Svezda" ja muutamat sitä seuraavat sotalaivat höyrysivät kaiken aikaa lähtövalmiina.

Keisari koetti saada Aleksandra Feodorovnaa lähtemään Darmstadtiin.

Talviusvat Pietarissa, jossa keisarillinen hovi oli oleskellut viimeisen manifestin julkaisemisesta lähtien, olivat hyvänä syynä äkilliseen matkaan.

Mutta keisarinna kieltäytyi. Puristi huulensa lujasti yhteen ja pudisti päätään. Mainitsematta mitään syytä… Keisari ahdisti häntä neurasteenikon hermostuneella epäluuloisuudella.

Lapset?… Lapsetko häntä pidättivät?…

Keisarinna teki epämääräisen, myöntävän eleen. Pysyi yhä vaiti. Hänen jäykkä, surullinen katseensa oli kohdistettuna keisarin alakuloisiin, räpyttäviin silmiin.

"Entä sinä?" kysyi hän hetken kuluttua. "Jäätkö sinä tänne?"

Keisari katsoi häneen avuttomasti.

"Minä jään… Palatsi… palatsi on varma… Trepov… niin!"

"Trepov?"

"Hän varoittaa minua… Varoittaa minua… Vladimirista… Nikolaista… Niin kyllä!"

Aleksandra Feodorovna suoristausi äkkiä…

"Minä en lähde", sanoi hän hitaasti ja päättävästi.

"Aleksein tähden."

Hän astui pari askelta oveen päin, mutta kääntyi takaisin…

"Sinun tähtesi", lisäsi hän hiljaa.

Keisari hymyili kiittämättä häntä.

Keisari meni väristen takaisin huoneisiinsa.

Siellä oli kaikki hämärän verhossa. Kaupungissa loistavat tulet tunkeutuivat pistävinä kuin jonkin hirviön silmät syyssumun lävitse. Hirviön, joka odotti saalistaan…

Oh, sehän on järjetöntä!

Keisarinna pyyhkäisi kädellään silmiään ja säikähti omien sormiensa kylmyyttä.

Hän oli tahtonut olla yksin… Nyt hän huomasi, ettei yksinäisyys sopinut surullisina hetkinä. Punainen esirippu, joka kätki tulevaisuuden taakseen, ei tullut valoisammaksi.

Hän soitti. Käski kutsua rouva Vyrubovan luokseen. Annushka saisi kertoa… lukea…

Vyrubova tuli huulet kosteanpunaisina ja hiukset pörröisinä, hätäisesti silitettyinä.

Hän oli rukoillut. Mutta hänen silmissään oli kummallinen kiilto.

Aleksandra Feodorovna kyseli pieniä päivänkuulumisia. Annuska jutteli…

Äkkiä keisarinna kohotti päätään.

"Minun täytyy kysyä teiltä jotakin, Annushka. Teidän täytyy olla rehellinen…"

Kysyi puoliääneen, yläruumis hiukan etukumarassa:

"Mitä arvellaan keisarista?"

Rouva Vyrubova teki säikähtyneen, torjuvan eleen…

"Olkaa rehellinen, Annushka!… Odotetaanko jotakin hänen majesteettinsa uudistuksista?"

Annuska epäröi hetkisen. Sitten hän huomatessaan keisarinnan pelokkaan, epävarman katseen päätti vastata varovasti.

"Odotetaanko? Mielipiteet ovat erilaisia… Useimmat pitävät uudistuksia liian pitkälle menevinä. Arvellaan, että ne antavat vallankumouksellisille vapauksia, jotka vain tekevät heidät ylimielisiksi."

"Mutta… kiitollisuus…?"

"Sanotaan, että uudistukset ovat tulleet liian myöhään, majesteetti. Kansa on kiihoittunut."

Aleksandra Feodorovna katseli käsiinsä.

"Eikö… eikö ole… mitään pelastusta?"

"Näyttää siltä, kuin sitä odotettaisiin kreivi Witteltä. Ainakin häntä vihataan riittävästi."

Surumielinen varjo leikki keisarinnan huulten ympärillä.

"Ja keisari?" kysyi hän vielä kerran.

Kun Annushka katsahti häneen kummastuneena, hymyili hän alakuloisesti.

"Eikö siis häntäkin vihattaisi?… Kun kaikki suuri ja hyvä raastetaan alas?"

Hän vaikeni hetkeksi.

"… Keisari on uhrannut terveytensä. Uhraa ehkä henkensäkin. Mutta se on yhdentekevää. Se ei voi pysähdyttää kehityksen kulkua… Hänet jätetään tielle."

Hän puhkesi kyyneliin. Annushka oli polvillaan hänen edessään, suuteli nyyhkyttäen hänen käsiään…

"Rakas ystävä!" sanoi Aleksandra Feodorovna… Hän nosti Vyrubovan maasta, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

"Sinä olet hyvä… Sinä olet hyvä… Ja keisari… voi, hän on sairas… sairas!… He kiduttavat häntä. Kiduttavat Alekseitakin!"

Hän kuunteli jotakin ulkoa… Hänen kasvonsa vääntyivät.

"He kiduttavat häntä… oih!… Minä jään tänne… Jään tänne!"

Tuskasta voihkaisten hän lysähti kokoon…

* * * * *

Aleksandra Feodorovna muuttui hitaasti siksi henkilöksi, jona suuri yleisö hänet tunsi. Pidättyvänä ja jääkylmänä hän liikkui hovin kirjavassa vilinässä. Hänen hymyilynsä, joka aina vaikutti jäykältä ja sovinnaiselta, ei koskaan menettänyt tuskallista ja surullista pohjasävyään. Alituinen pelko rakkaiden olentojen hengen tähden valoi omituista kylmyyttä hänen olemukseensa. Se tärveli hänen jo aikaisemmin, kruununperillisen syntymistä tarkoittavien kokeilujen tähden heikontunutta terveyttään. Toisin kuin keisarin terveydentilaa. Hitaasti jäykistyvä sisäinen elämä.

Keisari ei sitä nähnyt. Mutta hänen puolisonsa näki edessä olevan kuilun. Sulki silmänsä ja huusi apua.

Kukaan ei kuullut häntä. Venäjän politiikka kulki latuaan. Aleksandra Feodorovna ei ollut mikään tekijä, jota valtakunnan suurten olisi tarvinnut ottaa lukuun. Hän ei ollut suosittu. Vielä vähemmin pelätty.

Häntä surkuteltiin ja kohautettiin olkapäitä.

Pobjedonostsev oli kuollut. Hänen seuraajansa Obolenski noudatti lempeämpää politiikkaa.

Ministerit vaihtuivat. Trepov, tuo raaka slaavi, joka oli tahtonut surmata vallankumouksen, oli — kuten vallankumouksellinen komitea oli ennustanut — kuollut vuoteeseensa.

Toiset tulivat sijaan, kilpailivat imartelevasti hymyillen tsaarinistuimen sairaan haltijan suosiosta.

Vieraita nimiä… vieraita kasvoja…

Stolypin… Laposhin… ja muita…

Salaliittoja tehtiin ja paljastettiin. Romahdukset seurasivat toisiaan.

Suuriruhtinas Aleksein hautauspäivänä keisarinnan hermokohtaukset kiihtyivät äärimmilleen.

Jotta kaikki murhayritysmahdollisuudet olisi raivattu tieltä, oli ryhdytty Venäjänkin oloissa ennenkuulumattomiin varokeinoihin.

Painostava helle vallitsi tänä syyspäivänä, lehtien varistessa puista.

Loppumattomalta tuntui matka ruumissaatossa, joka kulki Nikolain rautatieasemalta Pietari-Paavalin linnoitukseen. Loppumattomalta sen kauheus…?

Aleksandra Feodorovna nojasi patjoihin. Hänen alaleukansa oli lujasti puristettuna yläleuan hampaita vasten ja loi hänen kasvoilleen kivettyneen muumion elottoman ilmeen. Velttona kuin surulippu peitti musta huntu hänen ristiinpantuja käsiään.

Ei mitään puhuttu. Mutta tuo vaitiolo oli kuin hautakammion kaamea hiljaisuus, jota ei rohjeta ääneen kuvata.

Keisari räpytteli punehtuneita silmäluomiaan auringon valossa. Se oli kirkas ja pistävä. Taivaalla oli pilviä, joiden lomasta valkoisena loistava aurinko singahdutti häikäiseviä säteitään.

Hän oli itkenyt. Aleksandra Feodorovna näki sen. Hän tunsi sääliä… Mutta toisin kuin ennen. Toisin kuin ennen…

Hänkin oli turtunut.

Vaunut vierivät… Keinahtelivat… vähäpätöisiä kulkuesteitä…

Hän ponnahti pystyyn, vaipui taas takaisin, painoi käsiään kouristuksentapaisesti toisiinsa.

Vihdoinkin lopussa!… Lepoa! Lepoa!…

Illalla huoneisiinsa päästyään keisarinna oli aivan uupunut. Hän houri, huusi lapsiaan, kirkui… kirkui…

Professori Botkin määräsi lepoa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.

Mutta hiljaisuus oli herkkäkuuloinen, ja yksinäisyydessä ajatukset yltyivät raastaviksi kivuiksi. Huoli Aleksein tähden kalvoi häntä.

Poika oli reipas ja eloisa. Mutta eikö ollutkin katalia käsiä, jotka kykenivät kiihoittamaan lapsen luontaisia taipumuksia sairaalloisiksi? [Perintöruhtinaalla oli verenvuotoja.]

Eikö vallankumouskomitea ollut langettanut hänelle kuolemantuomiotaan?

Huoneessa vallitseva syvä hiljaisuus teki kuvitellut vaarat todellisiksi. Ja yksinäisyys oli niin kammottava.

Kunpa Elisabet tulisi! Tahi Annushka…

Elisabet eli vieraassa maailmassa, josta tämän maisen murheenlaakson tuskat olivat kaukana.

Hän oli pukeutunut kreikkalaiseen nunnanhuntuun, oli tullut yhdeksi niistä hurskaista, puhtaista, jumalallisista, joiden pukua maallisten paheiden loka ei rohjennut tahrata.

Ja Annushka rakasti miestä, josta maailma väitti, että hän oli uudelleen ylösnoussut Kristus.

Grigori Jefimovitsh Rasputin!… Yhä useammin loi tuo nimi kirkkaita säteitään Aleksandra Feodorovnan tielle.

Hän vapisi tuon miehen tähden, kuten vavistaan ratkaisua… Mutta Vyrubovan pehmeä, tasaisesti levollinen ääni teki hänelle hyvää!

Professori Botkin oli suosittanut matkaa etelään. Hän saattoi keisarillista perhettä Livadiaan hoitaakseen keisarinnan yhä tiheämpään sattuvia herpaantumispuuskia hieronnan ja mutakylpyjen avuilla.

Parannuskeino, polttavan kuumat ja jääkylmät vuorottaiskylvyt, oli julma ja säälimätön.

Mutta Krimillä oli poliittinen ilmanala lauhkeampi ja rauhallisempi kuin Pietarissa.

Tuska alkoi haihtua. Jaltan jylhien huippujen takana eivät mitkään vaarat väijyneet, meren sinisen peilin pinnalla olivat kaikki alukset kaukanakin tunnettavissa.

Lepoa… Lepoa!…

Keisarinna, joka päiväkaudet oli istua kyyhöttänyt hämärissä huoneissa, koska pelkäsi auringonvaloa ja omaa varjoaan, tunsi elämänhalunsa heräävän uudelleen henkiin.

Keisari oli hilpeä, lapset hyörivät iloisina hänen ympärillään.

Keisari?!…

Keisarinna koetti tunkea katseensa hänen sielunsa syvyyteen.

Oliko hän tosiaan se, miltä näytti?

Eikö hän enää nähnyt ammottavaa kuilua… kuilua?…

Kun keisarinna tahtoi varoittaa häntä, tarttui tämä hänen käteensä, ja hänen punehtuneisiin silmiinsä ilmestyi tuo omituisen eloton, sammunut ilme, jota hän pelkäsi.

"Olet sairas, Aleksandra!"

Eikö sairailla ollut oikeutta nähdä, kuulla?

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat ahdistivat häntä. Aina nuo samat. Murhaajia… murhaajia!…

Hän tahtoi Aleksein luokseen. Tahtoi Annushkan…

Annushkalla oli ääni, joka sai muistot haihtumaan. Annushka rukoili…

Ketä hän rukoili? Tuota munkkia, joka tahtoi olla Kristus?

Keisarinna mietiskeli…

Ihmeitä tapahtui… Sarovin pyhä Serafin oli lahjoittanut tsaarikunnalle perijän. Aika oli suuri ja ihmeellinen.

Miksi ei Kristus voisi ilmestyä? Tekemään viimeistä ja suurinta kaikista ihmeistä? Ihmettä?!…

Oliko Botkinin parannus onnistunut?

Keisarinnan halvauskohtaukset vähenivät, kivut selkäytimessä lakkasivat, Aleksandra Feodorovna alkoi hiljakseen parantua.

Useat onnittelivat professori Botkinia. Keisarinnan lähimmässä ympäristössä huomattiin kuitenkin, että tulos oli jäävä vain näennäiseksi.

Aleksandra Feodorovnan mieli oli sairas. Oli jäävä sairaaksi… Vallankumousvuosien kauhut olivat painaneet häneen uurteensa… Hienoja, lähtemättömiä uurteita…

Hänen rakkautensa esineenä oli perintöruhtinas, tuo sievä, kukoistava poika, josta oli tullut hänen elämänsä suurin ilo ja suurin tuska.

Tuon kauhean ajan ulkonaiset tapahtumat, jotka olivat raastaneet keisarinnan hermot rikki, loivat tähän rakkauteen jotakin kiihkomielistä ja sairaalloista. Se oli kuin kuolevan viimeinen tarrautuminen rakastettuun olentoon.

Aleksei!… Se valittu, joka oli pelastava pyhän Venäjä-äidin…

* * * * *

Kun keisariperhe, oleskeltuaan pitkähkön ajan ulkomailla, palasi Pietariin, loisti siperialaisen munkin Grigori Jefimovitsh Rasputinin tähti kirkkaimmillaan.

Pyhä synoodi suojeli häntä, ohrana, joka epäluuloisesti seurasi "staretsin" yhä suurenevaa vaikutusvaltaa, oli viisaassa kaukonäköisyydessään koettanut saada hänet omiin piireihinsä.

Rasputin oli kieltäytynyt. Hän ei tahtonut palvella mitään puoluetta. Hän täytti tehtäväänsä, vapaan, henkisen Venäjän luomista, jonka etupäässä oli keisari…

Hänellä oli puhujan lahjat ja hän osasi innostaa kuulijansa. Hänen esityksillään, joissa ei ollut rahtuakaan logiikkaa, oli ehkä juuri senvuoksi mystillinen voima ja ne olivat vaarallisia laajoille kansankerroksille. Hänen oppinsa oli viettelevää ja kiihoitti, yhdistäessään ruumiillisen ja henkisen toisiinsa, ja siten edistäen vallankumouksen verenhuumeen hereille ajamaa eroottisuutta.

"Minussa", sanoi hän, "on osa korkeampaa olentoa ja ainoastaan minun kauttani voi ihmissielun pelastus tapahtua. Siksi on välttämätöntä sulautua minuun ruumiineen sieluineen. Kaikki, mikä minusta lähtee, on valon lähde, joka huuhtoo pois synnit…"

Suuriruhtinatar Elisabet Feodorovna kävi keisarinnan luona Tsarskoje Selossa.

Aleksandra Feodorovna oli uupunut ja rasittunut, ja häntä vaivasivat edellisenä iltana sattuneen hermokohtauksen jälkiseuraukset.

Muutamia päiviä sitten oli perintöruhtinaan voinnissa tapahtunut muutos. Aleksei oli huonovointinen, kalpea ja apaattinen ja alistui haluttomasti tavanmukaisiin hellyydenosoituksiin.

Professori Botkin oli pudistanut päätään, puhunut pahoinvoinnista ja ottanut koko asian sangen kevyeltä kannalta.

Mutta keisarinna antautui hermostuneen mielialansa kaikella kiihkeydellä tämän uuden huolen valtoihin. Sen lisäksi olivat hänen ympäristössään tuhannet tuskalliset muistot heränneet eloon.

Kaikki järkytti häntä…

Mutta Elisabet Feodorovna puhui uudesta Vapahtajasta… Hänen silmänsä loistivat. Hänen pienissä, kuihtuneissa kasvoissaan kuvastui rauha ja kirkkaus.

"Hän tahtoo luoda uuden Venäjän, Aleksandra… Jumalansa valtakunnan. Onnellisten valtakunnan. Jumalattomat kukistuvat ja keisarin valtaistuin pystytetään uudelleen."

"Keisarin?… Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.

"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."

"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.

Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin peitteelle.

"… hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan sieluun…"

Aleksandra Feodorovna kohottautui.

"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."

Hänen, äänensä vapisi…

* * * * *

Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje Seloon.

Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä, aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen talonpoikaisen syntyperänsä.

Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten, oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.

Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä myöten.

Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona kuuntelevalle kansanjoukolle.

Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.

Hän itse toi pelastuksen…

Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän, aistillisen suunsa ympärillä.

Etevämmyyden hymy…

Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia… Kuvat valehtelivat… Ne kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.

Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden… Ei muuta… Eikö muuta?

Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen myöntävästi. Entä nyt?

Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.

Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen…

Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen… Kirjaan?…

Rasputin ei voinut sitä erottaa. Mutta hän kuuli keisarinnan äänen…

"Kerrotaan, isä, että sinä sanot omistavasi erikoisia jumalallisia voimia…"

Hänen äänensä oli kirkas ja ujosteleva kuin lapsen. Munkin varmuus palasi.

Hän kohotti hitaasti silmäluomensa ja katsoi suurin silmin keisarinnan kalpeisiin kasvoihin.

"Jumala on väkevä ja kaikkivoipa. Hän on suonut palvelijalleen armonsa. Jumala on minussa."

Keisarinnan seuralaisten joukossa alkoi kuulua kuisketta. Suuriruhtinas Sergein puoliso käännähti rouva Vyrubovaan päin, joka seisoi hänen takanaan. Parooni Freedericks kohautti olkapäitään.

Keisarinna näytti tahtovan pienellä kädenliikkeellä torjua kaikki epäilykset. Hän kysyi äkkiä:

"Kerrotaan, että sinulla on ollut ilmestyksiä ja että voit selittää salattuja asioita…

"Kasanin Jumalanäiti on ilmestynyt minulle unessa."

"Ja puhunut sinulle?"

"Ja puhunut minulle!"

Hän oli nyt ojentautunut täyteen mittaansa. Pitkänä ja laihana hän seisoi keskellä huonetta. Hänen silmissään oli pistävä loiste.

Aleksandra Feodorovna astui askeleen taaksepäin. Tuo katse!… Tuo katse?!… Missä hän oli nähnyt sen jo kerran aikaisemmin?…

Äkkiä se selvisi hänelle. Pyhän Serafinin haudalla!

Mutta siitä oli kulunut pitkä aika. Hän oli elänyt raskaita aikoja…

Hän kadotti johtolangan ja hymyili alakuloisesti tuijottaen eteensä…

Raskaita aikoja! Tahtoiko pyhimys tehdä uuden ihmeen?

"Sanotaan, että näet tulevaisuuden kulkevan kuvina sielusi katseen ohitse…"

Rasputin hymyili.

"Tulevaisuus on kuin suuri, punainen virta. Se juoksee länttä kohti… Veikselille. Sen laineet, jotka huuhtovat lakeata, hedelmällistä maata, ovat verenkarvaisen vaahdon peittämät. Ne paisuvat ja kohoavat. Peittävät alleen kaupunkeja… kupooleja… Vain taivasta niiden harjat eivät tavoita. Mutta se on punainen ja tulipalojen loimun veristämä." —

Hänen äänensä, joka lopulta oli kumea kuin maanalaisten vesien solina, hukkui kuiskaukseen. Katse oli kiinnitettynä keisarinnan kasvoihin. Ne olivat kalpeat ja ilmeettömät. Silmät kuin sammuneet. Hän säikähti… Hänen vielä äsken niin suora vartalonsa vaipui kokoon ja muuttui nöyräksi kuin anojan.

Aleksandra Feodorovna kääntyi apua pyytävin katsein Elisabetiin päin. Hän tunsi huulensa kuiviksi ja maan horjuvan jalkainsa alla.

Rasputin oli, tehden kömpelön kumarruksen, vetäytynyt pari askelta taaksepäin.

Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin kuin ruumiillisesta ponnistuksesta. Sinisten lankain tavoin peittivät suonet käsivarren jänteviä lihaksia.

Hän kuuli suuriruhtinatar Elisabetin äänen.

"Se on totta… totta!…" ja hänen kasvojensa takaa loistivat rouva Vyrubovan levottomat silmät.

Keisarinna oli saanut mielenliikutuksensa hillityksi. Hän vaihtoi muutaman sanan Freedericksin kanssa.

"Olet ilmoittanut meille ihmeellisiä asioita, isäni… Olen pyytänyt antamaan tiedon keisarille."

Hän jatkoi kyselemistään. Teki kysymyksiä, jotka koskivat hovin menneisyyttä ja sen sisäisimpiä tapahtumia. Kysymyksiä, joihin syrjäinen olisi voinut vastata vain hölmistyneellä hymyllä. Niihin antoi siperialainen talonpoika vastaukset. Mutta hän itse ei vastannut. Hänessä asuva henki sommitteli sanat… Se luki ne keisarinnan huulilta, noilta ohuilta, verettömiltä huulilta, jotka olivat tiukasti yhteenpuristettuina, kuin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ja antoivat hänen kasvoilleen katkeran ilmeen.

Hän tiesi: tuo nainen oli kärsinyt. Tuo nainen oli eksynyt sokkeloiseen puistoon ja koetti etsiä pääsyä sieltä. Mutta vihreä puisto sulki hänet muurin tavoin sisäänsä.

Rasputin tunsi entisen etevämmyytensä kasvavan. Hän tunsi sen hengen voiman, joka asui hänessä…

Tämä nainen alkoi uskoa häneen.

Hän vastasi kysymyksiin. Hän arvasi ne.

Hän osoitti omaavansa tietoa, joka oli peräisin inhimillisen olemuksen salaperäisistä alkulähteistä.

Läsnäolijat olivat kalvenneet. Freederickskin — pilkkaaja, epäuskoinen. Hän olisi tahtonut nähdä kreivi Witten vain aivan lyhyen hetken tässä tilanteessa…

Kun keisari saapui, hengähti häntä vastaan mystillisten istuntojen värähtelevä tunnelma. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, joka oli hänen seurassaan, koetti vastata Rasputinin leimuavaan katseeseen ivahymyllä.

Hymy epäonnistui. Siperialaisen jäykkä niska jännittyi munkinkaavun alla…

"Hän on nähnyt verivirran, joka tulvaa länttä kohti", sanoi Aleksandra Feodorovna valittavalla äänellä.

Keisari seisoi Rasputinin edessä. Kuin koulupoika, joka ei varmasti osaa läksyään.

Hän katsoi alhaalta ylöspäin häntä päätään pitemmän munkin partaisiin kasvoihin.

Sitten hän kääntyi Nikolai Nikolajevitshiin päin. Tämä likisti silmäluomensa vastakkain ja tarkasteli Rasputinia niiden raosta, josta silmät välähtelivät terävinä ja älykkäinä.

"Sotako?" sanoi hän hitaasti ja varovaisesti, ikäänkuin punniten sanaansa.

Keisari huokasi.

Silloin Rasputin arveli hetken sopivaksi ja puuttui keskusteluun.

"Jos syttyy sota — Jumala sen estäköön —, niin se johtaa Venäjän kehityksen sille hengen uralle, joka sille on määrätty. Syntyy uusi valtakunta. Sen hallitsija…"

Hän keskeytti ja taivutti päätään keisarille.

Nikolai Nikolajevitsh oli avannut silmänsä. Niissä oli jotakin kalseaa ja pistävää. Mutta hän oli vaiti ja varoi keskeyttämästä munkin ennustuksia.

Rasputin tarkkasi keisaria puhuessaan. Hän huomasi silmien levottoman räpytyksen, vasemman poskilihaksen hermostuneen vavahtelemisen. Luonnonlapsen tarkalla vaistolla hän näki tuon miehen sisäisen heikkouden ja ryhdittömyyden, ja hänen puheensa muodostui kuin itsestään, tämän huomion mukaisesti.

Kun hän poistui, oli hän voittaja…

Keisari vietti illan Aleksandra Feodorovnan luona. Hän valitti alituista vilua ja kaipasi ihmisiä. Tämä tila oli hänen mystillistä hurmiotilaansa erehtymättömästi, säännöllisesti kuin kellon käynti seuraava vastavaikutus.

Länttä kohti tulvaavan verivirran näkeminen oli johtanut hänen mielikuvituksensa urille, joille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh jo kauan oli yrittänyt sitä ohjata.

Sota!… Ah, — hän ei tahtonut sotaa… Ei ollut milloinkaan tahtonut. Ei silloinkaan… Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen, jo kyllin raskaasti häntä painanut?

Ja kuitenkin… tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan selailla.

Jos hän julisti sotaa…!

Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat. Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin pienten vasarain epäsäännöllinen takominen…

Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden…

Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille tuli tylsä, alistuvainen piirre.

"Meidän täytyy pitää puoliamme!" sanoi Aleksandra Feodorovna.

Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan…

Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh, jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.

"Hän on pyhä mies, Aleksandra." —

Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta, henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.

"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo häneen." —

Keisari puhui hitaasti ja uneliaasti.

"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako Jumalan tahtoa…"

Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.

Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä. Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä…

Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen sielussaan.

Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista… Mutta hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen sijastaan…

Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena… Isä Joann oli parantanut sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä…

Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva…

Sota?…

Nikolai Nikolajevitshkin puhui siitä. Keisarinnaa kauhistutti…

Ellei hän ollutkaan Kristus, oli hän kuitenkin pyhimys. Yksi niistä, joita kutsutaan Jumalan puhetorviksi ja välikappaleiksi. Yksi niistä, jotka voivat ohjata kehityksen ja mullistuksen kuohuvan virran oikeaan uomaansa…

Pyhimys!…

Hän alkoi rukoilla… Puoliääneen. Sekavin sanoin, joita palava hartaus kuiskasi hänelle.

Uusi valtakunta!… Uusi… uusi valtakunta!…

Kalpeanharmaan harson tavoin laskeutui vaalenevien ikkunain taakse aamun kalpea sarastus.

* * * * *

Perintöruhtinaan sairaus oli pahentunut. Rasputin laski kätensä hänen päänsä päälle ja paransi hänet. Hiljainen poika kiintyi merkillisesti tuohon ihmeelliseen mieheen.

Siperialaisen tähti kohosi yhä ylemmäksi. Aina Tsarskoje Selon palatsin kultaisten kupoolien yläpuolelle… Sinne se pysähtyi, viipyi kauan keskitaivaalla, kirkkaana ja tahrattomana, ja munkin opetuslapset ylistivät mestarinsa yliluonnollista voimallisuutta.

Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.

Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta ohranan jäseneksi.

Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän sanoi jumalalliseksi.

Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana. Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin…

Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan toisenluontoinen.

Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen tuotteeksi.

Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat höltyneet.

Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.

Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään, tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.

Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi, hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin vaativat…

Aleksandra Feodorovna oli nainen. Tavallisesta poikkeava nainen… Puheet hänen niin usein liioitellusta vaikutusvallastaan keisariin olivat ennättäneet siperialaisenkin korviin. Ja vaikka hän jo ensi kerran tsaarinpalatsiin astuessaan huomasi, että suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh kykeni pyyhkäisemään tuon vaikutuksen olemattomiin kuin sienellä, ei hän kuitenkaan pitänyt hyödyttömänä koettaa saada tämän naisen sielua valtaansa.

Aleksandra Feodorovna oli kaunis. Hänen kauneutensa oli vierasta, henkevää, ja sitä kohotti vielä hänen kasvojensa surumielinen ilme ja hänen liikkeidensä ehdoton siveys.

Kun Rasputin joutui profeetalliseen hurmiotilaansa ja puhui uudesta, henkisestä Venäjästä, saivat keisarinnan silmät jäykän ilmeen ja tuijottivat hänen ylitseen etäisyyteen, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt edessään seisovaa munkkia.

Ja tämä alkoi puhua noille tuijottaville silmille. Puhui uuden, tulevan valtakunnan hallitsijasta, ja tällä hallitsijalla oli perintöruhtinas Aleksein piirteet.

Hän oli huomannut, että eräät käänteet hänen puheessaan saivat keisarinnan kasvot kirkastumaan. Hän toisti niitä ja tunsi voitonriemua nähdessään hohteen käyvän kirkkaammaksi…

Rasputin sai hänet huomaamattomasti yhä enemmän valtaansa ja vaivutti uneen epäluulon, joka keisarinnassa toisinaan heräsi häntä kohtaan.

* * * * *

Sillä välin Euroopan poliittinen elämä hoippui pulmasta toiseen.

Englanti, joka Saksan laivaston nopeasti kasvaessa oli alkanut tuntea epävarmuutta "ylväässä eristäytymisessään", teki yrityksiä saadakseen Venäjän liitetyksi valtaryhmäänsä… Vallankumouksen saavutettua Venäjällä ensimäiset voittonsa ja yhtyneen vasemmiston ruvettua suuntaamaan katseitaan Englantiin, "parlamentin äitiin", kävi Englannin lähettiläs Pietarissa kehoittamatta duuman puheenjohtajan, Muromtsevin, luona. Virallinen Englanti laski verkkonsa otaksutun "ylihuomisen herran" tielle. Samalla muokattiin sanomalehdistöä, "Novoje Vremja" ostettiin ja koetettiin saada aikaan veljeytymistä englantilaisten ja venäläisten parlamenttimiesten kesken molemminpuolisten vierailujen avulla.

Mutta kun Englannin kuningas aterioi venäläisten duumanjäsenen seurassa, sijoitutti Nikolai II englantilaiset yksinään sivuhuoneeseen eikä ottanut osaa ateriaan.

— Saman päivän iltana ohranan päälliköllä kenraali Globutshevilla oli keskustelu Rasputinin kanssa.

Salajärjestön jäsenet olivat keksineet salaliiton, joka oli ottanut Rasputinin varjoon saattaman, mahtavan Iliodorin nimen tunnussanakseen ja väijyi siperialaisen henkeä. Hvostov oli luvannut panna murha-aikeen täytäntöön ja palkannut murhaajia.

Munkki kuunteli levollisena ja kylmäverisenä Globutshevin ilmoitusta.

"Pimeyden voimat taistelevat Jumalan henkeä vastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta Jumalan henki on saattava ne häpeään."

Hänen paksujen huultensa ympärille ilmestyi pilkallinen piirre, joka loi hänen kulmikkaille, aistillisille kasvoilleen faunimaisen ilmeen.

Globutshev nykäisi hartioitaan. Hän oli odottanut saavansa kiitosta tiedonannostaan. Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin oli kyllin mahtava jäljitelläkseen suurten miesten käyttäytymistapoja.

Iliodor?… Hän hymyili halveksivasti ajatellessaan toisten raivoisaa ärhentelyä, kun he huomasivat tobolskilaisen työntäneen heidät syrjään…

"Keisari näyttää olevan hiukan vastahakoinen Englannin lähentymisyrityksiä kohtaan", huomautti Globutshev, kun oli onnistunut johtaa keskustelu toiseen aiheeseen, joka oli erikoisesti hänen sydämellään.

Rasputin hymyili ja katseli käsiinsä. Ne ilmaisivat kaiken talonpoikaisen karkeutensa ohella keikarimaisen huoliteltua hoitoa. Rasputin tiesi, että hänen vaikutusvaltansa naissydämiin osaksi riippui käsien tekemästä vaikutuksesta. Ne olivat tunnuskuvana hänen voimastaan, jonka lähteenä oli nurinpäisen hienostuneisuuden ja mitä raaimman luonteen sekoitus.

Hän oivalsi kenraalin ajatukset.

"Keisari on epäluuloinen… Hän tuntee vastenmielisyyttä veljeytymisiä kohtaan, joiden luonne liiankin selvästi ilmaisee niiden olevan hänen majesteettinsa rauhankaipuun tiellä."

"Typerää vastenmielisyyttä."

Rasputin hymyili yhä.

"Hänen kokemuksensa ja hänen hyvän henkensä ääni varoittavat häntä…"

"Teidän tulisi varoittaa häntä päinvastaisesta."

"Jossakin suhteessa, kenraali. On työskennelty Venäjän armeijan varustamiseksi. Laivastoamme vahvistetaan. Keisari itsekin haluaa sitä. Hän ei sitä tekisi, ellei henki hänessä…"

Hän keskeytti havaitessaan Globutshevin tekevän vaistomaisen kädenliikkeen. Kohotti tuuheita kulmiaan…

"Jumalan ääni varoittaa keisaria luottamasta uusiin ja epävarmoihin ystävyyssuhteisiin. Jumala tahtoo hengen valtakuntaa ja rauhaa…"

"… ja Grigori Jefimovitshin vallassapysymistä", täydensi kenraali mielessään hänen lauseensa.

Hän oli kyllin viisas salatakseen tämän ajatuksen. Mutta nyt hän oli saanut sen tiedon, jota tarvitsi. Rasputin työskenteli Englantia vastaan.

Minkätähden?…

Rasputin itse ei olisi osannut ilmaista johdonmukaisia syitä. Hän vastusti Englantia, koska hän vaistoihmisen tarkalla vainulla tunsi Englannin politiikan turmiollisen taktiikan, vaikkei sitä täysin älynnytkään.

Englannin taktiikkana oli yllyttää vieraita valtoja toistensa kimppuun, punoa niiden välille sotaisia selkkauksia ja tarkata "kolmantena miehenä" naapurin heikontumista.

Rasputin kammoi sotaa. Hän kammoi kaikkea, mikä olisi voinut katkaista hänen uransa portaiden säännöllisesti peräkkäin asetetut puolapuut, horjuttaa tsaarivallan, oman tukensa, perustuksia.

Mutta hän ei ollut mikään diplomaatti. Politiikassakin hän pysyi vaistoihmisenä, raakana talonpoikana, jossa esi-isien ajoilta oli säilynyt hiukkanen lapsekasta hyväntuulisuutta, mikä sai ajattelemaan vanhaa, säröllistä talouskalua… Oman suuruutensa tunto päihdytti ja johti hänet ajattelemattomuuksiin…

Kun ohranan päällikkö lähti Rasputinin luota, oli hänen kasvoillaan epämääräinen tyytyväisyyden ilme.

Rasputin saattoi häntä ovelle saakka…

Hän seisoi hetkisen raolleen jääneen oven luona nähdäkseen kenraalin astuvan leveitä portaita alas ja katoavan.

Sitten hän tempaisi oven kiivaasti kiinni, jonka läjähdys kajahti oudosti hiljaisuudessa.

Hän kuunteli ulospäin, ja hänen kasvoihinsa tuli sillä hetkellä jotakin vaanivaa.

"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa lämpöä.

"Jumala on minussa…"

Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.

Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.

Keisarinnan antama lahja!

Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa. Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen, värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.

Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!… Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä… Ei koskaan tuntenut solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin kylään… [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta, siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää henkensä.]

Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa…

Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus…

Ah, naisetkin kunnioittivat häntä. Kaikki…

He tulivat, rukoilivat hänen siunaustaan ja raakaa miehellisyyttään. Joukossa oli kauniita. Kauniita…

Rasputin kohotti päätään. Hänen silmänsä paloivat… Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan, häntä puistatti…

"Synti kuoletetaan vain synnin avulla!"

Ah, jumalallinen henki oli kirkastanut hänet! Kirkasti kaikki, jotka olivat hänen lähellään.

Hänen hurmiomaisesti ojentuneet kätensä liikahtivat, ikäänkuin aikoen ottaa hedelmän puusta. Hänen korviinsa kuului silkin pehmeää kahinaa.

Sarovin pyhä Serafin! Äänetön, kummallisen tukahtunut nauru kohosi hänen kurkkuunsa, se puhkesi esiin, muuttui hihkaisuksi… muodosti erään nimen…

Palvelija, joka oli viereisessä huoneessa odottanut herransa käskyjä, sulki meluttomasti oven. Mutta munkin hurmiotila oli haihtunut. Hän vajosi uudelleen tylsään välinpitämättömyyteensä…

Vasta naisvaatteiden kahina herätti hänet siitä.

Tulija oli rouva Vyrubova — Annushka… Hänen nimensä, siis oli päässyt munkin huulilta. Hän päätti rukouksensa, nousi hitaasti ja astui silmät kiiluen naista vastaan…

* * * * *

Samana iltana pidettiin istunto keisarin huoneissa.

Nikolai tahtoi puhuttaa isänsä henkeä.

Rasputin myöntyi. Jäsenet ja huulet raukeina, nautinnosta veltostuneina, hän astui ruhtinaallisen seuran eteen, johon tänään kuuluivat, paitsi keisariparia ja heidän seurueensa herroja ja naisia, äitikeisarinna ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh.

Maria Feodorovna oli epäilijä… Mutta munkin varma esiintyminen ja levollisuus teki hänen perusteensa voimattomiksi… Ja se seikka, että Rasputinilla oli selko monista sisäisistä yksityiskohdista, jotka ainoastaan Maria Feodorovna vainajan puolisona tunsi, lisäsi epävarmuuden tunnetta yliaistillisen edessä, mikä oli varsin edullista Rasputinin aikeille…

Aleksandra Feodorovna istui keisarin vieressä. Räikeän kirkas valaistus teki hänen kasvonsa hennomman näköisiksi, hänen kalpeutensa huomattavammaksi. Kun Nikolai Nikolajevitsh erästä kysymystä tehdessään lausui sanan "sota", värisi keisarinna. Rasputin huomasi sen. Hänen veltot huulensa vavahtivat… Hetkeksi hän näytti joutuvan sanattomaksi, hämilleen…

Sitten hän kiinnitti katseensa tiukasti keisarinnan kasvoihin.

Aleksanteri III varoitti ryhtymästä sotaan. Puhui rauhan tarjoamista onnellisista mahdollisuuksista. Puhui uudesta Venäjästä, jonka tunnusmerkkinä olisivat rakkaus ja veljeys. Käytti samoja sanoja kuin munkki Rasputin…

Kukaan läsnäolevista ei sitä huomannut. Rasputinin läsnäolo hypnotisoi heidät. Hänen sanansa tuntuivat uusilta, koska ääni oli outo.

Istunnon jälkeen Nikolai Nikolajevitsh vaihtoi muutaman sanan äitikeisarinnan kanssa. Näennäisesti merkityksettömiä sanoja, joihin kätkeytyi salattu ajatus.

"Englantilaisystävyys näyttää äkkiä huomattavasti lisääntyneen… Kaikesta huolimatta."

Maria Feodorovna piti huulensa tiukasti yhteenpuristettuina. Iän mukanaᵣ tulleet haitat, joita kävi yhä vaikeammaksi salata, loivat hänen ilmeeseensä jotakin katkeroitunutta.

"Englanti osaa hankkia puolelleen sanomalehdistön", sanoi hän pilkallisesti. "Se on sen ainoa liittolainen Venäjällä. Ja voimakkain."

"Ainoako?" kysyi suuriruhtinas.

Maria Feodorovna kääntyi olkapäitään kohauttaen poispäin. Sergein kuoleman jälkeen ja Vladimir Aleksandrovitshin jouduttua epäsuosioon hallitsi Nikolai Nikolajevitsh keisaria.

Oli hallinnut… siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita, Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita. Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui Aleksandra Feodorovnaan.

Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa hymyilivät…

Hän puheli Rasputinin kanssa.

"Keisarikin tahtoo rauhaa, isäni."

Rasputin liikutteli käsiään.

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat… Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi arvostella tahdon vilpittömyyttä."

Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa yöllisistä hurjasteluista.

Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?…

Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman, surullisen katseen.

Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.

"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä…"

"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.

Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle, lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?

Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti. Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten hallitsija suuteli…

Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen kehoituksesta…

Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet… toi merkillisen, tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa katseillaan kuin apua hakien…

Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo…

Maria Feodorovna oli huonolla tuulella… Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen. Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi hänen vartaloaan.

Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?

Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta… Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen keisarilliseen majesteettiinsa…

Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä äkillisen säikähdyksen ilmeen.

"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra Feodorovna hiukan painuneella äänellä.

"Se on sen merkki, että kysymys on polttava…"

"… tahi että tahdotaan uskotella sen sitä olevan."

"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien määrääjänä."

Maria Feodorovna hymyili.

"Tässä tapauksessa niiden synnyttäjänä on välttämättömyys…"

Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseeseensa tuli jotakin pistävää.

"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat rauhaa. Kirkuvat rauhasta…" Hän näpäytti kevyesti viuhkalla kämmeneensä… "… mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt varustelut parhaiten suojaavat ihanteita…"

Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet. Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.

"Ihanteita suojaa parhaiten mielenlaatu", vastasi hän lyhyesti.

"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?… Eikö totta?"

"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän politiikastamme."

"Meidän?… Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien etujen hyväkseen käyttämistä… Liittojen luomista, joiden avulla arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon kysymys…"

Hänen huulensa avautuivat paljastaen hampaat.

"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä kauemmin…"

Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti kaunista päätään keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin lävitse omiin suojiinsa.

Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet valtoihinsa… Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.

Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha laskeutui uupuneille hermoille.

Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa…

"Rasputin on pyhä mies… Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on jumalallinen tahto."

Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.

"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."

Keisarinna pysähtyi.

"Luuletteko…?"

"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia mahdollisuuksia?"

"Mahdollisuuksia…?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa. "Mahdollisuuksia?… Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille annetaan meillä suuri sija."

"Englannin pyrkimykset, teidän majesteettinne."

Aleksandra Feodorovna hymyili.

"Englanti?… Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön, etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?…"

Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?…

"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on lyhentynyt."

"Ja siksi…?" Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.

Ruhtinattaren kasvoihin tuli hetkeksi vakava ilme.

"Siksi, teidän majesteettinne…"

Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.

"Mutta Rasputin puhuu rauhasta."

Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla tämän poistuessa.

Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.

Marokko…? Siis Saksa?

Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa tuo kolmas väliinsä…

Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.

Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran…

Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.

Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan päin keisarinnan voinnissa…

Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima, hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat salajuonet tehottomiksi.

Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden pelätessä häneltä sai lepoa.

Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä, joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana, teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.

Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.

Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui nukkuvan lapsen puoleen.

Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli kavaltaja?

Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.

Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista unta!…

* * * * *

"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä ympärille.

Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.